Epävarma parisuhteesta, varma lapsesta?

Flickr, Faith Kashefska Lefever

Joskus ihminen voi olla varmempi halustaan tulla vanhemmaksi, kuin omasta parisuhteestaan. Ehkä kymmenen vuoden seurustelun jälkeen jompikumpi huomaakin, että valitsisi nyt toisenlaisen kumppanin. Lasta olisi kuitenkin jo yritettävä, viimeiset hetket ovat käsillä. Onko järkeä epäillä suhdetta, jossa kaikki unelmat olisivat käden ulottuvilla? Onko suurempi riski lähteä suhteesta vai jäädä siihen?

Kolme-nelikymppisenä aloitetussa parisuhteessa tilanne voikin olla se, että perheen perustamisen aika tulee, ennen kuin edes tuntee omaa kumppania kovin hyvin. Ensitreffeiltä saakka keskeinen kysymys saattaa olla, voisiko tämä henkilö olla potentiaalinen isä tai äiti omalle lapselle. Halu saada lapsi voi jo alun perin saada ihmisen sitoutumaan sellaiseen parisuhteeseen, joka ei tunnu oikealta. ”Nyt tai ei koskaan!”

Moni kuvaa esimerkiksi naimisiin menemisen tuntuvan suuremmalta sitoutumiselta, kuin lapsen saamisen. Lapsen vanhempina kumppanit ovat kuitenkin sidotut toisiinsa lopun elämää – verrattuna siihen, jos lapseton pari päättäisi erota. Moni eropari kohtaa toisiaan vielä kiikkustuolissa, lastenlastensa juhlissa.

Joskus lapsesta voi tulla kuin ratkaisu siihen epävarmuuteen, jota ihminen tuntee suhteessa kumppaniinsa. Epävarmuus parisuhteesta voikin nopeuttaa vauvapäätöstä. Joku voi haluta saada lapsen äkkiä, ennen kuin suhde ehtii päättyä. Se voi olla tapa sitoa kumppania omaan itseen, tai varmistaa vanhemmaksi tuleminen. Onko tämä järkevää taktikointia vai kumppanin hyväksikäyttöä? Voi olla esimerkiksi epäreilua kertoa kumppanille viiden vuoden päästä, että ”oikeastaan en ollut sinusta riittävän kiinnostunut”. Toisaalta harva katuu pitkällä tähtäimellä sitä, että on saanut lapsen. Päätös lapsesta voi myös olla kumppanien yhteinen, vaikka epävarmuus parisuhteesta olisikin tiedossa.

Ihmisen ”itseisarvo”

Elämä on täynnä ristiriitoja, joihin ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia. Kukaan ei voi tietää toisen puolesta, mikä on oikea ratkaisu parisuhteessa tai perheen perustamisessa. Jos joudumme jatkuvasti pohtimaan, onko parisuhteemme ”se oikea”, silloin on syytä hiljentää vauhtia ja käsitellä asiaa vielä. Toisaalta elämässä on hyvä kohdata myös realiteetit: jokaisessa parisuhteessa huuma hellittää, eikä kukaan puoliso tunnu joka päivä maailman ihanimmalta. Mikäli haluamme lapsia, sille on biologiset rajat, ja joskus on vain tehtävä päätös, haluaako lapsen vai ei.

Hyvä neuvo on, että jokaisella ihmisellä tulee aina olla ”itseisarvo”. Puoliso ei voi olla pelkkä väline lapsentekoon. Onnellisessa parisuhteessa tarvitaan molemminpuolista kunnioitusta. Se on myös lapsen etu. Vanhempien hyvinvointi lisää lapsen hyvinvointia.

Lapsi ei myöskään voi olla väline parisuhteen ristiriitojen käsittelemiseen. Lapsi ei voi olla vastuussa siitä, pysyvätkö hänen vanhempansa yhdessä vai eivät. Monilla pareilla lapsen saaminen myös heikentää tyytyväisyyttä parisuhteeseen.

Iän tuomat rajoitteet voivat pakottaa kohtaamaan epävarmuuden omasta parisuhteesta. Se on mahdollisuus työstää ja tutkia asiaa. Kyseessä on sinun arvokas elämäsi. On tärkeää, että voit pohtia, mitä haluat elämässäsi. Olisiko mahdollista ottaa esimerkiksi puolen vuoden aikalisä ja pohtia perinpohjin, mihin suuntaan lähdet – tai jäät?

Tahattomasti lapsettomien suru

Olarin seurakunta järjesti lapsettomien lauantain viime viikonloppuna. Oli yksi ensimmäisiä upeita, aurinkoisia viikonloppuja. Töihin lauantaina? Eiiiii!
Mutta tilaisuus osoittautui paljon, paljon tärkeämmäksi kuin auringon palvominen. Minä sain järisyttävän kokemuksen siitä, mitä on osallistua toisten suruun.

Tilaisuudessa kirjailija Pirre Saario kertoi oman tarinansa lapsettomuudesta, sen kylmäävästä ilmoituksesta lääkärin suusta, ja sitä seuranneesta epätoivosta. Miten kerron? Kenelle kerron? Miksi kertoisin? Kirjailija etsi myös kirjoja lapsettomuudesta, muttei löytänyt. Siksi hän kirjoitti omansa, kirjan nimeltä Haikara lentää ohi.  Hän teki myös sen päätöksen, että kertoi kaikille: olemme lapsettomia, emmekä tule saamaan lasta. Tämä helpotti. Kyselyt ja utelut loppuivat ja muuttuivat normaaliksi, ystävälliseksi puheeksi sukulaisten ja työtovereiden kesken.

Olemme hiljattain kirjoittaneet Väestöliiton parit ja sinkut-sivustolla tutkimustuloksesta, jonka mukaan lapsettomien naisten hyvinvointi kohenee iän myötä. Tätä samaa sanoi myös Pirre Saario: tuntuu paremmalta, eikä vauvojen katseleminen tai tuuditteleminen enää satu. Perhe-elämä on löytynyt myös ihan uudella tavalla aikuisella iällä. Kirjailija on varaäitinä nuorelle turvapaikanhakijalle, joka ei ole nähnyt omaa äitiään kolmeen vuoteen. Sukulaislapsia käytetään vierailuilla ja ulkomaillakin – silloin hulinaa riittää! Tulee mieleen ajatus, miten ihana täti Pirre Saario onkaan. Antaa aikaansa ja ottaa mukaan!

Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta oli tehnyt valokuvakirjan nimeltä Odotus. Viiden vuoden ajan hän kuvasi lapsettomuudesta kärsiviä naisia aina samassa, kuvattavalle tärkeässä paikassa. Usein se oli paikka, missä oli toimitettu parin vihkiminen. Vuodet vierivät, mutta pysähdyttävissä kuvissa nainen oli aina yksin. Valokuvaaja kertoi, että hänelle oli tärkeää vangita kuviinsa ajan kuluminen. Sillä aika on monelle lapsettomalle vihollinen. Eikä kukaan lapsettomista naisista silti tiedä, miten itse kunkin koettelemukset, hoidot tai vaikkapa adoptioprosessi tai lahjasoluihin turvautuminen päättyvät.

Keskustelimme tilaisuudessa myös lapsenlapsettomuudesta, ja siitä huolesta, joka tulee, kun ihminen vanhenee mutta ei ole lasta, tai sitä näppärää lapsenlasta, johon turvautua. Myös Pirre Saario kertoi tästä ajatuksesta. Hän soittaa nykyään monta puhelua ja hoitaa monta asiaa iäkkäiden vanhempiensa puolesta. Kuka sitten joskus hoitaa ne hänen puolestaan? Mieleeni tuli ajatus, millainen tragedia on jäädä lapsenlapsettomaksi. Mitä voit sanoa, kun ihmiset esittelevät lapsenlastensa kuvia ja kertovat tytärtensä ja poikiensa vauva-uutisia? Sillä lapsettomuuden ja lapsenlapsettomuuden kipu voi olla joillekin ihan hallittava elämän tosiasia, mutta toisille kuin veitsen sivallus kahvilassa, kampaajalla, työpaikalla.

Tyhjän sylin rukoushetki sulki pienen piirin tämän maailman tietämättömiin. Oli vain kirkkomusiikki, jostakin kaukaa kuuluvat rukoukset ja kynttilöiden lepatus. Tuntui, että tämä jumalanpalvelus todella puolusti paikkaansa, sillä tämä määrä tuskaa todella huusi lohtua! Yleisössä monet pyyhkivät kyyneleitä ja niin minäkin. Kauppakeskuksen kappelin hämärässä sain osallistua toisten suruun ja surin siinä samassa hartaassa tunnelmassa omanikin, paljon pienemmät surut. Jäljelle jäi nöyrä tunne ihmisyydestä, tuen tarpeesta ja tarpeeseen vastaamisesta.

Heli Vaaranen, Väestöliiton parisuhdetiimin esimies,  psykoterapeutti

Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys

Viime aikoina lehdissä on kirjoitettu paljon lapsettomuudesta. Päättäjät ovat huolissaan väestön määrän putoamisesta. Tilastot kertovat, että lapsia tehdään koko ajan vähemmän. Osa ihmisistä on lapsettomia omasta tahdostaan ja heidän valintaansa tulee kunnioittaa. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta saa lasta vaikka kuinka haluaisivat.

Ihmisten erilaiset elämäntilanteet häviävät tilastoiden keskiarvoihin. Lehtien otsikot voivat tuntua tahattomasti lapsettomista kipeältä. Moni heistä saattaa ajatella, että kyllähän sitä lapsia tekisi, jos se olisi mahdollista.

Jokaisella lapsettomalla ihmisellä on oma tarinansa lapsettomuudesta. Se saattaa olla tarina siitä, kuinka koko elämä on mennyt oikean kumppanin etsintään. Rakkaussuhteita on ollut, mutta ne ovat päättyneet ennen vakiintumista. Lapsettomuuden tarina voi myös kertoa rakkauden löytymisestä, mutta sen jäämisestä lapsen osalta hedelmättömäksi. Elämä on ollut molemmille vuoristorataa, jossa toiveet, kaipaus, odotus ja pettymys ovat vuorotelleet. Sekä rakkauden etsijä, että sen löytäjä voivat olla molemmat uupuneita, uupuneita odottamaan ja pettymään toiveessaan saada oma lapsi.

Jossain vaiheessa jokainen ihminen väsyy kaipaamiseen. Voi olla helpottavaa tulla ikään, jolloin lasten saanti tulee biologisesti mahdottomaksi. Vaikka olisi surrut omaa lapsettomuuttaan jo pitkään, saattaa tuntua helpottavalta päästää viimeisestäkin toivon rippeestä irti. Silloin elämää voi alkaa rakentamaan niille odotuksille, jotka ovat vielä mahdollisia.

Irti päästäminen vuosikymmenien mittaisista haaveista ei ole kuitenkaan helppoa. Kun on odottanut ja tehnyt paljon töitä jonkin asian suhteen, voi tulla tunne, että pettymykselle pitäisi olla joku kohde. On hankalaa kun ei ole ketään johon kohdistaa kaikkea sitä tunteiden sekamelskaa. On aika persoonatonta olla vihainen elämälle. Ihmisille opetetaan pienestä pitäen, että kaikille pitää olla reilu ja kohtuullinen. Elämä ei kuitenkaan aina ole reilu takaisin. Vaikka tekisi kaiken oikein, ei aina saavuta mitä haluaa.

Lapsettomuuden suru on kummallista surua. On helpompaa lohduttaa läheisensä menettänyttä kuin ihmistä joka suree jotakin joka ei ole koskaan elänyt. Kysymys on kuitenkin samalla tavalla menetyksestä. Sisäisestä potentiaalista, lapsesta joka on elänyt ihmisen mielessä hyvin pitkään, mutta ei ole koskaan saanut muotoa. Nykyään tiedetään, että suru ei ole kaunis kaari joka alkaa menetyksestä ja päättyy hyväksymiseen. Suru tekee pienen pesän ja on aina olemassa, toisinaan pienempänä ja toisinaan suurempana. Yleensä heräten eloon aina silloin kuin menetyksestä muistutetaan. Myös normit, joita yhteiskunnassa luodaan, saattavat joskus ylläpitää surua. On kipeää huomata, että itseltä uupuu jotain sellaista jota valtaosalla on.

Voiko menetyksestä huolimatta elää hyvää elämää? Suomen Kuvalehti järjesti 2009 kirjoituskilpailun teemalla ”hyvä elämä”. Kirjoittajat olivat enimmäkseen ihmisiä, joiden elämässä oli ollut isoja suruja, ei niitä joiden elämä oli mennyt oppikirjan mukaan. Kaikki kirjoittajat olivat erilaisissa elämäntilanteissa, oli leskiä, perheellisiä ja sinkkuja. Kirjoituksista saattoi tehdä muutamia tärkeitä huomioita. Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys. Kukaan ei pysty sitä välttämään. Oma asenne ja pyrkimys pienistä asioista ja hetkistä nauttimiseen auttaa. Se, että tulee taloudellisesti toimeen tuo turvan, rikas ei tarvitse olla. Viimeisenä ja kaikkein tärkeimpänä ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, hyviä ihmissuhteita.

Positiivisen psykologian tutkimuksissa on saatu samankaltaisia tuloksia. Ihmisille tärkeintä näyttää olevan se, että he itse kokevat elävänsä merkityksellistä elämää. Ihminen tunnistaa omat hyvät ominaisuutensa ja pystyy käyttämään näitä johonkin yhteiseen hyvään. Ihminen tarvitsee myös kokemuksen sitoutumisesta ja kuulumisesta johonkin. Se voi olla sitoutumista toiseen ihmiseen, ihmisiin tai sitoutumista johonkin itselle tärkeään asiaan.

Jokaisen ihmisen kipu on aina ainutlaatuisesti koettu. Voimme kuitenkin yrittää ymmärtää jotakin tuosta kärsimyksestä, koska surua me koemme kaikki. Yhteiskunnassa olisikin tärkeä viljellä enemmän sitä asennetta, että pyrittäisiin näkemään yhdistäviä asioita, ei erottavia. Tällä hetkellä valtamediassa vilisee kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat, lapsettomat parit ja perheelliset, parisuhteessa elävät ja sinkut. Listaa voisi jatkaa pitkään. Olisi hyvä aina ajoittain muistaa, että ihmisiä lopulta yhdistävät useammat asiat kuin erottelevat.

Oxford Handbook of Positive Psychology (2009). Snyder, C.R ja Lopez, S.J. Oxford univercity Press.

Huomenna, 13.5. vietetään Lapsettomien lauantaita.

Kiitos hyvästä

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

Kättelyn ja tervehtimisen jälkeen istumme tuokion hiljaa. Lähes kaksi vuotta sitten olimme hyvästelleet muutaman tuloksettoman hoitoyrityksen jälkeen. Laran munarajojen toiminta oli 30-vuotiaana lähes hiipunut. Pari halusi kutenkin yrittää hedelmöityshoitoa omilla sukusoluilla. Erilaisten stimulaatioyritysten tuloksena oli vain kolme alkiota ja yksi keskenmeno.

Odottaessani keskustelun heräämistä, mieleeni muistuu kortti, jonka Lara lähetti minulle jossain tutkimusten ja hoitoyritysten vaiheessa. Siinä oli siteeraus Helena Anhavan runosta:

”En voi katsoa tätä,
otan oikeuden olla pieni ja surkea,
menen kyyryyn itseni sisään
monen verhon taakse.
Näin ei luonto voinut tarkoittaa,
joku käsitti väärin, ihminen,
tiede, joka teki enemmän kuin voi.”

Muistan keskustelumme siitä, kuinka epäreilulle tuomio munasarjojen toiminnan hiipumisesta tuntui e-pillereiden lopettamisen jälkeen. Miksi kukaan ei varottanut? Rutiinikontrolleissa aina sanottiin kaiken olevan hyvin.

Ajatus luovutetuista munasoluista ei tuolloin tuntunut omannäköiselle ratkaisulle, ja pari päätti lopettaa hedelmöityshoidot. ”Jos asia olisi tiedostettu aiemmin ja munasolujen ennakoiva pakastaminen olisi ollut mahdollista, olisin ehkä voinut sitä harkita.” Lara pohti tuolloin tilannettaan.

Mieleeni nousee ajatus: Onkohan mieli muuttunut? Onneksi maltan olla hiljaa ja kuunnella.

”Haluttiin tulla tapaamaan ja kertomaan, että meillä on kaikki hyvin.” Otso avaa keskustelun. ”Päätimme vaihtaa suuntaa ja valita adoption. Muistat varmaan, että työmme puolesta olemme viettäneet paljonkin aikaa kehitysmaissa – sekin osaltaan vahvisti päätöstämme. Vaikka ensin oli vaikea hyväksyä Laran tilannetta, on pakko sanoa, että kohdallamme muutos on ollut mahdollisuus. Kaikki se hyvä mitä voimme tehdä, tuli näkyväksi kun uskalsi sulkea yhden oven ja päästää irti itse kirjoittamastaan elämän käsikirjoituksesta.”

Lara jatkaa: ”Haluttiin tulla kiittämään kaikesta. Oma diagnoosini oli shokki. Tilanteemme oli monin tavoin kurja ja elämä tuntui juuri tuolloin täydellisen epäreilulle. Täällä purimme aika näyttävästikin tunteita ja kotona käperryimme itsesääliin. Sitten vielä kieltäydyimme ”järkevästä” hoitotarjouksesta. Jaksoitte kuitenkin kaikissa tilanteissa myötäelää tunteitamme, välittää meistä ihmisinä ja tukea omia ratkaisujamme. Se antoi voimaa ja rohkeutta mennä eteenpäin, eheytyä.”

Keskustelussa nousee esille kerran jos toisenkin hoitajiemme tarjoama ”matalan kynnyksen” TUKI-toiminta ja sen mittava merkitys Laran ja Otson lapsettomuuskokemukselle: ”Koskaan emme jääneet ulkopuolelle, yksin tai pulaan.” Kuulumisten vaihtamisen jälkeen saattelen pari oman tutun hoitajan luokse: kiitoksen voima on valtaisa ja haluan sen tavoittavan oikean osoitteen!

Kävellessäni takasin työhuoneeseeni, tiedostan että on aika kirjoittaa piste tälle pari vuotta sitten aloittamalleni blogisarjalle. Tämäkin on hyvä lopettaa kiitoksiin. Kiitos potilailleni ja tiimille, jossa olen saanut työskennellä – ilman teitä tämä ja lukuisat muut kertomukset, jotka elävät sydämessäni, eivät olisi mahdollista. Kiitos lukijoilleni – vaikka kohta pudotan paperille sen viimeisen pisteen, jään miettimään muutosta ja mahdollisuutta: ehkä tapaamme jollain muulla foorumilla jonkun toisen otsikon alla.

Monesko kerta toden sanoo?

Lapsettomuuslääkärin mietteitäshutterstock_171251717

Unet ovat joskus hyvin todentuntuisia ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kuten uneni, jonka tässä kuvaan.

Unessani avasin joulukalenterin luukkua ja löysin sieltä kauniin sulkakynän. Mieleni valtasi kiitollisuus ja päätin heti kirjoittaa kirjeen. Eteeni ilmestyi tyhjä paperi eikä minun tarvinnut kuin hymyillä kynälle, niin ajatukseni piirtyivät yönsinisellä musteella paperille eheänä kaunokirjoituksena:

”Hyvä Joulupukki, olen Leena Lapsettomuuslääkäri Väestöliiton Turun klinikalta ja kirjoitan sinulle jälleen Joulun lähestyessä.

Miten voit? Vuosihan on jo pitkällä ja Joulu – lasten odottama juhla – lähestyy.

Olet varmaan pannut merkille kuinka syntyvyysluvut laskevat Suomessa. Lehdissä kirjoitetaan: ”Suomessa syntynyt tänä vuonna ennätysvähän lapsia”! Olen pohtinut, mahtaako lapsien loppumisen uhka jo näkyä Korvatunturilla tonttujen työmaalla lahjapajassa? Oletteko joutuneet pohtimaan tuottavuuskysymyksiä ja yhteistoimintaneuvottelukutsua?

Olet varmaan lukenut Väestöliiton perhebarometrin vuosimallia 2015 – siinä tutkija Anneli Miettinen pureutuu pohtimaan syitä syntyvyyden laskuun. Lastenhankinnan ”kulttuurisen maiseman” muutos osoittautui yhdeksi keskeiseksi tekijäksi. Monilapsinen perhe ei ole enää arvo eikä unelma.

Asiat eivät luonnollisestikaan ole mustavalkoisia – on myös suuri joukko perheitä, johon toivottaisiin lapsia, mutta toiveesta ei tunnut tulevan totta.

Kuten varmaan muistat, sydäntäni lähellä ovat juuri ne perheet, joissa lapsettomuus ei ole oma tietoinen valita vaan tahaton, ei toivottu elämäntilanne. Näiden perheiden vaiheita työssäni myötäelän ja haluni olisi tukea heitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Hedelmöityshoidot ovat vuosikymmenien saatossa tehostuneet – valtaosaa lasta toivoista voidaan tuloksellisesti auttaa. Joskus lapsettomuus ratkeaa ilman lääketieteellistä hoitoa tai ihan kevyesti auttamalla, mutta joskus joudutaan tekemään useampia hedelmöityshoitoja. Niissä tilanteissa kuulen aika ajoin kysymyksen: ”Milloinhan tämä onnistuu? Monesko kerta toden sanoo?

Silloin olen neuvoton – minulla ei ole tiedossani oikeaa vastausta. Tiedän vain, että toivosta ei kannata luopua.

Toivoisinkin – jos Kovatunturin tiedeyksikkö on työssään edistynyt – tänne Turun klinikalle sitä kristallipalloa, joka kertoisi oikeat suuntaviivat. Kulkeako eteenpäin vai vaihtaisiko kokonaan suuntaa?”

Havahdu hereille ja pohdin: Unet ovat unia, sadut satua. Ja kaikki tietävä kristallipalloni jäänee edelleen haaveeksi.

Siitä huolimatta tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että voin olla mukana tässä työssä, jonka ansiosta monen perheen Joulujuhla on saanut uutta väriä, eloa ja näkökulmaa.

Levollista Joulun odotusta jokaiseen kotiin!

Miesten tekemää ruokaa

Lapsettomuuslääkärin mietteitä  shutterstock_246521713

Perheeni kesäperinteisiin on parinkymmenen vuoden ajan kuulunut rosvopaistin valmistus. Se on tapahtuma, josta riittää puhetta niin ennen kuin jälkeen h-hetken: se on suuri juhlapäivä, jolloin saadaan miesten tekemää ruokaa!

Kulunut kesä yritti livahtaa ohi ilman yhtään rosvoilua, mutta onneksi lokakuun viimemetreillä asia korjaantui. Saatiin kokoon oma ydinperhe ja vahvistukseksi puolisoni nuoremman tyttären sekä kummityttöni perheet. Lopulta kymmenen miehen joukko kolmesta sukupolvesta puuhasi lammaskuopan ympärillä.

Miesten viikko nostaa mieleeni tuon mieluisan tapahtuman rakkaat muistikuvat ja monimuotoiset aatokset.

Aamuvarhaisella alkaa kuopan kaivuu. Kuopan pohjalle ja reunoille ladotaan tiilet, sitten arvokas tulen sytytys. Puolenpäivän tietämissä annetaan hiilloksen hiipua ja lammaspaketti lasketaan kuoppaan. Nuotion uudelleen sytytyksen jälkeen alkaa hidas ruuan valmistus, johon kuuluu myös makkaranpaisto, mutta ennen kaikkea tarinointi.

Ryhmän pääkokkina häärii puolisoni – suvun taata jo vuodesta 2005. Tällä kertaa apukokkikaartiin kuuluvat omat aikuiset poikamme. Lisäksi mukana ovat poikiemme lanko ja serkun puoliso – nämä isäihmiset ovat aikoinaan intensiivisesti osallistuneet lastenhoitorinkiimme ja toimineet tärkeinä miesesikuvina pojilleni. Viisi pikkuserkusta muodostaa avuliaan kokkipoikaryhmän, joka imee itseensä aikuisten tarinoita, puheenparsia ja pakinoita.

Apukokeista nuorin, kummityttöni 5-vuotias kuopus, mielii koululaisten taitoihin ja harjoittelee laskemista aina, kun se vain on mahdollista. Kun pohdimme ruuan valmistumisaikataulua, hän tuumailee: ”Tässä kokkijoukossa on kolme isää. Kymmenen miinus kolme on seitsemän.” Hetken hän katselee kummisetäänsä eli kuopustani sekä veljensä kummisetää, esikoistani ja jatkaa päätelmiään: ”Seitsemällä ei ole lapsia. Tässä on siis kolme isää, kaksi poikamiestä ja viisi poikaa.”

Samalla kun iloitsemme onnistuneesta joukko-opin tehtävästä, nousee mieleeni lapsettomuuden laskuopin aksiooma #yksiviidestä. Lapsettomuuslääkärinä tiedän, että lähestyvä isänpäivä on monelle miehelle raskas muistutus omasta tahattomasta lapsettomuudesta.

Yllä kertomani miesvoimainen tarina voi jopa vihastuttaa – pitäisihän lapsettomuuslääkärin tietää, että vanhemmuus ei ole itsestään selvyys ja ”yksi viidestä”-sääntö koskettaa myös miehiä. Juuri siksi halusinkin tarinan kertoa: tarina muistuttakoon, kuinka arvokkaita ovat sukupolvien ketjun voimallinen yhteenkuuluvuus, henkisen pääoman siirtäminen ja rakkaus. Kun tuosta kaikesta jää paitsi, kun toive isyydestä ei täyty, syntyy surua ja kipua.

Olen nähnyt tuon surun, mutta olen myös nähnyt sen muuttuvan iloksi. Älkää menettäkö toivoanne, älkää luopuko haaveestanne!

#miestenviikko #yksiviidestä #toiveisyydestä

Montako lasta haluat?

 Syntyvyyden lasku tarkoittaa, että moni toivottu lapsi jää saamatta

Olin puhumassa lukiolaisille lastenhankinnasta. Yksi kertoi suunnittelevansa neljää lasta, yksi tiesi ettei halua niitä lainkaan. Hiljainen enemmistö kuunteli heitä tarkasti. Arvelin heidän sijoittuvan toiveissaan näiden välille, noin kahden lapsen kohdalle. Ajattelin, vaikka en sitä tietenkään sanonut ääneen, että näiden nuorten ihanteet tulevat pikemmin alittumaan kuin ylittymään.

Meillä syntyy hyvin vähän ei-toivottuja lapsia. Tämä kuuluu hyvinvointivaltion ja seksuaalivalistuksemme suuriin saavutuksiin.

Samalla meillä jää moni toivottu lapsi syntymättä. Tämä on hyvinvointivaltion ja perhesuunnittelun uusi haaste.

Ylen A2 Lisääntymis-illassa keskustellaan  siitä, mitä päättäjien tulisi tehdä laskevan syntyvyyden Suomessa. Samalla viikolla Väestöliiton Väestöntutkimuslaitos viettää 70-v. juhliaan. Juhlaseminaari  Tieteiden talossa, jota voi seurata myös netistä, koskee muun muassa talouden kriisin vaikutuksia Euroopan syntyvyyteen.

Lasten saanti on ollut tutkimuslaitoksen keskeisimpiä aiheita aina vuodesta 1947 asti. Väestötieteen vuosikirjamme ensimmäisissä numeroissa ilmestyi Armas Niemisen kirjoittama artikkeli ”Tietoja Helsingin suurista ja keskisuurista perheistä sekä niiden oloista vuonna 1943” ja Leena Valvanteen tutkimus ”Syntyvyyden säännöstelyn sosiaalisesta ja terveydellisestä taustasta Suomessa”. Painopisteet ovat noista ajoista toki muuttuneet. Sodan jälkeisessä Suomessa pohdittiin asumisen ahdinkoa. Elin- ja koulutustason noustessa vanhemmuuden myöhentyminen ja lapsettomuus nousivat tutkimusaiheiksi, ja tuorein Perhebarometrimme etsi vastauksia kysymykseen syntyvyyden uudesta laskusta.

Miten tämän päivän syntyvyyden laskuun tulisi suhtautua? Siitä on liiankin helppo olla yleisesti ja epämääräisesti ”huolissaan”. A2-illan traileri kysyy, romahtaako yhteiskunta kun lapsia syntyy vähemmän? Lyhyt vastaus on: ei. Ainakaan näin ei ole käynyt viimeisen sadan vuoden jatkuvan syntyvyyden laskun aikana.

lapsilukukaavio

Usein jäämme seuraamaan vain keskimääräistä lapsilukua, joka on nyt muuttunut vuoden 2010 1,87 lapsesta naista kohden tämän vuoden noin 1,65 lapseen. Olennaista olisi kuitenkin nähdä keskiarvolukujen takaa ne oikeat ihmiset jotka lapsia tekevät, tai haluaisivat tehdä, ja heidän erilaiset elämäntilanteensa.

Myös suomalaisten lapsilukua koskevat ihanteet näyttävät nyt olevan laskussa. 2010 -luvun syntyvyyttä koskevissa kyselyissä aiempaa useampi ei halunnut lapsia lainkaan, ja harvempi halusi kolmea tai useampaa lasta. Samanlaista viestiä saa tuoreimmasta Eurobarometristä (ks Kuvio).

Niin ihanteet kuin lapsilukukin ovat pienentyneet eniten niissä väestöryhmissä, joissa on vähemmän koulutusta ja resursseja. Lapsettomuus on myös yleisintä pientuloisimmilla naisilla ja miehillä. Keskiluokka taas pohtii tarkasti mahdollisuuksiaan yhdistää työtä ja perhettä niin, että vastuullinen vanhemmuus varmasti toteutuisi. On paradoksi, että meillä on miltei maailman anteliain kokoelma perhepoliittisia etuuksia, ja silti vanhemmaksitulo askarruttaa ja ahdistaa niin monia nuoria aikuisia.

Syntyvyyden huolen, sikäli kun sellaista on, voisi kanavoida seuraavasti:

  1. Kohotamme tietoa lisääntymisterveydestä ja hedelmällisyydestä, ja tuemme hedelmöityshoitoja kaipaavia. Vastentahtoinen lapsettomuus ja raskaaksitulovaikeudet ovat yleinen ja edelleen liian usein vaiettu tai väheksytty ongelma.
  2. Suomeen on ehkä juurtumassa pienten perheiden ihanne. Jos yhä useampi toivoo nolla tai vain yhtä lasta, emme leimaa tätä huonoksi vaihtoehdoksi.
  3. Lopetamme jo toista hallituskautta jatkuneen julkisen keskustelun lapsiperheiden palvelujen leikkaamisesta. Se antaa vääriä signaaleja. Ihmisen käyttäytyminen seuraa herkästi vertaisten ja yleisen ilmapiirin viestejä siitä, onko nyt sopiva hetki saada lapsia vai kannattaako odottaa parempia aikoja.
  4. Lopetamme lapsiperheiden palvelujen leikkaamisen. Työn ja perheen yhdistämisen haasteet ovat yhtä tärkeämpi tekijöitä niille nuorille aikuisille, jotka nyt lykkäävät ensimmäisen lapsen saantia. Päivähoitomaksut ja hoitovapaat taas merkitsevät paljon niissä perheissä, joissa pohditaan seuraavan lapsen saamista.
  5. Unohdamme toiveet siitä, että syntyvyyden nosto korjaisi väestön ikääntymiseen liittyviä haasteita. Se on jo liian myöhäistä, vaikka vauvabuumi alkaisi heti huomenna. Sitä paitsi vauvoja ei tehdä bruttokansantuotetta varten, vaan päinvastoin.

Lähteet:

Anneli Miettinen: Miksi syntyvyys laskee? Perhebarometri 2016. Väestöliitto.
Lassi Lainiala: Toiveesta toteutukseen. Suomalaisten lastenhankintaa selittäviä tekijöitä. Väestöliitto 2012.

Sinkun perhearvot

Sinkku ja perhearvot

Kuva: Playbuzz-sivusto

Sinkkuystäväni kertoi, että sukulainen kuvasi hänen perheettömyyttään arvovalinnaksi. Sukulainen oli nähnyt nuorena naimisiinmenon ja perheen perustamisen jokaisen omana valintana. ”Sinkulle jäi omaa nautintoa tavoittelevan bilettäjän rooli”, ystäväni totesi.

Perheettömällä voi olla perhearvot. Perheetön voi yli kaiken haluta parisuhteen, lapsia, avoliiton tai avioliiton. Perheetön voi pyrkiä arvojensa mukaiseen elämään deittaamalla, etsimällä aktiivisesti kumppania ja heittäytymällä uuteen suhteeseen, vaikka pettymykset pelottaisivat. Muiden silmissä villiä elämää viettävä yksineläjä voi tehdä kaikkensa, jotta hän olisi tavoitettavissa ja kohdattavissa, ja löytäisi ihmisen, kenen kanssa voisi perustaa perheen. Bilettävä tai deittaileva sinkku voi joskus nähdä enemmän vaivaa perhearvojensa eteen kuin sellainen perheellinen, joka elää esimerkiksi työlleen.

Arvojen mukaisen elämän sanotaan lisäävän onnellisuutta. Parisuhdetta ja perhettä toivova sinkku voi kokea olevansa pattitilanteessa. Hän tietää minkälaista elämää hän haluaisi viettää, mutta kokee, ettei hyvistä yrityksistä huolimattakaan ole päässyt toivottuun lopputulokseen. Torstai-illan treffit voivat olla valovuosien päässä siitä tunteesta, että tämän ihmisen kanssa ollaan sielunkumppaneita ja hankitaan lapsia.

Parisuhteen löytämiselle ei ole yläikärajaa. Kaiken ikäiset voivat etsiä kumppania ja muodostaa kahden aikuisen perheen tai uusperheen. Sen sijaan biologisten lasten suhteen jokainen sinkku joutuu kohtaamaan omat rajansa. Suomalaisista vain 15 prosenttia ihannoi lapsettomuutta.

Tahattomaan lapsettomuuteen on voinut johtaa esimerkiksi parisuhteen päättyminen hetkellä, jolloin perheen perustaminen olisi ollut ajankohtaista. Tai hedelmällisessä iässä ei löytynyt sopivaa kumppania. Toisaalta lasten saaminen yksin on ainakin jossain määrin mahdollista nykyään. Naiset voivat yrittää raskaaksi tulemista hedelmöityshoitojen avulla tai yksineläjä voi adoptoida lapsen. Kumpikin sukupuoli voi myös sitoutua tuki- tai sijaisperhetoimintaan tai esimerkiksi kummilapsiin. Perhearvoja voi toteuttaa vapaaehtoistyössä tai uravalinnassa. Perhekaipuu ei välttämättä tyydyty muiden lapsia hoitamalla, mutta sitoutuminen lapsiin voi helpottaa hoivan tarvetta. Ihmisen on hyvä pyrkiä vaikuttamaan niihin asioihin, joihin hän tällä hetkellä pystyy vaikuttamaan.

Toivosta kiinni pitäminen on perhearvojen mukaista elämää. Toivo voi näyttäytyä kumppanin etsimisenä. Kumppanin etsimiseen kuuluu aina myös itsetutkiskelua ja aikaisempien pettymysten käsittelyä. Joskus perhearvoista kertoo myös epätoivo: ”Olen oikeasti motivoitunut antamaan mahdollisuuden toiselle ihmiselle. Menen treffitapahtumaan, vaikka se ei olisikaan minun juttuni.”

Perhearvojen mukainen elämä on asettumista kaipuun ääreen. Läheisyyden kaipuuta, kumppanin kaipuuta tai lapsen kaipuuta ei tarvitse torjua pois. Jos kumppania ei ole vielä löytynyt, oman itsen kuunteleminen voi olla tilan antamista surulle ja harmille. Todellisen elämän ja oman ihanne-elämän ristiriita aiheuttaa väistämättä tyytymättömyyttä.

Suomalaiset ja kansainväliset tutkimukset osoittavat, että suurin osa sinkuista haluaisi parisuhteen ja lapsia. On tärkeää tunnistaa se ristiriita, jossa perhettä kaipaavat sinkut elävät. Heidän elämänsä ei ole tältä osin sen näköistä, mitä he itse toivovat. Eikä se useimpien kohdalla ole oma valinta.

Lähteet:

  • Kontula, O. (2009) Parisuhdeonnen avaimet ja esteet. Perhebarometri 2009. Väestöntutkimuslaitos, katsauksia E38/2008.
  • Miettinen, A. & Rotkirch, A. (2008) Milloin on lapsen aika? Lastenhankinnan toiveet ja esteet. Perhebarometri 2008. Väestöntutkimuslaitos, katsauksia E34/2008.
  • Miettinen, Anneli. 2015. Miksi syntyvyys laskee. Suomalaisten lastensaantiin liittyviä toiveita ja odotuksia. Perhebarometri 2015. Väestöntutkimuslaitos. Katsauksia E49.
  • Poortman, A. & Liefbroer, A. C. (2010) Singels´ relational attitudes in a time of individualization. Social Science Research, 39(6), 938–949.

 

 

Taistele tai pakene!

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_151516067Pakastetun alkion sulatus ja siirto onnistuivat. Ellin ja Vilin elämässä alkoi uusi jakso kahden lapsen kanssa. Kun koko perhe kävi lapsettomuusklinikan väkeä tervehtimässä, mieleeni palautui heidän kanssaan käydyt pohdinnat pelon tunteesta. Eikä Elli ole ainut lapsettomuuden kokenut nainen, joka on siitä minulle kertonut.

Elli kertoi, kuinka pelon tunne valtasi mielen joskus silloinkin, kun sille ei ollut mitään selkeää kohdetta. Silti tunne oli voimakas, jopa kehollinen, ja vaikutti arjen elämiseen.

Kun kertasimme rohkeasti lapsettomuuskokemuksen kipeitä kohtia, mielen maiseman väri avautui uudella tapaa. Oli helpompi nähdä, kuinka ohi kulkeneet synkät pilvet olivat herkistäneet mielen ilmapuntarin matalapaineelle. Jostain syystä elämän mukanaan tuomat ilot ja aurinkoiset päivät unohtuivat helpommin, ja niiden valovoima väheni huonoa säätä odotellessa. Piti surra saapuvaa ukonilmaa.

Ihmisen mielellä on tapana toimia noin, eli sillä on taipumus suosia negatiivisuutta. Imupaperin tapaan vaarat, huolet ja uhat rekisteröidään, jotta niihin osattaisiin tarpeen tullen reagoida nopeasti. Se laittaa taistele tai pakene -moodin päälle ja stressihormonit hyrräämään. Ja on valppaana: kyllä kohta jotain kurjaa ja hurjaa sattuu. Ilon ja onnen hetket voivat kohdata tehokaan teflonpinnoitteen, joihin positiivisten kokemusten tunteet vaivoin kiinnittyvät.

Miksi mieli toimii näin? Vaaran uhatessa kehossa käynnistyy salamannopea stressivaste – juuri tuo taistele tai pakene –vaihde. Tämä samainen stressivaste on evoluution aikana auttanut lajiamme selviytymään hengissä. Ilman jättiläisen voimaa, gepardin nopeutta, sekä huippuun viritettyä näkö-, kuulo- ja hajuaistia olemme nousseet Telluksen herroiksi.

Tämän lisäksi ihmislajilla on erityinen ominaisuus – puhuttu kieli. Puhutun kielen jatkeena on verbaalinen mieli. Se varottaa vaaroista, moittii, murehtii menneitä tai tulevia, vertailee, arvostelee. Tämä ainutlaatuinen ominaisuus on korvaamaton ongelmanratkonnassa, mutta joskus se tekee meille kepposia. Se saa meidät uskomaan kaiken tuottamansa melun.

Kun elämässä sama tai samaan viitekehykseen kytkeytyvä vastoinkäyminen toistuu, sen aiheuttama imupaperijälki vahvistuu. Ellin kohdalla lapsettomuus ja sen hoidon aikaiset raskaat kokemukset. Mielen melu alkaa muistuttaa vaarasta heti kun jotain hiemankaan samaan vivahtavaa tapahtuu; TV:ssä pyörii vauvanvaippamainos, marketissa kuukautissuojien tilalle on tullut raskaustestejä, oma raskaustestipäivä lähestyy. Aivot asettuvat hälytystilaan ja sisäinen pelkotila on valmis.

Muistan hyvin, kun Elli soitti kertoakseen, että raskaustesti näytti pakastussiirron jälkeen plussaa. ”Miten ihmisen pää voi toimiakin näin? Olen onnellinen ja iloinen, mutta jostain ihmeen syystä pintaan kumpuavat ne samat pelon tunteet, joista juttelimme ennen alkion siirtoa”, Elli kertoi tunnelmistaan puhelimessa. Tähän todettiin lähes yhteen ääneen, että ”taitavat taas olla näitä aivojen vääriä hälytyksiä!”

Stressivaste on ollut ja on edelleen ihmislajille elintärkeä, sen ei ole syytä ”surkastua” hännästä häntäluuksi. Väärät vaarahälytykset on mahdollista oppia tunnistamaan, kun uskaltautuu kohtaamaan oman pelkonsa historian. Samalla voi löytyä jotain ainutlaatuista. Ellikin sen sanoi: ”Pelkoon tutustuminen oli mielenkiintoinen tutkimusmatka. Taisin samalla löytää sisältäni oven ja avaimen hyvinvointiin!”

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Lapsettomuuteemme on selitys

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

Kuva: Katja Tähjä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Palataanpa vielä Ellin ja Vilin tarinaan. Samalla kun kertasimme parin pitkää lapsettomuushistoriaa, oli tarkoitus pohtia mitä tehtäisiin, jos pakastetun alkion siirto ei tuottaisi toivottua tulosta. Samalla kuulosteltiin matkalla koettuja onnistumisia ja ilontunteita.

Vaikka alkututkimuksista oli kulunut aikaa, pari kertoi muistavansa hyvin sen helpotuksen ja toiveikkuuden tunteen, joka valtasi mielen, kun selkeitä selityksiä ja hoitovaihtoehtoja oli tarjolla raskauden viipymiseen.

Elli kertoi, että PCO-diagnoosi tuli juuri oikeaan aikaan. Se toimi vahvana kannustimena vaikuttaa itse elämäntapamuutoksilla hedelmöityshoidon onnistumisen mahdollisuuteen.

”Onneksi diagnoosi ja siihen liittyvä ohjeistus tuli noin nuorella iällä – tuolloin tehdyistä elämäntapamuutoksista on nyt tullut tapa ja tottumus, palaamista vanhaan ei ole!” Elli toteaa ja jatkaa: ”Vaikken koskaan ollutkaan lihavan lihava, nykyinen painoindeksi 24 ja hyvä lihaskunto ovat minun juttuni. Suvussani on lihavuutta ja aikuistyypin diabetesta. Haluan tehdä kaiken sen mitä itse voin siirtääkseni sairauden puhkeamista.”

Huono-onnisen hedelmöityshoidon jälkeen ei lannistuttu. Toinen hoito tehtiin julkisella puolella ja kun se ei tuottanut tulosta, päädyttiin poistamaan huonokuntoiset, nestettä keräävät munanjohtimet. Senkin kerrottiin parantavan hoidon ennustetta – optimistikoriin saatiin lisäpisteitä!

Mutta miksi se kolmas hoito sitten siirtyi ja siirtyi? Elli ja Vili katsovat toisiinsa. Tuli tarve saada tilaa hengittää, olla oma itse, elää muutakin kuin lääkepistoksia ja annoslaskureita, olla terve, olla normaali. Oli myös pelko epäonnistumisesta. Pelko, että joku sanoisi: ”Se oli nyt tässä – kiitos ja näkemiin.” Lähetä ja sulkea ovi syli tyhjänä.

”Niin, mutta olihan sillä ajankululla lääketieteellisesti hyvätkin puolensa!” Vili toteaa ja jatkaa: ”Muistan hyvin, kun kerroit tarjolla olevista uusista vaihtoehdoista hyperstimulaation estoon kolmatta hoitoa suunniteltaessa! Se loi turvallisuuden tunnetta ja rohkaisi edelleen yrittämään.”

Turvallinen lääkehoito ja aimo annos yhteistä optimismia otettiin käyttöön. Kolmannen hoidon lopputulos oli juuri se oikea ja odotettu!

Elli säteilee: ”Suurin onni ja ilo olivat sittenkin meille varattuna: nyt meillä on kotona pikkuisemme! Ja nyt on edelleen mahdollisuus raskauteen pakastealkion siirrolla.” Vili ehdottaa: ”Jospa jätetään sen mahdollisen tulevat lääkehoidon suunnittelu tuonnemmaksi ja koitetaan elää tässä ja nyt.” Ehdotus hyväksyttiin yhteistuumin!

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.