About Venla Berg

Tutkija, Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto

Kuka pelkää vauvaa?

Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta, että syntyvyys on Suomessa jyrkässä laskussa jo seitsemättä vuotta. Eurostatin tilastojen mukaan syntyvyys on laskenut erityisen voimakkaasti korkeimmin koulutettujen naisten joukossa.

Väestöntutkimuslaitoksella on jo muutaman vuoden ajan keskitytty pohtimaan, miksi ihmiset saavat lapsia nyt niin paljon vähemmän kuin vielä seitsemän vuotta sitten. Tämän vuoden perhebarometria varten toteutetuissa haastatteluissa kävi ilmi, että monilla on epämääräinen ajatus siitä, että kaikki ei vain ole vielä valmista vauvaa varten. Eräässä tanskalaisessa tutkimuksessa korkeakoulutetut naiset mainitsivat vanhemmuuden tärkeimmäksi edellytykseksi kypsyyden. Tutkimuksen keskimäärin 37-vuotiaista naisista iso osa ei vielä kokenut olevansa riittävän kypsä vanhemmaksi.

Samaan aikaan suomalaisessa (sosiaalisessa) mediassa elää vahvana vanhemmuutta ja lapsiperhe-elämää määritteleviä diskursseja. On kiintymysvanhempia, perhepetejä, taaperoimettäjiä, liinailijoita ja kantoreppuilijoita, kestovaippailijoita, sormiluomuvegaaniruokalijoita  – yleensä aina vain äitejä, jotka käyttävät kaiken aikansa ja energiansa kasvattaakseen tasapainoisen lapsen. Ei ihme, jos alkaa hirvittää ja lasten kasvattaminen tuntuu rakettitieteeltä, josta maisterinpapereilla ei selviä.

Nurinkurista tässä tilanteessa on se, että usein ne, joilla vauvan ja lapsen kasvattamisesta selviytymiselle ei ole erityisiä riskitekijöitä, pohtivat ja pelkäävät suoriutumistaan kaikkein eniten. Perheen perustamista lykätään määrittämättömään tulevaisuuteen, aikaan kun kaikki on valmista ja itse on vihdoinkin tarpeeksi kypsä. Valitettavan usein silloin käykin niin, että lasta ei kuulu, ja joudutaan turvautumaan henkisesti raskaisiin lapsettomuushoitoihin. Lopulta kaikki eivät halustaan huolimatta saa lasta.

Tutkijana, psykologina ja äitinä, joka on käynyt läpi uuvuttavan raskaan vauvavuoden ja on nyt nelivuotiaan maailman ihanimman olennon onnellinen vanhempi, sanon sinulle kypsyyttä odottava, lasta toivova ja pelkäävä ihminen: se EI ole rakettitiedettä. Se on rakkautta, rimanalituksia, raivareita, anteeksipyytämistä ja -antamista, onnistumista, paremmaksi tulemista, virheitä, armoa ja tajunnanräjäyttävää, sisuskalut ympärikääntävää onnea.

Ole itsellesi armollinen, ylitä välillä aita sieltä ihan matalimmasta kohdasta, virheitä et voi välttää, mutta ylivoimaisesti suurimman osan ajasta teet kaiken juuri oikein. Päätän kirjoitukseni Yhdysvaltain taannoisen presidentin hienoihin kampanjasanoihin: Yes we can!

Tutkimuksen tie lukijan luo on pitkä ja kivinen

Tutkijakollegani oli antanut haastattelun siitä, miten korkeasti koulutetut miehet saavat Suomessa muita enemmän lapsia. Hän kertoi saaneensa tämän jälkeen puhelun naiselta, joka tuohtuneesti ja huolestuneesti oli kertonut tyttärensä osaavan useita kieliä, mutta olevan silti yli kolmikymppinen ja lapseton.

Tutkijoiden ja ei-tutkijoiden kohtaamiset ovat usein vaikeita ja täynnä väärinymmärryksiä. Tutkimustuloksen matka suuren yleisön tietoisuuteen muistuttaa erehdyttävästi lapsuuden ”rikkinäinen puhelin” -leikkiä. Ensinnäkin olen huomannut, että minun tutkijana on vaikea puhua tutkimustuloksesta sellaisella kielellä, että asiasta kiinnostunut toimittaja voisi sen ymmärtää. Toisekseen toimittaja joutuu usein tiivistämään monimutkaisen tutkimuksen tuloksen muutamaan lauseeseen. Jos tästä kaikesta on kuin ihmeen kaupalla selvitty kommelluksitta, yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun lukija lukee juttua lehdestä, puurot ja vellit ja murotkin menevät iloisesti sekaisin ja ollaan umpimetsässä. Oman lisänsä soppaan tuo se, että esimerkiksi minä psykologina tutkin usein aiheita, jotka koskettavat ihmisiä henkilökohtaisesti. Jotkut tutkimustulokset saattavat tuntua loukkaavilta.

Tutkimus perustuu siihen, että tilastollisten menetelmien avulla pyritään löytämään säännönmukaisuuksia elämän monimuotoisuudesta ja kaoottisuudesta. Tältä se näyttää:

blogiin_venla_uusi_2

Kuva on fiktiivinen, mutta voisi esimerkiksi kuvata yllämainittua koulutuksen ja lasten lukumäärän välistä yhteyttä suomalaisilla miehillä. Kuvassa oranssi viiva on tutkimuksen tulos, tilasto-ohjelman laskema X:n ja Y:n välinen yhteys. Tämä on se, mitä tutkimuksesta suurelle yleisölle yleensä raportoidaan. Todellisuuteen kuuluvat kuitenkin kaikki mustat pisteet tuon tutkimustuloksen ympärillä. Tutkimus siis sanoo, että mitä enemmän koulutusta, sitä enemmän lapsia. Kuvassa vihreällä ympyröity henkilö voi tästä huolimatta olla veljesi, yksilapsinen tohtorismies, ja punaisella ympyröity henkilö yhdeksänlapsinen, vain kansakoulun käynyt kummisetäsi.

Kaikki nämä asiat ovat totta yhtä aikaa – se, että väestöllisellä tasolla X ja Y ovat tietynlaisessa yhteydessä, ja se, että väestössä on paljon yksilöitä, joiden kohdalla tämä yhteys ei toteudu. Tutkimustulos ei silti ole valhetta, eivätkä veljesi tai kummisi ole omituisia kummajaisia.