Pimppikö häpeä?

Tyttölapsi kumartuu tutkimaan miltä hänen pimppinsä näyttää. Aikuinen tuhahtaa: ”Anna olla rauhassa!”. Tyttönen hämmentyy, säikähtää ja nolostuu. Jos pimppi, pippeli ja peppu ovat häpeän ja nolouden asioita, lapset eivät ikinä opi olemaan tyytyväisiä kehoonsa tai edes kertomaan ahdisteluista.

Arkuus puhua asioista niiden oikeilla nimillä voi johtua omasta epävarmuudesta ja siitä, ettei vanhempi itse ole sinut seksuaalisuutensa tai kehonsa kanssa. Vanhemmat ajattelevat myös, ettei pienen lapsen kuulu tietää näitä asioita, sanoo seksuaaliterapeutti Oona Turunen Aamulehdessä 24.5.2017. Tyttöjen sukupuolielin on muutenkin piilossa. Se, ettei siitä edes puhuta oikealla nimellä, voi lisätä lapsen hämmennystä ja häpeää, Turunen sanoo. Hänen mukaansa tyttöjä kannattaa rohkaista tutustumaan omaan alapäähän heti, kun he osoittavat siihen kiinnostusta. Lapsen kiinnostusta ei pidä tuomita, vaan hänelle voi sanoa että hei, sun pimppi on tosi kaunis ja ihana, Turunen neuvoo. Lapselle puhuttaessa on hyvä käyttää niitä sanoja, jotka tuntuvat itsestä luontevilta ja mukavilta.

Juuri näin on. Tutkimuksemme mukaan alle kouluikäisiä lapsia kiinnostavat oma keho, erilaiset kehot ja kehojen vertailu. Tämä on herkkyysvaihe, jolloin keho otetaan omaksi. Se on paras hetki tukea kehonkuvaa: omanlainen keho on joka paikasta hyvä ja arvokas. Ensin tarvitaan paljon myönteisiä viestejä, tietoja taitoja ja hyvä asenne, jotta voidaan opettaa tärkeät turvataidot. Lasta ei pidä nuhdella ja rankaista ikätasoisuudesta. Sitä paitsi miksi tytön keholla pitäisi olla enemmän hävettävää kuin pojan keholla? Pojan pippelin näytöille useammin vain naureskellaan.

Lasten seksuaalikasvatukseen liittyy hämmästyttäviä myyttejä ja uskomuksia. Yksi on se, että jos lapselle antaa lisää tietoa kehosta, se altistaa lasta hyväksikäytölle. Asiahan on päinvastoin. Tietämättömyys, puhumattomuus, sanattomuus ja häpeä vaientavat lapsen tehokkaasti. Lapsen on mahdotonta ottaa esille asia, josta aikuiset nuhtelevat.

Toinen myytti on se, että kehossa on niin yksityisiä paikkoja, ettei niistä voi puhua. Tällöin unohdetaan, että jo pikkulasta ”valistavat” niin ikätoverit, isommat lapset ja nuoret, kuin satunnaiset, kysymysten aikana paikalla olevat aikuiset, kuten isovanhemmat ja naapurit – eli koko kylä. Lisäksi media tavoittaa heidät päivittäin.

Kolmanneksi osa haluaa rajata seksuaalikasvatuksen vain kotiin. Tutkimuksemme mukaan vanhemmatkin kaipaavat kipeästi aiheesta tietoa, oikeita sanoja ja malleja. Tilastokeskuksen mukaan pienten lasten seksuaalisen hyväksikäytön rikostilastot eivät laske. Tiedetään, että lasta hyväksikäyttävä henkilö on useimmiten lähipiiristä. Jotain on aika tehdä lasten suojaamiseksi.

Tutkimuksemme mukaan nyt päiväkodeissa ja varhaiskasvatuksessa on tilanne, jossa ammattilaisten koulutus ei vastaa käytännön tarpeita lapsen seksuaalisen kehityksen suojaamisessa ja tukemisessa. Lapsen normaalista kehityksestä kumpuavasta uteliaisuudesta lasta voidaan rankaista ja tuomita. Toisaalta lapsen oireilu sairauden tai kaltoinkohtelun vuoksi voi jäädä tunnistamatta ja vaille apua. Tilanne on turvaton pikkulapsille ja perheille.

Uusi varhaiskasvatussuunnitelma VASU2017 sisältää kaikki kokonaisvaltaisen, ikätasoisen seksuaalikasvatuksen elementit. On aika herätä pienten lasten seksuaalioikeuksien tunnustamiseen ja kokonaisvaltaisen kehityksen, terveyden ja hyvinvoinnin tukeen ja turvaamiseen!

************************************
Aihetta käsitellään torstaina1.6. Eduskunnan kansalaisinfossa
klo 17.30 alkavassa tilaisuudessa Lasten seksuaalikasvatus osana kehotunnekasvatusta.
Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Tervetuloa!
Aika: 1.6.2017 klo 17.30-19.30
Paikka: Eduskunnan kansalaisinfo, Arkadiankatu 3, Pikkuparlamentti.

Do epic things

Olimme perheemme kanssa lomailemassa Kanarialla maaliskuussa. Nautimme lomasta koko perhe, mutta 6-vuotias tyttäreni osasi todella ottaa lomasta kaiken irti. Hänen puheensa, asioiden pohdiskelu sekä valtava kysymysten tulva rytmitti päivää aamusta iltaan. Kysymyksiä riitti sekä perheen jäsenille että muulle matkaseurueellemme. Tyttäreni odotti kaikkien olevan valtavan kiinnostuneita hänen pohdinnoistaan ja hän oli myös itse kiinnostunut kaikesta.

Kun itse pohdin millaisessa asussa voisin mennä uima-altaalle, tyttäreni odotti innoissaan kuka tulisi hänen kanssaan opettelemaan uimista ihanan kylmässä uima-altaassa.  Kun itse pohdin miten saisin pyykit kuivumaan kosteassa ilmastossa ilman kuivausrumpua, tyttäreni iloitsi kun saattoi kulkea koko loman uikkareissa. Tämä pukeutumisen linja muuttui tyttärelläni ainoastaan silloin kun hän osti paksun karhuhupparin, jonka yhdisti sujuvasti kimaltaviin uikkareihin ja glitterillä vuorattuun lippikseen, jossa komeili kirjoitus Do epic things.

Maailma tarjosi tyttärelleni rajattomasti ihania aarteita ja suuri aarre hän oli myös itse omasta mielestään. Ihastellessani tyttäreni asennetta, jäin miettimään, kuinka tuo asenne on häneen tarttunut ja mihin olen sen itse kadottanut? Lapsi kasvaa suurelta osin vanhempiensa ja muiden läheisten ihmisten katseen lämmössä. Nämä katseet saavat hänet kasvamaan, loistamaan ja rakastamaan.

Mihin oma rakkaus itseäni ja maailman ihmeitä kohtaan on karissut? Kuinka minun maailmani tarjoaa arkisia rutiineita ja vastuita eikä eeppisiä seikkailuja ja mahdollisuuksia? Millaisten katseiden kautta minä kasvan, loistan ja rakastan? Voiko olla niin että olen itse sulkenut silmäni seikkailuilta ja mahdollisuuksilta, ajatellen etteivät ne enää ole minulle mahdollisia tai sallittuja?

Kuin sattumalta matkan aikana päässäni alkoivat soida Juha Tapion Rakastettu kappaleen kertosäkeen sanat, jotka vastasivat pohdintoihini.

Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan
Rakastettu on oikea nimesi
ja tulee nimenäsi olemaan.

Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan
Rakastettu on oikea nimesi
ja tulee nimenäsi olemaan.

Säv ja sanat Juha Tapio

Vastaus minulle on katseessa, siinä kuinka ajattelen muiden katsovan minua ja kuinka itse näen itseni heidän katseensa kautta. Kuin varkain alan nähdä eeppisien seikkailujen mahdollisuuksia, rakastavan katseen hyväksyvässä lämmössä.

Hyvää perheen päivää!

Matleena Aitasalo
Kirjoittaja työskentelee perheasiantuntijana Väestöliiton vanhemmuustiimissä

 

 

 

Riittävä äiti

Äitienpäivä lähestyy ja mediassa pohditaan, minkälainen on oikeaa äitiyttä. Pohdin teemaa ja jään jumiin ajatukseen: Voisiko olla niin, että riittävä äitiys on riittävää? Se että äitiydessäni olen se, kuka olen?

Joskus toimeliaampi, joskus lievästi sanottuna vähemmän toimelias. Välillä muistini toimii kuin partaveitsi, välillä muistutukset ja post it laput täyttävät jääkaapin oven ja päiväkodin reppuun unohtuu pakata tarvittavat lapsen tavarat. Tiskipöytä saattaa välillä notkua astioista ja pyykkikori ajoittain pursuilee, mutta pyrin keskittymään asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista haluan lapseni minut, äitinsä, muistavan, kun häneltä myöhemmin kysytään minkälainen äiti sinulla oli.

Kannan vastuun ja huolehdin lapsestani, antaen hänen kasvaa omana itsenään juuri sellaiseksi kuin hän on. Pyrin pitämään huolta myös itsestäni, sillä tätä kautta jaksan huolehtia myös läheisistäni. En ota paineita naistenlehtien naiskuvavaatimuksista, vaan oleellista on, että riitän itselleni mukiin menevänä ja arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Pyrin vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa erilaisuuden kunnioittamiseen ja pyrin kohtelemaan ihmisiä arvostavasti.

En pyri tekemään lapsen syntymäpäiväkakkuun spidermanin hahmoa, kun minusta ei kertakaikkiaan ole siihen, mutta arvostan heitä, jotka kykenevät moisiin mestarisuorituksiin. En myöskään vaadi lapseltani täydellistä äitienpäiväkorttia itselleni, mutta toki ilahdun, mikäli minua muistetaan.

Minulle oleellista äitinä on, että huomioin lapseni joka päivä, annan hänelle tilaa tulla kuulluksi ja ilmaista itseään ja mielipiteensä, hulluttelen yhdessä hänen kanssaan ja olen kiinnostunut hänen maailmastaan samalla kun hoivaan ja annan hänelle turvaa. Voisiko olla niin että minunlaiseni äitiys onkin oikeanlaista ja riittävää, juuri minulle äitinä ja lapselleni?

Hyvää ja riittävää äitienpäivää kaikille äideille!

Jääkö nuori aikuinen ikuisesti odottamaan?

Mistä on nuori aikuinen tehty? Opinnoista sekä työn, parisuhteen ja oman paikan etsinnästä. Yrityksestä ja erehdyksestä, vapaudesta ja vallasta valita, uhkakuvista ja epävarmuudesta.

Olen ollut viime kuukaudet Väestöliiton harjoittelijana. Tänä aikana olen saanut kohdata nuoria aikuisia ja kuulla heidän ajatuksiaan perheestä, lapsista ja aikuisuuteen astuvan elämänvaiheesta. Vaikka julkisuudessa kuva elämänvalinnoista olisikin moninaistunut, muodostuu nuorten aikuisten kertomuksista enemmän ja vähemmän yhtenäinen tarina:

Aikuisuuden rakentaminen aloitetaan etsimällä opiskelupaikka. Opintojen aika on kokeilua: muodostetaan sosiaalisia suhteita, lähdetään lapsuudenkodista, kokeillaan eri kumppaneita ja muutetaan yhteen, harrastetaan, tuijotetaan koko sunnuntai sängyssä Netflixiä, ostetaan spontaanisti äkkilähtö ulkomaille.

Aika kuluu, ja kolmenkymmenen rajapyykki lähestyy. Moni nainen pohtii, kuinka pitkään biologista kelloa uskaltaa torkuttaa. Vähintäänkin eri tahoilta muistutetaan, ettei lorvia voi ikuisesti. On siis aika luoda vakaa pohja, valmistua, etsiä töitä ja asettua aloilleen. Tätä ennen kuitenkin suoritetaan viimeinen siirtymäriitti aikuisuuteen – tehdään reppureissu Aasiaan.

Kun on nähty ja koettu tarpeeksi, tullaan aikuisiksi. Jämähdetään. Hankitaan ne kaksi ja puoli lasta, mutta ei enempää kuin kolme, jotta mahdutaan vielä henkilöautoon, eikä myöskään yhtä, siitä tulisi vain haastava persoona. Nuoruus on ohi, on jouduttu ruuhkavuosien kelkkaan.

Moni nuori aikuinen elää kymmenien ovien odotusaulassa: mikä ovi avata, mikä sulkea? Minkä kynnyksen yli uskaltaisin astua? Samalla kun tahdotaan kokeilla mahdollisimman montaa vaihtoehtoa, ei haluta kuitenkaan sulkea lopullisesti yhtään ovea.

Ovien valintaan käytetään erilaisia kompasseja. Joillakin tunne tai sydän sanoo, mihin kahvaan tarttua, toisilla taas omien vanhempien valinnat ja kavereiden tai sisarusten esimerkit osoittavat suunnan. Osaa ulkopuolelta tulevat epämääräiset paineet puskevat luonnonilmiön tavoin vääjäämättä kohti ennalta määrättyä tietä.

Jos pohtii mahdollisten maailmojen avaruutta, vaihtoehtoisia valintoja ja kulkureittejä, on kuin komeetoilla ratoja. Mutta onko sittenkään? Niin kuin eräs nuori aikuinen totesi, on mukavaa ajatella kaiken olevan mahdollista, vaikka makaisi vain koko päivän sohvalla. Vapaus ja mahdollisuuksien aukeus on tärkeintä juuri mielen tasolla: jos minulle tulee tunne, että haluan lähteä huomenna maailmanympärysmatkalle, se on teoriassa mahdollista. Lukkoon lyödyt valinnat sulkevat vapauden portin säppiin.

Lapsi-oven avaaminen vaikuttaa erityisen lopulliselta: ken tästä portista käy, joutuu pimeään tunneliin, jossa ensimmäinen valonkajo häämöttää lähes kahdenkymmenen vuoden päässä. Kiintymysvanhemmuus, loputon univelka, sormiruokailu ja itsesurvotut vauvansoseet, vararikkoon ajavat harrastukset ja keittiön seinään kiinnitetyt minuuttiaikataulut ovat tulleet tutuksi, vaikka lapsiperheitä ei lähipiirissä olisi yhtäkään.

Julkisuuden kuva vanhemmuudesta vaikuttaa varsin vaativalta. Vaikka lapsi toisaalta on ilon ja tulevaisuuden tuoja, se voi olla myös kuin parasiitti, joka imee kaiken elämän vanhemmista. Lasta varten kaiken on oltava valmista. Taloudellinen vakaus huolettaa monia, sillä lapselle halutaan lahjoittaa se mahdollisuuksien tarjotin, mistä itse on ehkä jouduttu luopumaan. Materian lisäksi jälkikasvulle halutaan antaa sitä, mitä moni ehkä omassa lapsuudessa jäi vaille: aikaa ja huomiota. Uran luominen ja omat harrastukset loppuvat, kun lapsi tulee taloon.

Onko kuva lapsiperheestä ja elämänkulusta näin yksipuolinen? Missä on lisää tarinoita uran ja perheen yhdistämisestä tai vanhempien vastuun jakamisesta tasapuolisesti? Entä missä on kertomuksia perhe-elämän iloista, onnellisesta yksilapsisesta perheestä tai lapsettoman elämän täysipainoisuudesta? Toivottavasti tulevaisuudessa tehtäisiin päätöksiä, jotka toisivat joustavuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia elämänvalintoja.

Valintojen odotusaulassa ei kannata epäröidä liian pitkään. Vaaditaan rohkeutta tehdä omia ratkaisuja ja kantaa vastuu niistä. Valinnan tehdessä ottaa toki riskin, sillä kukaan ei takaa, että kokeilemasi ovi avautuu tai pitää takanaan sellaisen elämän, mitä olet odottanut. Mitä, jos valinta vain kaduttaa eikä voikaan enää palata?

Odotusaulassa ikuisesti arpominen vaikuttaa kuitenkin ikävimmältä ratkaisulta. Kaikki mahdollisuudet ovat ehkä silmiesi edessä, mutta joku muu sulkee ovet puolestasi. Joskus pitää muistaa, että kaikki valinnat eivät olekaan lopullisia, toisinaan voi palata. Yhden oven takaa voi myös vankityrmän sijaan avautua monta uutta mahdollisuutta. Entä mitä, jos avatun oven takana on jotakin paljon odotettua parempaa? Mitä, jos valintojen seurauksena onkin omannäköinen ja rikas elämä täynnä päätöksiä, joiden takana voi seisoa?

Väestöliitto tekee lastenhankinnan muuttuvasta maisemasta Perhebarometrin, joka ilmestyy syksyllä 2017.

Mielikuvitusystävät

#mannankanssa

mannankanssa2Oltiin Mannan kanssa iltapalalla, kun hän kertoi yllättävän uutisen. Hänellä on uusi serkku, Salla. Salla aikoo tulla aika usein käymään meillä.

Perheessämme ovat vierailleet usein myös Ella ja Anna. Tutustuin Ellaan ensimmäisen kerran pitkällä mökkimatkalla. Isoveli ja -sisko jäivät sillä kertaa kaupunkiin, ja kuopuksen viihdyttäminen oli työn ja tuskan takana.

Jossain vaiheessa matkaa aloin ihmetellä, kenen kanssa lapsi juttelee takapenkillä. Kuvailee maisemia, vastaa kuulumattomiin kysymyksiin, nauraa äänettömille vitseille.

Ella piti Mannalle seuraa koko mökkiviikonlopun ajan. Hiekkaleikeissä teekupit katettiin kahdelle. Sisällä ei saanut istua tietylle tuolille, ettei vahingossa rusentaisi uutta ystävää. Itse asiassa pikkusiskoa, lapsi keksi. – Ella on mun yksivuotias pikkusisko! Ja sillä on isosisko Anna, joka myös on mun pikkusisko! Mutta niillä on eri vanhemmat! Anna on kohta kolme! Posket paloivat innosta.

Mietin, tikahtuuko tuo nyt tähän vallan, ja pitääkö minun lähteä leikkiin mukaan vai toitottaa reaalimaailman lainalaisuuksia. Ei ollut minusta toitottajaksi, ei kohonnut etusormi. Niin leppoisasti sujui reissu Ellan avustuksella.

Lapsen mielikuvitusystävä sai minut miettimään, miten on omien ystävyyssuhteitteni laita. Onko minulla enää ruuhkavuosien jäljiltä ystäviä, joita tavata in real life? En käy enää teatterissa tai leffassa kavereiden kanssa. Lasketaanko puoliso ystäväksi? Lasketaanko lounastreffit kavereiden kanssa muutaman kerran vuodessa? Ovatko Facebook-ystävät aikuisen mielikuvitusystäviä vai todellista sosiaalista elämää? Tukeeko aktiivinen some-elämä eristäytymistä vai sosiaalisuutta? Eli olenko yksin vai kavereiden ympäröimä, kun jutustelen netissä?

Ajan myötä Ellan kanssa alkoi tulla riitoja. Joskus Ella heittäytyi pikkuvauvaksi ja itki ja itki. Ellasta tuli kätevä syntipukki. Kuiski korvaan: Älä pese hampaita, älä suostu aamuisin mihinkään, juokse piiloon kun äiti hakee päiväkodista, ota äidin tavara ja piilota se kenkään, karju niille, kerro kakkavitsit ruokapöydässä, kaada lautanen, unohda nukkumaanmeno. #känkkäränkkäsoirepeatilla

Ei ollutkaan suuri yllätys, kun lapsi kertoi, ettei Ella käy meillä enää nyt kun Salla-serkku on tullut mukaan kuvioihin.
– Eikö? Miksi ei?
– Sen vanhemmat ei päästä sitä enää meille. Kun tää on niin kaukana.
– Harmittaako se sua?
– Ei. Sallalla on värjätty tukka, koska Salla on jo iso tyttö.

Saa nähdä, minkälaisiin vesiin sukellamme Sallan seurassa. Nykyään meillä asuu myös Pomo. Pomo on melko harkitseva. Manna tottelee Pomoa. Meidän vanhempien kannattaakin käydä Pomon juttusilla. Toivo elää, että hurlumhei-vuosien jälkeen sääntöjen noudattaminen nousisi nyt uuteen arvoon.

Olo on myös haikea. Vastahan se syntyi, kohta jo värjää tukkaa. Miten nopeasti haihtuvatkaan hauraan aurinkoiset lapsuuspäivät. Suljen silmät, näen järven välkkeen, tunnen karhean hiekan jalkapohjia vasten, kuulen linnut koivupuissa, moottoriveneet ulapalla ja lasten ilonkiljahdukset aitan edustalla. Vaikka Manna porhaltaa täyttä vauhtia eteenpäin, minä pysähdyn aina välillä ikävöimään ja kiittämään pientä Ella-ystävää.


#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Karaisemalla kasvatettu

shutterstock_102593036Pieni poika seisoo liian suurissa luistimissa jäämäen laella ja katsoo epävarmana alaspäin. Mäen alla pojan isä huutaa, että tule nyt vain alas sieltä. Isot kyyneleet tekevät pojan silmistä kiiltävät. Hän näyttää harkitsevalta. Katsoo mäkeä ja isäänsä, sitten taas mäkeä. Isän ilmeestä näkee, että hän ei hyväksyisi luovuttamista. Poika liukuu mäen alas jalat vispaten. Ei kaadu, mutta se ei ole kaukana. Pojan kasvoilta voi nähdä helpotuksen, kun hän töpöttelee luistimillaan radan reunaan. Isä vaikuttaa tyytyväiseltä itseensä.

Tilanteesta voisi ajatella, että poika voitti itsensä. Että hän meni omaa pelkoaan päin ja oppi itseluottamusta. Toisaalta siitä voisi ajatella, että poika pakotti itsensä, koska pelkäsi menettävänsä isän kiintymyksen. Oliko tilanne tällöin voitto vai häviö?

Lapsi pyrkii olemaan vanhemmalleen mieliksi. Hän ymmärtää, että oma selviytyminen on kiinni läheisistä aikuisista. Yhteys vanhempaan yritetään varmistaa niillä keinoin, jotka ovat aikaisemmin osoittautuneet toimiviksi. Jos vanhempi huomaa lapsen silloin, kun tämä on reipas. Yrittää lapsi olla kaikin tavoin juuri sitä. Karaisemisesta tuleekin helposti tulkinta, että siinä pyritään eroon jostakin. Siinä ikään kuin ”piiskataan” jotain pois lapsesta. Lapselle opetetaan, että joku osa itsestä tulisi saada ulkoistettua ja hävitettyä.

Tarvitsevuuden, pelon ja hädän peittelemisessä on Suomessa pitkät juuret. Kylmä ja karu maa on suosinut niitä, jotka menevät rohkeasti eteenpäin. Ravinnon puutteessa heiveröisimmät ovat menehtyneet. Tässä ympäristössä vanhemmat ovat varmasti kokeneet, että lapsille pitää opettaa selviytymistä. Havaitsin tämän seuratessani yhtä jo iäkkäämpää isovanhempaa ryömivän vauvan kanssa. Vauva yritti takertua havittelemaansa leluun, mutta isovanhempi siirsi aina lelua hieman eteenpäin. Jo näin pienelle ihmiselle tuli opettaa, että saadakseen haluamansa pitää tehdä kovasti töitä.

Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa, että yleinen kasvatusilmapiiri Suomessa on jäänyt lapsen itsenäisyyttä ja pärjäävyyttä korostavaksi, ikään kuin Siperia opettaa -ajatuksella. Mitä Siperia oikeastaan opettaa? Se opettaa, että maailma on paikka, jossa pitää ajatella omaa selviytymistä. Että pelolle tai hädälle ei saa antaa tilaa. Ne tulee piilottaa itseltä ja muilta. Maailma on niiden, jotka onnistuvat esittämään vahvaa. Tällaisessa maailmassa ei ole tilaa ymmärrykselle tai sallivuudelle.

Jotkut kritisoivat, että nykyiset vanhemmat pehmittävät lapsen polkua liiaksi. Että lapsista kasvaa vielä suurempaa pullamössöä kuin 70- tai 80 -luvulla syntyneistä. On kuitenkin eri asia huomioida lapsen kokemukset ja tunteet, kuin suojata lasta elämältä. Lapsen pitää saada harjoitella ja kokeilla, mutta lapselle sopivaan tahtiin. Kun tunteet kasvavat liian voimakkaiksi, lapsi ei opi. Tai lapsi oppii, mutta vain olemaan kuuntelematta itseään.

Viherkasvien hoito-oppaassa todetaan, että taimet, jotka ovat kasvaneet riittävän vahvoiksi, voidaan viedä ulos kasvamaan. Karaisu on kuitenkin tehtävä vähitellen. Silloin kun taimilla on menossa nopean kehityksen aika, liian nopea lämpötilan lasku aiheuttaisi kasvun pysähdyksen. On myös huomioitava, että mitä huonompiin olosuhteisiin taimet joutuvat, sitä alhaisimmissa lämpötiloissa niitä on karaistava.

Siedättäminen vaikeisiin tilanteisiin ja tunteisiin pitäisi tapahtua pikkuhiljaa. Kuten viherkasvin, myös lapsen olemusta tulisi tarkkailla ja huomioida, jos karaisemisessa edetään liian nopeasti. Lisäksi pelkoa ei tulisi kohdata yksin, vaan yhdessä toisen ihmisen kanssa. Vähitellen pelko kutistuu pienemmäksi ja kädestä pitävä vanhempi hyväksi sisäiseksi kanssakulkijaksi.

 

Varhaiskasvatuksessa ovet avoinna lasten seksuaalikasvatukselle

shutterstock_64332163Varhaiskasvatuksessa seksuaalikasvatuksen alue on ollut sekava, ellei kaoottinen. Lapsen seksuaalinen kehitys on välillä sivuutettu tai tuomittu, välillä taas luontevasti kohdattu. Jokainen tahollaan on tehnyt omat ratkaisut seksuaalikasvatuksen laadusta ja määrästä. Ohjeet ovat yleensä puuttuneet.

Tutkimuksessamme tuli esiin monenkirjavaa kokemusta. Osa kasvattajista kieltäytyi vastaamasta mitään lasten kysymyksiin ja osa piti aihetta normaalina osana työtä. Koulutus oli niukkaa jos ollenkaan. Erityisesti turvataidoista ja raskaudesta puhumiseen ei ollut koulutusta.

Miten on nyt? Viime vuonna julkaistu valtakunnallinen ohjaava Vasu (1) on nyt ensimmäistä kertaa kuntia velvoittava. Vasu siis määrää, eikä vain suosita. Onko viimein aika nostaa lasten seksuaaliterveyden tuki tälle vuosituhannelle, vai voiko ammattilainen edelleen tehdä oman pään mukaan?

’Jokaisella lapsella on oikeus tulla kuulluksi, nähdyksi, huomioon otetuksi ja ymmärretyksi omana itsenään sekä yhteisönsä jäsenenä’, sanoo Vasu.

Siis myös kun lapsi ilmentää seksuaalista kehitystään. Laseke-tutkimuksemme (2) mukaan kahdeksan kymmenestä varhaiskasvatuksen ammattilaisesta totesi, että jotkut oman ryhmän lapsista tutkivat tai näyttävät toisille kehon yksityisiä paikkoja. Seitsemän kymmenestä totesi että oman ryhmän lapsista jonkun unnuttavan toisten nähden.

Lapsi on toimija, kehittyvä ja aktiivinen osallinen kasvatuksessa. Lapsi kertoo teoin ja sanoin mikä juuri nyt häntä mietityttää. Ammattilaisilla pitää olla tietoa ja taitoa suhtautua hienotunteisesti ja niin, että lapsi tulee oman ikätasoisen luonnollisen kehityksensä kautta ymmärretyksi ja huomioon otetuksi.

’Lapsella on oikeus saada tietoa monipuolisesti, käsitellä tunteita ja ristiriitoja sekä kokeilla ja opetella uusia asioita.’

Lapset ilmentävät seksuaalisuuttaan jatkuvasti sekä kysymällä että leikeissään. Kaikenlaiset kehot kiinnostavat, samoin sukupuolen erot ja tavat ja myös ihastumisen tunteita käsitellään ja näytetään taajaan. Ikätoveriryhmä jakaa samat kiinnostuksen ja uteliaisuuden kohteet ja he juttelevat kaikesta.

Lapsilla on siis oikeus saada tietoa myös seksuaalisuudesta. Lasten kysymykset liittyvät etenkin kehoon ja tunteisiin. Näin ollen pienten lasten seksuaalikasvatusta voi kutsua nimellä kehotunnekasvatus (3), erotuksena nuorten valistamisesta.

’Lapsia ohjataan kunnioittamaan ja suojelemaan omaa ja toisten kehoa.’

Kehoon tutustuminen onkin pieten lasten kehityksen keskiössä. Lapsi oppii hallitsemaan kehoaan ja hän tutustuu siihen myös katsoen, koskettaen ja kysellen. Lapsen kehoitsetunto on hyvä ja hän suhtautuu luontevasti kaikkeen kehossaan. Tätä myönteisyyttä ja luontevuutta pitää tukea, eikä tuhota.

Lapsi tarvitsee nimen kaikille kehon osille, tietoa itsemääräämisoikeudesta ja asiallista kasvatusta siitä, että kehossa on erityisen omia ja yksityisiä paikkoja. Vasun lause tarkoittaa, että ammattilaiset koulutetaan tukemaan ja suojaamaan pikkulapsen kehonkuvaa ja kehoitsetuntoa.

’Lapsia rohkaistaan kysymään, ja lasten kysymyksiin vastataan.’

Ammattilaisten pitää siis vastata myös, kun lapsi kysyy seksuaalisuuden asioista. Mutta osaavatko he? Tutkimuksemme mukaan erityisesti raskaudesta puhuminen ja turvataito-kasvatus olivat vailla koulutusta.

Lapset ovat usein kiinnostuneita siitä, mistä vauvat tulevat, koska omaan tai kaverin perheeseen odotetaan sisarusta. Ammattilaisilla täytyy olla koulutusta vastata luontevasti ja ilman tuomitsevia asenteita. Enää ei voida hyväksyä, että lapset saavat sattumanvaraista tietoa ja suhtautumista seksuaali- ja lisääntymisterveyden kysymyksiinsä.

’Turvallisuuden edistämiseen kuuluu myös turvallisuuskasvatus.’

Lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset eivät vähene. Kuitenkin juuri turvataidoista puuttui koulutusta ja tietoa tutkimuksemme mukaan. Kun oikeita sanoja ei ole, on mahdotonta avata lapsen kanssa keskustelua vakavista asioista. Lapsille onkin opetettava taitoja, eikä vain säikytettävä: Miten arvostetaan omaa vaistoa, miten sanotaan ei ja lähdetään pois ja miten asiasta voi ja saa puhua aikuisille.

WHO (4) suosittaa, että lapsille on opetettava aina tietoja, taitoja ja myönteinen asenne. Tämä tarkoittaa myös sitä, että rankaiseva asenne ei ole oikea, kun lapsella on kysymyksiä seksuaalisuuteensa liittyen. Oikeat sanat ja turvallinen avoin puhumisen ilmapiiri lisäävät lasten turvaa .

Vastaan siis alun kysymykseen: Kyllä. Ilokseni voin nähdä, että nyt Vasu velvoittaa ottamaan lapsen huomioon myös seksuaalisena ja tukemaan häntä. Itse sanaa seksuaalikasvatus ei käytetä, mutta ei sanota niinkään, etteikö vasu kattaisi myös seksuaalikasvatusta.

Lasten seksuaaliterveys on yksi herkimmistä ja tärkeimmistä suojelun kohteista. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset tarvitsevat kipeästi koulutusta ja malleja toteuttaakseen lasten kehotunnekasvatusta ajanmukaisella ja lasta arvostavalla tavalla. Jokaiseen paikalliseen vasuun tulee selkeästi kuvata, miten omassa kunnassa tuetaan ja suojataan lasten seksuaalista kehitystä.

Viitteet:
1. Vasu = Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Opetushallitus määräsi 18.10.2016 uusista varhaiskasvatussuunnitelman perusteista 1.8.2015 voimaan tulleen varhaiskasvatuslain mukaisesti. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaisesti laadittavat paikalliset varhaiskasvatussuunnitelmat otetaan käyttöön 1.8.2017 alkaen.
2. LASEKE-tutkimukset ”Pusuhippaa, lääkärileikkejä ja haikaravauvoja – tavallista arkea tai tarua päivähoidon ja kotien arjesta”: 1. Päivähoidon ja varhaiskasvatuksen ammattilaiset, 2013, N=507 ja 2. Pienten lasten vanhemmat 2014, N=614.
3. Kehotunnekasvatus
4. WHO:n seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa 2010  ja toinen

Muutos

shutterstock_202507969Elämä aina yllättää. Kaikki ei menekään kuten olin käsikirjoituksessani suunnitellut. Enkö voikaan hallita ja suunnitella kaikkea, enkö voikaan aina etukäteen varautua elämän mukanaan tuomiin yllätyksiin?

Muutos ja elämän mukanaan tuoma yllätys voi olla positiviinen tai negatiivinen lähtökohdaltaan. Ja muutos tuo hyvää, sanotaan. Mutta osaanko, uskallanko luottaa muutokseen? Muutos nimittäin tekee aina kipeää. Jollain tavalla. Ei ole helppoa hypätä uuteen ja tuntemattomaan, vaikka tiedossa olisikin jotain hyvää ja itseä kiinnostavaa. Entä silloin, kun yllättävä muutos on negatiivinen asia sinulle itsellesi? Hämmentävä tai jopa pelottava? Kuinka voit millään tapaa tällöin suuntautua muutokseen tai hyväksyä sitä osaksi elämääsi?

Mielemme terveydelle on tärkeää, että voimme joskus laajentaa näkökulmiamme edes hitusen, out of the box. Elämässä kaikki asiat eivät aina ole päivänselviä, oikeita tai vääriä, mustia tai valkoisia. Tällaisiakin asioita toki on, ja se on hyvä. Tiedetään milloin on hyvä käydä nukkumaan, että jaksetaan toimia työelämässä ja leikkiä päiväkodissa. Tiedetään mitä on järkevää syödä, tai miten pukeutua pakkasella, jotta emme palellu. Mutta ihmisyys jättää myös tilaa suurelle määrälle harmaita alueita. Kysymyksiä siitä, milloin on hyvä kuunnella järkeään ja milloin sydäntään. Kysymyksiä siitä, milloin on tärkeä vaan asettua olemaan ja milloin toimimaan. Kysymyksiä siitä, millainen on minuuteni juuri nyt ja millainen se oli mahdollisesti eilen tai vuosi sitten.

Uskallanko siis hyväksyä myös muutoksen elämässäni? Harmauden sävyt, ilon ja surun rajapinnat ja elämän kurjatkin asiat osaksi elämää ja ihmisyyttä siten, että tätä kautta kenties elämän valopilkut saavat vielä enemmän tilaa loistaa? Sillä elämä on. Ainaista muutosta.

Pelkäätkö lentämistä?

wing-221526_1920Et ole yksin! Tiedätkö, että joka kolmas lentokoneessa matkustava tuntee ainakin jonkin verran epämukavuutta lennolla. Henkilökunta on tottunut auttamaan. Kemiallisista keinoista on joskus enemmän haittaa kuin hyötyä. Tässä muita vinkkejä matkalle, osa vinkeistä Finnairin sivulta.

1. Erilaisten liikennevälineiden turvallisuuden vertailu osoittaa, että lentäminen on tilastollisesti turvallisin tapa matkustaa.
2. Lentomatkan riskialttein kohta on matka lentoasemalle. Siitä eteenpäin olet maailman luotettavimman ja turvallisimman koneiston vastuulla.
3. Muista että turvallisuudestasi on vastaamassa suuri määrä vastuullisia ammattilaisia. Mitään toimialaa ei säännellä ja valvota yhtä tarkasti kuin ilmailua. Nämä huippukoulutetut ammattilaiset ovat puolellasi. Hekin haluavat turvallisesti tänään perille.
4. Lentopelko on irrationaalista eli se ei perustu todelliseen vaaraan. Vahvista järjen ääntä ja hyväksy tunteet ja kehon reaktiot siinä rinnalla.
5. Lentopelko on opittu reaktio ja koska se on opittua, siitä on myös mahdollista oppia pois ja saada pelko hallintaan. Varo opettamasta pelkoa muille.
6. Vie ajatukset muualle. Älä keskity pelkoon, se kasvaa jos sille antaa tilaa ajatuksissaan. Keskity siihen, mitä näet, haistat, tunnet tai vaikka kännykän kuviin tai kynsien viilaamiseen. Mikä tahansa yksityiskohta voi viedä keskittymisesi pois hahmottomasta pelosta.
7. Muistele ja eläydy turvapaikkaan eli johonkin ihanaan mielikuvaan. Kuvittele joku tosi rauhallinen ja turvallinen ihminen vierellesi ja juttele ajatuksissasi hänen kanssaan.
8. Pelon unohtaa helpoiten, kun on kiinnostavaa tekemistä. Jos sinulla on tabletti tai tietokone, katso lempisarjaasi tai tee ristikkoa. Jos toisten puhe häiritsee, käytä korvatulppia.
9. Ota mukaan miellyttävää musiikkia tai rentouttava suosikkikirja tai Raisan tai jonkun muun rentoutusäänite.
10. Valitse käytäväpaikka, jos sinulla on myös ahtaan paikan kammoa. Käytäväpaikalta on helppo nousta jaloittelemaan ja ilmakin tuntuu kiertävän väljemmässä tilassa paremmin.
11. Tekstaa tsempparihenkilöllesi aina ennen nousuja ja laskeutumisen jälkeen. Et tunne olevasi yksin ja unohdettu, vaan olet turvallisesti jonkun ajatuksissa.
12. Keskity päämäärään, minne olet menossa: vaikeuksien kautta voittoon! No pain, no gain! Tsemppaa ja haasta itseäsi. Kuvittele yksityiskohtaisesti se, mitä matkan avulla saavutat ja keskity tähän tärkeään tavoitteeseesi!
13. Huomaa, että se mitä juuri teet ja opit on rohkeutta. Kun jokin itselle arvokas asia (matkan tarkoitus) on tärkeämpää kuin se, mitä pelon tunne käskee välttämään, sitä kutsutaan rohkeudeksi. Kun tunnistat arvoja elämässäsi ja seuraat niitä, olet rohkea!
14. Lentopelkoon voi auttaa todella hyvin esim. emdr tai hypnoosihoito. Hakeudu rohkeasti ammattiauttajan pakeille.

Ja sitten vain hyvää matkaa!

Pikkujoulut – Viisikko pulassa!

#mannankanssa

Päätettiin Mannan kanssa järjestää minipikkujoulut. Sellaiset, joiden yläikäraja on 6 vuotta. Ja joissa pidetään hauskaa.

20161204_130414Siispä tuumasta toimeen. Laadimme laajan ja kattavan neljän hengen kutsulistan ja lähetimme kutsut perille nykyaikaisesti mobiiliviestinnän keinoin. Emme askarrelleet kutsukortteja, ettei kenellekään sellaiselle mini-ihmiselle, jota emme kutsuneet, tulisi päiväkodissa paha mieli.

Seuraavaksi suunnittelimme monipuolisen ja runsaan menun. Mitäs suolaista siellä pikkujouluissa voisi tarjota? Manna ehdotti sipsejä. Menu alkoi hahmottua. Sipsien lisäksi tarvittaisiin jotakin makeaa. Leivotaan piparkakkuja tietenkin senkin höpsö, Manna lähes karjaisi. Näin päätettiin. Ostin marketista valmistursokkeita, valkoista, vihreää ja vaaleanpunaista.

Entä voisimmeko tehdä yhdessä vieraiden kanssa joulukortteja ja viedä niitä päiväkotikavereille ja sukulaisille? Ehdotus hyväksyttiin. Käväisin askartelupuodissa ostamassa korttipohjat ja huopakangasta. Helppo homma. Iloisesti kohti pikkujouluiltaa.

Vaan ei matkaa ilman mutkaa. Ensin iski jouluflunssa, sitten toinen jouluflunssa. Vai olivatko ne kaikki sitä samaa tänä syksynä riehunutta. Isosiskolla ja isoveljellä oli päivisin kokeita ja iltaisin harrastusmenoja. Töissä oli pitkiä päiviä, kotona kaikki olivat väsyneitä ja kireitä. Pimeys laskeutui, ja aamuisin oli lähes mahdotonta kampeutua ylös sängystä. Mieleen hiipi ajatus luovuttamisesta. Viisikko pulassa!

Otin Mannan kainaloon ja olin juuri kertomassa, että pikkujoulut on peruttu, koska äiti on rikki poikki, kaikki muut kipeitä eikä mistään tule mitään. Mutta Manna ehti puhua ensin; höpöttää siitä, miten kivaa tulee, miten kaikki jo odottavat minipikkujouluja, miten hän aikoo kuorruttaa piparkakku-ukoille peppuja *räkänauru* ja näyttää oman huoneen lelut kavereille.

Kun Tärkeä Päivä koitti, ne tupsahtivat sisään punaposkisina kuin satujen tontut. Iloiset ja innokkaat touhuajat. Joululevy soimaan, tonttulakki päähän, essu vyötäisille ja – rip rap tip tap – leivontahommiin! Nuo valloittavat pienet ihmiset ja joulumielemme pelastajat upottivat kätensä taikinaan ja mussuttivat huippuleipureiden tapaan ison osan siitä raakana, lainasivat kohteliaasti kuorrutetta kaverillekin. Leikkasivat, liimasivat, raksuttivat tyytyväisinä sipsejä. Kodissamme oli yhtäkkiä kaikki hyvän fiiliksen ainekset: leikkiä, sotkua ja naurua.

20161204_125833

20161204_141321

Illan päätteeksi lösähdin sohvalle ja kirjoitin kännykän memoon kolmen kohdan muistilistan itselleni: Kuuntele lasta. Pidä kiinni sovituista asioista. Kohtaaminen kannattaa. Näillä mennään kohti joulua ja sen yli.

#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.