#mannankanssa

Oltiin Mannan kanssa laskemassa läheisen ihmisen uurnaa hautaan. Manna seisoi ringissä hiljaisena ja vakavana. Olin odottanut pientä hyppelehtimistä ja häiriköintiä, kovaäänisiä Milloin syödään -kysymyksiä, pitkästymistä. Mutta ei. Siinä seistä tökötti paksussa talvihaalarissaan ja puristi kädessään valkoisia ruusuja.

Oman itkuni läpi vilkuilin tunteiden liikkeitä lapseni kasvoilla. Hän tarkkaili mummia, katsoi maahan, vilkaisi ukkia, katsoi taas maahan. Näin hän kävi läpi sukulaisten tunnereaktiot ja arvioi tilannetta. Hänen kasvoillaan kävi kysymyksiä, vastauksia, jännitystä ja jotakin ihan uutta jota en aikaisemmin ollut niillä nähnyt.

Kotimatkalla oli Mannan kysymysten aika. Miksi hän kuoli, miltä kuoleminen tuntuu, missä hän nyt on, mihin ihminen menee kuollessaan, voiko sinne nähdä, mitä siinä laatikossa oli, miksi sen päälle lapioitiin hiekkaa. Voiko kuolleille puhua. Nähdäänkö me häntä vielä joskus.

Mitä siinä laatikossa oli.

Sanonko tuhkaa ­– mitätöinkö silloin vainajan hautaamisen merkityksellisyyden? Sanonko muistoja – äh tunnehöttöä joka herättäisi lisäkysymyksiä siitä, mitä materiaalia muistot ovat. Sanonko maalliset jäännökset – eihän se tarkoita lapselle mitään, vaan on aikuisjäykistelyä. Voisiko lapsen ajattelu ulottua ruumiin tuhkaamisen kaltaisiin asioihin? Aiheuttaisiko se vain painajaisia? Lapsen konkreettisimpaan kysymykseen oli kaikkein vaikeinta vastata.

Mummin haudalla äitienpäivänä

Kuolema ei ole perheessämme uusi asia eikä uusi puheenaihe. Olin pettynyt itseeni ja pohdin, mihin sanat katosivat. Onhan toki niin, ettei vainajaa enää pestä ja pueta sukulaisvoimin. Arkkua ei nikkaroida itse eikä pidetä avoimena siunaustilaisuudessa. Tämä puoli kuolemasta on ulkoistettu asiantuntijoille. Kansi on kiinni.

Yleisesti kuitenkin tiedostamme, että konkretia, kuten kuolleen omaisen näkeminen, auttaa ymmärtämään, mitä on tapahtunut. Hautajaisjärjestelyt pakottavat toimimaan. Kuoleman avoin kohtaaminen ja arkiset askareet voivat kuntouttaa surevaa mieltä ja elvyttää lamaantunutta toimintakykyä.

Kuolemasta puhuminen on tärkeää, sillä sanat muovaavat ajattelua ja ajattelu toimintaa. Onko minulla riittävän laaja sanavarasto? Osaan perustaa someen In memoriam -sivun ja postata osanoton, mutta osaanko puhua läheisensä menettäneelle ystävälle tai olla arjessa tukena hänen ehdoillaan? Osaanko sanoittaa lapselle sen, mistä uurnan tuhka on peräisin?

Kuolema on ollut tämän syksyn puheenaihe monissa medioissa. Se on mielestäni hyvä asia. Elämän ja kuoleman rajaviivasta on käyty vilkasta julkista keskustelua viiden entisen kansanedustajan alettua kerätä nimiä kansalaisaloitteeseen eutanasian laillistamiseksi. Perhenäkökulmaa esitteli monipuolisesti Marja Hintikka Liven jakso, joka avasi katsojille mm. lastenpatologin ja lastaan saattohoitavan äidin ajatuksia ja neuvoi, miten lasten kanssa voi puhua kuolemasta. Videolla lapsilta kysyttiin Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? ”No siltä lähtee se iho kokonaan.” ”Kaivetaan iso kuoppa ja sitten se ihminen laitetaan sinne.” ”Jotkut laitetaan tuleen!”

No niin. Lapset osaavat edelleen suhtautua myös kuoleman konkreettisiin puoliin hyvin luontevasti, vaikka aikuiset ovat iät ajat hämänneet heitä kummallisin kiertoilmaisuin. Pelko pois.

Illalla kysyin Mannalta, miltä hautaaminen oli tuntunut. “Surulliselta”. Tuntuiko se surulliselta siksi, että kaikki ympärillä itkivät? Tyttö kääntyi kiivaasti minua kohti näyttäen Pikku Myyltä. “Ei! Olin surullinen, koska hän oli mun oma setä ja nyt hän on kuollut!” Manna itki.

Suru. Se siis oli se tunne jonka näin lapseni kasvoilla haudan äärellä. Se, jota ihmettelin, jota en tunnistanut. Hän on vielä pieni, mutta se ei tarkoita ettei hän voisi surra omaa suruaan. Eikä se tarkoita, ettei hänellä olisi valmiuksia ymmärtää kuoleman konkreettisuutta tai abstraktiutta. Hän tuntee, tietää ja tajuaa. Hänellähän on taito kysyä kaikki oikeat kysymykset.

#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.