Aidsilla on nuoren naisen kasvot

angryaidskaikkiturkoosiMaailman aids-päivänä julkaistava animaatio kertoo hivin ennaltaehkäisyssä tapahtuneesta edistyksestä aids-hahmon näkökulmasta. Aidsin kulta-ajat ovat ohi. Lääkityksen avulla viruksen leviäminen suojaamattomassa seksissä voidaan estää. Nykyhoidolla hiv-tartunta ei lyhennä elinikää ja lääkitys estää sairauden etenemisen aids-vaiheeseen. Aids on muuttunut vihaiseksi.

Monissa maissa, monille ihmisille tämä on vielä utopiaa. Vaikka yhä useampi hiv-tartunnan saanut saa lääkityksen, kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. Hiv-virus saa jatkaa juhliaan.

Tilanne on tämä
Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 15-24 –vuotiaat naiset ja tytöt sairastuvat kolme kertaa todennäköisemmin aidsiin kuin muut. 7500 nuorta naista saa tartunnan joka viikkoa. Jos Suomessa tartuntoja tulisi samaan tahtiin tästä hetkestä eteenpäin niin syyskuussa 2017 kaikki Suomen 15-24 –vuotiaat naiset olisivat saaneet hiv-tartunnan. Eteläisessä Afrikassa 90 prosenttia 15-19 –vuotiaiden nuorten saamista uusista hiv-tartunnoista tapahtuu  tytöille. Tämä tarkoittaa siis melkein kaikkia uusia tartuntoja! Hivillä on todellakin nuoren tytön kasvot.

hiv-faktaa

Syyt ja seuraukset
Suurin syy tähän on köyhyys ja epätasa-arvo. Tytöt ovat huonommin koulutettuja. He kokevat seksuaalista väkivaltaa ja heidät pakotetaan naimisiin. Tytöillä ei ole valtaa päättää ehkäisystä. Listaa voisi jatkaa, mutta kaikki kertovat samaa tarinaa. Ongelma on rakenteellinen. Ja niinpä tytöt eivät käy hiv-testeissä, eivätkä saa lääkitystä ja äidiksi tultuaan he saattavat tartuttaa lapsensa. Kierre on valmis.

Ratkaisu on meillä
Hiv-epidemia on saatu taittumaan pitkäjänteisen työn avulla. Sinnikästä työtä hivin leviämistä vastaan on jatkettava. On tehtävä töitä, ettei kukaan jää kehityksestä jälkeen. Suomalaisten pitää vaatia hallitusta suuntamaan kehitysyhteistyörahoitusta seksuaalioikeuksien edistämiseen. Eikä kehitysmäärärahoja saa enää leikata.

Eikö nyt olisi aika seistä maailman tyttöjen puolella, hiv-tartuntoja vastaan?

Katso AIDS-päivän video

Seuraa
#maailmanaidspäivä
#AngryAIDS
#keepAIDSangry
#WAD
www.facebook.com/maailmanaidspaiva/
www.maailmanaidspaiva.fi

Lähteet
UNAIDS
Partner-tutkimus
Tilastokeskus

Millaisen sadun sinä haluaisit kuulla?

shutterstock_34475332Kun olin pieni, isälläni oli tapana lukea minulle Rudolf Koivun satuja. Isäni oli erityisen mieltynyt satuun, jossa yltäkylläisyyteen rakastunut kuningas yhtenä päivänä kyllästyy herkkuihinsa. Hän lähtee maailmalle ja lopulta päätyy nälkäisenä ja väsyneenä tavallisen talonpojan luo joka tarjoaa hänelle silakoita. Tarina päättyy siihen, että kuningas ymmärtää yksinkertaisen ruuan ja elämän arvon. Isäni yritti tarinalla opettaa minulle jotakin maailmasta. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut oppia. Minä nimittäin halusin lukea aina vain sen tarinan, jossa prinssi tapaa kohtalokkaan ja kauniin prinsessan ja hänen sydämessään alkaa kuikertaa ja kaikertaa.

Jo hyvin pienestä tytöillä alkaa elää fantasia siitä, että he omalla kauneudellaan hurmaavat prinssin. Tämä on usein myös tytöille suunnattujen satujen keskeinen teema. Yleensä tyttö kärsii ja sinnittelee ja lopulta selviää kurjasta elämästään, kun urhoollinen prinssi pelastaa tytön turvalliseen kainaloonsa. Sen pituinen se. Kliimaksi on saavutettu, prinssi on löydetty.

Poikien saduissa nuoret miehet joutuvat yleensä selviämään jostain vaikeasta tehtävästä, jossa he osoittavat kelpoisuutensa ja rohkeutensa. Tämä voi olla lohikäärmeen tappaminen tai vaikkapa kylän pelastaminen tuholta. Yleensä palkinnoksi tulee kaunis puoliso, mutta ei aina. Satu voi hyvinkin loppua uroteon jälkeen, kun nuorta miestä juhlitaan yhteisön voimin.

Näitä tarinoita on luettu pienille tytöille ja pojille satoja ja tuhansia vuosia. Joku voisi ajatella, että sadut tulevat siitä, mitä lapset haluavat kuulla. Usein sadut ovat kuitenkin aikuisten kirjoittamia. Satuihin lisätään opetuksia ja niiden toivotaan ohjaavan pieniä tyttöjä ja poikia oikeaan suuntaan. Maailma oli pitkään sellainen, että tytöiltä odotettiin hyvää naimakauppaa ja poikien odotettiin omalla toiminnallaan tuovan vanhemmilleen menestystä ja arvostusta.

Vaikka monelta osin on menty eteenpäin, normit ja odotukset ovat yhä vahvoja. Yhteiskunnassa odotetaan, että prinssit ja prinsessat löytävät toisensa, hankkivat asuntolainan ja lisääntyvät. Maailma kulkee kuitenkin suuntaan, jossa on yhä enemmän yhden ihmisen talouksia, yhä enemmän niitä tarinoita, joissa prinsessa ei löydä prinssiä tai toisin päin. Prinssit eivät surmaa lohikäärmettä, eivät ehkä pääse kiinni opiskeluun ja ovat kaukana kyläyhteisön sankaruudesta.

Koettu epäonnistuminen piinaa monia ihmisiä tässä yhteiskunnassa. Kuinka paljon onnellisempia olisimme, jos meillä ei olisi noita odotuksia tai normeja. Tietyssä iässä pitäisi olla puoliso, lapset tai hyvä ura, jos ei ole, niin rikkoo yhteiskunnan normeja. Tämä taas aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta ja koettua yksinäisyyttä. On luonnollista kaivata rinnalleen prinssiä joka ihailisi ja rakastaisi, mutta jos satu ei ota tällaista käännettä, tulisi voida kokea, että oma elämä on siitä huolimatta merkityksellinen ja hedelmällinen.

Voisiko pienelle tytölle lukea tarinaa, jossa kohtalokas prinsessa löytää oman itsensä rakastettavana, säilyttää uteliaisuutensa ja nauttii elämästä? Tai pienelle pojalle, että tämän ei tarvitse tappaa lohikäärmettä ollakseen rohkea, riittää kun uskaltaa ajatella itse ja tehdä sen minkä kokee oikeaksi. Nykysadussa tärkein kohta, tuo kliimaksi, voisi olla siinä, kun pystyy hyväksymään itsensä ja toiset sellaisena kuin he ovat. Prinsessa ja prinssi pystyvät elämään osana yhteisöä, nauttia itsestään ja toisista ja rakastaa.

Olenko minä olemassa?

elinakorhonen_tadzikistanGulafrus on nuori nainen, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa. Hänellä ei ole mitään omaisuutta, lukuun ottamatta muutamaa vaatekertaa ja vanhaa pyörätuolia, jolla hän liikkuu.

Tapasin Gulafrusin Tadjikistanissa, jossa olin Kynnys ry:n,Väestöliiton ja keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen yhteisen hankkeen matkalla. Gulafrus oli ujo ja pelokas, hänen oli vaikea sanoittaa ajatuksiaan ja kokemustaan elämästä. Koko Gulafruisin olemus kysyi: Olenko minä oikeasti olemassa?

Tämä ei toisaalta ole ihme. Gulafrus on elänyt koko ikänsä vanhainkodissa, jonka monilla asukkailla on lisäksi psykiatrisia ongelmia. Hänet jätettiin sinne jo lapsena. Tyttö, joka ei oppinut kävelemään, oli häpeä ja taakka vanhemmille.

Keski-Aasiassa on yleinen tapa jättää vammaiset lapset laitoksen kasvatettaviksi.Tähän on Tadjikistanin vammaisten naisten yhdistyksen  Saida Inotavovan mukaan kaksi pääasiallista syytä:

  1. Sekä viranomaiset että vanhemmat uskovat, että vammainen lapsi kuuluu laitokseen. Ajatuksena on, että laitoksessa lasta kuntoutetaan ja hän saa näin ollen paremmat lähtökohdat elämälle. Tämä ei tietenkään pidä paikkansa. Laitosympäristö ei ikinä korvaa rakastavan vanhemman hoivaa.
  2. Toinen syy on taloudellinen. Vammaisen lapsen syntymä nähdään yleensä naisen syyksi: hänessä on jotain vikaa, koska hän on saanut vammaisen lapsen. Tämä on myös syy miehelle erota naisesta, joka jää yksin, yleensä vailla tuloja, lapsen kanssa. Lapsi jätetään siis laitokseen, koska äidillä ei ole varaa tai mahdollisuutta huolehtia hänestä.

Gulafrus osallistui viikon mittaiseen työpajaan, jossa hän sai tietoa oikeuksistaan ja mahdollisuuksistaan. Muut vammaiset naiset toimivat upeana vertaistukena. Viikko oli Gulafrusille mullistava. Naiset suunnittelivat soittoringin perustamista niin, että palattuaan takaisin vanhainkotiin Gulafrus ei jäisi enää aivan yksin.

Minuun teki lähtemättömän vaikutuksen se valtava voima, joka syrjityissä vammaisissa, köyhyyden ja alentavan kohtelun kokeneissa naisissa, voi olla. Miten he tukevat ja kannattelevat toisiaan. Luovat uskoa hyvään.

Kiitos Gulafrus, minulle sinä tulet aina olemaan olemassa.

Väestöliitto työskentelee seksuaalioikeuksien edistämiseksi sekä tyttöjen ja naisten aseman parantemiseksi. Voit tukea työtämme lahjoituksella.

 

 

 

 

Kuoleman kysymysten äärellä

#mannankanssa

20160930_181317Oltiin Mannan kanssa laskemassa läheisen ihmisen uurnaa hautaan. Manna seisoi ringissä hiljaisena ja vakavana. Olin odottanut pientä hyppelehtimistä ja häiriköintiä, kovaäänisiä Milloin syödään -kysymyksiä, pitkästymistä. Mutta ei. Siinä seistä tökötti paksussa talvihaalarissaan ja puristi kädessään valkoisia ruusuja.

Oman itkuni läpi vilkuilin tunteiden liikkeitä lapseni kasvoilla. Hän tarkkaili mummia, katsoi maahan, vilkaisi ukkia, katsoi taas maahan. Näin hän kävi läpi sukulaisten tunnereaktiot ja arvioi tilannetta. Hänen kasvoillaan kävi kysymyksiä, vastauksia, jännitystä ja jotakin ihan uutta jota en aikaisemmin ollut niillä nähnyt.

Kotimatkalla oli Mannan kysymysten aika. Miksi hän kuoli, miltä kuoleminen tuntuu, missä hän nyt on, mihin ihminen menee kuollessaan, voiko sinne nähdä, mitä siinä laatikossa oli, miksi sen päälle lapioitiin hiekkaa. Voiko kuolleille puhua. Nähdäänkö me häntä vielä joskus.

Mitä siinä laatikossa oli.

Sanonko tuhkaa ­– mitätöinkö silloin vainajan hautaamisen merkityksellisyyden? Sanonko muistoja – äh tunnehöttöä joka herättäisi lisäkysymyksiä siitä, mitä materiaalia muistot ovat. Sanonko maalliset jäännökset – eihän se tarkoita lapselle mitään, vaan on aikuisjäykistelyä. Voisiko lapsen ajattelu ulottua ruumiin tuhkaamisen kaltaisiin asioihin? Aiheuttaisiko se vain painajaisia? Lapsen konkreettisimpaan kysymykseen oli kaikkein vaikeinta vastata.

2016-05-08-15-56-06

Mummin haudalla äitienpäivänä

Kuolema ei ole perheessämme uusi asia eikä uusi puheenaihe. Olin pettynyt itseeni ja pohdin, mihin sanat katosivat. Onhan toki niin, ettei vainajaa enää pestä ja pueta sukulaisvoimin. Arkkua ei nikkaroida itse eikä pidetä avoimena siunaustilaisuudessa. Tämä puoli kuolemasta on ulkoistettu asiantuntijoille. Kansi on kiinni.

Yleisesti kuitenkin tiedostamme, että konkretia, kuten kuolleen omaisen näkeminen, auttaa ymmärtämään, mitä on tapahtunut. Hautajaisjärjestelyt pakottavat toimimaan. Kuoleman avoin kohtaaminen ja arkiset askareet voivat kuntouttaa surevaa mieltä ja elvyttää lamaantunutta toimintakykyä.

Kuolemasta puhuminen on tärkeää, sillä sanat muovaavat ajattelua ja ajattelu toimintaa. Onko minulla riittävän laaja sanavarasto? Osaan perustaa someen In memoriam -sivun ja postata osanoton, mutta osaanko puhua läheisensä menettäneelle ystävälle tai olla arjessa tukena hänen ehdoillaan? Osaanko sanoittaa lapselle sen, mistä uurnan tuhka on peräisin?

Kuolema on ollut tämän syksyn puheenaihe monissa medioissa. Se on mielestäni hyvä asia. Elämän ja kuoleman rajaviivasta on käyty vilkasta julkista keskustelua viiden entisen kansanedustajan alettua kerätä nimiä kansalaisaloitteeseen eutanasian laillistamiseksi. Perhenäkökulmaa esitteli monipuolisesti Marja Hintikka Liven jakso, joka avasi katsojille mm. lastenpatologin ja lastaan saattohoitavan äidin ajatuksia ja neuvoi, miten lasten kanssa voi puhua kuolemasta. Videolla lapsilta kysyttiin Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? ”No siltä lähtee se iho kokonaan.” ”Kaivetaan iso kuoppa ja sitten se ihminen laitetaan sinne.” ”Jotkut laitetaan tuleen!”

No niin. Lapset osaavat edelleen suhtautua myös kuoleman konkreettisiin puoliin hyvin luontevasti, vaikka aikuiset ovat iät ajat hämänneet heitä kummallisin kiertoilmaisuin. Pelko pois.

Illalla kysyin Mannalta, miltä hautaaminen oli tuntunut. “Surulliselta”. Tuntuiko se surulliselta siksi, että kaikki ympärillä itkivät? Tyttö kääntyi kiivaasti minua kohti näyttäen Pikku Myyltä. “Ei! Olin surullinen, koska hän oli mun oma setä ja nyt hän on kuollut!” Manna itki.

Suru. Se siis oli se tunne jonka näin lapseni kasvoilla haudan äärellä. Se, jota ihmettelin, jota en tunnistanut. Hän on vielä pieni, mutta se ei tarkoita ettei hän voisi surra omaa suruaan. Eikä se tarkoita, ettei hänellä olisi valmiuksia ymmärtää kuoleman konkreettisuutta tai abstraktiutta. Hän tuntee, tietää ja tajuaa. Hänellähän on taito kysyä kaikki oikeat kysymykset.

#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Kun lyöty ei lähde väkivaltaisesta suhteesta

shutterstock_64588597Väkivaltaiseen suhteeseen jääminen perustuu pelkoon ja taitavaan, manipuloivaan kontrollointiin. Se perustuu myös vääriin uskomuksiin, joita väkivallan uhri elättelee mielessään. Näistä vääristä uskomuksista kotiväkivallasta selviytynyt Johanna Hunter on kirjoittanut kirjan ”But He’ll Change” – Mutta hän vielä muuttuu!.

Johanna Hunter  pyöritteli kirjan teemaa mielessään, ja alkoi toistella uskomuksia, joita oli itse hokenut itselleen väkivaltaisessa suhteessa. Hämmästyttävästi hokemat olivat samoja, joita hän oli toisilta selviytyjiltä kuullut.

  • Mutta meillä on hyviäkin hetkiä
  • Mutta hän ei oikeasti halua satuttaa minua
  • Jos vain osaisin olla ärsyttämättä häntä, hän ei löisi minua
  • Mutta hän uhkaa tehdä itselleen jotain, jos jätän hänet
  • Minä muutan hänet!
  • Minä pelastan hänet!
  • Se mitä hän tekee minulle hermostuessaan ei oikeasti ole väkivaltaa!

Ihmisen tulee vastustaa kaikkea väkivaltaa. Väkivalta ei valikoidu sukupuolen mukaan, vaan se valikoituu sinne, missä tekijä hyväksyy tekonsa ja uhri ei saa tai hae apua pelastaakseen itsensä tilanteesta. Joskus hän jää uskoessaan, että vain hän voi pelastaa väkivallantekijän.

On tärkeää ymmärtää mitä väkivalta on, ettei joudu omien uskomusten ja vähättelyn valtaan. Väkivaltaa ovat lyöminen, läpsiminen, hakkaaminen ja potkut. Väkivaltaa on jättää uhri suojattomaksi ja vaaraan. Väkivaltaa on uhata polttaa hänet. Väkivaltaa on pureminen, kuristaminen, työntäminen ja töniminen sekä esineiden heittely. Kodista tai autosta ulos lukitseminen on väkivaltaa. Kieltäytyminen auttamasta, kun toinen on sairas, on väkivaltaa.

Vaikeampaa on tunnistaa henkinen väkivalta. Sitä on julkinen nöyryyttäminen vanhempien tai ystävien edessä. Sitä on jatkuva kritisointi ja nimittely, huuto ja haukkuminen. Sitä on taloudellisen itsenäisyyden uhkaaminen ja selittämätön, vakava mustasukkaisuus. Henkistä väkivaltaa on eristäminen perheestä ja tärkeistä ihmisistä.

Tutkimukset kertovat, miten väkivallan uhrin itsetunto heikkenee heikkenemistään suhteen edetessä ja väkivallan voimistuessa. Se nimittäin voimistuu, aina, ja emotionaalinen väkivalta muuttuu fyysiseksi hyvin usein. Kun pelot ovat suuret ja itsetunto puristunut lattianrakoon, ei itsensä pelastaminen ole helppoa.

Uhrin kannattaisi tutkia niitä uskomuksia, joita hokee mielessään, kun häntä on taas lyöty. Kuuluvatko ne vaikkapa näin?

  • Olen liian herkkä
  • Teen ison numeron pienistä kahnauksista
  • Hän ojentaa minua, koska rakastaa minua
  • Olen hänelle tärkeintä maailmassa

Kannattaa hakeutua kokeneen psykoterapeutin vastaanotolle, jotta saisi keskustella puolueettomasti ja voisi uskoa omiin tunteisiisi. Aikoja voi varata vaikkapa Väestöliitosta numerosta (09) 2280 5267.

Väestöliiton sivuilla on myös tukea väkivallan uhreille ja tekijöille.

Heli Vaaranen
parisuhdetoimintojen johtaja

Tänään on kansainvälinen päivä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi.

Miten tästä tunteesta pääsee eroon?

elinanurminen_loka2016

Kuva: Psychotherapynewyork-sivusto

On ymmärrettävää, että ihminen haluaa päästä eroon ahdistuksesta ja pahasta olosta. Parempaa oloa ja mielihyvää voi etsiä esimerkiksi harrastamalla liikuntaa ja viettämällä aikaa läheisten kanssa. Pidempikestoista pahaa oloa, kuten masennusta ja ahdistusta, hoidetaan usein psykoterapialla. Pahaan oloon sisältyy paradoksi: se vaikea tunne, mistä haluaisi päästä eroon, voikin vaatia todellista pysähtymistä tunteen ääreen.

Meillä jokaisella on kokemus siitä, voiko toinen ihminen kestää meidän pahaa oloamme. Pienen lapsen pahalla ololla ei ole sanoja. Se tulee esiin itkuna ja huutona, esimerkiksi nälän tai mahakivun vuoksi. Samoin jokainen on vauvana kokenut, kestikö hoitava aikuinen tätä pahaa oloa, jolle ei ollut sanoja. Tiesikö aikuinen, mitä vauva kaipaa ja pystyikö hän vastaamaan vauvan tarpeeseen. Kestikö aikuinen vauvan hätääntymistä silloinkin, kun vauvan paha olo ei heti helpottanut?

Nämä muistin ulottumattomissa olevat kokemuksemme muokkaavat käsitystä siitä, miten voimme selvitä ahdistuksen kanssa: onko minun ahdistukseni siedettävissä, kestävätkö muut minun tunteeni, kestänkö ne itse – ja saanko apua, jos tarvitsen sitä? Hiljalleen vanhemman kyky ottaa vastaan lapsen ahdistusta hätääntymättä itse, sekä mahdollisuudet helpottaa vauvan pahaa oloa, muuttuvat ihmisen omaksi kyvyksi rauhoittaa itseään ja luottaa muiden ihmisten tukeen.

Joskus pahaa oloa poteva aikuinen haluaisi pikaisen ratkaisun tilanteeseensa. Löytyisikö tehokas pilleri, jolla pahan olon saisi pois ilman sen kummempaa vaivannäköä? Miten päästä eroon surusta, ikävästä tai alakulosta? Aikuinen ihminen kysyy nyt omin sanoin: Mistä tämä ahdistus johtuu? Hän haluaa helpotusta pahalle ololle ja miettii, pystyykö kukaan auttamaan häntä.

Paha olo on normaali reaktio kriisissä, ja se helpottaa yleensä ajan kanssa, kun ihminen saa riittävästi tukea. Hetkellinen paha olo voi mennä ohi esimerkiksi puhumalla läheisten kanssa ja vähentämällä työkuormitusta. Joku käsittelee asioita omassa mielessään ja saa siitä riittävästi selvyyttä elämäänsä.

Joskus paha olo ei helpota arkisin keinoin. Siitä ei pääse eroon hyvinvointioppailla. Pahan olon vältteleminen tai hukuttaminen vaikka työntekoon ei auta, kun saman olon kanssa painiskelee vuodesta toiseen.

Esimerkiksi psykodynaamisessa psykoterapiassa on tavoitteena tutkia rauhassa asiakkaan mielessä olevaa ja pyrkiä ymmärtämään asiakkaan kokemusta. Psykoterapiassa voi parhaimmillaan kokea, että joku ihminen kestää minun tunteeni eikä yritä päästä niistä eroon. Turvallisessa psykoterapiasuhteessa on mahdollisuus käydä läpi omia tunteita uudella tavalla, asettumalla kipeän ja tuskallisen ääreen. Ja huomaamalla, että tästä voi selvitä yhdessä. Aivan kuin vanhemman ja lapsen välillä, psykoterapeutin ja asiakkaan välillä oleva turvallisuuden tunne voi siirtyä asiakkaan omaan elämään psykoterapian jälkeen: pystyn rauhoittamaan itseäni ja suhtautumaan hyväksyvästi omiin kokemuksiini. Pystyn havainnoimaan ja tutkimaan tunteitani ilman, että yrittäisin päästä niistä eroon.

Lähde:

P.B.Sorensen (1997) Thoughts on the containing process from the perspective of infant/mother relations. Kirjassa S.Reid (ed): Developments in Infant Observation, 113-122. Routledge.

 

Ammattiauttaja, älä ole ylihyvä

shutterstock_329595437Psykoterapiassa terapeuttien väliset erot selittävät hoidon tehoa enemmän kuin hoitomenetelmien erot. Tämä voi alkuun kuulostaa eriskummalliselta.

Vaikka psykoterapia on lääketieteen kriteereillä tehokas hoitomuoto yleisimpiin mielen sairauksiin – ei sitä voi antaa ja ottaa kuten lääkeannosta.  Psykoterapian ydin on vuorovaikutussuhde, jossa laatu syntyy ymmärretyksi ja kohdatuksi tulemisesta.

Kun on tutkittu huipputerapeutteja, ketkä saavat erittäin hyviä hoitotuloksia monilla potilailla, on havaittu, että he ovat erityisen tietoisia omista virheistään. He ovat erityisen tietoisia siitä, että hoito voi joko epäonnistua tai katketa ennenaikaisesti.

Suurin osa terapeuteista arvioi saavansa keskivertoa parempia hoitotuloksia, mikä tietenkään ei voi pitää paikkaansa. Suurin osa ei mahdu olemaan keskivertoa parempi. Se on matemaattinen mahdottomuus.

Heikoimpia hoitotuloksia saavat terapeutit puolestaan arvioivat, että ovat yhtä tehokkaita kuin huiput. Auttamistyön sudenkuopat syntyvät itsepetoksesta ja realistisen itsetuntemuksen puutteesta.

Kyse ei ole vain terapeuteista. Tutkimusten mukaan ihmiset arvioivat omia kykyjään järjestelmällisen vääristyneesti ammatista ja asemasta riippumatta. Suurin osa ihmisistä ajattelee olevansa keskimääräistä osaavampi. Suhteellisesti taitamaton ihminen arvioi kyvykkyytensä väärin, koska on taitamaton. Taitava on taipuvainen aliarvioimaan itsensä. Yleisesti ottaen ihminen itse ei ole taitojensa tasalla.

Ammattiauttaja, joka on tietoisempi ja herkempi lukemaan vuorovaikutusta ja toimintansa seurauksia, osaa paremmin ohjata toimintaansa. Jos terapeutti ja potilas ovat hyvin eri käsityksessä hoidon etenemisestä, yhteistyöstä tulee ymmärtämätöntä ja kohtaamatonta.

Keskeneräisyys on erottamaton osa ihmisenä olemista. Ihminen ei voi muuttua kokonaan hyväksi, mutta hän voi tulla tietoisemmaksi, herkemmäksi tunnistamaan toimintansa seurauksia toisille ja vastuullisemmaksi ohjaamaan toimintaansa.

  • Dunning, D., Heath, C. & Suls, J. (2004). Flawed Self-Assessment. Implications for Health, Education and the Workplace. Psychological Science in the Public Interest, 5 (3), 369-106.
  • Lindqvist, M. (1990). Auttajan varjo: pahuuden ja haavoittuvuuden ongelma ihmistyön etiikassa. Otava.
  • Miller, S. (2011). Supershrinks: Learning from the Field’s Most Effective Practioners. Luentomateriaali.

Sinulla on oikeus

shutterstock_232844662Hei lapsi ja nuori!

Sinulla on oikeus siihen, että

..sinusta huolehditaan, saat lämpöä ja ravintoa itsellesi

…sinulla on ympärilläsi hoivaavia ja turvallisia läheisiä aikuisia, jotka sinua kasvattavat ja tukevat

.. voit ilmaista omat mielipiteesi kaikissa itseäsi koskevissa asioissa ja ne on otettava huomioon ikäsi ja kehitystasosi mukaisesti

..tulet nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäsi, siihen että mielipidettäsi kysytään, tarpeisiisi vastataan ja niitä arvostetaan jokapäiväisessä arjessa

..saat kunnioittavaa kohtelua osaksesi, kehoasi ja kehosi rajoja ei loukata millään tavalla fyysisesti tai seksuaalisesti ja sinua ei nöyryytetä ja alisteta tunnetasolla

.. voit kiukutella 2-vuotiaana ja haastaa läheisiä aikuisia 13-vuotiaana, sillä sinulla on oikeus kokeilla rajojasi, tehdä irtiottoa aikuisista ja tulla hyväksytyksi ja ymmärretyksi tästäkin huolimatta omana itsenäsi

..lähellä olevat aikuiset osaavat ohjata sinua rakentavasti, sillä heidän vastuullaan on suojella ja kasvattaa sinua

.. saat koulutusta ja sivistystä itsellesi

..voit pohtia ja tutkia rauhassa oletko tyttö vai poika vai jotain siltä väliltä

.. voit ystävystyä monenlaisten lasten kanssa

…kun olet siihen itse valmis, ja asia on sinulle ajankohtainen ja ikäisellesi lain mukaankin oikea, voit päättää itsenäisesti kenen kanssa haluat mahdollisesti alkaa seurustelemaan tai solmia pysyvän suhteen vai haluatko kenenkään kanssa

…olet vapaa syrjinnästä ja kiusaamisesta minkään asian suhteen (etninen tausta, uskonto, ulkonäkö, seksuaalinen suuntaus, perhetilanne ym.)

.. voit kysyä, ihmetellä, purnata ja haastaa maailmaa pohtimaan asioita laajemmalti

..saat itsellesi apua ja tukea elämän vaikeissa hetkissä ja esimerkiksi perheen kriisitilanteissa ilman, että joudut läheisten aikuisten terapeutiksi ja huolten kantajaksi

.. saat kokea voimattomuutta, osaamattomuutta ja pienuutta..

Sillä sinulla on oikeus olla lapsi ja nuori. Olet valmis ja oikeanlainen juuri sen ikäisenä ja siinä kehitysvaiheessa kuin juuri nyt olet ja sinua koskevat yhtäläiset ihmisoikeudet kuin ketä tahansa muutakin. Me aikuiset olemme täällä auttaaksemme ja tukeaksemme kasvuasi kohti eheää aikuisuutta.

Ihanaa lapsen oikeuksien päivää kaikille lapsille ja nuorille!

Miten sinä kohtaat minut?

shutterstock_107158634Pojat ja nuoret miehet miettivät sukupuoltaan Poikien Puhelimessa, mitä se tarkoittaa, miten olla poika tai miten kasvaa mieheksi. Keskustelut ovat liikuttavia ja joskus hämmentäviä. Annamme miehenä olemisesta kuvan, joka on mahdollisimman laaja-alainen ja monimuotoinen. Kuulemamme mukaan omanlaiseensa miehuuteen valmiit pojat eivät läheskään aina saa ajatuksilleen vastakaikua arjessaan.

Kaksi fuksipukeutunutta nuorta tyttöä sadevaatteissaan on jäämässä junasta. Nuori mies säntää äkkiä heidän peräänsä. Tytöt katsovat peloissaan luomien alta mustahupparista miestä. Junanvaunun matkustajat valmistautuvat näppäilemään hätänumeroon. Mies ojentaa toisen tytön jättämän hupparin ja palaa katse maassa penkilleen. Viimeinen hänen rekisteröimänsä asia on kiitos ja hymy tytöltä.

Poikien kasvu mieheksi on huomattavasti värikkäämpää ja monimuotoisempaa, kuin 20 vuotta sitten. Silti ajoittain käymme keskusteluita, joissa poika tai nuori mies tulee kohdatuksi sukupuolensa yleistettynä edustajana koulussa, lähipiirissään, vapaa-ajallaan tai kaveriryhmässä.

Päiväkodissa isää lähestyy toisen pojan äiti. Äiti kertoo kirjoittaneensa kirjeen isän vaimolle, koska hänen poikansa on puhunut isän pojasta paljon ja haluaisi leikkiä pojan kanssa myös vapaa-ajalla. Isä nyökkäilee hämmentyneenä ja ottaa kirjeen vaivaantuneena. Kiskoo päällystakin päälleen ja poistuu aamuiseen räntäsateeseen.

On todella antoisaa kuulla kun pojat ja nuoret miehet haluavat rakastaa, hoitaa lapsia, hyväksyä seksuaaliset suuntautumiset ja sukupuolen moninaisuuden, puhua tunteistaan, kyseenalaistaa miehisyyden myyttejä sekä rooleja. Tilastojen valossa ja puhelimessa kuulemamme perusteella pojat ovat valmiita tulemaan onnellisiksi kukin omalla tavallaan – ja ovat myös valmiita sallimaan sen muille. Vastapainoksi kuulemme myös toisenlaista, kapeampaa käsitystä miehisyydestä.

Mies kävelee kauppakeskuksessa, väistelee ihmismassaa kuulokkeet korvilla. ”Ohita oikealta ohita oikealta” mies toistelee itsekseen. Suoraan kohti marssi keski-ikäinen naishenkilö. ”Vasemmalle, oikealle, minne väistän?” , miettii mies. ”Tulee suoraan kohti. Pelottaa. Osuma. Ei edes yrittänyt väistää. Hävettää.” -Saatanan juntti, kuuluu vielä yleisen hälinän läpi. Mies jatkaa matkaa ja miettii, että on syntynyt Helsingissä.

Nuoret ovat avarakatseisempia ja antavat enemmän tilaa monimuotoiselle miehisyydelle. Mitäpä, jos me aikuiset seuraisimme perässä? Olisimmeko esimerkkeinä tuleville sukupolville positiiviseina miehen malleina, sellaisina, joilla ei ole historian taakkaa ja pakon kaheleita kannettavanamme. Ne ovat nimittäin raskas taakka kantaa.

Monimuotoista miesten päivää!

Muutos on mahdollinen

 blogibanneri_parassyy_584x100

kurttila

Kuva: Valokuvaamo Lehtinen

Lailla on maata rakennettava. Tähän suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan syvään ytimeen sisältyy edelleen ihmisten yhdenvertaisuuden tavoite. Riippumatta asuinpaikastasi, perherakenteestasi tai työpaikastasi jokaiselle ihmisille, lapselle ja aikuiselle taataan samat mahdollisuudet ponnistaa elämässään.

Pidän tätä viisautena. Tälle perustalle on hyvä rakentaa.

Tänä päivänä näyttää kuitenkin yhä useammin siltä, että periaatteessa toimiva lainsäädäntö ei toteudu käytännössä. Laki kirjassa ja laki arjessa ovat kaksi eri asiaa. Eurooppalainen vertailu esimerkiksi osoittaa, että Suomi sijoittuu korkealle joustavien työaikojen soveltamisessa. Silti työn ja perheen yhteensovittamisen todelliset käytänteet ovat työpaikoilla vielä vähäisiä.

Lapsiasiavaltuutettuna arvioni on, että suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden pitkospuut syntyvät seuraavista tekijöistä:

  • kuinka saamme taattua suuremmalle osalle lapsista ja nuorista väylän vahvempaa hyvinvointiin ja pärjäävyyteen, mikä takaa kiinnittyneisyyden kouluun ja myöhemmin työelämään;
  • vahvistamme aikuisten luottamusta perheen perustamiseen ja lapsen saamiseen;
  • pidennämme työuria ja lisäämme työtunteja huolehtimalla ihmisistä (työntekijöistä);
  • luomme rakenteen, jossa työntekijä ei ole työnantajalle – erityisesti pienyrittäjälle – riski.

Otan yhden tarkemman esimerkin. Tilastokeskuksen väestönmuutostietojen mukaan syntyneiden määrän väheneminen on Suomessa nopeutunut. Tänä vuonna näyttäisi syntyvän lapsia vähemmän kuin koskaan itsenäisen Suomen historiassa. Ihmisten ihanteellisena pitämä lapsiluku on alentunut, se jää hieman alle kahden. Vuonna 2007 se oli vielä 2,5. Ihanteellinen lapsiluku on alentunut etenkin heikoimmassa asemassa olevilla. Luottamus tulevaisuuteen rakoilee.

Suomessa on siis joustavat työajat ja mahdollisuudet paikallisesti miettiä parhaita mahdollisia työelämän käytäntöjä. Tästä huolimatta työn ja perheen yhteensovittamista tukevat käytännöt eivät ole tutkimustenkaan valossa erityisen yleisiä työpaikoilla. Onko mahdollisuutta käyttää työaikaliukumaa? Entä etätyötä? Voitko pitää ylitöiden korvaukseksi vapaata työstäsi? Voitko tarvittaessa hoitaa omia asioita työpäivän aikana? Lapsiperhekyselyyn vastanneista työssäkäyvistä vanhemmista parhaimmillaankin vain noin puolella on myönteinen vastaus edellä oleviin kysymyksiin (Salmi & Lammi-Taskula 2011).

Suomella on suuret mahdollisuudet. Tiedän sen kokemuksesta. Ollessani esimiehenä noin kymmenen hengen työyhteisössä loimme yhdessä työntekijöiden kanssa perheystävälliset työelämäkäytänteet. Sanon suoraan ja rehellisesti: ilman esimiehen otetta ei kukaan yksittäinen työntekijä olisi saanut näitä eteenpäin. Johtajan, esimiehen merkitys on enemmän kuin ratkaiseva.

Työn tuottavuus ja työssä koettu hyvinvointi on mahdollista saada kasvuun, kun työpaikan keskiöön otetaan lapsi. Perheystävällisyys on koko työpaikan etu. Sitä tukevat käytänteet ovat myös työntekijöille, joilla ei ole omia lapsia.

Mitä teimme? Mahdollistimme, että vanhempi saa työajalla osallistua muun muassa päiväkotien ja koulujen kasvatuskeskusteluihin sekä laajoihin perhekohtaisiin terveystarkastuksiin. Lapsen aloittaessa koulun mahdollistetaan etätyö ja lyhyempi työpäivä ilman palkanmenetyksiä. Isovanhemmaksi tulleelle annoimme yhden vapaapäivän. Pieniä investointeja, joilla on suuri ja takuuvarma tuotto.

Enkä näitä käytänteitä ollut luomassa vain ollakseni eettinen ja arvolähtöinen. Vaan myös siksi, että nämä olivat tuottavan työn ja työnantajan haluaman tuloksen tekemisen etu. Hyvinvointi tuo tuloksia. Lapsen etu on työpaikan etu.

Suomessa vietetään tänään ensimmäistä Lapsi mukaan töihin -päivää. Esitin päivän viettämistä oikeus- ja työministeri Jari Lindströmille, joka otti ominaiseen, esimerkilliseen tapaansa asian heti ja välittömästi työpöydälleen. Kolmanneksi kumppaniksi löytyi Lastensuojelun Keskusliitto, joka oli päivän viettämistä ideoinut tykönään. Lähestyimme työmarkkinajärjestöjä tällä kolmikolla, jotka olivat halukkaat ja valmiit edistämään päivän rakentumista. Tämä on tekemisen ja sopimisen Suomea. Kiitokseni esitän yhtäältä kansanedustaja Lauri Ihalaiselle, joka ideoi päivää kanssasi Keski-Suomen maisemissa eräänä kesäpäivänä.

Mukaan on lähtenyt heti ensimmäisenä vuonna satoja työpaikkoja – monenkokoisia yrityksiä, valtion virastoja, kunnan toimijoita. Tämä kertoo, että meissä suomalaisissa ja suomalaisilla työpaikoilla on muutosvoimaa. Meillä on halua ja kykyä ottaa lapsi työarjen keskiöön. Olemme oikealla tiellä. Luottamukseni lapsiasiavaltuutettuna on suuri, että Suomella on kaikki edellytykset tulla tuottavuuden, hyvinvoinnin ja johtamisen mallimaaksi. Vähempään ei kannata tyytyä. Vähempään emme saa tyytyä.

Tuomas Kurttila
lapsiasiavaltuutettu

Salmi Minna & Lammi-Taskula Johanna (2011): Joustoa työn vai perheen hyväksi? Teoksessa Pietikäinen Petteri (toim.) Työstä, jousta, jaksa: Työn ja hyvinvoinnin tulevaisuus. Gaudeamus, Helsinki, 155–183