Pimppi ei ole vessasana

 

adaIltapäivän täpötäydessä bussissa on hiljaista. Harmaakasvoiset aikuiset istuvat niska kumarassa älyvekottimiensa äärellä. Bussin keskiosassa istuu pikkuinen isänsä kanssa, ihmisten kasvoja katsellen. ”Isi, tollakin sedällä on pippeli. Ja tolla tädillä on pimppi”, pieni koilottaa kirkkaalla ja korkealla äänellä. Isä pitää katseensa kiinni ikkunan harmaassa maisemassa ja näyttää ärtyneeltä, muttei sano mitään. Pieni lisää volyymia uinuvan isän herättämiseksi: ”Eiks niin isi, että kaikilla pojilla on pippeli ja kaikilla tytöillä pimppi?”

”Ei tuollaisia vessajuttuja täällä. Pitääkö pestä suu saippualla, jos ei lopu?” isä viimein murahtaa tiukasti. Lapsi hiljenee ja hentoiset kulmat painuvat kurttuun. Istuu sitten loppumatkan hiljaa katsellen edelleen bussilastillista harmaita aikuisia miettien seuraavaksi ihmisten muita ihmeellisyyksiä.

Haastava tilanne vanhemmalle, myönnetään. Mutta katsotaanpa asiaa myös lapsen näkökulmasta käsin.

Pienen maailmassa pimppi ja pippeli ovat ihmeellisyyksiä, joita tutkitaan siinä missä nenää, korvia, silmäripsiä ja varpaanväleistä löytyviä sukanhaituvia. Ne ovat erityisiä kummallisuuksia, joiden hienouteen, herkkyyteen kuten myös luonnollisuuteen lapsi kaipaa turvallista ja myönteistä aikuista rinnalleen.

”Meidän ope on sanonut, että vessasanoja ovat lavuaari, pönttö, saippua, käsipyyhe ja kraana”, kertoi eräs eskarilainen minulle. ”Pimppi ja pippeli ovat sellaisia luonnollisia juttuja, joista voi puhua muutenkin kuin vessassa”, kuusivuotias kuvaili. Voi miten viisaan opettajan lapsi olikaan päiväkodissa saanut!

Aikuisen tärkein tehtävä on kyykistyä lapsen maailman tasolle ihmettelemään ihmisen ihmeellisyyksiä lapsen näkökulmasta käsin. Samanaikaisesti on olennaista tuoda pohdintoihin mukaan aikuisen rinnakkainen ymmärrys asioista ja turvallinen rajaaminen. Sanoillaan ja sanomattomuuksillaan aikuinen luo merkityksiä lapsen tunteisiin, seksuaalisuuteen, omaan kehoon ja läheisyyteen, joita kannetaan mukana läpi elämän.

Suuren ymmärryksen ja lempeyden lahjan saa lapsi, jolle jää tilaa ihmetellä ihmisen ihmeellisyyksiä niin omassa kehossaan kuin ympärillään ymmärtävän aikuisen kanssa. Joskus sopivat sanat kuitenkin katoavat ja häpeä valtaa tilaa, vaikka aikuinen toisin tahtoisi toimiakin. Silloin tekee mieli turvautua ajatukseen siitä, etteivät nämä asiat kuulu lapselle ja selviävät kyllä iän myötä muutoinkin. Vessajuttuja?

Pissa, kakka, pieru, pimppi, pippeli ja vauvansiemenet ovat esimerkkejä pikkulapsen elämän ihmeellisyyksistä. Niin kuin ovat pihan leppäkerttu, suihkukoneen pilvivana, kultaisena putoilevat lehdet ja loiskivat lätäköt.

Vanhemman tulee kantaa vastuu ihmiseksi kasvattamisesta myös seksuaalisuuden alueella, tuntuu se hankalalta tai helpolta. Avuksi voi ottaa yhdessä ihmeteltäviä kirjoja tai pohtia lasta kuullen tavallisia arjen herkkiä tilanteita. Tärkeintä eivät ole täydelliset sanat, vaan luonteva asenne ja turvallisuus vailla häpeää.

Aivan kuten eräs mainio isä toimi saunan suihkuhetkessä poikansa kanssa. Pikkuinen poika yritti ottaa tutkittavakseen isin paaaaljon isompaa pippeliä, sopivasti kun silmien korkeudella kainaloita pestessä siinä heilui. ”Hei, se on muuten mun oma”, aloitti isä lujan lempeästi poikaansa rajaten. ”Sovitaanko, että näitä pippeleitä voi hipelöidä ja tutkiskella vaikka kuinka, mutta mun on mun ja sun on sun”, jatkoi isä rentoon tyyliinsä.

”Joo sovitaan”, vastasi poika, hymy huulillaan keikkuen. Hipsi sitten saunan lämpöön ja tutkiskeli hetken mielenkiinnolla omaansa. Pian olikin taas aika heittää maailman suurin löylykauhallinen vettä ja kertoilla päivän hurjasta jalkapallopelistä.

IMG_20140930_0001

Väestöliiton uusi satukirjasarja, Onnikujan kaverukset, riemastuttaa lasta ja antaa aikuiselle välineen keskustella lapsen kanssa tunteista, rakkaudesta, kehosta ja seksuaalisuudesta. Tutustu ja tilaa Onnikujan kaverukset nettikaupastamme!