Mikä on minulle tärkeää – Yaron

 Viisi tarinaa eri taustaisista suomalaisista sekä heille tärkeistä esineistä (5/5)

Suomessa kasvaa nopeasti väestönosa, jolla on sukujuuria eri puolilta maailmaa. He ymmärtävät kulttuuritaustansa ja perintönsä rikkauden ja haluan juhlia sitä heidän kanssaan tässä blogissa kuvien kanssa.

Esittelen viisi eri taustoista tulevaa ihmistä, jotka kertovat hieman itsestään ja muutaman esineen avulla määrittelevät ja esittelevät kultturitaustaansa.

Yaron, kuten hänen vanhempansakin, on syntynyt Suomessa. Hänen isällään on sukujuuria Venäjällä ja hänen äitinsä on suomenruotsalainen. Hän on myös Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja.

“Suomen juutalaisten historia, kuten perheeni historia, alkaa 1800-luvun alkupuolelta. Tuolloin Suomen alueella Venäjän armeijassa palvelleet juutalaissotilaat saivat luvan jäädä asettumaan Suomeen.

Venäläiset sotilaat ja heidän perheensä saivat luvan jäädä väliaikaisesti Suomeen. Heidän piti uusia oleskelulupansa joka 6. kuukausi. Dokumentti joka minulla on kuvassa on yksi niistä monista luvista joita iso-isoisäni haki. Kippah, jota pidän kuvassa on muisto matkoistani Israeliin. Rakennus taustalla on Helsingin synagoga.

Söimme kotona venäläisvaikutteista ruokaa, ja olemme harras juutalainen perhe.

Lapsemme ovat identiteetiltään myös varsin monikulttuurisia, sillä puhumme kotona kolmea kieltä, joista yksikään ei ole suomi. Itse puhun lapsille ruotsia, vaimoni puhuu lapsille ranskaa ja me vanhemmat keskenämme englantia.”

*****************

Tämä tarina päättää minisarjamme  Viisi tarinaa eri taustaisista suomalaisista sekä heille tärkeistä esineistä, joka ilmestyi viitenä peräkkäisenä keskiviikkona.. Ensimmäinen julkaistiin 31.10.

Mikä on minulle tärkeää – Sara

 Viisi tarinaa eri taustaisista suomalaisista sekä heille tärkeistä esineistä (4/5)

Suomessa kasvaa nopeasti väestönosa, jolla on sukujuuria eri puolilta maailmaa. He ymmärtävät kulttuuritaustansa ja perintönsä rikkauden ja haluan juhlia sitä heidän kanssaan tässä blogissa kuvien kanssa.

Esittelen viisi eri taustoista tulevaa ihmistä, jotka kertovat hieman itsestään ja muutaman esineen avulla määrittelevät ja esittelevät kultturitaustaansa.

Sara on Suomessa syntynyt iranilaisen isän ja suomalaisen äidin tytär. Hän työskentelee monikulttuurisuus- ja osallisuusasiantuntijana. Hän on harras muslimi.

”Asun Suomessa, mutta vierailen myös usein Iranissa. Minulla on aina tunne, että olen puoliksi jotain. Iranissa käydessäni tunnen olevani vieras, suomalainen. Huomaan sen esimerkiksi siitä, että kaipaan myös omaa rauhaa, enkä välttämättä haluaisi tavata ihmisiä niin usein.

Suomessa taas koen olevani vieras, iranilainen. Siitä on merkkinä vahva iranilainen ihmisten välisiä suhteita säätelevä ”Ta’arof” -kulttuurini.

Ensimmäinen valintani esineeksi on tämä korvakoru, jossa lukee tyttäreni nimi Mehra. Se on persiaa ja tarkoittaa ”ystävällistä”. Valitsin korun, koska Iranissa on tapana antaa syntyneille tyttövauvoille lahjaksi kultaesineitä.

Toiseksi esineeksi valitsin Aino-nimisen pehmolelupupun. Se on ollut käytössä myös pikkusiskoillani, joten se lienee suomalaisin lelu perheessämme.

Nämä esimerkit kertovat, kuinka pidämme kotona yllä sekä iranilaista että suomalaista kulttuuria. Puhumme molempia kieliä, ja vietämme joulua ja myös iranilaista uutta vuotta

Valitsin nämä tavarat, koska mieheni on iranilainen, jolloin voi sanoa, että tyttäreni on 75 prosenttisesti iranilainen ja 25 prosenttisesti suomalainen. Hän on siis enemmän iranilainen kuin minä.

On mielenkiintoista nähdä, minkälainen identiteetti lapselleni syntyy, kun hän kasvaa isommaksi.”

***************

Minisarjamme  Viisi tarinaa eri taustaisista suomalaisista sekä heille tärkeistä esineistä ilmestyy viitenä peräkkäisenä keskiviikkona, ensimmäinen julkaistaan 31.10. ja viimeinen 28.11.

 

Mikä on minulle tärkeää – Marcus

 Viisi tarinaa eri taustaisista suomalaisista sekä heille tärkeistä esineistä /3/5)

Suomessa kasvaa nopeasti väestönosa, jolla on sukujuuria eri puolilta maailmaa. He ymmärtävät kulttuuritaustansa ja perintönsä rikkauden ja haluan juhlia sitä heidän kanssaan tässä blogissa kuvien kanssa.

Esittelen viisi eri taustoista tulevaa ihmistä, jotka kertovat hieman itsestään ja muutaman esineen avulla määrittelevät ja esittelevät kultturitaustaansa.

Marcus on syntynyt Suomessa. Hänen isänsä on ranskalainen ja äitinsä suomalainen.

” Olen asunut koko lapsuuteni ja nuoruuteni äitini kanssa Suomessa ja isäni on asunut koko ikänsä Ranskassa. En identifioi itseäni suomalaiseksi tai ranskalaiseksi vaan ennemminkin maailmankansalaiseksi. En tunne vahvoja siteitä oikein mihinkään maahan tai alueeseen. Pyrin matkustelemaan mahdollisimman usein vapaa-ajallani tutustuen eri maihin, kulttuureihin ja ihmisiin.

Ranskalaiseksi esineeksi valitsin kaksi hiphop-albumia jotka olivat erittäin menestyneitä Ranskassa 90-luvun lopulla. Ranskalainen hiphop on saanut vaikutteita Pohjois-Afrikasta sekä muualta Afrikasta. Usein artistit ovat toisen polven maahanmuuttajia, jotka kertovat sanoituksissaan elämästä kahden kulttuurin välissä; köyhyydestä, lähiöelämästä sekä muista elämän vaikeuksista ja ongelmista.

Suomalaiseksi esineeksi valitsin pakurikääpäuutteen, joka minulle kuvastaa suomalaista puhdasta luontoa sekä metsää joka on täynnä terveellistä syötävää ja ”super foodia”. Suomessa on suhteellisen puhdas luonto, vesistö sekä paljon metsää mutta mitä emme aina osaa arvostaa ja otamme itsestäänselvyytenä. ”

***********************

Minisarjamme  Viisi tarinaa eri taustaisista suomalaisista sekä heille tärkeistä esineistä ilmestyy viitenä peräkkäisenä keskiviikkona, ensimmäinen julkaistaan 31.10. ja viimeinen 28.11.

Poliisiksi vähemmistötaustasta?

Kuva: Jarhe Photography

Toimittaja soitti ja kyseli, miksi täällä Suomessa kasvaneet maahanmuuttajataustaiset nuoret eivät hae opiskelemaan poliisiksi. Jäin itse puhelun jälkeen pohtimaan nuorten ammattitoiveita.

Suomessa alkaa olemaan paljon eri kulttuureista tulleita. Työn tekeminen olisi helpompaa, jos asiakkaan kulttuuri ja kieli olisi myös osalle virkamiehistä ja poliiseista tuttua.

Hyvin harmillinen este monen maahanmuuttajataustaisen nuoren ammattialan valinnoille kumpuaa siitä, ettei nuori koe kuuluvansa tähän yhteiskuntaan. Kuulumisen vaikeus johtuu viime vuosien negatiivisesta ilmapiiristä, poliittisesta keskustelusta ja päättäjien valinnoista. Osa nuorista pyrkii valitsemaan ”kansainvälisen vaihtoehdon” eli sellaisen ammatin, jota pystyy harjoittamaan muualla kuin Suomessa. Sairaanhoitajana, liiketalouden osaajana, putkiasentajana tai lääkärinä voi toimia kaikkialla maailmassa. Valitettavasti osa maahanmuuttajataustaisista nuoristamme ei koe Suomea kotimaaksi, eivätkä he pysty kuvittelemaan asuvansa täällä ikuisesti. Poliisi ammattina sitoisi ammatinharjoittajaa aina koulutuksen antaneen maahan, eli tässä tapauksessa Suomeen.

Päättäjien valinnat myös vaikuttavat suuresti, kun on kyse poliisiksi kouluttautumisesta. On ollut puhetta kaksoiskansalaisuudesta ja siitä kuinka rajattaisiin kaksoiskansalaisia tietyillä aloilla. Tämä ehkä koskettaa poliiseja ja muitakin viranomaistöitä. Jos uran ja työn kehityksessä ovat kaksoiskansalaisuus tai nuoren maahanmuuttajan sukulaiskytkökset omaan kotimaahan esteenä uralla edistymisessä, tulee tämä vaikuttamaan ammattivalinnoissa. Ei voi ajatella, että nuori hakeutuisi poliisiksi ja haluaisi eläkkeensä saakka tehdä vain partiointityötä. Ihminen haluaa kehittyä urallaan ja työssään.

Yksi este poliisinhommiin ja muihin julkisen puolen töihin pelätään olevan puutteellinen ruotsin kielen taito eli virkamiesruotsi. Omassa työssä olen törmännyt tapauksiin, joissa nuori on hakenut valtiolle töihin, mutta haku päättyy virkamiesruotsin puutteeseen. Asiaa on yritetty selvittää mm. vähemmistövaltuutetun kanssa. Ohjeistus sieltä on ollut, että ”työtiimissä” riittää jos esim. yksi tiimijäsen osaa ruotsia.  Mutta tätä ei juuri julkisen puolen rekrytoinneissa huomioida.

Miksei riittäisi, että poliisipartion tai ylipäätänsä turvallisuusalan toinen virkailija osaisi suomen lisäksi ruotsia ja toinen suomen lisäksi jotain muuta kieltä?

Toivoisin rakentavaa poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua seuraaviin vaaleihin eikä äänten kalastelua helpoilla tempuilla. Leimaava keskustelu ei palvele meidän yhteiskuntaamme. Kärjistävä keskustelu tuo eriarvoisuutta ja vastakkaisasettelua. Jos nuoren ei anneta kuulua ”meihin”, ei poliisin hommatkaan häntä houkuttele.

 

Mikä on minulle tärkeää – Kristiina

 Viisi tarinaa eri taustaisista suomalaisista sekä heille tärkeistä esineistä (2/5)

Suomessa kasvaa nopeasti väestönosa, jolla on sukujuuria eri puolilta maailmaa. He ymmärtävät kulttuuritaustansa ja perintönsä rikkauden ja haluan juhlia sitä heidän kanssaan tässä blogissa kuvien kanssa.

Esittelen viisi eri taustoista tulevaa ihmistä, jotka kertovat hieman itsestään ja muutaman esineen avulla määrittelevät ja esittelevät kultturitaustaansa.

Englannissa syntynyt Kristiina on asunut Suomessa viime joulukuusta lähtien barbadolais-englantilaisen miehensä kanssa. Hänen äitinsä on suomalainen, ja isänsä englantilainen.

”En ole koskaan tuntenut olevani täysin suomalainen. Suomenkielen tasoni ei ole täydellinen, vaikka olemme lomaillee Suomessa joka kesä.

Harkitsimme pitkään ajatusta tulla asumaan Suomeen. Kun lopulta löysimme molemmat Suomesta työpaikan, jossa työkieli on englanti, päätimme muuttaa tänne. Olemme hyvin vaikuttuneita huomattuamme, että Suomessa ihminen voi helposti aloittaa uuden elämän.

Siitä hetkesti alkaen, kun muutin Suomeen, olen tuntenut kuuluvani tänne. Olen myös huomannut, kuinka suomalainen saatan olla. Opin esimerkiksi äidiltäni kuinka paljon hiljaisuus voi merkitä. Esimerkiksi vastauksena kysymykseen hiljaisuus voi merkitä, ettei vastaaja ole asiasta täysin samaa mieltä.

Olen luonteeltani rauhallinen ja yksityisyyttä arvostava henkilö. Pidän myös yksin olemisesta.  Monet ihmiset saatavat olla kauhuissaan, jos joutuvat olemaan yksin. Kasvoin Englannissa kulttuurissa, jossa ollaan jatkuvasti ihmisten seurassa. En tunne montaa englantilaista, joka ei haluaisi viettää aikaa muiden ihmisten seurassa.

Haluan omaksua myös suomalaisen osani, puhua paremmin kieltä ja luottaa paremmin taitooni kommunikoida. Olen myös kasvanut siihen, että nainen voi olla henkisesti ja myös fyysisesti vahva: Englannissa voitin vuonna 2017 British National Powerlifting mestaruuden. En kilpasi, mutta olin iloinen saadessani pätevyyden. Suomalaiset naiset ovat vahvoja, ja minun isobritannilaiset ystäväni arvostuvat sitä. Olin heille ​​mallina vahvuudesta ja annoin uskoa siihen, että he voivat luottaa itseensä sellaisina kun ovat.

Tässä kuvassa voitte nähdä British National Powerlifting paidan, Mermite-levitteen ja suomalaiset muumimukini ”

******************

Minisarjamme  Viisi tarinaa eri taustaisista suomalaisista sekä heille tärkeistä esineistä ilmestyy viitenä peräkkäisenä keskiviikkona, ensimmäinen julkaistaan 31.10. ja viimeinen 28.11.

 

Mikä on minulle tärkeää – Sabina

 Viisi tarinaa eri taustaisista suomalaisista sekä heille tärkeistä esineistä (1/5)

Suomessa kasvaa nopeasti väestönosa, jolla on sukujuuria eri puolilta maailmaa. He ymmärtävät kulttuuritaustansa ja perintönsä rikkauden ja haluan juhlia sitä heidän kanssaan tässä blogissa kuvien kanssa.

Esittelen viisi eri taustoista tulevaa ihmistä, jotka kertovat hieman itsestään ja muutaman esineen avulla määrittelevät ja esittelevät kultturitaustaansa.

Sabina on syntynyt Ruotsissa. Hänen isänsä on italialainen ja äiti suomalainen. Lapsena hän on asunut sekä Suomessa että Italiassa. Sen jälkeen hän on viettänyt 4 vuotta Espanjassa ja Algeriassa sekä viimeksi palannut Suomeen 13 vuotta sitten.

”Olen muuttanut usein eri maiden välillä, mikä tarkoittaa, etten ole voinut tuoda mukanani kuin pienen määrän tavaraa. Muutaman asian ja esineen olen kuitenkin aina tuonut mukanani uuteen maahan.

Ensimmäinen valitsemani asia on italialainen mutteripannu ja siihen liittyvä kahvinjuontitottumukseni. Se on tärkeä osa minua ja kulttuuriani.  Minulla on pitkään ollut sama isoäidiltäni saatu pannu. Ostan siihen vain uuden suodattimen Italiassa käydessäni.

Toinen esine on Arabian Muumi-kahvikuppi. Sen olen muuttaessani ottanut myös aina mukaani. Se on ikäänkuin suomalainen puoleni. Tykkään paljon suomalaisesta muotoilusta, ja Muumikirjat olivat tärkeä osa lapsuuttani.

Viimeiseksi on tämä musta keraaminen lintu Ruotsista. Vanhempani saivan sen lahjaksi kummisedältäni ja kummitädiltäni, kun äitini odotti minua. Pelastin sen roskakorista, kun vanhempani olivat eroamassa. Uskomatonta, ettei lintu ole mennyt rikki vaikka on yli 30 vuotta vanha ja muuttanut kanssani maasta toiseen.”

*********************

Uusi minisarjamme  Viisi tarinaa eri taustaisista suomalaisista sekä heille tärkeistä esineistä ilmestyy viitenä peräkkäisenä keskiviikkona, alkaen 31.10. ja jatkuen 28.11. asti.

 

 

Kuinka tukea opiskelijaa Ramadanin aikana

Ramadan on islamilaisen kalenterin pyhin kuukausi. Sen aikana muslimit pyrkivät keskittymään tarkemmin uskoonsa. Siihen kuuluu ahkera rukoilu ja Koraanin lukeminen sekä paasto auringonnoususta auringonlaskuun, jolloin vältetään ruokailua, juomista, tupakointia ja seksuaalisia suhteita.

Islamilainen kalenteri seuraa kuukalenteria. Siinä perinteisesti kuukausi alkaa, kun uudenkuun sirpin voi nähdä ensimmäistä kertaa. Kuukalenterissa kuukaudet ovat lyhyempiä kuin länsimaissa yleisesti käytetty aurinkokalenteri. Se tarkoittaa, että Ramadan on joka vuosi noin 10 päivää edellistä vuotta aiemmin. Tänä vuonna Ramadan osuu toukokuulle, eli opiskelukauteen.

Ei-muslimit saattavat ihmetellä, miksi muslimit eivät keskeytä paastoa tärkeiden tenttien ajaksi. On totta, että Ramadan on hyvin tärkeä asia muslimeille. Heidän tulee kuitenkin jatkaa samalla opintojaan ja elää muutenkin mahdollisimman normaalisti. Islamissa uskotaan, että työnteon jatkaminen ja paastoaminen palkitaan, joten se ei ole syy lykätä opintoja.

Seuraavassa pieniä vinkkejä, kuinka tukea opiskelijaa Ramadan-kuukauden aikana:

Kaikki opiskelijat eivät välttämättä koe erityistä nälän- tai janontunnetta. Moni tuntee kuitenkin väsymystä. Ramadanin aikana opiskelijat saattavat olla väsyneitä tai pahantuulisia. Tätä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti.

Opiskelupäivän aikaiset tauot voivat olla paaston aikana vaikeita. Muslimiopiskelija arvostaisi varmasti mahdollisuutta levätä rauhallisessa paikassa taukojen aikana. Rytminmuutosten takia muslimiopiskelijat saattavat nukkua öisin varsin huonosti. Paastoaminen muslimimaassa on helpompaa, sillä siellä työt loppuvat Ramadanin aikana aikaisemmin, jolloin ihmiset pääsevät kotiin lopettamaan paaston päivän osalta. Muslimimaissa valoisat kesäpäivät ovat lyhyempiä, ja niitä on vähemmän. Suomessa Ramadan saattaa kesäaikana tarkoittaa 19-20 tunnin valoisaa aikaa.

Toiset opiskelijat rukoilevat ( myös Ramadanin aikana ) viidesti päivässä. Olisi siis hienoa, jos heille näytettäisiin mahdollisuuksien mukaan paikka ruokoilla. Usein opiskelijat ovat ujoja kysymään, joten opettajan aloite asiaan saattaa olla paikallaan.

Olisi myös tärkeää yrittää välttää voimakkaita ihmetyksen tai epäuskon reaktioita paastoamista kohtaan.

Ei ole myöskään kohteliasta kysyä, miksi jotkut opiskelijat eivät paastoa. Itseasiassa monet muslimit eivät paastoa. Yksi syy voi olla esimerkiksi kuukautiset, ja siitä tuskin moni on innokas kertomaan muille. Muita syitä voivat olla esimerkiksi terveydelliset syyt, raskaus, matkustaminen tai korkea ikä.

Lopuksi, monet muslimit olisivat varmasti iloisia jos Ramadanista puhuttaisiin yhdessä. Näin myös opiskelutoverit ymmärtäisivät, mihin Ramadan ja paasto liittyy. On syytä muistaa, että muslimit eivät paastoa pakosta. He tekevät sen vapaaehtoisesti, ja monet jopa odottavat sitä koko vuoden!

Kun vanhempi ja lapsi eivät puhu samaa äidinkieltä

Itse monikielisenä, kolmikielisen lapsen äitinä olen kiinnostunut siitä, miksi jotkut vanhemmat ovat päättäneet olla puhumatta äidinkieltään lapsilleen. On olemassa paljon kirjallisuutta aiheesta, että lapselle pitäisi puhua hänen omaa äidinkieltään. Päinvastaisia näkemyksiä en juurikaan ole tavannut.

Sellainen valinta, että päättää olla puhumatta lapselleen omaa äidinkieltään, herättää paljon keskustelua. Se on myös erittäin mielenkiintoinen kielellisestä näkökulmasta. Tästä syystä olen tehnyt vähän tutkimusta vanhempien välillä, jotka ovat päättäneet tehdä niin.

Ensinnäkin meidän on pyrittävä tekemään selvä ero äidinkielen ja ensimmäisen kielen välillä. Täällä äidinkieltä pidetään periaatteessa kielenä, jota perheen kotona puhutaan. Tämä voi tarkoittaa yhtä tai useampaa kieltä. Ensimmäinen kieli voi viitata ensimmäiseen kieleen, jonka lapsi oppii koulusta tai ulkopuolisesta ympäristöstä. Tämä voi olla sama kuin äidinkieli, tai myös joku aivan muu kieli.

Ulkomaalaiset määrittelevät usein äidinkielekseen kotona puhuttavan kielen ja ensimmäiseksi kielekseen sen, jonka he oppivat kasvaessaan uudessa kotimaassa. Esimerkkinä voi olla tapaus, jossa lapsi syntyy Suomessa kahdelle ranskalaiselle vanhemmalle. Vanhemmat puhuvat kotona ranskaa. Kun vanhemmat asettuvat Helsinkiin, niin lapsi kasvaa oppien suomea. Lapsen etninen kieli ja äidinkieli on ranska, ja hänen ensimmäinen kielensä on suomi.

Useat monikieliset perheet päättävät kasvattaa lapsensa monikieliseksi. Toiset perheet sen sijaan päättävät puhua lapselleen vain yhtä kieltä, vaikka he olisivat kotoisin kahdesta eri kielellisestä taustasta. Saatetaan myös puhua kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan vanhemman äidinkieli. Joidenkin vanhempien mielestä on yksinkertaisesti helpompaa puhua kotona vain yhtä kieltä jokaisen perheenjäsenen kanssa. Jos on esimerkiksi useita vuosia puhunut kotona jotain muuta kuin omaa äidinkieltään, saatetaan kielen vaihto lapsen takia kokea vaikeaksi. Näin voi myös yrittää välttää sen, että lapsi ei pystyisi kertomaan tarpeitaan toiselle vanhemmalle, joka ei välttämättä ymmärrä lapsen vahvempaa kieltä.

Siirtyminen maasta toiseen ei aina ole ihmisen vapaa tahto. Pakotettu muutto pois kotimaasta saattaa kehittää ihmiselle trauman, eikä hän halua enää puhua äidinkieltään. Jotkut diasporista tulevat vanhemmat kokevat, että heidän lapsillaan on vaikeuksia samaistua vahempiensa synnyinmaahan, mutta myös uuteen kotimaahan.

Kirjailija Ijeoma Umebinyuo on sanonut: ”Tässä siis olet. Liian ulkomainen kotiin, liian ulkomainen tänne. Ei ole tarpeeksi kumpaakaan.” On myös ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti enää ole tunnesidettä synnyinmaahansa ja he tuntevat uuden maan enemmän kodikseen. Voi myös olla, että vanhemmilla ei ole mitään syytä palata kotimaahansa, joten he haluavat, että heidän lapsensa oppivat kielen, josta he voivat todella hyötyä. Ja se ei välttämättä ole vanhempien äidinkieli.

Erään käsityksen mukaan lapsille ei tulisi puhua muuta kuin omaa äidinkieltään, koska muutoin he oppivat epävirallisia tai epäidiomaattisia lauseita. Se, että joku puhuu muuta kuin äidinkieltään lapsilleen, ei välttämättä tarkoita, että hän opettaa sen keskinkertaisella tavalla. Monet ihmiset puhuvat useita kieliä äidinkielenään. Esimerkiksi kuurojen lasten tiedetään hyötyvän suuresti varhaisesta altistuksesta viittomakielelle, vaikka he saisivat altistuksen vanhemmiltaan, joille viittomakieli ei ole äidinkieli. Moni puhuu myös äidinkieltään heikosti; syntyperäisyys ei aina ole varmuus siitä, että kielitaito on täydellinen. Taito riippuu monista tekijöistä, kuten vanhemmista, peruskoulutuksesta ja ympäristöstä.

Jotkut ovat kritisoineet, että kun vanhemmat jättävät puhumatta äidinkieltään lapselle, irrottavat he lapsensa omasta kulttuuristaan. Tämä ei välttämättä ole totta. On monia maita, joissa virallinen kieli on paikallisen kielen sijaan kolonialismin aikainen kieli. Ihmiset eivät kuitenkaan vieläkään pidä vanhaa kolonialistista kulttuuria omanaan. Hyvä esimerkki on Nigeria, jossa englanti on virallinen kieli, mutta tämä ei tarkoita sitä, että nigerialaiset jakaisivat brittiläisen kulttuurin.

Monikielisyys- ja kulttuurisuus on varsin monimutkainen asia, joten kielen valinta on hyvin riippuvainen olosuhteista ja ihmisistä. Samalla tavalla perheillä on paljon erilaisia tarinoita, jotka muokkaavat heidän tapojaan kasvattaa lapsia. Mikä toimii yhdessä perheessä, ei välttämättä toimi jossain toisessa.

Chiara Costa-Virtanen – Kulttuuritulkki
Keskityn ihmisten välisiin kulttuurieroihin, ja pyrin tiedonkeruun avulla ratkaisemaan haasteita kuten kotoutumista ja tasa-arvoa.

Onneksi olemme erilaisia

Eräänä rauhallisena tammikuisena sunnuntaiaamuna tiskatessani 5-vuotias lapseni, Artsi istui keittiön pöydän äärellä väritellen värityskirjaansa.

Pitkään kestäneen hiljaisuuden rikkoi kysymys:” Äiti, miksi näytän erilaiselta kun muut päiväkotikaverit? Miksi minulla on erinäköinen pää ja erivärinen iho?”

Muistan ajan tuntuneen hetkellisesti hidastuneen. Kävin äitinä hetkessä läpi tunteita laidasta laitaan, ajatustulva tuntui valtavalta massalta, joka vyöryi mielessäni. Yllätyin ja hämmennyin itsekin reaktiotani ja valtavaa tunnemyrskyä sisälläni, jonka yksinkertainen kysymys oli saanut aikaan.

Yritin muistella lukemiani kasvatusoppaita aiheista, miten asiantuntijat olivatkaan neuvoneet vastaamaan näissä tilanteissa? Miten näistä asioita piti oikeaoppisesti lapselle puhua?

Tuntui että kaikki lukemani ja ahmimani vinkit asian puheeksi ottamiseksi olivat pyyhkiytyneet pois mielestäni, eikä mieleeni ollut jäänyt yhden yhtä asiaa ja vinkkiä.

Päätin kuitenkin rauhoittua ja unohtaa kaikki lukemani ja toimia vaistonvaraisesti itseeni luottaen.

Jätin tiskit siihen ja kuivasin käteni samalla kävellen Artsin luokse. Laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja hain katsekontaktia häneen. Ohjasin hänen kätensä silittämään hiuksiani ja sanoin ”Kokeile rakas äidin hiuksia, ne ovat paksut ja vähän karhean tuntuiset, eikö niin? No koitetaan sitten sinun hiuksiasi yhdessä, kuinka erilaiselta ne tuntuvat. Ne ovat pehmeät ja hieman ohuemmat kuin äidillä. Kokeile sitten käsillä äidin pään muotoa ja sen jälkeen kokeillaan sinun päätäsi. Meillä on jokaisella erilaiset pään muodot, huomaatko? Kokeile sitten seuraavaksi äidin poskea ja samalla toisella kädellä omaa poskeasi. Huomaatko, kuinka meidän ihotkin tuntuvat erilaisilta? Katsotaan vielä lopuksi yhdessä peilistä silmiemme värejä. Sinulla on hieman vihreätä ja ruskeata silmissä, kun taas äidin silmät ovat tummanruskeat.”

”Mitä ajattelet, eikö olisi hieman höpsöä ja hassua, jos me kaikki ihmiset olisimme aivan samannäköisiä, samantuntuisia, samankokoisia ja samanvärisiä? Kadulla kävellessämme emme erottaisi toinen toisiamme. Eikö se olisi mielestäsi hieman tylsää?

Minusta se on ainakin tosi hieno asia että olemme kaikki erinäköisiä, jokainen meistä on omanlainen ja jokainen on arvokas ja hyvä omana itsenään.”

Tässä vaiheessa Artsin ihmetys oli muuttunut oivallukseksi ja hihittäen sekä tyytyväisenä hihkaisi: ” Totta! Onneksi me olemme kaikki erilaisia!
Minä olen Artsi ja sinä äiti.”

Suomi – disconnecting people

Maahan muuttaa moni ilman lapsiaan tai puolisoaan, työn, parisuhteen, opintojen, mahdollisuuksien tai turvan perässä. Lapset tai puolison voi joutua jättämään taakseen monista syistä.

Useimmat haluavat läheisensä luokseen, kunhan asiat uudessa maassa ovat järjestyneet. Ulkomaalainen voi kuitenkin saada ydinperheensä jäseniä Suomeen vain, jos hänellä on taattu, tietyn tason ylittävä toimeentulo.

Tulorajat ovat niin korkeat, että harva työssäkäyväkään maahanmuuttaja pystyy niitä ylittämään. Siksi monelle puolison tai lasten saaminen luokseen jää haaveeksi. Esimerkiksi siivoojana, lähihoitajana tai autonkuljettajana toimivalle tulorajat ovat aivan liian korkeita.

Erityisesti kriisimaista tulleiden verotettavat tulot ovat pienet. Puolison luokseen saamiseen vaadittavan tulotason pystyisi ylittämään noin 1% kriisimaista peräisin olevista aikuisista ja 12% muualta EU:n ulkopuolelta tulevista, jos he hakisivat perheenjäsenelleen lupaa tulla luokseen. Nämä näyttää hyvin grafiikka.

Maahanmuuttoviraston käyttämät tulorajat ovat suuntaa-antavia, joten nämä prosenttiluvutkin ovat suuntaa-antavia. Yksilön tulojen tutkinnassa huomioidaan joitakin sosiaalietuuksia, kuten lapsilisät. Ne ovat mukana grafiikassa.

Perheestä erossa eläminen vaikeuttaa kotoutumista

Kuulostaa järkevältä, että ydinperheensä voi tuoda uuteen maahan jos pystyy heistä huolehtimaan. Toimeentuloedellytystä on perusteltu sillä, että se kannustaisi maahan muuttaneita työllistymään ja vähentäisi riippuvuutta sosiaaliturvasta. Siten tulevien perheenjäsentenkin mahdollisuudet kotoutua paranisivat.

Tutkimustieto ei kuitenkaan tue ajatusta siitä, että tulorajat auttaisivat ihmisiä kotoutumaan, päin vastoin. Huoli erossa elävästä perheestä on tutkimusten mukaan (ks. s. 57-60) yhteydessä heikompaan mielenterveyteen ja kotoutumiseen. Epävarmuus, huoli ja turhautuminen hidastavat kotoutumista ja kielen oppimista ja altistavat mielenterveyden ongelmille. Läheisten kanssa eläminen puolestaa auttaa ihmistä kotoutumaan, koska perhe tukee mielenterveyttä ja jaksamista.

Toivottomuus vie halun olla osa uutta yhteiskuntaa

Olivatpa byrokraattiset säännökset millaisia hyvänsä, harva luopuu toivosta saada lähimpiään luokseen tavalla tai toisella. Osa koettaa keksiä erilaisia keinoja täyttää vaatimukset. Osa suunnittelee muuttoa muualle missä perheen ehkä saisi luokseen, osoitti Family Reunification, kahdeksan maan eurooppalainen vertailututkimus.

Tutkimuksessa raportoitiin Eurooppaan muuttaneista, jotka olivat keskeyttäneet opiskelunsa tai alkaneet tehdä kahta työtä yhtä aikaa tulorajojen täyttämiseksi. Erittäin korkeiden tulovaatimusten vaikutus on kotoutumisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta haitallinen, koska mahdottomalta tuntuva tilanne voi viedä toisilta toimintakyvyn. Osa taas etsii epätoivottavia tapoja sääntöjen kiertämiseen. Tarmo menee sääntöjen kanssa pelaamiseen ja huoleen, eikä kotoutumiseen ja kielen oppimiseen.

Maahanmuuttaja kokee maan vihamieliseksi, jos viranomaiset sysäävät syrjään ihmiselle usein tärkeimmäksi koetun arvon: hänen halunsa huolehtia lähimmistään. Pitämällä perheet erossa, kylvetään vihan siemeniä suomalaisia kohtaan.

Toimeentulovaatimuksen tulkinnan kohtuullistaminen vähentäisi toivottomuutta ja loisi parempia kotoutumisen mahdollisuuksia. Perhesiteitä tulisi ajatella ihmisen hyvän elämän perustana, ei ylellisyytenä johon vain rikkailla on oikeus.