Sukulaisten kesäjuhlat ovat alkamassa mummin 60-vuotissyntymäpäivien merkeissä. Pöydät notkuvat herkkuja: lohivoileipiä ja kermaisia kakkuja. Niin notkuvat mummin polvetkin: syli tyhjänä ja keho kaipaavana. ”Tule mummin syliin”, sankari sanoo suvun pienimmälle. Mutta pientä ujostuttaa vielä kovin ja hän piiloutuu vanhempansa jalkojen taakse.

”Tule, tule, tule tänne, mummilla on ollut niin ikävä”, mummi jatkaa vähän vaativammin. Pieni puistaa päätään, sillä ei vielä, vielä hän ei olisi valmis. Silloin äitikin liittyy mairitteluun: ”Mene nyt syliin, mummilla on niin ikävä ja on tärkeät synttäritkin.” Lapsi nostaa katseen isään, ymmärtäisikö hän? Mutta isäkin alkaa hikeentyä: ”Mikset nyt voi mennä istumaan mummin syliin? Mummille tulee kyllä nyt kamalan paha mieli.”

Ja niin hän taipuu, pieni kun on, eikä mielipiteellään niin väliä.

Mutta kuka kurkistaisi pienen mieleen? Vuosia vasta kolme ja ujous yllättää suuren juhlan alkuhetkillä. Eikä mummiakaan ole nähnyt pitkään aikaan, kuukausi kun on loputon aika pienen mielessä. Ja nyt heti pitäisi jo syliin kavuta. Ettei mummille tulisi paha mieli.

Kuka muistaisi pienen mielen? Ja opettaisi onnellista läheisyyttä, kyljessä köllimistä sekä oman tunteen tunnistamista?

Kosketuksen voima ja vaikeus ovat läsnä läpi elämämme. Syntymästämme saakka kaipaamme kosketusta ja läheisyyttä, niin fyysisesti kuin henkisesti. Kosketuksen taikavoimalla kehittyvät jopa pienet keskoset paremmin, kun he pääsevät vanhempansa ihoa vasten, kengurumaisesti vanhemman syliin kehittymään.

Siltikin moni meistä kadottaa kyvyn koskettamiseen ja läheisyyteen elämän matkan varrella. Kosketuksesta toisen läheisyydessä ei muodostukaan voimavaraa, jonne palata lataamaan akkuja. Siitä ei kehitykään lämmintä läheisyyttä, jonka turvassa saa nautiskella hellyydestä. Siitä ei tulekaan lohdutuksen tai turvallisuuden kengurumaista pussia, johon pulahtaa arjen armottomuuksissa.

Mitä siis tapahtuu?

Hyvän kosketuksen pohja perustuu oikeuteen säädellä sitä itse ja toimia siinä omien tarpeita ja toisen tunteita kunnioittaen. Siksi lasta ei saa kenenkään mieliksi pakottaa syliin, vaan sitä tulee tarjota lapsen hyväksi. Kosketuksen tulee olla sellaista, jota lapsi saa itse säädellä ja tunnustella, tunnistaa ja torjua. Kun hyvälle kosketukselle saa paljon altistusta, sen tunnistaa ja sitä kohti tahtoo kulkea. Silloin sylistä muodostaa paikka, johon palata surussa, turvattomuudessa, ilossa ja lempeydessä.

Yhdessä kölliminen on taitolaji. Se on kykyä palata toisen kylkeen ja taitoa päästää toinen irti, kun kaipuu muualle nousee suuremmaksi. Hyvältä tuntuvan ja itsesäädeltävän kosketuksen taito rakennetaan lapsuudesta saakka. Kun lapsen kehoon suhtaudutaan arvostavasti, lempeästi ja hellien, lapsi kääntyy kohti toisen läheisyyttä yhä mieluisammin ja yhä enemmän.

Siis sinä mummi, äiti, isi, ukki, kummi tai hoitaja. Tarjoa syliäsi, rapsuta käsilläsi, pörrötä hentoista tukkaa, suukota pehmeästi poskea. Paini pehmeästi, halaa hellästi, turvaa lujasti. Mutta kuule ja kunnioita myös lapsen ei, anna aikaa tulla omaan tahtiin. Vaikka oma sylisi kaipaisi pikkuista, kunnioita hänen kehittyvää koskettamisen ja kosketetuksi tulemisen tarpeellista taitoa.

Väestöliiton uusi satukirjasarja, Onnikujan kaverukset, riemastuttaa lasta ja antaa aikuiselle välineen keskustella lapsen kanssa tunteista, rakkaudesta, kehosta ja seksuaalisuudesta. Tutustu ja tilaa Onnikujan kaverukset nettikaupastamme!