Otetaan heidät mukaan ja annetaan mahdollisuus!

syria-1682292_1280Kansainvälistä Suvaitsevaisuuden päivää on vietetty YK:n julistamana 20 vuotta. Juhlan kunniaksi haluan jakaa ajatuksia ammattilaisena ja myös omia kokemuksia pakolaisena.

Suvaitsevaisuuden päivänä YK muistuttaa kaikkia kunnioittamaan ihmisten moninaisuutta, vapautta ja tasa-arvoa. YK kannustaa erilaisten kulttuurien, yhteiskuntien ja ihmisten väliseen yhteistyöhön, arvostukseen ja vuorovaikutukseen.

Suvaitsevaisuus on ehdoton edellytys sille, että uussuomalaiset pystyvät asettumaan tiiviisti yhteiskuntaan sen kokonaisvaltaisina ja aktiivisina jäseniä. Ilman meidän kaikkien ymmärrystä ja tukea tämä ei onnistu.

Työssäni Väestöliitossa olen huomannut, kuinka moni uusi tulija eksyy meidän hienossa ja monimutkaisessa yhteiskunnassa. Olen myös huomannut, että kotouttamistyö ei tapahdu pelkästään viranomaistyönä vaan tarvitaan meitä kaikkia.

Viime syksynä Suomeen tuli ennätyksellisen paljon turvapaikanhakijoita. Itse teen jonkin verran asiakastyötä heidän parissaan. Yksi oleskeluluvan saanut turvapaikanhakija ilmoitti, että on saanut oleskelulupapäätöksen ja nyt pystyn rauhallisella mielellä keskittymään suomen kielen oppimiseen. Hänellä on selkeät suunnitelmat: Ensin opiskelen suomea ja sitten opiskelen ammatin ja/tai hankin työtä.

Mutta pian turvapaikan saatuaan hän huomasi, että kun on saanut luvan jäädä Suomeen, niin vasta sitten alkaa meidän palveluviidakon läpikäynti. Ensimmäisenä pitäisi saada asunto. Asunnon saaminen ei ole nykyään helppoa, varsikaan jos henkilö on maahanmuuttaja eikä osaa vielä suomea.

Tällä onnekkaalla asiakkaalla on vapaaehtoinen tukihenkilö:

”Kun soittelin vuokranantajille, että etsimme asiakkaalle asuntoa ja voisimmeko tulla näytölle, niin useat sanoivat, ettei ole mitään maahanmuuttajavuokralaista vastaan. Mutta sitten rivien välistä kuitenkin kuuli, että mieluummin joku työssäkäyvä, joka puhuisi edes englantia.”

Ymmärrän, että vuokranantaja miettii asiointikieltä. Mutta toisaalta kuinka monella vasta maahan tulleella tai oleskeluluvan saaneella muuttajalla/pakolaisilla on heti alussa työtä ja englannin tai suomen kielen taitoa? Taas toisaalta kun on saanut asunnon, kyllä asiointi on kokemusteni mukaan hoitunut vaikkei aluksi yhteistä kieltä oikein olisikaan. Sillä ihminen oppii ja on kekseliäs löytämään ratkaisun!

Se, että ihmisellä ei ole vielä kunnollista suomen kielen taitoa, ei tee ihmisestä ”huonoa” tai ”epäluotettavaa”.  On annettava mahdollisuus myös elämäänsä täällä vasta rakentavalle.  Onneksi tämä ihminen sai asunnon ennakkoluulottomalta vuokranantajalta.

Vapaaehtoinen tukihenkilö kertoo kokemuksiaan:

”on paljon asioita, jotka vaan olisivat todella hankalia ilman tukihenkilöä. Juurikin kaikki henkilökorttiasiat, pankkiasiat.. Kelan työmarkkinatukilomake oli sellainen, että itsekin raavin päätäni sen kanssa monessa kohdassa.

Jos ”viraston kieli” on syntyjään suomalaisellekin haastava, miten maahanmuuttaja kykenee asioimaan kielitaitottomana tai vieraalla kielellä? Meillä on hieno mutta monimutkainen palvelujärjestelmä. Kuinka moni ymmärtää esim. Kelan lähettämiä päätöksiä?

”Viranomaistyö ei mielestäni sillä tavalla riitä, että ilman vapaaehtoistyötä tulija jää usein moneksi kuukaudeksi odottelemaan asioita, jotka hoituvat suitsait sukkelaan. Pankkitiliähän ei kukaan viranomainen heille esimerkiksi avaa, ja sitten etuudet pitää hakea jostain pankin konttorista, ja kulkea käteisen kanssa ympäriinsä.

Naapurikin voi olla ja on hyvä kotouttaja. Itse muistan kun vasta olimme tulleet Suomeen, kuinka tärkeä rooli meidän naapureilla taloyhtiössä oli meidän kotoutumisessa. Kuinka ennakkoluulottomasti he tulivat meidän elämään mukaan. Toki me itse myös olimme aktiivisia ja kiinnostuneita uudesta yhteiskunnasta.

Oli tärkeätä ja kullan arvoista saada tavallisilta ihmisiltä luottamusta ja tukea päästä taas omille jaloille. Opimme kantapään kautta monia asioita, mutta kyllä meillä oli myös ihania tukihenkilöitä tukenamme.

Ollaan ennakkoluulottomia ja suvaitsevaisia ja uskotaan ihmisten ihmisyyteen! Yhteistyöllä pääsemme tavoitteisiin – viranomaiset, järjestöt ja vapaaehtoiset.

Maailmassa on lähes 45 miljoonaa pakolaista. Vastuu pakolaisten suojelusta kuuluu koko kansainväliselle ja kansalliselle yhteisölle.

 

 

 

Olisiko sinulla varaa perheeseen?

shutterstock_328366364

Kuva: vlada93/shutterstock

Pienehkössä suomalaisessa radanvarsikaupungissa asuu lapsiperhe. Aivan tavallinen perhe, johon kuuluu äiti, isä, kolmevuotias tytär ja kolmen kuukauden ikäinen pieni vauva. Irakilaistaustainen isä on ollut Suomessa jo seitsemän vuotta, samasta maasta kotoisin oleva äiti pari vuotta vähemmän. Pariskunnan molemmat lapset ovat syntyneet Suomessa. Isä käy töissä ravintolan autonkuljettajana, äiti on kotona lasten kanssa. Kuten kaikki vanhemmat, myös tämän perheen isä ja äiti haluavat elää, tehdä töitä ja kasvattaa lapsiaan turvallisessa ympäristössä, jossa ei tarvitse pelätä sotaa, vainoa tai väkivaltaa. He haluavat antaa lapsilleen eheän lapsuuden ja tulevaisuuden.

Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä lakiesitys, joka toteutuessaan heikentäisi ennestään pakolaistaustaisten maahanmuuttajien oikeuksia ja mahdollisuuksia saada elää perheensä kanssa Suomessa. Uudessa laissa muun muassa toimeentuloedellytyksiä ollaan kiristämässä huomattavasti: perheenyhdistämistä hakevan henkilön, jolla on puoliso ja kaksi lasta, nettotulojen pitäisi olla vähintään 2600 euroa kuussa. Toimeentuloedellytys koskisi myös alaikäisenä yksin Suomeen tulleita lapsia. Todellisuudessa moni suomalainenkaan ei tienaa tuota summaa.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella tulee olla oikeus molempiin vanhempiinsa sekä turvattuun ja onnelliseen lapsuuteen. Suomikin on sitoutunut noudattamaan sopimusta. Lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttilan mukaan lain voimaantuleminen tarkoittaisi kuitenkin käytännössä sitä, etteivät lapsen oikeudet enää toteudu Suomessa.  (HS 5.6.). Jo ennestäänkin tiukan lain tiukennukset tekisivät hallaa myös suomalaiselle tasa-arvon periaatteelle, sillä ne asettaisivat perheet keskenään entistä epätasa-arvoisempaan asemaan.

THL:n tuoreen tutkimuksen mukaan lapsuudenperheestä erossaolo vaikuttaa negatiivisesti maahanmuuttajien kotoutumiseen. Erossaololla on tutkimuksen mukaan yhteys myös univaikeuksiin sekä masennus- ja ahdistusoireisiin. Kotoutumista ja hyvinvointia edistäisi taas kielen oppimisen ja työn saamisen lisäksi se, että perheet saisivat elää yhdessä, vailla jatkuvaa huolta ja ahdistusta konfliktialueille jääneiden perheenjäsenten puolesta.

Alussa mainittu irakilaistaustainen perhe on puhuttanut viime päivinä paljon julkisuudessa. Perheen äitiä ja kolmevuotiasta lasta, mahdollisesti myös vauvaa ollaan karkottamassa Suomesta, koska Maahanmuuttoviraston mukaan perheen toimeentuloedellytykset eivät täyty, eikä äidillä ja lapsilla ole perusteita hakea turvapaikkaa suojelun perusteella. Korkein hallinto-oikeus on tällä hetkellä tilapäisesti jäädyttänyt karkottamispäätöksen (HS 7.6.), mutta se ei vielä takaa sitä, että perhe saisi pysyä yhdessä.

Irakilaistaustainen perhe ei ole suinkaan ainoa Suomessa, joka on ollut tai on parhaillaan vastaavanlaisessa, raastavassa ja epäinhimillisessä tilanteessa. Jos valmisteilla oleva lain tiukennukset astuvat voimaan, yhä useampaa perhettä uhkaa hajoaminen ja osan perheenjäsenistä joutuminen takaisin epävakaille konfliktialueille. Jos laki astuu voimaan, myöskään valtaosa alaikäisinä yksin maahan tulleista pakolaislapsista ei luultavasti enää koskaan tule näkemään perheenjäseniään.

Mitä perhe sinulle merkitsee? Onko se elämän perusta, turvan ja välittämisen lähde, yhteiskunnan pienin perusyksikkö, vai kenties sellaista ylellisyyttä, johon vain hyvin toimeentulevilla, ”oikean” kansallisuuden omaavilla saisi olla varaa? Mitä sinä tekisit, jos sinun perhettäsi, ystäväperhettäsi tai naapurisi perhettä uhkaisi rikkoutuminen toimeentuloedellytysten ja byrokratian vaikeuden vuoksi?

Sonja Papunen
Kirjoittaja on korkeakouluharjoittelija Väestöliiton Monikulttuurisessa osaamiskeskuksessa

Blogin kuvalla ei ole yhteyttä jutussa käsiteltävään perheeseen

Miksi miehet lääppivät porukalla?

644254817_831fd53248_z (1)

Kuva: Michal Svec, Flickr

Juna matkalla Delhiin on pysäytetty pienelle asemalle opiskelijamellakoinnin vuoksi. Parituhatta ihmistä yrittää päästä pois täältä takahikiältä ennen yön laskeutumista syöksymällä kohti muutamaa tarjolla olevaa bussia. Ryntään bussin ovea kohden. Takaa työntää satojen ihmisten massa.

Takanani olevat nuoret miehet työntävät käsiään jalkoväliini, puristelevät rintojani ja nauravat kun alan huutaa raivosta ja koetan kääntyä estääkseni heitä ja lyödäkseni. Ihmismassa estää edes nostamatta kättä, olen kahlittu vain sietämään heidän törkeytensä. Lopulta massa työntää minutkin bussiin sisälle.

Itken vihasta, raivosta, nöyryytyksestä. Minua kohdellaan kuin eläintä – pahantekijöitä ei haittaa vaikka kaikki näkevät mitä he tekevöt. Nuo siat vain naureskelevat tyytyväisinä hupiinsa. Vieressäni olevat kyselevät, mikä hätänä. Kerron että minua on loukattu ja osoitan syyllisiä.

Vanhempi intialaisnainen sanoo avoimuudestani järkyttyneenä, etttei tästä missään nimessä pidä puhua ääneen! Hänen mielestään häpäisen itseni ja teen asiasta pahemman puhumalla. ”Älä koskaan kerro tästä kenellekään”, hän vannottaa. Se kun tahraisi minun maineeni. Miehet nyt vain käyttäytyvät noin tungoksessa. Kenellekään ei tule mieleenkään torua miehiä.

Kuvatun kaltainen avoin seksuaalinen joukkoahdistelu on ollut Suomessa harvinaista. Täällä lääpitään, ahdistellaan ja raiskataan lähinnä yksikseen ja muilta salaa eikä uhria samassa mitassa syyllistetä kuin tuossa Intian-kokemuksessani. Julkisessa tilassa ja ihmisjoukoissa ei tarvtise ensimmäisenä pelätä, että joku alkaa kouria.

Lähi-idästä tulevien turvapaikanhakijoiden mukana on rantautunut pohjoiseurooppalaisesta poikkeava tapa suhtautua naisiin julkisessa tilassa. Kyse ei kuitenkaan ole kulttuurierosta tai uskonnosta, kuten helposti ajatellaan. Kyse on ennemminkin erilaisesta sukulaisuuden merkityksestä.

Avataanpa asiaa hiukan. Useimmissa Lähi-Idän, Etelä-Aasian ja Välimeren alueen yhteiskunnissa sukulinja isältä pojalle, pojanpojalle ja niin edelleen antaa turvan ja elannon sekä määrittelee arjen miehille ja naisille.

Naiset ovat tällaisessa yhteiskunnassa liikkuvia osia miesten sukujen välillä. He jättävät synnyinperheensä avioituessaan. Heidän täytyy sulautua miehensä sukuun ja tulla hyväksytyksi sen jälkeläisten synnyttäjänä. Siksi nuori nainen on arvokas, mutta myös haavoittuva ja uhkaava. Tytön koskemattomuutta on varjeltava lahjana tulevalle avioperheelle. Nuorta vaimoa on varjeltava suvun kunnian tai puhtauden vuoksi.

Tyttöjen ja naisten liikkeitä kodin ulkopuolella rajoitetaan. Nuori nainen vailla suvun suojaa on vapaata riistaa. Toisten miesten arvoa voidaan uhmata loukkaamalla ’heidän naistensa’ kunniaa tai puhtautta. Julkisessa tilassa liikkuminen on siksi etenkin nuorille naisille riskialtista. Mutta vanhemmiten naisen arvostus ja vapaudet kasvavat jopa suuremmiksi kuin mihin olemme täällä tottuneet.

Koulutettujen kaupunkilaisten parissa Lähi-Idässä ja Intiassa elämäntapa on usein etääntynyt yllä kuvatusta maanviljelys- ja pienyrittäjäluokkien vähän karrikoidusti esitetystä ajattelutavasta. Bagdadilaisen opettajan elämä voi olla lähempänä meikäläistä kuin pikkukylästä tulevaa maanmiestään. Kulttuurit ja elämäntavat muuttuvat alati ja ovat täynnä jakoja, joita emme ulkoapäin heti huomaa.

Suomessa miesten linjasuvuilla ei ole koskaan ollut vastaavaa merkitystä kuin esimerkiksi Lähi-Idässä. Tästä kertoo elävästi 1600-1700-luvuilla Tiina Miettisen Piikojen valtakunta. Ei siis ihme, että ajattelutavat hämmentävät puolin ja toisin.

Uuteen maahan muuttaessa on opittava uudenlaisia tapoja. Tytöt ja pojat ovat tekemisissä arjessa koulussa, kaveripiireissä ja harrastuksissa toisin kuin joissakin tulijoiden lähtömaissa.

Tulijoiden vanhat arvostukset ja ajattelumallit eivät kuitenkaan häviä käden käänteessä. Porukalla voi tulla tehdyksi asioita, joita ei yksin tekisi tai hyväksyisi. Mutta yksilön koskemattomuudesta sukupuolesta ja iästä riippumatta ei voida tinkiä missään tilanteessa. Tarvitaan seksuaalikasvatusta, vuoropuhelua ja tietoa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi. Näitä tarjoamme Väestöliitossa.

Pelko ja viha myrkyttää

shutterstock_96199859Raiskaus on rikos toisen perusoikeuksia vastaan.

Se on yhtä väärin, olipa tekijä nuori tai vanha, mies tai nainen, tummaihoinen tai pisamanaama, turvapaikanhakija tai toimitusjohtaja, kristitty, muslimi tai uskonnoton. Jokaisen raiskauksen taustalla on syynsä: syrjäytymistä, alkoholiongelmia, köyhyyttä, vihaa, mielenterveyden ongelmia, omia väkivaltakokemuksia, naisten halveksuntaa ja puhdasta pahuutta, erilaisissa sekoitussuhteissa.

Raiskaus kuohauttaa pintaan pelkoa ja kostonhimoa. Miten suojelemme lapsiamme, miten voimme enää liikkua vapaasti ja turvallisesti?

Tunnen monen lailla surua ja vihaa jokaisen raiskatun kohtaamasta vääryydestä ja kärsimyksestä. Tunnen surua myös siitä, että pelko alkaa hallita meitä. Alamme katsella erilaista ihmistä ensi sijassa uhkana eikä kanssaihmisenä.

Kolme neljästä poliisin tietoon tulleesta raiskauksesta on suomalaisten tekemiä. Vaikka Suomesta taiottaisiin kaikki ulkomaalaista syntyperää olevat ihmiset pois, joka päivä ainakin kaksi naista raiskattaisiin. Ihan syntyperäisten suomalaisten miesten – kavereiden, tuntemattomien, sukulaisten – toimesta. Valitettavasti. Uhria eivät kosketa tilastot vaan se teko, jonka kohteeksi hän on joutunut.

Ulkomaalaistaustaiset miehet syyllistyvät raiskauksiin suhteellisesti suomalaismiehiä yleisemmin. Erityisesti Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä peräisin olevat raiskaavat huomattavasti muita useammin. Tämä tosiasia on tunnustettava ja raiskauksia ennalta ehkäistävä. Noin 2 tuhannesta ulkomaalaistaustaisesta miehestä on vuodessa syytteessä raiskauksesta. Sekin on kaksi liikaa.

Ihmisryhmien leimaaminen ja viha ei auta meitä estämään yhtään raiskausta. Päinvastoin: viha, torjunta ja eristäminen kasvattavat vähemmistön ulkopuolisuuden kokemusta. Mitä vieraampia Suomi ja suomalaiset ovat, sitä helpompi muukalaisen on tarttua väkivaltaan.

Rajoja ei voida lähteä sulkemaan turvaa hakevilta, perheen luo tai töihin tulevilta siksi, että maahan voi tulla mukana myös rikolliseen toimintaan syyllistyviä. Nykytilanteesta ei pääse pois millään hallinnollisella päätöksellä, vaikka rikollisuuden torjunta onkin tärkeää myös rajoilla.

Meidän pitää jatkaa valistamista, puhumista, vuorovaikutusta ja kotouttavaa työtä. Rikoksista on saatava rangaistus, psyykkisiin ongelmiin on saatava apua. On väännettävä vaikka rautalangasta, että toisen ruumiillista itsemääräämisoikeutta ei voi loukata. Ja että myös nainen on täysivaltainen ihminen.

Mitä vähemmän meillä on syrjäytyneitä ja vihasta voimansa imeviä ihmisiä, sitä vähemmän meillä on väkivaltaa. Kaikissa väestöryhmissä.

 

Hyvä paha maahanmuutto

Kuva: Katja Tähjä

Kuva: Katja Tähjä

Jotkut näkevät maahanmuuttajissa Suomen talouden ja väestötilanteen pelastajan, toiset taas pelkkiä kustannuksia. Mutta onko maahanmuutosta hyötyä vai haittaa kansantaloudelle tai väestörakenteelle?

Ensin muutama perusasia. Maahanmuuttajista vain osa tulee turvapaikkaprosessin kautta maan asukkaiksi. Viime aikojen kriisiuutiset hämärtävät helposti tämän tosiasian. Aiemmin noin 10% vuotuisista maahanmuuttajista oli turvapaikkaperustaisia. Ensi vuonna noin yksi kolmesta tai yksi neljästä maahanmuuttajasta on taustaltaan turvapaikanhakija.

Suomen väestö ikääntyy. Väestöllinen huoltosuhde, eli työikäisten määrä suhteessa lapsiin ja eläkeläisiin, heikkenee. Maahanmuuttajat ovat etupäässä nuoria aikuisia, joten heidän myötään väestörakenne tarkasteluhetkellä nuorenee. Voisiko maahanmuutto jopa puolittaa Suomen tulevaisuuden kestävyysvajeen? Ehtona on, että maahanmuuttajien työllisyys nousee valtaväestön tasolle vuoteen 2030 mennessä.

Muuttajatkin vanhenevat aikanaan ja siten kasvattavat tulevaisuuden vanhusten määrää. Mutta näin käy vain jos tulijat jäävät pysyvästi maahan. Käytännössä iso osa muuttaa jossain elämänvaiheessa pois. Myös valtaväestöä muuttaa. Väki on muuttunut entistä liikkuvammaksi.

Maahanmuuton vaikutukset väestörakenteeseen riippuvat suuresti siitä, missä iässä maahan muutetaan ja kuinka iso osuus muuttajista jää pysyvästi maahan eläkeikäisenä. Saksasta tiedetään, että merkittävä osa muuttaneista lähtee jossain vaiheessa pois maasta. Viimeistään eläkeiässä moni haluaisi lähteä takaisin syntymämaahansa.

Työministeri Jari Lindström esitti huolensa siitä, että taloudellinen huoltosuhde (työllisiä suhteessa ei-työllisiin) voi heiketä turvapaikanhakijoiden suuren määrän myötä. Nopea työllistyminen on useimmille vaikeaa. Turvapaikkaperustaisten muuttajien tuoma työttömyys on kuitenkin koko massatyöttömyyden mittakaavassa rajallinen ilmiö. Työttömien työnhakijoiden määrä on tänä vuonna 355 000, kun turvapaikkaperustaisia maahanmuuttajia tullee ensi vuonna asukkaiksi ehkä 10 000. Numeroiden takana jokainen työtön on kuitenkin ihminen, joka ansaitsee työtä.

Turvapaikkaperustaisten maahanmuuttajienkin työllistyminen etenee ajan mittaan mutta liian hitaasti. Julkinen valta voi merkittävästi nopeuttaa työn löytymistä tarjoamalla ripeän ja joustavan kotoutumisjärjestelmän. Sen pitäisi sallia työn ja kielenopiskelun yhdistämisen sekä myös työn ja sosiaaliturvan yhdistämisen.

Nyt järjestelmä on rakennettu liian joko-tai-malliseksi. Jos maahan muuttanut työllistyy, hän ei enää pääse kotouttamiskoulutuksiin kuten kielikursseille. Kolme vuotta kursseilla istuneelle taas kynnys työelämään on voinut muuttua jo ylen korkeaksi. Erityisesti naisten on vaikeaa yhdistää työtä tai koulutusta ja perhe-elämää. Tätä helpottamaan on luotu muun muassa Väestöliitossa toimiva Womento-työuramentorointi.

Samasta puusta veistetyt…

shutterstock_182289464Istun kokouksessa, koska perheelläni on ongelma. Kokouksessa minulta toivotaan ymmärrystä. Minulle kerrotaan, että kaikki tekevät kyllä parhaansa. Minulle kuvaillaan, mitä kaikkea tehdään asian hoitamiseksi. Minulta toivotaan kärsivällisyyttä. Minua rauhoitellaan, sanotaan, että on tärkeää kuunnella molempia osapuolia. Minun toivotaan tukevan lastani, minua kehotetaan olemaan se aikuinen, joka näyttää esimerkkiä siitä, kuinka ongelmia rakentavasti ratkotaan.

Sitten siirrytään puhumaan lapselleni. Kerrotaan hänelle, ettei hän ole yksin ja että hänen olisi hyvä puhua aikuisille kokemuksistaan. Lapselleni sanotaan, että kaikilla on joskus hyviä päiviä ja joskus huonoja päiviä. Hänelle kerrotaan, että toiset lapset nyt usein sanovat asioita, joita eivät oikeasti tarkoita. Häntä pyydetään ymmärtämään, että toisella voi olla paha mieli jostain syystä.

Seuraavaksi käännetään katseet toiseen perheeseen. Kerrotaan toisen perheen äidille, kuinka tässä aiotaan edetä. Äitiä rauhoitellaan ja hänelle vakuutetaan, että asia selvitetään ilman, että ketään leimataan tai syytetään mistään. Toistetaan useamman kerran, että virheitä voi tapahtua ja että virheistähän oppii. Sanotaan, että tämä on juuri oikea ympäristö käsitellä asiaa.

Ja lopuksi sanat suunnataan tuon toisen äidin lapselle. Minä kuulen ymmärtäväiset, jopa myötätuntoiset sanat. Häneltä kysytään miksi hän toimi niin kuin toimi? Tiedämmehän me kaikki, että hänelle on selvää, ettei niin pitäisi toimia. Häneltä kysytään, ymmärsikö hän aiheuttavansa pahaa mieltä toiselle. Kuunnellaan hänen selityksiään siitä, kuinka kaikista ei voi tykätä. Hänelle toistetaan, ettei häntä oikeastaan syytetä mistään ja että aikuiset ovat hänen tukenaan. Hänelle sanotaan, ettei niin saa enää tehdä. Häntä pyydetään lupaamaan, että jatkossa toimii toisin.

Lopuksi tuo lapsi nieleskelee kyyneleitä kertoessaan kuinka hänen kissansa on kuollut. Se, että minun lapseni isä on kuollut, ei kiinnosta pöydän ääressä ketään. Minä en siitä maininnut, eikä lapseltani siitä kysytty, vaikka asia on yleisesti tiedossa. Tuo toinen lapsi saa kissatarinallaan myötätuntoa osakseen. Minun lapseltani toivotaan, että hänkin ymmärtäisi, kuinka paha mieli toisella on….

Minä en ymmärrä. Kuolleen kissan omistaja on ilkkunut, haukkunut, nimitellyt ja eristänyt minun lastani. Hän on tehnyt vakuuttavaa työtä. Lapseni on pitää itseään huonona, rumana ja tyhmänä. Lapseni saa viestejä, joissa kaverit kertovat, ettei hänen tarvitse pelätä koulussa. Mutta samalla kaverit vanottavat, ettei lapseni kerro kellekään, että he viestittelevät keskenään.

Kaikkea ei tarvitse eikä pidä ymmärtää. Kiusaajaa pitää voida sanoa kiusaajaksi. Kiusaaminen on aina väärin, olivatpa siihen johtaneet syyt mitä tahansa. Kiusaaja tarvitsee selkeän viestin siitä, että hänen tekonsa ovat vääriä ja niistä joutuu vastuuseen. Kiusaajan ei ole syytä kerjätä myötätuntoa, jos häntä sanotaan kiusaajaksi.

Rasistia saa sanoa rasistiksi. Rasistin on jouduttava vastaamaan teoistaan silloinkin, kun ne ovat ”yksittäistapauksia… kännissä ja yöllä… tarkoittamatta.. suuren yleisön väärin ymmärtämiä.. tulkintavirheitä….” On raukkamaista uhriutua siitä, että rasistia sanotaan rasistiksi.

Pakolainen vastaa niin kuin hänelle huudetaan

shutterstock_73096273
Haluan soveltaa ihmissuhteiden psykologiaa pakolaiskriisiin. Kuvaan seuraavaksi sitä, miten mieli yleensä toimii suhteessa muihin ihmisiin.

Tiivistäen voisi todeta, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Jos ihminen oppii, että hän on muiden silmissä arvoton, ei-tervetullut, hän alkaa hiljalleen uskoa itsekin tätä tarinaa. Kun hän ei osaa mitään, ole mitään, kaikki on ”ihan sama”.

Paha olo voi kääntyä joko sisäänpäin, vastoin omaa itseä, tai ulospäin, toisia ihmisiä vastaan. Joku voi myöhemmin löytää tuhoisan yhteisön, jossa hän vihdoinkin ”on jotain.”

Jos pakolainen kohtaa vihaisia katseita, hän oppii, että Suomi ei ole turvallinen paikka. Ei ole olemassa paratiisia, jossa kärsimys helpottaisi. Aina joku voi uhata, tehdä pahaa, vihata, olla väkivaltainen. Hän oppii olemaan jatkuvasti varuillaan, tarkkailemaan ympäristöään. Peloissaan hän ei pysty miettimään, miten löytäisi paikkansa täältä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pakolaisen toimintakyky laskee. Hän ei pysty keskittymään koulussa tai töissä. Ei ole intoa oppia uutta. Ei ole kykyä tutustua paikallisiin. Ei ole voimia huolehtia omista lapsista. Painajainen jatkuu täälläkin. Keho jää loputtomaan valmiustilaan myös perille tullessa, jos väkivalta ei lopu.

Turvattomuutta kokeva ihminen suojautuu puolustautumalla, lamaantumalla tai hyökkäämällä. Traumatisoitunut ihminen helposti traumatisoi muita. Toisin sanoen, vihaamalla me lisäämme vihaa. Kuvittele pieni lapsi, jota kohdellaan kaltoin, pahoinpidellään ja haukutaan. Hänen psyykkinen kehityksensä vaarantuu. Kaltoinkohdelluilla on suurempi todennäköisyys kaltoinkohdella muita. Tutkimusten mukaan tilanne muuttuu ilman asianmukaista hoitoa usein vasta kolmannessa tai neljännessä sukupolvessa.

Erityisen herkkiä ovat ne tilanteet, joissa ihmisellä on hätä. Hylätyksi tuleminen kriittisellä hetkellä on erityisen traumatisoivaa. Samoin tuen saaminen kriisitilanteessa jää mieleen. Lyhytkin, välittävä kohtaaminen voi antaa toivoa ja kantaa pitkälle.

Turvalliset ihmissuhteet voivat eheyttää. Turvallisesti kiintynyt ihminen uskaltaa turvautua muihin. Hän on toimintakykyinen ja uskoo siihen, että hän pystyy ja osaa. Hän arvostaa muita ihmisiä ja kykenee tuntemaan myötätuntoa. Joskus meidän on myönnettävä, ettemme voi edes kuvitella, mitä kotinsa jättäneet ovat nähneet ja kokeneet. Turvallisen suhteen luominen pakolaisiin vie aikaa ja vaatii paljon, paljon myötätuntoa.

Turvallinen suhde pakolaisiin edellyttää sitä, että tunnet ensin oman olosi turvalliseksi – ja se tarkoittaa sitä, ettet pelkää. Pelkääminen on rankkaa! Jos sisimmässäsi on pelkoa, on rakentavampaa puhua pelosta kuin reagoida sen vallassa.  Pelkoa voi helpottaa se, että asteittain altistaa itseään pelon kohteelle. Havainto siitä, että me kaikki ihmiset olemme pohjimmiltamme samanlaisia, tarvitsevia ja haavoittuvaisia, synnyttää myötätuntoa toisia kohtaan.

On tärkeää miettiä, haluammeko Suomeen toimintakykyisiä, hyvinvoivia uusia kansalaisia. Meillä on mahdollisuus tukea pakolaisten hyvinvointia niin heidän perheissään kuin koko yhteiskunnassa. Omalla toiminnallamme voimme toisaalta myös viestiä olevamme vihaisia ja uhkaavia – ja samalla osoittaa, että meitä vastaan tulee suojautua, puolustautua tai hyökätä.

Ihmissuhteiden psykologia sanoo, että sitä saa, mitä tilaa.

Turvapaikanhakija – väkivaltainen vai väkivaltaa paennut?

minan blogikuvaViime aikoina mediassa on kerrottu, että Suomeen on tullut paljon turvapaikanhakijoita. Heitä on sen verran paljon, että he eivät mahdu vastanottokeskuksiin ja uusia vastaanottokeskuksia ollaan perustamassa. Media on myös kertonut siitä, että joillakin kuntalaisilla on pelkoa esim. oman tai perheen turvallisuuden puolesta.

Muistan oman tuloni Suomeen kahdenkymmenen vuoden takaa, jolloin taloyhtiön asukkaat vastustivat pakolaisperheemme muuttoa taloon. Heillä oli sellainen mielikuva, että olemme väkivaltaisia häirikköjä.
Kun sitten muutaman vuoden päästä olimme muuttamassa pois kyseisestä taloyhtiöstä, naapurit tulivat kyyneleet silmissä hyvästelemään ja kertomaan, kuinka hienoa oli tutustua meihin.

Peräänkuulutankin nyt ennakkoluulotonta lähestymistapaa. Avain ennakkoluulojen poistamiseen on tasa-arvo, keskinäinen ymmärrys, vuorovaikutus ja keskustelu. Haluan muistuttaa, että turvapaikanhakijat eivät ole väkivaltaisia vaan tavallisia ihmisiä, jotka ovat yrittäneet pelastaa oman henkensä mm. väkivallasta ja sodasta.

Voisimme kysyä itseltämme, kuka järkevä ihminen huvikseen jättäisi oman maansa, ympäristönsä, rakkaat ihmisensä, yhteisönsä, perheensä ja lähtisi vaaralliselle matkalle eli salakuljetuksen kautta maailmalle ilman päämäärää? Jos asetumme näiden ihmisten asemaan, niin ehkä käsityksemme muuttuu.

Olemme osa globaalia maailmaa. Se mitä tapahtuu Suomen rajojen ulkopuolella, kuuluu meille ja myös meidän pitää ottaa vastuuta siitä. Kun Lähi-idän alueelle on syttynyt sota, joskus kysyn itseltäni, ketkä ovat sen takana? Meidänkin ”hyvinvointimme” liittyy mm. Lähi-idän rikkaan alueen öljyyn.

Toivon meiltä kaikilta solidaarista ajattelutapaa. Otetaan turvapaikanhakijoita avoimin mielin vastaan ja jokainen omassa roolissamme kotoutetaan heitä!

Sinun lapsesi ovat minun lapsiani…

shutterstock_282092915Viimepäivien uutiset ovat olleet täynnä pakolaisia. Uutiskuvissa nuoret miehet hukkuvat Välimereen, juoksevat Kanaalin tunneliin yön pimetessä, nukkuvat puistoissa, penkeillä ja hylätyissä taloissa.

Lööpeissä huudetaan ennenäkemätöntä pakolaisvirtaa Eurooppaan, ihmetellään näitä kotimaistaan pakenevia nuoria miehiä, haastatellaan kalvenneita suomalaisia, joiden naapurustoon on kiireellä avattu vastaanottokeskus.

Ja minulta kysytään miksi, miksi nuoret miehet? Kuka tämän maksaa? Missä ovat naiset ja lapset?

Minä olen äiti. Minulla on poika. Hän on jo aikuinen, yli kaksikymmentä, sellainen ”sotimisiässä oleva nuori mies”, joista lööpit kertovat – paitsi, että minun aikuinen poikani ei elä sotivien joukkojen keskellä. Minulla on myös tyttäriä, aikuisia kaikki. Minä olen äiti, jonka lapsille ei lasketa hintaa. Äiti, jonka lapsia eivät naapurustossa asuvat ihmiset pelkää.

Äitinä olen valmis suojelemaan kaikkia lapsiani, vaikka oman henkeni, terveyteni ja hyvinvointini uhraten. Meillä äideillä ja isillä on sellainen tapa. Halu suojella lasta kaikelta maailman pahuudelta syntyy sillä hetkellä, kun lapsi alkaa elää ajatuksissamme, maailmassamme ja arjessamme. Halu suojella lasta on kaikille vanhemmille yhtenevä riippumatta kulttuurista, kielestä, akateemisesta sivistyksestä, luku- ja kirjoitustaidosta tai rahasta. Me vanhemmat vaan olemme tällaisia. Kaikkialla maailmassa.

Jos minun lapseni – nämä kallisarvoiset aikuiseni – olisivat vaarassa, kääntäisin jokaisen kiven, kolkuttaisin jokaiselle ovelle ja myisin kaiken omaisuuteni saadakseni heidät turvaan. Ja kyllä, jos tietäisin, että matka turvalliseen ympäristöön on vaarallinen, lähettäisin sen sotimisiässä olevan poikani ensin. Ajattelisin, että hän ehkä selviää matkasta paremmin kuin tyttäreni. Kyllä, tytötkin osaavat taistella, mutta silti lähettäisin pojan. Sillä minä olen äiti.

Toivoisin, että poikani selviytyisi matkasta. Ajattelisin, että hän on vahvempi jaksamaan matkan koettelemukset. Poikaani ei ehkä raiskattaisi, ei myytäisi kellekään. Ajattelisin suojelevani poikaani, sillä hänen ei tarvitsisi kotimaassaan ”tappaa tai tule tapetuksi”. Ajattelisin, että suojelen tyttäriäni lähettämällä matkaan poikani. Sillä jos poikani selviytyisi, hänellä olisi ehkä mahdollisuus pelastaa siskonsa. Toivo lasteni selviytymisestä olisi minun happeani, minun elinvoimaani.

Jos lapseni pelastuisivat, minä selviäisin vaikka maanpäällisessä helvetissä. Niin se vaan on. Minä olen äiti. Minä olen syyrialainen äiti. Minä olen somalialainen äiti. Minä olen irakilainen äiti. Minä olen äiti. Siksi Välimeren ylittää poikani. Siksi Kanaalin tunneliin pyrkii poikani. Siksi minun poikani hakee Euroopasta ja Suomesta turvapaikkaa.

Miksi sinä pelkäät minun poikaani?

”Tahdon palvella maatani rehellisesti”

shutterstock_166934222Poikani suoritti asepalveluksen aivan kuten syntysuomalaisetkin nuoret.

Osallistuin hänen äitinään varusmiesten vakuutuspäivään Espoon Vermossa. Paikalla oli hyvin paljon ihmisiä. Varusmiesten omaiset, Espoon kaupunginjohtaja, veteraaneja ja korkeassa asemassa olevia tahoja armeijasta.

Oli ihanaa nähdä, että kaikki nuoret asepalveluksen suorittajat olivat tasavertaisesti antamassa vakuutta, riippumatta taustastaan eli mistä päin he olivat kotoisin. He lupasivat palvella rehellisesti isänmaan koskemattomuutta kaikissa tilanteissa ja ylläpitää yhteiskunnan järjestystä.

Joukossa oli pääsääntöisesti ”kantaväestöön” kuuluvia nuoria, mutta mukana oli toki myös maahanmuuttajataustaisia nuoria miehiä.  Jäin itse miettimään, miten me aikuiset teemme hyvin helposti johtopäätöksiä siitä, ketkä kuuluvat suomalaiseen yhteiskuntaan, ketkä eivät.

Kysymme monesti nuorelta joka näyttää vähän erilaiselta tai eriväriseltä, että mistä päin sinä olet kotoisin. Armeijan valapäivässä nuoret joutuvat – riippumatta ihoväristä ja äidinkielestä – toistamaan ”minä tahdon kaikkialla kaikissa tilanteissa rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta”. Onko tässä ristiriitaa sen kanssa mitä nuori kokee yhteiskunnassa? Joskus häntä ei hyväksytä suomalaisena hänen ulkonäkönsä takia.

Suomi ei ole enää homogeeninen maa, vaan Suomen kansalaisista löytyy paitsi vaaleita ja sinisilmäisiä myös tummaihoisia. Suomalainen voi olla myös tummatukkainen ja ruskeasilmäinen.

Jäin myös miettimään sitä, kuinka monessa tilanteessa nuorille voi tulla ristiriitainen tunne. Nuori mietti mihin minä oikein kuulun. Kun puhutaan isänmaasta, mitä se tarkoittaa ja mikä on minun isänmaani? Olen antanut lupaukseen puolustaa isänmaata, mutta mitä jos minua ei hyväksytä suomalaisena, onko tämä sitten minun maani vai ei??

On aika ymmärtää ja hyväksyä, että yhteiskunta kuuluu kaikille tasavertaisesti. Kaikilla on samat oikeudet ja velvollisuudet. Luovutaan ennakkokäsityksistä ja hyväksytään, että yhteiskunnastamme on tulossa koko ajan monikulttuurisempi. Ja pidetään tämä voimavarana eikä uhkana.