Kiitollisuus auttaa parisuhdetta kestämään

Flickr, Marco40134

Pitkässä parisuhteessa kumppanista voi tulla itsestäänselvyys. On hyvä pysähtyä huomaamaan oma kumppani ja arvostaa häntä arjen kiireen keskellä. Joskus elämä huolehtii tästä pysähtymisestä. Yllättävä kriisi omassa tai vaikka jonkun läheisen elämässä voi havahduttaa arvostamaan omaa kumppania. Tutkimukset osoittavat, että parisuhteessa on tärkeä voida myös itse tietoisesti pysähtyä ja olla kiitollinen omasta kumppanista.

Hyvän kumppanin löytämisessä voidaan painottaa psykologista ja tieteellistä puolta sekä henkilöiden omaa aktiivisuutta. Näinhän se on, ettei kumppaninvalinta ole pelkkää sattumaa tai kohtalon oikkua. Toisaalta elämään liittyy aina myös hallitsemattomuus. Se, että olet juuri oman kumppanisi kanssa, on aina sattumaakin. Elämän sattumanvaraisuuden tiedostaminen voi lisätä kiitollisuuden tunteita omaa kumppania kohtaan. Ehkä teidänkin rakkaustarinaanne liittyy tapahtumia, joissa esimerkiksi ensitapaamisenne oli hiuskarvan varassa? Tai ehkä kumppanissasi on jokin erityinen asia, jonka vuoksi koet yhteyttä häneen?

Tutkimukset osoittavat, että kiitollisuus omasta kumppanista on keskeinen tekijä parisuhteen kestävyydessä. Kiitollisuus synnyttää ”anteliaisuuden kehän”: 1) ihminen huomaa oman kumppaninsa arvon 2) hän motivoituu pitämään kumppanistaan enemmän ”kiinni” 3) hän huomioi kumppania ja kuuntelee kumppaniaan enemmän 4) kumppani tuntee sitten itsensä arvostetuksi 5) kumppani tuntee kiitollisuutta toisesta 6) kun kumppani tuntee kiitollisuutta, hän alkaa huomioida toista enemmän. Kiitollisuus omasta kumppanista saa sinut siis herkemmin vastaamaan kumppanisi tarpeisiin. Tutkimukset osoittavat kiitollisuuden olevan motivoiva voima, joka lisää tyytyväisyyttä parisuhteeseen ja syventää tunneyhteyttä parin välillä.

Kiitollisuus ei tarkoita sitä, että vaikeudet sivuutetaan tai että täytyisi väkisin ”lietsoa” itseä kiitollisuuteen, vaikka olisit tyytymätön parisuhteeseesi. Hankalat asiat täytyy toki tunnistaa ja käydä läpi, jotta ne eivät jää kalvamaan. Jokaisessa parisuhteessa on omat akilleenkantapäät, mikään suhde ei ole täydellinen. Mutta ehkä hankalien asioiden keskellä on myös jotain hyvää, minkä vuoksi vielä olet tässä parisuhteessa? Voit aloittaa ”anteliaisuuden kehän” myös toisesta suunnasta: muutoksen tekeminen ja toisen aito huomioiminen voivat lisätä kiitollisuutta parisuhteessa. Jos parisuhteessa on vakavaa turvattomuutta, kuten väkivaltaa, kiitollisuus tai väkivaltatilanteiden välissä tapahtuva ”hyvittely” eivät voi luoda todellista läheisyyttä ja turvallisuutta.

Ihmisessä herää kiitollisuutta kumppania kohtaan silloin, kun hän kokee kumppanin todella ajatelleen häntä. Jokainen ihminen tarvitsee kokemuksen siitä, että hän on toisen mielessä. Kiitollisuus ja toisen huomiointi menevät yksittäisiä ”niksejä” ja tekoja syvemmälle. Tärkeää ei ole vain se, että huomioi toista – vaan että toinen on ollut mielessäsi juuri hänenä, ainutlaatuisena kumppaninasi.

Mistä sinun kumppanisi pitää? Miten voisit huomioida häntä tavalla, jonka juuri hän ymmärtää? Jos kumppanisi rakastaa tiettyä välipalaa työmatkallaan, voisitko sujauttaa sellaisen hänen laukkuunsa? Tai jos hän stressaantuu ruoanlaitosta, voisitko huomioida häntä siinä? Arjen huomionosoitusten ei tarvitse olla järin romanttisia, jos se ei ole tyyliäsi. Tärkeintä on, että kumppanisi huomaa sinun kuulevan hänen tarpeitaan ja ymmärtävän hänen mieltään, tykkäämisiään, inhokkejaan ja unelmiaan.

Omaan kiitollisuuden tunteeseen virittäytymisessä voi auttaa vaikka ensikohtaamisenne muisteleminen.  Mihin ihastuit puolisossasi? Mistä pidät hänessä erityisesti? Minä hetkenä tiesit, että tämän ihmisen kanssa haluat jakaa elämääsi?

Miten voisit osoittaa tänään kiitollisuutta kumppanillesi siitä, minkälainen ihminen juuri hän on?

Lähteet:

Algoe, S., Gable, S. & Masiel, N. (2010) It’s the little things: Everyday gratitude as a booster shot for romantic relationships Personal Relationships, 17 (2), 217-233 DOI: 10.1111/j.1475-6811.2010.01273.x

Gordon, A. M., Impett, E.A., Kogan, A., Oveis, C. & Keltner, D (2012). To have and to hold: gratitude promotes relationship maintenance in intimate bonds. Journal of personality and social psychology, 103 (2), 257-74.

Sinkku, tyydytkö rakkauden rippeisiin?

Joissain tapailusuhteissa ”pallo” on aina toisella osapuolella. Treffit ja tapaamiset toteutuvat vain toisen ehdoilla, ja pelin henki on ”ota tai jätä”. Tiiviimpää yhteydenpitoa ja suhteen syvenemistä toivova osapuoli tyytyy rakkauden rippeisiin. Voi tuntua pienemmältä riskiltä tyytyä vähempään, kuin ilmaista omia tarpeita ja ottaa riski jäädä yksin. Toisaalta myös etäisyyttä vaaliva osapuoli voi suojella itseään torjunnalta. Pelko voi olla sama kummallakin, vaikka selviytymiskeino on erilainen.

Tietynlainen jännitys tai etäisyys kuuluu jokaisen tapailusuhteen alkuun. On tärkeää saada aikaa omille ajatuksille ja antaa ”happea” toisellekin. Kun huomaa kaipaavansa toista, ihastuksen ja kiintymyksen tunteet voivat vahvistua. Parisuhteessa tarvitaan sekä läheisyyttä että erillisyyttä.

Joskus pelot, kuten torjutuksi tulemisen pelko, voivat kuitenkin saada ihmisen toimimaan omia arvojaan ja tulevaisuuden haaveitaan vastaan. Kaipuu ja pelko voivat kietoutua tiiviisti yhteen. Jokin osa ihmisestä kaipaa rakkautta enemmän kuin mitään muuta, ja jokin toinen osa puolestaan pelkää sitä – enemmän kuin mitään muuta, ja haluaa väistää suhteen syvenemistä. Moni voi tunnistaa sisäisen ristiriidan, mutta sitä voi olla hankala käsitellä.

Tämä voi näkyä esimerkiksi siten, että parisuhdetta kaipaava ihminen alkaakin vetäytyä ja ahdistuu, kun suhde voisi syventyä. Toinen sinkku, kenelle parisuhde on tärkein asia elämässä, valitseekin puolison, jolle tärkeintä on työ tai kaverit. Kolmas, julkista yhdessäoloa ja sitoutumista kaipaava sinkku voi esimerkiksi deittailla sellaista henkilöä, joka ei ole kiinnostunut tutustumaan hänen läheisiinsä tai ei halua tulla nähdyksi yhdessä. Saavuttamaton rakkaus voi tiedostamattomalla tavalla tuntua turvallisemmalta kuin läheinen parisuhde.

Hylätyksi tulemista pelkäävällä on usein kielteisiä uskomuksia omasta itsestään: ”jos olen sellainen, kuin oikeasti olen, toinen ei kestä minua ja lähtee”. Tiedostamattaan sinkku voi toteuttaa pelkoaan tapailemalla ihmisiä, joiden kanssa ei ole turvallista ilmaista omia tarpeita – ja näin oma kielteinen uskomus itsestä pysyy yllä. ”Minut jätetään aina, en kelpaa kenellekään.” Rakkauden rippeisiin tyytyvä sinkku voi odottaa, että toinen osapuoli tekee päätöksen myös tapailusuhteen loppumisesta – sen sijaan, että hän pohtisi, voiko hän itse hyvin suhteessa.

Tässä välissä on hyvä muistuttaa, että rakkauden rippeet eivät ole itsessään huono asia. Kukin voi hakea sellaista rakkautta, mikä tuntuu itsestä riittävältä ja omaan elämään sopivalta. Jonkun rakkauden rippeet ovat toiselle juuri sopiva määrä läheisyyttä ja sitoutumista. Riittävää sitoutumisen määrää ei voi kukaan määrittää ulkopuolelta. Se on aina henkilökohtainen kysymys. Omaa itseä on lupa suojata sellaiselta läheisyydeltä, joka tuntuu ahdistavalta tai kahlitsevalta.

Jos tapailusuhteet yksi toisensa jälkeen tuntuvat epätyydyttäviltä, silloin on hyvä pohtia asiaa. Läheistä rakkaussuhdetta kohti voi olla pelottavaa mennä, sillä se voi valaista omatkin säröt. Omia pelkoja ei ole helppoa tiedostaa ja voikin tuntua helpommalta keskittyä kumppaniehdokkaaseen ja siihen, mitä tämä haluaa, kuin kohdata omia tunteita.

Kumpikaan rakkauden rippeistä elävä osapuoli ei ole toistensa uhreja, vaan kumpikin tuntee omista syistään vetoa tällaiseen asetelmaan. Rakkauden rippeissä ”riutuva” valitsee itse, että hän jää tapailusuhteeseen, jossa hänen tarpeensa sivuutetaan. Tämä ei toki tunnu omalta valinnalta. Tarve jäädä suhteeseen voi olla hyvin pakottava, koska pinnan alla pelot voivat olla tiedostamattomia. Ihastuksen tunteita ei tietoisella tasolla voi valita.

Rakkauden rippeet voivat myös lohduttaa, tuoda lämpöä ja läheisyyttä sillä välin, kun pysyvämpää tai tiiviimpää parisuhdetta ei ole vielä löytynyt. Rakkauden rippeistä nauttiessa tai niissä riutuessa on kuitenkin tärkeää tiedostaa kummankin osapuolen odotukset ja tarvittaessa puhua niistä ääneen. Jos toinen odottaa rippeistä kasvavan vuosisadan rakkaustarinan, ja toinen hakee pientä lohtua tai laastarisuhdetta, seurauksena voi olla särkynyt sydän.

Onkin hyvä kysyä, onko oma tapa deittailla linjassa omien haaveiden ja toiveiden kanssa. Keskeistä on ”positiivinen aggressio”, eli uskallus pitää omista unelmista kiinni ja toisaalta kyky laittaa rajoja.

Kumpi tunne ohjaa sinua enemmän rakkaussuhteissasi, pelko vai kaipuu? Minkälaisessa tapailusuhteessa sinun olisi turvallista olla? Mikä on sinulle riittävä määrä sitoutumista?

Onko sinulla pelastajasyndrooma?

businessman in superhero costume with heartbeat

Joillain ihmisillä on tapana ajautua parisuhteissaan hoivaajiksi tai pelastajiksi. Tätä taipumusta on nimitetty esimerkiksi ”pelastajasyndroomaksi” tai ”valkoisen ritarin syndroomaksi”. Pelastamista voi olla monenlaista, ja useimmat meistä tunnistavat itsessään joitain pelastajan piirteitä: joku voi esimerkiksi laittaa omat tarpeensa syrjään ja omistautua kokonaan kumppanin ja perheen tarpeille. Yksi tunnistaa olevansa sitten ”marttyyri”, kun kuitenkin harmistuu vastuun määrästä ja kokee epäreiluutta. Toinen pelastajasyndroomaa poteva puolestaan voi hakeutua parisuhteeseen, jossa hän ymmärtää kumppanin huonoa käytöstä kerta toisensa jälkeen, hoivaten, huolehtien ja puolustellen kumppanin käyttäytymistä muille ihmisille.

Traumaattisia kokemuksia kokeneille on tavallista käsitellä omia, sietämättömältä tuntuvia tunteita näkemällä ne jossakussa toisessa. Traumaattisessa tilanteessa ihminen kokee itsensä usein avuttomaksi ja kykenemättömäksi. Pelastajasyndroomassa ihminen heijastaa nämä omat, kipeät tunteensa kumppaniin. Kun kumppani on avuton ja kyvytön, ihmisen ei tarvitse nähdä itseään sellaisena. Hän ikään kuin ulkoistaa itsensä omasta traumastaan ja hoitaa sitä hoivaamalla kumppaniaan. Hän voi nähdä itsensä näiden ”heikkouksien” yläpuolella.

Pelastajasyndroomassa pelastaja yrittää oikeastaan auttaa itseään – hän pelastaa itseään pelastamalla kumppaniaan. Hoivaava rooli on voinut olla selviytymiskeino omassa lapsuuden perheessä, jossa lapsen tarpeille ei ole ollut tilaa. Lapsella ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä pelastajaksi. Esimerkiksi vanhempien riitoja sovittelevat lapset saattavat herkästi kärsiä aikuisena pelastajasyndroomasta – heidän osakseen voi parisuhteessakin tulla pyrkimys rauhoittaa tilannetta ja ajatella ensisijassa kumppanin tarpeita.

Hoivaaminen voi olla hyvin tyydyttävää, ja siitä voidaan antaa positiivista palautetta läpi elämän. Moni kehuu hoivaajaa jo lapsena: olet niin reipas, huomioonottava, kiltti. Koulussa palkitaan hymytytöt ja -pojat, ja ystävätkin arvostavat, kun jollekulle voi soittaa vaikka keskellä yötä. Moni pelastaja potee kaikkivoipuuden tunnetta. ”Nuo eivät pärjäisi ilman minua.” On palkitsevaa kokea olevansa tarpeellinen ja korvaamaton. Oma identiteetti ja tarkoitus elämässä löytyvät olemalla se olkapää, joka aina jaksaa ja jaksaa.

Kaikki hoivaaminen ei toki kerro siitä, että henkilöllä olisi pelastajasyndrooma. Elämässä tulee vastaan tilanteita, jolloin oma kumppani tarvitsee erityistä hoivaa tai apua. Parisuhteeseen kuuluu molemminpuolinen luottamus siitä, että toinen on tukena, kun häntä tarvitsee. Yleisesti ottaen hoivatuksi tuleminen on ihmislajin keskeinen keino selvitä hengissä, erityisesti lapsena, vanhuksena ja hankalissa elämäntilanteissa, kuten sairastaessa.

Pelastajasyndroomasta on kyse silloin, kun ihminen ei tunnista omia tarpeitaan eikä kohtaa niitä. Hoivaaminen on silloin ensisijassa hoivaajan oma ”defenssi” eli selviytymiskeino elämässä. Joku saattaa hoivata ja puuttua muiden asioihin silloinkin, kun toinen ei kaipaisi hoivaamista. Omien vihan tunteiden haltuunotto ja hyötykäyttö ovat keskeisiä pelastajasyndroomasta toipumisessa: huolehdin siitä, että minua ei kohdalla kaltoin. Pidän kiinni rajoistani. Annan itselleni luvan olla pettynyt ja vihainen kokemistani laiminlyönneistä.

Pelastajasyndroomasta toipuminen edellyttää myös kykyä surra omia traumaattisia kokemuksia. Sovittelijan ja pelastajan rooli oli ainoa mahdollinen selviytymiskeino jossain lapsuuden tilanteessa – mutta nyt aikuisena on mahdollista lähteä tutkimaan myös omaa haavoittuvuutta, omaa tarvitsevuutta ja omia tunteita.

Moni pelkää, että jos laittaa rajan ”pelastettavalle” kumppanille, kumppani hylkää. Turvallinen kumppani kuitenkin tukee sinua kuuntelemaan omia tarpeitasi.

Sinäkin ansaitset huolenpitoa ja hoivaa parisuhteessasi. Ensimmäinen kysymys onkin, sallitko huolenpidon ja hoivan itsellesi. Sallitko itsellesi olla heikko? Toinen kysymys on, miten voisit kertoa tarpeistasi puolisollesi, ilman syyttelyä. Kolmas kysymys on, vastaako puolisosi tarpeisiisi myönteisesti.

Lähde:

Srinath, S. (2002) Identificatory Processes in Trauma. Teoksessa Understanding Trauma. A Psychoanalytical Approach (toim. Caroline Garland), Lontoo: Karnac.

Kumppanin valinta: onko koulutustasolla väliä?

Kuva: Pinterest

Tuoreen katsauksen mukaan (2018) naiset suorittavat OECD-maissa useammin korkeakoulututkinnon kuin miehet: keskimäärin 38 % 25-34-vuotiaista miehistä on suorittanut korkeakoulututkinnon, kun naisilla vastaava luku on 50 %. Kuluneen 10 vuoden aikana ero miesten ja naisten koulutustasoissa on suurentunut.

Historiallinen muutos on kohdannut myös deittailukulttuurin: ensimmäistä kertaa kumppania etsivä, hedelmällisessä iässä oleva nainen on keskimäärin koulutetumpi kuin kumppania etsivä samanikäinen mies. Kumppaniehdokkaita ei välttämättä löydy kaikille opinnoista tai työelämästä.

Yksi ratkaisu tähän voi olla nettideittailu, sillä se laajentaa kumppania etsivän sinkun maailmaa omien koulutus- ja työpiirien ulkopuolelle. Toisaalta nettideittisivustoilla saatetaan kysyä hyvinkin tarkasti ihannekumppanin koulutustasosta ja vastaavasti karsia ehdokkaita koulutuksen perusteella.

Australialaisessa tutkimuksessa (2017) tarkasteltiin 41936 nettideittailijan kontakteja neljän kuukauden ajalta. Deittailijat olivat iältään 18-80-vuotiaita. Analysoituaan 219013 kontaktia tutkijat havaitsivat, että korkeasti koulutetut deittailijat pyrkivät löytämään kumppanin samalta koulutustasolta, missä he itse ovat. Koulutuksen merkitys vähentyi kuitenkin iän myötä.

Elina Mäenpää tutki väitöskirjassaan (2015) koulutustason merkitystä suomalaisten parinvalinnassa. Aineistona oli vuosina 1957-1979 syntyineiden naisten avo- ja avioliitot, kun naiset olivat 30-vuotiaita. Väitöskirjan tulokset osoittivat, että suomalaiset suosivat samaa koulutustasoa olevia puolisoita. Jopa 45 % pareista oli sama koulutustaso. Koulutustason samankaltaisuus oli tärkeintä korkeasti koulutetuille, ja isot erot puolisoiden koulutustasossa olivat hyvin harvinaisia. Mäenpää on antamissaan haastatteluissa todennut, että koulutuseroa voi joskus kompensoida esimerkiksi miehen korkeampi palkka.

On tärkeää pitää myös mielessä, että koulutustason merkitys parinvalinnassa on Suomessa pienempi, kuin monissa muissa Euroopan maissa, kuten esimerkiksi Norjassa tai Saksassa.

Onko koulutuksella väliä?

Mäenpään suomalaisessa aineistossa kumppaneiden sama koulutustaso pienensi eron riskiä. Erityisesti korkeasti koulutettujen kohdalla eron riski pieneni, kun kumppaneilla oli sama koulutustaso.

Koulutustason vaikutuksesta parisuhteen kestävyyteen on saatu hyvin erilaisia tuloksia Yhdysvalloissa: sosiologian professori Christine Schwartz kollegoineen kävi läpi amerikkalaisia parisuhdetilastoja vuosilta 1950-2004 ja selvitti, lisääntyvätkö avioerot, jos nainen on koulutetumpi ja tienaa enemmän. Kävi ilmi, että jos vaimo oli miestään koulutetumpi, avioeroriski kasvoi – mutta tämä vaikutus on kadonnut viime aikoina. Schwartzin mukaan tutkimukset osoittivat, että toisin kuin aikaisempina vuosikymmeninä, 1990-luvulla avioituneet amerikkalaispariskunnat ovat siirtyneet uuteen aikaan, jolloin naisen korkeampi tulotaso ei ole ollut enää yhteydessä suurempaan avioeroriskiin. Tulokset tukevat tutkijan mukaan sitä, että parisuhteessa siirrytään enemmän tasa-arvoiseen kumppanuuteen, pois jäykistä sukupuolirooleista.

Koulutus on vain yksi ulottuvuus

Ihmiset ovat erilaisia siinä, mitä he arvostavat elämässä ja kumppanissa. Jotkut toivovat voivansa jakaa kumppanin kanssa ammattiin liittyviä pohdintoja, toiset haluavat keskustella enemmän muista asioista. Voi olla esimerkiksi hyvin tyydyttävää keskustella työkavereiden kanssa työasioista, ja kotona päästä aivan muihin ajatuksiin.

Sinkku voi pohtia myös, vaikuttaako kumppanin koulutustaso keskusteluihin muista asioista, kuten politiikasta, uskonnosta, lasten kasvatuksesta, harrastuksista, hauskanpidosta, taiteesta tai kulttuurista. Kumppaneiden arvot ja mielenkiinnon kohteet voivat kohdata tai olla kohtaamatta hyvin monella muulla tasolla, koulutustaustasta riippumattakin. On luonnollista toivoa, että kumppani olisi samalla aaltopituudella ja ymmärtäisi omia kokemuksia ja ajatuksia.

Osuuko omaan kipupisteeseen?

Erot koulutustasossa voivat aktivoida kielteisiä vuorovaikutuskehiä, jos ne osuvat henkilön omiin kipupisteisiin. Kipupisteet ovat tyypillisesti riittämättömyyden ja huonommuuden tunteita, tai yksinäisyyden kokemusta tunnetasolla. Kumppaniehdokkaan korkeampi koulutustaso voi osua esimerkiksi omiin itsetunto-ongelmiin. Matalammin koulutettu voi vaikka kokea olevansa huonompi, kuin korkeasti koulutettu puoliso. Silloin kyse voi olla yhtä paljon ihmisen omista kipupisteistä, kuin kumppaniehdokkaan koulutustasosta. Pohjimmiltaan parisuhteessa on tärkeää voida tuntea, että kumppanilta saa tunnetason tukea silloin, kun sitä tarvitsee. On tärkeää voida kokea kelpaavansa, riittävänsä ja olevansa rakas.

Joissain tapauksissa koulutustaustan pähkäily voi kertoa myös siitä, että syvään tunneyhteyteen heittäytyminen pelottaa ja kauhistuttaa – on helpompaa pohtia älyllisesti faktoja ja löytää ehkä vikojakin potentiaalisesta kumppanista, kuin ottaa riski ja luottaa toiseen.

Mitä kumppaniehdokkaan koulutustaso sinulle merkitsee? Onko koulutustason merkitys muuttunut sinulle iän tai kokemusten myötä?

Lähteet:

Education at a Glance 2018 (Summary in Finnish) / Koulutuskatsaus 2018: OECD Indicators / OECD:n indikaattorit

Eika, L.; Mogstad M. & Zafar, B. (2014) Educational assertive mating and household income inequality, National Bureau of economic research.

Domański, H. & Przybysz, D. (2007) Educational homogamy in 22 European countries, European Societies, 9(4), 495-526.

Helsingin sanomat 18.5.2015 ”Väitöskirja: Eron riski pienenee, jos kumppaneilla on sama koulutustaso”, toimittaja Heidi Asplund.

Mäenpää, E. (2015) Socio-economic homogamy and its effects on the stability of cohabiting unions. Väitöskirja: Helsingin yliopisto.

Schwartz, C. R. & Hongyun, H. (2014) The Reversal of the Gender Gap in Education and Trends in Marital Dissolution. American Sociological Review 79(4), 605-29

Schwartz, C. R. & Pilar, G-P. (2016) Trends in Relative Earnings and Marital Dissolution: Are Wives Who Outearn Their Husbands Still More Likely to Divorce? RSF: The Russell Sage Journal of the Social Sciences. 2(4), 218-36

De Hauw, Y.;Grow, A. & Bavel, J. V. (2017) The Reversed Gender Gap in Education and Assortative Mating in Europe. European Journal of Population, 33(4), 445–474.

Whyte, S. & Torgler, B. (2017) Things change with age: Educational assortment in online dating. Personality and Individual Differences, 109, 5-11.

Kohtalona yksin jääminen?

Kuva: Can Stock Photo.

Tutkimukset ovat osoittaneet yksinäisyyden olevan yhteydessä vakaviin psyykkisiin ja fyysisiin haittoihin, kuten esimerkiksi masennukseen, alkoholismiin, sydän- ja verisuonisairauksiin, uniongelmiin, immuunipuolustusjärjestelmän muutoksiin, Alzheimerin tautiin, yleiseen huonontuneeseen terveydentilaan ja jopa ennenaikaiseen kuolemaan. Yksinäisyyteen liittyy syvää inhimillistä kärsimystä, ja se on myös kansanterveydellinen riski.

Eräässä tutkimuksessa suomalaisista noin viidesosa tunsi yksinäisyyttä silloin tällöin (2007). Noin 4,3 % suomalaisista tunsi olonsa yksinäisiksi koko ajan tai suurimman osan ajasta. Sinkkuus ja yksin asuminen voivat tutkimusten mukaan altistaa yksinäisyyden kokemuksille. Tämä ei tietenkään koske kaikkia yksinasuvia. Parisuhde ei myöskään automaattisesti  takaa sitä, ettei ihminen tuntisi itseään yksinäiseksi: Väestöliiton Perhebarometrin (2016) mukaan naimisissa olevista naisista noin 6 % ja miehistä noin 3 % tuntee itsensä melko yksinäiseksi. Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontulan mukaan noin neljäsosa parisuhteessa olevista on kokenut itsensä ainakin vähän yksinäiseksi. Naiset kokevat parisuhteessa useammin tunneperäistä yksinäisyyttä, kuin miehet.

Joillekin yksin jääminen voi tuntua lähes ”kohtalon tahdolta” omassa elämässä. Tällaisen ”yliluonnollisen” tahdon edessä ihminen voi tuntea voimattomuutta ja toivottomuutta.

Pitkäaikaiseen yksinäisyyteen voi olla lukemattomia erilaisia syitä ja taustatekijöitä. Psykologian historiassa kokemusta yksin jäämisen ”kohtalosta” on tulkittu monella tapaa. Yhden näkökulman mukaan ihminen voi tiedostamattaan ohjata elämäänsä siihen suuntaan, että hänen traumansa yksin jäämisestä toistuu. Ihminen voi esimerkiksi valita sellaisia kumppaneita, jotka eivät ole luotettavia. Psykoanalyytikko Anna Potamianoun mukaan ihminen voi ”kohtaloaan” pohtiessa havaita itsensä ulkopuolella, kohtalossa, jotain selaista, mikä hänellä on sisimmässään – kuten hylätyksi tulemisen kokemuksen. Toistuva ”kohtalo” on mahdollisuus tarkastella omia kipeitä kokemuksia, jotka ovat jo tapahtuneet. Se voi olla väylä tietoisesti muistaa omia aikaisempia kokemuksia. Tämä näkemys ”yksin jäämisen kohtalosta” on tietenkin vain yksi tapa pohtia asiaa, eikä sitä voi soveltaa yleisellä tasolla.

Lopputyöni tuloksia

Tutkin psykoterapiakoulutukseni laadullisessa lopputyössä (2018) yksin jäämisen kohtalon kokemusta parisuhteessa ja parisuhdetta etsiessä. Yksin jäämisen määritelmä lopputyössäni käsitti sekä  tunnetasolla yksin jäämisen että konkreettisen yksin jäämisen.

Toteutin tutkielmani internetpohjaisen kyselylomakkeen avulla. Kyselyyn vastasi 29 henkilöä. Kyseessä on pieni laadullinen otos, joka ei ole edustava eikä näitä tuloksia voi yleistää. Tulokset kuvaavat ainoastaan tähän kyselyyn vastanneiden kokemuksia. Kyselyyn vastanneet olivat Väestöliiton sivustojen lukijoita.

Kyselyyn vastanneista 90 % oli naisia. Vastaajista suurin osa, 76 %, oli sinkkuja. Kyselyyn vastanneilla yleisin syy kokea yksin jäämistä liittyikin kumppanin puuttumiseen. Yleisimmät yksin jäämisen kokemukset tutkittavien menneissä, muissa ihmissuhteissa olivat pulmat lapsuuden ja nuoruuden kaverisuhteissa (34 %), ongelmat isäsuhteessa (28 % vastaajista) sekä erilaiset hylätyksi tulemisen kokemukset omien vanhempien taholta (28 % vastaajista). Lisäksi noin 24 % vastaajista kuvasi, kuinka he eivät olleet saaneet tunnetason tukea vanhemmiltaan.

Monista vastauksista heijastui voimakas tunne yksin jäämisestä. Edes kumppanin löytyminen tai perheen perustaminen eivät välttämättä helpottaneet tutkittavien yksin jäämisen pelkoa – moni uskoi, että heidän kohtalonsa tulisi lopulta kuitenkin olemaan yksin jääminen ja hylätyksi tuleminen kumppanin taholta.

Tutkittavat välttelivät pohtimasta tarkemmin, miten yksin jäämisen kokemus vaikuttaa heidän omaan käyttäytymiseensä. Sen sijaan he kuvasivat, miten vaikeaa heidän on luottaa ja uskoa, että jotain hyvää tulisi heidän elämäänsä. Häpeä, arvottomuus ja kelpaamattomuuden tunne korostuivat joidenkin tutkittavien kertomuksissa. Joistain tarinoista paistoi läpi myös viha yksin jäämisestä. Tämä saattoi näkyä esimerkiksi kumppaniehdokkaiden moittimisena.

Eräs kyselyyn vastanneista henkilöistä kuvasi oivaltaneensa jotain täyttäessään kyselyä: jopa varhaisimmat elämänkokemukset, vauvaiästä lähtien ovat voineet vaikuttaa hänen kokemukseensa yksin jäämisestä. Samalla hän oivalsi, että näitä asioita voi työstää ja käsitellä.

Joskus toisiin ihmisiin luottaminen voi tuntua mahdottomalta – ja aina sopivaa kumppania ei jostain muusta syystä löydy. Jokaisen elämä on kuitenkin arvokas sellaisenaan. On merkityksellistä voida pohtia omaa ”yksin jäämisen kohtaloa” ja etsiä ymmärrystä omaa elämäntarinaa ja omia kokemuksia kohtaan. Tunnistamalla menneiden kokemusten vaikutus nykyisyyteen, ihminen voi ehkä helpottaa ankaria ajatuksia itseään kohtaan: itsessä ei ole mitään vikaa, kyse voi olla toistuvasta traumasta tai muusta epäonnesta.

Menneisyyden pohtiminen ei poista nykyhetken kipua yksinäisyydestä. Se voi kuitenkin tuoda armollisuutta omaa itseä kohtaan. Jotkut kuvaavat tätä armollisuutta ”sisäisen lapsen” avulla: aikuisina me voimme lohduttaa sisäistä lastamme, joka ei aikoinaan tullut ymmärretyksi ja lohdutetuksi jäädessään yksin. Oman trauman käsittely voi parhaimmillaan vaikuttaa niin, että on mahdollista vielä luottaa toiseen ihmiseen ja omaan kelpaavuuteen.

Yksinäisyyden torjuntaa

Kyselyssäni selvitin yksinäisyyden tunteita parisuhteessa ja parisuhteen etsimisessä. Parisuhteessa nousevat pintaan syvimmät kokemukset suhteessa olemisesta toiseen ihmiseen. Monet kuvaavat pärjäävänsä muutoin hyvin, mutta parisuhde tai sen puuttuminen ovat iso kipupiste elämässä. Parisuhde on näyttämö kaikelle rakkaudelle, mitä olemme elämässämme saaneet – ja kaikelle yksin jäämiselle, mitä olemme kokeneet.

Tunnetason yksin jääminen tai konkreettiset hylätyksi tulemiset ovat yksi keskeinen syy hakeutua myöhemmin psykoterapiaan. Kuntoutuksen lisäksi olisi tärkeää keskittyä kaikin tavoin yksinäisyyden torjuntaan ihmisen lapsuudesta lähtien. Torjumalla yksinäisyyttä torjumme monenlaista sairautta ja pahoinvointia, mikä on myös yhteiskunnan taloudellinen etu. Yksinäisyyden torjunnan tulisi olla koko ihmiselämän läpäisemää järjestelmällistä toimintaa. Sen tulisi alkaa jo raskaus- ja pikkuvauvavaiheessa, vanhempien tukemisesta ja laiminlyöntien huomaamisesta. Käytännössä tämä tarkoittaa riittäviä resursseja neuvoloille, lastensuojeluun, kunnalliseen paripsykoterapiaan, perheneuvoloille ja esimerkiksi kouluterveydenhoitoon. Kokemus rakastetuksi ja autetuksi tulemisesta kantaa ihmistä läpi elämän, parisuhteeseen ja omaan vanhemmuuteen saakka. Se voi tuntua kohtalolta, mutta osittain tämä kohtalo on myös yhteiskunnan ja vanhempien käsissä, ja meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen.

Lähteet:

Cacioppo, J. T., Hughes, M. E., Waite, L.J., Hawkley, L. C. & Thisted, R. A. (2006) Loneliness as a specific risk factor for depressive symptoms: cross-sectional and longitudinal analyses. Psychology and aging, 21(1), 140–51.

Cacioppo, J. T., Hawkley, L. C. & Thisted, R. A. (2010) Perceived social isolation makes me sad: 5-year cross-lagged analyses of loneliness and depressive symptomatology in the Chicago Health, Aging, and Social Relations Study. Psychology and aging, 25(2), 453–63.

Cacioppo, J. T., Hawkley, L. C., Crawford, L. E., Ernst, J. M., Burleson, M. H., Kowalewski, R. B., ym. (2002) Loneliness and Health: Potential Mechanisms. Psychosomatic Medicine, 64(3), 407–17.

Kontula, O. (2016) Lemmen paula. Seksuaalinen hyvinvointi parisuhdeonnen avaimena. Perhebarometri 2016. Katsauksia/Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos. E50/2016

Moisio, P. & Rämö, T. Koettu yksinäisyys demografisten ja sosioekonomisten taustatekijöiden mukaan Suomessa vuosina 1994 ja 2006. Yhteiskuntapolitiikka 72(4), 392-401.

Potamianou, A. (2017) Revisiting the destiny compulsion. International Journal of Psychoanalysis, 98(1), 55-69.

Pressman, S. D., Cohen, S., Miller, G.E., Barkin, A., Rabin, B.S. & Treanor, J.J. (2005) Loneliness, social network size, and immune response to influenza vaccination in college freshmen. Health Psychology, 24(3), 297–306.

Rico-Uribe, L. A., Caballero, F.F., Olaya, B., Tobiasz-Adamczyk, B., Koskinen, S., Leonardi, M. ym. (2016) Loneliness, Social Networks, and Health: A Cross-Sectional Study in Three Countries. PLoS One. 2016;11(1):e0145264

Rico-Uribe, L. A., Caballero, F. F., Martín-María, N., Cabello M, Ayuso-Mateos, J. L. & Miret, M. (2018) Association of loneliness with all-cause mortality: A meta-analysis. PLoS ONE 13(1): e0190033. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0190033

Väliniemi-Laurson, J., Borg, P. & Keskinen, V. (toim.). 2016. Yksin kaupungissa. Helsingin kaupunki: Helsingin kaupungin tietokeskus. 12–25.Wilson, R. S., Krueger, K. R., Arnold, S.E., Schneider, J. A., Kelly, J. F., Barnes, L.L., ym.  (2007) Loneliness and risk of Alzheimer disease. Archives of General Psychiatry, 64(2), 234–40

Åkerlind, I. & Hörnquist, J. (1992) Loneliness and alcohol abuse: A review of evidences of an interplay. Social science & medicine, 34(4), 405–414.

Pitkä parisuhde on muutoksessa elämistä

Kuva: Flickr, Francisco Osorio

”Katso, tuossa me ollaan teinejä, eikä meillä ollut huolen häivää.” Iäkkäämpi pariskunta katselee valokuvia perhealbumista. ”Tuossa sinä olit jäänyt työttömäksi ja olit aika masentunut. Lapset olivat pieniä, ja me vain mietimme rahahuolia koko ajan.”  ”Tuossa minulla oli se vaihe, kun halusin yhtäkkiä taas seikkailla maailmalla. Ja sinä olisit halunnut nauttia kotielämästä.”  ”Tuossa olen sairaana. Tuntuu, että koko sosiaalinen elämämme ja parisuhteemmekin jäi silloin sivuun.” ”Tuossa sinä jäit eläkkeelle ja omistauduimme yhdessä lapsenlapsille. Tuntuu, että sinä taas avauduit maailmalle ja minulle.”

Pitkä parisuhde voi kuulostaa tasaiselta ja pysyvältä elämäntilanteelta. Parisuhde voikin tuoda turvaa ja tasaisuutta elämään. Elämä ja parisuhde ovat kuitenkin jatkuvaa muutosta: kummatkin puolisot muuttuvat eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa, ympärillä olevat asiat muuttuvat, perhe voi kasvaa tai olla kasvamatta, lapsilla on eri ikävaiheita, yhteiskunta ja työelämä sekä kummankin työtilanne muuttuvat. Pitkä parisuhde on jatkuvassa muutoksessa elämistä – yhdessä. Katsellessasi parisuhteesi ”kuva-albumia” jälkikäteen, voit ehkä kokea, että olet ihan eri ihminen, kuin tavatessasi puolisosi ensimmäisen kerran, ja että puolisosi on myös muuttunut. Ihminen on jatkuvassa muutostilassa niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Erilaisia kehitysvaiheita

Pohditaan ensin yksilön omaa kehitystä. Kehityspsykologi Erik H. Erikson jakoi ihmisen kehityksen karkeasti kahdeksaan eri vaiheeseen. Pariskunta voi käydä näitä vaiheita läpi hieman eri tahtiin, ja jokin vaihe voi olla yhdelle helpompi, kuin toiselle. Pohditaan tässä nyt nuoruuden ja aikuisuuden vaiheita: Erikson kuvaa 12-18-vuotiaiden kokeilevan erilaisia rooleja ja etsivän omaa identiteettiään. Arvot ja uskomukset voivat korostua tuossa iässä. Tietty alakulttuuri voi yhdistää nuoria pareja. Eriksonin mukaan keskiössä on tämän jälkeen (18-40-vuotiailla) rakkaus ja läheisyys: löytyykö elämään rakkautta ja läheisyyttä, vai uhkaako yksinäisyyden tunne? Pari voi olla kehityksessään eri vaiheessa esimerkiksi siinä, millä tavalla ja missä tahdissa he haluavat sitoutua.

Eriksonin mukaan keski-iän (40-65-vuotiaat) kehitykselle on merkittävää kokemus kuulumisesta yhteiskuntaan sekä kokemus siitä, että on hyödyksi muille. Oman käden jälki tuntuu tärkeältä, esimerkiksi työelämässä tai lasten kasvatuksessa. Työttömyys ja ulkopuolisuuden tunteet yhteiskunnasta vaarantavat ihmisen hyvinvointia. Niillä on suuri merkitys myös parisuhteen hyvinvointiin. Yli 65-vuotiaana ihminen saattaa puolestaan tarkastella elettyä elämää. Kokemus siitä, että on tyytyväinen elämään ja saavuttamiinsa asioihin, on tärkeää ihmisen kehityksessä. Pariskunnalla voi olla erilainen tunne siitä, menivätkö asiat elämässä, niin kuin he toivoivat.

Myös parisuhteessa on omat kehitysvaiheensa: puhutaan huumavaiheesta, erillistymisvaiheesta ja kumppanuusvaiheesta. Huuman jälkeen voi tuntua haastavalta, kun puolisoiden erillisyys ja erilaisuus korostuvat parisuhteessa. Kumppanuusvaihe edellyttää toisen hyväksymistä omana itsenään.

Jos sinulla on uusperhe, siinäkin eletään oma kehityskaarensa. On jopa sanottu, että uusperheen kehityksessä on seitsemän eri vaihetta, joissa kuljetaan unelmakuvista ristiriitoihin ja lopulta vakiintumiseen ja tilanteen helpottumiseen.

Yksi merkittävä muutosvaihe parisuhteessa voi olla lapsen saaminen. Raskaus ja lapsen saaminen aktivoivat omia kokemuksia lapsena olosta, rakastetuksi tulemisesta ja kelpaavuudesta. Jos näissä kokemuksissa on jotain traumaattista, ihminen voi muuttua myös parisuhteessa erilaiseksi. Hän voi pyrkiä selviytymään pintaan nousseiden traumaattisten kokemusten kanssa tavalla, joka voi tuntua puolisosta vieraalta. Myös lasten eri ikävaiheet nostavat pintaan kokemuksia omasta lapsuudesta: esimerkiksi uhmaikäisen vanhempi joutuu kohtaamaan omaa aggressiotaan uudella tavalla, tai murrosikäisen heräävä seksuaalisuus voi puolestaan nostaa pintaan oman suhtautumisemme kehoomme ja seksuaalisuuteemme. Nämä vaiheet voivat koetella myös vanhempien parisuhdetta.

Parisuhde ei kuulostakaan enää ”elämiseltä onnellisena elämän loppuun saakka”, kuten saduissa sanotaan. Oikeassa elämässä parisuhteen seikkailut vasta alkavat, kun kumppanit löytävät toisensa.

Parisuhteen tilannepäivitys

Toisinaan muutos omassa itsessä, puolisossa tai parisuhteen tunnelmissa voi tuntua niin suurelta, että siitä on vaikea selvitä yhdessä. ”Erilleen kasvamista” ennaltaehkäisee sen tiedostaminen, että kukaan ei ole lopun elämää samanlainen – ja että stressaavissa tilanteissa meistä jokaisella on omat suojakilvet päällä. Pitkä parisuhde edellyttää säännöllistä tilannepäivitystä: kuka minä olen tänä päivänä? Kuka puolisoni on? Mistä hän pitää, ja mitä hän haluaa elämältä? Missä tilanteessa parisuhteemme on? Kaipaako puolisoni nyt erityistä tukeani, ja minkälaista se tuki voisi olla? Mistä unelmoimme? Tunneyhteys pätkii ajoittain kaikissa parisuhteissa, ja se voi olla joskus pitkiäkin aikoja poikki. Keskeinen kysymys on, voiko yhteyden omaan kumppaniin löytää aina uudelleen.

Voisitko tänään pysähtyä katsomaan puolisoasi ihan rauhassa: mitä kuuluu ihmiselle, jonka kanssa valitsit olla? Mitä hän tarvitsisi sinulta tänään, jotta hän voisi kokea olevansa sinulle rakas? Mitä toivoisit itse?

Entä: mistä olet kiitollinen kumppanillesi ja parisuhteellenne?

 

 

Sinkku, sinä ansaitset hyvää

Yksi rakastuu aina ”renttuihin”. Toinen jää ikuiseksi kakkoseksi päihteille. Kolmas odottaa puhelinsoittoa pettyen aina uudelleen.

Parisuhdetta etsiessään ihminen saattaa toistaa peruskokemusta omasta itsestään: olenko arvokas, rakkauden arvoinen, tärkeä, kelpaava? Voinko luottaa siihen, ettei minua hylätä? Tunne omasta arvosta ja kelpaavuudesta kehittyy jo suhteessa lapsuuden hoitajiin, ja siihen vaikuttavat myös myöhemmät tärkeät ihmissuhteet.

Yksi tapa toistaa omaa traumaattista kokemusta on hakeutua parisuhteisiin, jotka muistuttavat aikaisempia, traumaattisia ihmissuhteita. Moni kuvaa, kuinka ei edes kiinnostu turvallisista kumppaniehdokkaista. Vetovoima herää sellaisissa suhteissa, joissa tuttu tunne itsestä ja tuttu kokemus toisesta ihmisestä toistuvat. Tilanteen tuttuus voi estää huomaamasta, että kumppaniehdokkaan käytös ylittää omat rajat ja haavoittaa. Kaikki merkit ovat ilmassa, ja läheiset saattavat huolestua tilanteesta. Sinkussa voi kuitenkin herätä toive, että rakkaus muuttaa kaiken.

Voi olla helpompi hoivata toista, kuin itseä: ehkä ymmärrät ja löydät helposti selityksiä kumppaniehdokkaan satuttavalle käytökselle. Ymmärrystä tarvitaankin aina puolin ja toisin, sillä jokaisella on oma menneisyytensä ja omat pelkonsa. Kumppaniehdokkaan omat traumat eivät kuitenkaan ole oikeutus kohdella toista huonosti. Turvalliseen rakkauteen kuuluvat myös turvalliset rajat. Nämä rajat voivat tulla esiin jo alkumetreillä: kuinka kumppaniehdokas lähestyy sinua esimerkiksi Tinderissä? Minkälaisia treffejä hän ehdottaa? Onko tapailusuhde tasapuolinen? Kunnioittaako hän toiveitasi läheisyydestä, parisuhteen etenemisestä tai sitoutumisesta?

Keskeinen kysymys kuuluukin, milloin orastavan parisuhteen hankaluudet ovat kasvun mahdollisuus kummallekin, ja milloin ne haavoittavat. Rakkaus ei paranna päihdeongelmaa tai traumoja. Niihin täytyy etsiä apua ammattiauttajalta. Väkivalta ei missään muodossa kuulu turvalliseen parisuhteeseen. Henkistä väkivaltaa voi olla myös vaikka epäkunnioittava viestittely nettideittisivustolla.

Rakkautta etsiessä onkin tärkeää etsiä rakkautta myös omasta sisimmästä – itseä kohtaan. Olisiko mahdollista ”rakastaa oma itse hyvään parisuhteeseen”? Uskotko, että sinä ansaitset hyvää?

 

”Me too” parisuhteessa

Kuva: James Brey

Viime syksynä alkanut ”Me too” -kampanja on nostanut esiin naisten kokeman seksuaalisen häirinnän yleisyyden.

Kampanjan myötä moni nainen uskaltautui kertomaan häirinnän kokemuksistaan erityisesti työelämässä, oppilaitoksissa ja julkisissa tiloissa. Väkivallan tekijä ei aina kuitenkaan ole tuntematon huutelija tai työpaikan ahdistelija. Väkivalta voi tapahtua myös siinä ihmissuhteessa, jonka tulisi olla kaikkein turvallisin: parisuhteessa.

Raiskaus ja seksuaalinen ahdistelu eivät ole sellaisia parisuhteen ongelmia, joita voisi hoitaa pariterapialla. Ne ovat rikoksia. Niin kauan, kun toisen itsemääräämisoikeutta loukataan parisuhteessa, turvallisen parisuhteen luominen ei ole mahdollista. Suomessa raiskaus avioliitossa muuttui rikokseksi vasta vuonna 1994.

Me too -kampanja valaisi seksuaaliseen häirintään ja väkivaltaan liittyviä valtasuhteita. Kuten moni kampanjaan osallistunut totesi, ei ole helppoa kertoa häirinnän kokemuksista, jos hintana saattaa olla oma työpaikka, tai jos kokemuksia vähätellään. Parisuhteessa tapahtuvaa häirintää voi olla erityisen vaikea paljastaa: suurta osaa parisuhteessa tapahtuneista raiskauksista ei ilmoiteta poliisille. Tähän voi liittyä monia syitä. Väkivaltaa seuraa usein ”hyvittelyjakso”, mikä voi aiheuttaa hyvin ristiriitaisia tunteita uhrissa. Uhri saattaa syyllistää itseään ja hävetä tapahtunutta. Uhrilla voi olla huolta siitä, mitä kumppanille tapahtuisi ilmiannon jälkeen. Avun hakemiseen voi liittyä myös pelkoa häirinnän pahenemisesta, perheen hajoamisesta tai siitä, mitä kumppani voisi tehdä itselleen tai vaikka lapsille kuultuaan ilmiannosta. Moni pelkää, ettei heitä uskottaisi: kun muita todistajia ei ole, on vain sana sanaa vastaan.

Seksuaalista ahdistelua voi olla parisuhteessa monenlaista. Seksiin voi liittyä pelkoa, kiristämistä tai vaikka erolla uhkailua. Sellainen seksi, johon liittyy jokin uhkaus tai pelottelua, on aina seksuaalista väkivaltaa.

”Ein” sanominen ja rajan vetäminen ei ole aina yksiselitteistä. Traumaattisissa tilanteissa ihminen saattaa nimittäin jähmettyä ja lamaantua. Uhri saattaa ikään kuin irrottautua itsestään, katsoa tilannetta ulkopuolelta, jotta selviäisi siitä. Suostumuksen puutetta onkin ehdotettu uudeksi raiskauksen määritelmäksi rikoslaissa. Se, että ei sano ”eitä”, voi juurikin kertoa tilanteen traumaattisuudesta, eikä siitä, että suostuisi kosketukseen.

Seksuaalinen väkivalta voi olla myös henkistä. Kumppanin ulkonäön tai seksuaalisuuden kielteinen kommentointi, tai vertaaminen seksuaalisesti muihin, voi tuhota toisen itsetuntoa. Moni kokee, että luottamusta on vaikea palauttaa parisuhteessa tällaisten kommenttien jälkeen.

Jokaiselle pohdittavaa

Seksuaaliset tarpeet menevät harvoin täysin yksiin, ja usein yksi on aloitteellisempi kuin toinen. Onkin tärkeää, että parisuhteessa on tilaa avoimesti keskustella myös seksuaalisista tarpeista.

Joskus hellyyden kaipuuseen voi liittyä pakottavaa sävyä kenellä vain: ”Halaa nyt.” Keskeistä on, uskooko ihminen kumppaninsa ”ein” siinä kohdassa, omasta loukkaantumisen ja torjutuksi tulemisen tunteestaan huolimatta – vai jatkuuko lähestyminen. Toisen haluttomuus, voi näkyä myös pään kääntämisenä tai fyysisenä vetäytymisenä. Sekin on ”ein” sanomista.

Toista pakottamalla ei pääse lähelle. Yleensä kumppani vetäytyy enemmän silloin, jos hänen rajojaan rikotaan tai häntä yritetään pakottaa. Rajojen rikkominen voi nostaa pintaan myös aikaisempia traumaattisia kokemuksia siitä, kun omia rajoja ei ole kunnioitettu. Jos tiedät, että kumppanisi rajoja on joskus rikottu, ole erityisen hienotunteinen lähestyessäsi häntä.

Jokaisessa parisuhteessa on hyvä keskustella siitä, missä rajat menevät. Minkälainen kosketus tuntuu hyvältä, ja minkälainen ei? Milloin toisen houkutteleminen läheisyyteen muuttuu ahdistavaksi? Mikä lisää turvallisuuden tunnetta parisuhteen seksuaalisuudessa, ja mikä vähentää sitä? Onko turvallista sanoa ”ei”, ja mitä siitä seuraa? Entä kuinka se näkyy kumppanista, jos hän ei halua kosketusta – sanooko hän suoraan ”ei”, vai näkyykö se muulla tavoin?

Tukea ja lisätietoa:

Raiskauskriisikeskus Tukinainen

Rikosuhripäivystys

Nettiturvakoti

Väkivaltaa kokeneille naisille 

Väkivaltaa tehneille naisille

Väkivaltaa kokeneille miehille

Väkivaltaa tehneille miehille

 

 

 

Aina sama kaava treffeillä?

Kuva: PrimeYours

Deittailuun voi soveltaa tunnekeskeisen pariterapian ”kehä-mallia”. Kyseessä on vuorovaikutuskehä, jossa deittikaverit vaikuttavat toisiinsa omalla käytöksellään. Esimerkiksi kiinnostus toisen harrastuksia kohtaan voi luoda positiivista vuorovaikutuskehää. Positiivisella kehällä syntyy myönteinen yhteys ja kokemus siitä, että on arvostettu ja kiinnostava toisen silmissä.

Kielteisellä kehällä deittailijat puolestaan aktivoivat toistensa pelkoja, kuten torjutuksi tulemisen pelkoa. Esimerkiksi vastauksen viivyttäminen, eräänlainen ”pelaaminen”, voi aktivoida toisen pelkoa tulla hylätyksi. Kun pelko aktivoituu, ihminen pyrkii suojautumaan sitä vastaan itselleen ominaisella tavalla, esimerkiksi vetäytymällä. Kielteinen kehä on valmis.

Deittailu on erityisen altis kielteisille kehille, koska torjuntoja voi tulla usein, ja pikaisessa deittailun maailmassa toisten tunteita ei huomioida aina niin aktiivisesti. Näiden kokemusten vuoksi ihminen voi olla ”puolustusasemissa” jo lähtiessään treffeille.

On toisaalta luonnollista, että jokaisen treffikaverin kanssa ei synkkaa tai synny vuosisadan rakkaustarinaa. Voisi olla uuvuttavaa lähettää kaikille Tinder-matcheille yltiöystävällinen viesti, jos heitä on paljon – ja myös harhaanjohtavaa, jos ei ole kiinnostunut heistä kaikista. Sen sijaan kielteisen kehän tarkastelusta on hyötyä silloin, jos huomaamme ihmissuhteidemme toistavan samaa kaavaa.

Toistuvien kaavojen taustalla voi olla aikaisempia kokemuksiamme läheisistä ihmissuhteista. Mikäli meillä itsellämme on kokemus, että emme ole rakkauden arvoisia, tai ettemme voi luottaa muihin ihmisiin, nämä syvemmät tunteet aktivoituvat herkästi treffeillä. Saatamme selittää torjunnat niin, että ne vahvistavat omia pelkojamme. Silloin myös kielteinen vuorovaikutuskehä vahvistuu.

Saatamme unohtaa, että myös me itse vaikutamme siihen, minkälainen deittailun ”kehästä” tulee. Puolet deittailun kehästä on omaa osuuttamme.

Kolme tasoa

Deittailukehän voi jakaa karkeasti kolmeen eri tasoon: 1) käyttäytymiseen 2) suojatunteisiin 3) syvempiin tunteisiin.

Syvemmät tunteet ovat esimerkiksi pelkoja: ihminen voi pelätä esimerkiksi, ettei hän kelpaa tai riitä sellaisena, kuin on. Myös häpeä on tyypillinen syvempi tunne. Voit pohtia, mitä esimerkiksi pelkäät eniten treffeillä. Mikä on sinulle tyypillisin pelko tai häpeän aihe? Kysymys ei ole helppo, ja sen ajatteleminen voi tuntua kivuliaaltakin.

Emme aina olekaan tietoisia näistä syvemmistä tunteistamme. Niin sanotut suojatunteet voivat olla enemmän pinnalla. Tyypillisiä suojatunteita ovat esimerkiksi turhautuminen tai ärtymys. Nämä tunteet voivat myös helpommin näkyä deittikumppanille.

Voi olla, että treffikumppani ei kuitenkaan tiedä näistä tunteista mitään. Hän näkee päällepäin vain sen, miten toinen käyttäytyy. Kaksi tyypillistä tapaa käyttäytyä deittailun kielteisellä kehällä ovat vetäytyminen ja takertuminen. Jos tulee torjuttu tai epävarma olo, kunkin oma käyttäytymismalli eli selviytymisstrategia aktivoituu. Vetäytyvyys voi näkyä esimerkiksi vaikeutena ”avautua” syvemmistä aiheista, tai vaikeutena edetä suhteessa. Ihminen on oppinut ehkä lapsuudessaan, että paras tapa säädellä vaikeita tunteita on käsitellä niitä yksin. Takertuvuus puolestaan voi näkyä esimerkiksi hyökkäävyytenä tai vaikka ”viestipommituksena”. Takertuvasti kiintynyt ihminen voi helposti tulkita, että ”nyt se hylkäsi mut”. Takertuva on koko ajan varuillaan, ettei toinen vain ”katoa”.

Deittikumppanin käyttäytyminen ”osuu” syvempiin tunteisiimme. Positiivisella kehällä toisen avoin kiinnostus voi saada meidät tuntemaan itsemme tärkeäksi ja hyväksytyksi. Se rauhoittaa pelkoamme. Kun on hyvä olo toisen seurassa, voi haluta olla hänen kanssaan jatkossakin. Kielteisellä kehällä esimerkiksi liian vähäinen yhteydenpito voi herättää epävarmuuden siitä, onko merkityksellinen toiselle.

Mikä on sinun käyttäytymismallisi?

On helpompi ajatella, että ”ei ole ketään kiinnostavia ihmisiä” tai että ”kukaan ei kiinnostu minusta”, kuin pohtia, miten itse ylläpitää deittailun vuorovaikutuskehää. Esimerkiksi takertuminen voi joskus saada toisen vetäytymään ja hakemaan omaa tilaa. Vetäytyminen voi puolestaan saada toisen takertumaan tai vaikka luovuttamaan.

Oman osuuden hahmottaminen deittailun kehässä voi syventää itsetuntemusta. Miten itse ylläpidät turvallista tai turvatonta tunnelmaa treffeillä?

Deittailun kehä ei ole sattumaa. Ihminen toistaa kokemuksiaan lapsuuden tärkeistä ihmissuhteista vielä aikuisena, deittaillessa ja parisuhteessa. Emme välttämättä tiedosta sitä, miten syvemmät tunteemme, kuten pelkomme, näkyvät käyttäytymisessämme deittikumppanille – ja miten ne vaikuttavat vuorovaikutukseen. Deittailun ”kaavan” ratkaisemisessa ensimmäinen askel on tunnistaa oma osuus deittailukehällä.

Jos haluat lisätietoa kielteisistä kehistä, voit katsoa Tunnekeskeisen parisuhdekurssin 2. jakson asiantuntijavideon täältä.

Epävarma parisuhteesta, varma lapsesta?

Flickr, Faith Kashefska Lefever

Joskus ihminen voi olla varmempi halustaan tulla vanhemmaksi, kuin omasta parisuhteestaan. Ehkä kymmenen vuoden seurustelun jälkeen jompikumpi huomaakin, että valitsisi nyt toisenlaisen kumppanin. Lasta olisi kuitenkin jo yritettävä, viimeiset hetket ovat käsillä. Onko järkeä epäillä suhdetta, jossa kaikki unelmat olisivat käden ulottuvilla? Onko suurempi riski lähteä suhteesta vai jäädä siihen?

Kolme-nelikymppisenä aloitetussa parisuhteessa tilanne voikin olla se, että perheen perustamisen aika tulee, ennen kuin edes tuntee omaa kumppania kovin hyvin. Ensitreffeiltä saakka keskeinen kysymys saattaa olla, voisiko tämä henkilö olla potentiaalinen isä tai äiti omalle lapselle. Halu saada lapsi voi jo alun perin saada ihmisen sitoutumaan sellaiseen parisuhteeseen, joka ei tunnu oikealta. ”Nyt tai ei koskaan!”

Moni kuvaa esimerkiksi naimisiin menemisen tuntuvan suuremmalta sitoutumiselta, kuin lapsen saamisen. Lapsen vanhempina kumppanit ovat kuitenkin sidotut toisiinsa lopun elämää – verrattuna siihen, jos lapseton pari päättäisi erota. Moni eropari kohtaa toisiaan vielä kiikkustuolissa, lastenlastensa juhlissa.

Joskus lapsesta voi tulla kuin ratkaisu siihen epävarmuuteen, jota ihminen tuntee suhteessa kumppaniinsa. Epävarmuus parisuhteesta voikin nopeuttaa vauvapäätöstä. Joku voi haluta saada lapsen äkkiä, ennen kuin suhde ehtii päättyä. Se voi olla tapa sitoa kumppania omaan itseen, tai varmistaa vanhemmaksi tuleminen. Onko tämä järkevää taktikointia vai kumppanin hyväksikäyttöä? Voi olla esimerkiksi epäreilua kertoa kumppanille viiden vuoden päästä, että ”oikeastaan en ollut sinusta riittävän kiinnostunut”. Toisaalta harva katuu pitkällä tähtäimellä sitä, että on saanut lapsen. Päätös lapsesta voi myös olla kumppanien yhteinen, vaikka epävarmuus parisuhteesta olisikin tiedossa.

Ihmisen ”itseisarvo”

Elämä on täynnä ristiriitoja, joihin ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia. Kukaan ei voi tietää toisen puolesta, mikä on oikea ratkaisu parisuhteessa tai perheen perustamisessa. Jos joudumme jatkuvasti pohtimaan, onko parisuhteemme ”se oikea”, silloin on syytä hiljentää vauhtia ja käsitellä asiaa vielä. Toisaalta elämässä on hyvä kohdata myös realiteetit: jokaisessa parisuhteessa huuma hellittää, eikä kukaan puoliso tunnu joka päivä maailman ihanimmalta. Mikäli haluamme lapsia, sille on biologiset rajat, ja joskus on vain tehtävä päätös, haluaako lapsen vai ei.

Hyvä neuvo on, että jokaisella ihmisellä tulee aina olla ”itseisarvo”. Puoliso ei voi olla pelkkä väline lapsentekoon. Onnellisessa parisuhteessa tarvitaan molemminpuolista kunnioitusta. Se on myös lapsen etu. Vanhempien hyvinvointi lisää lapsen hyvinvointia.

Lapsi ei myöskään voi olla väline parisuhteen ristiriitojen käsittelemiseen. Lapsi ei voi olla vastuussa siitä, pysyvätkö hänen vanhempansa yhdessä vai eivät. Monilla pareilla lapsen saaminen myös heikentää tyytyväisyyttä parisuhteeseen.

Iän tuomat rajoitteet voivat pakottaa kohtaamaan epävarmuuden omasta parisuhteesta. Se on mahdollisuus työstää ja tutkia asiaa. Kyseessä on sinun arvokas elämäsi. On tärkeää, että voit pohtia, mitä haluat elämässäsi. Olisiko mahdollista ottaa esimerkiksi puolen vuoden aikalisä ja pohtia perinpohjin, mihin suuntaan lähdet – tai jäät?