Maailma kuuluu kaikille!

Väestöliiton uusi kehityspoliittinen ohjelma haluaa, että kaikki saavat nauttia yhteiskuntien kehityksestä ja että jokaisen ihmisoikeuksia kunnioitetaan.

Seksuaalioikeudet ovat keskeinen osa ihmisen itsemääräämisoikeutta – oikeutta tehdä omaan terveyteen, kehoon, seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen liittyvät päätökset ilman pakottamista tai väkivaltaa. Seksuaalisuuteen liittyvät normit ja tabut sekä suoranainen syrjintä estävät ihmisiä kehittymästä täyteen potentiaalinsa ja nauttimasta omasta seksuaalisuudestaan.

Kenen asiaa ajamme?

Tytöt kohtaavat maailmanlaajuista syrjintää ikänsä ja sukupuolensa vuoksi; tämän vuoksi heitä kutsutaankin välillä maailman suurimmaksi vähemmistöksi.

  • 15 miljoonaa alle 18-vuotiasta tyttöä joutuu joka vuosi naimisiin. Kehitysmaissa yksi kolmesta tytöstä menee naimisiin alaikäisenä.
  • Raskaus ja synnytys ovat kehitysmaissa teini-ikäisten tyttöjen toiseksi yleisin kuolinsyy. Yleisin kuolinsyy ovat itsemurhat.
  • Yli 140 miljoonaa tyttöä ja naista on kokenut sukuelinten silpomisen.
  • 150 miljoonaa alaikäistä tyttöä on joutunut raiskatuksi tai seksuaalisen väkivallan uhriksi.

Syrjintä ja väkivalta estävät tyttöjä kehittymästä täyteen potentiaaliinsa, vaikuttamasta omaan tai yhteiskuntansa kehitykseen ja nauttimasta omasta seksuaalisuudestaan.

Pojat ja miehet tarvitsevat mahdollisuuden saada tarvitsemaansa tietoa. Poikien ja miesten osallistuminen seksuaalioikeuksien edistämiseen on oleellista niiden toteutumisen kannalta. Väestöliitossa on maailman parasta poikaspesifiä osaamista, jota tulemme hyödyntämään kehityspoliittisen ohjelman tavoitteiden saavuttamisessa.

Väestöliitto tunnistaa ja tunnustaa sen, että kaikki ihmiset eivät identifioidu yksiselitteisesti naiseksi tai mieheksi. Jokaisella on oikeus määritellä itse oma sukupuolensa tai olla määrittelemättä sitä.

Ihminen tarvitsee myönteisiä kokemuksia itsestään ja seksuaalisuudestaan läpi elämänkaaren. Monissa yhteiskunnissa kuitenkin lasten, nuorten, vanhusten ja vähemmistöjen seksuaalisuus on tabu, joka johtaa usein seksuaalioikeuksien laiminlyönteihin. Laiminlyönti näkyy esimerkiksi seksuaaliterveydenhoidossa: palveluita tarjotaan monissa maissa usein vain täysi-ikäisille, eikä muiden ikäryhmien tarpeita huomioida. Lisäksi monia ihmisryhmiä, kuten vammaisia ei välttämättä huomioida palveluiden tarjonnassa lainkaan.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä on yleistä kaikkialla maailmassa. Homoseksuaalisuus määritellään edelleen rikokseksi yli 80 maassa. Väestöliitto tukee seksuaaliseen suuntautumiseen, sukupuoli-identiteettiin ja sukupuolen ilmaisuun liittyvien kriminalisointien poistamista sekä muun tällä perusteella syrjivän lainsäädännön ja syrjivien viranomaistoimien poistamista.

Ketään ei saa jättää jättää yhteiskuntien kehityksen ulkopuolelle: Oikeudenmukainen maailma on sellainen, jossa jokainen saa olla oikeanlainen omana itsenään.

Tutustu Väestöliiton kehityspoliittiseen ohjelmaan.

 

 

Koulussa, kavereiden kanssa, harrastuksissa…

Olen todella kiitollinen, miten hienosti päiväkodissa lapseni kiinnostuksenkohteita tuettiin ja se oli heille ihan itsestään selvää. Muistan kuinka hain häntä hoidosta ja milloin hän oli pukeutunut minkäkinlaiseen prinsessamekkoon tai johonkin muuhun hienoon rooliasuun. Kukaan hoitajista ei kyseenalaistanut lapseni asu- tai leikkivalintoja. Se oli heille aivan täysin ”normaalia”. He myös antoivat paljon ihailua ja kehumisia lastani kohtaan. Uskon, että he ovat omalta osaltaan antaneet lapselleni hyvän itsetunnon palasia.

Vielä päiväkodissa lapseni lempikaveri oli poika, mutta esikouluun lapseni meni uuteen paikkaan ja eskarin aikana hän alkoi enimmäkseen leikkiä tyttöjen kanssa, mikä on jatkunut tähän päivään saakka.  Sen olen laittanut merkille, että lapseni ei ole koskaan jättänyt ketään leikeistä pois ja helposti on aina sujuneet leikit sekä poikien että tyttöjen kanssa. Meidän läheisessä ystäväperheessä on kaksi poikaa, ja lapset ovat säännöllisesti leikkineet aivan vauvasta lähtien. Leikit ovat jatkuneet yhtä luonnollisesti kaiken aikaa. Koulun lapseni aloitti samassa paikassa, kuin missä oli eskarissa. Tämä oli tietoinen valinta meiltä vanhemmilta. Ajattelin, että on helpottavaa hänelle, jos tottuu ja tutustuu koulun ihmisiin jo eskariaikana. Lapseni on aina ollut hyvin avoin ja sosiaalinen luonne. Hän on hyvin kiinnostunut muista ihmisistä ja iloisesti kohtaa uudet tuttavuudet.

Kun lapseni ilmoitti olevansa tyttö, haluaisi itseään kutsuttavan tytöksi ja vaihtoi kutsumanimensä, hän oli juuri aloittamassa toista luokkaa koulussa.  Kaikki on mennyt koulussa hyvin. Opettaja on todella luonnollisesti suhtautunut asiaan. Olemme yhdessä keskustelleet asian läpi ja olemme samalla linjalla asiasta. Opettaja tukee täysillä lastani. Hän järjestää tarvittaessa liikuntatunneilla oman pukeutumishuoneen lapselleni. Uinnista olemme saaneet vapautuksen, koska se olisi ollut hänelle liian ahdistavaa. Tiedän, että osa sukupuoliristiriitaa kokevista lapsista pukeutuu esimerkiksi omaan sukupuoli-identiteettiin sopivaan uima-asuun. Mekin olemme miettineet uima-asua, jossa alaosassa olisi mekko. Emme ole vielä löytäneet sellaista ja siitäkin huolimatta koulukavereiden kanssa uiminen olisi liian epämiellyttävä kokemus lapselleni.

Myös luokkakaverit perheemme ja läheistemme ohella ovat opetelleet lapsemme uuden kutsumanimen. Joillekin luokassa uusi nimi ja se, että nyt lapsi onkin tyttö, on aiheuttanut hämmennystä. Tätä on opettaja käynyt niiden lapsien kanssa läpi. Sen jälkeen asia on ollut kunnossa. Tyttökaverit olivat heti nimenmuutoksen alusta asti aivan fine tilanteeseen. Kukaan ei ihmetellyt tai kyseenalaistanut asiaa, ja paras ystävä ei ole sen koommin enää vahingossakaan vanhalla nimellä lastani kutsunut.  Nimenmuutos on tehty myös Wilmaan. Sekin meni todella helposti. Kysyin asiaa opettajalta, joka kävi asian läpi koulusihteerin kanssa ja niin nimi muuttui jo samana päivänä Wilmaan. Olen kuullut tästä asiasta erinäisiä haasteita vastaavassa tilanteessa olevien lasten osalta.

Harrastuksissa saattaa olla haasteita. Itse olen huomannut, kuinka tarpeettomasti tietyissä lajeissa jo pienet lapset jaotellaan sukupuolen mukaan joko tyttöjen tai poikien ryhmiin. Toki on esimerkiksi taideharrastuksia, joissa ei ole sukupuolen mukaan jaottelua. Lapseni on kuitenkin aina ollut kova liikkumaan, ja hyvin liikunnallinen ja taitava. On kokeiltu jo useampaa lajia ja onneksi joukosta on löytynyt laji, jossa hän saa olla juuri oma itsensä ja toteuttaa toivomaansa sukupuoli-identiteettiä. Hän pääsee olemaan samalla lailla mukana kuin muutkin tytöt aina kisapukuja, koristeita ja kampauksia myöten. Nostan isosti hattua valmentajalle, joka ei tiennyt sukupuoliristiriidasta juuri mitään ennen kuin tutustui lapseeni, mutta hän osasi suhtautua asiaan niin, että tunsin kovasti kiitollisuutta. Hän kertoi reilusti, että ei tiedä asiasta, mutta haluaa ottaa selvää ja kyseli minulta, miten pitäisi käytännön asioissa toimia, jotta lapsella on hyvä olla. Myös harrastusseura tukee lastani tässäkin asiassa täysillä. Nyt olemme aloittamassa uutta harrastusta lisäksi ja saa nähdä, kuinka siellä asiat menee. Nyt on kuitenkin siinä mielessä helppoa, että lapseni voi heti aloittaa harrastuksen tyttönä eli mennä omana itsenään.

 

Hyvää ystävänpäivää!

Ystävänpäivän vietto on rantautunut Suomeen kovalla rytinällä. Ystävänpäivästä on tullut epävirallinen juhla, jonka kaupallisuutta ei voi olla havaitsematta. Kaupat täyttyvät jo hyvissä ajoin kaikesta vaaleanpunaisesta ja sydämenmuotoisesta. Yhdysvalloissa St. Valentine’s day on tärkeä juhlapäivä, jota vietetään yleisesti romanttisissa merkeissä oman kumppanin kanssa. Suomessa ystävänpäivä on keskittynyt juurikin ystävyyden juhlimiseen ja ajan viettämiseen omien läheisten kanssa.

Ala- ja yläkoulussa ystävänpäivää juhlistettiin erilaisin ohjelmanumeroin, joista kenties suosituin oli Salainen ystävä. Jokaiselle arvottiin oma salainen ystävä, jota tuli huomioida ystävänpäiväviikolla mahdollisimman paljon ja omalla tyylillään, kuitenkaan paljastumatta. Salaisen ystävän lisäksi huomiota saivat myös muut kaverit ja ystävät, joille annettiin kortteja ja pieniä lahjoja.

Näin vanhempana ystävänpäiväkorttien ja –lahjojen antaminen on jäänyt, ja ystävänpäivän vietto on keskittynyt ystävien kanssa yhdessäoloon. Ystävien ohella ystävänpäivää on alettu Suomessakin vähitellen viettää myös oman kumppanin kanssa. Onko ystävänpäivä ihana, vaaleanpunaisella sokerikuorrutteella päällystetty päivä muistaa ystävää vai onko ystävänpäivällä merkitystä? Tarvitaanko ystävänpäivää todella?

Ystävänpäivän suunnitelmista on keskusteltu lähipiirissäni jo hyvissä ajoin ennen varsinaista h-hetkeä. Toinen menee kaverinsa kanssa elokuviin, toinen aikoo mennä illalliselle poikaystävänsä kanssa. Eräs tuttavani myös totesi, kuinka yksinäiseksi hän tuntee itsensä ystävänpäivänä. Läheisimmät ystävät viettävät ystävänpäivän puolisoidensa kanssa, ja oman kumppanin puuttuessa päivä kuluu toisten ystävänpäivänviettoa Instagramissa ja Facebookissa seuraten.

Pienet juhlapäivät toki piristävät arjen kiireiden keskellä, mutta tarvitaanko jokin tietty päivä muistuttamaan meitä siitä, kuinka tärkeitä ystävät tai omat läheiset meille ovat? Eikö omia rakkaitaan tulisi huomioida myös normaalina arkena? Mikään ei estä meitä ostamasta suklaalevyä tai kukkakimppua ystävälle tavallisena keskiviikkonakin, mutta ystävänpäivä toimii meille hyvänä muistutuksena ystävien tärkeydestä. Kiireisessä arjessa ystävien kanssa vietetty aika voi jäädä vähäiseksi, ja ystävänpäivänä onkin hyvä tilaisuus viettää aikaa läheisten kanssa tai muistaa heitä erilaisin tavoin. Muistetaan kuitenkin pitää huolta läheisimmistämme myös tavallisina arkipäivinäkin.

Hyvää ystävänpäivää!

 

 

Lapsen etu ja perheiden monimuotoisuus perhevapaauudistuksen lähtökohdiksi

Ministeri Annika Saarikko ilmoitti perjantaina 9.2. keskeyttäneensä perhevapaauudistuksen valmistelun. Moni, myös perhe- ja peruspalveluministeri itse samoin kuin opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ilmaisivat pettymystään. Myös lapsi- ja perhejärjestöjen keskuudessa olimme toivoneet perheille ja lapsille myönteisiä uudistuksia. Tätä kirjoittaessani hallituksen trio ei ole vielä kokoontunut, emmekä tiedä, jatkaako hallitus valmistelua vai ei.

Lapsi- ja perhejärjestöt laativat viime keväänä yhteisen kannanoton perhevapaiden uudistuksesta ja kannanottoon on ehtinyt liittyä jo 18 järjestöä.

Lapsi- ja perhejärjestöt esittävät, että

•   Lapsen etu on ensisijainen perhevapaita koskevassa uudistamistyössä. Lasten ja perheiden erilaiset ja yksilölliset tarpeet huomioidaan. Erityyppisten perheiden yhdenvertaisuuteen kiinnitetään erityistä huomiota.
•   Ansiosidonnaista vanhempainvapaata pidennetään kokonaisuudessaan siihen asti, kunnes lapsi on täyttänyt 18 kuukautta. Isälle kiintiöityä ansiosidonnaista vapaata pidennetään lyhentämättä äidin ja tällä hetkellä tarjolla olevaa ansiosidonnaista vapaata.
•   Perhevapaat jaetaan lähtökohtaisesti kummankin vanhemman kesken tasan. Vanhemmat voivat kuitenkin halutessaan luopua osasta omaa perhevapaataan ja siirtää toiselle vanhemmalle osuutensa, lukuun ottamatta kiintiöityä osuutta. Vanhempi voi myös siirtää osan perhevapaasta jollekin toiselle henkilölle (isovanhempi, muu henkilö), joka vastaa lapsen hoitamisesta.
•   Vanhempainpäivärahan minimitasoa nostetaan.
•   Kotihoidontukea porrastetaan niin, että tuki on korkeampaa alkuvaiheessa ja laskee lapsen iän myötä.
•   Varhaiskasvatuksen tarjontaa ja laatua varmistetaan niin, että ryhmät ovat kooltaan lapsen ikävaiheeseen sopivia ja pysyviä ja että henkilökunta on pysyvää ja pätevää.

Tämä on tavoitetila, jota kohti tulee edetä asteittain. Perhevapaita koskevaan valmisteluun tulee poliittisen johdon, työmarkkinajärjestöjen ja virkamiesten ohella aidosti osallistaa myös lapsi- ja perhejärjestöjen edustajat. Nyt perhejärjestöjä kuultiin erilisissä tilaisuuksissa, mutta emme saaneet tietoja valmistelluista vaihtoehdoista tai niiden vaikutusarvioinneista emmekä voineet tehdä parannusehdotuksia.

Palkansaajat, yrittäjät ja työnantajat kantavat vanhempainpäivärahojen rahoituksesta merkittävää vastuuta. Lasten ja perheiden asia ei kuitenkaan ole vain työelämään liittyvä kysymys. Sukupuolten tasa-arvoa työelämässä tulee parantaa. Tasa-arvoon ei päästä yksinomaan nykyisiä perhe-etuuksia leikkaamalla tai uudelleenjärjestelemällä niitä perheiden sisällä ja perheiden kesken, vaan tasa-arvo vaatii paljon laajempaa koulutuksen ja työelämän rakenteiden kyseenalaistamista.

Perhevapaiden uudistamisessa on tärkeää ennen päätöksentekoa arvioida vaikutuksia eri näkökulmista. Näitä ovat lasten etu, erilaisten perheiden toimeentulo ja  vanhemmuuden sekä työn, yrittäjyyden ja opiskelun yhteensovittaminen. Eri malleista on tärkeä käydä avointa keskustelua ennen ratkaisun lukkoonlyömistä. Lasten turvalliseen kasvuun ja hyvinvointiin tarvitaan koko yhteiskunta mukaan. Myös lasten tuomasta onnesta, ilosta ja heidän aikanaan yhteiskunnan hyväksi antamastaan panoksesta hyödymme lopulta me kaikki.

Avoimena elämän kudelmassa

Miten monesti elämässä olemmekaan vastakkain sen kanssa, että elämä tuo tullessaan asioita, joita emme siihen toivoneet? Se voi olla lapsettomuus, työttömyys, mielenterveyden horjuminen, läheisen menetys, ristiriidat puolison tai vaikka lapsen kanssa. Kamppailemme siinä ristitulessa, että emme halunneet tai toivoneet tuota asiaa elämäämme. Saatamme kiukutella kuin pieni lapsi, yrittää kaikin keinoin saada aikaan muutosta. Tuskailemme, vaivumme synkkyyteen ja toivoisimme, että tapahtumat voisivat olla vain pahaa unta. Kapinoimme elämän tapahtumia vastaan. Kukin omalla tavallamme.

Jo nuoruudestani muistan tuntemattoman tekijän tyyneysrukouksen, jossa pyydetään tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voi, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Kuulostaa helpolta, mutta ei niin yksinkertaista toteuttaa.

Mikä voisi auttaa meitä sopeutumaan ja ehkä hyväksymäänkin asioita, joita elämäämme tulee toivomattamme? Monesti ihmiset vastaavat, että aika. Tähän liittyy tietty totuus, koska asiat muuttuvat, tulee vastaan toisenlaisia asioita ja ne, jotka olivat aiemmin merkityksellisiä, eivät sitä enää ole. Tieto asioiden muuttumisesta ei kuitenkaan välttämättä auta meitä, kun olemme keskellä ei-toivottua asiaa ja tuntuu, että selviääkö siitä koskaan tai epäilee, onko valoa nähtävissä minkään nurkan takana.

Kipua lisää kapinointi asiaa vastaan. Mitä jos voisinkin vain lähestyä asiaa hyväksyvän läsnäolon kautta? Hyväksyä, että näin tapahtuu minulle nyt. Asettua tarkkailijan rooliin sisälläni. Mitä tunteita huomaan sen herättävän minussa? Mitä ajatuksia huomaan sen nostavan mieleeni? Miltä se tuntuu kehossani? Mitä kaikkea tässä on läsnä? Mitä kaikkea on sen kivun takana, mitä tunnen? Mitä tarpeita kätkeytyy sen taakse? Voinko antaa tunteiden tulla, ajatusten virrata sisään ja ulos, puhaltaa ne pois.  Voinko antaa tuntemusten olla sellaisia kuin ne ovat? Voinko löytää itsestäni kohdan, joka voisi lohduttaa sisäisesti minua? Mitä se hyväksyvä ja lohduttava kohta sanoisi? Miten se lempeästi auttaisi minua olemaan kipuni kanssa niin kauan, että kipu tulee nähdyksi, kuulluksi ja tunnetuksi. Sen jälkeen sen voima raukeaa, kun en enää taistele vastaan. Uskallan kokea sen, antaa sen olla ja lopulta muuttaa muotoaan.

Läsnäolo asioille, joita emme ole toivoneet elämäämme, ei ole helppoa. Se on kuitenkin myös mahdollisuus. Portti, jonka kautta voimme oppia itsestämme ja toisistamme lisää, sallia elämän tapahtua, löytää ne asiat joihin voimme vaikuttaa ja kykyä hyväksyä ne mitä emme voi muuttaa. Portin kautta voimme päästä myös uudenlaisten asioiden äärelle, löytää sen mitä portin kautta on mahdollista löytää. Aina avautuu myös mahdollisuus jollekin uudelle. Se voi olla pienikin asia ja yllättävästä suunnasta, vaikka uuden puolen tai kyvyn löytyminen itsestä, sellainen jonka olemassa oloa ei ennen tapahtunutta tiennyt.

Elämän kudelmaan kuuluvat kaikki värit, nekin joita emme saaneet itse valita. Kukaan ei estä meitä kuitenkaan sekoittamasta annettuja värejä, etsimästä niiden sekoituksista kauniimpia sävyjä tai maalaamasta niillä upeaa taulua, jossa lopulta jokaisella väripilkulla ja sävyllä on oma roolinsa, tehtävänsä, jota ilman teos ei olisi juuri se teos.

Sanna Nojonen
Psykoterapeutti, mindfulness -ohjaaja
Väestöliiton terapiapalvelut

Tutustu Väestöliiton terapiapalveluihin ja varaa aika. Nettiajanvaraus.

Some kaipaa myönteistä puhetta, ei vihapuhetta

Tällä viikolla vietetään sekä mediataitoviikkoa että Väestöliiton nuorisotyöryhmän järjestämää Veckan Sexiä, seksuaalikasvatukseen ja -oikeuksiin liittyvää teemaviikkoa. Sosiaalisen median ja muun internetin käyttäminen taitavasti ja seksuaalikasvatus kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti: usein etenkin nuoret hakevat tietoa seksuaalisuuteen liittyvistä asioista juuri netistä, koska “oikeassa elämässä” tapahtuva seksuaalikasvatus ei vastaan kaikkiin niihin tarpeisiin, joita erilaisilla nuorilla on. Internetin tietomäärä voi helpottaa nuorten elämää, mutta sosiaalisen median ilmapiirillä on myös negatiivisia vaikutuksia.

Monet sosiaalisen median palvelut kuten Facebook, Instagram ja Twitter ovat laatineet käyttäjilleen säännöt, jotka mm. kieltävät väkivaltaisen, seksuaalisen ja laittoman toiminnan somessa. Sosiaalinen media on osa jokaisen nuoren elämää tavalla tai toisella, ja se on tuonut kiusaajat myös kodin sisälle. Missä menee seksuaalisten puheiden tai vihapuheen raja? Miten vihapuhetta ja seksuaalissävytteistä puhetta sisältävä postauksia voitaisiin vähentää?

Varsinaisen vihapuheen lisäksi sosiaalisessa mediassa esiintyy valtavasti negatiivista kommentointia. Me nuorisotyöryhmäläiset olemme kiinnittäneet huomiota etenkin seksi- ja kehopositiivisten postausten keräämiin ilkeisiin kommentteihin. Nämä postaukset yrittävät purkaa yhteyskunnassamme tiukasti asustelevia normeja – seksi ei ole häpeän asia, ja itseään voi rakastaa vartalostaan riippumatta. Jostain aina kuitenkin mönkii esiin ilkeäsuisia ihmisiä, jotka naureskelevat tai täysin lyttäävät hyväntahtoiset postaukset.

Someajan nuorille tällaiset positiiviset postaukset ovat tärkeitä – emme enää näe vain yhtä elämisen mallia valtamediasta, vaan voimme somen kautta löytää vakuutuksia siitä, että mekin olemme oikeanlaisia ja hyviä, vaikka emme täysin noudattaisi yhteiskunnan vanhanaikaisia ja tukahduttavia normeja. Siksi positiivisen sisällön saama negatiivinen huomio on ongelmallista: nuorten vapautta elää rajoitetaan sekä “oikeassa elämässä” että virtuaalisesti.

Mikä siis avuksi? Onko parasta vain pysytellä poissa sosiaalisesta mediasta, joka on samanaikaisesti sekä taivas että helvetti; toisaalta tärkeä henkireikä vapauttavine sanomineen ja samanmielisine ystävineen, toisaalta täynnä kommentteja, jotka kiskovat muita alaspäin? On oltava jokin muu vaihtoehto.

Loukkaava tai ahdisteleva puhe ei lähde somesta ihmettelemällä, sivusta seuraamalla tai voivottelemalla. Tarvitaan hyvää ja täsmällistä valistusta siitä, mitä on loukkaava puhe ja miten jokainen voi osaltaan ehkäistä sen vaikutuksia. Tarvitaan enemmän resursseja esimerkiksi laittomuuden piiriin kuuluvien tapausten läpikäymiseen ja niiden tunnistamiseen. Tarvitaan lisää tietoisuutta loukkaavan laajuudesta sekä sen aiheuttamien sivuilmiöiden tunnistamisesta. Sosiaalinen media ongelmineen ei ole katoamassa, vaan se kehittyy koko ajan ja nopeammin kuin ikinä ennen.

Kirjoittajat ovat Väestöliiton nuorisotyöryhmän jäseniä
Lisätietoja ryhmästä

Kaikki eivät voi olla keskivertoa parempia!

Pieni poika harjoittelee pyöräilyä. Hän nousee pyörän selkään, polkee vimmatusti ja kaatuu. Silmistä roiskahtaa kyyneleet ja poika valahtaa asvaltille makaamaan. En halua enää yrittää, tämä on tyhmää. Pyöräily on tyhmää. Edellisen illan kuvitelmat täydellisestä pyöräsankarista eivät vastaa kömpelöitä jäseniä ja tasapainoa joka ei tottele. Oma itse ei vastaa sitä mitä kuvitteli.

On kipeää huomata, että elämä vaatii ponnisteluja ja asioiden opettelu toistoja ja harjoittelua. Mieli luo herkästi odotuksia, jotka eivät ole realistisia, eivät vastaa todellisuutta. Ihmisen osa elämässä onkin tulla tietoiseksi omista rajoitteistaan ja luoda itselle kohtuullisia tavoitteita. Tämä kasvamisen prosessi on joskus hyvinkin tuskainen ja vaivanloinen. Riittämättömyyden tunteissa helpottaa kuitenkin tieto siitä, että on keskeneräisyydessään hyväksytty ja jollekin rakas.

Valitettavasti hyväksyntä on harvoin niin ehdotonta kuin toivoisimme sen olevan. Lapsi lukee vanhempaa ja ympäristöään ja tekee päätelmiä siitä, millainen maailma on ja millainen itsen tulisi olla, jotta olisi hyväksytty? Vähitellen mieleen syntyy kuva siitä, millainen olisi ihanteellinen itse. Parhaimmillaan tuo ihanne voi toimia moottorina, tavoitteena, jota kohti kulkea. Joskus tuo ihanne on kuitenkin valitettavan kaukana siitä, mitä itse kokee olevansa. Silloin ihanteesta tulee raskas kanssakulkija. Vaativa piiskuri, joka ei anna palkintoja, vaan vaatii mahdottomia.

Myös temperamentti vaikuttaa siihen, miten kriittinen ihminen on itselle. Jotkut selviävät takaiskuista pienellä tunnevyöryllä. Toiset taas ovat herkempiä kritiikille ja ottavat vastoinkäymiset raskaasti. Jos pyöräily ei heti onnistu, yksi lapsi vie pyörän kellariin, eikä halua koskea siihen aikoihin. Toinen taas nousee nopeasti uudelleen pyörän päälle ja harjoittelee vimmatusti ja sinnikkäästi kunnes hallitsee taidon.

Ympärillä oleva maailma luo oman osansa itseen kohdistuviin odotuksiin. Emme elä enää pienessä yhteisössä, vaan maailmasta löytyy loputtomasti kohteita joihin verrata. Media pursuaa ihanteita, joita tavoitella. Helposti voi käydä niin, että kun on jonkin asian saavuttanut, toinen paistaa vaillinaisena. Oman itsen voi kokea kuin vanhan asunnon, jossa yhden seinän maalaaminen paljastaa toisen puutteet. Nykyinen epävarmuus työpaikkojen osalta ei varsinaisesti auta asiaa. Olen kuullut nuorilta sellaista puhetta, että ysin keskiarvo ei riitä ja että omaa itseä pitää kyetä markkinoimaan, muuten ei pärjää. Vaikuttaa siltä, että ympäristö tankkaa nuoriin sellaista ajatusta, että oma paikka löytyy vain olemalla lähes täydellinen.

Täydellisyyden tavoittelu on vaarallista ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Pitkään jatkuessaan se voi altistaa masennukselle ja ahdistukselle. Uusi Bathin yliopiston tutkimus (2018) kertoo, että nuorten epärealistiset vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat kasvaneet. Samaan aikaan nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät pohjoismaissa ja muualla. Olisiko aika herätä tuijottamasta sairaita kaloja ja alkaa tarkastella, onko vesi saastunutta.

Yhteiskunta joka perustuu kilpailuun, voimistaa tarvetta erottua ja verrata itseä muihin. Kun pärjää keskiarvoa paremmin, itsetunto vahvistuu, jos taas pärjää huonommin, se laskee. Elämästä tulee kilpajuoksua, jossa maaliin pitää tulla kolmen parhaan joukossa. Totuus kuitenkin on, että kaikki ihmiset eivät voi olla keskiarvoa parempia. Tämä on tilastollinen mahdottomuus. Hieno saavutus elämässä olisikin, että huomaa olevansa jossain keskiarvoa huonompi ja silti arvokas.

Vastavoima nykyiselle perfektionismille on itsemyötätunto. Myötätunto ei ole kiinni siitä, että kuinka hyvin ihminen onnistuu tavoitteissaan. Itsemyötätuntoinen voi olla vaikka kaikki yritykset olisivat menneet täysin metsään. Siitä huolimatta ja sitä suuremmalla syyllä voi olla itselle ystävällinen. Itsemyötätunto vie pois itsen vertaamisesta toisiin ja kohti yleistä humaanisuutta. Kaikki ovat opetelleet joskus uutta taitoa ja useimmat ovat myös kokeneet epäonnistumista siinä. Ihminen kasvaa, kun omat rajoitteet voi tunnistaa hyväksyvässä ja rakastavassa ilmapiirissä.

Curran, T., & Hill, A. P. (2017). Perfectionism Is Increasing Over Time: A Meta-Analysis of Birth Cohort Differences From 1989 to 2016. Psychological Bulletin.

Nautinnosta ja kehitysyhteistyöstä

Seksi ei ole yhtä kuin seksitaudit, lisääntymiselimet, teiniraskaudet, ongelmat, vauriot. Siitä me seksiä harrastaneet aikuiset taidamme olla yhtä mieltä. Luulen, tai ainakin toivon, että suurin osa ihmisistä ajattelee seksin olevan hauskaa, iloista, ihanaa läheisyyttä ja kyllä vain – nautinnollista.

Vai olenko sittenkin väärässä? Usein tuntuu siltä, että jopa seksuaalisuuteen suhteellisen vapaamielisesti suhtautuvassa kansainvälisessä seksuaaliterveys- ja -oikeuskeskustelussa sekä seksuaalikasvatuksessa seksistä puhutaan lähinnä ongelmaperusteisesti: Seksi näyttäytyy vaarallisena asiana, johon liittyy valtavia ongelmia. Viestit keskittyvät seksin harrastamisen ikäviin ja surullisiin seurauksiin, joita luonnollisesti on olemassa, eikä niitä voi vähätellä.

Mutta voiko nautinto oikeasti olla sellainen asia, josta voidaan puhua vasta sitten, kun kaikki vaarat ja riskit, eli niin sanotut oikeat asiat on käsitelty? Ovatko seksi ja sen tuoma nautinto täysin toisarvoisia asioita suurten kehityskysymysten joukossa? Voiko tehdä sellaisen päätelmän, että ihmiset esimerkiksi pakolaisleireillä, kehittyvien maiden perinteisissä kyläyhteisöissä tai seksuaalisuuteen näennäisesti pidättyvästi suhtautuvissa kulttuureissa eivät olisi kiinnostuneita siitä, miltä seksi tuntuu tai sen pitäisi tuntua? Jos seksi ja seksuaalisuus ovat tabuja joissakin kulttuureissa, tarkoittaako se sitä, ettei seksistä ja nautinnosta saa puhua?

Ei, ei ja ei. Nautinnosta saa ja pitää puhua!

Kuvitelkaa, miten mullistavaa ja äärimmäisen voimaannuttavaa tieto oikeudesta nautintoon voi parhaimmillaan olla. Erityisesti maailman naisten käsiin pudotettuna tämä tieto voi olla elämänmullistava. Nautinnosta puhuminen on vallankumouksellista. Seksiin ei tarvitsekaan suostua jostain toisten määrittelemästä halusta tai syystä (miehen nautinto, lisääntyminen) vaan sen täytyy tuntua itsestäkin hyvältä ja sitä pitää saada haluta. Maailman naisilla pitää olla oikeus haluta nautinnollista seksiä. Mikä seksuaalisuudessa voisi antaa tämän vahvemman tunteen itsemääräämisoikeudesta?

Jos halutaan antaa tytöille ja naisille valtaa ja voimaa sanoa: ”Ei, tämä ei tunnu minusta hyvältä, en halua tätä, tämä tilanne tuntuu minusta oudolta ja epämiellyttävältä, en halua jatkaa, en halua että kosket minua noin”, eikö voimakkain ja tehokkain keino tähän ole nostaa jalustalle seksin nautinnollisuus? Seksin ja läheisyyden kuuluu tuntua hyvälle, ja jos se ei siltä tunnu, sitä ei tarvitse harrastaa.

Olen tehnyt Väestöliitossa töitä globaalien seksuaalioikeuskysymysten ja kehitysyhteistyön parissa yli 11 vuotta. Tänä aikana ei nautinnosta ole kansainvälisillä foorumeilla puhuttu juuri lainkaan. Tulevissa blogeissa kerron lisää seksuaalioikeuksia edistävistä kehitysyhteistyöhankkeistamme Malawissa, Nepalissa ja Keski-Aasiassa.

Koululaisen vanhemman arki -osa 2

Koululaisen koulunalkutaival on puolessa välissä. Minne ihmeeseen syksy oikein hurahti? Lapsi on puolessa kouluvuodessa oppinut lukuisat määrät uusia asioita, saanut uusia kavereita, oppinut lisää oma-aloitteisuutta ja rohkeutta.

Olenko minä oppinut jotain äitinä ja vanhempana? Aamuinen lapsen suusta tullut totuuden lause: ”Äiti, älä huolehdi liikaa, olen jo koululainen”, on kummitellut koko päivän päässäni. Ainakin olen oppinut siis sen, että lastani en voi enää samalla tavalla ympäröivältä maailmalta suojella ja pumpulia hänen ylleen kääriä, vaikka kuinka niin joskus haluaisinkin.

Pystyn siis antamaan lapselleni rakkautta, kunnioitusta, arvostusta ja tukea, mutta hänen on uskallettava itse alkaa tutustumaan ja löytämään elämässään omaa polkuaan. Minun tulee pyrkiä rohkaisemaan häntä saavuttamaan elämässään monenlaisia kokemuksia. Minun tulee pyrkiä antamaan hänelle turvaa. Minun tulee auttaa häntä ymmärtämään ja kunnioittamaan itseään, monenlaisia ihmisiä ja  erilaisuutta. Minun tulee pyrkiä tukemaan häntä olemaan kiinnostunut ja innostunut uusista asioista ja autettava häntä solmukohdissa. Ja minun on tuettava häntä, että hänellä on uskallusta tuoda maailmassa esiin omia mielipiteitään ja ajatuksiaan, ja uskallusta pitää puoliaan maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Vanhempana olen saanut mahdollisuuden tutustua mielenkiintoiseen uuteen keskustelu- ja käsimerkkimaailmaan ”mineineen” (=minecraftit), ”dappeineen” ja ”oo mikä bränki”- kommentteineen (= pään yllä oleva käsimerkki ja lause jokaikisessä lapsen mielestä huvittavassa ja vitsikkäässä keskustelu- ja vuorovaikutustilanteessa, eli aika usein kun omasta mielestäni jotain fiksua yritän jutella).

Erityisesti olen kuitenkin oppinut, että minun tulee pyrkiä pitämään kivaa fiilistä ja huumoria arjessa yllä, se auttaa monessa solmukohdassa koululaisen kanssa! Varsinkin arkiaamuisin tämä taito on ollut moneen otteeseen tarpeen ja välillä todella hukassakin…

Tässä tuntuu olevan oppia kyllikseen, mutta koulumatkamme nyt siis jatkuu ja koululaisen vanhempana minun oppitieni onkin vasta alkutaipaleella. Tästä on hyvä jatkaa tähän uuteen vuoteen kasvattamaan vanhemmuuden kokemuksia!

Itkevä huilu – musiikkiterapia tunnetyöskentelyn apuna

”Vuosia sitten elin vaikeaa elämäntilannetta. Arjessa löytyi haasteita, kärsin unettomuudesta ja päivisin vaivasi levottomuus, vaikka en osannut nimetä yksittäistä syytä siihen, mikä mieltäni painoi.
Eräänä iltana kotona ollessani kuuntelin soittolistaa mielimusiikistani. Yksi kappale kiinnitti huomioni ja yhtäkkiä minusta tuntui, että kuulemani musiikki vastasi juuri sitä, mikä sisälläni oli kaihertanut jo jonkun aikaa. Kappaleessa ei ollut sanoja, ja silti minusta tuntui että se kertoi minulle niistä asioista joita olin pitänyt sisälläni. Musiikissa kuulin omat tunteeni, juuri ne joista en ollut saanut selvyyttä ja jotka pitivät minua valveilla öisin. Laitoin volyymia kovemmalle ja itkin kappaleen mukana kaiken sen, jota olin tukahduttanut ja jonka vihdoin onnistuin päästämään ulos. Jälkikäteen olo oli helpottunut ja kevyt. Seuraavan yön nukuin kuin tukki.”

Musiikista voi löytää oman tunnetilansa

Joidenkin musiikkikappaleiden piirteet tuntuvat vastaavan juuri sitä, mikä itsellä on elämässä menossa, niin iloissa kuin suruissa. Joskus ihminen ei ymmärrä omaa tunnettaan ennen kuin yhtäkkiä kuulee ja tunnistaa sen musiikissa. Musiikin avulla voi käsitellä sisäistä ulkoisena ja ulkoista sisäisenä. Esimerkiksi kuunnellessa musiikkia voi kappaleesta löytää omaa tunnetilaa vastaavia elementtejä ja samaistaa omat tunteensa niihin. Silloin sisäinen asia, joka on tullut kuultavaksi, on helpompi tunnistaa ja käsitellä.

Musiikin välityksellä on myös mahdollista kommunikoida sellaisia asioita, tunteita ja kokemuksia, joille ei välttämättä löydy sanoja tai joista on vaikea puhua. Musiikki on sanaton kieli ja tunteita viestittäessä sen avulla voi kertoa enemmän kuin mitä sanoilla olisi mahdollista ilmaista.

Musiikin hyödyntäminen vuorovaikutuksen välineenä

Musiikkiterapiassa hyödynnetään musiikin parantavia, terapeuttisia elementtejä. Musiikki vaikuttaa meihin psyykkisesti ja fyysisesti. Se liikuttaa mieltä, herättää muistoja, lievittää stressiä, aktivoi tai rauhoittaa. Musiikin hyödyntäminen voi olla terapeuttista ja itsehoidollista, esimerkiksi silloin kun harrastaa musiikkia, käy soitto- tai laulutunneilla.

Musiikkiterapiassa on kuitenkin aina mukana kolme osatekijää; asiakas, musiikki ja koulutuksen saanut musiikkiterapeutti, joka vastaa hoitoprosessista. Asiakas ja terapeutti kommunikoivat keskenään musiikin välityksellä ja puheen sijasta musiikin kuunteleminen, soittaminen tai laulaminen voi toimia vuorovaikutuksen välineenä. Asiakas hyödyntää musiikin eri elementtejä työstääkseen tunteitaan ja lisätäkseen itsetuntemustaan luottamuksellisessa suhteessa terapeuttiin.

Musiikkiterapiassa musiikki ei kuitenkaan ole itse tarkoitus, vaan sitä voidaan käyttää terapeuttisen keskustelun ohella silloin, kun asiakkaan on vaikea ilmaista itseään sanoin tai halutaan avata kanavia unohdettuihin muistoihin tai tiedostamattomiin tunteisiin. Musiikki on siis väline, eikä asiakkaan tarvitse osata soittaa tai laulaa tullakseen musiikkiterapiaan. Voi olla, että terapiassa musiikkia esimerkiksi kuunnellaan ja asiakas saa rakentaa omaa elämäntarinaansa kappalevalintojensa kautta.

”Humisevan huiluni huulille nostin,
sormet ne sousi ja säveltä toisti.
Suru suli, virisi virsien tulva,
ihana aurinko sieluuni loisti,
ja huiluni ilosta itki.”

runon teksti: Larin-Kyösti

Väestöliiton terapiapalveluissa on tarjolla myös musiikkiterapiaa. Tutustu palveluihin ja varaa aika. Nettiajanvaraus.