Näillä vinkeillä saavutat menestystä ja onnellisuutta!

Mediassa meiltä psykologeilta usein kysytään vinkkilistoja onnellisuuden ja hyvinvoinnin parantamiseen. Kaivataan yksinkertaisia neuvoja siihen, miten omassa elämässä tulisi toimia. On inhimillistä haluta ”vinkkiä” tai ohjetta, mutta useimmat ongelmat ovat monimutkaisia, eikä selkeitä, kirkkaita vastauksia ole.

Historiallisesti itseapukirjat ovat olleet oppaita elämiseen. Niissä on pyritty antamaan ihmisille selkeitä ohjeita siihen, kuinka tulisi elää. Alun perin lähtökohta oli enemmän yhteisöllinen kuin yksilöllinen. Oppaissa kerrottiin, miten opitaan olemaan parempia kansalaisia. Pikku hiljaa ohjeet ovat muuttuneet yksilöllisempään suuntaan. Siihen, kuinka ihminen voi elämänsä aikana saavuttaa tärkeimpänä pitämiään asioita. Klikkijournalismin aikakautena on siirrytty parissa minuutissa lehdestä tai sosiaalisesta mediasta luettaviin ohjeistuksiin.

Kun lehti pyytää kolmea tehokkainta vinkkiä parisuhteen hyvinvoinnin parantamiseen, on toki mahdollista tuoda esiin joitakin yleisiä näkökulmia. Samalla tällainen tiedonvälityksen formaatti on osa psykologisen osaamisen banalisoitumista.

Vinkkien toimivuus on hyvin yksilöllistä. Maijaa, joka elää väkivaltaisessa parisuhteessa alkoholistin kanssa, auttavat todennäköisesti erilaiset näkökulmat kuin Teemua, joka on pitkän liittonsa varrella etääntynyt puolisostaan. ”Yksi koko” ei sovi kaikille. Jokainen ihminen on pienoismaailmansa. Vinkit saavat erilaisia merkityksiä. Ne kuullaan ja vastaanotetaan eri tavalla. Joku ihminen odottaa saavansa toisilta ohjeita, koska kokee olevansa kyvytön toimimaan itseohjautuvasti. Tällöin ulkopuolelta tulevat vinkit eivät välttämättä ole sitä, mitä ihminen pohjimmiltaan tarvitsisi. Jollekulle toiselle ulkopuolisen vinkit ovat luonteeltaan tungettelevia ja määritteleviä.

Toisaalta vinkkien pohjaton tarve kertoo jotain syvää ihmisyydestä, toiveesta, että joku toinen päättäisi omasta puolesta ja kertoisi mitä tehdä. Jokainen meistä on ollut joskus pieni. On ollut aika, jolloin olemme kääntyneet jonkun suuremman puoleen kysymyksissämme. Kasvaminen tai kehittyminen onkin vastuun ottamista omasta elämästä. Tämä ei ole helppoa ja erityisesti elämän kriisikohdissa koemme usein olevamme ”pieniä suuressa maailmassa”. Silloin parhaiten toimii se, että joku turvallinen ihminen on tukena ja herättää kysymyksillä omaa ajattelua, eikä anna valmiita vastauksia.

Vinkkien kohdalla unohtuu se, että ongelmien ratkaisu on usein prosessi. Harva ihminen pystyy vinkkilistan luettuaan tekemään selkeitä muutoksia elämäänsä. Muutokset vaativat usein pitkää asioiden toistoa ja pyörittelyä, ennen kuin jostain vanhasta ollaan valmiita luopumaan.

Vaikka psykologisen tiedon perusteella on mahdollista esittää erilaisia yleistyksiä, on psykologin ja psykoterapeutin asiantuntemus erityisesti myös sen tunnistamista, että ymmärryksemme ja tulkintamme ovat epävarmoja. Tämän epävarmuuden esittäminen saattaa joskus herättää toimittajassa tai avunhakijassa vastustusta ja turhautumista. Se ei ollutkaan sitä, mitä haettiin. Saattaa olla, että tavoitteista joudutaankin neuvottelemaan uudelleen. Jos toinen hakee selkeitä totuuksia tai suoria ohjeita, voi yhteistyö olla vaikeaa.

Psykologiassa termi ”mentalisaatio” tarkoittaa mielen ymmärtämistä. Se on tunteiden ja ajatusten tunnistamista ja ymmärtämistä itsessä ja toisessa. Mentalisaatioon kuuluu ymmärrys siitä, että oma ja toisen mieli ovat erillisiä, erilaisia. Mielen tilat eivät ole läpinäkyviä, vaan ne täytyy päätellä ja päättely on aina jossain määrin epävarmaa. Mentalisaatio on ei-tietävää, aitoa ponnistelua ihmisen yksilöllisen maailman tavoittamiseksi.

Mentalisaatio auttaa ymmärtämään muita ja tulemaan itse ymmärretyksi. Useimmissa mielenterveysongelmissa ihmisen mentalisaatio on alentunut kokonaisvaltaisesti tai joiltain osin. Kyky havainnoida, tunnistaa ja ymmärtää oman ja toisen mielen toimintaa onkin asia, mitä terapiassa ”treenataan”. Mentalisaatio on suojaava tekijä vastoinkäymisiä vastaan. Se auttaa rauhoittamaan vaikeita tunteita, vahvistaa kokemusta elämän mielekkyydestä ja ennakoitavuudesta.

Asiantuntijaroolista käsin annettu vinkkilista, jossa ei tehdä näkyväksi tulkinnan rajoja, on lähtökohdiltaan epämentalisoiva. Tällainen neuvonta voi olla jopa vahingollista ihmisille, joiden mentalisaation kyky on haavoittuva. Siinä vaiheessa, kun terapeutti alkaa tiuhaan käyttää sanoja ”tietenkin” tai ”varmasti”, tulisi havahtua olemaan varuillaan siitä, että hänen mentalisaation kykynsä on alentunut.

Kuten edesmennyt teologi ja eetikko Martti Lindqvist asian ilmaisi:

”Ihmisen tarina on aina suunnattomasti rikkaampi ja todempi kuin yksikään siihen ympätty selitys tai teoria. Jokaisella teorialla on alkuehdot ja rajat, jotka ylittäessään se muodostuu hämääväksi, kohtuuttoman yksinkertaistavaksi ja kohdettaan loukkaavaksi.”

Psykologin osaamisen ydin ei ole helppojen vastauksien antamisessa. Psykologin tehtävänä on kunnioittaa ihmisen omaa aktiivisuutta ja itsemääräämisoikeutta. On tärkeää, että jokainen tekee viimekädessä itse omat ratkaisunsa.

Lotta Heiskanen, psykoterapian erikoispsykologi, psykoterapeutti
Anna Salmi, psykologi, psykoterapeutti

Lähde:
Lindqvist, M. (1998). Auttajan varjo. Pahuuden ja haavoittuvuuden ongelma ihmistyön etiikassa. Otava

 

Parisuhteen kipinä kadoksissa

Varpaankynnet on lakattu ja uudet bikinit hankittu. Ihanaa päästä vihdoinkin rentoutumaan yhteiselle lomalle puolison kanssa, mietin tyytyväisenä. Kesälomaa on odotettu koko kevät ja lomamatkaa suunniteltu kauan. Matkarahojakin on säästetty pitkään. Kaikki on kunnossa ihanaa yhteistä viikkoa varten, jolta odotamme hyvää ruokaa, lämpöä ja aurinkoa. Matkalla puolisoni sairastui vatsatautiin, lompakkoni varastettiin ja ilma oli kylmä.  Seksiäkin olisi pitänyt ehtiä harrastaa, mutta se jäi muiden haasteiden jalkoihin. Kuulostaako tutulta?  Parisuhteen uudelleen lämmittely ajoittuu usein kesälomaan, johon liittyy paljon paineita molemmilla puolisoilla.

Kesälomalla on usein tarkoitus päästää irti arjen haasteista ja aikatauluista. Moni pariskunta toivoo löytävänsä uudelleen kipinän ja ilon parisuhteeseen ja erityisesti seksiin. Miten se onkin niin vaikeaa, vaikka yhdessäolo on muuten mukavaa.

Syitä on monia. Arjen haasteet vaikuttavat monilla pareilla seksielämän laatuun. Stressaava, vaativa työ saattaa tulla ajatuksiin jo illalla ja sen vuoksi keskittyminen puolison huomioimiseen ja rentouttavaan seksiin voi tuntua mahdottomalta vaatimukselta. Työpäivästä palautuminen saattaa viedä suurimman osan vapaa-ajasta, ja silloin rauhalliseen yhdessäoloon ei jää riittävästi aikaa. Kesäloma ei aina riitä tämän tunneaukon kiinni kuromiseen, mutta auttaa varmasti pienentämään sitä. Arkeen olisikin hyvä varata säännöllisesti pieniä yhteisiä palautumishetkiä omien hetkien lisäksi. Kumppanin jatkuva huomioiminen arjessa vähentää kesälomaan kohdistuvia paineita.

Arjen parisuhderutiinit pitävät yllä tunnesidettä ja luovat turvallisuuden tunnetta. Turvallisuuden tunne auttaa rentoutumaan, ja rentoutuneena on helpompi ajatella nautintoa ja seksiä. Aikuinenkin kaipaa arjessa kumppaninsa hellää katsetta ja kosketusta, joka viestii hyväksyntää ja rakkautta. Arkisten asioiden hoitoon tarvittavien tekstiviestien lomaan voi laittaa tunnekieltä tai käyttää kuvia ja hymiöitä. Joskus hymiöt ja sydämetkin voivat auttaa kertomaan tärkeistä tunteista, joita ei muista kertoa. Kauniiden asioiden kertominen omalle kumppanille on tärkeää. Kesälomalla on hyvää aikaa keskittyä kuuntelemaan kumppanin ajatuksia, kun arjen haasteiden helpottaminen antaa tilaa omille ajatuksille ja tunteille.

Hyviä hellyyshetkiä oman kumppanin kanssa ja rentouttavaa kesää!

Eriikka Sailo

Kirjoittaja on seksuaaliterapeutti, jolla on vastaanotto Väestöliiton Terapiapalveluissa. Ajanvaraus netissä. http://www.vaestoliitonterapia.fi

 

 

Kaikki puhuvat nyt maksuttomasta ehkäisystä. Miten tähän on tultu?

Viime päivinä maksuton ehkäisy on ollut yksi näkyvimmistä aiheista mediassa.  Yle uutisoi maksuttoman ehkäisyn vaikutuksista Vantaalla ja vielä samalla viikolla Ylen Aamu-tv:ssä peruspalvelunimisteri Saarikko esitti toiveen, että ehkäisyn maksuttomuudesta nuorille tulisi maan tapa. Myös Helsingin sanomat otti pääkirjoituksessaan kantaa maksuttoman ehkäisyn laajentamisen puolesta. Väestöliitto näkee maksuttoman ehkäisyn mahdollisuutena tasoittaa nuorten hyvinvointieroja ja saada mahdollisimman moni nuori luotettavan ehkäisyn käyttäjäksi. Asiat etenevät nyt vauhdilla toivottuun suuntaan, joten pysähdytään hetkeksi ja kerrataan, mitä tähän mennessä on tapahtunut.

Mistä kaikki sai alkunsa?

Ensimmäinen kirjaus maksuttomasta ehkäisystä lienee Väestöliiton Seksuaalipoliittisessa ohjelmassa (2006). Paikoin edelleen yllättävän ajankohtaisessa ohjelmassa esitettiin, että kunnat tarjoaisivat alle 20-vuotiaille ehkäisyvälineet maksutta. Ohjelmaa oli työstetty aikana, jolloin teini-ikäisten aborttien määrä oli nykyhetkeä tuntuvasti suurempi ja toimenpidesuositus oli yritys vaikuttaa huolta herättävään tilanteeseen.

Vuotta myöhemmin ilmestyi STM:n Seksuaali- ja lisääntymisterveyden edistämisen toimintaohjelma vuosille 2007-2014. Toimintaohjelma oli rakenteeltaan ja sisällöltään pitkälti Väestöliiton ohjelman kaltainen ja myös se sisälsi vastaavan suosituksen; alle 20-vuotiaille ehkäisy maksutta.

Väestöliitto otti maksuttoman ehkäisyn alle 20-vuotiaille eduskuntavaaliteemakseen vuonna 2007, kuntavaaliteemakseen 2008 ja taas eduskuntavaaliteemakseen 2011.

Toimenpidesuositus toistui THL:n Seksuaali- ja lisääntymisterveyden toimintaohjelmassa vuosille 2014-2020.

Väestöliitossa alettiin pohtia suosituksen ikärajan nostoa 25 vuoteen, sillä raskaudenkeskeytystilastoissa 20-24-vuotiaat eivät näyttäneet pääsevän mukaan samaan laskevaan aborttitrendiin kuin heitä nuoremmat.

Mitä sitten tapahtui?

Toimintaohjelmien julkaisun jälkeen jäimme odottamaan, alkaako kunnissa tapahtua. Kyllä alkoi. Siellä täällä yksittäiset kunnat alkoivat toteuttaa jonkinlaista maksuttoman ehkäisyn tarjonnan mallia. Kuitenkin vasta kun Rauman kaupunki toi alkuvuonna 2015 julki maksuttoman ehkäisyn tuottamat säästöt, alkoi laajempi kuhina.

Yhtäkkiä ympäri Suomen niin tavalliset kuntalaiset, kuin luottamushenkilöt alkoivat vaatia ehkäisyn maksutonta tarjontaa.

Väestöliitto otti teemaan eduskuntavaaliteemakseen 2015. Samana vuonna syntyi Maksuton ehkäisy helsinkiläisnuorille -liike, joka alkoi kerätä kuntalaisaloitteeseen nimiä syksyllä 2015. Vihreät nuoret rummuttivat aloitetta Helsingissä alkuvuonna 2016.

Syksyllä 2016 kansanedustaja Hanna Sarkkinen jätti lakialoitteen laiksi terveydenhuoltolain 13 §:n muuttamisesta. Asian käsittely seisoo yhä sosiaali- ja terveysvaliokunnassa.

Loppuvuodesta 2016 Väestöliitto kutsui kokoon poliittisia ja ei-poliittisia järjestötoimijoita ja aloimme miettiä yhdessä, miten saada maksuton ehkäisy laajenemaan kansalliseksi toimintakäytännöksi. Syntyi Maksuton ehkäisy -verkosto. Laadimme yhteisen kuntavaaliohjelman, sekä valtuutetuille ja kuntalaisille seikkaperäiset ohjeet asian edistämiseksi omassa kunnassa.

Maksuton ehkäisy -verkosto järjesti helmikuussa 2017 Helsingin yliopistolla kuntavaaliseminaarin, jossa puhuttiin nuorten seksuaaliterveyden edistämisestä seksuaalikasvatuksen, palveluiden ja ehkäisyn saatavuuden näkökulmista. Puheenvuoron piti myös kansanedustaja Annika Saarikko, jonka ministerikausi oli vielä edessäpäin. Paikalla olleille noin sadalle kuulijalle Saarikon puheenvuoro jäi varmasti mieleen, eikä Saarikon viime viikon kannanotto tullut meistä kenellekään yllätyksenä.

Tammikuussa 2018 Helsingin kaupunginvaltuusto päätti maksuttoman ehkäisyn laajentamisesta kaupunginvaltuutettu Reetta Vanhasen aloitteen mukaisesti. Kaupungin nuorille suunnattu iso tiedotuskampanja käynnistyi kesäkuun alussa.

Maaliskuussa 2018 julkaistiin väitöskirjatutkija Frida Gyllenbergin artikkeli maksuttoman ehkäisyn vaikutuksista aborttien määrään Vantaalla. Vuonna 2013 aloitettu ensimmäisen pitkäaikaisen ehkäisyvälineen (kierukka tai kapseli) tarjoaminen maksutta oli johtanut ehkäisyn käytön parantumiseen ja sitä myöten aborttien määrän nopeaan laskuun. Tulokset olivat liki sensaatiomaiset, sillä Vantaa oli saanut vähennettyä kaikkein nuorimpien naisten ryhmässä abortteja jopa 36 %. Tulokset herättivät laajan mediahuomion.

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Tällä hetkellä ehkäisyä maksutta nuorille tarjoaa arviolta 35-45 kuntaa. Päätöksenteon prosessi on käynnissä muutamissa kunnissa.

On selvää, että nuorten terveyttä ja hyvinvointia edistävä toimintamalli on laajennettava koko maan kattavaksi. Vain siten voimme tarjota nuorille yhdenvertaiset ja tasa-arvoiset mahdollisuudet ehkäisyyn asuinpaikkakunnasta ja toimeentulosta riippumatta. Kunta- tai maakuntarajat eivät saa määritellä sitä, mitkä ovat nuoren edellytykset ja keinot suojata itseään ei-suunnitellulta raskaudelta ja seksitaudeilta.

Maksuton ehkäisy -verkostoon kuuluu tänä päivänä poliittisia nuorisojärjestöjä poliittisen kentän joka laidalta, sekä joukko kansalaisjärjestöjä. Verkosto on jo aloittanut valmistautumisen ensi kevään vaaleihin. Maksuton ehkäisy tulee olemaan monien ehdokkaiden ja toivottavasti myös monien puolueiden eduskunta- ja maakuntavaaliteemoja.

Myös Väestöliitto tulee jälleen ottaamaan maksuttoman ehkäisyn eduskunta- ja maakuntavaaliteemakseen. Totta kai.

Kuva: Natalia Pankova /Freeimages.com

Onko lapsen saaminen epäekologinen teko?

Yhä useammin törmään väitteeseen, ettei lapsia tulisi tehdä, sillä maailmassa on muutenkin liikaa ihmisiä.

Tänään, maailman väestöpäivänä 11.7.2018, on hyvä hetki pysähtyä pohtimaan, mihin tämä väite perustuu.

 

Vauraiden maiden vauvakato

Viime vuosikymmenen aikana alunperinkin matala syntyvyys on laskenut entisestään Suomessa, mutta myös kaikissa muissa Pohjoismaissa (Kuvio). Suomen laskeva syntyvyys ei suinkaan ole kansallinen erityisilmiö, kuten kuuntelemalla nykykeskustelua helposti uskoisi. Syntyvyyden lasku on osa laajempaa Pohjoismaita, ja itse asiassa monia muitakin vauraita länsimaita, koskevaa trendiä.

Kuvio. Syntyvyys (kokonaishedelmällisyys) Pohjoismaissa 2006-2017.
Lähteet: http://www.norden.org ja kyseisten maiden tilastokeskukset.

Syntyvyyden lasku on yllättänyt tutkijat ja poliitikot, eikä sen syitä vielä varmasti tiedetä. Väestöliiton Perhebarometrissä 2017 pohdimme tarkemmin, miten taloudellinen epävarmuus ja kulttuurinen murros suosivat vanhemmuuden lykkäämistä ja lapsiluvun pienentymistä. Vauraassa Euroopassa kokonaishedelmällisyys on laskenut niin 2008 alkaneen talouskriisin aikana kuin sen jälkeen, kuten toisesta tuoreesta syntyvyyttä koskevasta julkaisustamme selviää.

Uhkaavatko vauvat kestävää kehitystä?

Joskus törmää väitteeseen, että nykyinen vauraiden maiden vauvakato ei ole ongelma, koska lapsia syntyy muutenkin liikaa. Sanotaan, että lapsen synnyttäminen on pahin ympäristöteko, jonka aikuinen voi tehdä.

Esimerkiksi 2009 ilmestynyt Murtaugh ja Schlaxin tutkimus arvioi, miten paljon syntyvä lapsi ja hänen jälkeläisensä rasittavat maapallon kestävyyttä. Jälkeläisten hiilijalanjälkeä arvioitiin eri skenaarioiden mukaan. Optimistisen skenaarion mukaan ihmiskunta sopeutuu kestävän kehityksen edellyttämiin muutoksiin, ja yksilön hiilijalanjälki on keskimäärin 0,5 tonnia vuodessa. Sen mukaan vauvoista ei olisi ympäristön kannalta juuri mitään haittaa ja ihmiskunta eläisi kestävästi. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti nykymaailmassa näytä kovin todennäköiseltä kehitykseltä.

Toinen skenaario on, että hiilijalanjälki pysyy entisellään. Mikäli muutoksia ei tapahdu, yhden lapsen synnyttäminen tuottaa Bangladeshissa yhteensä 56 tonnia ja Yhdysvalloissa 9441 tonnia hiilidoiksidia. Tähän valtavaan märään päästetään olettaen, että syntyvyys tasoittuu noin 1,85 lapseen naista kohti. Geneettinen jalanjälki yhdistetään tässä arviossa siis ekologiseen jalanjälkeen.

Heidän viestinsä on selvä: Jos länsimaalainen aikuinen kuluttaa tulevaisuudessa yhtä paljon kuin nyt, ja näitä aikuisia on entistä enemmän, maailman kantokyky ylittyy. Tutkijoiden suositus ihmisille on kuitenkin, että he voisivat lopettaa lastenhankinnan kahteen lapseen kolmen lapsen sijasta. Näin myös väestön koko pysyy suunnilleen tasaisena, ei kasva eikä pienene. He eivät siis esimerkiksi suosittele lapsettomuutta.

Vai uhkaako vauvakato kestävää kehitystä?

Vastaväite huomauttaa, että vaikka ihmisiä on ekologisen kestävyyden kannalta liikaa, vauvoista on jo pula. Useimmissa maissa lapsia syntyy vähemmän kuin kaksi naista kohti. Korkean syntyvyyden maita on enää lähinnä Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Maapallon väestökasvu johtuu tällä hetkellä ennen kaikkea siitä, että ihmiset elävät yhä pidempään – ei siitä, että lapsia syntyisi paljon.

Siksi maapallo kohtaa ikääntyvän väestörakenteen ongelman: kuka hoitaa vanhenevia ihmisiä ja maksaa heidän eläkkeensä ja sairaanhoitokulunsa? Esimerkiksi maailman väkirikkaimmassa maassa, Kiinassa, syntyvyys on alhaisempi kuin Suomessa. Kiinan johto onkin kääntänyt kelkkansa; yhden lapsen politiikasta ollaan siirtymässä politiikkaan, jossa kannustetaan perheitä hankkimaan toinen lapsi. Voidaan siis sanoa, että hiilijalan lisäksi vastuullisen lastensaamisen tulisi huomioida myös väestön ikärakenne.

Silti ei ole lainkaan selvää, mikä syntyvyyden taso takaa toimivan huoltosuhteen. Digitalisaatio ja maahanmuutto voivat osittain korjata alhaisen syntyvyyden haasteita. Lee ja Masonin kiinnostava arvio esittää, että länsimainen yhteiskunta voisi hyvin sopeutua selvästi kahta alhaisempaan keskimääräiseen lapsilukuun. Mutta tässäkin arviossa ”siedettävä” alhainen kokonaishedelmällisyys on 1,6 lasta naista kohti. Suomessa luku on nyt 1,49, eli alhaisempi.

Tarvitaanko Suomeen lapsia?

Mitä tästä tulee ajatella, suomalaisena?

On totta, että Suomeen syntyvä vauva tuo mukanaan suuren hiilijalanjäljen, jota ilman vauvaa ei syntyisi – mikäli mikään muu ei muutu. Mutta tämän ”muun” on muututtava, joka tapauksessa. Vaikka kukaan meistä ei lisääntyisi, meidän tulee siirtyä kestävään kulutukseen. Kyse on niin jo olemassa olevien kuin syntyvienkin ihmisten hiilijalanjäljestä: jokaisen energiankulutuksesta, jätteiden kierrätyksestä, ruoantuotannosta, matkustamisesta ja kaikista muista lukuisista elämäntyylimme osatekijöistä.

On samalla totta, että ainakin tällä hetkellä Suomen syntyvyys on niin matala, että lapsia selvästi tarvitaan yhteiskunnan toimivuuden kannalta. Noin 1,7-1,9 tason kokonaishedelmällisyys pienentäisi väestöä pitkällä tähtäimellä, ja siten myös kokonaispäästöjä, mutta ei uhkaisi huoltosuhdetta yhtä vahvasti.

Yllä arvioitiin yksilön geneettisen jalanjäljen vaikutusta ilmastopäästöihin. Samalla logiikalla voisi arvioida jälkeläisten panosta tuottavuuteen ja eläkemaksuihin. Niihinkin lapsen saamisella on valtava merkitys, joka ylittää yksilön oman elämänsa aikana tuottamat panokset.

Ehkä asian voi kiteyttää niin, että Pohjoismaiden väkiluku ei ole ongelma: haasteena on väestörakenteen ikääntyminen sekä yhteiskunnan hiilijalanjälki.

Itse olen myös taipuvainen uskomaan, että mielekkään ja kestävän kehityksen aikaansaamiseksi tarvitsemme Suomeen enemmän, ei vähemmän, nuoria ja luovia ihmisiä.

Lähteet

Lee, R., & Mason, A. (2014). Is low fertility really a problem? Population aging, dependency, and consumption. Science, 346(6206), 229–234.

Murtaugh, P. A., & Schlax, M. G. (2009). Reproduction and the carbon legacies of individuals. Global Environmental Change, 19(1), 14–20.

O’Neill, B., Liddle, B., Jiang, L., Smith, K., Pachauri, S., Dalton, M. & Fuchs, R. (2012) Demographic change and carbon dioxide emissions
The Lancet, 380(9837), 157–164,

Rotkirch, A., K. Tammisalo, A. Miettinen & V. Berg (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Perhebarometri 2017. Väestöntutkimuslaitos E51. Helsinki: Väestöliitto.

Rotkirch, A., Berg, V. ja Finnäs, F. (2018) Suomenruotsalaisten hedelmällisyys. Onko kieliryhmien välillä eroja? Helsinki: Ajatuspaja Agenda.

Tunteiden KonMari

Opiskelupaikka jätti motivoituneen hakijan ulkopuolelle.
Toisen rakkaus pakkasi ja sanoi: ’Tää oli nyt tässä’. Kuului enää oven kolahdus.
Kolmas vei lemmikin viimeistä kertaa eläinlääkäriin.

Tunteet vyöryvät mieleesi, vaikka pistäisit hanttiin. Pettymys, viha, suru.
Juuri ne, joita vähiten haluaisit tavata tässä ja nyt.
Anna niiden silti saapua luoksesi ja toivota tervetulleeksi.
Anna niiden viipyä rauhassa ja voimistua.
Tunne niitä rohkeana yksin, jaa luottoihmisesi kanssa.

Lisää vielä kipeää tunnetta, älä tukahduta sitä. Mene mukavuusalueesi ulkopuolelle, siihen tunteeseen, jonka vallasta järkesi käskee sinua syöksymään päätä pahkaa pois.
Anna kyynelten tulla, vaikka kulkisit työmatkalla lähijunassa tai ostoksilla lähimarketissa.
Ainahan sanotaan, että sinulla on lupa tuntea kaikenlaisia tunteita.

Sinä uskallat antaa tunteittesi tulla, sillä tiedät, että tunteita tulee ja menee, eikä mikään tunne jää pysyvästi päälle. Kun olet ollut aikasi rauhassa tunteessasi, huomaat, että se alkaa pikkuhiljaa vaimentua ja sulaa. Alat tuntea aitoa helpotusta. Ei sellaista nami-nami-pikahelpotusta, johon usein sorrumme kieltäessämme itseltämme kivuliaiden tunteiden olemassaolon ja läpikäynnin tarpeen, vaan tunnemme aidosti huojentuneen mielen. Tulet palaamaan vielä useasti menetykseesi, mutta nyt tiedät, miten olosi helpottuu aidosti. Ei ole hyviä tai huonoja tunteita. Ne kaikki kuuluvat elämään.

Kun annat itsellesi luvan tuntea, suret samalla myös menneitä, läpikäymättömiä suruja, kohtaat vanhoja pettymyksiä tai vapautat nielemääsi kaunaa. Voit yllättyä, miten paljon olet säilönyt sisääsi vaiettuja tunteita, jotka ovat ehkä kehollisesti joskus vihjanneet sinulle toiveesta päästä vapauteen. Olisiko nyt kesällä aika sisäiselle suursiivoukselle ja tarpeettomasta luopumiselle, tunteiden KonMarille?

Kertoako vai ei?

Meillä on ystäviä ja tuttavia, joista osa tietää että lapsellani on sukupuoliristiriita ja osa, jotka ovat tulleet meille tutuiksi vasta sen jälkeen, kun olemme alkaneet kutsua häntä tytöksi ja uudella nimellä. Näille ”uusille” tuttaville ja ystäville olen alusta asti puhunut lapsestani ainoastaan tyttönä enkä ole maininnut sukupuoliristiriidasta mitään. Mielestäni se on ollut luontevaa niin ja varsinkin tällä hetkellä, kun lapseni on yhdeksän vuotias eikä hänelle ole tullut vielä mitään murrosiän merkkejä, niin uskon, että kenelläkään ei ole edes epäilystä, että sukupuoleltaan hän olisi jotakin muuta kuin tyttö.

Toisinaan kuitenkin mietin, että olisiko minun hyvä kertoa asiasta esimerkiksi aikuisille ihmisille. Uskon, että lapseni ei halua, että asiasta puhutaan ja sen vuoksi en ole asiasta kertonut. Olen ajatellut, että se kertomisen aika on väistämättä jossakin kohtaa edessä, kun ulkoisia murrosiän muutoksia alkaa tulemaan. Toki sydämestäni toivon, että sitä ennen vielä olisi mahdollisuus saada blokkerihoitoa meillekin Suomeen tai sitten murrosiän muutokset olisivat hyvin vähäiset ja jotenkin peitettävissä lapseni kohdalla. Näin ehkä vältyttäisiin suuremmilta murheilta.

Miksi sitten mietin, että ehkä aikuisille olisi hyvä kertoa. Ajattelen, että entä jos meidän oma ”salaisuus” paljastuu yllättäin. Joku lapseni kaveri vaikka huomaa pippelin ja jos tämä lapsi ei vaikka osaa käsitellä asiaa, hän ei ole koskaan törmännyt vastaavaan tai on ollut tilanteissa joissa on vaikka ilmennyt suvaitsemattomuutta. Voiko silloin asia kääntyä ikäväksi lastani kohtaan. Joutuuko hän silloin kiusaamisen kohteeksi, joutuuko hän kuulemaan ilkeitä asioita tai vaikka menettää kaverin sen vuoksi.

Olisiko kuitenkin parempi, että jakaisin tietoutta etukäteen, kertoisin asioista. Kertoisin meidän tarinan. Osaisivatko ihmiset silloin suhtautua ”yllätykseen” paremmin. Silloin he voisivat myös kysellä asiasta minulta ja voisin jakaa heille tarvittavat asiat. Silloin he myös ehkä suhtautuisivat asiaan eri lailla myös yleisellä tasolla. Voisin antaa heille eväitä, miten asiaa käsitellä lasten ja nuorten kanssa. Törmäsin hetki sitten lapseni kaveriin, joka tietää lapseni tarinan. Hän alkoi kuitenkin meillä kylässä ollessa homotella jotakin muuta ihmistä, ei meidän lasta. Puutuin heti asiaan ja aluksi kyselin, tietääkö hän mitä se tarkoittaa. Kerroin myös ystäväpiirissäni olevan useamman homon ja että en missään nimessä hyväksy, että minun kodissani kukaan haukkuu ketään homoksi. Uskon ja toivon, että jaoin edes pienen palan suvaitsevaisuuden siementä myös hänelle. Ehkä pitäisi jakaa myös hänen vanhemmilleen? Mietin myös tuossa kohtaa, että jännä juttu, että en ole ikinä kuullut oman lapseni suusta, että hän haukkusi ketään homoksi.

Olen varmasti epäonnistunut useammassa kasvatustehtävässä, toivottavasti kuitenkin suurimmassa osassa onnistunut. Tässä sukupuoliristiriita asiassa aioin tehdä kaikkeni, jotta onnistun ja lapsellani on mahdollisimman hyvä olla.

Kuka täällä saa näkyä ja kenen ääni kuulua?

Näkyminen on olemassa olemista. Se mitä katsomme ja näemme, on meille totta ja olemassa. Kun sydämensä särkenyt poistaa valokuva-albumista tai puhelimesta ex-rakkaansa kuvat, hän tekee symbolisen teon: ”En enää näe sinua, et ole enää olemassa minulle.” Koulukiusattu suttaa tussilla kiusaajansa kasvot luokkakuvasta ja symbolisesti estää tätä enää näkemästä – ”Et voi enää satuttaa minua. Et ole olemassa minulle.”

Tämä ajatus on laajennettavissa yhteisöjen ja yhteiskunnan tasolle. Miten näytämme tai teemme näkyväksi kaikki yhteisömme jäsenet? Saavatko kaikki luvan olla yhtä paljon esillä, siis yhtä paljon olemassa? Miten esimerkiksi mediakuvastossa näkyväksi tulevat vähemmistöihin kuuluvat tai henkilöt, joiden ei katsota olevan tuottavia yhteiskunnan jäseniä? Leikataanko yhteiskunnan luokkakuvasta pois he, joiden ääni ei kanna ja joiden tarina on vain osalle samaistuttavissa? Onko niin, että täällä saa näkyä ja kuulua vain he, joilla on eniten valtaa ja kovin ääni?

Se, joka ei näy, on näkymätön.

Ihmisellä on tarve tulla katsotuksi, siis nähdyksi. Pieni lapsi kasvaa katseista, hän kokee olevansa olemassa ja rakastettu katseiden kautta. Identiteettimme kehittyy kohtaamisista, siitä miten meidät on nähty. Onko katse ollut lempeä ja kunnioittava vai ivallinen, loukkaava, julma?

Katseiden puuttuminen on yhtä kuin näkymättömyyys. Näkymättömät lapset kasvavat näkymättömiksi aikuisiksi, joilta puuttuu kokemus omasta arvokkuudesta.

On välttämätöntä, että kaikki yhteisöjemme jäsenet tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi. Jokaisen tarina on tärkeä. Erityisesti vähemmistöihin kuuluvilla on paljon kokemuksia ohitetuksi tulemisesta, ymmärtämättömistä kohtaamista, syrjinnästä ja ulkopuolelle sulkemisesta.

Juuri siksi olen onnellinen siitä, että Väestöliiton Nuorisotyöryhmä päätti toteuttaa Helsinki Pride -viikon yhteyteen näyttelyn, jossa 10 sukupuolivähemmistöön kuuluvaa nuorta tulee näkyviksi. Meillä on kunnia nähdä heidät valokuvien kautta juuri niin, kuin he itse ovat halunneet ja itsensä määrittäneet. Heidän äänensä kuuluu nyt suodattamattomana ja aitona. Tämä on ainutlaatuisen tärkeää ja merkityksellistä. Yhteiskunnassa meistä jokaisella on oikeus tulla todeksi myös muiden katseissa.

Väestöliiton Nuorisotyöryhmän ja Annantalon yhdessä tuottama näyttely ”Mun vuoro puhua” on nähtävissä 25.-29.6.2018 Helsingissä osoitteessa Annankatu 30, Annantalon takapiha A-lava. Tapahtuma on osa Helsinki Pride -viikkoa ja sen avajaiset 25.6. osa Nuorten Pride -viikon tapahtumia.

Kuva: Ales Cerin /Freeimages.com

 

 

Kuuntele kehoasi lomalla – mistä olet tietoinen?

Kysyn usein asiakkailtani erilaisten hengitysharjoitusten yhteydessä ’Mitä tapahtuu juuri nyt?’  ’Mitä tunnet kehossasi juuri nyt?’  ’Mistä olet nyt tietoinen?´

Hengitysharjoitusta saattavat edeltää asiakkaitten kommentit, kuten
’Minä en tiedä yhtään missä mä meen, on taas ollut sellasta säätöä’,
’Enää en tällaista samanlaista jaksa. Sanon kaikille kyllä, otan kaikenlaisia velvollisuuksia itselleni töissä, kotona ja joka paikassa’,
’Apua, heti kun mä istun tähän, mua alkaa itkettää’,
’Nojoo, ehkä on hyvä vähän rauhoittua’.

Olen kuluneen vuoden aikana kohdannut kovin monia nuoriakin ihmisiä, joiden arkipäivää ovat rytmihäiriöt ja jonkinlaiset ’virhelyönnit’ sydämessä. Harvoin näissä tapauksissa kyse on vain somaattisesta, irrallisesta oireesta, vaan ennemminkin jonkinlaisesta tunnekuormasta ja stressistä. Kun erilaisten hengitys- ja rauhoittumisharjoitusten aikana sydän ja keho saavat huomiota, saattaa syntyä kosketus tukahdutettuun tunteeseen. Sydän saa luvan rauhoittua, kun se tulee kuulluksi. Kehomme kertoo lopulta, että nyt olisi aika kuunnella itseään. Kun vain ottaisimme sen tosissamme.

Stressistä aiheutuvat sydänoireet ovat yllättävänkin yleisiä. Jatkuva kiire saa aikaan tunteiden syrjään siirtämistä ja omien todellisten tarpeiden, esim. levon,  sivuuttamista. Tunteiden tukahduttamisesta seuraa mm. levottomuutta, suhteettomia hermostumisreaktioita pikkuasioista, erilaisten riippuvuuksien voimistumista, alakuloisuutta ja lopulta jopa elämänhalun vähenemistä. Kun tukahdutamme hankalalta tuntuvia tunteita, siinä sivussa niin tapahtuu myös ilon, myötätunnon ja rakkauden tunteille.

Tunteista vapautuu kohtaamalla

Erään asiakkaani sykkeen palautumiseen liittyvä First Beat -mittaustulos näytti kahden viikon ajalta pelkkää punaista, eli palautumista ei tapahtunut edes levossa, yölläkään. Mittaustulosten mukaan ainoa vihreä kohta oli yksi tunnin mittainen jakso, jolloin hän hengitysharjoituksen seurauksena tunnisti rinnassaan ahdistusta. Keskityimme kuuntelemaan sitä, ja lopulta saimme kiinni voimakkaasta turhautumisesta ja sen alla olevasta surusta, jota hän hiukan myöhemmin oivalsi pitäneensä sisällään lähes koko aikuisikänsä. Työskenneltyään jonkin aikaa näiden tunteittensa ja niihin liittyvien kokemustensa kanssa sydänoireetkin helpottivat.  Avainasia on ensisijaisesti tunteen kokeminen, ei niinkään tunteen nimeäminen tai sen analysointi. Läsnäolo on sitä, että antaa kaiken sen olla, mikä on juuri nyt. Vaikka tuntuisi hankalaltakin.

Joutilaisuus on lahja

Joskus kesäloma nostaa käsittelyyn asioita, joita olemme siirtäneet joko tietoisesti tai tiedostamatta johonkin tulevaan. Silloin, kun olemme vähemmän ohjelmoituja, kehomme nostaa tietoisuuteemme enemmän. Luulen tämän johtuvan siitä, että tunteemme ovat hitaampia kuin älymme. Ne eivät oikein aina pysy mukana arjen touhuissa. Turhautumisen alla on usein muita tunteita ja tarpeita, jotka kaipaavat tulla kuulluiksi.

Viime kesänä ollessani töissä muutaman päivän heinäkuussa useimmat asiakkaitteni aiheet olivat juurikin sellaisia, jotka joko olivat tulleet ns. puskista käsiteltäviksi, kuten esim. uskottomuus parisuhteessa, tai sitten asiaa oli jo pohdittu pitkään, ja päätetty nostaa kissa pöydälle kesälomalla, kuten esim. samankaltaisina toistuvat riidat parisuhteessa tai jonkinlaisen pysähtymisen tarve omassa elämässä. Kesäloma on monille myös jonkinlainen vedenjakaja samalla tavoin kuin vuodenvaihde; ottaako asia käsittelyyn ennen vai jälkeen loman?

Meillä on taipumus luoda ulkoisesti tavalla tai toisella sitä, mitä meissä on sisällä. Kaoottinen, stressaava tai suorituskeskeinen loma kertoo omasta sisäisestä tilastamme.

Mitä jos kysyisit itseltäsi…

  • Miten voisin viettää kesälomaani niin, että ensi syksy ja talvi olisi kevyempi, helpompi, vähemmän stressaava?
  • Miten voisin loman jälkeenkin nauttia läheisistä ihmisistä, harrastuksista, kuunnella omia tarpeitani?
  • Miten voisin varmistaa sen, että minun en enää siirrä jonkin asian aloittamista tai kohtaamista kiireeseen tai oman asemani korvaamattomuuteen vedoten?
  • Miltä haluan, että minusta tuntuu loman jälkeen? Millainen yhteys haluan, että minulla ja läheisilläni on loman jälkeen toisiimme?

Olen tehnyt itselleni kolme lupausta kesäksi:

  1. Pysähdyn ja hengitän joka päivä tietoisesti edes hetken. Kuuntelen, miltä kehossani tuntuu. Analysoimatta tai arvostelematta. Aion tukea itseäni niissä tuntemuksissa, mitä minussa nousee.
  2. En lupaa hetken innostuksissani mennä sinne tänne ja tuonne. Kuuntelen ehdotuksia ja lupaan palata asiaan. Teen päätöksen vasta, kun hengitys on tasaantunut.
  3. En lupaa mitään muuta. En mitään muuta. Kenellekään.

Tämän kirjoitettuani huomaan, että kehossani jo tapahtuu muutos, ihan pieni jonkinlainen asettuminen ja sisäinen huokaus helpotuksesta. Huomaan myös, että päässäni silti pyörivät suunnitelmat ja erilaiset täytyy ja pitää –ajatukset, mutta pyöriköön. Pudotan tietoisuuteni kehooni, ainakin juuri nyt.

 Kehoterapeuttini Riitta Kokko on sanonut viisaasti, että
’Rakkaus on sellaisten valintojen tekemistä, joka saa aikaan itsensä rakastamista.’

Väestöliiton terapeutit ja ihminen tavattavissa –mentorit ovat käytettävissä myös kesällä. Jos koet tarvitsevasi joko hetken tai pidemmän matkan rinnallakulkijaa, löydät varmasti itsellesi sopivan laajasta osaajajoukostamme sivuiltamme. Voit varata ajan nettiajanvarauksemme kautta.

Kaunista, rohkeaa ja lempeää kesää kaikille!

Heli Janhonen
Ihminen tavattavissa -mentor, terapeutti

 

Tule istumaan tähän kalliolle, kun tässä on niin ihanaa

Teimme kolmivuotiaan kanssa pienen kävelyretken lähimetsään. Metsä ja polku olivat pojalle tuttuja ja hän vilisti iloisesti edelläni. Kun yritin jo kääntyä takaisin, hän houkutteli minua jatkamaan luvaten, että edessä on vielä hienompia mustikanvarpuja, kukkia ja  puuntaimia, ”lapsipuita”. ” Tämä on meidän kotimetsä, täällä ei ole mitään pelottavaa!” Mielessäni mietin, että ehkäpä lopulta on paljonkin perää niissä vertailuissa, joiden mukaan Suomi on yksi turvallisimpia ja onnellisimpia maita. Luottamus aikuisiin, turvallinen lähiympäristö, monipuolinen ruoka ja puhtaat vaatteet, leikkiin ja oppimiseen innostava varhaiskasvatus – nämä kuuluvat suuren lapsijoukon jokapäiväiseen arkeen.

Parannettavaakin on. Kaikkien lasten tärkeimpiinkään tarpeisiin emme pysty tämän päivän Suomessa vastaamaan. Siksi työtä lapsi- ja perhemyönteisen yhteiskunnan hyväksi on jatkettava. Väestöliiton kevätkokouksessa keskusteltiin vilkkaasti siitä, mistä lapsimyönteisyys rakentuu. Todettiin, että sen tulee lähteä jo hyvästä raskauden ja synnytyksen hoidosta ja sitten tuesta vanhemmuuteen, myös esimerkiksi kotiin annettavien palvelujen muodossa.  Perheiden taloudellinen turva nousi tärkeäksi näkökulmaksi.

Lapsinäkökulman tulee olla esillä niin SOTEn toimeenpanossa kuin sosiaaliturvan uudistamisessa. LAPE-kärkihankkeen työtä on määrätietoisesti jatkettava ja perhekeskukset saatava toimimaan maakunnissa. Eduskunnan juhalpäätöksellä ITLAlle uskotuin varoin tulee vahvistaa vanhemmuuden taitoja.   Lasten oikeuksien vahvistamiseksi hallitus on nyt kesäkuussa asettanut projektin lapsistrategian valmistelemiseksi se on tärkeä askel. Tästä lapsi- ja perhejärjestöt tekivät yhteisen aloitteen keväällä.

Lapset eivät ole yhteisöissämme vain huolenpidon vastaanottajina tai yhteiskunnan kehitystoimien kohderyhmänä. Lapset  – olivatpa he meille läheisiä tai kohtasimmepa heitä vaikka vain ohimennen jossakin arkisessa tilanteessa  –   tuovat meille monia ilon hetkiä. Työmatkalla bussissa tai junassa kuulee usein lasten hauskoja havaintoja. Yhden oman kesäpäiväni kruunasi se, kun kolmivuotias kutsui minua kalliolle viereensä istumaan. ”Istu tähän, tässä on niin ihanaa. Katso, aurinko paistaa!”

Eija Koivuranta
Väestöliiton toimitusjohtaja

Itse olet hullu!

”Olet hullu”, huutaa vanhempi. ”Sanot aina noin! Et tajua mistään mitään!”
Toinen vastaa: ”Ei pidä paikkaansa, johan selitin, minähän pyysin jo anteeksi, olin kiireessä! Sanoin ajattelemattomasti!”

Mutta. Ensimmäinen on jo kiihdyttänyt vauhtinsa täystuhoon. Paluuta ei ole, jompikumpi on leimattava kokonaan huonoksi. Tuhottava. Jommankumman on poistuttava näyttämöltä itsetunnolta ja persoonalta kelpaamattomana.

Ensimmäinen sanoo: ”Väität siis, että olen valehtelija! Väität siis että minä olen väärässä!” ja lähtee ulos paiskaten oven. Onneksi.

Nuori huokaisee helpotuksesta. Tällä kertaa ei tullut väkivaltaa. Enempää. Nuori huokaisee helpotuksesta myös, koska tällä kertaa kohteena ei ollut hän. Ja samalla hän tietää, että toisella kertaa hän on.

Vanhempien malli riitelyyn on rankka. Annetaan leimoja: hullu, itsekkäin tuntemani tyyppi, tyhmä, sika. Tarkoituksena mitätöidä persoona, antaa kelpaamaton leima, osoittaa toinen kokonaan pahaksi.
Saada murennettua jommankumman itsetunto. Leimata ja todistaa jompikumpi kokonaan huonoksi.
Sen sijaan, että puhuttaisiin asiasta, tapahtumasta, ja yritettäisiin ymmärtää ja päästä siitä yhteiseen käsitykseen. Että luotettaisiin siihen, että pohjimmiltaan kumpikin toivoo rauhaa, ymmärrystä ja arvostusta.

Tällä riitelytyylillä sellainen tulos on mahdoton. Nuori on koulussa oppinut rakentavaa riitelyä. Silloin pyritään kuuntelemaan, kuulemaan toisen näkökulma miksi hän sanoi tai teki jotain. Mitä hän tarkoitti? Mitä hän tarvitsi? On opeteltu kuuntelun taitoa.
Ja sitten miten omalta puolelta voi kertoa samat asiat haastamatta ja loukkaamatta lisää: Miltä se tuntui, miten ymmärsin, mitä pelkäsin, mitä tarvitsin.

Rakentavassa riitelyssä haetaan yhteisymmärrystä onnettomasta tapahtumasta, joka satutti tai loukkasi. Tavoitteena on parantunut kunnioitus ja läheisyys riitelijöiden välillä. Se on mahdollista. Mutta ei vanhempien mallilla. Jos riitelyssä heitetään leimoja ja nimitellään, silloin taistellaan siitä, kumpi mitätöi kumman. Se ei koskaan ole rakentavaa tai edistä kenenkään hyvinvointia. Se on vain surullista ja alkeellista. Kuin päiväkodista.

Nuori katsoo surullisena paikalle jäänyttä vanhempaa. Varmaankin hänen isovanhempiensa kotona on aina toimittu näin. Saadakseen todellista tukea ja olkapään ja itkeäkseen tuskan pois, nuori soittaa kaverilleen. On aika aloittaa uusi aika.