Category Archives: Lapsiperhe

Kun vanhempi ja lapsi eivät puhu samaa äidinkieltä

Posted on by
Vastaus

Itse monikielisenä, kolmikielisen lapsen äitinä olen kiinnostunut siitä, miksi jotkut vanhemmat ovat päättäneet olla puhumatta äidinkieltään lapsilleen. On olemassa paljon kirjallisuutta aiheesta, että lapselle pitäisi puhua hänen omaa äidinkieltään. Päinvastaisia näkemyksiä en juurikaan ole tavannut.

Sellainen valinta, että päättää olla puhumatta lapselleen omaa äidinkieltään, herättää paljon keskustelua. Se on myös erittäin mielenkiintoinen kielellisestä näkökulmasta. Tästä syystä olen tehnyt vähän tutkimusta vanhempien välillä, jotka ovat päättäneet tehdä niin.

Ensinnäkin meidän on pyrittävä tekemään selvä ero äidinkielen ja ensimmäisen kielen välillä. Täällä äidinkieltä pidetään periaatteessa kielenä, jota perheen kotona puhutaan. Tämä voi tarkoittaa yhtä tai useampaa kieltä. Ensimmäinen kieli voi viitata ensimmäiseen kieleen, jonka lapsi oppii koulusta tai ulkopuolisesta ympäristöstä. Tämä voi olla sama kuin äidinkieli, tai myös joku aivan muu kieli.

Ulkomaalaiset määrittelevät usein äidinkielekseen kotona puhuttavan kielen ja ensimmäiseksi kielekseen sen, jonka he oppivat kasvaessaan uudessa kotimaassa. Esimerkkinä voi olla tapaus, jossa lapsi syntyy Suomessa kahdelle ranskalaiselle vanhemmalle. Vanhemmat puhuvat kotona ranskaa. Kun vanhemmat asettuvat Helsinkiin, niin lapsi kasvaa oppien suomea. Lapsen etninen kieli ja äidinkieli on ranska, ja hänen ensimmäinen kielensä on suomi.

Useat monikieliset perheet päättävät kasvattaa lapsensa monikieliseksi. Toiset perheet sen sijaan päättävät puhua lapselleen vain yhtä kieltä, vaikka he olisivat kotoisin kahdesta eri kielellisestä taustasta. Saatetaan myös puhua kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan vanhemman äidinkieli. Joidenkin vanhempien mielestä on yksinkertaisesti helpompaa puhua kotona vain yhtä kieltä jokaisen perheenjäsenen kanssa. Jos on esimerkiksi useita vuosia puhunut kotona jotain muuta kuin omaa äidinkieltään, saatetaan kielen vaihto lapsen takia kokea vaikeaksi. Näin voi myös yrittää välttää sen, että lapsi ei pystyisi kertomaan tarpeitaan toiselle vanhemmalle, joka ei välttämättä ymmärrä lapsen vahvempaa kieltä.

Siirtyminen maasta toiseen ei aina ole ihmisen vapaa tahto. Pakotettu muutto pois kotimaasta saattaa kehittää ihmiselle trauman, eikä hän halua enää puhua äidinkieltään. Jotkut diasporista tulevat vanhemmat kokevat, että heidän lapsillaan on vaikeuksia samaistua vahempiensa synnyinmaahan, mutta myös uuteen kotimaahan.

Kirjailija Ijeoma Umebinyuo on sanonut: ”Tässä siis olet. Liian ulkomainen kotiin, liian ulkomainen tänne. Ei ole tarpeeksi kumpaakaan.” On myös ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti enää ole tunnesidettä synnyinmaahansa ja he tuntevat uuden maan enemmän kodikseen. Voi myös olla, että vanhemmilla ei ole mitään syytä palata kotimaahansa, joten he haluavat, että heidän lapsensa oppivat kielen, josta he voivat todella hyötyä. Ja se ei välttämättä ole vanhempien äidinkieli.

Erään käsityksen mukaan lapsille ei tulisi puhua muuta kuin omaa äidinkieltään, koska muutoin he oppivat epävirallisia tai epäidiomaattisia lauseita. Se, että joku puhuu muuta kuin äidinkieltään lapsilleen, ei välttämättä tarkoita, että hän opettaa sen keskinkertaisella tavalla. Monet ihmiset puhuvat useita kieliä äidinkielenään. Esimerkiksi kuurojen lasten tiedetään hyötyvän suuresti varhaisesta altistuksesta viittomakielelle, vaikka he saisivat altistuksen vanhemmiltaan, joille viittomakieli ei ole äidinkieli. Moni puhuu myös äidinkieltään heikosti; syntyperäisyys ei aina ole varmuus siitä, että kielitaito on täydellinen. Taito riippuu monista tekijöistä, kuten vanhemmista, peruskoulutuksesta ja ympäristöstä.

Jotkut ovat kritisoineet, että kun vanhemmat jättävät puhumatta äidinkieltään lapselle, irrottavat he lapsensa omasta kulttuuristaan. Tämä ei välttämättä ole totta. On monia maita, joissa virallinen kieli on paikallisen kielen sijaan kolonialismin aikainen kieli. Ihmiset eivät kuitenkaan vieläkään pidä vanhaa kolonialistista kulttuuria omanaan. Hyvä esimerkki on Nigeria, jossa englanti on virallinen kieli, mutta tämä ei tarkoita sitä, että nigerialaiset jakaisivat brittiläisen kulttuurin.

Monikielisyys- ja kulttuurisuus on varsin monimutkainen asia, joten kielen valinta on hyvin riippuvainen olosuhteista ja ihmisistä. Samalla tavalla perheillä on paljon erilaisia tarinoita, jotka muokkaavat heidän tapojaan kasvattaa lapsia. Mikä toimii yhdessä perheessä, ei välttämättä toimi jossain toisessa.

Chiara Costa-Virtanen – Kulttuuritulkki
Keskityn ihmisten välisiin kulttuurieroihin, ja pyrin tiedonkeruun avulla ratkaisemaan haasteita kuten kotoutumista ja tasa-arvoa.

Milloin lasta tulisi yrittää?

Posted on by
Vastaus

”Hänen mahdollisuutensa saada oma lapsi olivat hetkessä pudonneet lähes nollaan. Hän muistaa huutaneensa kuin villieläin, heittäneensä kirjoja, papereita, läppärinsä – ja romahtaneensa maahan.”
Näin kerrotaan teknologiayrittäjä Brigitte Adamsista, naisesta joka neljä vuotta sitten oli keulakuva sille, miten lastenhankintaa on nykytekniikalla mahdollista siirtää.

Muutama vuosi sitten kaunis ja menestynyt Brigitte mainosti lehtien kansissa ratkaisuaan: pakasta munasolujasi, vapauta uraasi! Freeze your eggs, free your career. Näin Adams teki, ja näin Adams erehtyi.
Kun Adams 45-vuotiaana halusi käyttää talteen otettuja munasolujaan, osoittautui, että harva aikoinaan kerätyistä munasoluista oli ylipäänsä käyttökelpoinen. Yksi ainut munasolu hedelmöittyi onnistuneesti, ja sekin päättyi keskenmenoon. Sen yhteydessä Adams koki yllä kuvattuja tunteita. Miksi ei puhuta siitä, että asiat voivat mennä myös pieleen, hän kysyy nyt, jäkiviisaana.

Mietin tuota kysymystä. Eikö kukaan tosiaan puhunut epäonnistumisesta ja riskeistä? Millä tavalla olisi pitänyt kertoa, että Adams olisi kuunnellut?

Väestöliitto tarjosi munasolujen pakastamisen mahdollisuutta samoihin aikoihin kuin Adams pakasti omiaan. Kyse on valtavan hienosta keinosta tukea hedelmällisyyden säilymistä esimerkiksi eri sairauksien tai leikkausten yhteydessä. Pohdimme silloin Väestöliitossakin paljon sitä, miten munasolujen pakastamisesta pitäisi tiedottaa nuorille naisille.
Pelkäsimme, että se kannustaisi juuri Adamsin kaltaiseen toimintaan: pakastamiseen pomon vuoksi, perheellistymisen lykkäämiseen työelämän paineissa. Sitä hedelmöityshoitoja antavat lääkärit eivät suinkaan toivoneet. Päinvastoin, he korostivat, ettei munasolujen pakastaminen koskaan ole omien biologisten lasten saamisen takuu.

Tiedot munasolujaan pakastaneiden naisten lastensaannista ovat vielä alustavia. Menetelmä on uusi ja arviot heittävät. Yksi katsaus arvioi, että noin joka seitsemäs pakastettu ja sittemmin hedelmöittynyt munasolu johtaa elävänä syntyneeseen lapseen. Toinen yhteenveto toteaa, että 36-vuotiaana kymmenen munasolua pakastaneella naisella on noin 30 prosentin todennäköisyys synnyttää elävä lapsi niiden avulla.

Keskeistä tässä ei ole tarkka prosenttiluku, vaan viisas neuvo: jos munasolujen pakastaminen on lisääntymissuunnitelmasi B, sinulla tulee olla suunnitelma C.

Adamsin omasta blogista löytää häkellyttävän rohkeaa itsekritiikkiä:

”Kun pakastin munasolujani tiesin, ettei ole mitään takuita. Suostuin silti ottamaan riskin. Niiden kuuden vuoden aikana kun munasoluni olivat jäissä, vakuutin itselleni, että säännöt eivät koske minua.”

Ihmismieli ei toimi loogisesti. Muistamme ne faktat, joihin haluamme uskoa. Torjumme ne tiedot, jotka uhkaavat nykyistä ymmärrystä ja suunnitelmia tai, jotka tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta tai surullisilta.

Miten pitkään voi lykätä?

Kun lukee Adamsin kokemuksista, on helppo ajatella, että tuollaiset urapaineet ja ylimitoitettu usko lääketieteellisiin ratkaisuihin koskevat vain Yhdysvaltoja. Maata, jossa vanhempainvapaita ei ole nimeksikään ja jossa trendikkäät työyhteisöt tarjoavat munasolujen pakastamista työsuhde-etuna. On helppo uskotella, että kyllä meillä Suomessa tosiasiat tiedostetaan. Näin ei ole. Päinvastoin, törmään jatkuvasti samaan asennoitumiseen meilläkin.

42-vuotias helsinkiläisnainen kertoo, että he ovat nyt alkaneet puolison kanssa puhumaan siitä, haluaisivatko he joskus lapsia. Toinen korkeasti koulutettu ja fiksu nainen kertoo ystäväpiiristään, jossa 38-vuotiaat lapsettomat naiset pohtivat milloin viimeistään pitäisi alkaa yrittää lasta. ”Onko se 40, vai 45?”

Jähmetyn, enkä tiedä mitä sanoa. Sillä oikea vastaus kuuluu: tuollaisten pohdintojen aika oli kymmenen vuotta sitten. Hetki, jolloin vanhemmaksi toivovan kannattaisi ryhtyä suunnitelmiaan toteuttamaan, on 30 vuotta. Ikä, jolloin aivan viimeistään tulee  alkaa yrittää lasta, on 35.

Lapsia toki syntyy 40 vuotta täyttäneille, mutta ani harvoin. 98 prosenttia suomalaisista naisista saa esikoisensa ennen kuin täyttää 40 vuotta. Eli vain kaksi prosenttia esikoisista syntyy 40 ikävuoden ohittaneille naisille. Kaksi tuhannesta esikoisesta syntyy naiselle, joka on täyttänyt 45 vuotta. Vuonna 2016 tämä tarkoitti, että yli 44-vuotiaille naisille syntyi esikoisia 37 kappaletta koko Suomessa.

Julkaisimme äsken uutta tutkimustietoa siitä, miten suomalaisten parien raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän myötä. Jo ennen 35 ikävuotta raskaaksitulovaikeudet kasvoivat monikertaisesti.

Tällaiset tilastot tulevat ilmeisesti ikävänä yllätyksenä. Mediasta kun saa toistuvasti onnellisia kuvauksia äitiyttä lykänneistä naisista. Esimerkiksi Dagens Nyheter kertoi äsken 47-vuotiaana lapsen saaneesta äidistä otsikolla ”Iäkkäämpi vanhempi on hieman kypsempi”. Mitään tietoja siitä, miten äärimmäisen harva nainen synnyttää tuossa iässä, ei artikkelissa annettu.

Olen alkanut pitää tuon tyyppistä journalismia suorastaan vastuuttomana. Yhtä hyvin voisi uutisoida laajasti ja kannustavasti ihmisistä, jotka ovat tupakoineet päivittäin mutta elävät täysin terveinä 80-vuotiaina. Sellaista sattuu, ja se on onnenpotku kyseisille henkilöille. Mutta sen varaan ei kenenkään kannata laskea.

20-vuotiaan äitiydestä harvoin uutisoidaan myönteisesti, päälle 40-vuotiaiden kyllä. Miksi näin on? Siksikö, että toimittajat itse usein kuuluvat korkeasti koulutettujen lykkääjien piiriin?

Kerrataan. 20–35-vuotiaana ihminen on usein vielä hyvin hedelmällinen. Noin 35-vuoden jälkeen naisen hedelmällisyys heikkenee selvästi. Siksi 35 on se ikä, jota kutsutaan naisen ”varoitusvaloksi”. Ei 40. Ei 45. Vaan 35.

Toistan toimittajille näitä lukuja ja mietin, aiheutanko vääränlaista ahdistusta. Tiedän, että lasten saaminen ja vanhemmuus ovat arkoja asioita. Henkilökohtaisia, intiimejä. Kuten 30 vuotta täyttänyt ystäväni kuvailee: ”Kuuntelen syntyvyydestä uutisia ja painan tietoisesti ajatuksia vanhemmuudesta mielestä pois. Ettei sattuisi liikaa.”

Mietin samalla Adamsin tarinaa siitä, kuinka lykkäämisen kansikuvatyttö päätyi huutamaan eläimellisesti lapsettomuuden tuskaa. Sitä tuskaa en toivoisi kenellekään.

Ihminen päättää itse perheellistymisestään, mutta koko yhteiskunnan on hyväksyttävä naisen hedelmällisyyden rajallisuus. Työelämän, median ja kulttuuristen odotustemme tulee tiedostaa ruumiillisuutemme. Jos lapsia haluaa, muun elämän on joustettava, koska hedelmällisyys ei sitä tee.

Lähteet

van Balen, F., Verdurmen, J. E., & Ketting, E. (1997). Age, the desire to have a child and cumulative pregnancy rate. Human Reproduction, 12(3), 623–627.

Berg, V. (2018) Hedelmällisyys laskee ennen 35. ikävuotta. Maaliskuun tietovuoto. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto.

Cobo, A. ym. (2016) Oocyte vitrification as an efficient option for elective fertility preservation. Fertility and Sterility 105, 3 , 755 – 764.e8.

HFEA (2016) HFEA Fertility treatment 2014 Trends and Figures. http://www.hfea.gov.uk.

Rotkirch, A., Tammisalo, K., Miettinen, A. ja Berg, V. (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Väestöntutkimuslaitos Katsauksia E51. Helsinki: Väestöliitto.

Onneksi olemme erilaisia

Posted on by
Vastaus

Eräänä rauhallisena tammikuisena sunnuntaiaamuna tiskatessani 5-vuotias lapseni, Artsi istui keittiön pöydän äärellä väritellen värityskirjaansa.

Pitkään kestäneen hiljaisuuden rikkoi kysymys:” Äiti, miksi näytän erilaiselta kun muut päiväkotikaverit? Miksi minulla on erinäköinen pää ja erivärinen iho?”

Muistan ajan tuntuneen hetkellisesti hidastuneen. Kävin äitinä hetkessä läpi tunteita laidasta laitaan, ajatustulva tuntui valtavalta massalta, joka vyöryi mielessäni. Yllätyin ja hämmennyin itsekin reaktiotani ja valtavaa tunnemyrskyä sisälläni, jonka yksinkertainen kysymys oli saanut aikaan.

Yritin muistella lukemiani kasvatusoppaita aiheista, miten asiantuntijat olivatkaan neuvoneet vastaamaan näissä tilanteissa? Miten näistä asioita piti oikeaoppisesti lapselle puhua?

Tuntui että kaikki lukemani ja ahmimani vinkit asian puheeksi ottamiseksi olivat pyyhkiytyneet pois mielestäni, eikä mieleeni ollut jäänyt yhden yhtä asiaa ja vinkkiä.

Päätin kuitenkin rauhoittua ja unohtaa kaikki lukemani ja toimia vaistonvaraisesti itseeni luottaen.

Jätin tiskit siihen ja kuivasin käteni samalla kävellen Artsin luokse. Laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja hain katsekontaktia häneen. Ohjasin hänen kätensä silittämään hiuksiani ja sanoin ”Kokeile rakas äidin hiuksia, ne ovat paksut ja vähän karhean tuntuiset, eikö niin? No koitetaan sitten sinun hiuksiasi yhdessä, kuinka erilaiselta ne tuntuvat. Ne ovat pehmeät ja hieman ohuemmat kuin äidillä. Kokeile sitten käsillä äidin pään muotoa ja sen jälkeen kokeillaan sinun päätäsi. Meillä on jokaisella erilaiset pään muodot, huomaatko? Kokeile sitten seuraavaksi äidin poskea ja samalla toisella kädellä omaa poskeasi. Huomaatko, kuinka meidän ihotkin tuntuvat erilaisilta? Katsotaan vielä lopuksi yhdessä peilistä silmiemme värejä. Sinulla on hieman vihreätä ja ruskeata silmissä, kun taas äidin silmät ovat tummanruskeat.”

”Mitä ajattelet, eikö olisi hieman höpsöä ja hassua, jos me kaikki ihmiset olisimme aivan samannäköisiä, samantuntuisia, samankokoisia ja samanvärisiä? Kadulla kävellessämme emme erottaisi toinen toisiamme. Eikö se olisi mielestäsi hieman tylsää?

Minusta se on ainakin tosi hieno asia että olemme kaikki erinäköisiä, jokainen meistä on omanlainen ja jokainen on arvokas ja hyvä omana itsenään.”

Tässä vaiheessa Artsin ihmetys oli muuttunut oivallukseksi ja hihittäen sekä tyytyväisenä hihkaisi: ” Totta! Onneksi me olemme kaikki erilaisia!
Minä olen Artsi ja sinä äiti.”

Vauvavuoden ei kuulu olla ihan kamala

Posted on by
9

Viime aikoina mediassa ja sosiaalisessa mediassa on puhuttu paljon pikkulapsiajan vaativuudesta. Yksi kirjoittaa blogissaan vauva-ajan olevan täyttä paskaa, kaikki on pelkkää itkevää vauvaa. Toinen avautuu keskustelupalstalla siitä, että vauvan kanssa onkin kamalaa, oman elämän menettäminen ja vastuu ahdistaa ja kitisevä vauva herättää lähinnä negatiivisia tunteita. Televisio täyttyy keskusteluohjelmista, joissa uupuneet vanhemmat tukevat toisiaan ja antavat vinkkejä, miten selviytyä ruuhkavuosista hengissä.

On hienoa, että meidän ei enää tarvitse esittää olevamme supervanhempia, jotka selviävät mistä vain. On hienoa, että voi julkisesti myöntää olevansa puhki ja poikki ilman, että tarvitsee pelätä tulevansa lynkatuksi. Usein tällaiset tarinat kirvoittavat muilta myötätuntoa ja ymmärrystä, kommentteja siitä, että tuollaista meilläkin oli, tsemppiä. Lapsen syntymään liittyy aina suuria mullistuksia: uudenlainen vastuu, muuttuvat prioriteetit, vanhemmaksi kasvaminen ja niin edelleen. Useimmat kokevat tässä vaiheessa jonkinasteisen kriisin tai ainakin käänteen. Mutta missä menee tavallisen vauva-ajan hankaluuden ja liiallisen rankkuuden raja? Aivan kaikki tapahtumat ja tuntemukset vauva-aikana eivät ole tavallisia, sellaisia mistä muutkin ovat hyvin selvinneet.

Ensinnäkin ihmiset, vanhemmiksi tulevat, ovat erilaisia. Meillä on perimästämme ja elämänkokemuksistamme johtuen erilaiset kyvyt selviytyä vaikeuksista. Toiset meistä kuormittuvat tilanteesta, josta joku toinen selviäisi vaurioitta. Meillä jokaisella on stressinsietokyvyn raja, jonka ylittyessä psyykkinen oireilu alkaa. On tärkeää nähdä ja tunnistaa omien tai läheistemme rajan ylittyminen – arvottamatta.

Vauva-aikaan liittyy vielä erityinen haavoittuvuus: noin 10–20 prosenttia äideistä sairastuu raskauden aikaiseen tai sen jälkeiseen masennukseen, ja viimeaikaisten tutkimusten mukaan myös isillä on kohonnut riski sairastua masennukseen vauva-aikana. Jatkuvasti surullinen, itkuinen tai ärtynyt ja toivoton olo ei kuulu normaaliin vauva-aikaan. Myös se, että vauva tuntuu jatkuvasti vieraalta ja herättää lähes yksinomaan negatiivisia tunteita, voi olla merkki synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Toisekseen, elämäntilanteet ovat erilaisia. Joissakin perheissä on kaksi vanhempaa ja laajat, auttamishaluiset tukijoukot. Toisilla tilanne on vaikeampi. Synnytyksen jälkeiselle masennukselle altistavat esimerkiksi huono parisuhdetilanne tai sosiaalisen tuen puute. Myös suunnittelemattomasti alkaneet raskaudet kasvattavat jaksamis- ja parisuhdeongelmien riskiä. Tutkimusten mukaan hedelmällisyyshoitojen seurauksena lapsen saaneilla voi olla huonompi luotto omiin vanhemmuuden kykyihinsä kuin luonnollisesti raskaaksi tulleilla pareilla. Kauan lasta toivoneet ovat voineet luoda vauvaelämälle ja omalle vanhemmuudelleen niin korkeat standardit, että kokevat väistämättä epäonnistumista ja pettymystä.

Kolmanneksi, vauvat ovat erilaisia. Synnynnäinen temperamentti määrittelee, kuinka herkkä vauva on reagoimaan ja kuinka intensiivisesti hän reaktionsa ilmaisee, kuinka aktiivinen hän on, kuinka helposti hän on rauhoitettavissa tai kuinka säännöllinen on hänen päivä- ja ruokarytminsä. Iso osa vauvoista on temperamentiltaan ”helppoja”: säännöllisiä, tasaisia, rauhallisia ja herkästi rauhoitettavissa. Noin 15 prosenttia vauvoista on temperamentiltaan haastavia – ja tällaisten vauvojen vanhemmuuskin on vaativampaa. Lisäksi terveydelliset ongelmat kuten ruoka-aineallergiat, koliikki tai refluksitauti voivat aiheuttaa sen, että vauva on normaalia itkuisempi ja rauhattomampi. Paljon heräilevät ja yöllä valvovat vauvat johtavat usein vanhempien syvään univajeeseen, joka altistaa mielenterveyden häiriöille ja vaikeuttaa vauva-arjen sujumista.

Olennaista on kuunnella herkästi sitä, miten minä juuri nyt voin ja minkälaiseksi koen vauva-arjen. Toisiin vanhempiin, toisiin vauvoihin ja toisiin perheisiin vertaaminen on turhaa – ihmiset, perheet ja vauvat ovat niin erilaisia. Jos minusta tuntuu siltä, että joku raja on ylittynyt, se on ylittynyt juuri nyt, juuri minun kohdallani. Silloin oikea toimintatapa on pyytää apua.

Avaa suu, kerro neuvolassa, miten oikeasti menee äläkä vastaa kysyttäessä vain ”ihan hyvin”. Käänny ystävien, sukulaisten tai naapurien puoleen. Neuvola voi ohjata tarvittaessa esimerkiksi kotiavun tai psykiatrisen tuen piiriin. Älä jää yksin syyttämään itseäsi epäonnistuneeksi. Äläkä kuvittele, että vauva-aikana kaikesta pitää selvitä ja että kaikki vaikeudet kuuluvat asiaan.

Hyvin vietettyä aikaa

Posted on by
Vastaus

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)

 

Uusperheeksi ulkopuolisuuden kivun kautta

Posted on by
Vastaus

Uusperheet ovat lisääntyneet Suomessa koko ajan 1990-luvulta lähtien. Vuonna 2014 niitä oli jo yli 50 000. Kaikista alle täysi-ikäisistä lapsista jopa 10 prosenttia elää uusperheessä. Uusperheet voivat olla hyvin erilaisia. Osassa niistä on vain toisen vanhemman biologisia lapsia ja osassa molempien. Lisäksi perheeseen voi kuulua myös uusparin yhteisiä lapsia. Lapset saattavat asua koko ajan perheessä tai sitten he käyvät vain viikonloppuisin.

Kaikkia suomalaisia perheitä yhdistää kasvaminen perheeksi. Kasvun vaiheet vain poikkeavat toisistaan riippuen siitä millainen perhe on kyseessä. Ydinperheessä vanhemmilla on ensin rakastumisen kahdenkeskinen vaihe, jossain kohtaa tulevat lapset ja pikkuhiljaa muodostuu perhe. Uusperheessä ei ole kahdenkeskistä vaihetta vaan lapset ovat heti osana perhettä. Bonusäiti tai isä muodostaa suhdetta lapsiin samaan aikaan kun aikuisten rakkaussuhde kehittyy ja syvenee. Myös lapset ottavat vastaan uuden tulokkaan, joka vie vanhemman huomiota. Tilanne nostaa herkästi esille mustasukkaisuuden tai ulkopuolisuuden tunteita. Kaikilla ihmisillä on toive olla jollekin kaikkein tärkein tässä maailmassa. Tärkeissä ja kiintymyksellisissä suhteissa kysymmekin toiselta, olenko sinulle ykkönen? Uusperheissä kokemus saattaa olla se, että kysymykseen vastataan, että et ole ykkönen, mutta olet hyvä kakkonen.

Ulkopuolisuus on ihmiselle kivulias kokemus. Kaikki ihmiset ovat kokeneet ulkopuolisuuden tunnetta jossain kohtaa elämäänsä. On kuitenkin niin, että jotkut altistuvat tuolle tunteelle elämänsä aikana useammin ja kipeämmin kuin toiset. Uusperheen arki nostaa pintaan kaikki aiemmat osattomuuden kokemukset. Monet tunteet voivat olla niin voimakkaita, että ne tuottavat kokijalleen häpeää. Niitä yritetään siksi usein tukahduttaa tai peitellä. Uusperhe joutuukin kasvamaan yhtenäiseksi perheenjäsenten ulkopuolisuuden ja mustasukkaisuuden tunteiden läpi. Siksi kasvavan uusperheen pinnan alla usein kuohuu. Perheen kasvun kannalta on tärkeää, että kaikkien kokemukset, myös vaikeimmat tunteen, tulevat huomatuksi. Ymmärretyksi tuleminen luo kiintymystä ja rakentaa siltaa uusien perheenjäsenten välille.

Olen ollut havaitsevinani, että julkisuudessa esitellään yleensä valmista uusperhettä, ei keskeneräistä. Siitä saattaa syntyä mielikuva, että uusperheen tulisi olla heti valmis. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia ja ihmissuhteet ovat ristiriidattomia. Vaikeiden tunteiden olemassa olon puute herättää ajatuksia siitä, että onko noissa kasvukivuissa ja kuohunnassa jotain niin väärää, että sen esille tuominen on häpeällistä. Kuka aikuinen kehtaa sanoa ääneen, että tuntee mustasukkaisuutta lasta kohtaan tai, että ei kestä ajatusta puolison entisestä elämästä.

Uusperheellisiä usein hyödyttää tieto siitä, että perheeksi kasvaminen on prosessi, joka ei aina ole helppo. Joidenkin tutkimusten mukaan tuo prosessi voi viedä jopa seitsemän vuotta. Valoa kuitenkin häämöttää tunnelin päässä. Kuohunnan jälkeen on mahdollista löytää itsensä perheestä, jossa kaikilla on oma paikkansa. Voi olla, että ihan kaikki odotukset ”ydinperheestä” eivät täyty, mutta jonkinlainen sisäinen rauha tai kompromissi löytyy. Perhe tuntuu omalta.

  • Tutkimustietoa
  • Malinen, Vuokko ja Larkela, Pekka (2011): Parisuhde – uusperheen ydin. Väestöliitto.

Tänään vietetään Kansainvälistä uusperheiden päivää. Iloa päivään!

 

Minä ja ekaluokkalainen

Posted on by
Vastaus

Tähän on tultu. Päiväkotirepun pakkaaminen on vaihtunut koululaisen elämään. Arjen määrittävät uudet, mutta myös tututkin sanat ja rytmi: kävelevät koulubussit, wilma-viestit, kirjojen kontaktoimiset ja iltapäiväkerhot.

Miten pienestä voikin muutamassa kuukaudessa kesän aikana venähtää ” iso ”koululainen? Huoneen seinät on uudelleen tapetoitu erilaisin julistein, musiikkimaku muuttui kuin yhdessä yössä ja carslompakko ei enää kelvannut käyttöön bussikortin säilyttämiseen. Lasta näkyy yhä vähemmän kotona, kun ulkona on kiinnostavat leikit kavereiden kanssa.

Äitinä minulla sitten alkoikin uusien verkostojen luominen koulumaailmaan. Alakoulun ja iltapäiväkerhon aikataulut määrittelevät päivärytmit ja lyhennetty työaika mahdollistaa arjen raamit. Kuinka minä opin ja sopeudun kaikkeen tähän uuteen? Kuinka saan autettua ja tuettua lastani uudessa tilanteessa? Kuinka autan lastani ylläpitämään entisiä ja luomaan uusia kaverisuhteita, jotta lapseni ei ole se yksinäinen lapsi koulussa, joka seisoo koulun pihalla reunassa muiden leikkiä katsellen ? Entä kuinka saan itseni rauhoitettua, että kyllä lapsi pärjää päivän aikana, vaikka aikuiset eivät enää ole niin tarkkaan huolehtimassa ja katsomassa perään, laitetaanko sateen kestävät housut ulos pihaleikkeihin vai ei?

Koulurauha on julistettu, lukujärjestys saatu ja arki alkanut. Arjessa lapsellani on läsnä joukko osaavia ammattilaisia ja uskomattoman laadukas suomalainen koulujärjestelmä ja tarvittaessa oppimisen tukimuodot. Uskallan siis luottaa vanhempainillan ja wilma-viestin sanomaan ja vedän henkeä: Ensimmäisen luokan oleelliset tavoitteet ovat äärimmäiset tärkeät ja samat kuin mitä jokaisessa työssä ja oppimisessa tulisi olla:

1. Työrauhan antaminen itselle ja muille

2. Taito kuunnella muita ja uskallus kertoa omia ajatuksia ja mielipiteitä

3. Oman vuoron odottaminen ja kohtelias käytös, muiden huomioiminen

Nämä taidot ovat pohjana oppimiselle. Lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen kehittyvät näiden taitojen rinnalla.

Ja niin aamulla taas lähdetiin yhdessä aurinkoisina, innostuneina ja luottavaisin mielin astelemaan uutta koulupäivää kohti.

 

 

Pimppikö häpeä?

Posted on by
Vastaus

Tyttölapsi kumartuu tutkimaan miltä hänen pimppinsä näyttää. Aikuinen tuhahtaa: ”Anna olla rauhassa!”. Tyttönen hämmentyy, säikähtää ja nolostuu. Jos pimppi, pippeli ja peppu ovat häpeän ja nolouden asioita, lapset eivät ikinä opi olemaan tyytyväisiä kehoonsa tai edes kertomaan ahdisteluista.

Arkuus puhua asioista niiden oikeilla nimillä voi johtua omasta epävarmuudesta ja siitä, ettei vanhempi itse ole sinut seksuaalisuutensa tai kehonsa kanssa. Vanhemmat ajattelevat myös, ettei pienen lapsen kuulu tietää näitä asioita, sanoo seksuaaliterapeutti Oona Turunen Aamulehdessä 24.5.2017. Tyttöjen sukupuolielin on muutenkin piilossa. Se, ettei siitä edes puhuta oikealla nimellä, voi lisätä lapsen hämmennystä ja häpeää, Turunen sanoo. Hänen mukaansa tyttöjä kannattaa rohkaista tutustumaan omaan alapäähän heti, kun he osoittavat siihen kiinnostusta. Lapsen kiinnostusta ei pidä tuomita, vaan hänelle voi sanoa että hei, sun pimppi on tosi kaunis ja ihana, Turunen neuvoo. Lapselle puhuttaessa on hyvä käyttää niitä sanoja, jotka tuntuvat itsestä luontevilta ja mukavilta.

Juuri näin on. Tutkimuksemme mukaan alle kouluikäisiä lapsia kiinnostavat oma keho, erilaiset kehot ja kehojen vertailu. Tämä on herkkyysvaihe, jolloin keho otetaan omaksi. Se on paras hetki tukea kehonkuvaa: omanlainen keho on joka paikasta hyvä ja arvokas. Ensin tarvitaan paljon myönteisiä viestejä, tietoja taitoja ja hyvä asenne, jotta voidaan opettaa tärkeät turvataidot. Lasta ei pidä nuhdella ja rankaista ikätasoisuudesta. Sitä paitsi miksi tytön keholla pitäisi olla enemmän hävettävää kuin pojan keholla? Pojan pippelin näytöille useammin vain naureskellaan.

Lasten seksuaalikasvatukseen liittyy hämmästyttäviä myyttejä ja uskomuksia. Yksi on se, että jos lapselle antaa lisää tietoa kehosta, se altistaa lasta hyväksikäytölle. Asiahan on päinvastoin. Tietämättömyys, puhumattomuus, sanattomuus ja häpeä vaientavat lapsen tehokkaasti. Lapsen on mahdotonta ottaa esille asia, josta aikuiset nuhtelevat.

Toinen myytti on se, että kehossa on niin yksityisiä paikkoja, ettei niistä voi puhua. Tällöin unohdetaan, että jo pikkulasta ”valistavat” niin ikätoverit, isommat lapset ja nuoret, kuin satunnaiset, kysymysten aikana paikalla olevat aikuiset, kuten isovanhemmat ja naapurit – eli koko kylä. Lisäksi media tavoittaa heidät päivittäin.

Kolmanneksi osa haluaa rajata seksuaalikasvatuksen vain kotiin. Tutkimuksemme mukaan vanhemmatkin kaipaavat kipeästi aiheesta tietoa, oikeita sanoja ja malleja. Tilastokeskuksen mukaan pienten lasten seksuaalisen hyväksikäytön rikostilastot eivät laske. Tiedetään, että lasta hyväksikäyttävä henkilö on useimmiten lähipiiristä. Jotain on aika tehdä lasten suojaamiseksi.

Tutkimuksemme mukaan nyt päiväkodeissa ja varhaiskasvatuksessa on tilanne, jossa ammattilaisten koulutus ei vastaa käytännön tarpeita lapsen seksuaalisen kehityksen suojaamisessa ja tukemisessa. Lapsen normaalista kehityksestä kumpuavasta uteliaisuudesta lasta voidaan rankaista ja tuomita. Toisaalta lapsen oireilu sairauden tai kaltoinkohtelun vuoksi voi jäädä tunnistamatta ja vaille apua. Tilanne on turvaton pikkulapsille ja perheille.

Uusi varhaiskasvatussuunnitelma VASU2017 sisältää kaikki kokonaisvaltaisen, ikätasoisen seksuaalikasvatuksen elementit. On aika herätä pienten lasten seksuaalioikeuksien tunnustamiseen ja kokonaisvaltaisen kehityksen, terveyden ja hyvinvoinnin tukeen ja turvaamiseen!

************************************
Aihetta käsitellään torstaina1.6. Eduskunnan kansalaisinfossa
klo 17.30 alkavassa tilaisuudessa Lasten seksuaalikasvatus osana kehotunnekasvatusta.
Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Tervetuloa!
Aika: 1.6.2017 klo 17.30-19.30
Paikka: Eduskunnan kansalaisinfo, Arkadiankatu 3, Pikkuparlamentti.

Do epic things

Posted on by
Vastaus

Olimme perheemme kanssa lomailemassa Kanarialla maaliskuussa. Nautimme lomasta koko perhe, mutta 6-vuotias tyttäreni osasi todella ottaa lomasta kaiken irti. Hänen puheensa, asioiden pohdiskelu sekä valtava kysymysten tulva rytmitti päivää aamusta iltaan. Kysymyksiä riitti sekä perheen jäsenille että muulle matkaseurueellemme. Tyttäreni odotti kaikkien olevan valtavan kiinnostuneita hänen pohdinnoistaan ja hän oli myös itse kiinnostunut kaikesta.

Kun itse pohdin millaisessa asussa voisin mennä uima-altaalle, tyttäreni odotti innoissaan kuka tulisi hänen kanssaan opettelemaan uimista ihanan kylmässä uima-altaassa.  Kun itse pohdin miten saisin pyykit kuivumaan kosteassa ilmastossa ilman kuivausrumpua, tyttäreni iloitsi kun saattoi kulkea koko loman uikkareissa. Tämä pukeutumisen linja muuttui tyttärelläni ainoastaan silloin kun hän osti paksun karhuhupparin, jonka yhdisti sujuvasti kimaltaviin uikkareihin ja glitterillä vuorattuun lippikseen, jossa komeili kirjoitus Do epic things.

Maailma tarjosi tyttärelleni rajattomasti ihania aarteita ja suuri aarre hän oli myös itse omasta mielestään. Ihastellessani tyttäreni asennetta, jäin miettimään, kuinka tuo asenne on häneen tarttunut ja mihin olen sen itse kadottanut? Lapsi kasvaa suurelta osin vanhempiensa ja muiden läheisten ihmisten katseen lämmössä. Nämä katseet saavat hänet kasvamaan, loistamaan ja rakastamaan.

Mihin oma rakkaus itseäni ja maailman ihmeitä kohtaan on karissut? Kuinka minun maailmani tarjoaa arkisia rutiineita ja vastuita eikä eeppisiä seikkailuja ja mahdollisuuksia? Millaisten katseiden kautta minä kasvan, loistan ja rakastan? Voiko olla niin että olen itse sulkenut silmäni seikkailuilta ja mahdollisuuksilta, ajatellen etteivät ne enää ole minulle mahdollisia tai sallittuja?

Kuin sattumalta matkan aikana päässäni alkoivat soida Juha Tapion Rakastettu kappaleen kertosäkeen sanat, jotka vastasivat pohdintoihini.

Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan
Rakastettu on oikea nimesi
ja tulee nimenäsi olemaan.

Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan
Rakastettu on oikea nimesi
ja tulee nimenäsi olemaan.

Säv ja sanat Juha Tapio

Vastaus minulle on katseessa, siinä kuinka ajattelen muiden katsovan minua ja kuinka itse näen itseni heidän katseensa kautta. Kuin varkain alan nähdä eeppisien seikkailujen mahdollisuuksia, rakastavan katseen hyväksyvässä lämmössä.

Hyvää perheen päivää!

Matleena Aitasalo
Kirjoittaja työskentelee perheasiantuntijana Väestöliiton vanhemmuustiimissä

 

 

 

Riittävä äiti

Posted on by
Vastaus

Äitienpäivä lähestyy ja mediassa pohditaan, minkälainen on oikeaa äitiyttä. Pohdin teemaa ja jään jumiin ajatukseen: Voisiko olla niin, että riittävä äitiys on riittävää? Se että äitiydessäni olen se, kuka olen?

Joskus toimeliaampi, joskus lievästi sanottuna vähemmän toimelias. Välillä muistini toimii kuin partaveitsi, välillä muistutukset ja post it laput täyttävät jääkaapin oven ja päiväkodin reppuun unohtuu pakata tarvittavat lapsen tavarat. Tiskipöytä saattaa välillä notkua astioista ja pyykkikori ajoittain pursuilee, mutta pyrin keskittymään asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista haluan lapseni minut, äitinsä, muistavan, kun häneltä myöhemmin kysytään minkälainen äiti sinulla oli.

Kannan vastuun ja huolehdin lapsestani, antaen hänen kasvaa omana itsenään juuri sellaiseksi kuin hän on. Pyrin pitämään huolta myös itsestäni, sillä tätä kautta jaksan huolehtia myös läheisistäni. En ota paineita naistenlehtien naiskuvavaatimuksista, vaan oleellista on, että riitän itselleni mukiin menevänä ja arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Pyrin vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa erilaisuuden kunnioittamiseen ja pyrin kohtelemaan ihmisiä arvostavasti.

En pyri tekemään lapsen syntymäpäiväkakkuun spidermanin hahmoa, kun minusta ei kertakaikkiaan ole siihen, mutta arvostan heitä, jotka kykenevät moisiin mestarisuorituksiin. En myöskään vaadi lapseltani täydellistä äitienpäiväkorttia itselleni, mutta toki ilahdun, mikäli minua muistetaan.

Minulle oleellista äitinä on, että huomioin lapseni joka päivä, annan hänelle tilaa tulla kuulluksi ja ilmaista itseään ja mielipiteensä, hulluttelen yhdessä hänen kanssaan ja olen kiinnostunut hänen maailmastaan samalla kun hoivaan ja annan hänelle turvaa. Voisiko olla niin että minunlaiseni äitiys onkin oikeanlaista ja riittävää, juuri minulle äitinä ja lapselleni?

Hyvää ja riittävää äitienpäivää kaikille äideille!