Voinko rakastaa uudelleen?

Young widow lying in bed missing her husband, kuva Dreamtime

Kuolema kuuluu elämään. ”Elämän loppuun saakka” kestävässä parisuhteessa jompikumpi kumppaneista joutuu väistämättä kohtaamaan oman puolisonsa kuoleman. Se on sanoinkuvaamaton menetys.

Rakkaan mukana ihminen menettää sen osan itsestään, jota hän pystyi kokemaan ja toteuttamaan vain puolisonsa kanssa. Enää ei ole mahdollista kertoa sisäpiirivitsejä tai katsoa toista tietäen, että hän ymmärtää oman ajatuksen jo pienestä vihjeestä. Tutustuessaan jossain vaiheessa uusiin ihmisiin, leskeksi jäänyt saattaa kokea saman pettymyksen aina uudelleen: kenenkään muun kanssa ei ole mahdollista kokea juuri sitä samaa, kahdenkeskistä, ainutlaatuista aaltopituutta, kuin menetetyn puolison kanssa. Ei ole mahdollista kokea myöskään omaa itseä enää samalla tavalla kuin menetetyssä vuorovaikutussuhteessa. Jäljellä ovat vain muistot ja mielikuvat.

Surevaa ei välttämättä auta lohdun sanat siitä, että suru kyllä vielä helpottuu. Surusta irti päästäminen voi tuntua siltä, kuin päästäisi irti omasta menehtyneestä puolisostaan. Suruprosessiin kuuluu se, että mielenkiinto ulkomaailmaa kohtaan vähenee. On yleistä, että sureva tuntee kuolleen henkilön olevan edelleen läsnä, joko omassa mielessä tai jossain toisessa maailmassa. Ei ole epätavallista käydä keskusteluja menetetyn rakkaan kanssa omassa mielessä tai kuulla vaikka hänen askeliaan kotona.

Suruprosessiin kuuluvat  monenlaiset tunteet

On tavallista, että ihminen idealisoi  menetettyä rakastaan. Menetetty kumppani ei välttämättä ole mielessä kokonaisena itsenään, huonoine ja hyvine puolineen. Hyvät muistot korostuvat monesti puolison kuoleman jälkeen.

Sureva voi haluta säilyttää rakkaansa vaatteita ja tavaroita – ja myös henkisiä arvoja tai tiettyjä tapoja. Sureva voi miettiä monessa kohtaa, mitä kuollut toivoisi. Joskus voimakas samaistuminen omaan menetettyyn rakkaaseen voi estää elämän uudistumista. Menetetyn rakkaan tavaroista luopuminen tai uusien tapojen omaksuminen voi surijan mielessä tuntua lähes ”uskottomuudelta”, puhumattakaan ajatuksesta uudesta parisuhteesta.

Ylipäätään puolison kuolemaan liittyy usein syyllisyyden tunnetta. Syyllisyys voi liittyä menneen parisuhteen kulkuun ja ajatukseen siitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Mutta myös surun helpottuminen voi aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Voi tulla tunne, ettei ole riittävän hyvä kumppani, jos surun tunne vähenee. ”Yli pääseminen” voi jollain tiedostamattomalla tasolla tuntua jopa siltä, kuin hyväksyisi rakkaan kuoleman tai kuin olisi toivonut eroon pääsyä hänestä.

Puolison kuolema voi aktivoida myös aikaisemmat suruprosessit ja niihin liittyvät tunteet.

Rakkaan kuolema voi nostaa pintaan myös aivan toisenlaisia tunnelmia: raivoa siitä, että puoliso hylkäsi – tai halua etsiä syyllisiä puolison kuolemaan. On tärkeää voida käsitellä kaikkia esiin nousevia tunteita, jotta suruprosessi pääsee jatkumaan.

Myös ulkopuoliset reagoivat läheisensä suruun. He voivat pohtia, puhuuko leski heidän mielestään liikaa tai liian vähän kuolleesta. Heidän voi toisaalta olla vaikea tietää, miten suhtautua isoon menetykseen ja surevaan läheiseensä. Myös surun helpottuminen voi herättää tunteita muissa ihmisissä. Uuden puolison löytymisestä saatetaan iloita, mutta joskus se voidaan kokea myös loukkaavana tai paheksuttavana asiana – läheiset voivat haluta vielä pitää kiinni ajasta, jolloin kuollut oli täällä.

Suru kulkee mukana – myös uuteen parisuhteeseen

Psykoanalyytikko Otto Kernberg on kirjoittanut puolison kuolemaa seuraavasta suruprosessista. Kernbergin mukaan suruaika ei ole välttämättä rajattu, niin että suru olisi jossain vaiheessa loppuun surtu. Kernberg havaitsi tekemissään haastatteluissa sekä omien kokemustensa myötä, että suru voi muuttaa ihmisen persoonaa pysyvästi. Ihminen voi esimerkiksi samaistua menettämäänsä puolisoon rakentavalla tavalla. Se voi olla uusi, voimauttava suremisen muoto. Ihminen voi löytää uusia merkityksiä elämäänsä esimerkiksi jatkamalla rakkaansa elämäntyötä. Suru voi tulla esiin myös siten, että ihminen löytää uusia ulottuvuuksia elämästä, esimerkiksi taiteesta, uskonnosta tai ihmissuhteista.

Puolison kuolema johtaakin usein henkilökohtaiseen muutokseen: sureva voi haluta olla ”parempi” ihminen nykyisissä ja uusissa ihmissuhteissa. Uudessa parisuhteessa se voi olla voimavara. Ihminen voi haluta rikastuttaa uutta parisuhdetta niillä opeilla, joita hän on saanut edellisestä suhteestaan menetetyn puolison kanssa. Suruprosessi voi lisätä kiitollisuutta uudesta suhteesta ja mahdollisuudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Voi olla lohduttavaa myös ajatella, että menetetty puoliso olisi toivonut, että löydämme uuden onnen ja että menemme eteenpäin elämässä.

Kernbergin mukaan kyky rakastaa uudelleen helpottuu, jos ihminen voi hyväksyä surun pysyvänä prosessina, osana omaa itseä. Surun ei tarvitse loppua, mutta se saa uusia muotoja ja kypsyy elämän varrella. Jos uusi kumppani ymmärtää menetystä, sekin voi syventää uutta parisuhdetta. Ymmärrys edellyttää sitä, että uusi kumppani hyväksyy ja sietää sen, että henkilö tuntee edelleen kiintymystä menehtynyttä puolisoaan kohtaan.

Ymmärrystä tarvitaan puolin ja toisin: on tärkeää, että uusi puoliso voi myös omalta osaltaan kertoa, miltä hänestä tuntuu kumppaninsa aikaisemman puolison muisteleminen ja siihen liittyvä suru. Esimerkiksi aikaisemman, menehtyneen kumppanin tavarat ja valokuvat voivat herättää ulkopuolisuuden tunteita tai ärtymystäkin uudessa kumppanissa. Myös nämä tunteet tarvitsevat myötätuntoista ymmärrystä. Uusi rakkaus on uusi mahdollisuus kummallekin kokea itsensä rakastetuksi ja saada lohtua omiin tunteisiinsa. Turvallisessa parisuhteessa surukin saa elää ja löytää uusia ilmenemismuotoja, kuten kiitollisuutta uudesta parisuhteesta.

Lähteet:

Ikonen, P. (2001). Suru. Kirjassa: Psykoanalyyttisia tutkielmia, 99-106, Nuorisopsykoterapiasäätiö.

Kernberg, O. (2010) Some Observations on the Process of Mourning. International Journal of Psycho-Analysis, 91(3), 601-619.

Quinodoz, J-M. (2007) Teaching Freud´s ”Mourning and Melancholia”. Kirjassa: On Freud´s Mourning and Melancholia, ed. Fiorini, L.G. Bokanowski, T. & Lewkowicz, S., 179-193, Lontoo: Karnac.

Seksuaalikasvatus on ihmisoikeus!

”Koulu on monelle nuorelle ainut paikka, josta voi saada luotettavaa tietoa seksuaalisuudesta”

Nuoren seksuaalinen kehitys on asia, joka tapahtuu jokaisen nuoren kohdalla. Jokainen nuori tarvitsee aikuisen tukea eli seksuaalikasvatusta oman kasvunsa tueksi. Seksuaalikasvatus voi olla virallista tai epävirallista. Virallinen on muun muassa koulun opetuksessa ja terveydenhuollossa tapahtuvaa opetusta, ohjausta ja neuvontaa. Epävirallista seksuaalikasvatusta tapahtuu koulun ulkopuolella nuoren kotona tai vapaa-ajalla.

Virallinen seksuaalikasvatus ei ole opettajien ja terveydenhoitajien oma valinta toteuttaako sitä vai ei. Näitä ammattilaisia sitovat seksuaalioikeuksien lisäksi muun muassa opetussuunnitelma, viranomaisten suositukset ja terveydenhuollon lait ja asetukset. Näiden mukaan nuorille on annettava laadukasta ja oikea-aikaista seksuaalikasvatusta ja ammattilaisilla on oltava riittävää osaamista sen toteuttamiseen. Nuorilla on hyvin erilaiset lähtökohdat, kotien tilanteet vaihtelevat, eikä kukaan voi taata huoltajien mahdollisuuksia ja osaamista seksuaalikasvatuksen antamiseen. Monille nuorille tieto tulee kavereilta tai netistä ja muualta mediasta.

Koulun terveydenhuolto ja terveystiedon opetus ovat monelle olla ainoat tahot, joista nuori saa luotettavaa tietoa, neuvontaa ja ohjausta seksuaaliterveysasioissa.

Asiantuntijoidemme kokemuksen mukaan koulu on usein juuri se paikka, jossa nuoret haluaisivat valistusta saada. Oppitunneilla saatu tieto on luotettavampaa kuin keskustelupalstoilta luettu, eikä sen kuulemiseksi tarvitse nähdä vaivaa tai paljastaa ajatuksiaan muille.

Nuorten seksuaalioikeudet eivät toteudu, jos ammattilaisilla ei ole tietoa ja koulutusta nuoren seksuaalikehityksestä ja sen tukemisesta. Onko koulun ammattilaisten peruskoulutuksessa näitä tärkeitä teemoja? Olemme kysyneet sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattilaisilta ja ammattiin opiskelevalta (Terveydenhoitajapäivät, Educa-messut, Hyvinvointiareena) heidän kokemuksiaan ja toiveitaan omasta peruskoulutuksestaan ja siellä saatuun opetukseen nuorten seksuaalikehityksestä ja sen tukemisesta, seksuaaliterveydestä ja seksuaalikasvatuksesta. Jotkut kertoivat, että peruskoulutukseen kuului ko. koulutusta ja silloin teemojen kerrottiin olleen perusasioita, kuten äitiysterveys ja ehkäisy. Moni vastanneista oli käynyt erillisen kurssin, koulutuksen tai muun vapaasti valittavan koulutuksen omatoimisesti.

”Terveydenhoitajakoulutukseen sisältyy vähän aiheeseen liittyvää tietoa, mutta aivan liian vähän”.

”Perusopetusta eli tuo vapaavalintainen 5 op pitäisi saada kaikille yhteiseksi. Enemmän tietoa seksuaaliterveydestä joka ikävaiheeseen liittyen. Lasten, nuorten, miesten ja naisten, ikääntyneiden.”

”Perustietoa lisää, kohtaamista, sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden ero ja muodot, sekä seksuaaliseen kaltoinkohteluun liittyvät asiat”.

Vastaajat toivoivat peruskoukutuksessa käsiteltävän perusasioiden lisäksi erityisesti seksuaalisuuden puheeksi ottamista ja asiakkaan kohtaamista, käytännön ohjaustaitoja, seksuaalisen kaltoinkohtelun ja väkivallan tukemista, eri ihmisryhmien ja ikäryhmien seksuaalisuutta (vammaisuus, lapset, ikääntyneet, saman sukupuoliset, sukupuolten ja seksuaalisuuden moninaisuus jne.), ihmis- ja seksuaalioikeuksia. Myös monikulttuurisuus tuo omat haasteensa nykypäivän valistukselle. Näiden teemojen tulisi olla perustietoa nuoria ja ylipäänsä ihmisiä kohtaaville ammattilaisille. Seksuaalioikeudet eivät voi toteutua, mikäli ammattilaisilla ei ole riittävää osaamista.

Kumita on sosiaali- ja terveysministeriön rahoittama ja Väestöliiton toteuttama valistuskampanja yläkouluikäisille. Kampanjan tavoite on edistää nuorten seksuaalioikeuksia, lisätä nuorten tietoja, kertoa kondomista myönteiseen sävyyn seksitautien ja ei-toivottujen raskauksien ehkäisymenetelmänä ja madaltaa kondomin käyttöä. ”Tiedäthän miten tärkeä olet? – Kumita, kun on se aika.”

Väestöliiton Kumita-kampanjassa on tuotettu aineistoa ammattilaisten työn tueksi, mm. videot kouluterveydenhoitajan vastaanottotilanteesta ja terveystiedon tunnista.

Kumita 2018 alkaa taas. Aiemmista kampanjoista on saatu nuorilta mm. seuraavaa  palautetta:

  • Suurin osa vastaajista toivoo saavansa tietoa kondomin käytöstä oppitunnilla tai terkkarilta (kysymys: miten toivot)
  • yli 60 prosenttia toivoo saavansa koulusta eli terkkari ja opettaja (keneltä toivot)
  • On tärkeää, että koulusta saa ilmaisen kondomin ja valistuksen sen käyttöön (yli 60 %)

www.kumita.fi
Kumitan facebook-sivu

Laura Kormano ja Tuulia Råmark

Pitäisikö mun jäädä vai lähteä?

Jo pitkään parisuhdekeskuksen yksi luetuimpia tekstejä on ollut eron tunnusmerkit. Myös nettivastaanotoilla ja asiakkaiden kysymyksissä nousevat usein esiin samat teemat: Mistä tietää, että on aika erota? Onko vielä mahdollista palauttaa läheisyys parisuhteeseen? Mistä tunnistaa, ettei ole enää toivoa? Usein asiakkaat myös kysyvät suoraan työntekijältä, mitä heidän pitäisi tehdä. Toisinaan tämä ihmetyttää: Miksi ihminen pyytää täysin vierasta henkilöä tekemään näin isoja ratkaisun heidän puolestaan? Mistä tässä on kysymys?

On todella pelottavaa, kun kiintymys toiseen ihmiseen alkaa rakoilla. Sisäinen ristiriita on kalvava. Toinen puoli itsestä haluaisi haistattaa ja lähteä ja toinen tunnistaa oman tarvitsevuuden ja läheisyyden kaipuun. Vielä joitakin vuosia sitten olisi saatettu ajatella, että ristiriidan kourissa painiva kysymyksen esittäjä on läheisriippuvainen. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että ihmiselle on luontaista luoda jatkuva, kiintymyksellinen ja turvaa tuova side toiseen ihmiseen. Oma puoliso on turvasatama, joka luo tukikohdan muuten epävarmassa maailmassa. Kun kotisatama ei tunnu enää läheiseltä ja sen jatkuvuus on uhattuna, on ihminen hyvin ymmärrettävästi turvaton.

Harva asia on ihmiselle stressaavampaa kuin muutos, jossa vuosia jatkunut tuttu elämä on uhattuna. Voimakas stressi taas nostaa ihmisessä pintaan tarpeen turvaan ja toiseen säätelevään ihmiseen. Eroprosessissa olemme siis suurien vaikeiden tunteiden ja ahdistuksen kourissa ilman aiempaa tuttua turvasatamaamme. Onko siis ihme, että ihminen tässä kohtaa kysyy vieraalta ammattilaiselta, mitä pitäisi tehdä? Ei minusta.

Pitkäaikainen stressi vaikuttaa myös kykyyn ajatella. Saatamme kadottaa kyvyn pohtia useita asioita samanaikaisesti. Yhdessä hetkessä mieleen tulvii kaikki se hyvä, mitä suhteessa on ollut. Seuraavassa hetkessä taas nousee pintaan kaikki suhteen aiheuttama kipu. Eroa pohtiessa onkin tavallista, että jonain päivänä on ihan varma siitä, että lähtee. Seuraavana päivänä tuo varmuus onkin jo menetetty ja ahdistus palaa. Ristiriidan kannatteleminen on raskasta työtä. Se on kiduttavaa energiaa syövää heilahtelua puolelta toiselle.

MacDonald ja kumppanit (2017) tutkivat yli 200 seurustelevaa ja naimisissa olevaa ihmistä, jotka harkitsivat eroa. Yksi tutkimuksen tavoite oli katsoa kiintymyssuhteen merkitystä erotilanteessa. Tutkimuksessa nousi esiin, että ahdistuneesti kiintyneet kokivat eropohdinnassaan suurempaa ristiriitaisuutta. Heidän mielessään vaihteli tavallista voimakkaammin syyt sekä jäämiseen että lähtemiseen. Välttelevästi kiintyneiden eropohdintaa taas kuvasi muita suurempi välinpitämättömyys. He pyörittelivät mielessään tavallista vähemmän syitä eroon tai suhteeseen jäämiseen. Ahdistuneita oli aineistossa selvästi enemmän (50 %) kuin vältteleviä, joita oli 30 %. Tämän tutkimuksen pohjalta näyttää siltä, että voimakas ristiriita on hyvin tavallista eropohdinnoissa. Ahdistuneet voisivat eropohdinnassa hyötyä siitä, että yrittäisivät hillitä yliajattelua ja säädellä ahdistustaan tehokkaammin. Vältteleville taas voisi olla hyödyksi yrittää tutkia enemmän omia tuntemuksia ja syitä ihmissuhteessa jatkamiseen.

Eropäätös ei tapahdu yleensä minkään yksittäisen oivalluksen kautta. Monesti ihmiset etsivät järkiperäistä ratkaisua erokysymykseen. Moni on varmaan kuullut jonkun läheisen toteavan, että tässä ei ole mitään järkeä, kannattaisi varmaan lähteä. Aikaa kuluu, mutta mitään ei tapahdu. Myös ammattilaiselta kaivataan usein jotain ohjeita, kuinka tulisi toimia. Pettymys voi olla suuri, kun vastaanotolta lähtiessä ei ole saanut mitään selkeää ratkaisua.

Aika monesti jossain kohtaa eropohdintoja kipu käy liian suureksi ja ihmisen on pakko tehdä ratkaisu. Kun mieli ei pysty tekemään päätöstä, keho voi näyttää, että aika on kypsä. Joskus taas ratkaisuun voi avittaa suhteeseen liittyvä pettymys, joka katkaisee kamelin selän. Suuttumus voi tuoda sen verran energiaa, että ratkaisun pystyy tekemään.

Ero rakkaussuhteesta on prosessi. Se on prosessi, joka alkaa pikkuhiljaa ja kestää aikansa. Tässä prosessissa omasta kumppanista irrottaudutaan kiintymyksen kohteena, turvan ja lohdun antajana. Eroa pohtivan Ihmisen ei tulisikaan kysyä itseltään, pitäisikö minun erota, vaan ennemminkin, missä kohtaa olen omassa prosessissani. Kysymystä aseteltaessa on myös hyvä olla itselle myötätuntoinen eikä manata itseä siitä, että ei ole saanut ratkaisua tehtyä. Tällainen työ ottaa aikansa, niin se vain on.

Joel, S., MacDonald, G., ja Page-Gould, E (2017). Wanting to stay and wanting to go: Unpacking the content and structure of relationship stay/leave decision processes. Social psychological and Personality science, s.1-14.

 

Kun vanhempi ja lapsi eivät puhu samaa äidinkieltä

Itse monikielisenä, kolmikielisen lapsen äitinä olen kiinnostunut siitä, miksi jotkut vanhemmat ovat päättäneet olla puhumatta äidinkieltään lapsilleen. On olemassa paljon kirjallisuutta aiheesta, että lapselle pitäisi puhua hänen omaa äidinkieltään. Päinvastaisia näkemyksiä en juurikaan ole tavannut.

Sellainen valinta, että päättää olla puhumatta lapselleen omaa äidinkieltään, herättää paljon keskustelua. Se on myös erittäin mielenkiintoinen kielellisestä näkökulmasta. Tästä syystä olen tehnyt vähän tutkimusta vanhempien välillä, jotka ovat päättäneet tehdä niin.

Ensinnäkin meidän on pyrittävä tekemään selvä ero äidinkielen ja ensimmäisen kielen välillä. Täällä äidinkieltä pidetään periaatteessa kielenä, jota perheen kotona puhutaan. Tämä voi tarkoittaa yhtä tai useampaa kieltä. Ensimmäinen kieli voi viitata ensimmäiseen kieleen, jonka lapsi oppii koulusta tai ulkopuolisesta ympäristöstä. Tämä voi olla sama kuin äidinkieli, tai myös joku aivan muu kieli.

Ulkomaalaiset määrittelevät usein äidinkielekseen kotona puhuttavan kielen ja ensimmäiseksi kielekseen sen, jonka he oppivat kasvaessaan uudessa kotimaassa. Esimerkkinä voi olla tapaus, jossa lapsi syntyy Suomessa kahdelle ranskalaiselle vanhemmalle. Vanhemmat puhuvat kotona ranskaa. Kun vanhemmat asettuvat Helsinkiin, niin lapsi kasvaa oppien suomea. Lapsen etninen kieli ja äidinkieli on ranska, ja hänen ensimmäinen kielensä on suomi.

Useat monikieliset perheet päättävät kasvattaa lapsensa monikieliseksi. Toiset perheet sen sijaan päättävät puhua lapselleen vain yhtä kieltä, vaikka he olisivat kotoisin kahdesta eri kielellisestä taustasta. Saatetaan myös puhua kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan vanhemman äidinkieli. Joidenkin vanhempien mielestä on yksinkertaisesti helpompaa puhua kotona vain yhtä kieltä jokaisen perheenjäsenen kanssa. Jos on esimerkiksi useita vuosia puhunut kotona jotain muuta kuin omaa äidinkieltään, saatetaan kielen vaihto lapsen takia kokea vaikeaksi. Näin voi myös yrittää välttää sen, että lapsi ei pystyisi kertomaan tarpeitaan toiselle vanhemmalle, joka ei välttämättä ymmärrä lapsen vahvempaa kieltä.

Siirtyminen maasta toiseen ei aina ole ihmisen vapaa tahto. Pakotettu muutto pois kotimaasta saattaa kehittää ihmiselle trauman, eikä hän halua enää puhua äidinkieltään. Jotkut diasporista tulevat vanhemmat kokevat, että heidän lapsillaan on vaikeuksia samaistua vahempiensa synnyinmaahan, mutta myös uuteen kotimaahan.

Kirjailija Ijeoma Umebinyuo on sanonut: ”Tässä siis olet. Liian ulkomainen kotiin, liian ulkomainen tänne. Ei ole tarpeeksi kumpaakaan.” On myös ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti enää ole tunnesidettä synnyinmaahansa ja he tuntevat uuden maan enemmän kodikseen. Voi myös olla, että vanhemmilla ei ole mitään syytä palata kotimaahansa, joten he haluavat, että heidän lapsensa oppivat kielen, josta he voivat todella hyötyä. Ja se ei välttämättä ole vanhempien äidinkieli.

Erään käsityksen mukaan lapsille ei tulisi puhua muuta kuin omaa äidinkieltään, koska muutoin he oppivat epävirallisia tai epäidiomaattisia lauseita. Se, että joku puhuu muuta kuin äidinkieltään lapsilleen, ei välttämättä tarkoita, että hän opettaa sen keskinkertaisella tavalla. Monet ihmiset puhuvat useita kieliä äidinkielenään. Esimerkiksi kuurojen lasten tiedetään hyötyvän suuresti varhaisesta altistuksesta viittomakielelle, vaikka he saisivat altistuksen vanhemmiltaan, joille viittomakieli ei ole äidinkieli. Moni puhuu myös äidinkieltään heikosti; syntyperäisyys ei aina ole varmuus siitä, että kielitaito on täydellinen. Taito riippuu monista tekijöistä, kuten vanhemmista, peruskoulutuksesta ja ympäristöstä.

Jotkut ovat kritisoineet, että kun vanhemmat jättävät puhumatta äidinkieltään lapselle, irrottavat he lapsensa omasta kulttuuristaan. Tämä ei välttämättä ole totta. On monia maita, joissa virallinen kieli on paikallisen kielen sijaan kolonialismin aikainen kieli. Ihmiset eivät kuitenkaan vieläkään pidä vanhaa kolonialistista kulttuuria omanaan. Hyvä esimerkki on Nigeria, jossa englanti on virallinen kieli, mutta tämä ei tarkoita sitä, että nigerialaiset jakaisivat brittiläisen kulttuurin.

Monikielisyys- ja kulttuurisuus on varsin monimutkainen asia, joten kielen valinta on hyvin riippuvainen olosuhteista ja ihmisistä. Samalla tavalla perheillä on paljon erilaisia tarinoita, jotka muokkaavat heidän tapojaan kasvattaa lapsia. Mikä toimii yhdessä perheessä, ei välttämättä toimi jossain toisessa.

Chiara Costa-Virtanen – Kulttuuritulkki
Keskityn ihmisten välisiin kulttuurieroihin, ja pyrin tiedonkeruun avulla ratkaisemaan haasteita kuten kotoutumista ja tasa-arvoa.

Ärsyttävätkö hammastahnan jäljet lavuaarissa?

Puolison maiskutuksen ääni kantautuu korviini, kun luen aamulehteä. ”Miten se voikin olla niin ärsyttävää, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen”, toteaa asiakas vastaanotollani. Tämä on inhimillistä ja elämään kuuluvaa, mutta kuitenkin niin rasittavaa monelle pariskunnalle.

Arki on joskus julmaa elämästä selviytymistaistelua myös parisuhteelle. Puolison huomioiminen arjessa käy joskus työstä, mutta maksaa vaivan. Pienikin huomionosoitus, kun puoliso tulee väsyneenä kotiin, voi muuttaa arki-illan ihanaksi yhteiseksi hetkeksi kinastelun sijaan. Koskettaminen ja silittäminen vähentävät stressiä ja tuovat hyvää oloa molemmille. Joskus on parempi silittää kuin puhua. Aamusuukko, iltasuukko ja lähtösuukko tuovat arkeen hyvää yhteistä meininkiä

Onko seksiä vai onko arki vienyt erotiikalta siivet? Yhteisiin hetkiin tarvitaan aikaa ja iloa. Parisuhteen hoitamiseen tietoa, ymmärrystä ja tilaa.

Yhteinen aika jää nykyään usein vähiin kiireisessä arjessa. Tutkimusten mukaan vain 1/3 pareista omaa lähtökohtaisesti riittävät parisuhdetaidot mennessään yhteen. Tämä yhdistettynä siihen tietoon, että parisuhteen ristiriidoista 2/3 on ratkaisemattomia, antaa ymmärrystä sille, miksi niin monet parit kärsivät huonosta kommunikaatiosta ja riitelystä. Parisuhdetaitoja – toimivaa vuorovaikutusta, läheistä tunneyhteyttä ja ristiriitojen ratkaisukykyä –  voi onneksi oppia.

Jokaisella on oikeus hyvään ja tyydyttävään seksielämään. Onhan seksuaalisuus yksi perustarpeistamme. Myös seksitaitoja ja yhteistä nautintoa voi ja pitääkin opetella.

Eriikka Sailo

 

Milloin lasta tulisi yrittää?

”Hänen mahdollisuutensa saada oma lapsi olivat hetkessä pudonneet lähes nollaan. Hän muistaa huutaneensa kuin villieläin, heittäneensä kirjoja, papereita, läppärinsä – ja romahtaneensa maahan.”
Näin kerrotaan teknologiayrittäjä Brigitte Adamsista, naisesta joka neljä vuotta sitten oli keulakuva sille, miten lastenhankintaa on nykytekniikalla mahdollista siirtää.

Muutama vuosi sitten kaunis ja menestynyt Brigitte mainosti lehtien kansissa ratkaisuaan: pakasta munasolujasi, vapauta uraasi! Freeze your eggs, free your career. Näin Adams teki, ja näin Adams erehtyi.
Kun Adams 45-vuotiaana halusi käyttää talteen otettuja munasolujaan, osoittautui, että harva aikoinaan kerätyistä munasoluista oli ylipäänsä käyttökelpoinen. Yksi ainut munasolu hedelmöittyi onnistuneesti, ja sekin päättyi keskenmenoon. Sen yhteydessä Adams koki yllä kuvattuja tunteita. Miksi ei puhuta siitä, että asiat voivat mennä myös pieleen, hän kysyy nyt, jäkiviisaana.

Mietin tuota kysymystä. Eikö kukaan tosiaan puhunut epäonnistumisesta ja riskeistä? Millä tavalla olisi pitänyt kertoa, että Adams olisi kuunnellut?

Väestöliitto tarjosi munasolujen pakastamisen mahdollisuutta samoihin aikoihin kuin Adams pakasti omiaan. Kyse on valtavan hienosta keinosta tukea hedelmällisyyden säilymistä esimerkiksi eri sairauksien tai leikkausten yhteydessä. Pohdimme silloin Väestöliitossakin paljon sitä, miten munasolujen pakastamisesta pitäisi tiedottaa nuorille naisille.
Pelkäsimme, että se kannustaisi juuri Adamsin kaltaiseen toimintaan: pakastamiseen pomon vuoksi, perheellistymisen lykkäämiseen työelämän paineissa. Sitä hedelmöityshoitoja antavat lääkärit eivät suinkaan toivoneet. Päinvastoin, he korostivat, ettei munasolujen pakastaminen koskaan ole omien biologisten lasten saamisen takuu.

Tiedot munasolujaan pakastaneiden naisten lastensaannista ovat vielä alustavia. Menetelmä on uusi ja arviot heittävät. Yksi katsaus arvioi, että noin joka seitsemäs pakastettu ja sittemmin hedelmöittynyt munasolu johtaa elävänä syntyneeseen lapseen. Toinen yhteenveto toteaa, että 36-vuotiaana kymmenen munasolua pakastaneella naisella on noin 30 prosentin todennäköisyys synnyttää elävä lapsi niiden avulla.

Keskeistä tässä ei ole tarkka prosenttiluku, vaan viisas neuvo: jos munasolujen pakastaminen on lisääntymissuunnitelmasi B, sinulla tulee olla suunnitelma C.

Adamsin omasta blogista löytää häkellyttävän rohkeaa itsekritiikkiä:

”Kun pakastin munasolujani tiesin, ettei ole mitään takuita. Suostuin silti ottamaan riskin. Niiden kuuden vuoden aikana kun munasoluni olivat jäissä, vakuutin itselleni, että säännöt eivät koske minua.”

Ihmismieli ei toimi loogisesti. Muistamme ne faktat, joihin haluamme uskoa. Torjumme ne tiedot, jotka uhkaavat nykyistä ymmärrystä ja suunnitelmia tai, jotka tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta tai surullisilta.

Miten pitkään voi lykätä?

Kun lukee Adamsin kokemuksista, on helppo ajatella, että tuollaiset urapaineet ja ylimitoitettu usko lääketieteellisiin ratkaisuihin koskevat vain Yhdysvaltoja. Maata, jossa vanhempainvapaita ei ole nimeksikään ja jossa trendikkäät työyhteisöt tarjoavat munasolujen pakastamista työsuhde-etuna. On helppo uskotella, että kyllä meillä Suomessa tosiasiat tiedostetaan. Näin ei ole. Päinvastoin, törmään jatkuvasti samaan asennoitumiseen meilläkin.

42-vuotias helsinkiläisnainen kertoo, että he ovat nyt alkaneet puolison kanssa puhumaan siitä, haluaisivatko he joskus lapsia. Toinen korkeasti koulutettu ja fiksu nainen kertoo ystäväpiiristään, jossa 38-vuotiaat lapsettomat naiset pohtivat milloin viimeistään pitäisi alkaa yrittää lasta. ”Onko se 40, vai 45?”

Jähmetyn, enkä tiedä mitä sanoa. Sillä oikea vastaus kuuluu: tuollaisten pohdintojen aika oli kymmenen vuotta sitten. Hetki, jolloin vanhemmaksi toivovan kannattaisi ryhtyä suunnitelmiaan toteuttamaan, on 30 vuotta. Ikä, jolloin aivan viimeistään tulee  alkaa yrittää lasta, on 35.

Lapsia toki syntyy 40 vuotta täyttäneille, mutta ani harvoin. 98 prosenttia suomalaisista naisista saa esikoisensa ennen kuin täyttää 40 vuotta. Eli vain kaksi prosenttia esikoisista syntyy 40 ikävuoden ohittaneille naisille. Kaksi tuhannesta esikoisesta syntyy naiselle, joka on täyttänyt 45 vuotta. Vuonna 2016 tämä tarkoitti, että yli 44-vuotiaille naisille syntyi esikoisia 37 kappaletta koko Suomessa.

Julkaisimme äsken uutta tutkimustietoa siitä, miten suomalaisten parien raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän myötä. Jo ennen 35 ikävuotta raskaaksitulovaikeudet kasvoivat monikertaisesti.

Tällaiset tilastot tulevat ilmeisesti ikävänä yllätyksenä. Mediasta kun saa toistuvasti onnellisia kuvauksia äitiyttä lykänneistä naisista. Esimerkiksi Dagens Nyheter kertoi äsken 47-vuotiaana lapsen saaneesta äidistä otsikolla ”Iäkkäämpi vanhempi on hieman kypsempi”. Mitään tietoja siitä, miten äärimmäisen harva nainen synnyttää tuossa iässä, ei artikkelissa annettu.

Olen alkanut pitää tuon tyyppistä journalismia suorastaan vastuuttomana. Yhtä hyvin voisi uutisoida laajasti ja kannustavasti ihmisistä, jotka ovat tupakoineet päivittäin mutta elävät täysin terveinä 80-vuotiaina. Sellaista sattuu, ja se on onnenpotku kyseisille henkilöille. Mutta sen varaan ei kenenkään kannata laskea.

20-vuotiaan äitiydestä harvoin uutisoidaan myönteisesti, päälle 40-vuotiaiden kyllä. Miksi näin on? Siksikö, että toimittajat itse usein kuuluvat korkeasti koulutettujen lykkääjien piiriin?

Kerrataan. 20–35-vuotiaana ihminen on usein vielä hyvin hedelmällinen. Noin 35-vuoden jälkeen naisen hedelmällisyys heikkenee selvästi. Siksi 35 on se ikä, jota kutsutaan naisen ”varoitusvaloksi”. Ei 40. Ei 45. Vaan 35.

Toistan toimittajille näitä lukuja ja mietin, aiheutanko vääränlaista ahdistusta. Tiedän, että lasten saaminen ja vanhemmuus ovat arkoja asioita. Henkilökohtaisia, intiimejä. Kuten 30 vuotta täyttänyt ystäväni kuvailee: ”Kuuntelen syntyvyydestä uutisia ja painan tietoisesti ajatuksia vanhemmuudesta mielestä pois. Ettei sattuisi liikaa.”

Mietin samalla Adamsin tarinaa siitä, kuinka lykkäämisen kansikuvatyttö päätyi huutamaan eläimellisesti lapsettomuuden tuskaa. Sitä tuskaa en toivoisi kenellekään.

Ihminen päättää itse perheellistymisestään, mutta koko yhteiskunnan on hyväksyttävä naisen hedelmällisyyden rajallisuus. Työelämän, median ja kulttuuristen odotustemme tulee tiedostaa ruumiillisuutemme. Jos lapsia haluaa, muun elämän on joustettava, koska hedelmällisyys ei sitä tee.

Lähteet

van Balen, F., Verdurmen, J. E., & Ketting, E. (1997). Age, the desire to have a child and cumulative pregnancy rate. Human Reproduction, 12(3), 623–627.

Berg, V. (2018) Hedelmällisyys laskee ennen 35. ikävuotta. Maaliskuun tietovuoto. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto.

Cobo, A. ym. (2016) Oocyte vitrification as an efficient option for elective fertility preservation. Fertility and Sterility 105, 3 , 755 – 764.e8.

HFEA (2016) HFEA Fertility treatment 2014 Trends and Figures. http://www.hfea.gov.uk.

Rotkirch, A., Tammisalo, K., Miettinen, A. ja Berg, V. (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Väestöntutkimuslaitos Katsauksia E51. Helsinki: Väestöliitto.

Iso askel henkilölle, valtava askel henkilökunnalle.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolustaminen työelämässä vaatii rohkeutta. Epäasiallisen kohtelun tai väkivallan vastustaminen vie usein valtavasti energiaa ja aikaa. Tällaiselle matkalle lähteminen ei ole helppoa.

Viime aikoina on, useammin kuin koskaan, voinut lukea ja seurata ihmisten omakohtaisia kokemuksia ja taisteluja työelämän syrjinnän ja monien epäkohtien keskellä. Tuntuu, ettei mene päivääkään ilman uutta paljastusta, tuoretta tapausta, ilmiantoa. Pitkään suljettuna olleita pandoran lippaita on avattu.

Ongelmien ja rakenteiden läpinäkyväksi tekeminen on vaatinut monia vahvoja ja pelottomia yksilöitä ‒ yksin ja yhdessä. Työnantajien reagointi epäkohtien ilmaannuttua on ollut varsin näkyvää. Piiloon ei enää voi mennä. Median voima on ollut tässä ilmeinen, somen valta suuri.

Myös tutkimukset kertovat karua kieltään. Tuore työsyrjintää koskeva raportti osoittaa, että naiset kokevat kaikkia työsyrjinnän muotoja Suomessa neljä kertaa useammin kuin miehet. Sukupuoleen kohdistuva syrjintä koskee naisia jopa kymmenkertaisesti miehiin verrattuna.

Yksi tyypillisin työsyrjinnän muoto ilmenee työpaikkojen suosikkijärjestelminä. Niiden avulla ja niiden sisällä miehet päihittävät naiset monin verroin. Sukupuolia kohdellaan raportin mukaan edelleen työpaikoilla eriarvoisesti koskien tiedonsaantia, palkkausta, etenemismahdollisuuksia, koulutukseen pääsyä tai työvuorojen jakoa.

Toivon hartaasti, että lähitulevaisuudessa ei tarvitsisi enää nähdä lukuja, jotka osoittavat työpaikkojen syrjintätilanteita olevan näin runsaasti. Jokaisen ihmisen, sukupuoleen katsomatta, on päästävä vaikuttamaan itseään koskeviin asioihin ja siirtymään lähtökohtaisesti samoille starttiviivoille. Etumatkaa ei saa antaa sukupuolen perusteella.

Miksi tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät ole vieläkään täysin toteutuneet, edes suomalaisessa työelämässä? Koska täältäkin löytyy taistelua rahan, ajan ja valta-aseman käyttämisestä, vastakkaisia intressejä ja kilpailevia arvoja sekä piintyneitä toimintamalleja. Kaikkea tätä ei voida todennäköisesti kokonaan kitkeä. Mutta mitä tuoreesta keskustelusta, julkisista anteeksipyynnöistä, vastuun ottamisesta ja rakenteiden avaamisesta seuraa, voi olla jotakin paljon nykyistä parempaa ja edistyksellisempää.

Nuoret, joiden kanssa juttelen päivittäin, kokevat ilahduttavan paljon tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta koulussa, kaverisuhteissa ja harrastuksissa. Sukupuolten moninaisuus saa jalansijaa, ja kiusaamista sekä epäasiallista kohtelua kitketään jo päiväkodeissa ja alakouluissa. Toivoa siis on.

Vanhaa iskulausetta mukaillen, tasa-arvon edistyminen on iso askel henkilölle, ja valtava askel henkilökunnalle. Näin myös Oy Suomi Ab:ssa, sen kaikilla tasoilla. On osattava luovia erilaisten ihmistyyppien, alakulttuurien ja arvomaailmojen keskellä, pyrittävä olemaan reiluja, kunnioitettava ihmisyyttä ja tasa-arvoa.

Onneksi kun näkökulmaa terävöittävät sukupuolisilmälasit kerran laittaa nenälleen, ei eteen avartuvasta ja selkenevästä maailmakuvasta enää halua luopua. Tasa-arvo ja tasapuolisen kohtelun edistäminen on näkyvä päivittäinen ihmisoikeusasia.

Kulkevatko hyvinvointi ja menestys käsi kädessä?

Champions team, Getty Images

Uskonnon tunnilla puhuttiin menestysteologiasta. Kyseessä on suuntaus, jossa uskotaan ”hyvän kristityn” menestyvän myös muuten elämässään: hänellä on rahaa ja terveyttä, on kalliita vaatteita ja hienot puitteet muutenkin. Toisinaan tuntuu, että yhteiskunnassa on myös ”menestyspsykologiaa”. Onnistumiset työelämässä ja jatkuva eteneminen voidaan nähdä osoituksena siitä, että ihminen voi psyykkisesti hyvin. Ihanteena on aikaansaava, taloudellisesti ja sosiaalisesti menestynyt henkilö, joka ei uuvu edes ruuhkavuosina.

Usein tämä voi pitää myös paikkansa: hyvinvointi ja menestyminen työelämässä voivat kulkea käsi kädessä. Oman tahdon kehittyminen lapsena edesauttaa ihmistä tunnistamaan, mitä hän itse haluaa, ja pyrkimään kohti omia tavoitteitaan. Vanhempien kannustus ja tuki auttavat uskomaan itseen. Hyvä mielenterveys pitää laaja-alaisesti yllä toimintakykyä ja jaksamista arjessa. Kun on hyvä olla, on helpompi suunnitella elämää ja tuntea, että on ”oman elämänsä herra”. Positiivinen, sitkeä asenne elämässä voi jo itsessään auttaa ihmissuhteissa ja työelämässä: ”Mä kyllä näytän niille.”

Menestyminen opinnoissa tai työssä tukee toisaalta mielenterveyttä. On tärkeää voida tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön ja päästä hyödyntämään omia vahvuuksia ja osaamista. Työn lisäämä taloudellinen turva myös vähentää stressiä päivästä toiseen selviämisessä.

Menestyminen voi kuitenkin kertoa myös huonovointisuudesta. Tunteita voi tukahduttaa kiristämällä tahtia elämässä. Ahdistus pysyy poissa, kun suorittaa. Joskus tiukka aikataulu voi kertoa jopa pakonomaisesta ajattelusta, jossa paha olo pidetään poissa vaikka oman terveyden kustannuksella.

Elämässä tulee vastaan tilanteita, joita ei voi itse valita. Kukaan ei voi valita esimerkiksi lapsuuden perhettään. Jos joutuu kotona koko ajan pelkäämään tai huolehtimaan, voi olla, ettei aivoissa ole tilaa uuden opettelulle. Työttömyys ahdistaa monen ihmisen ja perheiden elämää. Samoin myös liian kovat vaatimukset työelämässä ja pelko työn menettämisestä koettelevat hyvinvointia. Kuka tahansa voi kohdata jossain elämän vaiheessa yllättävän kriisin, joka horjuttaa hyvinvointia.

Vaikeassa elämäntilanteessa ”menestystä” mitataankin erilaisin mittarein: kuka osaa turvautua muihin ihmisiin? Kuka pystyy puhumaan tunteistaan ilman, että alkaa säädellä niitä jollain toimimattomalla konstilla, esimerkiksi päihteillä? Kuka osaa surra? Kuka osaa näyttää myös heikkoutensa? Kuka pystyy ajattelemaan asioita ilman, että hätääntyy ja alkaa vältellä omia ajatuksiaan? Kuka selviää menetyksistä menettämättä itseään?

Kärsimyksessä ei ole mitään romantisoivaa, mutta jokaisen elämään kuuluu omat haasteensa ja surunsa.

Elämässä tarvitaan sekä kykyä tavoitella unelmia ja ahkeroida niiden eteen, että kykyä pysähtyä kuuntelemaan itseään esimerkiksi epäonnistumisten ja vaikeuksien keskellä. Surua tai kärsimystä ei voi aikatauluttaa. Hyvinvointi ja sitä myötä menestys on myös sitä, että ihminen antaa tunteiden tulla ja pystyy kohtaamaan tunteitaan läheisten ihmisten tai ammattilaisen tukemana.

Onneksi olemme erilaisia

Eräänä rauhallisena tammikuisena sunnuntaiaamuna tiskatessani 5-vuotias lapseni, Artsi istui keittiön pöydän äärellä väritellen värityskirjaansa.

Pitkään kestäneen hiljaisuuden rikkoi kysymys:” Äiti, miksi näytän erilaiselta kun muut päiväkotikaverit? Miksi minulla on erinäköinen pää ja erivärinen iho?”

Muistan ajan tuntuneen hetkellisesti hidastuneen. Kävin äitinä hetkessä läpi tunteita laidasta laitaan, ajatustulva tuntui valtavalta massalta, joka vyöryi mielessäni. Yllätyin ja hämmennyin itsekin reaktiotani ja valtavaa tunnemyrskyä sisälläni, jonka yksinkertainen kysymys oli saanut aikaan.

Yritin muistella lukemiani kasvatusoppaita aiheista, miten asiantuntijat olivatkaan neuvoneet vastaamaan näissä tilanteissa? Miten näistä asioita piti oikeaoppisesti lapselle puhua?

Tuntui että kaikki lukemani ja ahmimani vinkit asian puheeksi ottamiseksi olivat pyyhkiytyneet pois mielestäni, eikä mieleeni ollut jäänyt yhden yhtä asiaa ja vinkkiä.

Päätin kuitenkin rauhoittua ja unohtaa kaikki lukemani ja toimia vaistonvaraisesti itseeni luottaen.

Jätin tiskit siihen ja kuivasin käteni samalla kävellen Artsin luokse. Laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja hain katsekontaktia häneen. Ohjasin hänen kätensä silittämään hiuksiani ja sanoin ”Kokeile rakas äidin hiuksia, ne ovat paksut ja vähän karhean tuntuiset, eikö niin? No koitetaan sitten sinun hiuksiasi yhdessä, kuinka erilaiselta ne tuntuvat. Ne ovat pehmeät ja hieman ohuemmat kuin äidillä. Kokeile sitten käsillä äidin pään muotoa ja sen jälkeen kokeillaan sinun päätäsi. Meillä on jokaisella erilaiset pään muodot, huomaatko? Kokeile sitten seuraavaksi äidin poskea ja samalla toisella kädellä omaa poskeasi. Huomaatko, kuinka meidän ihotkin tuntuvat erilaisilta? Katsotaan vielä lopuksi yhdessä peilistä silmiemme värejä. Sinulla on hieman vihreätä ja ruskeata silmissä, kun taas äidin silmät ovat tummanruskeat.”

”Mitä ajattelet, eikö olisi hieman höpsöä ja hassua, jos me kaikki ihmiset olisimme aivan samannäköisiä, samantuntuisia, samankokoisia ja samanvärisiä? Kadulla kävellessämme emme erottaisi toinen toisiamme. Eikö se olisi mielestäsi hieman tylsää?

Minusta se on ainakin tosi hieno asia että olemme kaikki erinäköisiä, jokainen meistä on omanlainen ja jokainen on arvokas ja hyvä omana itsenään.”

Tässä vaiheessa Artsin ihmetys oli muuttunut oivallukseksi ja hihittäen sekä tyytyväisenä hihkaisi: ” Totta! Onneksi me olemme kaikki erilaisia!
Minä olen Artsi ja sinä äiti.”

Perheystävällinen työpaikka -ohjelma laajensi perhekäsitystä MLL:ssa

Kuva: MLL

Perheystävällinen työpaikka -ohjelmaan osallistuminen tarkoitti Mannerheimin Lastensuojeluliitossa työpaikan käytäntöjen tarkastelua ja arviointia erityisesti sukupolvinäkökulmasta. Liiton keskeisin arvo on lapsen ja lapsuuden arvostus. Siksi on luonnollista, että lomia ja työaikoja suunniteltaessa on otettu huomioon työntekijöiden perhetilanteet sekä muun muassa lasten päivärytmi ja koulujen loma-ajat. Työaika joustaa MLL:n keskustoimistossa niin paljon kuin laki suinkin sallii. Työasiat on perheen erityistilanteissa pyritty järjestämään lapsen edun mukaisesti.

Perheystävällinen työpaikka -ohjelmassa mukana olo laajensi näkökulmaamme. Lasten lisäksi myös perheen muut läheissuhteet, esimerkiksi ikääntyneet vanhemmat ja lapsenlapset voivat tarvita työntekijältä aikaa hoivaan ja huolenpitoon.

Toteutimme pienryhmiä, joissa työntekijät pohtivat ja arvioivat työpaikkamme käytäntöjä eri tilanteissa. Olemme nyt todenneet ääneen sen, mistä aikaisemmin ei ole työyhteisötasolla keskusteltu: lasten ohella myös muut perheenjäsenet ovat perusteltuja syitä toteuttaa joustoja ja perheystävällistä työkulttuuria. Ajattelen, että keskustelut lisäsivät työntekijöidemme osallisuutta ja yhdenvertaisuutta.

Työelämää säätelevät lakien lisäksi monet työnantajakohtaiset ohjeet, säännöt ja käytännöt. Niillä luodaan selkeyttä ja tasapuolisuutta työpaikan arkeen. Ohjeiden lisäksi työpaikan kulttuuri, perusolettamukset ja kirjoittamattomat periaatteet vaikuttavat toimintaamme. Jos asioita ei ole kirjattu tai niistä ei ole keskusteltu, ne jäävät yksittäisen työntekijän tulkinnan varaan. Kun tilanteet otetaan puheeksi, voidaan korjata vääriä tai vanhentuneita olettamuksia ja vähentää arkuutta tuoda esille omaan elämään liittyviä asioita, jotka vaikuttavat usein myös työntekoon ja työaikoihin.

Perheystävällinen työpaikka -ohjelman paras anti meille olikin asioiden puheeksi ottaminen ja rohkeus keskustella. Kaikkia toiveita ja ehdotuksia ei ole vielä voitu toteuttaa, mutta opimme, että perhesyistä pitää puhua eri foorumeissa. Perheen ja työn yhteensovittamisen kysymyksiä nostetaan nyt myös kehityskeskusteluihin, ja aihepiiriä käsitellään säännöllisesti neuvottelukunnassa, jossa työntekijät ja työnantaja yhdessä kehittävät työyhteisön toimintaa.

Itse olen nyt kolmen aikuisen lapsen äiti. Kun lapsemme olivat pieniä, hoidin heitä kotona joitakin vuosia, koska mieheni työ vaati paljon matkustamista. Vastuu arjesta jäi paljolti yksin minulle. Kun siirryin työelämään ja lapset menivät päiväkotiin, mieheni ryhtyi yrittäjäksi. Alkuun teimme molemmat töitä kotoa käsin ja vuorottelimme menomme niin, että vastuu kotikentästä oli aina toisella. Työn ja perheen yhteensovittaminen oli joustavaa palapeliä, jossa oli pakko kehittää organisointitaitoja ja luottaa toisen vanhemman tapaan hoitaa asiat kotona. Niille taidoille on ollut paljon käyttöä myöhemminkin työelämässä.

Perheystävällinen työpaikka -tunnus on Mannerheimin Lastensuojeluliitolle kunnia-asia. Toivomme, että yhä useammat työnantajat näkevät perheen ja työelämän yhteensovittamisen arvona, jota kannattaa edistää.

Milla Kalliomaa
Kirjoittaja  toimii MLL:n pääsihteerinä. Hän on koulutukseltaan kasvatustieteen maisteri varhaiskasvatuksen alalta. Hän on tehnyt työtä järjestöjohtamisen tehtävissä yli 20 vuoden ajan.