Sopivaa elämäntilannetta odotellessa

Pro gradu -tutkielmani kertoo suomalaisten korkeakoulutettujen nuorten aikuisten lastenhankinnasta. Kyllä, luit aivan oikein. Minä, nuorena aikuisena, korkeakoulutettuna, lapsettomana ja kaiken lisäksi varhaiskasvattajana halusin tarttua aiheeseen, joka liittyy myös elämäntilanteeseeni. On sanottu, että pro gradu -tutkielman aiheen tulisi innostaa. Tulkitsin, että lukuisat aiheeseen liittyvät kahvipöytäkeskusteluni kuvasivat innostumistani.

Tutkielman tarkoituksena ei ollut tehdä lähes 80 sivuista selontekoa minun ajatuksistani lastenhankintaan liittyen. Sen sijaan tutkielman aineistona on Väestöliiton vuoden 2017 Perhebarometri-tutkimuksen fokusryhmähaastattelut, joista valitsin neljä käsiteltäviksi tutkielmassani. Mitä siis varsinainen tutkimusjoukkoni, korkeakoulutetut nuoret aikuiset, kertoivat aiheesta?

Lapsia halutaan, ei haluta, tai ei tiedetä halutaanko vai ei. Nuoret aikuiset pohtivat asiaa niin työllistymisen, parisuhteen, asumisen kuin yleisesti ottaen sopivan elämäntilanteen kautta. He myös pohtivat, millaista elämä perheellisenä olisi.

Tutkielman teon loppuvaiheessa huomasin, että samat syyt saattoivat niin kannustaa hankkimaan lapsia tai siirtää sitä. Toisin sanoen nuoret aikuiset ajattelivat lastenhankinnan mahdollistajiksi sopivan ja vakaan elämäntilanteen, johon liitettiin kuuluvaksi esimerkiksi vakituinen työ, sopiva puoliso sekä asuinpaikka. Sen seurauksena esimerkiksi oma tai puolison opiskelu saattoikin siirtää lastenhankintaa, koska silloin ei välttämättä ollut vielä tiedossa vakituista työtä.

Nuorten aikuisten elämän eri osa-alueiden tuli olla heidän omasta mielestään riittävän hyvin hallussa. Kuitenkaan nuoret aikuiset eivät kertoneet, milloin asiat ovat riittävän hyvin. Tutkielman teon yhteydessä ja sen jälkeen jäin pohtimaan, onko olemassa jotain tiettyä tekijää, joka ikäänkuin sinetöi päätöksen lastenhankinnasta. Voi olla, ettei yhtä tekijää voi nimetä. Silti havaitsin nuorten aikuisten odottavan jotain, mitä ei haastatteluissa kerrottu.

Varmuutta tai toiveita lastensaantiin eivät lisänneet läheisten, ystävien, tuttujen tai ylipäänsä kadulla vastaan tulevien ihmisten puheet vanhemmuuden kuormituksesta. Toisaalta nuoret aikuiset myös pohtivat, ovatko heidän melko negatiivisesti sävyttyneet mielikuvansa lasten saamisesta täysin realistisia. Nuoret aikuiset myös ihmettelivät, minkä takia lastenhankinnan positiivisista puolista ei puhuta. Voi olla varsin haastavaa pohtia tai kertoa haastattelutilanteessa lastensaannin positiivisista puolista, jos omaa kokemusta ei ole, ja läheiset kertovat vain lyhyistä yöunista sekä arjen haastavuudesta.

En tarkoita, etteikö lapsiperheen haasteista voisi tai kannattaisi puhua. Siitä on tärkeää puhua niin läheisille kuin tarvittaessa asiantuntijoille. Mutta tärkeää on myös kertoa, miten arki lasten kanssa voi olla palkitsevaa, merkittävää ja elämäniloa lisäävää. Varhaiskasvattajana ainakin olettaisin lastensaannin tuovan myös positiivisia ilmiöitä. Pelkkä toteamus: ”Tiedät sitten kun sinulla on omia lapsia”, ei välttämättä riitä tulevaisuuttaan pohtivalle nuorelle aikuiselle, joka on koulutuksensakin puolesta tottunut analysoimaan asioita. Keskusteluun lastenhankinnasta tarvitaan monenlaisia tarinoita. Ei ainoastaan väittelyitä siitä, kenen tulisi saada lapsia ja mikä olisi oikea ikä siihen.

Pauliina Kielinen

Pauliina Kielinen on Etelä-Pohjanmaalta lähtöisin oleva, nykyinen oululainen kasvatustieteen maisteri, joka nauttii asioiden analysoinnista ja ihmisyyden ymmärtämisestä.

Kielinen, P. (. (2018). ”Farmariauto ja kaksi lasta”: Suomalaisten korkeakoulutettujen nuorten aikuisten näkemyksiä lastenhankinnasta. University of Oulu.

Vauvan hoitaja antaa väsyneen äidin levätä

kotisisarblogiÄh, ei taas. Vauva äännähtää vieressäni. En halua edes katsoa kelloa, kuinka vähän se on. Tunnen kyllä, että on jo aamu ja uusi päivä valjennut. Olen taas tänäkin yönä mennyt laskuissa sekaisin, montako kertaa vauva heräsi. Kolme? Viisi? Kaksitoista? Kaikesta väsymyksestä ja uupumuksesta huolimatta olen selviytynyt vauvan hoidosta mielestäni hyvin. Jaksan leikkiä ja olla siinä kuuluisassa vuorovaikutuksessa vauvani kanssa.

Mutta tämä väsymys! Se on kuin harmaa sumu, joka peittää minut ympärilleen. Kunpa saisi edes joskus nukkua pari tuntia putkeen! Vauvan päiväunetkin ovat katkonaisia ja lyhyitä. Liikkuvissa vaunuissa vauva nukkuu parhaiten, mutta minä jään ilman omaa lepoa. Raitista ilmaa onneksi saan, mutta ei se korvaa katkonaisia ja lyhyitä yöunia.

Koti on kaamean sotkuinen ja tavarat hujan hajan. Tiedän, että pitäisi tehdä yhtä sun toista, mutta en vain väsymykseltäni jaksa. Ne lyhyet hetket, kun vauva nukkuu, haluan vain istua rauhassa ja levätä. Onhan meitä kaksi aikuista tässä taloudessa, mutta puolisoni työpäivät ovat pitkiä, uuvuttavia ja vaativia. Hän kyllä toisena vanhempana huolehtii hienosti yhteisestä vauvastamme ja kodistamme, mutta en halua vaatia häntä siivoamaan, kokkamaan ja huolehtimaan vauvasta heti sen jälkeen, kun hän on tullut kotiin.

Neuvolassa terveydenhoitajan kyseltyä vointiani purskahdan spontaaniin itkuun ja kerron kuinka väsynyt olen. Terkkari ottaa väsymykseni tosissaan ja kutsuu viereisestä huoneesta sosiaaliohjaajan paikalle. Sosiaaliohjaaja kertoo palvelusetelistä, jolla voisin saada kotiin apua. Toinnuttuani itkukohtauksesta ajattelen, etten minä mitään apua oikeasti tarvitse. Ihan hyvin me pärjäämme. Joku varmasti tarvitsee apua minua enemmän. Mitä jos vien joltain toiselta avun tarvitsijalta mahdollisuuden kotiapuun, joka tarvitsee sitä minua enemmän? Minulle kuitenkin vakuutetaan, että olen oikeutettu saamaan kotiini apua, joten kannattaa sitä kuitenkin yrittää.

Kerroin yhdelle läheiselle ystävälleni hieman nolostuneena, että minulla olisi mahdollisuus saada kotiini apua. Mietin, mitähän hänkin mahtaa ajatella siitä. Olenhan itse vauvani halunnut ja toivonut ja nyt en häntä jaksakaan. Ystäväni kertoo, että heidän perheessään on palvelusetelillä käynyt lastenhoitajia useamman kerran. Hän kehuu, miten ihanaa on, kun hoitaja tulee muutamaksi tunniksi ja itse voi sillä aikaa käydä kaupassa, nukkua tai mennä vaikka kampaajalle. Ehkä minäkin siis rohkaistun tilaamaan kotipalvelun itselleni.

Saan ymmärtävän vastaanoton, kun soitan saamaani numeroon ja kerron väsymyksestäni ja halustani saada vauvalle hoitoa. Minulle taataan, että saan kokeneen ja ammattitaitoisen hoitajan, joka ei pelästy itkevää vauvaa tai sotkuista kotia. Ensimmäinen kerta jännittää valtavasti, mutta jännitys menee nopeasti ohi, kun lämmin ja sydämellinen hoitaja tulee meille ja ottaa lapseni ja toiveeni heti huomioon. Minulle jää tunne, että tälle ihmiselle voin luottaa pienen vauvani hoitoon. Ajattelen, että ensimmäinen hoitovuoro aloitetaan kevyesti. Hoitaja vie vauvan vaunulenkille, jolloin minä voin jäädä kotiin lepäämään.

Herään herätyskelloon ja tajuan, että olen nukkunut jo yli kaksi tuntia. En kuule itkua, tai oikein muutakaan ääntä. Kun pääsen olohuoneeseen, vauva on edelleen nukkumassa vaunulenkin jäljiltä ja hoitaja on vauvan nukkuessa hoitanut tiskit, siivonnut keittiön ja laittanut valtavan pyykkiläjän ojennukseen. Vau! Kotimme näyttää uudistuneelta, kun siellä on aiempaa siistimpää. Myös oma oloni on muuttunut pienten unien jäljiltä. Päätän, että pyydän hoitajan myös ensi viikoksi.

Anna Nupponen

Kirjoittaja on kotipalveluohjaaja Väestöliiton terapia- ja kotipalveluissa www.kotisisar.fi

Onko lapsella seksuaalisuutta tai seksuaalioikeuksia?

Lapsen seksuaalioikeudet puhuttavat. Professori Puolimatka kauhisteli kesällä (27.7.18)  tulevaisuudenkuvaa, jonka peikkona hän näki lasten seksuaalioikeudet. Me Väestöliitossa näemme juuri niiden puuttumisen lasten tervettä kehitystä ja oikeussuojaa vakavasti uhkaavana asiana.

Mitä ihmettä on lasten seksuaalikasvatus? Suositimme, että seksuaalikasvatus olisi tullut mukaan valtakunnallisen varhaiskasvatuksen sisältöön. Vielä sanaa ei siellä näy, vaikka sisällöt melko hyvin löytyvät. Upeana esimerkkinä kuitenkin kuusitoista Suomen kuntaa nosti näkyviin omassa varhaiskasvatuksen suunnitelmassaan kehotunnekasvatuksen, sisältäen ikätasoisen seksuaalikasvatuksen ja turvataidot.

Lapsien seksuaalisuus on vanhempien kuvaamana eri asia kuin aikuisen seksuaalisuus. Lapsi on utelias, opettelee omaa kehoaan, leikkii, oppii normeja ja asenteita. Samalla kun opitaan vessa-asioita ja hygieniaa, opitaan sääntöjä yksityisyydestä, sekä kuka saa katsoa ja koskea lasta. Lapsen seksuaalisuus on iloista, pelleilevää, kokemista ja löytämistä. Sitä pitää suojata. Siksi lapsellakin ovat omat oikeudet!

Lapsen seksuaalisuutta tuetaan lapsen tasolla, ikä- ja kehitysvaiheen mukaan. Vanhemmat voivat vahvistaa pienen lapsen itsetuntoa ja keinoja kunnioittaa itseään ja toisia. Lapsen seksuaalisuutta suojataan kertomalla lapsen oikeudesta omaan kehoon sekä turvataidoista.

Lapsia syntyy vähän. Näiltä harvoiltakin puuttuu mahdollisuus tietoon turvataidoista ja oikeudesta seksuaaliseen koskemattomuuteen. Ammattilaisen virkavelvoitteena ei ole kertoa lapselle näistä oikeuksista, vaikka ne ovat osa ihmisoikeuksia ja siten jokaiselle kuuluvia. Lapset vain eivät kuule niistä. Lasten seksuaalisen hyväksikäytön rikosilmoitukset eivät vähene.

Monet vanhemmat hakevat tietoa, valistavat ja vahvistavat lapsiaan. Kaikki eivät tule sitä tehneeksi. Liian monen lapsen perheen ahdinko ja turvattomuus yhdistettynä lastensuojelun ja poliisin kuormittuneisuuteen jättää lapset pärjäämään tietämättöminä ja helppoina saaliina. Joidenkin lasten omassa perhepiirissä on vaara.

Väestöliitto on vuodesta 2015 tarjonnut perheiden ja ammattilaisten tueksi Lapsi ja seksuaalisuus -sivustolla maksutonta tietoa muun muassa lasten seksuaalioikeuksista, malleja ja materiaaleja turvataito- ja seksuaalikasvatukseen lasten terveen kehityksen turvaksi. Yhä suurempi osa lapsia tavoitetaan ja turvataan.

Tärkein lapsen seksuaalinen oikeus on saada kehittyä omassa tahdissa ja häiritsemättä, tuettuna ja suojattuna omanlaiseen seksuaalisuuteen. Onko sinun lapsellasi yksinoikeus omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa? Haluatko, että lapsesi ikätasoista, tasa-arvoon ja hyvään kehonkuvaan perustuvaa seksuaalisuutta suojataan? Se tapahtuu takaamalla lasten oikeudet, myös seksuaalioikeudet.

Tutustu turvataito -videoon

Arki nykyajassa?

Mistä on Sun arki tehty? Palaveri, palaveri, tiivistystä ja uudistusta. Muutosta ja uudelleen organisointia. Venytystä Ja vanutusta. Työnkiertoa ja uuden oppimista. Ja sitten kaikki jälleen uusiksi, muutaman vuoden sisään tehdään kenties kaikki jälleen uudella tavalla ja päädytään kenties siihen tilanteeseen josta muutama vuosi sitten irtauduttiin. Kuulostaako tutulta?

”Miten minä oikeasti jaksan tässä rumbassa?”, kysyin itseltäni eräänä päivänä.

Vastasin: Jaksan hyvin, kun keskityn olennaiseen!

”Mitä se on työelämässä?”, kysyin itseltäni. Se on aitoa läsnäoloa, kohtaamista arjessa, halua uuden oppimiseen, mutta samalla itseni säilyttämiseen sellaisena kuin olen. Sen ymmärtämistä mitkä asiat hallitsen ja missä voin oppia uutta ja kehittyä. Sen ymmärtämistä, että voin joskus sukeltaa hieman epämukavuusalueelle, sillä tällöin voin löytää itsestäni myös uutta. Mutta erityisesti sen ymmärtämistä, että annan itselleni myös aikaa uusien asioiden sulatteluun ja tilaa sille työlle jossa olen omimmillani. Olennaista tässä kaikessa on toimiva tiimi ja johto, josta saa tukea ja sparrausta omaan työhön.

Samat lainalaisuudet pätevät osaltaan sekä työssä kuin henkilökohtaisessa elämässämme.

Läsnäolo, kohtaaminen ja joustavuus uusia tilanteita kohdatessa. Siinä lääkkeet tämän hetken arkeen ja työelämään? Elämä on aina muuttuvaa ja olemme muuttuvaisia olentoja, me ihmiset. Tunteet ovat osa meitä ihmisiä ja niin saakin olla. Niille tulee olla aika paikka ja niitä saa tuntea ja kokea, myös työelämässä.

Realiteetit tulee kuitenkin tunnistaa ja niiden kanssa tulee oppia elämään. Työmaailma on muuttunut paljon viimeisen kymmenen ja viiden vuoden sisällä. Myös meiltä aikuisilta vaaditaan paljon uusia taitoja nykyajassa. Vanhemmuudessamme meidän tulee omaksua kenties erilaisia taitoja kuin silloin kun itse olin lapsi. Tämä kaikki ei ole aina helppoa.

Annetaan itsellemme ja toisillemme siis aikaa. Aikaa sopeutua muutokseen, aikaa oppi uutta. Aikaa kehittyä ja haastaa itseään. Aikaa antaa anteeksi itselleen ja toisillemme, sillä olemme myös erehtyväisiä ihmisiä.

Oleellista nimittäin on, että osaamme keskittyä hetkeen ja olla inhimillisiä ihmisiä toinen toisillemme. Niin työssä kuin kotonakin.

 

Tärkeä, vaikea äitienpäivä

Ellille

Koulussa oli kivaa! Sai kavereita, seuraa, leppoisaa jutustelua. Oli toisia, saman ikäisiä lapsia, joilla ei ollut koko ajan kiire tai ”tärkeää tekemistä”. Naurettiin, leikittiin, pelattiin.

Lapsen haaste on pärjätä lapsijoukossa. Olisi kiva olla tykätty! Kuusikymmenluvulla olin kuitenkin kummajainen yksinhuoltajan lapsena. Ja vielä isä-yksinhuoltajan. Outo lintu. Selustassa vähemmän aikuisia, vähemmän voimaa ja hoivaa. Aina eväät, tumput, luistimet unohtuneina.

Äitienpäivänä opettaja puhui kauniita sanoja äideistä: miten ihania rakkaat äidit meille ovat ja miten he hoitavat meitä. Alettiin tehdä äitienpäiväkortteja, jokainen sai taitetun puhtaan kartongin. Minulle tuli pala kurkkuun.

Oli siitä ennenkin puhuttu, kaikkien piti se kyllä tietää. Äkkiä sellaiset seikat katoavat toisten lasten mielestä. Kaikilla kahdensanvuotiailla on äiti, lasten kokemuksessa. Itsestään selvä asia. Äiti on maailman keskipiste. Onhan se pakko olla? Mutta että opettajakin ohittaa sen.

Olin ihan hiljaa, kunnes joku havaitsi jumini. Ei minulla ole äitiä, mutisin. Ja ennen kuin opettaja ehtii sanoa mitään, kuuluu luokasta: Miten niin ei ole äitiä? Kaikilla on äiti! Ja niin pilasin koko luokan iloisen tunnelman. Se muuttui kireäksi, ärtyneeksi hämmennykseksi. Tuijotin pulpettia etten näkisi kasvoja ja odotin ensimmäistä ivaa. Ja minä kun niin halusin, että kaikilla olisi hyvä mieli.

Kelle minä tän kortin teen? Enkelille? Haudalle? Isälle? Oikeaa vastausta ei ollut. Mistä minä olisin tiennyt. Tarvitsin apua, enhän voinut tehdä korttia olemattomalle. Olisi kai ollut parasta tehdä niin ja säästää muut hämmennykseltä.

Mun äiti on kuollut, sanoin kuitenkin päättäväisesti. Kauhistuneita, inhon sekaisia ilmeitä, kuten aina. Ne viestivät että olen tyhmä ja tylsä kun puhun tällaisia. Kuka sua sitten muka hoitaa? sanoi joku, ja halusin paeta. Halusin unohtaa koko kahden vuoden takaisen kuoleman, äidin ja enkelit. Haluan olla kuin muut! Olen reipas. Keksin jotain.

Teen kortin Ellille, sanoin. Elli oli sukulaismummeli, joka oli tullut meille auttamaan. Elli sai korttinsa. Seuravana vuonna Elli oli lähtenyt. Sama näytelmä toistui. Jouduin kiemurtelemaan kiperistä ja satuttavista tilanteista yhä uudelleen.

Äitienpäivä on hieno päivä ja tärkeä juhla! Miten nautinkaan omien lasteni kanssa äitienpäivistä ja suloisista korteista. Äidit ovat upeita ja kiitoksensa ansainneet! Ja jos oma opettajani olisi heti alussa puhunut äitienpäivästä, että kiitetään jotakuta rakasta, läheistä, joka meistä huolehtii ja hoivaa, kuten äitiä, minulla ja kaltaisillani olisi ollut helpompaa. Lapsen vastuuksi ei jäisi olla ongelma ja ilonpilaaja, vaan asia olisi tehty normaaliksi.

Aikuiset unohtavat joskus erityislapset ja heidän näkökulmansa. Läheisenpäivä on ihan hyvä ajatus.

Kun vanhempi ja lapsi eivät puhu samaa äidinkieltä

Itse monikielisenä, kolmikielisen lapsen äitinä olen kiinnostunut siitä, miksi jotkut vanhemmat ovat päättäneet olla puhumatta äidinkieltään lapsilleen. On olemassa paljon kirjallisuutta aiheesta, että lapselle pitäisi puhua hänen omaa äidinkieltään. Päinvastaisia näkemyksiä en juurikaan ole tavannut.

Sellainen valinta, että päättää olla puhumatta lapselleen omaa äidinkieltään, herättää paljon keskustelua. Se on myös erittäin mielenkiintoinen kielellisestä näkökulmasta. Tästä syystä olen tehnyt vähän tutkimusta vanhempien välillä, jotka ovat päättäneet tehdä niin.

Ensinnäkin meidän on pyrittävä tekemään selvä ero äidinkielen ja ensimmäisen kielen välillä. Täällä äidinkieltä pidetään periaatteessa kielenä, jota perheen kotona puhutaan. Tämä voi tarkoittaa yhtä tai useampaa kieltä. Ensimmäinen kieli voi viitata ensimmäiseen kieleen, jonka lapsi oppii koulusta tai ulkopuolisesta ympäristöstä. Tämä voi olla sama kuin äidinkieli, tai myös joku aivan muu kieli.

Ulkomaalaiset määrittelevät usein äidinkielekseen kotona puhuttavan kielen ja ensimmäiseksi kielekseen sen, jonka he oppivat kasvaessaan uudessa kotimaassa. Esimerkkinä voi olla tapaus, jossa lapsi syntyy Suomessa kahdelle ranskalaiselle vanhemmalle. Vanhemmat puhuvat kotona ranskaa. Kun vanhemmat asettuvat Helsinkiin, niin lapsi kasvaa oppien suomea. Lapsen etninen kieli ja äidinkieli on ranska, ja hänen ensimmäinen kielensä on suomi.

Useat monikieliset perheet päättävät kasvattaa lapsensa monikieliseksi. Toiset perheet sen sijaan päättävät puhua lapselleen vain yhtä kieltä, vaikka he olisivat kotoisin kahdesta eri kielellisestä taustasta. Saatetaan myös puhua kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan vanhemman äidinkieli. Joidenkin vanhempien mielestä on yksinkertaisesti helpompaa puhua kotona vain yhtä kieltä jokaisen perheenjäsenen kanssa. Jos on esimerkiksi useita vuosia puhunut kotona jotain muuta kuin omaa äidinkieltään, saatetaan kielen vaihto lapsen takia kokea vaikeaksi. Näin voi myös yrittää välttää sen, että lapsi ei pystyisi kertomaan tarpeitaan toiselle vanhemmalle, joka ei välttämättä ymmärrä lapsen vahvempaa kieltä.

Siirtyminen maasta toiseen ei aina ole ihmisen vapaa tahto. Pakotettu muutto pois kotimaasta saattaa kehittää ihmiselle trauman, eikä hän halua enää puhua äidinkieltään. Jotkut diasporista tulevat vanhemmat kokevat, että heidän lapsillaan on vaikeuksia samaistua vahempiensa synnyinmaahan, mutta myös uuteen kotimaahan.

Kirjailija Ijeoma Umebinyuo on sanonut: ”Tässä siis olet. Liian ulkomainen kotiin, liian ulkomainen tänne. Ei ole tarpeeksi kumpaakaan.” On myös ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti enää ole tunnesidettä synnyinmaahansa ja he tuntevat uuden maan enemmän kodikseen. Voi myös olla, että vanhemmilla ei ole mitään syytä palata kotimaahansa, joten he haluavat, että heidän lapsensa oppivat kielen, josta he voivat todella hyötyä. Ja se ei välttämättä ole vanhempien äidinkieli.

Erään käsityksen mukaan lapsille ei tulisi puhua muuta kuin omaa äidinkieltään, koska muutoin he oppivat epävirallisia tai epäidiomaattisia lauseita. Se, että joku puhuu muuta kuin äidinkieltään lapsilleen, ei välttämättä tarkoita, että hän opettaa sen keskinkertaisella tavalla. Monet ihmiset puhuvat useita kieliä äidinkielenään. Esimerkiksi kuurojen lasten tiedetään hyötyvän suuresti varhaisesta altistuksesta viittomakielelle, vaikka he saisivat altistuksen vanhemmiltaan, joille viittomakieli ei ole äidinkieli. Moni puhuu myös äidinkieltään heikosti; syntyperäisyys ei aina ole varmuus siitä, että kielitaito on täydellinen. Taito riippuu monista tekijöistä, kuten vanhemmista, peruskoulutuksesta ja ympäristöstä.

Jotkut ovat kritisoineet, että kun vanhemmat jättävät puhumatta äidinkieltään lapselle, irrottavat he lapsensa omasta kulttuuristaan. Tämä ei välttämättä ole totta. On monia maita, joissa virallinen kieli on paikallisen kielen sijaan kolonialismin aikainen kieli. Ihmiset eivät kuitenkaan vieläkään pidä vanhaa kolonialistista kulttuuria omanaan. Hyvä esimerkki on Nigeria, jossa englanti on virallinen kieli, mutta tämä ei tarkoita sitä, että nigerialaiset jakaisivat brittiläisen kulttuurin.

Monikielisyys- ja kulttuurisuus on varsin monimutkainen asia, joten kielen valinta on hyvin riippuvainen olosuhteista ja ihmisistä. Samalla tavalla perheillä on paljon erilaisia tarinoita, jotka muokkaavat heidän tapojaan kasvattaa lapsia. Mikä toimii yhdessä perheessä, ei välttämättä toimi jossain toisessa.

Chiara Costa-Virtanen – Kulttuuritulkki
Keskityn ihmisten välisiin kulttuurieroihin, ja pyrin tiedonkeruun avulla ratkaisemaan haasteita kuten kotoutumista ja tasa-arvoa.

Milloin lasta tulisi yrittää?

”Hänen mahdollisuutensa saada oma lapsi olivat hetkessä pudonneet lähes nollaan. Hän muistaa huutaneensa kuin villieläin, heittäneensä kirjoja, papereita, läppärinsä – ja romahtaneensa maahan.”
Näin kerrotaan teknologiayrittäjä Brigitte Adamsista, naisesta joka neljä vuotta sitten oli keulakuva sille, miten lastenhankintaa on nykytekniikalla mahdollista siirtää.

Muutama vuosi sitten kaunis ja menestynyt Brigitte mainosti lehtien kansissa ratkaisuaan: pakasta munasolujasi, vapauta uraasi! Freeze your eggs, free your career. Näin Adams teki, ja näin Adams erehtyi.
Kun Adams 45-vuotiaana halusi käyttää talteen otettuja munasolujaan, osoittautui, että harva aikoinaan kerätyistä munasoluista oli ylipäänsä käyttökelpoinen. Yksi ainut munasolu hedelmöittyi onnistuneesti, ja sekin päättyi keskenmenoon. Sen yhteydessä Adams koki yllä kuvattuja tunteita. Miksi ei puhuta siitä, että asiat voivat mennä myös pieleen, hän kysyy nyt, jäkiviisaana.

Mietin tuota kysymystä. Eikö kukaan tosiaan puhunut epäonnistumisesta ja riskeistä? Millä tavalla olisi pitänyt kertoa, että Adams olisi kuunnellut?

Väestöliitto tarjosi munasolujen pakastamisen mahdollisuutta samoihin aikoihin kuin Adams pakasti omiaan. Kyse on valtavan hienosta keinosta tukea hedelmällisyyden säilymistä esimerkiksi eri sairauksien tai leikkausten yhteydessä. Pohdimme silloin Väestöliitossakin paljon sitä, miten munasolujen pakastamisesta pitäisi tiedottaa nuorille naisille.
Pelkäsimme, että se kannustaisi juuri Adamsin kaltaiseen toimintaan: pakastamiseen pomon vuoksi, perheellistymisen lykkäämiseen työelämän paineissa. Sitä hedelmöityshoitoja antavat lääkärit eivät suinkaan toivoneet. Päinvastoin, he korostivat, ettei munasolujen pakastaminen koskaan ole omien biologisten lasten saamisen takuu.

Tiedot munasolujaan pakastaneiden naisten lastensaannista ovat vielä alustavia. Menetelmä on uusi ja arviot heittävät. Yksi katsaus arvioi, että noin joka seitsemäs pakastettu ja sittemmin hedelmöittynyt munasolu johtaa elävänä syntyneeseen lapseen. Toinen yhteenveto toteaa, että 36-vuotiaana kymmenen munasolua pakastaneella naisella on noin 30 prosentin todennäköisyys synnyttää elävä lapsi niiden avulla.

Keskeistä tässä ei ole tarkka prosenttiluku, vaan viisas neuvo: jos munasolujen pakastaminen on lisääntymissuunnitelmasi B, sinulla tulee olla suunnitelma C.

Adamsin omasta blogista löytää häkellyttävän rohkeaa itsekritiikkiä:

”Kun pakastin munasolujani tiesin, ettei ole mitään takuita. Suostuin silti ottamaan riskin. Niiden kuuden vuoden aikana kun munasoluni olivat jäissä, vakuutin itselleni, että säännöt eivät koske minua.”

Ihmismieli ei toimi loogisesti. Muistamme ne faktat, joihin haluamme uskoa. Torjumme ne tiedot, jotka uhkaavat nykyistä ymmärrystä ja suunnitelmia tai, jotka tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta tai surullisilta.

Miten pitkään voi lykätä?

Kun lukee Adamsin kokemuksista, on helppo ajatella, että tuollaiset urapaineet ja ylimitoitettu usko lääketieteellisiin ratkaisuihin koskevat vain Yhdysvaltoja. Maata, jossa vanhempainvapaita ei ole nimeksikään ja jossa trendikkäät työyhteisöt tarjoavat munasolujen pakastamista työsuhde-etuna. On helppo uskotella, että kyllä meillä Suomessa tosiasiat tiedostetaan. Näin ei ole. Päinvastoin, törmään jatkuvasti samaan asennoitumiseen meilläkin.

42-vuotias helsinkiläisnainen kertoo, että he ovat nyt alkaneet puolison kanssa puhumaan siitä, haluaisivatko he joskus lapsia. Toinen korkeasti koulutettu ja fiksu nainen kertoo ystäväpiiristään, jossa 38-vuotiaat lapsettomat naiset pohtivat milloin viimeistään pitäisi alkaa yrittää lasta. ”Onko se 40, vai 45?”

Jähmetyn, enkä tiedä mitä sanoa. Sillä oikea vastaus kuuluu: tuollaisten pohdintojen aika oli kymmenen vuotta sitten. Hetki, jolloin vanhemmaksi toivovan kannattaisi ryhtyä suunnitelmiaan toteuttamaan, on 30 vuotta. Ikä, jolloin aivan viimeistään tulee  alkaa yrittää lasta, on 35.

Lapsia toki syntyy 40 vuotta täyttäneille, mutta ani harvoin. 98 prosenttia suomalaisista naisista saa esikoisensa ennen kuin täyttää 40 vuotta. Eli vain kaksi prosenttia esikoisista syntyy 40 ikävuoden ohittaneille naisille. Kaksi tuhannesta esikoisesta syntyy naiselle, joka on täyttänyt 45 vuotta. Vuonna 2016 tämä tarkoitti, että yli 44-vuotiaille naisille syntyi esikoisia 37 kappaletta koko Suomessa.

Julkaisimme äsken uutta tutkimustietoa siitä, miten suomalaisten parien raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän myötä. Jo ennen 35 ikävuotta raskaaksitulovaikeudet kasvoivat monikertaisesti.

Tällaiset tilastot tulevat ilmeisesti ikävänä yllätyksenä. Mediasta kun saa toistuvasti onnellisia kuvauksia äitiyttä lykänneistä naisista. Esimerkiksi Dagens Nyheter kertoi äsken 47-vuotiaana lapsen saaneesta äidistä otsikolla ”Iäkkäämpi vanhempi on hieman kypsempi”. Mitään tietoja siitä, miten äärimmäisen harva nainen synnyttää tuossa iässä, ei artikkelissa annettu.

Olen alkanut pitää tuon tyyppistä journalismia suorastaan vastuuttomana. Yhtä hyvin voisi uutisoida laajasti ja kannustavasti ihmisistä, jotka ovat tupakoineet päivittäin mutta elävät täysin terveinä 80-vuotiaina. Sellaista sattuu, ja se on onnenpotku kyseisille henkilöille. Mutta sen varaan ei kenenkään kannata laskea.

20-vuotiaan äitiydestä harvoin uutisoidaan myönteisesti, päälle 40-vuotiaiden kyllä. Miksi näin on? Siksikö, että toimittajat itse usein kuuluvat korkeasti koulutettujen lykkääjien piiriin?

Kerrataan. 20–35-vuotiaana ihminen on usein vielä hyvin hedelmällinen. Noin 35-vuoden jälkeen naisen hedelmällisyys heikkenee selvästi. Siksi 35 on se ikä, jota kutsutaan naisen ”varoitusvaloksi”. Ei 40. Ei 45. Vaan 35.

Toistan toimittajille näitä lukuja ja mietin, aiheutanko vääränlaista ahdistusta. Tiedän, että lasten saaminen ja vanhemmuus ovat arkoja asioita. Henkilökohtaisia, intiimejä. Kuten 30 vuotta täyttänyt ystäväni kuvailee: ”Kuuntelen syntyvyydestä uutisia ja painan tietoisesti ajatuksia vanhemmuudesta mielestä pois. Ettei sattuisi liikaa.”

Mietin samalla Adamsin tarinaa siitä, kuinka lykkäämisen kansikuvatyttö päätyi huutamaan eläimellisesti lapsettomuuden tuskaa. Sitä tuskaa en toivoisi kenellekään.

Ihminen päättää itse perheellistymisestään, mutta koko yhteiskunnan on hyväksyttävä naisen hedelmällisyyden rajallisuus. Työelämän, median ja kulttuuristen odotustemme tulee tiedostaa ruumiillisuutemme. Jos lapsia haluaa, muun elämän on joustettava, koska hedelmällisyys ei sitä tee.

Lähteet

van Balen, F., Verdurmen, J. E., & Ketting, E. (1997). Age, the desire to have a child and cumulative pregnancy rate. Human Reproduction, 12(3), 623–627.

Berg, V. (2018) Hedelmällisyys laskee ennen 35. ikävuotta. Maaliskuun tietovuoto. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto.

Cobo, A. ym. (2016) Oocyte vitrification as an efficient option for elective fertility preservation. Fertility and Sterility 105, 3 , 755 – 764.e8.

HFEA (2016) HFEA Fertility treatment 2014 Trends and Figures. http://www.hfea.gov.uk.

Rotkirch, A., Tammisalo, K., Miettinen, A. ja Berg, V. (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Väestöntutkimuslaitos Katsauksia E51. Helsinki: Väestöliitto.

Onneksi olemme erilaisia

Eräänä rauhallisena tammikuisena sunnuntaiaamuna tiskatessani 5-vuotias lapseni, Artsi istui keittiön pöydän äärellä väritellen värityskirjaansa.

Pitkään kestäneen hiljaisuuden rikkoi kysymys:” Äiti, miksi näytän erilaiselta kun muut päiväkotikaverit? Miksi minulla on erinäköinen pää ja erivärinen iho?”

Muistan ajan tuntuneen hetkellisesti hidastuneen. Kävin äitinä hetkessä läpi tunteita laidasta laitaan, ajatustulva tuntui valtavalta massalta, joka vyöryi mielessäni. Yllätyin ja hämmennyin itsekin reaktiotani ja valtavaa tunnemyrskyä sisälläni, jonka yksinkertainen kysymys oli saanut aikaan.

Yritin muistella lukemiani kasvatusoppaita aiheista, miten asiantuntijat olivatkaan neuvoneet vastaamaan näissä tilanteissa? Miten näistä asioita piti oikeaoppisesti lapselle puhua?

Tuntui että kaikki lukemani ja ahmimani vinkit asian puheeksi ottamiseksi olivat pyyhkiytyneet pois mielestäni, eikä mieleeni ollut jäänyt yhden yhtä asiaa ja vinkkiä.

Päätin kuitenkin rauhoittua ja unohtaa kaikki lukemani ja toimia vaistonvaraisesti itseeni luottaen.

Jätin tiskit siihen ja kuivasin käteni samalla kävellen Artsin luokse. Laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja hain katsekontaktia häneen. Ohjasin hänen kätensä silittämään hiuksiani ja sanoin ”Kokeile rakas äidin hiuksia, ne ovat paksut ja vähän karhean tuntuiset, eikö niin? No koitetaan sitten sinun hiuksiasi yhdessä, kuinka erilaiselta ne tuntuvat. Ne ovat pehmeät ja hieman ohuemmat kuin äidillä. Kokeile sitten käsillä äidin pään muotoa ja sen jälkeen kokeillaan sinun päätäsi. Meillä on jokaisella erilaiset pään muodot, huomaatko? Kokeile sitten seuraavaksi äidin poskea ja samalla toisella kädellä omaa poskeasi. Huomaatko, kuinka meidän ihotkin tuntuvat erilaisilta? Katsotaan vielä lopuksi yhdessä peilistä silmiemme värejä. Sinulla on hieman vihreätä ja ruskeata silmissä, kun taas äidin silmät ovat tummanruskeat.”

”Mitä ajattelet, eikö olisi hieman höpsöä ja hassua, jos me kaikki ihmiset olisimme aivan samannäköisiä, samantuntuisia, samankokoisia ja samanvärisiä? Kadulla kävellessämme emme erottaisi toinen toisiamme. Eikö se olisi mielestäsi hieman tylsää?

Minusta se on ainakin tosi hieno asia että olemme kaikki erinäköisiä, jokainen meistä on omanlainen ja jokainen on arvokas ja hyvä omana itsenään.”

Tässä vaiheessa Artsin ihmetys oli muuttunut oivallukseksi ja hihittäen sekä tyytyväisenä hihkaisi: ” Totta! Onneksi me olemme kaikki erilaisia!
Minä olen Artsi ja sinä äiti.”

Vauvavuoden ei kuulu olla ihan kamala

Viime aikoina mediassa ja sosiaalisessa mediassa on puhuttu paljon pikkulapsiajan vaativuudesta. Yksi kirjoittaa blogissaan vauva-ajan olevan täyttä paskaa, kaikki on pelkkää itkevää vauvaa. Toinen avautuu keskustelupalstalla siitä, että vauvan kanssa onkin kamalaa, oman elämän menettäminen ja vastuu ahdistaa ja kitisevä vauva herättää lähinnä negatiivisia tunteita. Televisio täyttyy keskusteluohjelmista, joissa uupuneet vanhemmat tukevat toisiaan ja antavat vinkkejä, miten selviytyä ruuhkavuosista hengissä.

On hienoa, että meidän ei enää tarvitse esittää olevamme supervanhempia, jotka selviävät mistä vain. On hienoa, että voi julkisesti myöntää olevansa puhki ja poikki ilman, että tarvitsee pelätä tulevansa lynkatuksi. Usein tällaiset tarinat kirvoittavat muilta myötätuntoa ja ymmärrystä, kommentteja siitä, että tuollaista meilläkin oli, tsemppiä. Lapsen syntymään liittyy aina suuria mullistuksia: uudenlainen vastuu, muuttuvat prioriteetit, vanhemmaksi kasvaminen ja niin edelleen. Useimmat kokevat tässä vaiheessa jonkinasteisen kriisin tai ainakin käänteen. Mutta missä menee tavallisen vauva-ajan hankaluuden ja liiallisen rankkuuden raja? Aivan kaikki tapahtumat ja tuntemukset vauva-aikana eivät ole tavallisia, sellaisia mistä muutkin ovat hyvin selvinneet.

Ensinnäkin ihmiset, vanhemmiksi tulevat, ovat erilaisia. Meillä on perimästämme ja elämänkokemuksistamme johtuen erilaiset kyvyt selviytyä vaikeuksista. Toiset meistä kuormittuvat tilanteesta, josta joku toinen selviäisi vaurioitta. Meillä jokaisella on stressinsietokyvyn raja, jonka ylittyessä psyykkinen oireilu alkaa. On tärkeää nähdä ja tunnistaa omien tai läheistemme rajan ylittyminen – arvottamatta.

Vauva-aikaan liittyy vielä erityinen haavoittuvuus: noin 10–20 prosenttia äideistä sairastuu raskauden aikaiseen tai sen jälkeiseen masennukseen, ja viimeaikaisten tutkimusten mukaan myös isillä on kohonnut riski sairastua masennukseen vauva-aikana. Jatkuvasti surullinen, itkuinen tai ärtynyt ja toivoton olo ei kuulu normaaliin vauva-aikaan. Myös se, että vauva tuntuu jatkuvasti vieraalta ja herättää lähes yksinomaan negatiivisia tunteita, voi olla merkki synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Toisekseen, elämäntilanteet ovat erilaisia. Joissakin perheissä on kaksi vanhempaa ja laajat, auttamishaluiset tukijoukot. Toisilla tilanne on vaikeampi. Synnytyksen jälkeiselle masennukselle altistavat esimerkiksi huono parisuhdetilanne tai sosiaalisen tuen puute. Myös suunnittelemattomasti alkaneet raskaudet kasvattavat jaksamis- ja parisuhdeongelmien riskiä. Tutkimusten mukaan hedelmällisyyshoitojen seurauksena lapsen saaneilla voi olla huonompi luotto omiin vanhemmuuden kykyihinsä kuin luonnollisesti raskaaksi tulleilla pareilla. Kauan lasta toivoneet ovat voineet luoda vauvaelämälle ja omalle vanhemmuudelleen niin korkeat standardit, että kokevat väistämättä epäonnistumista ja pettymystä.

Kolmanneksi, vauvat ovat erilaisia. Synnynnäinen temperamentti määrittelee, kuinka herkkä vauva on reagoimaan ja kuinka intensiivisesti hän reaktionsa ilmaisee, kuinka aktiivinen hän on, kuinka helposti hän on rauhoitettavissa tai kuinka säännöllinen on hänen päivä- ja ruokarytminsä. Iso osa vauvoista on temperamentiltaan ”helppoja”: säännöllisiä, tasaisia, rauhallisia ja herkästi rauhoitettavissa. Noin 15 prosenttia vauvoista on temperamentiltaan haastavia – ja tällaisten vauvojen vanhemmuuskin on vaativampaa. Lisäksi terveydelliset ongelmat kuten ruoka-aineallergiat, koliikki tai refluksitauti voivat aiheuttaa sen, että vauva on normaalia itkuisempi ja rauhattomampi. Paljon heräilevät ja yöllä valvovat vauvat johtavat usein vanhempien syvään univajeeseen, joka altistaa mielenterveyden häiriöille ja vaikeuttaa vauva-arjen sujumista.

Olennaista on kuunnella herkästi sitä, miten minä juuri nyt voin ja minkälaiseksi koen vauva-arjen. Toisiin vanhempiin, toisiin vauvoihin ja toisiin perheisiin vertaaminen on turhaa – ihmiset, perheet ja vauvat ovat niin erilaisia. Jos minusta tuntuu siltä, että joku raja on ylittynyt, se on ylittynyt juuri nyt, juuri minun kohdallani. Silloin oikea toimintatapa on pyytää apua.

Avaa suu, kerro neuvolassa, miten oikeasti menee äläkä vastaa kysyttäessä vain ”ihan hyvin”. Käänny ystävien, sukulaisten tai naapurien puoleen. Neuvola voi ohjata tarvittaessa esimerkiksi kotiavun tai psykiatrisen tuen piiriin. Älä jää yksin syyttämään itseäsi epäonnistuneeksi. Äläkä kuvittele, että vauva-aikana kaikesta pitää selvitä ja että kaikki vaikeudet kuuluvat asiaan.

Hyvin vietettyä aikaa

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)