Kiitos hyvästä

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

Kättelyn ja tervehtimisen jälkeen istumme tuokion hiljaa. Lähes kaksi vuotta sitten olimme hyvästelleet muutaman tuloksettoman hoitoyrityksen jälkeen. Laran munarajojen toiminta oli 30-vuotiaana lähes hiipunut. Pari halusi kutenkin yrittää hedelmöityshoitoa omilla sukusoluilla. Erilaisten stimulaatioyritysten tuloksena oli vain kolme alkiota ja yksi keskenmeno.

Odottaessani keskustelun heräämistä, mieleeni muistuu kortti, jonka Lara lähetti minulle jossain tutkimusten ja hoitoyritysten vaiheessa. Siinä oli siteeraus Helena Anhavan runosta:

”En voi katsoa tätä,
otan oikeuden olla pieni ja surkea,
menen kyyryyn itseni sisään
monen verhon taakse.
Näin ei luonto voinut tarkoittaa,
joku käsitti väärin, ihminen,
tiede, joka teki enemmän kuin voi.”

Muistan keskustelumme siitä, kuinka epäreilulle tuomio munasarjojen toiminnan hiipumisesta tuntui e-pillereiden lopettamisen jälkeen. Miksi kukaan ei varottanut? Rutiinikontrolleissa aina sanottiin kaiken olevan hyvin.

Ajatus luovutetuista munasoluista ei tuolloin tuntunut omannäköiselle ratkaisulle, ja pari päätti lopettaa hedelmöityshoidot. ”Jos asia olisi tiedostettu aiemmin ja munasolujen ennakoiva pakastaminen olisi ollut mahdollista, olisin ehkä voinut sitä harkita.” Lara pohti tuolloin tilannettaan.

Mieleeni nousee ajatus: Onkohan mieli muuttunut? Onneksi maltan olla hiljaa ja kuunnella.

”Haluttiin tulla tapaamaan ja kertomaan, että meillä on kaikki hyvin.” Otso avaa keskustelun. ”Päätimme vaihtaa suuntaa ja valita adoption. Muistat varmaan, että työmme puolesta olemme viettäneet paljonkin aikaa kehitysmaissa – sekin osaltaan vahvisti päätöstämme. Vaikka ensin oli vaikea hyväksyä Laran tilannetta, on pakko sanoa, että kohdallamme muutos on ollut mahdollisuus. Kaikki se hyvä mitä voimme tehdä, tuli näkyväksi kun uskalsi sulkea yhden oven ja päästää irti itse kirjoittamastaan elämän käsikirjoituksesta.”

Lara jatkaa: ”Haluttiin tulla kiittämään kaikesta. Oma diagnoosini oli shokki. Tilanteemme oli monin tavoin kurja ja elämä tuntui juuri tuolloin täydellisen epäreilulle. Täällä purimme aika näyttävästikin tunteita ja kotona käperryimme itsesääliin. Sitten vielä kieltäydyimme ”järkevästä” hoitotarjouksesta. Jaksoitte kuitenkin kaikissa tilanteissa myötäelää tunteitamme, välittää meistä ihmisinä ja tukea omia ratkaisujamme. Se antoi voimaa ja rohkeutta mennä eteenpäin, eheytyä.”

Keskustelussa nousee esille kerran jos toisenkin hoitajiemme tarjoama ”matalan kynnyksen” TUKI-toiminta ja sen mittava merkitys Laran ja Otson lapsettomuuskokemukselle: ”Koskaan emme jääneet ulkopuolelle, yksin tai pulaan.” Kuulumisten vaihtamisen jälkeen saattelen pari oman tutun hoitajan luokse: kiitoksen voima on valtaisa ja haluan sen tavoittavan oikean osoitteen!

Kävellessäni takasin työhuoneeseeni, tiedostan että on aika kirjoittaa piste tälle pari vuotta sitten aloittamalleni blogisarjalle. Tämäkin on hyvä lopettaa kiitoksiin. Kiitos potilailleni ja tiimille, jossa olen saanut työskennellä – ilman teitä tämä ja lukuisat muut kertomukset, jotka elävät sydämessäni, eivät olisi mahdollista. Kiitos lukijoilleni – vaikka kohta pudotan paperille sen viimeisen pisteen, jään miettimään muutosta ja mahdollisuutta: ehkä tapaamme jollain muulla foorumilla jonkun toisen otsikon alla.

Monesko kerta toden sanoo?

Lapsettomuuslääkärin mietteitäshutterstock_171251717

Unet ovat joskus hyvin todentuntuisia ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kuten uneni, jonka tässä kuvaan.

Unessani avasin joulukalenterin luukkua ja löysin sieltä kauniin sulkakynän. Mieleni valtasi kiitollisuus ja päätin heti kirjoittaa kirjeen. Eteeni ilmestyi tyhjä paperi eikä minun tarvinnut kuin hymyillä kynälle, niin ajatukseni piirtyivät yönsinisellä musteella paperille eheänä kaunokirjoituksena:

”Hyvä Joulupukki, olen Leena Lapsettomuuslääkäri Väestöliiton Turun klinikalta ja kirjoitan sinulle jälleen Joulun lähestyessä.

Miten voit? Vuosihan on jo pitkällä ja Joulu – lasten odottama juhla – lähestyy.

Olet varmaan pannut merkille kuinka syntyvyysluvut laskevat Suomessa. Lehdissä kirjoitetaan: ”Suomessa syntynyt tänä vuonna ennätysvähän lapsia”! Olen pohtinut, mahtaako lapsien loppumisen uhka jo näkyä Korvatunturilla tonttujen työmaalla lahjapajassa? Oletteko joutuneet pohtimaan tuottavuuskysymyksiä ja yhteistoimintaneuvottelukutsua?

Olet varmaan lukenut Väestöliiton perhebarometrin vuosimallia 2015 – siinä tutkija Anneli Miettinen pureutuu pohtimaan syitä syntyvyyden laskuun. Lastenhankinnan ”kulttuurisen maiseman” muutos osoittautui yhdeksi keskeiseksi tekijäksi. Monilapsinen perhe ei ole enää arvo eikä unelma.

Asiat eivät luonnollisestikaan ole mustavalkoisia – on myös suuri joukko perheitä, johon toivottaisiin lapsia, mutta toiveesta ei tunnut tulevan totta.

Kuten varmaan muistat, sydäntäni lähellä ovat juuri ne perheet, joissa lapsettomuus ei ole oma tietoinen valita vaan tahaton, ei toivottu elämäntilanne. Näiden perheiden vaiheita työssäni myötäelän ja haluni olisi tukea heitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Hedelmöityshoidot ovat vuosikymmenien saatossa tehostuneet – valtaosaa lasta toivoista voidaan tuloksellisesti auttaa. Joskus lapsettomuus ratkeaa ilman lääketieteellistä hoitoa tai ihan kevyesti auttamalla, mutta joskus joudutaan tekemään useampia hedelmöityshoitoja. Niissä tilanteissa kuulen aika ajoin kysymyksen: ”Milloinhan tämä onnistuu? Monesko kerta toden sanoo?

Silloin olen neuvoton – minulla ei ole tiedossani oikeaa vastausta. Tiedän vain, että toivosta ei kannata luopua.

Toivoisinkin – jos Kovatunturin tiedeyksikkö on työssään edistynyt – tänne Turun klinikalle sitä kristallipalloa, joka kertoisi oikeat suuntaviivat. Kulkeako eteenpäin vai vaihtaisiko kokonaan suuntaa?”

Havahdu hereille ja pohdin: Unet ovat unia, sadut satua. Ja kaikki tietävä kristallipalloni jäänee edelleen haaveeksi.

Siitä huolimatta tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että voin olla mukana tässä työssä, jonka ansiosta monen perheen Joulujuhla on saanut uutta väriä, eloa ja näkökulmaa.

Levollista Joulun odotusta jokaiseen kotiin!

Miesten tekemää ruokaa

Lapsettomuuslääkärin mietteitä  shutterstock_246521713

Perheeni kesäperinteisiin on parinkymmenen vuoden ajan kuulunut rosvopaistin valmistus. Se on tapahtuma, josta riittää puhetta niin ennen kuin jälkeen h-hetken: se on suuri juhlapäivä, jolloin saadaan miesten tekemää ruokaa!

Kulunut kesä yritti livahtaa ohi ilman yhtään rosvoilua, mutta onneksi lokakuun viimemetreillä asia korjaantui. Saatiin kokoon oma ydinperhe ja vahvistukseksi puolisoni nuoremman tyttären sekä kummityttöni perheet. Lopulta kymmenen miehen joukko kolmesta sukupolvesta puuhasi lammaskuopan ympärillä.

Miesten viikko nostaa mieleeni tuon mieluisan tapahtuman rakkaat muistikuvat ja monimuotoiset aatokset.

Aamuvarhaisella alkaa kuopan kaivuu. Kuopan pohjalle ja reunoille ladotaan tiilet, sitten arvokas tulen sytytys. Puolenpäivän tietämissä annetaan hiilloksen hiipua ja lammaspaketti lasketaan kuoppaan. Nuotion uudelleen sytytyksen jälkeen alkaa hidas ruuan valmistus, johon kuuluu myös makkaranpaisto, mutta ennen kaikkea tarinointi.

Ryhmän pääkokkina häärii puolisoni – suvun taata jo vuodesta 2005. Tällä kertaa apukokkikaartiin kuuluvat omat aikuiset poikamme. Lisäksi mukana ovat poikiemme lanko ja serkun puoliso – nämä isäihmiset ovat aikoinaan intensiivisesti osallistuneet lastenhoitorinkiimme ja toimineet tärkeinä miesesikuvina pojilleni. Viisi pikkuserkusta muodostaa avuliaan kokkipoikaryhmän, joka imee itseensä aikuisten tarinoita, puheenparsia ja pakinoita.

Apukokeista nuorin, kummityttöni 5-vuotias kuopus, mielii koululaisten taitoihin ja harjoittelee laskemista aina, kun se vain on mahdollista. Kun pohdimme ruuan valmistumisaikataulua, hän tuumailee: ”Tässä kokkijoukossa on kolme isää. Kymmenen miinus kolme on seitsemän.” Hetken hän katselee kummisetäänsä eli kuopustani sekä veljensä kummisetää, esikoistani ja jatkaa päätelmiään: ”Seitsemällä ei ole lapsia. Tässä on siis kolme isää, kaksi poikamiestä ja viisi poikaa.”

Samalla kun iloitsemme onnistuneesta joukko-opin tehtävästä, nousee mieleeni lapsettomuuden laskuopin aksiooma #yksiviidestä. Lapsettomuuslääkärinä tiedän, että lähestyvä isänpäivä on monelle miehelle raskas muistutus omasta tahattomasta lapsettomuudesta.

Yllä kertomani miesvoimainen tarina voi jopa vihastuttaa – pitäisihän lapsettomuuslääkärin tietää, että vanhemmuus ei ole itsestään selvyys ja ”yksi viidestä”-sääntö koskettaa myös miehiä. Juuri siksi halusinkin tarinan kertoa: tarina muistuttakoon, kuinka arvokkaita ovat sukupolvien ketjun voimallinen yhteenkuuluvuus, henkisen pääoman siirtäminen ja rakkaus. Kun tuosta kaikesta jää paitsi, kun toive isyydestä ei täyty, syntyy surua ja kipua.

Olen nähnyt tuon surun, mutta olen myös nähnyt sen muuttuvan iloksi. Älkää menettäkö toivoanne, älkää luopuko haaveestanne!

#miestenviikko #yksiviidestä #toiveisyydestä

Montako lasta haluat?

 Syntyvyyden lasku tarkoittaa, että moni toivottu lapsi jää saamatta

Olin puhumassa lukiolaisille lastenhankinnasta. Yksi kertoi suunnittelevansa neljää lasta, yksi tiesi ettei halua niitä lainkaan. Hiljainen enemmistö kuunteli heitä tarkasti. Arvelin heidän sijoittuvan toiveissaan näiden välille, noin kahden lapsen kohdalle. Ajattelin, vaikka en sitä tietenkään sanonut ääneen, että näiden nuorten ihanteet tulevat pikemmin alittumaan kuin ylittymään.

Meillä syntyy hyvin vähän ei-toivottuja lapsia. Tämä kuuluu hyvinvointivaltion ja seksuaalivalistuksemme suuriin saavutuksiin.

Samalla meillä jää moni toivottu lapsi syntymättä. Tämä on hyvinvointivaltion ja perhesuunnittelun uusi haaste.

Ylen A2 Lisääntymis-illassa keskustellaan  siitä, mitä päättäjien tulisi tehdä laskevan syntyvyyden Suomessa. Samalla viikolla Väestöliiton Väestöntutkimuslaitos viettää 70-v. juhliaan. Juhlaseminaari  Tieteiden talossa, jota voi seurata myös netistä, koskee muun muassa talouden kriisin vaikutuksia Euroopan syntyvyyteen.

Lasten saanti on ollut tutkimuslaitoksen keskeisimpiä aiheita aina vuodesta 1947 asti. Väestötieteen vuosikirjamme ensimmäisissä numeroissa ilmestyi Armas Niemisen kirjoittama artikkeli ”Tietoja Helsingin suurista ja keskisuurista perheistä sekä niiden oloista vuonna 1943” ja Leena Valvanteen tutkimus ”Syntyvyyden säännöstelyn sosiaalisesta ja terveydellisestä taustasta Suomessa”. Painopisteet ovat noista ajoista toki muuttuneet. Sodan jälkeisessä Suomessa pohdittiin asumisen ahdinkoa. Elin- ja koulutustason noustessa vanhemmuuden myöhentyminen ja lapsettomuus nousivat tutkimusaiheiksi, ja tuorein Perhebarometrimme etsi vastauksia kysymykseen syntyvyyden uudesta laskusta.

Miten tämän päivän syntyvyyden laskuun tulisi suhtautua? Siitä on liiankin helppo olla yleisesti ja epämääräisesti ”huolissaan”. A2-illan traileri kysyy, romahtaako yhteiskunta kun lapsia syntyy vähemmän? Lyhyt vastaus on: ei. Ainakaan näin ei ole käynyt viimeisen sadan vuoden jatkuvan syntyvyyden laskun aikana.

lapsilukukaavio

Usein jäämme seuraamaan vain keskimääräistä lapsilukua, joka on nyt muuttunut vuoden 2010 1,87 lapsesta naista kohden tämän vuoden noin 1,65 lapseen. Olennaista olisi kuitenkin nähdä keskiarvolukujen takaa ne oikeat ihmiset jotka lapsia tekevät, tai haluaisivat tehdä, ja heidän erilaiset elämäntilanteensa.

Myös suomalaisten lapsilukua koskevat ihanteet näyttävät nyt olevan laskussa. 2010 -luvun syntyvyyttä koskevissa kyselyissä aiempaa useampi ei halunnut lapsia lainkaan, ja harvempi halusi kolmea tai useampaa lasta. Samanlaista viestiä saa tuoreimmasta Eurobarometristä (ks Kuvio).

Niin ihanteet kuin lapsilukukin ovat pienentyneet eniten niissä väestöryhmissä, joissa on vähemmän koulutusta ja resursseja. Lapsettomuus on myös yleisintä pientuloisimmilla naisilla ja miehillä. Keskiluokka taas pohtii tarkasti mahdollisuuksiaan yhdistää työtä ja perhettä niin, että vastuullinen vanhemmuus varmasti toteutuisi. On paradoksi, että meillä on miltei maailman anteliain kokoelma perhepoliittisia etuuksia, ja silti vanhemmaksitulo askarruttaa ja ahdistaa niin monia nuoria aikuisia.

Syntyvyyden huolen, sikäli kun sellaista on, voisi kanavoida seuraavasti:

  1. Kohotamme tietoa lisääntymisterveydestä ja hedelmällisyydestä, ja tuemme hedelmöityshoitoja kaipaavia. Vastentahtoinen lapsettomuus ja raskaaksitulovaikeudet ovat yleinen ja edelleen liian usein vaiettu tai väheksytty ongelma.
  2. Suomeen on ehkä juurtumassa pienten perheiden ihanne. Jos yhä useampi toivoo nolla tai vain yhtä lasta, emme leimaa tätä huonoksi vaihtoehdoksi.
  3. Lopetamme jo toista hallituskautta jatkuneen julkisen keskustelun lapsiperheiden palvelujen leikkaamisesta. Se antaa vääriä signaaleja. Ihmisen käyttäytyminen seuraa herkästi vertaisten ja yleisen ilmapiirin viestejä siitä, onko nyt sopiva hetki saada lapsia vai kannattaako odottaa parempia aikoja.
  4. Lopetamme lapsiperheiden palvelujen leikkaamisen. Työn ja perheen yhdistämisen haasteet ovat yhtä tärkeämpi tekijöitä niille nuorille aikuisille, jotka nyt lykkäävät ensimmäisen lapsen saantia. Päivähoitomaksut ja hoitovapaat taas merkitsevät paljon niissä perheissä, joissa pohditaan seuraavan lapsen saamista.
  5. Unohdamme toiveet siitä, että syntyvyyden nosto korjaisi väestön ikääntymiseen liittyviä haasteita. Se on jo liian myöhäistä, vaikka vauvabuumi alkaisi heti huomenna. Sitä paitsi vauvoja ei tehdä bruttokansantuotetta varten, vaan päinvastoin.

Lähteet:

Anneli Miettinen: Miksi syntyvyys laskee? Perhebarometri 2016. Väestöliitto.
Lassi Lainiala: Toiveesta toteutukseen. Suomalaisten lastenhankintaa selittäviä tekijöitä. Väestöliitto 2012.

Sinkun perhearvot

Sinkku ja perhearvot

Kuva: Playbuzz-sivusto

Sinkkuystäväni kertoi, että sukulainen kuvasi hänen perheettömyyttään arvovalinnaksi. Sukulainen oli nähnyt nuorena naimisiinmenon ja perheen perustamisen jokaisen omana valintana. ”Sinkulle jäi omaa nautintoa tavoittelevan bilettäjän rooli”, ystäväni totesi.

Perheettömällä voi olla perhearvot. Perheetön voi yli kaiken haluta parisuhteen, lapsia, avoliiton tai avioliiton. Perheetön voi pyrkiä arvojensa mukaiseen elämään deittaamalla, etsimällä aktiivisesti kumppania ja heittäytymällä uuteen suhteeseen, vaikka pettymykset pelottaisivat. Muiden silmissä villiä elämää viettävä yksineläjä voi tehdä kaikkensa, jotta hän olisi tavoitettavissa ja kohdattavissa, ja löytäisi ihmisen, kenen kanssa voisi perustaa perheen. Bilettävä tai deittaileva sinkku voi joskus nähdä enemmän vaivaa perhearvojensa eteen kuin sellainen perheellinen, joka elää esimerkiksi työlleen.

Arvojen mukaisen elämän sanotaan lisäävän onnellisuutta. Parisuhdetta ja perhettä toivova sinkku voi kokea olevansa pattitilanteessa. Hän tietää minkälaista elämää hän haluaisi viettää, mutta kokee, ettei hyvistä yrityksistä huolimattakaan ole päässyt toivottuun lopputulokseen. Torstai-illan treffit voivat olla valovuosien päässä siitä tunteesta, että tämän ihmisen kanssa ollaan sielunkumppaneita ja hankitaan lapsia.

Parisuhteen löytämiselle ei ole yläikärajaa. Kaiken ikäiset voivat etsiä kumppania ja muodostaa kahden aikuisen perheen tai uusperheen. Sen sijaan biologisten lasten suhteen jokainen sinkku joutuu kohtaamaan omat rajansa. Suomalaisista vain 15 prosenttia ihannoi lapsettomuutta.

Tahattomaan lapsettomuuteen on voinut johtaa esimerkiksi parisuhteen päättyminen hetkellä, jolloin perheen perustaminen olisi ollut ajankohtaista. Tai hedelmällisessä iässä ei löytynyt sopivaa kumppania. Toisaalta lasten saaminen yksin on ainakin jossain määrin mahdollista nykyään. Naiset voivat yrittää raskaaksi tulemista hedelmöityshoitojen avulla tai yksineläjä voi adoptoida lapsen. Kumpikin sukupuoli voi myös sitoutua tuki- tai sijaisperhetoimintaan tai esimerkiksi kummilapsiin. Perhearvoja voi toteuttaa vapaaehtoistyössä tai uravalinnassa. Perhekaipuu ei välttämättä tyydyty muiden lapsia hoitamalla, mutta sitoutuminen lapsiin voi helpottaa hoivan tarvetta. Ihmisen on hyvä pyrkiä vaikuttamaan niihin asioihin, joihin hän tällä hetkellä pystyy vaikuttamaan.

Toivosta kiinni pitäminen on perhearvojen mukaista elämää. Toivo voi näyttäytyä kumppanin etsimisenä. Kumppanin etsimiseen kuuluu aina myös itsetutkiskelua ja aikaisempien pettymysten käsittelyä. Joskus perhearvoista kertoo myös epätoivo: ”Olen oikeasti motivoitunut antamaan mahdollisuuden toiselle ihmiselle. Menen treffitapahtumaan, vaikka se ei olisikaan minun juttuni.”

Perhearvojen mukainen elämä on asettumista kaipuun ääreen. Läheisyyden kaipuuta, kumppanin kaipuuta tai lapsen kaipuuta ei tarvitse torjua pois. Jos kumppania ei ole vielä löytynyt, oman itsen kuunteleminen voi olla tilan antamista surulle ja harmille. Todellisen elämän ja oman ihanne-elämän ristiriita aiheuttaa väistämättä tyytymättömyyttä.

Suomalaiset ja kansainväliset tutkimukset osoittavat, että suurin osa sinkuista haluaisi parisuhteen ja lapsia. On tärkeää tunnistaa se ristiriita, jossa perhettä kaipaavat sinkut elävät. Heidän elämänsä ei ole tältä osin sen näköistä, mitä he itse toivovat. Eikä se useimpien kohdalla ole oma valinta.

Lähteet:

  • Kontula, O. (2009) Parisuhdeonnen avaimet ja esteet. Perhebarometri 2009. Väestöntutkimuslaitos, katsauksia E38/2008.
  • Miettinen, A. & Rotkirch, A. (2008) Milloin on lapsen aika? Lastenhankinnan toiveet ja esteet. Perhebarometri 2008. Väestöntutkimuslaitos, katsauksia E34/2008.
  • Miettinen, Anneli. 2015. Miksi syntyvyys laskee. Suomalaisten lastensaantiin liittyviä toiveita ja odotuksia. Perhebarometri 2015. Väestöntutkimuslaitos. Katsauksia E49.
  • Poortman, A. & Liefbroer, A. C. (2010) Singels´ relational attitudes in a time of individualization. Social Science Research, 39(6), 938–949.

 

 

Taistele tai pakene!

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_151516067Pakastetun alkion sulatus ja siirto onnistuivat. Ellin ja Vilin elämässä alkoi uusi jakso kahden lapsen kanssa. Kun koko perhe kävi lapsettomuusklinikan väkeä tervehtimässä, mieleeni palautui heidän kanssaan käydyt pohdinnat pelon tunteesta. Eikä Elli ole ainut lapsettomuuden kokenut nainen, joka on siitä minulle kertonut.

Elli kertoi, kuinka pelon tunne valtasi mielen joskus silloinkin, kun sille ei ollut mitään selkeää kohdetta. Silti tunne oli voimakas, jopa kehollinen, ja vaikutti arjen elämiseen.

Kun kertasimme rohkeasti lapsettomuuskokemuksen kipeitä kohtia, mielen maiseman väri avautui uudella tapaa. Oli helpompi nähdä, kuinka ohi kulkeneet synkät pilvet olivat herkistäneet mielen ilmapuntarin matalapaineelle. Jostain syystä elämän mukanaan tuomat ilot ja aurinkoiset päivät unohtuivat helpommin, ja niiden valovoima väheni huonoa säätä odotellessa. Piti surra saapuvaa ukonilmaa.

Ihmisen mielellä on tapana toimia noin, eli sillä on taipumus suosia negatiivisuutta. Imupaperin tapaan vaarat, huolet ja uhat rekisteröidään, jotta niihin osattaisiin tarpeen tullen reagoida nopeasti. Se laittaa taistele tai pakene -moodin päälle ja stressihormonit hyrräämään. Ja on valppaana: kyllä kohta jotain kurjaa ja hurjaa sattuu. Ilon ja onnen hetket voivat kohdata tehokaan teflonpinnoitteen, joihin positiivisten kokemusten tunteet vaivoin kiinnittyvät.

Miksi mieli toimii näin? Vaaran uhatessa kehossa käynnistyy salamannopea stressivaste – juuri tuo taistele tai pakene –vaihde. Tämä samainen stressivaste on evoluution aikana auttanut lajiamme selviytymään hengissä. Ilman jättiläisen voimaa, gepardin nopeutta, sekä huippuun viritettyä näkö-, kuulo- ja hajuaistia olemme nousseet Telluksen herroiksi.

Tämän lisäksi ihmislajilla on erityinen ominaisuus – puhuttu kieli. Puhutun kielen jatkeena on verbaalinen mieli. Se varottaa vaaroista, moittii, murehtii menneitä tai tulevia, vertailee, arvostelee. Tämä ainutlaatuinen ominaisuus on korvaamaton ongelmanratkonnassa, mutta joskus se tekee meille kepposia. Se saa meidät uskomaan kaiken tuottamansa melun.

Kun elämässä sama tai samaan viitekehykseen kytkeytyvä vastoinkäyminen toistuu, sen aiheuttama imupaperijälki vahvistuu. Ellin kohdalla lapsettomuus ja sen hoidon aikaiset raskaat kokemukset. Mielen melu alkaa muistuttaa vaarasta heti kun jotain hiemankaan samaan vivahtavaa tapahtuu; TV:ssä pyörii vauvanvaippamainos, marketissa kuukautissuojien tilalle on tullut raskaustestejä, oma raskaustestipäivä lähestyy. Aivot asettuvat hälytystilaan ja sisäinen pelkotila on valmis.

Muistan hyvin, kun Elli soitti kertoakseen, että raskaustesti näytti pakastussiirron jälkeen plussaa. ”Miten ihmisen pää voi toimiakin näin? Olen onnellinen ja iloinen, mutta jostain ihmeen syystä pintaan kumpuavat ne samat pelon tunteet, joista juttelimme ennen alkion siirtoa”, Elli kertoi tunnelmistaan puhelimessa. Tähän todettiin lähes yhteen ääneen, että ”taitavat taas olla näitä aivojen vääriä hälytyksiä!”

Stressivaste on ollut ja on edelleen ihmislajille elintärkeä, sen ei ole syytä ”surkastua” hännästä häntäluuksi. Väärät vaarahälytykset on mahdollista oppia tunnistamaan, kun uskaltautuu kohtaamaan oman pelkonsa historian. Samalla voi löytyä jotain ainutlaatuista. Ellikin sen sanoi: ”Pelkoon tutustuminen oli mielenkiintoinen tutkimusmatka. Taisin samalla löytää sisältäni oven ja avaimen hyvinvointiin!”

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Lapsettomuuteemme on selitys

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

Kuva: Katja Tähjä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Palataanpa vielä Ellin ja Vilin tarinaan. Samalla kun kertasimme parin pitkää lapsettomuushistoriaa, oli tarkoitus pohtia mitä tehtäisiin, jos pakastetun alkion siirto ei tuottaisi toivottua tulosta. Samalla kuulosteltiin matkalla koettuja onnistumisia ja ilontunteita.

Vaikka alkututkimuksista oli kulunut aikaa, pari kertoi muistavansa hyvin sen helpotuksen ja toiveikkuuden tunteen, joka valtasi mielen, kun selkeitä selityksiä ja hoitovaihtoehtoja oli tarjolla raskauden viipymiseen.

Elli kertoi, että PCO-diagnoosi tuli juuri oikeaan aikaan. Se toimi vahvana kannustimena vaikuttaa itse elämäntapamuutoksilla hedelmöityshoidon onnistumisen mahdollisuuteen.

”Onneksi diagnoosi ja siihen liittyvä ohjeistus tuli noin nuorella iällä – tuolloin tehdyistä elämäntapamuutoksista on nyt tullut tapa ja tottumus, palaamista vanhaan ei ole!” Elli toteaa ja jatkaa: ”Vaikken koskaan ollutkaan lihavan lihava, nykyinen painoindeksi 24 ja hyvä lihaskunto ovat minun juttuni. Suvussani on lihavuutta ja aikuistyypin diabetesta. Haluan tehdä kaiken sen mitä itse voin siirtääkseni sairauden puhkeamista.”

Huono-onnisen hedelmöityshoidon jälkeen ei lannistuttu. Toinen hoito tehtiin julkisella puolella ja kun se ei tuottanut tulosta, päädyttiin poistamaan huonokuntoiset, nestettä keräävät munanjohtimet. Senkin kerrottiin parantavan hoidon ennustetta – optimistikoriin saatiin lisäpisteitä!

Mutta miksi se kolmas hoito sitten siirtyi ja siirtyi? Elli ja Vili katsovat toisiinsa. Tuli tarve saada tilaa hengittää, olla oma itse, elää muutakin kuin lääkepistoksia ja annoslaskureita, olla terve, olla normaali. Oli myös pelko epäonnistumisesta. Pelko, että joku sanoisi: ”Se oli nyt tässä – kiitos ja näkemiin.” Lähetä ja sulkea ovi syli tyhjänä.

”Niin, mutta olihan sillä ajankululla lääketieteellisesti hyvätkin puolensa!” Vili toteaa ja jatkaa: ”Muistan hyvin, kun kerroit tarjolla olevista uusista vaihtoehdoista hyperstimulaation estoon kolmatta hoitoa suunniteltaessa! Se loi turvallisuuden tunnetta ja rohkaisi edelleen yrittämään.”

Turvallinen lääkehoito ja aimo annos yhteistä optimismia otettiin käyttöön. Kolmannen hoidon lopputulos oli juuri se oikea ja odotettu!

Elli säteilee: ”Suurin onni ja ilo olivat sittenkin meille varattuna: nyt meillä on kotona pikkuisemme! Ja nyt on edelleen mahdollisuus raskauteen pakastealkion siirrolla.” Vili ehdottaa: ”Jospa jätetään sen mahdollisen tulevat lääkehoidon suunnittelu tuonnemmaksi ja koitetaan elää tässä ja nyt.” Ehdotus hyväksyttiin yhteistuumin!

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Lapselliset

shutterstock_100919923“Noh, milloinkas sinä hankit lapsia?”

Tässä lausahdus, jonka jokainen nuori aikuinen on kuullut ainakin kerran.  Monen tekisi mieli tuon kysymyksen kuullessaan irvistää. Sen sijaan tilanteessa yleensä puserretaan kohtelias hymy ja mumistaan jotakin kiusaantuneena, yleensä:

“Katsotaan sitä sitten ajallaan.”

Sukujuhlien suosikkikysymys

Suurin osa kyselijöistä tarkoittaa hyvää; ikään kuin kyselee kuulumisia ja jutustelee mukavia. Erityisesti vanhemmille sukupolville tämä voi olla tapa löytää jotakin samaistuttavaa puhuttavaa sukujuhlissa tai kahvipöydän ääressä.

Moni tällainen kyselijä ei kuitenkaan ymmärrä, miksi nuori aikuinen – yleensä nuori nainen – menee niin kiusaantuneeksi tai kuinka tungettelevalta kysymys voi tuntua. Syitä on useita, esimerkiksi:

  1. “En tiedä, haluanko koskaan edes lapsia”

Kukapa sanoisi sitä ääneen? Moni nimittäin tiedostaa tähän vastaukseen liitetyn voimakkaan kielteisen leiman ja tarpeen selitellä.  Kulttuurimme nimittäin kuuluu, että lasten hankkimista ei tarvitse koskaan perustella. Lasten hankkiminen tuntuu olevan itsestäänselvyys – erityisesti vanhemmille ikäpolville ja lapset jo tehneille samanikäisille ihmisille.

  1. “En ole edes varma, haluanko elää parisuhteessa”

Moni sinkku päätyy yleensä naurahtamaan vaivaantuneena ja vakuuttelee, että kyllä se kohta varmaan tärppää ja kumppani löytyy. Tällainen vastaus on helpompi kuin omien pohdintojen avaaminen – osa ei halua ylipäätään parisuhdetta, osa taas saattaa työstää seksuaalista identiteettiään tai haluaa keskittyä opiskelu- tai työuraansa – heistä monikaan ei ala kakkulautanen kädessä asiaa selostamaan.

  1. “Yritämme kovasti saada lasta, mutta ei vaan onnistu”

Tässä tilanteessa asiasta kyseleminen on erityisen riipaisevaa. Taustalla saattaa olla keskenmenoja, sairauksia, rankkoja hedelmöityshoitoja, vuosien toivotonta yrittämistä ja jaksamisen rakoilua. Huolettomaan tyyliin heitetty kysymys lastenteosta voi tuntua lyödyn lyömiseltä.

  1. No nyt on lapsia saatu. Mitäs nyt?

Kyselyt eivät lopu silloinkaan, jos lapsia on jo siunaantunut. Silloin siirrytään utelemaan, että “no milloinkas teette seuraavan?” Taaskin kyselijät varmaan tarkoittavat hyvää.

Samanlainen tilanne on häissä, joissa samana päivänä vihityltä pariskunnalta aletaan jo kysellä lapsenteosta. Tai tilanteissa, joissa nuorten naisten kuoharilasin tyhjenemistä kytätään silmä kovana tai heidän vatsojensa muotoja tai viimeaikaisia painonmuutoksia ruoditaan.

Ehkäpä olisi aika pysähtyä hetkeksi ja miettiä, emmekö voisi juhlia häissä nimenomaan häitä? Olla vahtimatta toisten valintoja, kun emme tiedä niiden taustoja? Kysyä aidosti toistemme kuulumisia? Emmekö voisi arvostaa onnenhetkiä ja saavutuksia tässä ja nyt, ilman seuraavan virstanpylvään asettamista?

Sillä jos emme pysty siihen, niin elämme ikuisessa kisassa, jota ei voi voittaa – ikään kuin jauhaisimme raivoisasti karkkia suussa ja ahtaisimme jo uutta karkkia tilalle ennen kuin edellistä on edes nielaistu. Nauttimatta karkin makeasta mausta, ahmien vain ahmimisen takia.

Tiedättehän, vähän niin kuin lapset joskus tekevät.

Pia-Leena Heikkilä
Kirjoittaja on Hurman toimituskunnan jäsen

 

Tyhjä syli

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_249465919

Kevät on juhlien aikaa.
Jokunen viikko sitten pääsi mukaan iloiseen kevään juhlaan. Pitkään seurustellut kihlapari sanoin toisilleen ”tahdon”. Sain olla mukana todistamassa tuota yhteisen avioliiton solmimisen hetkeä.

Vihkimisen jälkeen siirryttiin juhlahuoneeseen. Iloinen puheensorina ja lasten leikkien äänet täyttivät tilan. Kun kaikki ovat asettuneet paikoilleen, morsian ja sulhanen esittelevät vieraat. Suuren ystäväjoukon lisäksi onnen toivottajia löytyi neljästä sukupolvesta.

Etuoikeutetusti sain istua pöydässä, jossa olivat myös morsiamen äiti ja isä puolisoineen. Sulhasen vanhempien pöydässä istui myös Telluksen toiselta puolen paikalle matkustaneet vaihto-oppilasvuoden vanhemmat.

Kuultiin ihania puheita, joissa tarinat kietoutuivat nuorenparin elämään, tapaamiseen ja yhteisen elon alkuun. Itseäni kosketti vaihto-oppilasperheen isän puhe, jonka hän lopetti vanhemmille ja isovanhemmille suunnattuihin kiitoksiin: Ilman vanhempiamme meitä ei olisi, jokaisella meillä on äiti ja isä.

Katson pöydän vastapuolella istuvaa ystävääni, morsiamen hyvää äitipuolta, ”bonusäitiä”. Hän on kuunnellut puheita valppaana, mutta pää on painunut alas. Toinen käsi suojaa kevyesti kasvoja. Otsassa ja silmien ympärillä on jännitystä – jossain menneisyydessä opittu ”pakko pitää kyyneleet sisällä” muuttaa kasvot hieman kireiksi – ja silti näen silmien kostuvan. Toinen käsi lepää tyhjässä sylissä. Tyhjä syli. Tyhjää.

Muistoni palaavat ystävyytemme alkuun, ihan ensimmäiseen tapaamiseen. Puolisomme olivat löytäneet toveruuden työn kautta ja oli meidänkin aika tavata. Kerroin itsestäni, perheestäni, lapsistani ja työstäni lapsettomuuslääkärinä. Ystäväni kertoi olevansa tahattomasti lapseton, hedelmöityshoidot oli lopetettu tuloksettomina. Hän kertoi myös rakastavasti ja lämpimästi kummilapsistaan, sisarusten lapsista, puolison lapsista ja lapsen lapsista. Ihaillen pohdin, kuinkin onnekkaita ovat lapset, jotka saavat tällaisen ”bonusäidin”, ”bonustädin”, ”bonusmummon”!

Vuosien varrella, olemme useat kerrat taivaltaneet Suomen luonnossa ja istuneet saunan lauteilla pohtien niitä näitä, mutta usein myös lapsettomuuden kokemusta. Olen päässyt näkemään mikroskooppisen läheltä, miten lapsettomuuden suru muuttaa muotoaan, muttei koskaan häviä.

Huomenna Suomen liput liehuvat äideille, mutta tänään Lapsettomien lauantaina meidän on hyvä muistaa, että vanhemmuus ei koskaan ole itsestäänselvyys. Lapsettomien lauantaina on hyvä muistaa, että tahaton lapsettomuus kokemuksena jättää jälkeensä surun, joka voi tulla näkyväksi eri elämänvaiheissa. Tämä päivä muistuttakoon meitä siitä, että ystävää, ymmärtäjää, tukijaa tarvitaan vuoden jokaisena päivänä.

Kiitos rakas ystäväni, kiitos rakkaat morsian ja sulhanen, että sain luvan kertoa tämän tarinan.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Ellin ja Vilin tarina jatkuu

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_211654111Elli pohti vastaanotolla pelon tunnetta: Juuri siinä hetkessä pelottavin muisto kumpusi kymmenisen vuotta aiemmin tehdystä ensimmäisestä koeputkihedelmöityshoidosta, josta alkoi kohdunulkoinen raskaus. Elli joutui sairaalahoitoon myös munasarjojen hyperstimulaation vuoksi.

”En oikein osaa sanoa, mikä silloin eniten pelotti. Ensin todettiin hyperstimulaatio – maha oli turvonnut kuin potkupallo, janotti ja kuvotti yhtä aika. Olo oli niin tuskallinen, että tieto positiivisesta raskaustestistäkään ei jaksanut innostaa. Aloin pelätä, että koko raskausaika olisi yhtä vaikea!”

Hyperstimulaatio kuitenkin helpottui vähitellen, mutta muutaman viikon päästä todettiin, että raskaus on väärässä paikassa. Elli joutui uudelleen sairaalaan: lääkärit pohtivat, tehdäänkö tähystys vai ei. ”Onneksi mitään toimenpiteitä ei tarvittu”, Elli muistelee. Kokemus oli kuitenkin niin raskas, että seuraavaan hoitoon lähteminen askarrutti.

”Itseasiassa tuolloin voimakkaana tunteena oli häpeä ja syyllisyyden tunne. Olihan munanjohdinten tukokset ja lantion kiinnikkeet, jotka todettiin heti alkututkimuksissa, pitkittyneen klamydiatulehduksen aiheuttamia”, pohti Elli.

Mitä tapahtui tätä ennen? Palataanpa tuohon ”PCOS”-työdiagnoosiin. Hormonimääritykset tukivat monirakkulainen oireyhtymä diagnoosia, joka on sangen tavallinen vaiva: oireyhtymää potee jopa viidestä kymmeneen prosenttia kaikista naisista – osa tietämättään. Se on hyvin tavallinen löydös, kun selvitellään munasolun kypsymishäiriöitä.

Elli naurahtaa: ”No löytyyhän näitä pelon tunteita. Muistan kyllä, kuinka selitit minulle, miten moninainen häiriö tuo PCO on ja kuinka sen pohjimmaiset syntymekanismit ovat epäselvät. Tietenkin surffasin netistä aiheeseen liittyvää ja hyvin nopeasti näin itseni sirkuksen lihavana parrakkaana naisena. Se oli musertavaa.” Muistutan tässä kohdin Ellille, että näen edessäni hoikan, urheilullisen naisen. Elli vastaa hymyillen: ”Niinpä – paljon hyvääkin tästä seurasi! Sokerihiirestä ja sohvaperunasta tuli vihanneksia rakastava sporttityttö!”

Perheellistymisen polun aikajanalle löytyi kuitenkin monta kipukohtaa: kevyemmistä munasolun kypsytyshoidosta jouduttiin luopumaan munanjohdinhäiriön vuoksi, ensimmäisessä hoidosta munasarjojen hyperstimulaatio ja kohdunulkoinen raskaus, toisen hoidon epäonnistuminen ja sen jälkeen vetäytyminen vuosiksi pois lapsettomuushoidoista.

Elli toteaa: ”Eipä oikeastaan ihme, että aivot antavat ”hälytyksiä vaarasta”, kun alan pohtia lapsettomuushoitoja.”

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.