About Maaret Kallio

Psykoterapeutti (YET), tietokirjailija

Vanhempikin saa olla tietämätön ja osaamaton

IMG_20141002_0007

Olet taatusti vanhempana jo kuullut välttämättömimmät vaatimukset perushyvälle pikkulapsen kasvatukselle: kiintymyskeskeinen vanhemmuus, kosketuksen merkitys, perhepedin pätevyys, virikkeiden riittävyys, päivähoidon monimuotoisuus ja ikätasoinen seksuaalikasvatus. Juu, juu, tottakai, perusteissa ollaan.

Mutta sitten ihan aikuisten oikeasti: mitä nämä kaikki oikein käytännössä tarkoittavat?

Ikätasoinen seksuaalikasvatus kuulostaa olennaiselta, mutta on käytännön tasolla monelle ammattikasvattajallekin lähes hepreaa. Miten oikeasti vastataan kolmevuotiaan kysymyksiin pippeleistä tai kuusivuotiaan ihmetyksiin synnytyksistä – ikätasoisesti siis?

Yksi vanhemmuuden tabuista on väittää vanhemman tietävän aina oman lapsensa parhaan. Näin ei suinkaan ole, eikä tarvitsekaan olla. Entä jos vanhemman mielestä lasta saa tukistaa kurin nimissä, seksuaalisuudesta ei saa puhua sanaakaan tai kolme tuntia iPadia päivässä on hyväksi – vahvistammeko silloinkin vanhempaa vain kuuntelemaan omaa tietämystään?

Vanhempikin saa olla tietämätön ja osaamaton suuren kasvatusvastuunsa edessä. Ja sitä juuri hyvä vanhempi onkin: sopivan tietämätön ja kyseenalaistava omien totuuksiensa kanssa. Siksi vanhempikin tarvitsee toisinaan konkreettista apua ja ohjausta, jottei jää yksin oman ”tietämisensä” varaan.

Moni vanhempi ei voi luottaa vain omasta selkärangasta syntyvään osaamiseensa, koska seksuaalisuudesta puhumiselle ei usein ole myönteistä mallia omasta lapsuudesta. Vaikka vanhempi tietää aiheet tärkeiksi, tositilanteessa selitykset takertuvat kurkkuun ja puna nousee poskille. Usein paikalla on hyvä tarkoitus, mutta sanat puuttuvat – ainakin ne oikeat ja ikätasoiset. Kun rumat sanat otetaan ilmiselvinä pois listalta, jäävät jäljelle lastensanat ja ammattitermit. Puhutaanko siis neljävuotiaalle vaginasta ja siemensyöksystä vai pimpistä ja vauvasiemenistä?

Juurikin tähän tarpeeseen Onnikujan kaverukset –satutietokirjasarja kirjoitettiin. Sanat on pikkulapsen vanhemmalle valittu valmiiksi ja oivaltavat kuvat ovat lastenkin luettavissa. Yhdessä lapsi ja vanhempi tai varhaiskasvattaja voivat ihmetellä Onnikujan arkea, johon mahtuu niin syliä, suukkoja kuin saunahetkiä. Välillä ollaan ihan elämän ytimessä raskauden ja synnytyksen teemoissa, mutta yhtälailla niissä arjen juhlahetkissä: syntymäpäiväkakuissa ja iltasatuhetkissä.

Tervetuloa Onnikujalle kääntämään ikätasoinen seksuaalikasvatus hepreasta suomalaiseksi saduksi!

Tilaa Onnikujat nettikaupastamme.

IMG_20140930_0001

Turvallisuus on myös hyvän tuntemista

IMG_20140919_0016Älä mene vieraan matkaan! Ei saa antaa kenenkään koskea väärin! Vähintään uimapuvun alle jäävät alueet ovat ihan omia! Pahasta kosketuksesta pitää kieltäytyä!!

Kukapa meistä ei vanhempana ja ammattilaisena olisi ohjeistanut lapsia vaarojen varalta. On kauhisteltu kaahaavia autoja, peloteltu pitkätakkisilla miehillä ja lumipallojen sokeuttavilla seurauksilla. Ja hyvä niin – muttei koko hyvä.

Sillä juuri se siitä puuttuukin: se hyvä.

Syystäkin ovat vanhemmat tänä päivänä huolissaan pienokaistensa turvallisuudesta. Aiheesta he kyselevät päiväkodeissa turvakasvatussuunnitelmaa ja hakeutuvat vanhempainiltoihin kuulemaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Vaara on kuitenkin vain turvan vastakohta. Vähintäänkin yhtä tärkeää turvakasvatusta on hyvän tunteminen.

Turvallisuutta ei voi vaalia, ellei sitä ole saanut kokea. Lapsi tottuu käsittämättöminkin tavoin niin hyvään kuin valitettavasti pahaankin. Jos tottuu tukistuksiin, tönimisiin, nälkään, humalaisiin aikuisiin, välinpitämättömyyteen tai kehon kunnioittamattomuuteen, on mahdotonta ymmärtää tai puolustaa omia oikeuksiaan ja rajojaan.

Turvallisuuden tunne on henkinen ja fyysinen syli, johon voi käpertyä pelon, hämmennyksen tai jännityksen kohotessa. Turvallisuutta on hyvä arki: hellä halaus, rakkaasti harjatut hiukset ja syliin pääsy – sekä oikeus päästä pois sylistä.

Tämän viikon ohjenuoraksi otan viisaan ystäväni sanat. Hän kertoi päättäneensä uuden vuoden kynnyksellä, ettei tänä vuonna lähde kertaakaan kesken halauksen pois. Ettei koskaan lopeta halausta ennen lapsiaan, vaan antaa heidän päättää sen keston. Ettei koskaan ole niin kiireinen, ettei halausta voisi jatkaa niin kauan, kuin pieni sitä kaipaa.

Ja että arvostaisi pienen tahtoa silloinkin, kun halaus jää vanhemman mielestä lyhyeksi pyrähdykseksi, koska maailma jo kutsuu pientä seikkailuihin. Sillä maailma, se odottaa – ja pahan lisäksi odottaa myös valtavan hyvä maailma. Ja juuri sen on tultava tutuksi ihan pienestä pitäen.

Onnikujan kaverukset –satutietokirjasarja käsittelee myös hyvää koskettamista, koskettamisen rajoja ja koko perheen köllimisen taitoja. Lue lapsesi kanssa yhdessä!

Kun kakka on lahja

onnis_blogiinPikkulapsiperheessä ei kakkajutuilta voi välttyä. Ei sen enempää konkreettisesti käsien siihen sotkeutuessa tai lasten siitä kikatellen sanaillessa. Jokainen pienen vanhempi tietää senkin, miten lapsen myötä kakasta tulee arjen lahja. Jos siitä aletaan taistella, kilpailla tai velvoittaa, ei hyvää seuraa.

Mistä siis kakkajutuissa onkaan kyse?

Toimiva vatsa ja hyvinvoiva suoli ovat kakka-asioissa lapsen näkökulmasta vain palanen koko tortusta. Kyse on sitäkin suuremmin oman kehon hallitsemisesta, sen tuotosten ja toiminnan ihailusta sekä ennen kaikkea itsemääräämisoikeudesta.

Pottailutouhut ovat siis paljon enemmän kuin pikkuinen lätäkkö potan pohjan peitteenä. Pottailussa, kakka- ja pissajutuissa ollaan tekemisissä juurikin seksuaalisuuden kanssa: yksityisyyden, oman kehon rajojen, mielihyvän ja intiimien kehonalueiden äärellä.

Siksipä potta- ja vessahommissa ainoana riskinä saisi olla onnistuminen. Jos tuotosta ei tule, OK! – ja jatketaan leikkejä. Mutta kun tuotos potan pohjalle ilmestyy, nostetaan mielikuvitusliput salkoon ja pidetään pienet juhlat. Kun lapsi saa rauhassa tulla tutuksi oman kehon toiminnoista, hän voi luottaa siihen ja sen kuuntelemiseen paremmin – jopa aikuisuuteen saakka kaiuten. Tunne oman kehon hyvyydestä ja nautittavuudesta rakennetaan jo pottailuissa.

Vaan rajansa ne ovat lapsenkin vessajutuilla – siis yksityisyyden ja intiimiyden. Vessarauhaoikeus on niin aikuisella kuin pikkuisella. Kakkajuttujen ei tulisikaan koskaan kääntyä pelkiksi P-jutuiksi: pakottamiseksi tai painostamiseksi. Vessatouhuissa pikkuisen kanssa sovella siis ennen kaikkea kakan mukaisesti nimettyä Kahden Koon taktiikkaa: Kunnioittamista ja Kehumista. Onnellisia kakkahetkiä ja pottaretkiä!

Kun Aada on saanut kumisaappaat paikoilleen, lapset juoksevat kilpaa vessan ovelle.

– Minä, minä, minä ekana! kiljuu Aada.

Leo, Eetu ja Helmi haluaisivat päästä samaan aikaan vessaan.

– Saisinko olla ihan omassa rauhassa? pyytää Aada muilta.

– Tuleeko sinulta jättipökäle? tirskuu Leo.

– Ehkä kaksikin tai sitten pelkkä pissa, Aada vastaa ja sulkee oven.

Muut jäävät oven ulkopuolelle jutustelemaan ja odottamaan omaa vessavuoroa.

Lainaus on Onnikujan kaverukset –satutietokirjasarjan toisesta osasta: Onnikujan kaverukset ja Suuri PRÖÖT.

Ei sylitellä vain mummin mieliksi

IMG_20141002_0003_72Sukulaisten kesäjuhlat ovat alkamassa mummin 60-vuotissyntymäpäivien merkeissä. Pöydät notkuvat herkkuja: lohivoileipiä ja kermaisia kakkuja. Niin notkuvat mummin polvetkin: syli tyhjänä ja keho kaipaavana. ”Tule mummin syliin”, sankari sanoo suvun pienimmälle. Mutta pientä ujostuttaa vielä kovin ja hän piiloutuu vanhempansa jalkojen taakse.

”Tule, tule, tule tänne, mummilla on ollut niin ikävä”, mummi jatkaa vähän vaativammin. Pieni puistaa päätään, sillä ei vielä, vielä hän ei olisi valmis. Silloin äitikin liittyy mairitteluun: ”Mene nyt syliin, mummilla on niin ikävä ja on tärkeät synttäritkin.” Lapsi nostaa katseen isään, ymmärtäisikö hän? Mutta isäkin alkaa hikeentyä: ”Mikset nyt voi mennä istumaan mummin syliin? Mummille tulee kyllä nyt kamalan paha mieli.”

Ja niin hän taipuu, pieni kun on, eikä mielipiteellään niin väliä.

Mutta kuka kurkistaisi pienen mieleen? Vuosia vasta kolme ja ujous yllättää suuren juhlan alkuhetkillä. Eikä mummiakaan ole nähnyt pitkään aikaan, kuukausi kun on loputon aika pienen mielessä. Ja nyt heti pitäisi jo syliin kavuta. Ettei mummille tulisi paha mieli.

Kuka muistaisi pienen mielen? Ja opettaisi onnellista läheisyyttä, kyljessä köllimistä sekä oman tunteen tunnistamista?

Kosketuksen voima ja vaikeus ovat läsnä läpi elämämme. Syntymästämme saakka kaipaamme kosketusta ja läheisyyttä, niin fyysisesti kuin henkisesti. Kosketuksen taikavoimalla kehittyvät jopa pienet keskoset paremmin, kun he pääsevät vanhempansa ihoa vasten, kengurumaisesti vanhemman syliin kehittymään.

Siltikin moni meistä kadottaa kyvyn koskettamiseen ja läheisyyteen elämän matkan varrella. Kosketuksesta toisen läheisyydessä ei muodostukaan voimavaraa, jonne palata lataamaan akkuja. Siitä ei kehitykään lämmintä läheisyyttä, jonka turvassa saa nautiskella hellyydestä. Siitä ei tulekaan lohdutuksen tai turvallisuuden kengurumaista pussia, johon pulahtaa arjen armottomuuksissa.

Mitä siis tapahtuu?

Hyvän kosketuksen pohja perustuu oikeuteen säädellä sitä itse ja toimia siinä omien tarpeita ja toisen tunteita kunnioittaen. Siksi lasta ei saa kenenkään mieliksi pakottaa syliin, vaan sitä tulee tarjota lapsen hyväksi. Kosketuksen tulee olla sellaista, jota lapsi saa itse säädellä ja tunnustella, tunnistaa ja torjua. Kun hyvälle kosketukselle saa paljon altistusta, sen tunnistaa ja sitä kohti tahtoo kulkea. Silloin sylistä muodostaa paikka, johon palata surussa, turvattomuudessa, ilossa ja lempeydessä.

Yhdessä kölliminen on taitolaji. Se on kykyä palata toisen kylkeen ja taitoa päästää toinen irti, kun kaipuu muualle nousee suuremmaksi. Hyvältä tuntuvan ja itsesäädeltävän kosketuksen taito rakennetaan lapsuudesta saakka. Kun lapsen kehoon suhtaudutaan arvostavasti, lempeästi ja hellien, lapsi kääntyy kohti toisen läheisyyttä yhä mieluisammin ja yhä enemmän.

Siis sinä mummi, äiti, isi, ukki, kummi tai hoitaja. Tarjoa syliäsi, rapsuta käsilläsi, pörrötä hentoista tukkaa, suukota pehmeästi poskea. Paini pehmeästi, halaa hellästi, turvaa lujasti. Mutta kuule ja kunnioita myös lapsen ei, anna aikaa tulla omaan tahtiin. Vaikka oma sylisi kaipaisi pikkuista, kunnioita hänen kehittyvää koskettamisen ja kosketetuksi tulemisen tarpeellista taitoa.

IMG_20140930_0001Väestöliiton uusi satukirjasarja, Onnikujan kaverukset, riemastuttaa lasta ja antaa aikuiselle välineen keskustella lapsen kanssa tunteista, rakkaudesta, kehosta ja seksuaalisuudesta. Tutustu ja tilaa Onnikujan kaverukset nettikaupastamme!

Pimppi ei ole vessasana

 

adaIltapäivän täpötäydessä bussissa on hiljaista. Harmaakasvoiset aikuiset istuvat niska kumarassa älyvekottimiensa äärellä. Bussin keskiosassa istuu pikkuinen isänsä kanssa, ihmisten kasvoja katsellen. ”Isi, tollakin sedällä on pippeli. Ja tolla tädillä on pimppi”, pieni koilottaa kirkkaalla ja korkealla äänellä. Isä pitää katseensa kiinni ikkunan harmaassa maisemassa ja näyttää ärtyneeltä, muttei sano mitään. Pieni lisää volyymia uinuvan isän herättämiseksi: ”Eiks niin isi, että kaikilla pojilla on pippeli ja kaikilla tytöillä pimppi?”

”Ei tuollaisia vessajuttuja täällä. Pitääkö pestä suu saippualla, jos ei lopu?” isä viimein murahtaa tiukasti. Lapsi hiljenee ja hentoiset kulmat painuvat kurttuun. Istuu sitten loppumatkan hiljaa katsellen edelleen bussilastillista harmaita aikuisia miettien seuraavaksi ihmisten muita ihmeellisyyksiä.

Haastava tilanne vanhemmalle, myönnetään. Mutta katsotaanpa asiaa myös lapsen näkökulmasta käsin.

Pienen maailmassa pimppi ja pippeli ovat ihmeellisyyksiä, joita tutkitaan siinä missä nenää, korvia, silmäripsiä ja varpaanväleistä löytyviä sukanhaituvia. Ne ovat erityisiä kummallisuuksia, joiden hienouteen, herkkyyteen kuten myös luonnollisuuteen lapsi kaipaa turvallista ja myönteistä aikuista rinnalleen.

”Meidän ope on sanonut, että vessasanoja ovat lavuaari, pönttö, saippua, käsipyyhe ja kraana”, kertoi eräs eskarilainen minulle. ”Pimppi ja pippeli ovat sellaisia luonnollisia juttuja, joista voi puhua muutenkin kuin vessassa”, kuusivuotias kuvaili. Voi miten viisaan opettajan lapsi olikaan päiväkodissa saanut!

Aikuisen tärkein tehtävä on kyykistyä lapsen maailman tasolle ihmettelemään ihmisen ihmeellisyyksiä lapsen näkökulmasta käsin. Samanaikaisesti on olennaista tuoda pohdintoihin mukaan aikuisen rinnakkainen ymmärrys asioista ja turvallinen rajaaminen. Sanoillaan ja sanomattomuuksillaan aikuinen luo merkityksiä lapsen tunteisiin, seksuaalisuuteen, omaan kehoon ja läheisyyteen, joita kannetaan mukana läpi elämän.

Suuren ymmärryksen ja lempeyden lahjan saa lapsi, jolle jää tilaa ihmetellä ihmisen ihmeellisyyksiä niin omassa kehossaan kuin ympärillään ymmärtävän aikuisen kanssa. Joskus sopivat sanat kuitenkin katoavat ja häpeä valtaa tilaa, vaikka aikuinen toisin tahtoisi toimiakin. Silloin tekee mieli turvautua ajatukseen siitä, etteivät nämä asiat kuulu lapselle ja selviävät kyllä iän myötä muutoinkin. Vessajuttuja?

Pissa, kakka, pieru, pimppi, pippeli ja vauvansiemenet ovat esimerkkejä pikkulapsen elämän ihmeellisyyksistä. Niin kuin ovat pihan leppäkerttu, suihkukoneen pilvivana, kultaisena putoilevat lehdet ja loiskivat lätäköt.

Vanhemman tulee kantaa vastuu ihmiseksi kasvattamisesta myös seksuaalisuuden alueella, tuntuu se hankalalta tai helpolta. Avuksi voi ottaa yhdessä ihmeteltäviä kirjoja tai pohtia lasta kuullen tavallisia arjen herkkiä tilanteita. Tärkeintä eivät ole täydelliset sanat, vaan luonteva asenne ja turvallisuus vailla häpeää.

Aivan kuten eräs mainio isä toimi saunan suihkuhetkessä poikansa kanssa. Pikkuinen poika yritti ottaa tutkittavakseen isin paaaaljon isompaa pippeliä, sopivasti kun silmien korkeudella kainaloita pestessä siinä heilui. ”Hei, se on muuten mun oma”, aloitti isä lujan lempeästi poikaansa rajaten. ”Sovitaanko, että näitä pippeleitä voi hipelöidä ja tutkiskella vaikka kuinka, mutta mun on mun ja sun on sun”, jatkoi isä rentoon tyyliinsä.

”Joo sovitaan”, vastasi poika, hymy huulillaan keikkuen. Hipsi sitten saunan lämpöön ja tutkiskeli hetken mielenkiinnolla omaansa. Pian olikin taas aika heittää maailman suurin löylykauhallinen vettä ja kertoilla päivän hurjasta jalkapallopelistä.

IMG_20140930_0001

Väestöliiton uusi satukirjasarja, Onnikujan kaverukset, riemastuttaa lasta ja antaa aikuiselle välineen keskustella lapsen kanssa tunteista, rakkaudesta, kehosta ja seksuaalisuudesta. Tutustu ja tilaa Onnikujan kaverukset nettikaupastamme!

Pitääkö pikkulapselle puhua seksistä?

IMG_20141002_0013Seison lasteni kanssa haukotellen iltapäiväruuhkassa ruokakaupan kassajonossa. Kurahousut hiostavat ja jono etenee madellen. Silmät eksyvät kassan edessä kukkoilevaan lehtihyllyyn. Pikkuinen lukeva lapseni alkaa tavata hitaasti ja kuuluvasti juorulehden keltaisin suurkirjaimin julistavaa kansitekstiä: ”Matti Nykänen kertoo: Meillä ei ollut seksiä.

Bäng! Tiedän kyllä mitä seuraavaksi on odotettavissa, ja sieltähän se heti perään tuleekin: ”Ääääiiiti, mitä tarkoittaa seksi?”

Kyllä, olen kokenut ammattilainen seksuaalisuuden teemoissa, mutta silti, maitoa ostavana ihan tavallisena äitinä, takeltelen hieman sanoissani Stockan kassatädin katseen alla. ”No, se on sellaista tosi läheistä kosketusta, jota aikuiset voivat tehdä keskenään. Tai siis yleensä ne aikuiset, jotka tosi kovasti rakastavat toisiaan. Mutta se on myös tosi henkilökohtainen juttu, ihan niiden kahden välinen vaan, koska se on niin tärkeä ja herkkä asia.”

Huh, selvisin, aika hyvinkin, ehdin hetken verran ajatella rintaa röyhistellen. Mutta lapsipa on äitiään viisaampi ja jatkaa kysyen: ”Hmm… Jos se on niiden kahden välinen herkkä juttu, niin miksi sitten toi setä kertoo siitä lehdessä?”

Siihen ei tälläkään äidillä ollut vastausta, niin kummalliselta se äidin ja ammattilaisenkin vinkkelistä välillä tuntuu. Pitääkö siis pikkulapsille ylipäätään puhua seksistä? Ja voiko seksistä puhumiselta välttyä, edes maitokaupan kassajonoissa?

Seksi ei kuulu pikkulapsen elämään, mutta seksuaalisuus kuuluu. Seksuaalisuus on kuin sateenvarjotermi, jonka alle mahtuu lähes koko elämän kirjo. Seksuaalisuudessa kasvatamme taitoja läheisyyteen, kosketukseen, sukupuolisuuteen, tunteisiin ja ihmissuhteisiin. Ne ovat väistämättä asioita, joita ihmiseksi kasvaminen vaatii päivittäistä työstöä – siis pikkulapsenkin elämässä.

Moni vieroksuu seksuaalisuudesta puhumista lapsille, koska uumoilee sen tarkoittavan seksistä jauhamista – sitä kun tulee kassajonoissakin ja televisio-ohjelmissa monen vanhemman mielestä aivan liiaksi muutoinkin. Seksuaalisuudesta taas tulee puhua, mutta lapsen näkökulmasta käsin.

Lapsen näkökulmasta seksuaalisuus on kiehtova, ihmeellinen ja suurta uteliaisuutta herättävä maailma. Kenellä on pimppi, entä kellä pippeli? Miksi pojan pissa lentää pidemmälle? Miksi mummilta puuttuu toinen rinta? Saako pimppiin koskea? Miten lapset menevät mahaan ja miten ihmeessä sieltä pois pääsevät? Eikö poika voi koskaan odottaa vauvaa, eikö tytöille ikinä kasva suurta siementehdasta?

Pikkulapsen seksuaalisuuden kohtaaminen on myös arkista hellittelyä, rajojen rakkaudellista asettamista ja asioiden yhdessä pohtimista. Aikuisella ei ole tärkeintä olla suuria ja valmiita sanoja sekä hienoja lisääntymisteorioita, vaan sen sijaan enemmänkin halua ja kykyä pohtia lapsen kanssa yhdessä ihmisen ja elämän ihmeellisyyksiä vailla häpeää ja hiljaisuutta.

Juurikin tässä ajassa, jossa seksi on vallannut yltiömäisesti tilaa, on lempeälle ja inhimilliselle seksuaalikasvatukselle yhä suurempi tilaus. Suorittavan, makeilevan, törsäilevän ja törkeän seksishown rinnalle kaivataan herkkää pohdintaa, lempeää uteliaisuutta, kauniita sanoja kehosta ja tunteita tunnistavaa ilmapiiriä.

Jos siis vielä pohdit sitä, kuuluvatko seksuaalisuuden aiheet pikkulapsiperheeseenne, pysähdy vielä hetkeksi uudelleen. Ihmisyyden ihmettely, lämmin läheisyys, kehon kaikki ihanuudet, erityisen intiimit alueet ja elämän alkamisen uskomattomuus – eivätkö muka kuulu?

Niin. Halusitpa tai et, annat merkityksiä seksuaalisuuden teemoille joka päivä arjen juoksussa. Koskettamisen lempeydessä tai kovuudessa, kysymyksiä torjuessasi tai niihin vastatessasi, puhumattomuudellasi tai kuuntelevilla korvillasi.

Millaisen merkityksen seksuaalisuus saa sinun lapsesi silmissä, sinun kasvattamanasi? Millaisia eväitä se antaa hänen elämänmatkansa varrelle?

******************

IMG_20140930_0001Väestöliiton uusi satukirjasarja, Onnikujan kaverukset, riemastuttaa lasta ja antaa aikuiselle välineen keskustella lapsen kanssa tunteista, rakkaudesta, kehosta ja seksuaalisuudesta. Tutustu ja tilaa Onnikujan kaverukset nettikaupastamme!

Nuoren on saatava olla myös pieni

Kuva: Maaret Kallio

Kuva: Maaret Kallio

Jos nyt tapaisin kadulla yläasteen opettajani, nolostuisin taatusti. Toivoisin ettei minua muistettaisi, mutta se olisi valitettavan epätodennäköistä. Olin juuri yksi sellaisista nuorista, joita opettajana ei ensimmäisenä halaja tunneilleen. Äänekäs, pelleilevä, tirskuva ja uhmakas nuori.

Minulla kesti kauan oppia katselemaan lämmöllä ja hyväksynnällä nuorta itseäni. Ymmärtää, että en ollutkaan niin kuriton, kamala ja ikävä, vaan ennen kaikkea nuori, lapsellinen ja kaipaava. Temperamentiltani olen aina ollut vauhdikas, mutta samanaikaisesti sisältä kovin herkkä. Mitä huonommin tulee herkkyytensä kanssa toimeen, sitä enemmän se on piilotettava kovuuden ja vauhdikkuuden taakse suojaan.

Väestöliiton seksuaaliterveysklinikalla olen saanut vuosia ottaa monenlaisia nuoria vastaan terapiatyössäni. Näitä herkkiä, kärkkäitä, raivokkaita, vetäytyviä, fiksuja, ujoja ja mustavalkoisia nuoria. Ja olen vilpittömästi vaikuttunut joka ikisestä. Olen kerta toisensa jälkeen hämmästellyt heissä olevaa syvää viisautta sekä tuntenut syvää lämpöä pienuuden ja tarvitsevuuden kohdalla.

Nuoressa on samanaikaisesti kaksi puolta, molemmat matkalla lapsuudesta aikuisuuteen. Nuoruus ei ole välipysäkki, mutta sen olemuksessa on jotain lapsuudesta viivähtävää ja aikuisuudesta aavistavaa. Nuoressa on sekä pieni lapsi että voimistuva aikuinen, joiden molempien on tärkeää tulla hienotunteisesti kohdatuksi.

Aikuinen nuoressa kaipaa tulla otetuksi vakavasti ja kuulluksi. Tämän puolen kanssa on osattava neuvotella, kuunnella hänen punnittuja ja voimakkaita mielipiteitään arvostuksella. Aikuinen hänessä janoaa annettua luottamusta ja vastuuta.

Lapsi hänessä tulee usein näkyviin hitaammin ja intiimimmissä tilanteissa. Sen puolen tarpeet ovat toisenlaiset ja tunteet herkästi pinnassa. Lapsi hänessä kaipaa emotionaalista syliä, lohdutusta ja turvaa. Lapsi hänessä toivoo rakkaudellisia rajoja ja aikuisen selkärankaa, johon hän voi kivuissaan käpertyä.

Kovaksi kasvaneita on maailmamme pullollaan, eikä yhtään enemmälle löydy tarvetta. Nuoruus on merkittävä ikävaihe itsenäistymisen ja riippuvuuden teemoja ratkaistaessa. Niiden soisi ratkeavan siten, että oppisi olemaan lujasti riippuvainen ja turvallisesti pieni voidakseen itsenäistyä kohti aikuisuutta. Omaa herkkyyttä ja pienuutta ei saisi joutua nuoruuden itsenäistymisissä sulkemaan tai peittämään, vaan oppia olemaan sen kanssa läsnä ja lähellä lempeällä lujuudella.

Henkinen tarvitsevuus ja kaipaavuus eivät katoa meistä koskaan. Siksi on erityisen tärkeää opetella nuoren kanssa uusia tapoja ilmaista omaa herkkyyttään ja haavoittuvuuttaan, ilman että jää yksin sen armoille tai joutuu sen sulkemaan pois olemuksestaan salaiseksi osaksi sisälleen. Kuten pieni lapsi, myös nuori kaipaa yhä turvallista kosketusta, niin fyysisesti kuin emotionaalisesti.

Sinä aikuinen, uskalla kohdata ambivalentti nuori – saman paketin pienuus ja aikuisuus. Arvosta ja vaali molempia puolia hänessä. Ole hänelle esimerkki siitä, että aikuisuudessakin voi tuntea ja haavoittua, mutta myös kantaa vastuuta ja puolustaa oikeuksia. Uskalla olla nuorelle luja aikuinen, mutta anna hänen nähdä myös herkkää lastasi.

Nuorelle nettikielto ja hyväksikäyttäjä ladon taakse?

Seksuaalinen hyväksikäyttö digitaalisen median keinoin oli eilisen MOT-ohjelman aiheena. Keskustelu aiheesta nostatti jälleen voimakkaita tunteita pintaan. Nuorten pariin seksuaalisella mielenkiinnolla hakeutuvia aikuisia toivotaan milloin tiltattavan ladon takana, milloin kastroitavan. Samanaikaisesti nuorille vaadittiin nettikieltoa ja kännyköiden poistoa. Niinkö yksinkertaista olisi seksuaalisen hyväksikäytön ratkaiseminen?

Vaikka hyväksikäyttäviä tekoja on hyvin vaikea ymmärtää, ei ihmisen ymmärtäminen saisi jäädä yksin tekojen tarkasteluun. Myös nuorelle tai aikuiselle, joka pitää lapsista tavalla, jolla ei pitäisi pitää, tulisi olla mahdollisuus hakea ja saada apua. Teot ovat kohtuuttomia, mutta juuri sen vuoksi niin tekijä kuin nuori kaipaa apua. Kauhistelulla tai mustavalkoisella jaottelulla ei tule kumpikaan osapuoli autetuksi.

Hyväksikäyttöä argumentoidaan myös nuorta syyllistäen. Sanotaan nuoren olleen itse kontaktille aloitteellinen ja seksistä kiinnostunut. Lisäksi muistetaan hänen postanneen flirttaavia kuvia ja rakentaneen kontaktipintoja nettiin.
Väite nuoren vastuusta seksuaalisessa hyväksikäytössä on kestämätön. Räikeästi vertaamalla voisi myös antaa 4-vuotiaan syödä karkkipussin iltapalaksi, koska hän niin tahtoo. Tai väistää aikuisen vastuu ja kärrätä kaljaa pussikaupalla teineille, koska nuori kaupan edessä niin pyysi. Nuoruusikäisellä on paljon toiveita, ajatuksia ja tunteita, muttei koskaan tasa-arvoista vastuuta ja tietoisuutta suhteessa aikuiseen.

Ajassamme ihannoidaan nuoruutta ja seksikkyyttä ylen määrin. On oltava kuuma ja nuorekas, vaikka ikävuodet karkaisivat kauas nuoruusiän. Myös tarjolla olemisen kulttuuri on voimallinen. On näytettävä hyvältä, oltava alati edustava ja ennen kaikkea tarjolla kaikenlaisissa medioissa – ja mieluiten seksikkäästi. Näissä aalloissa hämmentyy aikuinenkin, miten ei siis nuori, joka kehityksellisesti on eri tasolla ja yhä aikuisen suojeluksen tarpeessa?

Nuorekkuuden päälle ymmärretään liiaksikin, muttei vieläkään nuoruuden päälle. Tämän ajan nuoret ovat emotionaalisesti yhtä keskeneräisiä kuin me nyt aikuiset olimme nuoruudessamme. Nuori voi tuntea lupailevan kuvan netissä olevan hyvä idea, saahan sillä nopeasti tunteen kiinnostavuudesta ja huomiosta. Pitkän ajan tähtäimellä seksuaalinen kontakti aikuisen kanssa muuttuu kuitenkin joksikin aivan toiseksi. Häpeä ja syyllisyys pitävät suun kiinni, vaikka vaikeat mutta samalla yksityiseksi koetut teot vaativat tulla jaetuksi jonkun turvallisen aikuisen kanssa.

Nuoren halulla tai aktiivisuudella ei ole seksuaalisessa hyväksikäytössä merkitystä. Merkityksellistä sen sijaan on ymmärtää nuoruutta kehitysvaiheena, jossa huomionhaku, seuraamusten arviointi, kapea tietoisuus ja seksuaalinen kiinnostus ovat osa normaalia kehitystä. Aikuiselle sen sijaan kuuluu vastuu ja oikeus hakea apua, jos oma mieli vetää lasten ja nuorten puoleen tavalla, joka voi vahingoittaa.

Ei siis koneita kiinni nuorilta, muttei myöskään aikuisia ladon taakse. Sen sijaan kaivataan tiivistä yhdessä oloa nuoren kanssa ja itsemääräämisoikeuden sekä oman arvokkuuden opettamista läsnäolevissa hetkissä aina vauva-ajasta alkaen. Lisäksi tarvitaan ihmisen ymmärtämistä siinäkin kohdin, jossa hyväksikäytöstä haaveileva kaipaa apua.

Tämä maailma ei ole musta, eikä vastakkaisesti myöskään vitivalkoinen.

 

Lisää aiheesta:

Tänäänkin oikeussalissa istuu syytön nuori

Nuorten seksuaalioikeudet

Minulla on asenneongelma

Asenteestahan kaikki on tunnetusti kiinni. Tulee eteen masennus, syöpä, onnettomuus, työttömyys, keskosvauva, raiskaus, rahattomuus tai avioero – asenne se ratkaisee. Pahankin päivän voi kääntää kullaksi, kun illalla juo lasin kuohuvaa ja katselee avoimin mielin kohti päivää nousevaa. Muistaa kiinnittää huomion kadun aurinkoiseen laitaan ja kokea roppakaupalla kiitollisuutta. Silloin eivät kovemmatkaan haasteet pääse niskalenkkiin.

Jokainen on oman onnensa seppä!

Mutta minulla on asenneongelma. En usko onnen ankaraan asennepuheeseen. En etenkään silloin, kun se on yritys paikata jättimäisiä avohaavoja pikkulaastarein keinoin. Asennepuhe on pahimmillaan kevyt ja ymmärtämätön, inhimillisyyttä pilkkaava ratkaisu. Se jättää yksinäisen yhä yksinäisemmäksi. Se tuottaa tuplatuskaa, kun jo olemassa olevan tuskan lisäksi ei koe pystyvänsä edes asennetalkoisiin mielensä oikaisemiseksi.

Onko onni pelkkä valinta? Ja voiko aito, inhimillinen elämä edes olla vain onnea?

Myönteisyydestä ja kiitollisuudesta on tunnetusti apua arkisissa ongelmissa ja mielialan tavallisissa möyrinnöissä. Sen sijaan vaikeiden elämänkriisien, alkoholismin, uskottomuuden tai vakavan sairauden äärellä pelkkä asenne ei ratkaise. Sitä ennen ovat ratkaisseet jo monet muut asiat.

Pahimmillaan asennepuhe on ankaraa syyllistämistä ja kapeaa katsontaa, jossa ei ymmärretä ihmiseloa moniulotteisesti. Lähtökohtamme eivät ole tasavertaiset. Elämänkortit eivät jakaudu oikeudenmukaisesti. Yksi kasvaa pullon varjossa, toinen lyövän käden uhassa, kolmas vailla ymmärtävää aikuista, neljäs sairaana syntyneenä. Myös synnynnäinen temperamentti vaikuttaa: toinen kestää luonteensa avuin enemmän, toisen ollessa haavoittuvampi. Kun on saanut vahvat eväät lapsuudessaan, muodostaa myös aikuisuudessa tasapainoisempia ihmissuhteita, saa enemmän apua ja osaa ilmaista itseään sosiaalisesti tarkoituksenmukaisemmin. Tämä kaikki auttaa pärjäämään ja ylläpitämään luottamuksellisempaa asennetta itseen, toisiin ja elämään ylipäätään.

Ajassamme on asenneongelma. Se juhlii kovuutta, täydellisyyttä, huippuonnellisuutta ja armotonta puskemista. Ne, jotka huutavat kovimmin ja tahkovat huimimmin, ovat nyt ihailtuja supervoittajia. Haavoittuvuus ja inhimillisyys ovat jääneet huippujen ankarien asenteiden alle. Moni jää vaille ymmärtävää asennetta, ilman oikeutta tavallisuuteen, armollisuuteen ja jaettuun tuskaan. Moni jää näkymättömäksi, koska asenne ei ole kohdallaan, eikä onnea osattu rakentaa omin avuin.

Minulla on siis asenneongelma. En usko aukottomasti oman onnen seppyyteen. Elämä ei ole onnikilpailu tai voittokulkutykitys. Aikuisilla on mahdollisuus ottaa vastuu elämästään, mutta taidot siihen kehittyvät ihmiselon matkalla ja ovat siten myös historiansa tuote. Opittua onnea on sekin, että uskaltaa ja osaa turvautua toisiin.

Oman onnen sepälläkin on sepän työkalut. Ihmisyydessä onnen työkalut ovat toiset ihmiset ja turvalliset ihmissuhteet. Myötätunto, itse itselle ja toinen toiselle annettuna sekä yhdessä jaettuna, on voimakkain työkalu onneaan etsivälle.

Asennettaan voi tarkistaa myös hän, jolta herkkyys ja inhimillisyys ovat jääneet huippuihmisyyden ja menestyksen tahkonnan kärkeviin jalkoihin. Vaihtoehdoksi ehdotan myötätuntoista asennetta niin omiin kuin toisten murheisiin ja onnellisuuksiin.

Onnellisuus on koko kylän asia, ei vain yhden yksinäisen sepän.

Näin saat täydellistä seksiä

Täydellinen seksi on tänä päivänä tavallisimpia seksuaaliterapeutilta kysyttyjä asioita. Mitä se on, kuinka monella sitä on, miten siihen pääsee ja mikä määrä sen varmasti täyttää? Tekniikkaa, kertoja, asentoja, tavoitteita! Ja miten ihmeessä selvitä, kun siihen ei pystykään tai täydellisyyttä ei sitkeistä yrityksistä huolimatta tavoita?

Havahduin asiaan toden teolla ollessani luennoimassa eräässä lukiossa. Ennen luentoa huolestunut nuori kuiski kulmat kurtussa, ettei koskaan uskalla aloittaa seksiä. ”Koska mitä sitten tehdään, jos se ei onnistukaan täydellisesti?”, hän tuskaili. Nuoret kertovat, ettei paineita tule yksin pornosta, vaikka senkin maailma vaikuttaa. Niitä tulee myös aikuisilta, jotka maalailevat kuvaa täydellisen soljuvasta ekasta kerrasta tai romanttisista tv-tarinoista, joissa linnut lauleskelevat ja takkatuli rapsahtelee rakastelun taustalla. Räpiköi siinä sitten ekaa kertaasi!

Täydellisyyden vaatimus on erityisen raju ilmiö juuri seksuaalisuuden alueella – siis sillä alueella, jossa kiteytyvät tarpeet kokea riittävyyttä, turvallisuutta ja intiimiä yhteyttä toisen kanssa. Täydellisyyden tavoite viittaa huippusuoritukseen ja moitteettomaan toimintaan, mutta juuri suorituksina ja tekoina seksi jää kumisevan tyhjäksi kohtaamiseksi.

Seksuaalisuudessa näyttäytyvät vaatimukset peilautuvat muuallakin ihmisen persoonassa ja toiminnassa. Vaaditko siis seksin lisäksi muutoinkin usein itseltäsi täydellisyyttä? Merkitseekö vain täydellisyys kohdallasi riittävyyttä?

Mitä siis sitten, jos seksi ei olekaan täydellistä – onko se sitten täydellisen epäonnistunutta? Mielissämme kannamme mielikuvia ja käsikirjoituksia siitä, mitä seksin tulisi olla. Kulttuuriset ja henkilökohtaiset käsitykset määrittelevät sitä, mitä seksissä pitäisi tehdä tai mitä siihen tulisi sisältyä. Mutta niin kauan kuin ei ole täydellisiä ihmisiä, ei myöskään ole täydellistä seksiä. Onneksi.

Täydellinen seksi on siis täydellinen myytti. Seksi voi parhaimmillaan sisältää syviä kohtaamisen hetkiä ja intohimon kuumottavia liekkejä. Se saa olla myös opettelua ja mokaamista, armollista kohtaamista itsen ja toisen kanssa. Epätäydellisyyden hetket tuottavat inhimillisyyttä ja tarjoavat intohimon aitoja kohtaamisia.

Haluatko siis täydellistä seksiä? Silloin hio se millintarkaksi suoritukseksi, tarkoin toimitettavaksi toimintasarjaksi ja kontrolloi kumppanisikin oikeisiin asetelmiin. Vai olisiko sittenkin houkuttelevampaa antautua ihmisyydelle tyypilliseen epätäydellisyyteen ja kokea läheisyyden mielihyvää moniulotteisesti, siinä roihuten ja siinä levähtäen?

On tärkeämpää oppia olemaan rehellisesti toista lähellä silloin kun ei osaa ja tiedä kuin täydellisen tietävänä ja taitavana – myös seksissä.

Seksi ei ensisijaisesti ole alkuunkaan taitolaji, vaan tunnelaji.