Psykoterapiakoulutus on harvojen etuoikeus

Psykoterapia on keskustelumuotoista hoitotyötä yksilöiden sekä parien ja perheiden kanssa. Kunnilla on lakisääteinen velvollisuus tarjota asukkailleen tarvittavat psykoterapiapalvelut. Kansaneläkelaitoksen tukemat kuntoutuspsykoterapiat täydentävät kunnallisia palveluita. Myös esimerkiksi seurakunnat tarjoavat lyhytkestoista psykoterapiaa.

Psykoterapian tavoitteena on muun muassa ihmisen toimintakyvyn ylläpitäminen ja inhimillisen kärsimyksen vähentäminen, mutta sillä on myös merkittävä yhteiskunnallinen tehtävä. Mielenterveysongelmat ovat Suomessa yleisin syy jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle. Vuodesta 2006 vuoteen 2014 mielenterveyskuntoutujien määrä lähes kaksinkertaistui (Kela). Vanhempien mielenterveysongelmat vaikuttavat myös lasten hyvinvointiin ja kehitykseen.

Psykoterapia on vaikuttavaa auttamistyötä. Esimerkiksi Kelan kuntoutuspsykoterapiaa saaneista noin 75 % on opiskelu- tai työkykyisiä psykoterapian päättyessä.

Suuresta tarpeesta huolimatta psykoterapiakoulutukseen hakeutuvat kohtaavat merkittäviä taloudellisia haasteita. Psykoterapiakoulutus on muuttunut yhä enemmän omakustanteiseksi, ja koulutuksen kulut ovat lisääntyneet huomattavasti. Psykoterapiakoulutus kestää yleensä noin 3-4 vuotta, ja siihen kuuluu seminaareja, potilastyötä, työnohjausta sekä koulutettavan oma psykoterapia. Yliopisto veloittaa lisäksi lukukausimaksuja. Psykoterapiakoulutuksen kokonaiskustannukset voivat olla jopa yli 60 000 euroa.

Vanhemmat kollegat kertovat, että aikaisemmin esimerkiksi kunnallinen työnantaja saattoi maksaa suuren osan koulutuskuluista. Nykyisin on mahdollista saada palkallisia koulutuspäiviä, jotka harvoin kuitenkaan riittävät kattamaan arkipäivinä järjestettävät seminaarit.

Verottaja on omalta osaltaan lisännyt psykoterapiakoulutuksen kuluja. Vuonna 2014 korkein hallinto-oikeus päätti, että psykoterapiakoulutuksen kulut ovat verovähennyskelvottomia. Tätä perusteltiin sillä, että koulutus johtaa uuteen ammattinimikkeeseen. Psykologiliitto on todennut, että päätös on aiheuttanut merkittäviä ongelmia koulutettaville. Uudesta ammattinimikkeestä huolimatta psykoterapiakoulutus on usein täydennyskoulutusta. Esimerkiksi monissa psykologin toimissa edellytetään psykoterapeutin pätevyyttä.

Verottajan uusimman päätöksen mukaan (2015) yliopiston alihankkijoiden toteuttama psykoterapiakoulutus muuttuu arvonlisäverolliseksi. Käytännössä moni psykoterapiakoulutus toteutuu yhteistyössä yliopiston ja erilaisten koulutusyhteisöjen kanssa. Näissä koulutuksissa verouudistus merkitsee 24 % korotuksia koulutuksen seminaarimaksuihin. Tämä lisäys voi nostaa esimerkiksi nelivuotisen koulutuksen hintaa noin 4000 eurolla. Verottajan korotuspäätökset ovat kohtuuttomia psykoterapiakoulutettaville. Yliopiston lukukausimaksut sekä potilastyön työnohjaus ovat edelleen arvonlisäverottomia.

Mielenterveysongelmista kuntoutuminen on vakava asia niin yksilötasolla kuin kansantaloudellisestikin. Psykoterapiakoulutettavan varallisuus ei voi olla tärkein kriteeri koulutukseen hakeutumisessa. Jo nyt on nähtävissä, että psykoterapiakoulutuksiin ei aina löydy riittävästi osallistujia: mielenkiinto psykoterapiatyöhön ei riitä, kun rahat loppuvat. Terveydenhuollon ammattinimikkeeseen johtavien koulutusten tulisi olla tasapuolisesti maksuttomia.

Lähteet:

vero.fi

Kela

Kuva: generateonlinewealth-sivusto

Mitä on tunnefobia?

Tunteet ohjaavat ihmisen käyttäytymistä niin hyvässä kuin pahassa. Tunteet auttavat sopeutumaan muutoksiin ja suojelemaan omaa itseä. Tunne kertoo, ”missä mennään”.

Monien psyykkisten pulmien taustalla voi toisaalta olla vaikeus kokea jotain tunnetta. Psykologi McCullough kollegoineen kutsuu tätä vaikeutta tunnefobiaksi eli tunteen pelkäämiseksi.

Pohditaan ensin muunlaisia pelkoja: ihminen, joka pelkää korkeita paikkoja, voi vältellä lentokoneella matkustamista. Hän saattaa jättää ottamatta vastaan työtarjouksen, jos työpiste sijaitsee korkealla kerrostalossa. Bakteereja pelkäävä ei useinkaan halua hakeutua sairaanhoitajaksi. Hän saattaa avata ovenkahvat hihalla ja vältellä ihmisten kättelyä. Tunnefobia toimii samalla periaatteella. Ihminen välttää tietyn tunteen kokemista. Välttelyä voi tapahtua monella tavalla.

Tunnefobia syntyy, kun alkuperäiseen tunteeseen liittyy jokin sisäinen este. Esimerkiksi surun, innostuksen tai vihan kokemukseen liittyviä esteitä voivat olla häpeä, syyllisyys tai ahdistus. Ihmisellä voi olla vaikkapa tarve kertoa palaverissa innostavasta ideasta, mutta samalla hetkellä kun hän avaa suunsa, hän kokeekin voimakasta häpeää.  Häpeä aiheuttaa sisäisen ristiriidan. Toinen esimerkki: ihminen voi tunnistaa, että hänen on vaikea kohdata omia seksuaalisia tunteitaan, koska niihin liittyy voimakas ahdistus. Tällöin tunnefobia, sisäinen ristiriita, on tiedostettu ja sitä voi tutkia omassa mielessä.

Tunnefobia voi olla myös tiedostamaton. Tällöin ihminen suojautuu sisäiseltä ristiriidalta ymmärtämättä, mistä pohjimmiltaan on kysymys. Suojautumiskeinoja voi olla monia. Joku voi saada päänsäryn aina, kun häntä loukataan. Hänelle ei tule mieleenkään, että nyt voisi suututtaa tai että jokin estää suuttumusta. Toinen ajattelee, ettei hän halua vaikuttaa ihastuksensa silmissä liian innokkaalta, eikä viestitä tälle viikkoon. Kolmas sanoo kumppanin lähdettyä, että ”en oikeasti edes rakastanut häntä”. Itselle ahdistavilta tunteilta suojautuminen on inhimillistä.

Jonkin tunteen pelkääminen ei johda kaikkien tunteiden välttämiseen. Ensisijainen tunne voi korvautua jollakin toisella tunteella: esimerkiksi jos joku pelkää surun tunnetta, hän voi surun sijaan kokea vaikkapa vihaa. Henkilön ihmissuhteet saattavat kärsiä yllättävistä vihanpuuskista, ja oma surutyö jää tekemättä. Tunne ohjaa käyttäytymistä silloin haitalliseen suuntaan hyvinvoinnin kannalta.

Tunnefobian taustalla on yleensä traumaattisia elämäntapahtumia tai kokemuksia menneistä ihmissuhteista. Vanhemmat ja muut hoitajat, laajemmin koko yhteiskunta, voivat viestiä, että jotkut tunteet ovat sallitumpia kuin toiset. Lasta on voitu kieltää esimerkiksi itkemästä, suuttumasta tai vaikka koskettelemasta itseään. Tunteisiin liittyvät ihanteet ovat syvällä yhteiskunnassa, ja toisaalta jokaisella perheellä on oma tunnekulttuurinsa.

Tunnefobian ennaltaehkäisyyn auttaa se, että lapsen hoitajat pohtivat, mitkä tunteet ovat vaikeita heille itselleen. Kun vanhempi on sujut omien tunteidensa kanssa, hänen on helpompi ottaa vastaan lapsen tunteita. Lasta auttaa jo se, jos aikuinen nimeää hänen tunteensa. ”Taidat olla kiukkuinen.” ”Nyt sinun on ikävä äitiä, mutta pian äiti tulee.”

Miten sinun lapsuuden perheessäsi on suhtauduttu tunteisiin?  Voit pohtia seuraavia tunteita: viha, suru, pelko, ilo, innostus, hellyys, ylpeys, seksuaalinen halu. Minkä tunteen käsittelyyn olet saanut hyvät eväät kotoa? Onko jokin tunne ollut väärin tai häpeällinen? Jos jokin näistä tunteista tuntuu sinusta häpeälliseltä tai kielletyltä, miten olet suojautunut kokemasta tätä tunnetta? Tunnetko sen sijaan jotain muuta tunnetta, onko mielessäsi jokin tietty ajatus vai pyritkö ratkaisemaan tilanteen muulla tavoin? Oletko saanut läheisiltäsi palautetta tavastasi reagoida esimerkiksi iloisiin, surullisiin tai ärsyttäviin tilanteisiin?

Lähteet:

http://www.affectphobiatherapy.com/

McCullough, L., Kuhn, N., Andrews, S., Kaplan, A., Wolf, J. & Hurley, C. L. (2003) Treating Affect Phobia: A Manual for Short-Term Dynamic Psychotherapy. The Guilford Press.

Kuva: Hermosolut: Sebastian Kaulitzki/Shutterstock. Kasvot: Lassedesignen/Shutterstock. Kuvitus: Dan Bishop/Discover

Kun sinkku hylkää ystävänsä

kun-sinkku-jattaa-ystavansa-kuva-tenmania-sivustoLapsuuden kaverilla oli syntymäpäiväkutsut. Sinkkuystävä ei saapunut paikalle. Eräiden hääjuhlien aikaan sinkulle tuli yllättävä meno. Leffailloissa häntä ei ole näkynyt. Sama sinkkukaveri vaihtaa äkkiä puheenaihetta, kun ystävä kertoo olevansa raskaana. Eikö häntä kiinnosta?

Kolmikymppisten naisten ystäväpiirissä tapahtuu yllättäviä muutoksia. Yksi on löytänyt uuden kumppanin eronsa jälkeen, toinen menee naimisiin, sinkkukaveri jatkaa sinkkuelämäänsä. Tässä ei ole mitään yllättävää – mutta järkytys voi olla se, että pitkäaikaisesta, rakkaimmasta sinkkuystävästä ei kuulu enää mitään. Hän on vaihtanut kaveriporukkaa.

On ymmärrettävää, että parisuhdetta etsivä sinkku haluaa vertaistensa seuraan. Hän tuskin löytää uutta kumppania ystäviensä perhetapaamisista. Ei kukaan jaksa kuunnella hää- tai vauvajuttuja loputtomiin.

Suurin syy sinkkuystävän vetäytymiseen on kuitenkin se, että toisten perheellistyminen sattuu. Sisimmässä mylläävät kateus, viha ja ulkopuolisuuden tunne. Kipu on niin suuri, että sinkku ei pysty olemaan enää yksissäkään baby shower -juhlissa.

Vetäytyminen on ymmärrettävää. Kavereiden vauvojen keskellä sinkun mielessä pyörii: miksi minä en ole löytänyt puolisoa? Saanko ikinä lapsia? Olen erilainen, erilainen, erilainen. En kuulu tänne. Haluan vain päästä pois tästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Jossain vaiheessa ajatus voi kääntyä: enhän minä edes halua tuollaista perinteistä, tylsää elämää.

Tuskan välttäminen, vetäytyminen perheellisten ystävien elämästä, voi siis toimia ensiapuna sinkun ahdistukseen. Pitkällä tähtäimellä vetäytyminen on kuitenkin tunteiden käsittelemistä toiminnalla – täytyy lähteä pois kaikista tilanteista, jotka kolhaisevat omia kipupisteitä.

Joskus pettymyksen tunteita täytyy käsitellä ensin muualla, esimerkiksi psykoterapiassa, jotta voi kohdata ahdistusta herättäviä tilanteita silmästä silmään, kestää omat tunteensa.

Ystävyyssuhteet muuttuvat. Ystävyydeltä voi kadota sisältö, jos toinen on aina vaihtamassa vaippoja tai viettämässä koti-iltaa. Samalla on surullista, että toisilleen rakkaat ihmiset etääntyvät toisistaan. Kyse ei ole vain sinkun yksin jäämisen tunteista. Perheellistyvät voivat kokea, että sinkku on ”hylännyt” heidät. Voi olla iso pettymys huomata, että perheen perustaminen oli ystävälle liikaa. Perheellinen voi kaivata yhteyttä rakkaaseen sinkkukaveriinsa – ja kokea jäävänsä ystävyydessä ypöyksin.

Tässä yksi kertomus yksittäisen henkilön tarinasta. Tarinoitahan on niin paljon kuin on yksilöitäkin. Mikä on sinun tarinasi?

Lue myös toinen näkökulma aiheeseen:
Menetettyä parisuhdetta saa surra, mutta ystävää ei

Mistä löydät joulurauhan?

joulublogi-shutterstockSuurin osa ihmisistä viettää joulua läheisten kanssa. Se voi tuntua ihanalta, jos olet kaivannut nähdä vanhempiasi, sisaruksiasi, kummilapsiasi tai ystäviäsi. Mukana on ehkä omia tai toisten jälkikasvua. Teillä saattaa olla omat jouluperinteenne suvussa. Koet olosi turvalliseksi ja vapaaksi ilman arjen huolia.

Tiivis yhdessäolo voi aiheuttaa myös riitoja ja pettymyksiä, jos odotukset eivät kohtaa. Aikaisemmat vanhempi-lapsi-roolit alkavat taas elämään jouluna, kun jo aikuiset perheen jäsenet taantuvat menneiden joulujen tunnelmaan. Tämä on aika tavallista. Useimmat selviävät näistä keskustelemalla ja säätelemällä sitä, kuinka monta päivää yhteistä joulua juhlitaan.

Aika läheisten kanssa voi merkitä myös toisenlaista joulutunnelmaa. ”Joulu on pahin”, moni lapsuuden perhettään miettivä sanoo. Monien jouluun kuuluu esimerkiksi humalainen vanhempi.

Joulu on loma-aikaa, ja lomalla on tärkeää palautua. Aikuinen voi valita itse, kenen kanssa lomansa viettää – toisin kuin lapsi. Vaikka loma päihdeongelmaisen vanhemman tai riitelevän suvun keskellä ei palauta, moni päätyy silti saman joulupöydän ääreen vuodesta toiseen. Tätä selittää paljolti syyllisyyden tunne. Tuntuu vaikealta sanoa: ”tänä jouluna minun ei tarvitse olla humalaisen sukulaisen kanssa. Minun ei tarvitse viettää jouluani peläten perheväkivaltaa. Ei tarvitse kuunnella pahoja puheita tai olla toisten kaatopaikkana. Nyt olen aikuinen, voin jo itse päättää. En ole enää avuton.”

Voit pohtia, mikä ohjaa sinun tapaasi viettää joulua 2016. Onko se ilo, toive mukavasta yhdessäolosta? Hakeudutko paikkaan, jossa voit levätä ja olla rauhassa? Vai ohjaavatko valintaasi velvollisuuden tunne, syyllisyys tai pelko? Keneltä odotat lupaa viettää sellaista joulua, kuin itse haluat? Kenen suuttumusta mahdat pelätä?

Jossain vaiheessa aikuisuutta monet ottavat joulun omiin käsiinsä. He viettävät joulun ehkä kahdestaan kumppanin tai oman perheensä kanssa, he lähtevät ystävien kesken matkalle ja nauttivat joulurauhasta etelän auringon alla. Joku haluaa kutsua vielä laajemman suvun koolle. Voit keksiä omat perinteesi.

Ethän ohita omia tarpeitasi tänä jouluna. Kukaan muu ei voi tietää, mikä on sinulle oikea tapa viettää tuleva joulu.

Toivon sinulle todellista joulurauhaa ja rentouttavaa lomaa!

Tinder turhauttaa

Man In Bed At Home Texting On Mobile Phone

Man In Bed At Home Texting On Mobile Phone

Digideittailu on turhauttavaa. Sinkun tulee olla Tinderissä aktiivinen, ja siltikään hän ei välttämättä pääse kontaktiin kiinnostavien ehdokkaiden kanssa. Mm. Lontoon ja Rooman yliopistojen tutkimuksen (2016) mukaan miehet saavat Tinderissä matchin 0,6 % todennäköisyydellä, naiset 10 % todennäköisyydellä. Tutkimus toteutettiin 14 ”valeprofiilin” avulla, jotka klikkasivat sydäntä kaikille 100 mailin säteellä.

Oxfordin yliopiston tutkimuksessa (2016) tarkasteltiin 19 miljoonaa viestiä ja huomattiin, että 39 % aloitteista ei vastata lainkaan. Deittisovelluksen viestiketjuista 11 % lopahtaa kahteen viestiin. Toisin sanoen: jos match syntyy ja jompikumpi lähettää ensimmäisen viestin, puolet näistä kontakteista loppuu ennen kuin alkaakaan. Turhauttavaa, vai mitä?

Tekemäni Tinder-selvityksen (2015) vastaajista yli puolet kertoi kiinnostuksensa vähentyneen Tinderiä kohtaan. Kuitenkin 71 % kyselyyn vastanneesta sinkusta aikoi edelleen käyttää Tinderiä lähiviikkoina. Mikä on sinkkujen moottori? Miten he jaksavat kuukaudesta ja ehkä vuodesta toiseen etsiä kumppania digideitissä?

Moni kokee saavansa Tinderissä myönteistä palautetta. Itsetunto voi nousta, kun huomaa: minulla riittää vientiä. Ei tarvita satoja matcheja, yksi mukava riittää. Tarinat Tinder-pareista rohkaisevat.

Matchin saaminen on välitöntä positiivista palautetta. Matchit eivät kuitenkaan lohduta, jos sinkku ei saa vastauksia tekemiinsä aloitteisiin. Tinder on ratkaissut osan pulmasta ”super like”-ominaisuuden avulla. ”Super likellä” voi kertoa erityisestä kiinnostuksesta toiselle sinkulle. Erityistykkäys imartelee sinkkua, joka digideittaillessaan voi kokea jatkuvaa turhautumista.

Niin kauan kuin ihminen janoaa yhteyttä toiseen ihmiseen, deittisovellukset menestyvät. Sinkku kestää turhautumista ja väsymistä, pitää deittitauon ja aloittaa etsinnän uudelleen. Yhä uudet deittisovellukset ja suuri sinkkukäyttäjien määrä kertovat siitä, että muillakin on haku päällä. Ihminen etsii rakastavaa suhdetta toiseen ihmiseen läpi elämänsä. Yhteyden kaipuu motivoi sinkkua, kun hän talsii jälleen uusille treffeille läpi loskan ja vesikelin. Elämään luottava sinkku uskoo, että tuolla jossain on juuri sopiva kumppani hänelle – varmasti useampiakin vaihtoehtoja. Toivo kumppanin löytämisestä voittaa turhautumisen.

Tekemäni selvityksen vastaajista 17 % oli löytänyt kumppanin Tinderistä.

Lue myös:

Deittiuupumus on terveysriski sinkulle

Lähteet:

Nurminen, E. (2015) Kysely Tinderin käytöstä. Väestöliiton Parisuhdekeskuksen kyselyselvitykset 6/2015.

Tyson, G; Perta, V. C.; Haddadi, H. & Seto, M. C. (2016) A First Look at User Activity on Tinder. Queen Mary University of London, Sapienza University of Rome, Royal Ottawa Health Care Group.

Zhang, J. & Yasseri, T. (2016) What Happens After You Both Swipe Right: A Statistical Description of Mobile Dating Communications. Oxford Internet Institute, University of Oxford.

Miten tästä tunteesta pääsee eroon?

elinanurminen_loka2016

Kuva: Psychotherapynewyork-sivusto

On ymmärrettävää, että ihminen haluaa päästä eroon ahdistuksesta ja pahasta olosta. Parempaa oloa ja mielihyvää voi etsiä esimerkiksi harrastamalla liikuntaa ja viettämällä aikaa läheisten kanssa. Pidempikestoista pahaa oloa, kuten masennusta ja ahdistusta, hoidetaan usein psykoterapialla. Pahaan oloon sisältyy paradoksi: se vaikea tunne, mistä haluaisi päästä eroon, voikin vaatia todellista pysähtymistä tunteen ääreen.

Meillä jokaisella on kokemus siitä, voiko toinen ihminen kestää meidän pahaa oloamme. Pienen lapsen pahalla ololla ei ole sanoja. Se tulee esiin itkuna ja huutona, esimerkiksi nälän tai mahakivun vuoksi. Samoin jokainen on vauvana kokenut, kestikö hoitava aikuinen tätä pahaa oloa, jolle ei ollut sanoja. Tiesikö aikuinen, mitä vauva kaipaa ja pystyikö hän vastaamaan vauvan tarpeeseen. Kestikö aikuinen vauvan hätääntymistä silloinkin, kun vauvan paha olo ei heti helpottanut?

Nämä muistin ulottumattomissa olevat kokemuksemme muokkaavat käsitystä siitä, miten voimme selvitä ahdistuksen kanssa: onko minun ahdistukseni siedettävissä, kestävätkö muut minun tunteeni, kestänkö ne itse – ja saanko apua, jos tarvitsen sitä? Hiljalleen vanhemman kyky ottaa vastaan lapsen ahdistusta hätääntymättä itse, sekä mahdollisuudet helpottaa vauvan pahaa oloa, muuttuvat ihmisen omaksi kyvyksi rauhoittaa itseään ja luottaa muiden ihmisten tukeen.

Joskus pahaa oloa poteva aikuinen haluaisi pikaisen ratkaisun tilanteeseensa. Löytyisikö tehokas pilleri, jolla pahan olon saisi pois ilman sen kummempaa vaivannäköä? Miten päästä eroon surusta, ikävästä tai alakulosta? Aikuinen ihminen kysyy nyt omin sanoin: Mistä tämä ahdistus johtuu? Hän haluaa helpotusta pahalle ololle ja miettii, pystyykö kukaan auttamaan häntä.

Paha olo on normaali reaktio kriisissä, ja se helpottaa yleensä ajan kanssa, kun ihminen saa riittävästi tukea. Hetkellinen paha olo voi mennä ohi esimerkiksi puhumalla läheisten kanssa ja vähentämällä työkuormitusta. Joku käsittelee asioita omassa mielessään ja saa siitä riittävästi selvyyttä elämäänsä.

Joskus paha olo ei helpota arkisin keinoin. Siitä ei pääse eroon hyvinvointioppailla. Pahan olon vältteleminen tai hukuttaminen vaikka työntekoon ei auta, kun saman olon kanssa painiskelee vuodesta toiseen.

Esimerkiksi psykodynaamisessa psykoterapiassa on tavoitteena tutkia rauhassa asiakkaan mielessä olevaa ja pyrkiä ymmärtämään asiakkaan kokemusta. Psykoterapiassa voi parhaimmillaan kokea, että joku ihminen kestää minun tunteeni eikä yritä päästä niistä eroon. Turvallisessa psykoterapiasuhteessa on mahdollisuus käydä läpi omia tunteita uudella tavalla, asettumalla kipeän ja tuskallisen ääreen. Ja huomaamalla, että tästä voi selvitä yhdessä. Aivan kuin vanhemman ja lapsen välillä, psykoterapeutin ja asiakkaan välillä oleva turvallisuuden tunne voi siirtyä asiakkaan omaan elämään psykoterapian jälkeen: pystyn rauhoittamaan itseäni ja suhtautumaan hyväksyvästi omiin kokemuksiini. Pystyn havainnoimaan ja tutkimaan tunteitani ilman, että yrittäisin päästä niistä eroon.

Lähde:

P.B.Sorensen (1997) Thoughts on the containing process from the perspective of infant/mother relations. Kirjassa S.Reid (ed): Developments in Infant Observation, 113-122. Routledge.

 

Saako kotiasioista puhua?

Teacher discussing with children.

Teacher discussing with children.

Monille meistä on opetettu, että kotiasioista ei saa puhua vieraille. Vanhempi ei halua, että lapsi kertoo kenelle tahansa yksityiskohtia hänen vatsavaivoistaan tai sukulaisia koskevista mielipiteistään.

Päiväkoti-ikäinen lapsi ei aina kielloista piittaa. Hän kertoo äidin ja isin noloimmat jutut vailla sensuuria. Iän myötä lapsi kuitenkin sisäistää sen, että joistain asioista on kiellettyä puhua. Lapsi oppii, että jotkin asiat ovat yksityisiä.

Toisaalta hyssyttely voi peittää myös sellaisia vakavia asioita, joista olisi tärkeää puhua – vaikka se vanhemmista tuntuisikin vaikealta. Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi vanhemman alkoholismi, kotiväkivalta tai vakavat mielen pulmat. Vanhempi voi tuntea häpeän lisäksi pelkoa siitä, että ”lapset vietäisiin häneltä”, eikä siksi hae apua. Lapsi voi oppia, että tällaisista kotiasioista ei saa kertoa kenellekään ja yrittää selviytyä yksin. Hankalasta tilanteesta tulee lapsen normaali arki.

Puhumattomuuden vaatimus lähtee useimmiten aikuisten, ei lasten tarpeista käsin. Aikuinen ei kestä häpeää tai omia huonommuuden tunteitaan. Jokin aihe on aikuiselle kiusallinen ja nolo. Hän voi pelätä menettävänsä kasvonsa. Tämä ei ole lapsen ongelma. Sen sijaan, että me aikuiset rajoittaisimme lapsiamme, me voimme pohtia omaa tapaamme käsitellä vaikeita asioita. Pitääkö selviytyä yksin? Miksi jokin asia tuntuu niin hävettävältä?

Kielto puhua hankalista kotiasioista on viesti: ”muihin ei saa turvautua, muuten petän vanhempani”. Kielto puhua kotiasioista voi merkitä samalla kieltoa kokea vihaa, pettymystä tai ärtymystä omia läheisiä kohtaan.

Joskus kotiasioista puhuminen voi herättää syyllisyyden tunteita vielä aikuisenakin. Kielto on sisäistynyt lapsen mieleen, ja se elää mielessä vielä silloinkin, kun ihminen ei ole enää riippuvainen vanhemmistaan. Silloin ihminen voi joutua tekemään töitä sen eteen, että hän antaa itselleen luvan tuntea erilaisia tunteita vanhempiaan kohtaan sekä ilmaista näitä tunteita. Kaikilla ihmisillä on sekä myönteisiä että kielteisiä tunteita omia vanhempia kohtaan.

Noloista, kevyemmistä perhe-elämän paljastuksista kyllä selviää. Ne kuuluvat lapsiperheen arkeen, ja niitä voi olla hauskakin muistella jälkikäteen. Aikuinen voi suojata itse omaa yksityisyyttään ja myös lasta, niin ettei hän sano kaikkea ääneen lasten kuullen.

Kun emme rajoita lapsen vapautta kertoa mielessään olevista asioista, lapsi tietää voivansa tukeutua toisiin ihmisiin aina vaikealla hetkellä – ilman häpeää tai pelkoa siitä, että ei olisi hyväksytty vanhemman silmissä. Lupa kertoa kotiasioista viestittää, että lapsen tärkeäksi kokemat puheenaiheet ovat tärkeitä myös meille aikuisille.

Sinkku, ovatko tapailusuhteesi heijastuksia menneisyydestä?

elina-sinkkublogi-0916Psykoanalyyttinen käsite ”transferenssi” tarkoittaa ihmisen tapaa suhtautua nykyisiin ihmissuhteisiinsa samalla tavalla kuin menneisiin, lapsuuden ihmissuhteisiin.

Menneisyyden tunnekokemukset siirtyvät uusiin ihmissuhteisiin tiedostamatta. Tämä voi näkyä siinä, että reagoimme nykyisissä ihmissuhteissa jollakin opitulla tavalla, jota läheisemme eivät ymmärrä tai joka ei vastaa todellista tilannetta. Tästä huolimatta yritämme kuitenkin perustella, miksi tunteemme tai odotuksemme ovat oikeutettuja. Mitä enemmän ihmisellä on traumaattisia kokemuksia varhaislapsuudessa, sitä todennäköisemmin hän siirtää silloiset tunteensa, pelkonsa ja odotuksensa uusiin ihmissuhteisiinsa. Kyseessä eivät välttämättä kuitenkaan ole todelliset lapsuuden kokemukset vaan lapsen silloinen tulkinta niistä.

Transferenssi voi vaikuttaa monella tavalla sinkun deitteihin ja tapailusuhteisiin. Se voi näyttäytyä esimerkiksi jatkuvana kokemuksena hylätyksi tulemisesta. Saattaa olla, että sinkku kokee ihastuvansa aina tietynlaisiin ihmisiin, joita hän ei myöhemmin kuitenkaan koe luotettaviksi. Tai hän ei pääse irti suhteista, joissa hän ei koe oloansa turvalliseksi. Joskus sinkku voi oman tulkintansa kautta edesauttaa omien pelkojensa toteutumista, ikään kuin viedä tilanteita omien pelkojensa suuntaan. Mitä turvallisempi sinkun kokemus omista vanhemmistaan on, sitä realistisemmin hän pystyy näkemään deittikumppaninsa ilman menneisyyden silmälaseja. Sisäisten ristiriitojen käsitteleminen auttaa siinä, etteivät menneet kokemukset liiallisesti ota rakkauselämää näyttämökseen.

Psykoanalyytikko Veikko Tähkä kirjoitti, että rakastuminen ensi silmäyksellä on transferenssia. Mitä vahvempi myönteinen ensivaikutelma on, sitä todennäköisemmin kyse on transferenssista: ihastuksen kohteessa on jotain sellaista, mitä tärkeällä lapsuuden henkilölläkin oli. Sinkku kokee ihastustaan kohtaan samoja tunteita kuin lapsena vanhempiaan kohtaan, tilanteessa on jotain tuttua. Vahvassa myönteisessä tunnekokemuksessa sinkku ajattelee olevansa ”hyvä ihmistuntija” tai hyvällä ”intuitiolla” varustettu.

Sinkku, jos löydät itsesi toistuvasti hankalasta ihmissuhteesta, on mahdollista, että nämä suhteet ovat transferenssisuhteita – eli edustavat tiedostamattomasti aina uutta versiota omista vanhemmistasi. Käsittelemällä omia lapsuuden ihmissuhteita esimerkiksi psykoterapiassa ihmisellä on suurempi mahdollisuus kohdata kumppaniehdokkaat sellaisina, kuin he ovat.

Deittailu vie usein matkalle sisimpään ja omaan menneisyyteen. Jokainen deittikumppani, tapailu- tai parisuhde onkin aina uusi ja tärkeä mahdollisuus työstää käsitystä omasta itsestä ja muista ihmisistä.

Lähde:

Tähkä, V. (1982) Psykoterapian perusteet. Helsinki: Werner Söderström.

Kuva: Livehdwallpaper-sivusto

Huomaa myös:

 

Rahaa ja rakkautta – perintöriita

perintöriidat

Kuva: Shutterstock

Perintöriita voi kertoa käsittelemättömistä tunteista. Ne tunteet, joita ei oman vanhemman kanssa voitu käsitellä, vyöryvät sisarusten päälle. Kaikki vaille jääminen, ulkopuolisuuden tunteet, mustasukkaisuus ja kateus saavatkin uuden areenan. Perilliset eivät oikeasti riitele antiikkikaapista tai mummon villasukista. Riita kumpuaa epävarmuudesta: olenko ollut merkittävä äidille tai isälle? Olenko jäänyt aina kakkoseksi? Onko minulla mitään arvoa?

Kaikilla sisaruksilla on keskenään kateutta ja kilpailua. Pienet lapset kisaavat koko ajan vanhempiensa huomiosta ja rakkaudesta. Erityisen kova paikka on pikkusisaruksen syntymä. Se voi herättää vanhemmissa lapsissa voimakkaita ulkopuolisuuden ja mustasukkaisuuden tunteita. Lapsi voi silloin yrittää hakea vanhemman huomiota tekemällä jotain kiellettyä, jolloin vanhempi joutuu torumaan lasta useammin. Aina vanhempi ei pysty tai huomaa kehua huomiota hakevaa lasta vauva-arjessa. Samoin lasten erilaiset temperamentit voivat johtaa kokemukseen siitä, että sisarusta suosittiin ja toista vain toruttiin.

Meistä jokainen joutuu kohtaamaan lapsuudessa tilanteita, jotka uhkaavat omaa itsetuntoa. Silloin kokemus omasta riittävyydestä, arvokkuudesta ja erityisyydestä horjuu. Monet näistä kokemuksista kuuluvat normaaliin kehitykseen. Useimmiten tasapaino löytyy, kun lapsi voi tukeutua vanhempaansa. Joskus vanhempi on liian väsynyt käsittelemään lapsen vaikeita tunteita, lapsi ei kerro omista tunteistaan vanhemmalle tai tilanne jää muusta syystä käsittelemättä.

Perustavanlaatuinen kokemus omasta riittämättömyydestä tai ulkopuolisuuden tunteesta ohjaa ihmisen tulkintoja omista sisaruksista ja läheisistä vielä aikuisena. Mitä voimakkaampi epäreiluuden tunne on, sitä vaikeampaa on kyseenalaistaa omat tulkinnat ja pohtia: ”Tiesikö joku, miltä minusta tuntui vai jäinkö yksin potemaan epäreiluuden kokemusta? Oliko sisarus oikeasti vanhempien suosikki? Haluaako sisarukseni todella viedä minulta kaiken?” Ihminen voi myös tiedostamattaan ajautua tilanteisiin, joissa hänen pelkonsa käy toteen, esimerkiksi jättäytymällä ulkopuolelle. Persoonallisuuden häiriöt kuten epävakaa persoonallisuus voivat vääristää tulkintoja muista ihmisistä vielä enemmän.

Joskus vanhempi on todella kohdellut täysin epäreilusti ja epäoikeudenmukaisesti yhtä tai useampaa lastaan. Ulkopuolisuuden tunne tai suosiminen ei kuitenkaan ole sisaruksen vika. Hänkin on ollut lapsi. Vastuu lasten tunteista on vanhemmalla. Jos vanhemman on ollut vaikea kestää syrjään jääneen lapsen pettymystä ja vihaa, ei lapsella ole mahdollisuutta kertoa niistä vanhemmille. Viha purkautuu vasta sitten, kun vanhempi on jo hoitokodissa tai kun tehdään perunkirjoituksia. Toisinaan tiedostamaton vihan tunne omia vanhempia kohtaan voi näyttäytyä ylihuolehtimisena vanhemmasta sekä sisarusten syyllistämisenä vanhemman hoidossa.

Pitäisikö epäreiluuden kokemuksista sitten kertoa 90-vuotiaalle vanhemmalle – vielä kun ehtii? Elokuvissa olemme nähneet sovinnontekoa sairasvuoteella. Viimeisellä hetkellä kaikki saatiin sovittua. Tällainen sovinto oman vanhemman kanssa ei aina ole mahdollinen. Vanhemmalla ei välttämättä ole voimaa kestää arvostelua omasta vanhemmuudestaan vuosikymmenten päästä. Kritiikki saattaa tuntua syyllistämiseltä. Vanhemmalla ei välttämättä ole keinoja puhua näin vaikeista tunteista, jos niistä ei ole ennenkään puhuttu perheessä. Silloin on parempi hyväksyä, että tämä prosessi on aikuisen lapsen henkilökohtainen matka omiin tunteisiinsa. Hän voi surra sitä, että hän ei enää voi saada ymmärrystä ja lohtua vanhalta vanhemmaltaan – tai jo edesmenneeltä vanhemmalta.

Emme voi muuttaa mennyttä, mutta voimme vaikuttaa nykypäivään. Menneet pettymykset eivät ratkea antiikkikaapista riitelemällä tai haukkumalla omat sisarukset lyttyyn. Oikea osoite lapsuuden tunteiden käsittelemiseen on psykoterapia. Omien tunteiden kohtaaminen on aikuista vastuunottoa. Sinun surusi ja pettymyksesi ansaitsee tulla kuulluksi tavalla, joka oikeasti auttaa sinua. Epäreiluuden kokemusta on turvallista surra ja purkaa terapeutille. Silloin se voi myös helpottaa ilman, että ihminen menettää vanhemman lisäksi omat sisaruksensa.

 

Pitääkö aina pyytää?

Pitääkö aina pyytää

Kuva: Relateinstitute-sivusto

Oletko puolisollesi vihainen siitä, että sinun ”pitää aina pyytää”? Eikö puolisosi oma-aloitteisesti hoida kotia, kuten toivoisit? Tai eikö hän halaa sinua riittävästi, vaan joudut aina ”kerjäämään” halausta? Pitääkö sinun aina pyytää, että puolisosi pahoittelisi loukkausta tai lähestyisi sinua riidan jälkeen?

Monia ärsyttää pyytäminen. On helppo tulkita, että puoliso tekee asioita silloin vastahakoisesti. Puoliso ei ”oikeasti” halua auttaa tai välitä. Pyytäjästä tuntuu, että hän on itse vastuussa kaikesta, ainoa aktiivinen.

Joskus lausahdus, ”pitääkö aina pyytää”, voi kuitenkin kertoa enemmän sen sanojasta kuin moitteen kohteena olevasta puolisosta. Pyytämisen vaikeus voi kertoa vaikeudesta luottaa omaan riittävyyteen ja kelpaavuuteen, siihen, että kumppani todella haluaa olla sinua varten. Ihminen ei silloin pohjimmiltaan usko olevansa sen arvoinen, että pyyntö tulisi kuulluksi. Omaa arvoaan epäilevä pyytäjä on jo valmiiksi vihainen, kun hän pyytää jotain. Pettymys on valmiina jo ennen pyyntöä, ja se kuuluu myös äänensävystä. Kumppanille moite, ”aina pitää pyytää”, aiheuttaa riittämättömyyden tunteita. ”En taaskaan onnistunut täyttämään toisen tarpeita, niin kuin hän tahtoisi.”

Kukaan ei voi aina arvata toisen tarpeita puhumatta. On normaalia kertoa puolisolle, mitä toivoisi ja haluaisi. Ilman pyytämistä kumppani ei voi tietää, mitä toinen häneltä toivoo. Tai hän voi arvata aivan väärin.

Epäluottamus on ymmärrettävää, jos parisuhteessa on ollut paljon pettymyksiä. Tottakai pyytäminen ärsyttää, jos kumppani vetäytyy vastuustaan perheessä. Luottamuspula heijastuu siihenkin, voivatko puolisot kokea itsensä ja omat tarpeensa arvokkaiksi toisen silmissä vai ei.

Joskus epäluottamuksen käsittelemisessä auttaa sen pohtiminen, uskooko itse olevansa ”vastauksen arvoinen”. Voit miettiä, luotatko siihen, että sinun pyyntösi ovat tärkeitä viestejä kumppanillesi. Vai koetko pyynnöt todisteina siitä, että sinun tarpeisiisi ei kuitenkaan vastata? Tämä oman arvokkuuden tunne ei välttämättä liity parisuhteeseen vaan se voi olla sinun peruskokemuksesi omasta itsestäsi. Voit pohtia, mikä seuraavista vaihtoehdoista sopii sinuun:

a) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni. Luotan siihen, että toiveeni on kumppanilleni tärkeä ja että hän vastaa siihen.

b) Kaipaan tai tarvitsen jotain, mutta en kerro siitä kumppanilleni. Minulle ei välttämättä tule mieleenkään pyytää tukea kumppanilta. Ehkä pyynnöstä tulisi vain riita, ja haluan välttää sen.

c) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni – vihaisesti. Ärsyynnyn, koska joudun pyytämään. Minusta kumppanini pitäisi tietää ilman pyytämistäkin, mitä haluaisin.

Pohtikaa yhdessä, miten voisitte jakaa tarpeitanne turvallisesti ja lisätä luottamusta välillenne. Miten voisit tänään kertoa kumppanillesi, että tarvitset häntä?