Pommien keskellä lapsiäidiksi

 

nuoriäiti

Kuva: UN Photo

Kukaan ei halua saada lasta keskellä konfliktia tai luonnonkatastrofia. Silti lapsia syntyy myös pommien pudotessa.

Monissa kriisimaissa valtaosa väestöstä on nuoria. He ovat usein myös kaikkein haavoittuvaisimpia. Normaalioloissakin raskauden ja synnytyksen aikaiset komplikaatiot ovat 15–19 -vuotiaiden tyttöjen toiseksi yleisin kuolinsyy maailmassa. Humanitaarisissa kriiseissä apu ja riittävä hoito ovat vieläkin kauempana sitä tarvitsevista. Joka päivä 500 naista ja tyttöä kuolee raskauteen tai synnytykseen liittyviin komplikaatioihin konflikti- ja kriisialueilla.

Myös lapsiavioliittojen määrä kasvaa kriisien keskellä. Lapsiavioliitolla on usein tuhoisia seurauksia tytön terveydelle. Itse asiassa jopa 90 prosenttia teiniraskauksista tapahtuu lapsiavioliitoissa.

Vanhemmat saattavat ajatella, että avioliitto on lapselle turvallisempi ratkaisu kuin epävarma elämä pakolaisena. Joskus vanhemmat vain eivät kykene elättämään lapsiaan sekasorron keskellä. Myös syyrialaisen Haneen vanhemmat uskoivat tekevänsä oikean ratkaisun naittaessaan 13-vuotiaan tytön keski-ikäiselle turkkilaismiehelle.

Vaikka useimmat maat ovat sitoutuneet lopettamaan lapsiavioliitot, naitetaan joka päivä 39 000 alaikäistä tyttöä. Suomessakin on mahdollisuus erityisistä syistä antaa lupa alaikäisen avioliiton solmimiseen. Hurmalehden nuorten toimitus vaatiikin kannanotossaan muuttamaan avioliittolakia niin, että alle 18-vuotiaiden avioliittoja ei sallita missään yhteydessä.

Lainsäädäntö ei kuitenkaan yksin riitä poistamaan ongelmaa. Keskeisiä keinoja lapsiavioliittojen estämiseksi ovat tiedon levittäminen tyttöjen seksuaalioikeuksista ja ihmisarvosta sekä perheiden perustarpeiden ja toimeentulon varmistaminen.

Ja entä miten Haneenin lopulta kävi? Raskaana ja pahoinpideltynä tyttö pääsi lopulta takaisin vanhempiensa luokse. YK:n väestörahaston rahoittamalta terveysklinikalta hän sai tarvitsemiaan äitiysterveyspalveluita ja tukea synnytykseen. Kaikki tarinat eivät pääty näin onnellisesti.

Väestöliitto työskentelee seksuaalioikeuksien edistämiseksi. Sinäkin voit tukea tätä työtä lahjoittamalla Väestöliiton lahjoitustilille.

Saaja: Väestöliitto
Pankkitili: Nordea FI63 1745 3000 0979 58
Viesti: Väestöliiton työ kehitysmaiden naisten ja tyttöjen terveyden hyväksi

Lähde: UNFPA

Vanhempi, ole arvokas!

shutterstock_336970313Lapsi joka kohdataan myötätunnolla, oppii empatiaa. Miten se tehdään käytännössä? Ellei myötätuntoa itse ole saanut, sitä on vaikea myös antaa. Oletko itse oppinut hyväksymään ja myötäelämään itsesi kanssa, itseäsi kohtaan? Myötätunto ja hyväksyminen lähtevät ensin itsestä – siis itsemyötätunnosta.

Arjessa ehkä sen huomaa, että vaikka haluaa ja on päättänyt olla empaattinen ja kannustava vanhempi tai kumppani, suusta tulee turhan kovia sanoja, turhan karulla äänellä. Lohtua ja läheisyyttä hakeva tuleekin työnnettyä pois tai vilpitön innostus latistettua. Jopa silloin kun toisella oikeasti olisikin hauskaa!

Väkivaltaa voi ja pitää ennaltaehkäistä. Hyvinvoiva, onnellinen ihminen ei ammu lapsia ja nuoria, jotka edustavat elämäniloa, toivoa ja tulevaisuutta. Myötätuntoinen ihminen ei halua tappaa. Jos haluamme taistella väkivaltaa vastaan, on lisättävä hyvinvointia, toivoa ja onnellisuutta. Hyvinvointia syntyy kun tulee kohdatuksi empaattisesti ja oikeudenmukaisesti. Empatia on myötäelämisen taito. Sitä voi opetella.

Myötätunto vähentää omaa ja toisten kärsimystä ja osaltaan lisää hyvinvointia.

Meistä jokainen on arvokkainta mitä on. Sinulla on oikeus tulla kohdatuksi myötätuntoisesti, mutta vain itseesi ja omaan käyttäytymiseesi voit todella vaikuttaa. Siksi onkin tärkeää osoittaa myötätuntoa juuri itseään kohtaan. Itsemyötätunto on sitä että arvostaa itseään ja suhtautuu lempeydellä omiin tekoihinsa ja tunteisiinsa. Jotta voit todella olla myötätuntoinen muita kohtaan on sinun ensin opittava olemaan myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Muutoksen on lähdettävä sisältä, muuten se jää pintapuoliseksi. Kyseessä on siis elämän mittainen matka joka vaatii paljon harjoittelua.

Opettele myötäelämisen taito

Opettele myötätuntoa ensin itseäsi kohtaan. Se on tarpeen aina vastoinkäymisen ja mokan hetkellä ja lapset ottavat mallin sinusta. Myötätuntotutkijan, professori Neffin mukaan itsemyötätunto tarkoittaa neljää askelta.

1. Huomaa kärsimys. Kun itse voit huonosti, älä pakene päihteisiin, ruokaan tai riitelyyn. Lakkaa väheksymästä omaa kärsimystäsi. Katso asiaa asiana ja hyväksy tilasi. Tervehdi itseäsi rauhallisesti silmiin katsoen: tässä olen taas, kärvistellen, valvoen, ahdistuen.
2. Suhtaudu lämmöllä. Toimi lempeydellä, kuten toimisit parasta ystävääsi kohtaan. Lohduta. Ymmärrä. Rohkaise. Kannusta. Halaa itseäsi, kiedo kirjavaan peittoon, tarjoa itsellesi ja tuskallesi kuppi teetä.
3. Pysy rinnalla. Moni hylkää itsensä karkeilla ajatuksilla tai solvaavalla sisäisellä puheella. Sano, että ei hätää, tästä selvitään, taas etsitään keinot ja luotetaan, uskotaan, toivotaan ja yritetään. Yksi hyvin nukuttu yö, yksi soitto ystävälle, yksi hikinen lenkki tai aamu-uinti kirpeässä järvessä jo tekee ihmeitä. Tunteet ja tunnelmat muuttuvat.
4. Yleistä. Jos muistat, että virheet ja vastoinkäymiset ovat inhimillisiä, kaikille ihmisille kuuluvia asioita, se helpottaa. Et ole ainoa jolle käy näin tai joka tuntee näin, päinvastoin kaikki ihmiset kokevat samoja asioita. Olet samanlainen ja samanarvoinen, tämä yhdistää sinut kaikkiin muihin. Et ole yksin.

Nämä askeleet ovat tärkeitä jokaiselle epäonnistumisten tai onnettomuuksien hetkellä. Oman pahan olon vahvistaminen tai itseruoskinta tuskin antavat voimaa ja viisautta selviytyä ja voida paremmin. Ja mikä tärkeintä, oman itsesi kohtaaminen myötätunnolla kehittää sinua lempeämmäksi ja myötätuntoisemmaksi myös muita kohtaan. Samalla kun lisäät omaa hyvinvointiasi, lisäät sitä myös muilla.

Myötäelämisen taitoa voi soveltaa kaikkiin omiin tunteisiinsa, myös iloon ja onneen. Sama kaava toimii myötätuntoisena suhtautumisena myös lapsen tai kumppanin tunnetiloihin.

Koe rinnalla, anna surun tulla ja ilon kuplia. Tunteita on monenlaisia, kaikilla. Ne voi hyväksyä ja elää myötätuntoisesti.

Väestöliiton nettipalvelu Urpot.fi tarjoaa tukea ja tietoa murrosikäisen nuoren vanhemmalle

Lähteitä

K. D. Neff: Self-compassion, self-esteem, and well-being. Social and personality psychology compass, Vol 5/1, 1–12, 2011.
K. D. Neff, P. McGeheef: Self-compassion and psychological resilience among adolescents and young adults. Self and Identity, Vol 9/3. 2010.
K. D. Neff, S.S. Rude, K. L. Kirkpatrick: An examination of self-compassion in relation to positive psychological functioning and personality traits. J of Res in Personality. Vol 41/4, 908-916, 2007.

About the Book

 

Miksi et kertonut heti?

kirsinblogi16-vuotias nuori kertoi ensimmäistä kertaa kokemastaan raiskauksestaan vastaanotollani. Hän oli tullut raiskatuksi kaksi vuotta aiemmin kaverinsa kotona keskellä kirkasta päivää. Nuori pohti syytä siihen, mikä oli saanut hänet puhumaan asiasta juuri nyt: ”Miten olisin voinut siitä tapahtuneesta puhua aiemmin, kun minulla ei ollut sanoja, joilla olisin voinut kertoa, mitä tapahtui? Olin raiskauksen tapahtuessa vasta 14-vuotias lapsi”.

Seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskaus ja muut seksuaalirikokset ovat väkivallan muotoja, jotka loukkaavat nuoren seksuaalisuutta, itsemääräämis- ja ihmisoikeuksia sekä vaarantavat nuoren seksuaalikehityksen. On täysin absurdia ajatella, että traumaattisen teon kohteeksi joutunut ja voimakkaassa tunneryöpyssä oleva nuori pystyisi kertomaan rikoksesta tutulle tai tuntemattomalle henkilölle.

”Minä tottakai kertoisin heti jollekin, tai ainakin tekisin rikosilmoituksen” – lausahdus on tuttu yleensä aikuisten suusta, kun keskustellaan siitä, miten toimisi, jos joutuisi rikoksen kohteeksi. Niinpä. Sitä on niin äärettömän helppo kuvitella toimivansa kuin kone ja alkaa suunnitella toimintamallia, miten toimisi tai tulisi toimia tilanteessa, jossa jotain ikävää tapahtuisi.

Eikö seksuaalirikoksen kohteeksi joutuminen ole sellainen asia, josta haluaa puhua heti ja vaatia oikeutta kokemalleen vääryydelle? Ei todellakaan! Kun jotain järkyttävää tapahtuu, häpeä ja syyllisyys hiipivät salakavalasti ensimmäisenä paikalle estäen tapahtuneesta puhumisen. Lisäksi oma avuttomuus, neuvottomuus, ahdistuneisuus, epäusko, pelko ja huoli tekevät asiasta kertomisen entistä vaikeampaa. Pelottavan, kauhua ja lamaannusta herättävän kokemuksen kohtaaminen uudelleen puhumalla voi tuntua täysin ylitsepääsemättömältä ajatukselta.

”Miksi et kertonut heti?” on erittäin vahva kysymyslause. Se herättää herkästi syyllisyyden tunteen tai tarpeen alkaa puolustella itseään.

Nuori odottaa arvostavaa ja kunnioittavaa kohtaamista. Nuoren oloa voi helpottaa se, että aikuinen antaa ymmärrystä siihen, miten vaikeaa tapahtuneesta puhuminen voi nuorelle olla. Nuorta kannattaa kiittää siitä, että hän on rohkaistunut kertomaan tapahtuneesta juuri nyt.

Yksin äidiksi

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_227906563Ajanvarauslistalla on tuttu nimi. Vaikka tunnistan nimen, tiedostan samalla, että edellisestä yhteydenotosta on kulunut tovi aikaa.

Astrid tuli klinikalle ensimmäisen kerran elokuussa kolme vuotta sitten. Hän halusi pohtia omaa hedelmällisyyttään ja mahdollisuuksia perustaa perhe yksin.

Astrid oli juuri läpikäynyt rankan eron pitkästä parisuhteesta. Yhteistä taivalta oli kuljettu lähes kymmenen vuotta, mutta sitten mies oli ilmoittanut lähtevänsä. Ei lapsia tähän maailmaan, ei ikipäivänä. Oli käynyt varmistamassa tilanteen vasektomialla puhumatta asiasta mitään Astridille.

Suhde päättyi riitaisasti huutoon ja jyrinään. Vihaan, kaunaan, kiukkuun, itkuun.

Nyt huoneeseen kävelee levollinen, hymyilevä nainen. Mitä on tapahtunut ensitapaamisemme jälkeen?

Astrid kertoo: ”Elämässäni ei ollut mitään, kun viimeksi tapasimme. Olen niin kiitollinen, kun ohjasit minut keskusteluihin hoitajanne kanssa. Hän sai minut oivaltamaan, että tuossa tilanteessa lapsen hankkiminen ei ollut se oikea ratkaisu. Minulla ei olisi ollut voimia vanhemmuuteen.”

Astrid oli eron jälkeen jättänyt koko vanhan elämänsä: muuttanut Turkuun saatuaan hyvän työpaikan ja viihtyisän, tilavan asunnon. Vapaat illat kuluivat yksinäisyyttä itkiessä. Ei ystäviä, ei sukulaisia lähimainlaakaan. Ei pienintä halua pariutua, mutta valtava tarve olla vahva itsellinen supernainen. Voimat vain puuttuivat.

Nyt kolme vuotta myöhemmin terapeutin tukeman itsetutkiskelun jälkeen Astrid kertoo näkevänsä asiat uusin silmin. Myötätunto itseä ja entistä kumppania kohtaan on löytynyt. Sydämessään hän on sanonut anteeksi hyvin monille asioille.

Haave perheen perustamisesta kypsyi, yksin vanhemmuuteen ryhtymisen realismi kirkastui.

”Ensin kuvittelin olevani täysin yksin lapsihaaveeni kanssa, mutta löydettyäni vertaistukea Simpukka-järjestön kautta, voimaannuin. Vertaisiani löytyi muualtakin! Vertaiskeskustelujen kautta oivalsin, kuinka tärkeä vahva tukiverkosto on.”

Reilu vuosi sitten Astridin naapuriin muutti pääkaupunkiseudulta perhe, joka kertoi hyvin avoimesti omasta perheellistymisestään. Tyyne ja Alisa olivat olleet hedelmöityshoidoissa Helsingin Väestöliiton Lapsettomuusklinikalla. Perheen esikoinen oli nelivuotias ja Alisan laskettu aika oli muutaman kuukauden päästä. Ja luovuttajan siittiöitä oli edelleen varattuna mahdollista kolmatta lasta ajatellen.

Kuulosteltuaan naapuruutta jonkin aikaa, Astrid kertoi oman tarinansa ja haaveensa tulla äidiksi. ”Tervetuloa mukaan meidän perheen tukijoukkoihin. Pääset näkemään lapsiperheen arkea läheltä. Tuo meidän esikoinen voi kyllä kertoa, miten monella tapaa vauvoja tehdään!” oli Tyyne sydämellisesti todennut. Ystävyys Tyynen, Alisan ja lasten kanssa vahvisti ratkaisua aloittaa hedelmöityshoidot.

Saatellessani Astridin tapaamisen jälkeen hoitajan luo, tapasin myös osan hänen ”lähiturvaverkostostaan”: Alisa ja lapset odottelivat aulassa.

Mitäkö lapsettomuuslääkäri tässä kohdin miettii? Mainion mainio työpäivä jälleen!

Et tarvitse joka syksy uusia farkkuja

Tekstiilialan työntekijä Medellinin kaupungissa, Kolumbiassa. Kuvaaja: Antti Sadinmaa

Helsinkiläisen vaatekaupan sovituskopissa on tarra, jossa pyydetään asiakkaan harkitsevan tarkoin ennen vaatteen ostamista. Se on kaupalta harvinainen toive, mutta erittäin ajankohtainen.

Tälle viikolle osuu kaksi kulutusteemaista päivää. Maanantaina 8.8. vietettiin maailman ylikulutuspäivää, eli laskennallista päivää, jolloin kulutuksemme on ylittänyt maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä kasvihuonepäästöjä. Nykyisellä kulutuksella tarvittaisiin 1,6 maapalloa kattamaan globaali luonnonvarojen tarve. Ylikulutuspäivä on aikaistunut vuosi vuodelta, viime vuonna sitä vietettiin viikkoa myöhemmin.

Nyt perjantaina 12.8. on YK:n kansainvälinen nuorten päivä. Päivän teemaksi on valittu osuvasti kestävä kulutus ja tuotanto. Maailman tämänhetkiset nuoret, 1.8 miljardia 10-24-vuotiasta, ovat avainasemassa sen suhteen, jatkuuko nykyinen luonnonvaroja ja energiaa säästämätön elämäntapa vai tapahtuuko siinä käänne kohti kestävää kehitystä.

Jos nykyiset väestön kasvuennusteet pitävät paikkaansa, on meitä kuluttajia vuonna 2050 jo lähes 10 miljardia, mikä nykyisellä kulutustahdilla tarkoittaisi, että tarvitsisimme 3.4 maapalloa kattamaan luonnonvarojen tarve.

Kestävän tuotannon ja kulutuksen tavoitteet haastavat kaikki yritysmaailmasta, poliitikoista ja tutkijoista mediaan. Se haastaa myös jokaisen lenkin hyödykkeen tuotantoketjussa raaka-aineen hankinnasta kuluttajan ostoskassiin asti.

Kestävän kulutus on kansanvälisen nuorten päivän teemaksi siis mitä perustelluin, mutta ei lainkaan yksioikoinen toteutettavaksi. Voidaakseen tehdä kestäviä kulutusvalintoja nuori tarvitsee tietoa ja koulutusta. Globaalilla tasolla se tarkoittaa mahdollisuutta koulun käyntiin sukupuolesta riippumatta. Nuorten tulee voida myös osallistua heitä koskevien päätösten tekoon. Kestävä kuluttaminen linkkautuu suoraan myös perhesuunnitteluun eli mahdollisuuteen saada ehkäisyneuvontaa ja ehkäisyvälineitä. Myöhentyvä perheellistyminen mahdollistaa pidemmän opiskelun ja varvemman toimeentulon, mikä puolestaan vähentää köyhyyttä ja tukee kestävää elämäntapaa. Pienempi perhe kuluttaa vähemmän.

Jos haluat toimia kuluttajana kestävästi, pyri vähentämään jätemäärää. Erityisesti ruokahävikin estämiseksi kannattaa tehdä töitä. Harkitse tarkoin, mitä ostat ja suosi kestävästi tuotettuja tuotteita. Esimerkiksi uusia vaatteita hankkiessa on hyvä muistaa tekstiiliteollisuuden olevan maailman toiseksi suurin vesistöjen saastuttaja ja alan työntekijöiden työolojen olevan usein ihmisoikeuksia polkevia.

Jos olet aikuinen, on sinun esimerkilläsi suuri vaikutus tuleviin kuluttajasukupolviin. Mieti millaiseen kulutuskäyttäytymiseen omaa tai tuttua lasta ohjaat.

Jos olet nuori, voit opettaa vanhemmillesi ympäristöystävällisempää elämäntapaa – irrota heidät yksityisautoilukoukusta ja kehoita ryhtymään kasvissyöjäksi.

Ja pohditaan vielä kaikki yhdessä, tarvitaanko joka syksy kassillinen uusia vaatteita vai pärjättäisiikö vanhoilla, jos ne vielä päälle mahtuvat.

Miten paljon oletkaan auttanut minua

#mannankanssa

Käytiin Mannan kanssa Lastenklinikalla magneettikuvauksessa joka tehtiin nukutuksessa. Molempia jännitti. Toinen meistä teeskenteli reipasta ja toinen oli oikeasti reipas. Toinen meistä jännitti kuvauksen tuloksia, toinen unikorkin laittamista.

Unikorkki2Perillä päälle puettiin marjapuuron värinen pyjama, jossa oli valkoiset muovinapit. En jaksanut kovasti keskittyä arvioimaan sairaalan sukupuolittuneita värivalintoja, mutta huomasin ne kyllä.
Toivottavasti Uuden Lastensairaalan unisex-pyjamakuoseina nähdään muumimaailmojen metsät, saaristot, tähdet ja avaruus.

Yritin kiinnittää lapsen huomion leluihin ja värikkäisiin kuviin seinillä. Odotushuoneessa olikin upea härveli: lelujen magneettikuvauslaite. Siihen sai laittaa otuksen kuvattavaksi. Samalla kun otus liukui putken sisään, se ilmestyi tv-ruudulle ja esitteli itsensä. Mahtava vekotin, joka auttoi unohtamaan jännityksen.

Nukuttamista varten käteen laitettiin puuduttavaa geeliä ja unikorkki eli kanyyli. Lapsi pelkäsi kipua niin että veti itsensä jäykäksi pötköksi. Kynnet, joiden alla oli runsaasti muovailuvahaa, painautuivat kämmenselkääni, mutta eivät tehneet kipeää. Sain olla tukena, kelpasin auttajaksi. Se on hyvä tunne. Unikorkkiin valutettiin unimaitoa, ja Manna lysähti sylini kautta uneen toimenpidepöydälle.

Kuvauksen ajan istuin odotushuoneessa syvälle omiin ajatuksiini uppoutuneena. Sairaalaympäristö nosti pintaan kovia muistoja. Huomasin toivovani, että Mannakin jonakin päivänä ymmärtäisi, miten ratkaisevan paljon hän on auttanut ja tukenut minua. Minun lääkärikäynneilläni, hoidoissani, pelon hetkillä, arjen ylivoimaisuuden pyörteissä. Olemme Mannan kanssa kulkeneet yhdessä melkoisen matkan.

Kun vanhempi sairastuu vakavasti lapsen ollessa pieni, ihmiset saattavat surkutella tilannetta. Oi ei juuri nyt, kun on vauva ja kaikki. Kyllä, edessä on erilainen vauva-aika, jota meilläkin värittivät onnen hetkien lisäksi karut totuudet ja epätoivon lohduttomat kyyneleet. Samalla pikkulapsivaiheen touhukkuus kuitenkin myös kannattelee sairastunutta ja kiinnittää tiukasti arkisiin asioihin ja tähän hetkeen. Elämään. Toivoon. Kakkavaippoihin. On lähes mahdotonta murehtia katsoessaan vauvan ilosta sädehtiviä kasvoja. Oman pelkonsa ja pahoinvointinsa pimeyteen ei ehdi upota kovinkaan syvälle, kun jo kuuluu vaativa huuto tai hurmaava kikatus.

– Mammaaaaa! Sain mehujään JA pillimehun! Nyt oon apina ja istun täällä häkissä! (sairaalasängyssä).

Selvästikin on aika havahtua ajatuksista ja tarttua lämpimään, pulleaan käteen. Hyvin sujui, mahtava juttu!

härveli

Pitääkö aina pyytää?

Pitääkö aina pyytää

Kuva: Relateinstitute-sivusto

Oletko puolisollesi vihainen siitä, että sinun ”pitää aina pyytää”? Eikö puolisosi oma-aloitteisesti hoida kotia, kuten toivoisit? Tai eikö hän halaa sinua riittävästi, vaan joudut aina ”kerjäämään” halausta? Pitääkö sinun aina pyytää, että puolisosi pahoittelisi loukkausta tai lähestyisi sinua riidan jälkeen?

Monia ärsyttää pyytäminen. On helppo tulkita, että puoliso tekee asioita silloin vastahakoisesti. Puoliso ei ”oikeasti” halua auttaa tai välitä. Pyytäjästä tuntuu, että hän on itse vastuussa kaikesta, ainoa aktiivinen.

Joskus lausahdus, ”pitääkö aina pyytää”, voi kuitenkin kertoa enemmän sen sanojasta kuin moitteen kohteena olevasta puolisosta. Pyytämisen vaikeus voi kertoa vaikeudesta luottaa omaan riittävyyteen ja kelpaavuuteen, siihen, että kumppani todella haluaa olla sinua varten. Ihminen ei silloin pohjimmiltaan usko olevansa sen arvoinen, että pyyntö tulisi kuulluksi. Omaa arvoaan epäilevä pyytäjä on jo valmiiksi vihainen, kun hän pyytää jotain. Pettymys on valmiina jo ennen pyyntöä, ja se kuuluu myös äänensävystä. Kumppanille moite, ”aina pitää pyytää”, aiheuttaa riittämättömyyden tunteita. ”En taaskaan onnistunut täyttämään toisen tarpeita, niin kuin hän tahtoisi.”

Kukaan ei voi aina arvata toisen tarpeita puhumatta. On normaalia kertoa puolisolle, mitä toivoisi ja haluaisi. Ilman pyytämistä kumppani ei voi tietää, mitä toinen häneltä toivoo. Tai hän voi arvata aivan väärin.

Epäluottamus on ymmärrettävää, jos parisuhteessa on ollut paljon pettymyksiä. Tottakai pyytäminen ärsyttää, jos kumppani vetäytyy vastuustaan perheessä. Luottamuspula heijastuu siihenkin, voivatko puolisot kokea itsensä ja omat tarpeensa arvokkaiksi toisen silmissä vai ei.

Joskus epäluottamuksen käsittelemisessä auttaa sen pohtiminen, uskooko itse olevansa ”vastauksen arvoinen”. Voit miettiä, luotatko siihen, että sinun pyyntösi ovat tärkeitä viestejä kumppanillesi. Vai koetko pyynnöt todisteina siitä, että sinun tarpeisiisi ei kuitenkaan vastata? Tämä oman arvokkuuden tunne ei välttämättä liity parisuhteeseen vaan se voi olla sinun peruskokemuksesi omasta itsestäsi. Voit pohtia, mikä seuraavista vaihtoehdoista sopii sinuun:

a) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni. Luotan siihen, että toiveeni on kumppanilleni tärkeä ja että hän vastaa siihen.

b) Kaipaan tai tarvitsen jotain, mutta en kerro siitä kumppanilleni. Minulle ei välttämättä tule mieleenkään pyytää tukea kumppanilta. Ehkä pyynnöstä tulisi vain riita, ja haluan välttää sen.

c) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni – vihaisesti. Ärsyynnyn, koska joudun pyytämään. Minusta kumppanini pitäisi tietää ilman pyytämistäkin, mitä haluaisin.

Pohtikaa yhdessä, miten voisitte jakaa tarpeitanne turvallisesti ja lisätä luottamusta välillenne. Miten voisit tänään kertoa kumppanillesi, että tarvitset häntä?

 

Nuori kuin kukkanen

shutterstock_426150952Tapasin murkkutytön

En ollut tavannut häntä moneen vuoteen. Kun näin hänet viimeksi, hän oli pikkuinen balleriinatyttö, täynnä iloa ja energiaa. Rakastettava, helppo rakastaa.

Nyt kun näin hänet, kävin läpi mielessäni, tuinko häntä silloin kun viimeksi tavattiin. Mutta siitä ei voi lähteä, että nyt on liian myöhäistä.

Hänen ihonsa oli hoitamaton, täynnä finnejä, asento oli mytyssä ja kaikkea lähestymistä torjuva. Mustaksi värjätyt hiukset takussa silmillä, musta meikki ja mustat hihat tiukasti vedetty alas, vaikka oli helle. Hän takertui niihin kuin ainoaan oljenkorteen.

Hätkähdin. En sanonut hui kauheeta minkä näkönen sä oot! vaikka se tuli ensin mieleen.

Sanoin: Voi miten kiva taas nähdä sinua! Halasin, hellin katseella, jota hän vältteli. Kysyin: Mitä ajattelit tehdä peruskoulun jälkeen? En puhunut muuttuneesta ulkonäöstä mitään.

– En todellakaan lähde opiskelemaan mitään! Mulla menee päin helvettiä! oli nuoren vastaus.

En sanonut, että pitää kouluttautua että pärjää elämässä.

Sanoin: Olin viime viikolla isossa yrttipuutarhassa ja ostin kesäkukkia. Siellä oli nuori myyjä, joka oli aloittanut edellisenä päivänä ja kysyinkin, että opiskeleeko hän tätä alaa. Hän kertoi, että ei, hänestä tulee toimittaja ja tämä on vain välivaihe. Hän oli juuri kävellyt läpi neljä eri kasvihuonetta ja kaikki erilaiset kasvit ja yrtit tuoksuivat ja puhuttelivat häntä vahvasti, omalla tavallaan. Uusi työ tuntui hienolta! Silloin ajattelin että voi kun minäkin voisin olla kasvihuoneella töissä, saisin nauttia ja hoitaa niitä, katsoa kun ne kasvaa. Kasvi ilmoittaa heti miten sitä on hoidettu. Jos kastelen liian vähän, se heti nuokkuu ja jos kastelen liian paljon, se läkähtyy.

Ja sanoin vielä: Hei mutta teidän vieressähän on se iso kauppapuutarha. Mitä jos kysyisit kesähommia sieltä? Saisit olla paljon ulkona. Käy kysymässä. Olisihan se kiva jos kesällä saisi jonkun duunin joka nappais.

– Jaa, mutku ei ne ota ketään ja ei sieltä varmaan saa palkkaakaan, mutisi nuori.

Tämä kohtaaminen oli vuosi sitten. Nyt on taas kevät ja taas tiemme kohtasivat. Tapasin nuoren, jonka mustat hiukset olivat iloisella ponihännällä ja kroppa avoin. Hän katsoi suoraa silmiin. Hän kiitti siitä vinkistäni ja sanoi että puutarhalla on ihanaa olla töissä.

– Oon saanu monta sijaisuutta ja jatkanut ja yhteishaussa hain nyt puutarhakouluun. Musta tulee puutarhuri! sanoi nuori.

Kuulin ylpeyttä ja innostusta hänen äänessään. Nauroin, halasin ja taas hyväksyin. kevään kaunein nuppu, puhkeamassa kukkaan.

Väestöliiton nettipalvelu Urpot.fi tarjoaa tukea ja tietoa murrosikäisen nuoren vanhemmalle

 

Ulkopuolisuudesta

shutterstock_46626301Seurasin pienten taaperoiden leikkiä puistossa. Kahdella heistä näytti olevan todella hauskaa yhdessä. He juoksivat edestakaisin huudellen toisilleen. Kolmas taapero touhuili omiaan, kuitenkin selvästi tietoisena kahdesta muusta. Lasten leikkiä oli kestänyt jonkin aikaa, kun yksin ollut lapsi lopetti oman puuhastelunsa, lähestyi kahta muuta ja tönäisi toisen taaperoista kumoon. Kauempana oleva äiti kauhistui ja meni torumaan lasta.

Kuuluminen ryhmään, liittyminen toisiin ihmisiin on varmistanut aikojen saatossa selviytymisemme. Baumeister ja Leary (1995) kirjoittavat, että tarve kuulua ja liittyä toisiin on ihmiselle perustavanlaatuinen tarve. Ihminen tarvitsee edes muutamia pysyviä ja välittäviä suhteita toisiin kehittyäkseen normaalisti ja elääkseen täysipainoista elämää.

Ulkopuoliseksi jääminen muusta ryhmästä on pahimmillaan voinut tarkoittaa ihmiselle kuolemaa. Ulkopuolisuuden uhkaa prosessoidaankin samalla tavalla, kuin fyysistä kipua. Koemme kipua, kun havaitsemme, että meidät rajataan ulos meille tärkeästä ryhmästä. Kipu taas saa meidät puolustautumaan. Puolustautuminen voi olla sitä, että koettua uhkaa vastaan hyökätään, suojaudutaan vetäytymällä tai jos vaihtoehtoja ei ole, jähmetytään. Kaikilla sinällään ymmärrettävillä reagointitavoilla voi olla kauaskantoiset seuraukset. Jos ulkopuolisuuden uhkaa hallitaan aina hyökkäämällä, ryhmän ulkopuolelle jääminen tulee yhä todennäköisemmäksi. Samoin on vetäytymisen kohdalla. Vetäytynyt ei saa kokemusta ryhmään kuulumisesta, vaan jää ahdistuksensa kanssa yksin.

Norjalaisessa tutkimuksessa kartoitettiin 750 lapsen kohdalla sitä, miten kokemukset ulkopuolelle jäämisestä 4 -vuotiaana vaikuttivat lasten käytökseen myöhemmin 6 -vuotiaana. Lasten opettajilta kysyttiin lasten ollessa 4 -vuotiaita ja myöhemmin heidän ollessa 6 -vuotiaita, tuleeko lapsi toimeen toisten kanssa, kiusataanko häntä ja onko hän pidetty toisten lasten silmissä. Lasten vanhemmilta kysyttiin molempina ajankohtina, joutuuko lapsi tappeluihin, lyökö hän muita tai tuhoaako toisten omaisuutta. Tutkimus osoitti, että lapset, jotka jätettiin ulkopuolelle muusta ryhmästä, käyttäytyivät myöhemmin selvästi aggressiivisemmin ja vähemmän muita huomioiden. Sukupuolten välillä ei ollut eroa.

Jos Norjalaisen tutkimuksen lapsia seurattaisiin vielä pidemmälle aikuisuuteen, kuinka heille kävisi? Alakoululainen alkaa jo hienovaraisemmin lukemaan omaa arvoaan toisten silmissä ja miettii omaa paikkaansa ryhmässä. Jos ei ole saanut lapsuudessa kokemusta kuulumisesta johonkin, nuoruusikään saavuttua ulkopuolisuuden tunne voi olla sietämättömän voimakas. Nuori ei koe kuuluvansa enää samalla tavalla lapsuuden perheeseen ja vääjäämätön realiteetti on, että pesästä täytyy lähteä. Jos ei ole ystäviä, vertaisia joihin liittyä, jää nuori täysin tyhjän päälle.

Aikuinen joka ei koe kuuluvansa mihinkään on kuin tikittävä aikapommi. Kehitystehtävänä olisi liittyä yhteiskuntaan, yhtenä sitä rakentavana jäsenenä. Kysymys kuuluu, kuinka liittyä, jos ei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään. Ulkopuolisuus voi johtaa jähmettymiseen, syrjäytymiseen tai se voi viedä raivoon, jossa haetaan kompensaatiota kaikelle koetulle kivulle.

Meidän tulisi muistaa, että niiden, jotka ovat reunalla, tulisi kokea olevansa sisällä, edes jossakin.

  • Baumeister, R. & Leary, M. (1995) The need to belong: Desire for interpersonal attachments as a fundamental human motivation. Psychological Bulletin, Vol 117(3), 497-529.
  • Stenseng, F, Belsky, J, Skalicka, V. & Wichström, L. (2014) Preschool Social Exclusion, Aggression, and Cooperation. A Longitudinal Evaluation of the Need-to-Belong and the Social-Reconnection Hypotheses. Personality and Social Psychology Bulletin, vol. 40 no. 12 1637-1647

Miksi en saanut ydinperhettä?

miksen saanut ydinperhettä

Kuva: Ilovenewton-sivusto

Lapsen 1-vuotisjuhlissa otetuissa valokuvissa ihmiset hymyilevät onnellisina. He eivät aavista, että jonain päivänä vanhempien rakkaus päättyy ja että lapsella onkin tulevassa ehkä kahdet synttärijuhlat – kummankin vanhemman luona omansa. Harva suunnittelee alttarille kävellessään tai synnytyssalin paniikissa, että tästä kumppanista minä vielä eroan. Jokainen toivoo, että rakkaus kestäisi. Että hyppy rakkauteen kannattelisi läpi elämän. Että lapsilla olisi ehjä koti.

Joskus kumppaneiden välinen rakkaus päättyy hyvistä yrityksistä huolimatta. Se voi tuntua erityisen pahalta silloin, jos olisit itse ollut valmis tekemään kaikkesi ydinperheen kasassa pitämiseksi. Ero on eroa kumppanista ja se voi olla myös eroa lapsista: erityisesti miehet näkevät lapsia eron jälkeen vähemmän kuin ennen. Miehistä noin 80 % on etävanhempia. Se on iso elämänmuutos. Ydinperheen lisäksi särkyy myös käsitys siitä elämästä, jota aina haaveilit eläväsi ja jonka kuvittelit itsellesi. Eroon voi liittyä surua siitä, että oma ihanne ja omat arvot eivät toteutuneetkaan tässä parisuhteessa. Minäkäsitykseen voi olla vaikea liittää ajatusta, ”minä olen eronnut”. Se vaatii sulattelua.

Ihmisellä voi olla elämänsä aikana erilainen määrä parisuhteita. Yksi on viihtynyt aina sinkkuna, toisella on meneillään viides pitkä parisuhde. Jollain muulla on takanaan kymmeniä kuukauden pituisia parisuhteita. Eräät isovanhemmat viettävät jo timanttihäitä. Kaikki heistä toivoivat, että ”tämä olisi se oikea”. Avio- tai avoero voi vaatia sen hyväksymistä, että joskus elämässä täytyy suudella useampaa sammakkoa, että voi löytää onnen.

Hyvää elämää voi viettää monenlaisissa kokoonpanoissa. Ydinperhe ei ole parempi kuin yksinhuoltajaperhe tai uusperhe. Joskus ystävistä tuleekin se läheisin perhe. Kaikenlaisissa perheissä on omat pulmansa ja omat ihanuutensa.

Surutyön keskeneräisyys voi näkyä siinä, että uusi parisuhde herättää vuosienkin päästä syyllisyyden tunteita. Uusi parisuhde voi tuntua siltä kuin pettäisi menneen ydinperheen. Eron käsitteleminen vaatii myötätuntoa itseä kohtaan, joskus anteeksiantoa paitsi toiselle myös itselle. Voi auttaa ajatella, että teki parhaansa omassa parisuhteessa, mutta se ei tällä kertaa riittänyt. Ydinperheen perustaminen ei ollut virhearvio. Kohtasit rakkauden ja uskalsit ottaa riskin. Kukaan ei voi ottaa sinulta pois muistojasi ydinperheestä. Vaikka rakkaus loppuisi, vanhemmuus – ja elämä – jatkuu.

Kun olet voinut surra ydinperheen ja unelmien särkymistä riittävästi, voit ehkä ajatella, että jotain hyvää on vielä edessä. Se ei ole sama asia, kuin kokemasi ydinperhe – mutta se voi olla jotain aivan yhtä hyvää tai jopa parempaa.

Huomaa myös nämä: