Author Archives: Anita Novitsky

About Anita Novitsky

Monikulttuurisuuden asiantuntija, sosiaalilalan ohjaaja, perheinterventiokliinikko, neuropsykiatrisen valmennuksen asiantuntija, Monikulttuurisuuden osaamiskeskus, Väestöliitto

Kenen Lapsen Etu?

Posted on by
Vastaus
EU/ECHO Pierre Prakash

Kuva: EU/ECHO Pierre Prakash

EU-kansalaisten oikeuksille oli omistettu teemavuosi 2013 ja toimia jatkettiin vuonna 2014. Lapsi syntyi Suomessa vuonna 2014 – mutta hän ei ole EU-kansalainen. Mistä seuraa, että hänellä ole oikeutta molempiin vanhempiin, turvaan ja hyvinvointiin Suomessa.

Aikoinaan, ennen kuin muutti Suomeen kiintiöpakolaisena, lapsen isä istui vankilassa. Hänet tuomittiin 16-vuotiaana hallituksen vastaisesta toiminnasta. Isä on todistanut väkivaltaa niin uhrina kuin tekijänäkin. Isällä on kranaatinsirpale edelleen kallossa, jalasta hän on menettänyt kaksi varvasta ja toisesta kädestään pikkusormen kidutuksen seurauksena. Vangitsijoina ja kiduttajina toimivat paikalliset poliisijoukot. Näitä arpia isä kantaa mukanaan lopun elämänsä.

Lapsen isällä on pakolaisstatus ja pysyvä oleskelulupa täällä. Isä on asunut Suomessa jo 12 vuotta. Isä ei voi matkustaa entiseen kotimaahansa, sillä siellä hänet vangitaan välittömästi. Isä nimittäin kuului alueen itsenäisyyttä puolustavaan ryhmään ja on tällä hetkelläkin entisessä kotimaassaan ”persona non grata”. Isän poliittinen aktiivisuus yli vuosikymmen sitten ei ole nykyisiltä vallanpitäjiltä unohtunut eikä anteeksiannettu.

Lapsen äiti tuli turvapaikanhakijana Suomeen 2013. Äiti oli yksinäinen, eikä tuntenut täällä juuri ketään. Eräässä tilaisuudessa äiti tapasi isän. Äiti ja isä puhuivat samaa kieltä, olivat syntyneet samoilla seuduilla ja löysivät pian yhteisen sävelen. Vuonna 2014 äiti ja isä avioituivat ja alkoivat elää perheenä yhdessä. Äidin turvapaikkahakemuksen rinnalla käynnistettiin perheenyhdistämisprosessi. Äiti tuli raskaaksi ja perheeseen syntyi pieni poika talvella 2014. Perhe eli onnellista vauva-arkea. Isä kävi yötyössä, ansaitsi urakkatyöstä noin 3000e/kk ja maksoi veroja. Äiti hoiti kotona vauvaa ja isän aiemmasta suhteesta syntynyttä, nyt 7-vuotiasta lasta.

Keväällä 2015 tuli Maahanmuuttovirastosta äidille kielteinen päätös. Äidille ei myönnetty turvapaikkaa, eikä perheen katsottu eläneen ”kiinteää perhe-elämää” ennen äidin Suomeen tuloa, joten avioliitto oli Maahanmuuttoviraston antaman päätöksen mukaan solmittu ”mahdollisessa tarkoituksessa kiertää maahantulosäädöksiä”. Päätöksestä tehtiin valitus Hallinto-oikeuteen, mutta ennen hallinto-oikeuden ratkaisua äiti ja 2014 syntynyt lapsi poistettiin maasta ja heille määrättiin kahden vuoden kielto Shengen alueelle. Isä joutui jättämään työnsä, sillä hän ei voi jättää pikkukoululaista öisin yksin kotiin.

Äiti ja lapsi ovat nyt lähtömaassaan. He joutuvat elämään piilossa, sillä äidin syntymäperhe uhkaa heidän henkeään. Äiti kun on syntymäperheen mielestä toiminut väärin solmiessaan avioliiton miehen kanssa, jota perhe ei hyväksy. Äiti pahoinpideltiin jokin aika sitten, mutta paikallinen poliisi ei ota asiaa edes tutkittavaksi äidin taustan vuoksi.

Hallinto-oikeuden ratkaisu tuli muutama hetki sitten. Maahanmuuttoviraston äidin ja lapsen oleskelulupaa koskeva kielteinen päätös pidetään voimassa. Perusteluina mainitaan, etteivät isän tulot ole ”vakituisesta työsuhteesta, vaan ”urakkaluonteisia” ja että ”perhe voi viettää yhteistä perhe-elämää lähtömaassa”.

Jäljelle jää mahdollisuus hakea valituslupaa Korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Päätöstä odotellessa toivoisi edes jonkun oikeusviranomaisen tulevan ajatelleeksi päätöksiä ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta eikä vain hallinnollisena päätöksenä. Perhe ei voi mitenkään viettää yhteistä perhe-elämää lähtömaassa, sillä isä vangitaan siellä välittömästi. Näin tulee tapahtumaan huolimatta siitä, että Suomen maahanmuuttoviraston maa-arvion mukaan alue on rahallinen ja palautukset sinne mahdollisia.

Nyt siis yksi lapsi ja äiti ovat jääneet ilman turvaa ja perhettä, toinen lapsi on jäänyt ilman äitipuolta ja veljeä. Isä on jäänyt ilman puolisoa, lastaan ja töitä – ja Suomi ilman veroeuroja. Mihin on jäänyt inhimillisyys ja terve järki?

Lapsen Etu – hieno periaate, mutta….. monien perheiden kohtalon voi ymmärtää vain siten, että puhe lapsen edusta koskee vain joitakin lapsia. Kaikki muut lapset hukkukoot Välimereen, käriskööt kurjuutta pakolaisleireillä, piileskelkööt vainoajia kotimaissaan, menettäkööt perheensä ja vanhempansa, eläkööt missä sattuu kunhan eivät tule Suomeen vaatimaan lapsen etua, yhdenvertaista kohtelua tai oikeutta turvattuun perhe-elämään.

Samasta puusta veistetyt…

Posted on by
Vastaus

shutterstock_182289464Istun kokouksessa, koska perheelläni on ongelma. Kokouksessa minulta toivotaan ymmärrystä. Minulle kerrotaan, että kaikki tekevät kyllä parhaansa. Minulle kuvaillaan, mitä kaikkea tehdään asian hoitamiseksi. Minulta toivotaan kärsivällisyyttä. Minua rauhoitellaan, sanotaan, että on tärkeää kuunnella molempia osapuolia. Minun toivotaan tukevan lastani, minua kehotetaan olemaan se aikuinen, joka näyttää esimerkkiä siitä, kuinka ongelmia rakentavasti ratkotaan.

Sitten siirrytään puhumaan lapselleni. Kerrotaan hänelle, ettei hän ole yksin ja että hänen olisi hyvä puhua aikuisille kokemuksistaan. Lapselleni sanotaan, että kaikilla on joskus hyviä päiviä ja joskus huonoja päiviä. Hänelle kerrotaan, että toiset lapset nyt usein sanovat asioita, joita eivät oikeasti tarkoita. Häntä pyydetään ymmärtämään, että toisella voi olla paha mieli jostain syystä.

Seuraavaksi käännetään katseet toiseen perheeseen. Kerrotaan toisen perheen äidille, kuinka tässä aiotaan edetä. Äitiä rauhoitellaan ja hänelle vakuutetaan, että asia selvitetään ilman, että ketään leimataan tai syytetään mistään. Toistetaan useamman kerran, että virheitä voi tapahtua ja että virheistähän oppii. Sanotaan, että tämä on juuri oikea ympäristö käsitellä asiaa.

Ja lopuksi sanat suunnataan tuon toisen äidin lapselle. Minä kuulen ymmärtäväiset, jopa myötätuntoiset sanat. Häneltä kysytään miksi hän toimi niin kuin toimi? Tiedämmehän me kaikki, että hänelle on selvää, ettei niin pitäisi toimia. Häneltä kysytään, ymmärsikö hän aiheuttavansa pahaa mieltä toiselle. Kuunnellaan hänen selityksiään siitä, kuinka kaikista ei voi tykätä. Hänelle toistetaan, ettei häntä oikeastaan syytetä mistään ja että aikuiset ovat hänen tukenaan. Hänelle sanotaan, ettei niin saa enää tehdä. Häntä pyydetään lupaamaan, että jatkossa toimii toisin.

Lopuksi tuo lapsi nieleskelee kyyneleitä kertoessaan kuinka hänen kissansa on kuollut. Se, että minun lapseni isä on kuollut, ei kiinnosta pöydän ääressä ketään. Minä en siitä maininnut, eikä lapseltani siitä kysytty, vaikka asia on yleisesti tiedossa. Tuo toinen lapsi saa kissatarinallaan myötätuntoa osakseen. Minun lapseltani toivotaan, että hänkin ymmärtäisi, kuinka paha mieli toisella on….

Minä en ymmärrä. Kuolleen kissan omistaja on ilkkunut, haukkunut, nimitellyt ja eristänyt minun lastani. Hän on tehnyt vakuuttavaa työtä. Lapseni on pitää itseään huonona, rumana ja tyhmänä. Lapseni saa viestejä, joissa kaverit kertovat, ettei hänen tarvitse pelätä koulussa. Mutta samalla kaverit vanottavat, ettei lapseni kerro kellekään, että he viestittelevät keskenään.

Kaikkea ei tarvitse eikä pidä ymmärtää. Kiusaajaa pitää voida sanoa kiusaajaksi. Kiusaaminen on aina väärin, olivatpa siihen johtaneet syyt mitä tahansa. Kiusaaja tarvitsee selkeän viestin siitä, että hänen tekonsa ovat vääriä ja niistä joutuu vastuuseen. Kiusaajan ei ole syytä kerjätä myötätuntoa, jos häntä sanotaan kiusaajaksi.

Rasistia saa sanoa rasistiksi. Rasistin on jouduttava vastaamaan teoistaan silloinkin, kun ne ovat ”yksittäistapauksia… kännissä ja yöllä… tarkoittamatta.. suuren yleisön väärin ymmärtämiä.. tulkintavirheitä….” On raukkamaista uhriutua siitä, että rasistia sanotaan rasistiksi.

Sinun lapsesi ovat minun lapsiani…

Posted on by
Vastaus

shutterstock_282092915Viimepäivien uutiset ovat olleet täynnä pakolaisia. Uutiskuvissa nuoret miehet hukkuvat Välimereen, juoksevat Kanaalin tunneliin yön pimetessä, nukkuvat puistoissa, penkeillä ja hylätyissä taloissa.

Lööpeissä huudetaan ennenäkemätöntä pakolaisvirtaa Eurooppaan, ihmetellään näitä kotimaistaan pakenevia nuoria miehiä, haastatellaan kalvenneita suomalaisia, joiden naapurustoon on kiireellä avattu vastaanottokeskus.

Ja minulta kysytään miksi, miksi nuoret miehet? Kuka tämän maksaa? Missä ovat naiset ja lapset?

Minä olen äiti. Minulla on poika. Hän on jo aikuinen, yli kaksikymmentä, sellainen ”sotimisiässä oleva nuori mies”, joista lööpit kertovat – paitsi, että minun aikuinen poikani ei elä sotivien joukkojen keskellä. Minulla on myös tyttäriä, aikuisia kaikki. Minä olen äiti, jonka lapsille ei lasketa hintaa. Äiti, jonka lapsia eivät naapurustossa asuvat ihmiset pelkää.

Äitinä olen valmis suojelemaan kaikkia lapsiani, vaikka oman henkeni, terveyteni ja hyvinvointini uhraten. Meillä äideillä ja isillä on sellainen tapa. Halu suojella lasta kaikelta maailman pahuudelta syntyy sillä hetkellä, kun lapsi alkaa elää ajatuksissamme, maailmassamme ja arjessamme. Halu suojella lasta on kaikille vanhemmille yhtenevä riippumatta kulttuurista, kielestä, akateemisesta sivistyksestä, luku- ja kirjoitustaidosta tai rahasta. Me vanhemmat vaan olemme tällaisia. Kaikkialla maailmassa.

Jos minun lapseni – nämä kallisarvoiset aikuiseni – olisivat vaarassa, kääntäisin jokaisen kiven, kolkuttaisin jokaiselle ovelle ja myisin kaiken omaisuuteni saadakseni heidät turvaan. Ja kyllä, jos tietäisin, että matka turvalliseen ympäristöön on vaarallinen, lähettäisin sen sotimisiässä olevan poikani ensin. Ajattelisin, että hän ehkä selviää matkasta paremmin kuin tyttäreni. Kyllä, tytötkin osaavat taistella, mutta silti lähettäisin pojan. Sillä minä olen äiti.

Toivoisin, että poikani selviytyisi matkasta. Ajattelisin, että hän on vahvempi jaksamaan matkan koettelemukset. Poikaani ei ehkä raiskattaisi, ei myytäisi kellekään. Ajattelisin suojelevani poikaani, sillä hänen ei tarvitsisi kotimaassaan ”tappaa tai tule tapetuksi”. Ajattelisin, että suojelen tyttäriäni lähettämällä matkaan poikani. Sillä jos poikani selviytyisi, hänellä olisi ehkä mahdollisuus pelastaa siskonsa. Toivo lasteni selviytymisestä olisi minun happeani, minun elinvoimaani.

Jos lapseni pelastuisivat, minä selviäisin vaikka maanpäällisessä helvetissä. Niin se vaan on. Minä olen äiti. Minä olen syyrialainen äiti. Minä olen somalialainen äiti. Minä olen irakilainen äiti. Minä olen äiti. Siksi Välimeren ylittää poikani. Siksi Kanaalin tunneliin pyrkii poikani. Siksi minun poikani hakee Euroopasta ja Suomesta turvapaikkaa.

Miksi sinä pelkäät minun poikaani?

Ei vihapuheelle, ei rasismille

Posted on by
Vastaus

shutterstock_106869785Elämmekö historiatonta aikaa…

Osallistuin joitakin aikoja sitten mielenkiintoiseen seminaariin. Seminaarissa käsiteltiin holokaustin merkitystä eurooppalaisen arvomaailman, ihmiskäsityksen ja yhteiskuntamoraalin kehittymiselle. Keskustelu oli vilkasta ja totta puhuen erittäin suoraa ja asioiden ytimen tavoittavaa. Panelisteina seminaarissa olivat ruotsalainen kirjailija Göran Rosenberg ja suomalainen ministeri, historioitsija Erkki Tuomioja.

Keskustelu kumpuili antisemitismistä isisiin, natsien valtaannousua -30-luvun Saksassa ruokkineesta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä nykyisiin sosiaalisen median ulottuvuuksiin mielipiteen muokkaajina. Historia pitää muistaa. ”Ei koskaan enää”, sanoi Göran Rosenberg – ja kysyi heti perään: ”Miksi emme ole huomaavinamme, että joitain ihmisryhmiä epäinhimillistetään? Miksi emme äänekkäästi tuomitse vihapuhetta kansanryhmää vastaan, kun kohtaamme sellaista? Miksi media antaa sanavapauden nimissä rasisteille äänen? Miksi poliittiset puolueet vaikenevat rasismista?”

Natsisaksassa ihmisyys kadotettiin. Juutalaisilta riistettiin ihmisarvo tehokkaan propagandakoneiston tuella. Valtaan päästyään natsit aloittivat järjestelmällisen ja järjettömän ihmisten tuhoamisen. Kaikki tämä tapahtui nopeasti, tehokkaasti ja järjestelmällisesti.

Ihmisten mieliin vaikuttaminen. Jonkin ihmisryhmän eristäminen. Yhdenvertaisten oikeuksien kaventaminen – ja lopulta kaikkien oikeuksien kieltäminen niiltä, joita ei enää pidetty ”oikeina ihmisinä”.

Minä olen keskustellut lukuisia kertoja peruskoulunsa päättäneiden nuorten kanssa. Ja valitettavan usein olen joutunut toteamaan, etteivät nämä suomalaisen peruskoulun käyneet nuoret tiedä holokaustin historiasta juuri mitään. Meillä on keskuudessamme jopa aikuisia, jotka kieltävät holokaustin – ja sillä tavoin kieltävät eurooppalaisen historian. Vielä enemmän tunnen niitä aikuisia, joita asia ei kiinnosta. Tai jotka eivät halua asiasta puhua, kun se on niin kiusallinen ja ”vanha” juttu.

Ja minusta on alkanut tuntua siltä, kuin historia toistaisi itseään. Vähän verhotummin, vähän piilossa, vähän vähemmän räikeästi, mutta siellä se on. Netissä keskustelu siitä, kuinka joku ryhmä epäinhimillistetään, yksittäisen henkilön teko yleistetään koko ryhmää koskevaksi yleiseksi pahuudeksi, vääränlaisuudeksi, kulttuuriseksi piirteeksi.
Europarlamentaarikon hurraava ja kaikenlaiseen rasistiseen ajatteluun ohjaava blogikirjoittelu. Kansanedustajien lausahdukset ja kommentit, joissa ihmisarvoa ja yhtäläisiä oikeuksia ei tunnisteta kaikille kuuluvaksi.

Mutta hulluinta on, että mainitsemassani seminaarissa kaikenlaisen elitistisen rasismin puolueessaan mahdollistava – ja siten myös siihen peruskansalaisia kannustava – rasisti pestiin puhtaaksi rasistisista teoista ns. ei-rasistien toimesta. Ihmiset, jotka puheenvuoronsa aloituksessa muistivat mainita olevansa suvaitsevia, avarakatseisia ja kaikin puolin mukavia maailmaasyleileviä ihmisiä, vakuuttivat seminaarin yleisölle, että ”tuo henkilöhän ei itse ole rasisti….”

Minä en ymmärrä tätä. Jos tietoisesti suljen silmäni rikolliselta toiminnalta (= vihapuhe, kunnialoukkaus, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, lainvastaisten tekojen valmistelu…) ja tarjoan rosvoille mahdollisuuden rötöstellä, enkö minä silloin olen yhtä syyllinen kuin rikoksen tekijä? Enkö minä ole silloin vastuussa avunannosta? Ja enkö minä silloin laiminlyö ilmoitusvelvollisuuteni, kun tiedän, että joku porukka suunnittelee ja valmistelee rikollisia puuhia?

Historiaa ei pidä unohtaa – historia pitää tuntea, siitä pitää oppia, jotta se ei toista itseään.

Johtaako perhepolitiikkaa kukaan?

Posted on by
1

Helena Hiila-O´Brien

IMG_4985Suomalaiset arvostavat perhettä. Suomi on perhepolitiikan kärkimaa. Syntyvyys on eurooppalaisittain korkealla tasolla. Äitiys ja ura on mahdollista yhdistää. Näinhän me uskomme, mutta olemmeko tuudittautuneet siihen, että hyvä tilanne jatkuisi automaattisesti?

Tosiasiassa syntyvyytemme on jo neljättä vuotta laskussa. Tahaton lapsettomuus lisääntyy niin, että 20% naisista ja 25% miehistä jää lapsettomiksi, valtaosa heistä vasten tahtoaan. Mediassa on juttuja joiden mukaan nuoret olisivat niin kulutus- ja elämyshaluisia, ettei aikaa eikä innostusta perheellistymiseen riitä. Joidenkin osalta tämä voi pitää paikkaansa, mutta enemmistö haluaa ensin vakaan elämäntilanteen. Lasten hankkiminen ei ole enää itsestään selvyys kuten omassa nuoruudessani, jolloin opiskelun ja vanhemmuuden yhdistäminen oli vielä tavallista. Nyt opinnot on suoritettava loppuun, työpaikka ja ehkä asuntokin on varmistettava ennen kuin uskaltaa ajatella lasten hankintaa.

Useimmiten ei kuitenkaan ole kyse halusta jatkaa nuoruutta ja vapautta vaan epävarmuus tulevaisuudesta ja huono työillisyystilanne vaikuttavat. Syyt ovat sosioekonomisia. Lapsettomien määrä kasvaa nykyään Suomessa erityisesti vähemmän koulutettujen miesten ja naisten keskuudessa. Niiden perheiden osuus, jotka saavat kolme lasta tai sitä enemmän on myös kutistunut.

Perheettömyys ei vastaa enemmistön toiveita. Väestöliiton vuosittain tekemien Perhebarometrien mukaan suurin osa pitää avioliittoa ihanteellisena elämisen muotona ja enemmistö toivoo 2-3 lasta. Vain pieni vähemmistö ei toivo lasta ollenkaan tai tyytyisi vain yhteen.

Helposti ajatellaan, ettei rahalla ole merkitystä. Monet poliitikot vähättelivät lapsilisäleikkauksen merkitystä perheen arjessa tyyliin ”mitä nyt kymppi merkitsee”. Kymppi kertautuu, jos lapsia on useampia ja mitä heikommassa taloudellisessa tilanteessa perhe on, sitä suurempi on tulonsiirtojen, kuten lapsilisän merkitys. Nyt virheliikettä yritetään korjata verohuojennuksilla. Kuka hyötyy ja kuka jää juuri rajan alle sekoittaa jo ministerienkin päät. Veikkaanpa, että seuraava tai sitä seuraava hallitus ”virtaviivaistaa” verotusta ja tuo lapsivähennys poistuu.

90- luvun lama ei rokottanut syntyvyyttä vaan oikeastaan kävi päinvastoin. Syynä oli vahva perhepolitiikka ja erityisesti kotihoidon tukijärjestelmä. Nyt halutaan tasa-arvon nimissä kaventaa vanhempien oikeutta itse päättää, miten ja kuka pikkulapsia hoitaa. Arviot vaikutuksista lasten hyvinvointiin puuttuvat samoin taloudelliset laskelmat. Pakollinen kotihoidon tukiajan puolittaminen vanhempien kesken lisää kuntien ja valtion menoja, koska päivähoidon ja työttömyysturvan kustannukset kasvavat. Joustot häviävät. Nähtäväksi jää, ryhtyvätkö KELA ja kunnat jatkossa kontrolloimaan hoitaako lasta tosiasiassa se henkilö, joka tukea nostaa.

Perheiden asemaa onkin nakerrettu vuosien varrella. Vähän kerrallaan on tingitty päivähoidon laadusta, koulujen normaalia kulkua vaikeutettu opettajien lomautuksilla, kotipalvelua ei käytännössä ole saanut aikoihin ja nyt vielä etuisuuksia leikataan. Arvostetaanko perheitä oikeasti muutoinkin kuin juhlapuheissa? Kansalaiset osaavat vetää johtopäätöksiä poliitikkojen sanojen ja tekojen välisestä ristiriidasta. Valitettavasti se saattaa näkyä syntyvyyden vähentymisenä edelleen.

Tuntuukin siltä, että maastamme puuttuu perhepoliittinen strategia ja visio. Kuka oikein Suomessa johtaa perhepolitiikkaa? Perheiden asiat jakaantuvat monen ministeriön hallinnonalalle. Kokonaisuus ei ole kenenkään käsissä. Leikkauksia esitetään, perutaan, muutetaan ja korvataan ilman selkeitä laskelmia. Puhumattakaan, että arvioitaisiin miten muutokset vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Olisi jo korkea aika perustaa Perheministeriö ja tai koota perheitä, nuoria ja lapsia koskevat asiat valtioneuvostossa yhteen koriin, jos erillisistä ministeriöistä aiotaan luopua kokonaan. Vai haluammeko, että valtiovarainministeriö on tärkein perhepoliittinen viranomainen jatkossakin.

Helena Hiila-O´Brien on Väestöliiton toimitusjohtaja

 

Yoda: ”Pelko johtaa vihaan, viha johtaa raivoon, raivo johtaa kärsimykseen”

Posted on by
1

Yoda-Fear-is-the-path-to-the-dark-side

Jos olet joskus ollut eksyksissä, tiedät, että eksyttäessä etsitään tuttuja maamerkkiä maastosta tai ystävällisiä kasvoja väkijoukosta. Ja kun tutun polun tai kadunkulman vihdoin löytää, kun näkee ystävälliset kasvot, ihmisen, jolta saa apua, rauhoittuu hätääntynyt mieli – nyt on suunta mihin kulkea, joku joka neuvoo tien ja joka askeleella huomaat olevasi lähempänä kotia, turvallisessa, ystävällisessä ympäristössä. Pelko häviää, energia virtaa ja askeleet kevenevät.

Kaikki me joudumme joskus sietämään pelkoa, mutta jatkuva pelon kanssa eläminen on valtavan kuluttavaa.

Kohtaan työssäni paljon maahan muuttaneita aikuisia ja heidän Suomessa tai muualla syntyneitä lapsiaan. Kohtaan työssäni myös paljon pelkoja. Kotoutuvien ihmisten menneisyyteen liittyviä pelkoja, mutta myös nykyhetkeen ja tulevaisuuteen liittyviä pelkoja.

Kun on onnistuttu pääsemään entisen ympäristön aiheuttamista peloista – on muutettu Suomeen – kaikenhan pitäisi olla hyvin? Enää ei ole syytä pelätä sotilaita eikä väkivaltaa, ei nälkää, ei köyhyyttä, ei yksinäisyyttä eikä koulutuksen puutetta.

Mutta monet kohtaamani ihmiset pelkäävät edelleen. Pelko vain on muuttanut muotoaan. Vaikka aiempi uhka onkin poistunut, sen tilalle on tullut uudenlainan turvattomuus, epävarmuus ja kauhu. Pelko on asettunut muuttaneen mieleen, käynyt taloksi muuttaneen kotiin.

Turvapaikkaprosessissa on jatkuvasti läsnä pelko siitä, saako jäädä vai joutuuko lähtemään. Jos saa jäädä, vähintäänkin maailmalle jääneiden perheenjäsenten ja läheisten puolesta pelottaa edelleen – kuinka heidän käy, saako perheenjäsen tulla Suomeen? Niinpä pelko siitä, näkeekö läheisiä enää koskaan, jää.

Jos muuttaa maahan töihin tai menee naimisiin pelottaa, että onkin tehnyt elämässään väärän ratkaisun. Oikean ratkaisun itselleen, mutta väärän jonkun toisen ihmisen mielestä.  Pelottaa, että se toinen kritisoi ja arvostelee kannustamisen ja tukemisen sijaan.

Pelottaa, ettei tule ymmärretyksi. Tai vielä enemmän voi pelottaa, ettei itse ymmärrä. Pelottaa, mihin molemminpuolinen ymmärtämättömyys johtaa?

Pelottaa, ettei tule hyväksytyksi tai tulee väärin kohdelluksi.  Pelottaa, ettei osaa puolustautua. Tai ettei saa mahdollisuutta puolustautua. Tai ettei tiedä, miten puolustautua. Pelottaa, kun ei tiedä, kannattaako edes yrittää puolustautua.

Pelottaa yksinäisyys.  Pelottaa, että joutuu olemaan riippuvainen toisten avusta ja hyväntahoisuudesta. Pelottaa, ettei saa apua vaikka mikä olisi tai ettei tule hyväksytyksi vaikka mitä tekisi.

Puhumattakaan siitä, että pelottaa löytyykö töitä ja jos löytyy, sekin voi pelottaa. Entä jos työnantaja ei ”näe” aiempaa työkokemusta? Tai ei hyväksy turbaania? Tai työkaverit eivät hyväksy joukkoonsa?

Pelottaa löytyykö asuntoa, oppiiko kieltä? Ja jos oppii, oppiiko koskaan riittävän hyvin? Mitä, jos aina sanotaan, ettei kielitaito riitä? Pelottaa, kun ei tiedä kuka päättää mikä on ”riittävän hyvä kielitaito”.

Viranomaiset pelottavat, mutta tuntematon, hymytön naapurikin pelottaa. Pelottaa kadulla ja pelottaa kaupassa. Pelottaa, että tekee jotain, joka saa naapurin raivostumaan. Ja vaikka tietää, että se naapuri toimii väärin, tuntuu koko ajan, että itse on väärässä paikassa tai väärään aikaan.

Pelottaa, kun ohikulkijat tarkoituksella, ja kanssakulkijatkin huomaamattaan, antavat ymmärtää, ettei kuulu tänne. Pelotta, kun ei tiedä, minne sitä sitten kuuluisi….

Pelottaa, ettei voi vaikuttaa omaan elämäänsä. Pelottaa tuntematon tulevaisuus. Ja ennen kaikkea pelottaa lasten tulevaisuus. Miten lapset selättävät pelkonsa maassa, jossa kansanedustaja saa huudella ”neekeriukkoa”, maassa jossa uutisoidaan uusien pakolaisten ”hankkimisesta varastosta”, maassa jossa naapuriin muuttaneen kongolaisperheen ikkunoita kivitetään tai lasten päälle syljetään kadulla.

Monien asiakkaideni kodeissa Pelosta on tullut perheenjäsen. Pelko on asettunut olohuoneeseen, ottanut paikan ruokapöydässä.  Pelko seuraa perheen mukana pihalle ja puistoihin, töihin ja kouluihin, kauppoihin ja kaduille joka päivä. Pelko on ovela ja sitkeä, se naamioituu usein, mutta siellä se lymyää Pärjäämiseen ja Epävarmuuden naamareiden takana. Ja aikuisten Pelko asettuu lastenkin arkeen, ottaa tehtäväkseen opettaa myös lapsia pelkäämään.

Pelko saa ihmiset etsimään suojaa. Pelosta halutaan päästä eroon, suojaan edes hetkeksi. Ja suojaa etsitään hymyistä ja halauksista, ymmärryksestä ja yhteisestä naurusta – ihmisiltä, naapureilta, sinulta.

Jos suojaa ei löydy naapureilta, ei pääse kylään eikä kahville, ei löydy juttukaveria leikkipuistosta eikä koulun pihalta – mistä sitten? Joskus löytyy toisesta maahan muuttaneesta perheestä toinen Pelko – ja joskus löytyy Pelko seinän takaa, sinun kodistasi ja parhaan ystäväsi kodista.

Ja kas, kaksi Pelkoa yhdessä vahvistuvat ja voimaantuvat, Pelon häätäminen vaikeutuu entisestään. Pelot kokoontuvat, ruokkivat toisiaan ja alkavat vakuuttaa kuuluvansa tänne, ihmisten arkeen.

Miten häätää Pelko? Miten suojella lapsia Pelolta? Miten pysäyttää pelon kasvu Raivoksi ja Kärsimyksesksi?

Kaikki asiakkaani haluaisivat suojella lapsiaan. Aina, kaikelta mitä ikinä lapset keksivätkin pelätä. Jos myös sinä haluat suojella lapsia, kaikkia lapsia, auta naapuriasi karkottamaan Pelko. Karkota oma Pelkosi, ylitä ennakkoluulosi ja kutsu naapurisi kahville, lähtekää yhdessä leikkipuistoon.

Kuva: http://www.glavo.net/images-quotes/love-quotes-by-yoda/attachment/love-quotes-by-yoda-936

Aamubussi

Posted on by
Vastaus

Kuljen aamuisin bussilla töihin. Odottelen bussia meluisan Hämeenlinnanväylän varrella, kuten lukuisat muutkin työmatkalaiset. Viime keväänä satuin joitakin kertoja samaan bussiin pienen päiväkotimatkalaisen ja hänen äitinsä kanssa. Alkuun olimme vain matkustajia bussissa.

Pian huomasin, että mehän odottelemme bussia samalla pysäkillä. Erään kerran satuimme bussiin, joka oli tupaten täynnä. Pieni päiväkotilainen sinnitteli seisten käytävällä äitinsä vieressä. Istumapaikkaa ei pojalle kukaan tarjonnut. Mutta kun bussista poistui matkustaja, vapautui paikka. Siinä se istumapaikka nyt oli, ihan minun edessäni. Pojan äiti ei siihen rohjennut lasta nostaa, sillä käytävällä seisovia aikuisia oli paljon. Niinpä minä nostin pojan istumaan: ”Istu tähän, bussissa voi kaatua helposti.” Hämmentynyt äiti kiitteli vuolaasti.

Tästä alkoi bussituttavuutemme. Pysäkillä seistessämme hymyilimme. Keskustelimme säästä ja bussien aikatauluista. Pieni poika osallistui ahkerasti keskusteluun. Hän kertoili tarinoita päiväkodista ja siitä kuinka hänestä pian tulee eskarilainen, synttärit ovat syksyllä. Ja isästä, joka käy töissä ja ansaitsee niin paljon rahaa, että poika saa uuden kännykän kun menee kouluun. Toisinaan oikein odotin näkeväni pojan äiteineen bussipysäkillä – on mukavaa matkustaa yhdessä ruuhkabussissa, jotenkin matkakin tuntuu lyhyemmältä.

Tuli kesä, jäin lomalle, enkä nähnyt pitkään aikaan päiväkotiin matkaavaa pikkumiestä. Kunnes tänä aamuna kuljin tuttua reittiä pysäkille päin – ja kas, siinähän poika äitinsä kanssa oli. Asuvat lähitalossa. Kesä on vietetty leikkipuistossa ja uimassa. Lämmintä on ollut. Isä on edelleen töissä. Ja pojasta tullut eskarilainen. Ihailemme yhdessä uutta lippalakkia ja hienoja sormikkaita, joita syksyllä varmaankin tarvitaan. Lehdetkin putoavat kohta puista.

Sitten poika kertoo minulle asian, jota en hänen mielestään ole tainnut huomata. Hän on afrikkalainen. Ja äiti myös. ”Ai niinkö”, totean, ”minusta sinä kyllä olet ihan suomalainen.” Poika tuijottaa minua hämmästyneenä. Äiti hymyilee hiljaa. ”Mutta kaikki sanoo, että mä olen afrikkalainen.” ”No, sinä asut tuossa mun naapurissa melkein, kuljet samalla bussilla kuin minä, sinä käyt eskarissa ja minä töissä, me puhumme molemmat suomea – kyllä sinä olet ihan yhtä suomalainen kuin minäkin. Ja minusta on hienoa, että olet vähän afrikkalainenkin jos haluat.”

Hämeenlinnan väylän pysäkillä on niin meluisaa, että on pakko lähes huutaa, jotta saisi äänensä kuuluville.  Ja kas, pysäkillä, jolla ei kukaan yleensä puhu kellekään koskaan mitään, kuulen vierestäni miehen äänen: ”Karkasiko poika?” Käännyn katsomaan, mies osoittaa pientä juttukaveriani, joka on siirtynyt kiipeilemään porraskaiteella. ”Ei karannut, hän vaan tykkää kiipeillä. Bussin odottelu on tylsää.” ”Juu, pojat on sellaisia, kaikenlaiset pojat,”  jatkaa mies.

Huomaan sivusilmällä, että pojan äitikin on siirtynyt kauemmas minusta. Ja samalla bussi tulee. Mies tulee ihan viereeni jonoon päästäkseen bussiin ja kysyy minulta: ”Minkä maalaisia nuo ovat?” ”Ihan ovat suomalaisia”, on pakko vastata lippua matkakortinlukijan luona näyttäessäni. Mies vaikenee, mutta huomaan, että äiti ja poika hymyilevät. Bussista poistuessaan molemmat vilkuttavat minulle innokkaasti. Suomensomalialainen äiti poikansa kanssa menossa eskariin.

Ja minä mietin, kuinkahan usein poika kuulee olevansa ”ei-suomalainen”, ennen kuin hän on niin iso, että matkustaa päivittäin töihin bussilla. Ja tapaa ehkä bussissa jonkun pienen suomalaislapsen, joka ei meidän aikuisten takia ymmärrä olevansa suomalainen.