Jääkö nuori aikuinen ikuisesti odottamaan?

Mistä on nuori aikuinen tehty? Opinnoista sekä työn, parisuhteen ja oman paikan etsinnästä. Yrityksestä ja erehdyksestä, vapaudesta ja vallasta valita, uhkakuvista ja epävarmuudesta.

Olen ollut viime kuukaudet Väestöliiton harjoittelijana. Tänä aikana olen saanut kohdata nuoria aikuisia ja kuulla heidän ajatuksiaan perheestä, lapsista ja aikuisuuteen astuvan elämänvaiheesta. Vaikka julkisuudessa kuva elämänvalinnoista olisikin moninaistunut, muodostuu nuorten aikuisten kertomuksista enemmän ja vähemmän yhtenäinen tarina:

Aikuisuuden rakentaminen aloitetaan etsimällä opiskelupaikka. Opintojen aika on kokeilua: muodostetaan sosiaalisia suhteita, lähdetään lapsuudenkodista, kokeillaan eri kumppaneita ja muutetaan yhteen, harrastetaan, tuijotetaan koko sunnuntai sängyssä Netflixiä, ostetaan spontaanisti äkkilähtö ulkomaille.

Aika kuluu, ja kolmenkymmenen rajapyykki lähestyy. Moni nainen pohtii, kuinka pitkään biologista kelloa uskaltaa torkuttaa. Vähintäänkin eri tahoilta muistutetaan, ettei lorvia voi ikuisesti. On siis aika luoda vakaa pohja, valmistua, etsiä töitä ja asettua aloilleen. Tätä ennen kuitenkin suoritetaan viimeinen siirtymäriitti aikuisuuteen – tehdään reppureissu Aasiaan.

Kun on nähty ja koettu tarpeeksi, tullaan aikuisiksi. Jämähdetään. Hankitaan ne kaksi ja puoli lasta, mutta ei enempää kuin kolme, jotta mahdutaan vielä henkilöautoon, eikä myöskään yhtä, siitä tulisi vain haastava persoona. Nuoruus on ohi, on jouduttu ruuhkavuosien kelkkaan.

Moni nuori aikuinen elää kymmenien ovien odotusaulassa: mikä ovi avata, mikä sulkea? Minkä kynnyksen yli uskaltaisin astua? Samalla kun tahdotaan kokeilla mahdollisimman montaa vaihtoehtoa, ei haluta kuitenkaan sulkea lopullisesti yhtään ovea.

Ovien valintaan käytetään erilaisia kompasseja. Joillakin tunne tai sydän sanoo, mihin kahvaan tarttua, toisilla taas omien vanhempien valinnat ja kavereiden tai sisarusten esimerkit osoittavat suunnan. Osaa ulkopuolelta tulevat epämääräiset paineet puskevat luonnonilmiön tavoin vääjäämättä kohti ennalta määrättyä tietä.

Jos pohtii mahdollisten maailmojen avaruutta, vaihtoehtoisia valintoja ja kulkureittejä, on kuin komeetoilla ratoja. Mutta onko sittenkään? Niin kuin eräs nuori aikuinen totesi, on mukavaa ajatella kaiken olevan mahdollista, vaikka makaisi vain koko päivän sohvalla. Vapaus ja mahdollisuuksien aukeus on tärkeintä juuri mielen tasolla: jos minulle tulee tunne, että haluan lähteä huomenna maailmanympärysmatkalle, se on teoriassa mahdollista. Lukkoon lyödyt valinnat sulkevat vapauden portin säppiin.

Lapsi-oven avaaminen vaikuttaa erityisen lopulliselta: ken tästä portista käy, joutuu pimeään tunneliin, jossa ensimmäinen valonkajo häämöttää lähes kahdenkymmenen vuoden päässä. Kiintymysvanhemmuus, loputon univelka, sormiruokailu ja itsesurvotut vauvansoseet, vararikkoon ajavat harrastukset ja keittiön seinään kiinnitetyt minuuttiaikataulut ovat tulleet tutuksi, vaikka lapsiperheitä ei lähipiirissä olisi yhtäkään.

Julkisuuden kuva vanhemmuudesta vaikuttaa varsin vaativalta. Vaikka lapsi toisaalta on ilon ja tulevaisuuden tuoja, se voi olla myös kuin parasiitti, joka imee kaiken elämän vanhemmista. Lasta varten kaiken on oltava valmista. Taloudellinen vakaus huolettaa monia, sillä lapselle halutaan lahjoittaa se mahdollisuuksien tarjotin, mistä itse on ehkä jouduttu luopumaan. Materian lisäksi jälkikasvulle halutaan antaa sitä, mitä moni ehkä omassa lapsuudessa jäi vaille: aikaa ja huomiota. Uran luominen ja omat harrastukset loppuvat, kun lapsi tulee taloon.

Onko kuva lapsiperheestä ja elämänkulusta näin yksipuolinen? Missä on lisää tarinoita uran ja perheen yhdistämisestä tai vanhempien vastuun jakamisesta tasapuolisesti? Entä missä on kertomuksia perhe-elämän iloista, onnellisesta yksilapsisesta perheestä tai lapsettoman elämän täysipainoisuudesta? Toivottavasti tulevaisuudessa tehtäisiin päätöksiä, jotka toisivat joustavuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia elämänvalintoja.

Valintojen odotusaulassa ei kannata epäröidä liian pitkään. Vaaditaan rohkeutta tehdä omia ratkaisuja ja kantaa vastuu niistä. Valinnan tehdessä ottaa toki riskin, sillä kukaan ei takaa, että kokeilemasi ovi avautuu tai pitää takanaan sellaisen elämän, mitä olet odottanut. Mitä, jos valinta vain kaduttaa eikä voikaan enää palata?

Odotusaulassa ikuisesti arpominen vaikuttaa kuitenkin ikävimmältä ratkaisulta. Kaikki mahdollisuudet ovat ehkä silmiesi edessä, mutta joku muu sulkee ovet puolestasi. Joskus pitää muistaa, että kaikki valinnat eivät olekaan lopullisia, toisinaan voi palata. Yhden oven takaa voi myös vankityrmän sijaan avautua monta uutta mahdollisuutta. Entä mitä, jos avatun oven takana on jotakin paljon odotettua parempaa? Mitä, jos valintojen seurauksena onkin omannäköinen ja rikas elämä täynnä päätöksiä, joiden takana voi seisoa?

Väestöliitto tekee lastenhankinnan muuttuvasta maisemasta Perhebarometrin, joka ilmestyy syksyllä 2017.

Eropäätös on vaikea ja tuskallinen

Parisuhdetietoa on maailma pullollaan, mutta psykologian alan tutkija Sarah Allen kiinnitti huomiota aukkoon tutkimuksessa: Siihen hetkeen, kun ei oikein enää olla parisuhteessa, muttei vielä erottukaan. Miten ihmiset päättävät erostaan? Ja mistä toiset saavat päähänsä olla sittenkin eroamatta? Tutkijat halusivat ymmärtää ”ei kenenkään maata” parisuhdevaikeuksien ja eropäätöksen välillä.

Eropäätös on vaikein päätös mitä voi tehdä, ja tuskallisin. Sitä verrataan jopa rakkaan puolison kuolemaan. Vaikeille päätöksille on leimallista, että niillä on pitkäaikaiset vaikutukset. Vaikeaa päätöstä vaativa tilanne on uusi. Ei ole kokemusta, eikä kukaan voi tehdä päättelyä puolestasi. Vaikeista päätöksistä juuri eropäätös on päätös, jonka kohdalla harvoilla on tietoa kaikista eroon vaikuttavista tekijöistä. Eropäätös joudutaan lopultakin usein tekemään umpimähkään.

Ihminen on  järkiperäinen olento ja haluaisi tehdä ainakin ne vaikeimmat ja suurimmat päätöksensä järjellä. Kuitenkin parisuhdeongelmien kasaantuessa kuumina hiilinä pään päälle, ihminen alkaakin tuntea tunteita. Hän tuntee pelkoa, ja rakkaus läikähtelee hänen sisällään. Hän tuntee kiintymystä ja suunnatonta vihaa. Tunteet saavat ihmisen poikkeamaan järjen äänestä.

Tutkimuksen maailmassa perheille lähetetään järkeenkäypiä kyselyitä, tutkimuksia, joihin voi vastata rationaalisesti ja odotetusti. Perustellut, kootut vastaukset ovat tervetulleita. Mutta todellisuus ihmissuhteissa voi näyttää aivan toiselta.

Nobel – palkinnon voittanut psykologi ja talousteoreetikko Daniel Kahneman (2011) päätteli, että tunteet ovat suuressa osassa kaikkea päätöksentekoa. Järkiperäisiä perusteluja voi viljellä mielin määrin, mutta ellei päätökseen sisälly tunnetta, päätös voi jäädä hyvinkin tekemättä. Kun ihminen sitoutuu päätökseen, se tapahtuu tunteen, ei järjen kautta. Puhdas järjenkäyttö on harvinaista. Ihmistä voi ajaa vaikkapa tavoite tehdä hyvää toisille ja noudattaa hyvää tapaa huonon sijaan.

Siltikin ihmiset ovat liian pimennossa tehdessään eropäätöksiään. Tarvittaisiin parempaa ”eropäätöksen teoriaa” , sillä päätös on vaikea ja monet tarvitseva apua päätöksentekoon. Eron voimakkaista seurauksista kärsivät monet ihmiset. Eropäätöksen tunnepitoisuus tulisi avata ja ymmärtää, sen sijaan että se halutaan järkiperäistää.

On eropäätöksiä jotka ovat helpompia kuin toiset. Väkivaltaisesta suhteesta on päästävä ulos, ja liitoissa vailla sukupuolielämää on yleensä yksi tai kaksi erittäin huonosti voivaa ihmistä.  Silti muissakin liitoissa pohditaan eroa ja erotaan. Pitkästyminen ja kyllästyminen ovat joitakin aikamme erojen syitä. Jotta perhetutkijat voisivat paremmin ymmärtää eroamisen päätöksentekoa, heidän on otettava suuremmassa määrin huomioon paitsi järki, myös epärationaalisuus, tunnepohjainen edestakaisin sahaaminen päättämisen ja päättämättömyyden väillä, ja kaikki se inhimillinen haahuilu, mitä päätöksen tekeminen vaatii.

Monet eroajatusten kanssa tuskailevat sanovat muuttavansa mieltään useita kertoja päivässä. Kunnes tulee seuraava hetki,  ja seuraava ”järkähtämätön” päätös, joka tunnin kuluttua jälleen muuttuu. Perhe-elämä on yhtä emotionaalista sotkua, tutkijat toteavat, mutta se on todellisuutta, jonka varaan ihmiset rakentavat elämänsä.

Mitä on tunnefobia?

Tunteet ohjaavat ihmisen käyttäytymistä niin hyvässä kuin pahassa. Tunteet auttavat sopeutumaan muutoksiin ja suojelemaan omaa itseä. Tunne kertoo, ”missä mennään”.

Monien psyykkisten pulmien taustalla voi toisaalta olla vaikeus kokea jotain tunnetta. Psykologi McCullough kollegoineen kutsuu tätä vaikeutta tunnefobiaksi eli tunteen pelkäämiseksi.

Pohditaan ensin muunlaisia pelkoja: ihminen, joka pelkää korkeita paikkoja, voi vältellä lentokoneella matkustamista. Hän saattaa jättää ottamatta vastaan työtarjouksen, jos työpiste sijaitsee korkealla kerrostalossa. Bakteereja pelkäävä ei useinkaan halua hakeutua sairaanhoitajaksi. Hän saattaa avata ovenkahvat hihalla ja vältellä ihmisten kättelyä. Tunnefobia toimii samalla periaatteella. Ihminen välttää tietyn tunteen kokemista. Välttelyä voi tapahtua monella tavalla.

Tunnefobia syntyy, kun alkuperäiseen tunteeseen liittyy jokin sisäinen este. Esimerkiksi surun, innostuksen tai vihan kokemukseen liittyviä esteitä voivat olla häpeä, syyllisyys tai ahdistus. Ihmisellä voi olla vaikkapa tarve kertoa palaverissa innostavasta ideasta, mutta samalla hetkellä kun hän avaa suunsa, hän kokeekin voimakasta häpeää.  Häpeä aiheuttaa sisäisen ristiriidan. Toinen esimerkki: ihminen voi tunnistaa, että hänen on vaikea kohdata omia seksuaalisia tunteitaan, koska niihin liittyy voimakas ahdistus. Tällöin tunnefobia, sisäinen ristiriita, on tiedostettu ja sitä voi tutkia omassa mielessä.

Tunnefobia voi olla myös tiedostamaton. Tällöin ihminen suojautuu sisäiseltä ristiriidalta ymmärtämättä, mistä pohjimmiltaan on kysymys. Suojautumiskeinoja voi olla monia. Joku voi saada päänsäryn aina, kun häntä loukataan. Hänelle ei tule mieleenkään, että nyt voisi suututtaa tai että jokin estää suuttumusta. Toinen ajattelee, ettei hän halua vaikuttaa ihastuksensa silmissä liian innokkaalta, eikä viestitä tälle viikkoon. Kolmas sanoo kumppanin lähdettyä, että ”en oikeasti edes rakastanut häntä”. Itselle ahdistavilta tunteilta suojautuminen on inhimillistä.

Jonkin tunteen pelkääminen ei johda kaikkien tunteiden välttämiseen. Ensisijainen tunne voi korvautua jollakin toisella tunteella: esimerkiksi jos joku pelkää surun tunnetta, hän voi surun sijaan kokea vaikkapa vihaa. Henkilön ihmissuhteet saattavat kärsiä yllättävistä vihanpuuskista, ja oma surutyö jää tekemättä. Tunne ohjaa käyttäytymistä silloin haitalliseen suuntaan hyvinvoinnin kannalta.

Tunnefobian taustalla on yleensä traumaattisia elämäntapahtumia tai kokemuksia menneistä ihmissuhteista. Vanhemmat ja muut hoitajat, laajemmin koko yhteiskunta, voivat viestiä, että jotkut tunteet ovat sallitumpia kuin toiset. Lasta on voitu kieltää esimerkiksi itkemästä, suuttumasta tai vaikka koskettelemasta itseään. Tunteisiin liittyvät ihanteet ovat syvällä yhteiskunnassa, ja toisaalta jokaisella perheellä on oma tunnekulttuurinsa.

Tunnefobian ennaltaehkäisyyn auttaa se, että lapsen hoitajat pohtivat, mitkä tunteet ovat vaikeita heille itselleen. Kun vanhempi on sujut omien tunteidensa kanssa, hänen on helpompi ottaa vastaan lapsen tunteita. Lasta auttaa jo se, jos aikuinen nimeää hänen tunteensa. ”Taidat olla kiukkuinen.” ”Nyt sinun on ikävä äitiä, mutta pian äiti tulee.”

Miten sinun lapsuuden perheessäsi on suhtauduttu tunteisiin?  Voit pohtia seuraavia tunteita: viha, suru, pelko, ilo, innostus, hellyys, ylpeys, seksuaalinen halu. Minkä tunteen käsittelyyn olet saanut hyvät eväät kotoa? Onko jokin tunne ollut väärin tai häpeällinen? Jos jokin näistä tunteista tuntuu sinusta häpeälliseltä tai kielletyltä, miten olet suojautunut kokemasta tätä tunnetta? Tunnetko sen sijaan jotain muuta tunnetta, onko mielessäsi jokin tietty ajatus vai pyritkö ratkaisemaan tilanteen muulla tavoin? Oletko saanut läheisiltäsi palautetta tavastasi reagoida esimerkiksi iloisiin, surullisiin tai ärsyttäviin tilanteisiin?

Lähteet:

http://www.affectphobiatherapy.com/

McCullough, L., Kuhn, N., Andrews, S., Kaplan, A., Wolf, J. & Hurley, C. L. (2003) Treating Affect Phobia: A Manual for Short-Term Dynamic Psychotherapy. The Guilford Press.

Kuva: Hermosolut: Sebastian Kaulitzki/Shutterstock. Kasvot: Lassedesignen/Shutterstock. Kuvitus: Dan Bishop/Discover

Pareista huolehtiminen – taloudellisinta kuntapolitiikkaa

shutterstock_141473482Pariterapia edistyy maailmalla hyvää vauhtia. Pariterapian menetelmät kehittyvät ja menetelmiä seurataan. Tällä hetkellä tutkituin suuntaus on Tunnekeskeinen pariterapia.

Tunnekeskeista pariterapiaa koskevat tutkimukset kertovat, että hoidon päättyessä 70–73 prosenttia pareista ei enää koe olevansa parisuhdevaikeuksissa. Pariterapiassa onnistumisia mitataan ja hyviä käytäntöjä jaetaan eteenpäin ammattilaisten kesken. Pariterapiaa hakevat parit saavat apua. Paljon henkilökohtaista kärsimystä jää pois, kun pari autetaan takaisin sille arvostuksen ja huomioimisen asteelle, joka heillä oli suhteen alkuaikoina.

Toisten parien tilanne on sellainen, etteivät he halua jatkaa liittoa. Heitä voidaan auttaa eteenpäin rauhanomaiseen eroon ja yhteisvanhemmuuteen. Parisuhdeongelmista ja erosta ei tarvitse selviytyä yksin. Onnistunut apu ehkäisee terveys – ja mielenterveysongelmia sekä henkilökohtaisia romahduksia. Se edistää myös eroperheiden lasten parempaa psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia.

Kuntien maksuttomissa Perheneuvoloiden palveluissa on pitkät jonot. Palveluja on henkilökunnan vähyyden vuoksi jouduttu rajaamaan siten, että kaikissa kunnissa lapsettomat parit eivät pääse avun piiriin lainkaan. Silti kahden aikuisen perhe on Suomen yleisin perhemuoto. Kuntien perheneuvolat ovat joutuneet rajaamaan myös hoitojen kestoa.

Suomalaiset parit tarvitsevat parisuhdetaitoja, tukea vuorovaikutukseen, kannustusta hyviin käytäntöihin ja neuvontaa riitojen bestsellereissä. Siis kotitöissä, talousasioissa, taisteluissa yhteisestä ajasta ja lapsiperheitä ravistelevissa riidoissa lasten kasvatuksesta. Keskellä  ”perherumbaa” ihminen tarvitsee hellyyttä, lämpöä, kosketusta ja seksiä. Se on parasta suojaa elämän ja talven pakkasiin.

Kunnat, haluatteko säästää? Pareista ja perheistä huolehtiminen on taloudellisinta kunnallispolitiikkaa. Vetoamme kuntapäättäjiin, että parisuhdepalveluiden saatavuutta parannettaisiin. Parisuhdetyötä tekevien koulutuksesta ja riittävästä henkilöresursoinnista on pidettävä huoli. Parit, joilla ei ole lapsia, hyötyvät suuresti parisuhteen hoidosta. Heille on taattava samat parisuhdepalvelut kuin perheellisille. On huolehdittava siitä, että myös köyhyysloukossa elävät saavat pariterapiaa.

Sähköisiä parisuhdepalveluita on tarjottu Väestöliitossa menestyksekkäästi jo yli kymmenen vuoden ajan. Tutkimukset kertovat, että sähköisillä menetelmillä saadaan aikaiseksi erinomaisia tuloksia. Lisäksi sähköiset menetelmät ovat käsillä vuorokauden ja vuoden ympäri ja ne ovat matalan kynnyksen palveluita parhaimmillaan. Esimerkkinä mainittakoon Väestöliiton Tunnekeskeinen nettiparisuhdekurssi, ja HUS:n kanssa yhteistyönä tehty parisuhteen omahoidon ohjelma.

Väestöliiton sähköiset parisuhdepalvelut ovat kuntalaisten palveluksessa koko maassa. On tärkeää, että on olemassa monenlaista apua. Kuvitelkaa tilanne, että  puhelin-, netti-  ja psykologin vastauspalveluita olisi kunnissa saatavilla kaikille tarvitseville. Niissä asiakasta autettaisiin akuutissa hädässä ja häntä ohjattaisiin eteenpäin  tarvittavan avun piiriin.

Yksikään pari ei saisi jäädä parisuhdeongelmissaan suojattomaksi – vaille tietoa, apua tai neuvontaa syvemmästä terapeuttisesta avusta.

Kun sinkku hylkää ystävänsä

kun-sinkku-jattaa-ystavansa-kuva-tenmania-sivustoLapsuuden kaverilla oli syntymäpäiväkutsut. Sinkkuystävä ei saapunut paikalle. Eräiden hääjuhlien aikaan sinkulle tuli yllättävä meno. Leffailloissa häntä ei ole näkynyt. Sama sinkkukaveri vaihtaa äkkiä puheenaihetta, kun ystävä kertoo olevansa raskaana. Eikö häntä kiinnosta?

Kolmikymppisten naisten ystäväpiirissä tapahtuu yllättäviä muutoksia. Yksi on löytänyt uuden kumppanin eronsa jälkeen, toinen menee naimisiin, sinkkukaveri jatkaa sinkkuelämäänsä. Tässä ei ole mitään yllättävää – mutta järkytys voi olla se, että pitkäaikaisesta, rakkaimmasta sinkkuystävästä ei kuulu enää mitään. Hän on vaihtanut kaveriporukkaa.

On ymmärrettävää, että parisuhdetta etsivä sinkku haluaa vertaistensa seuraan. Hän tuskin löytää uutta kumppania ystäviensä perhetapaamisista. Ei kukaan jaksa kuunnella hää- tai vauvajuttuja loputtomiin.

Suurin syy sinkkuystävän vetäytymiseen on kuitenkin se, että toisten perheellistyminen sattuu. Sisimmässä mylläävät kateus, viha ja ulkopuolisuuden tunne. Kipu on niin suuri, että sinkku ei pysty olemaan enää yksissäkään baby shower -juhlissa.

Vetäytyminen on ymmärrettävää. Kavereiden vauvojen keskellä sinkun mielessä pyörii: miksi minä en ole löytänyt puolisoa? Saanko ikinä lapsia? Olen erilainen, erilainen, erilainen. En kuulu tänne. Haluan vain päästä pois tästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Jossain vaiheessa ajatus voi kääntyä: enhän minä edes halua tuollaista perinteistä, tylsää elämää.

Tuskan välttäminen, vetäytyminen perheellisten ystävien elämästä, voi siis toimia ensiapuna sinkun ahdistukseen. Pitkällä tähtäimellä vetäytyminen on kuitenkin tunteiden käsittelemistä toiminnalla – täytyy lähteä pois kaikista tilanteista, jotka kolhaisevat omia kipupisteitä.

Joskus pettymyksen tunteita täytyy käsitellä ensin muualla, esimerkiksi psykoterapiassa, jotta voi kohdata ahdistusta herättäviä tilanteita silmästä silmään, kestää omat tunteensa.

Ystävyyssuhteet muuttuvat. Ystävyydeltä voi kadota sisältö, jos toinen on aina vaihtamassa vaippoja tai viettämässä koti-iltaa. Samalla on surullista, että toisilleen rakkaat ihmiset etääntyvät toisistaan. Kyse ei ole vain sinkun yksin jäämisen tunteista. Perheellistyvät voivat kokea, että sinkku on ”hylännyt” heidät. Voi olla iso pettymys huomata, että perheen perustaminen oli ystävälle liikaa. Perheellinen voi kaivata yhteyttä rakkaaseen sinkkukaveriinsa – ja kokea jäävänsä ystävyydessä ypöyksin.

Tässä yksi kertomus yksittäisen henkilön tarinasta. Tarinoitahan on niin paljon kuin on yksilöitäkin. Mikä on sinun tarinasi?

Lue myös toinen näkökulma aiheeseen:
Menetettyä parisuhdetta saa surra, mutta ystävää ei

Milloin rakkaus syntyy?

shutterstock_219630088Ystäväni kertoi minulle joskus oman puolisonsa tapaamisesta. Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui sokkotreffeillä. Rakkaus ei roihahtanut saman tien, vaan se vei aikaa. Ystäväni totesi, että puoliso oli alussa paljon innostuneempi kuin hän itse. Toisen innostus sai kuitenkin jatkamaan tapailua. Mielenkiinnosta kysyin, milloin hän sitten ihastui tai tiesi, että jutusta voisi tulla jotakin. Ystävä kertoi, että ihastuminen tapahtui hetkellä, jolloin hänellä oli murheita. Hän avautui huolistaan ja koki, että puoliso todella kuunteli ja osasi lohduttaa.

Aikaisemmin on todistettu, että keinotekoisesti tuotetut negatiiviset tunteet lisäävät seksuaalisen vetovoiman todennäköisyyttä. Dutton ja Aron (1974) huomasivat, että kun miespuolisten koehenkilöiden piti suorittaa pelottava tehtävä tai he odottivat joutuvansa kokemaan kipua, he viehättyivät todennäköisemmin paikalla olevasta naisesta. Tämän tutkijat ajattelivat johtuvan siitä, että kehon fyysisiä reaktioita tulkittiin seksuaalisiksi. Toinen mahdollinen selitys voisi olla, että koehenkilöiden kiintymyskäyttäytyminen aktivoitui stressaavassa tilanteessa. Ahdistavan tilanteen keskellä on todennäköisempää hakea tukea paikalla olevalta ihmiseltä, ja kohdistaa tähän toiveita. Jos tämä osoittaa lämpöä, vaikka hymyllä, on ihastumiselle luotu oivallinen alusta.

Voidaankin ajatella, että avun pyytäminen ja siihen vastaaminen luovat kiintymyksen. Meissä ihmisissä on kaksi puolta. Puoli, joka taaperon itseriittoisuudella ajattelee pärjäävänsä kaikessa. Sekä toinen puoli, joka ymmärtää ja tiedostaa oman riippuvuutensa. Parisuhteelle ei tee hyvää, jos liiaksi kääntyy itseriittoisuuden puolelle. Harhassa, jossa ajattelee selviävänsä elämästä ilman muita, ei puolisollakaan ole paikkaa, johon asettua.

Itseriittoisuuden harha näkyy arjessa silloin, kun ihminen alkaa elää niin kuin puolisoa ei olisikaan. Työn ja perhe-elämän vaikeudet sekä omat kehityshaasteet suoritetaan ilman toisen apua. Jos on oikein tiukka paikka, käännytään ehkä ystävien puoleen. Vähitellen ihminen alkaa uskoa, että ei itse asiassa tarvitse toista selvitäkseen elämästä. Tämä voi olla suhteen kuolinlaukaus. Muistan yhden naisen, joka kuvasi huomanneensa miehen palattua ulkomaankomennukselta kotiin, että ei itse asiassa tarvitse tätä enää. Kun riittävän kauan pinnistelee itsekseen ja etsii muita tuen tarjoajia, ei tarvetta toiselle enää ole.

Tarve toiseen voidaan kuitenkin joskus herättää henkiin. Tämä tapahtuu palaamalla niihin vaikeisiin hetkiin, jolloin tuen tarve olisi ollut olemassa eikä toinen ollut paikalla. Kun pieni lapsi kokee jääneensä yksin ilman vanhemman läsnäoloa, hän protestoi. Suurin osa vanhemmista ymmärtää, että tässä hetkessä tulee ottaa vastaan lapsen pettymys ja suuttumus ja varmistella, että nyt olen tässä, kaikki on hyvin. Aikuisuuden ihmissuhteissa tämä jää kuitenkin usein tekemättä. Syyllisyyden tunnetta voi olla vaikea sietää ja siksi puolustaudutaan. Suhteen kannalta olisi kuitenkin tärkeää kuulla puolison protesti. Kestää toisen kiukku siitä, että ei osannut lohduttaa tai ei ymmärtänyt olla paikalla. Jos oikein hyvin käy, pahoittelu ja syliin ottaminen voi korjata kiintymyksen haavoja. Luottamus ja tarve toiseen voi herätä uudelleen.

Muistakaamme siis, että ajoittainen romahtaminen on hyväksi parisuhteelle. Kun joutuu oman pienuutensa kanssa vastatusten ja ilmaisemaan toiselle, että en ehkä pärjääkään yksin tässä kaikessa, syntyy hyvää riippuvuutta. Ei patologiaa, ei ”läheisriippuvuutta” vaan oikeaa hyvää läheisyyttä, jossa voimme tarvita toista ja tulla tuetuksi.

Lähde: Dutton, D. ja Aron, A. (1974). Some evidence for heightened sexual attraction under conditions of high anxiety. Journal of Personality and Social Psychology. Vol 30, 4, 510-517.

Rakkauden vuosi 2017

shutterstock_92075405Tammikuu: Uuden vuoden lupaukset käytäntöön. Jos kumppanisi lopettaa tupakoinnin tai laihduttaa tai tekee sovintoa vanhan riidan yli, tue häntä.

Helmikuu: Ystävänpäivän aikaa. Mitä vain toivotkin, sanothan sen. Ei toinen osaa lukea ajatuksiasi, ei vielä. Sitten kun olette vanha pari, hän osaa.

Maaliskuu: Kalpea kuukausi, kalpea naama. Mistä väriä? Hankkikaa kotiin värikäs lautapeli ja pelatkaa. Kummasta tuli Monopolin voittaja?

Huhtikuu: Kevät, ihana kevät. Mitä ihanaa teille kahdelle? Linnutkin laulavat jo puissa. Yhdessä kuoroon?

Toukokuu: On valoisaa, mutta vielä kylmää. Miten mukavaksi voisi tehdä yhteisen ikkunanpesun? Rokkia ja rakkautta?

Kesäkuu: Paljain varpain nurmelle. Aurinkoa on ja kesäsadetta. Aurinko paistaa molempien sydämii,n kun sanotte toisillenne: rakastan sinua. Sanokaa se usein.

Heinäkuu: Kuuma. Sängyssä pärjää pelkällä lakanapeitolla. Varsinkin kun ihana sekstailu on kesäloman tärkein ja kuumin juttu. Lomalla hotelliseksi.

Elokuu: Luonto muuttuu tummanvihreäksi. Täyteläiset syyskesän kukat kukkivat. Rakkauden saa kukkimaan sanoilla. Kerro, mitä rakkaassasi arvostat.

Syyskuu: Työtä ja kiirettä, kinaakin tulee. Miten ratkot riidat? Jos jäät vaille huomiota ja aikaa, kerro miltä se tuntuu. Kerro ajoissa, ja kumppanisi vastaa kutsuun.

Lokakuu: Talvea kohti, lämmintä esille. Mikä hurmaava keitto lumoaisi tuoksullaan kotiin palaavan väsyneen rakkaan?

Marraskuu: Pakkanen koristelee ikkunat ja puut kuurallaan. Millaiset tunnelmavalot teidän lemmenpesään?

Joulukuu: Lahjoja ja salaisuuksia. Tavallinen lahja voi olla lähinnä sydäntä. Kaikki rakkaan ilahduttaminen tulee sinulle moninkertaisena takaisin.

Mistä löydät joulurauhan?

joulublogi-shutterstockSuurin osa ihmisistä viettää joulua läheisten kanssa. Se voi tuntua ihanalta, jos olet kaivannut nähdä vanhempiasi, sisaruksiasi, kummilapsiasi tai ystäviäsi. Mukana on ehkä omia tai toisten jälkikasvua. Teillä saattaa olla omat jouluperinteenne suvussa. Koet olosi turvalliseksi ja vapaaksi ilman arjen huolia.

Tiivis yhdessäolo voi aiheuttaa myös riitoja ja pettymyksiä, jos odotukset eivät kohtaa. Aikaisemmat vanhempi-lapsi-roolit alkavat taas elämään jouluna, kun jo aikuiset perheen jäsenet taantuvat menneiden joulujen tunnelmaan. Tämä on aika tavallista. Useimmat selviävät näistä keskustelemalla ja säätelemällä sitä, kuinka monta päivää yhteistä joulua juhlitaan.

Aika läheisten kanssa voi merkitä myös toisenlaista joulutunnelmaa. ”Joulu on pahin”, moni lapsuuden perhettään miettivä sanoo. Monien jouluun kuuluu esimerkiksi humalainen vanhempi.

Joulu on loma-aikaa, ja lomalla on tärkeää palautua. Aikuinen voi valita itse, kenen kanssa lomansa viettää – toisin kuin lapsi. Vaikka loma päihdeongelmaisen vanhemman tai riitelevän suvun keskellä ei palauta, moni päätyy silti saman joulupöydän ääreen vuodesta toiseen. Tätä selittää paljolti syyllisyyden tunne. Tuntuu vaikealta sanoa: ”tänä jouluna minun ei tarvitse olla humalaisen sukulaisen kanssa. Minun ei tarvitse viettää jouluani peläten perheväkivaltaa. Ei tarvitse kuunnella pahoja puheita tai olla toisten kaatopaikkana. Nyt olen aikuinen, voin jo itse päättää. En ole enää avuton.”

Voit pohtia, mikä ohjaa sinun tapaasi viettää joulua 2016. Onko se ilo, toive mukavasta yhdessäolosta? Hakeudutko paikkaan, jossa voit levätä ja olla rauhassa? Vai ohjaavatko valintaasi velvollisuuden tunne, syyllisyys tai pelko? Keneltä odotat lupaa viettää sellaista joulua, kuin itse haluat? Kenen suuttumusta mahdat pelätä?

Jossain vaiheessa aikuisuutta monet ottavat joulun omiin käsiinsä. He viettävät joulun ehkä kahdestaan kumppanin tai oman perheensä kanssa, he lähtevät ystävien kesken matkalle ja nauttivat joulurauhasta etelän auringon alla. Joku haluaa kutsua vielä laajemman suvun koolle. Voit keksiä omat perinteesi.

Ethän ohita omia tarpeitasi tänä jouluna. Kukaan muu ei voi tietää, mikä on sinulle oikea tapa viettää tuleva joulu.

Toivon sinulle todellista joulurauhaa ja rentouttavaa lomaa!

Kun lyöty ei lähde väkivaltaisesta suhteesta

shutterstock_64588597Väkivaltaiseen suhteeseen jääminen perustuu pelkoon ja taitavaan, manipuloivaan kontrollointiin. Se perustuu myös vääriin uskomuksiin, joita väkivallan uhri elättelee mielessään. Näistä vääristä uskomuksista kotiväkivallasta selviytynyt Johanna Hunter on kirjoittanut kirjan ”But He’ll Change” – Mutta hän vielä muuttuu!.

Johanna Hunter  pyöritteli kirjan teemaa mielessään, ja alkoi toistella uskomuksia, joita oli itse hokenut itselleen väkivaltaisessa suhteessa. Hämmästyttävästi hokemat olivat samoja, joita hän oli toisilta selviytyjiltä kuullut.

  • Mutta meillä on hyviäkin hetkiä
  • Mutta hän ei oikeasti halua satuttaa minua
  • Jos vain osaisin olla ärsyttämättä häntä, hän ei löisi minua
  • Mutta hän uhkaa tehdä itselleen jotain, jos jätän hänet
  • Minä muutan hänet!
  • Minä pelastan hänet!
  • Se mitä hän tekee minulle hermostuessaan ei oikeasti ole väkivaltaa!

Ihmisen tulee vastustaa kaikkea väkivaltaa. Väkivalta ei valikoidu sukupuolen mukaan, vaan se valikoituu sinne, missä tekijä hyväksyy tekonsa ja uhri ei saa tai hae apua pelastaakseen itsensä tilanteesta. Joskus hän jää uskoessaan, että vain hän voi pelastaa väkivallantekijän.

On tärkeää ymmärtää mitä väkivalta on, ettei joudu omien uskomusten ja vähättelyn valtaan. Väkivaltaa ovat lyöminen, läpsiminen, hakkaaminen ja potkut. Väkivaltaa on jättää uhri suojattomaksi ja vaaraan. Väkivaltaa on uhata polttaa hänet. Väkivaltaa on pureminen, kuristaminen, työntäminen ja töniminen sekä esineiden heittely. Kodista tai autosta ulos lukitseminen on väkivaltaa. Kieltäytyminen auttamasta, kun toinen on sairas, on väkivaltaa.

Vaikeampaa on tunnistaa henkinen väkivalta. Sitä on julkinen nöyryyttäminen vanhempien tai ystävien edessä. Sitä on jatkuva kritisointi ja nimittely, huuto ja haukkuminen. Sitä on taloudellisen itsenäisyyden uhkaaminen ja selittämätön, vakava mustasukkaisuus. Henkistä väkivaltaa on eristäminen perheestä ja tärkeistä ihmisistä.

Tutkimukset kertovat, miten väkivallan uhrin itsetunto heikkenee heikkenemistään suhteen edetessä ja väkivallan voimistuessa. Se nimittäin voimistuu, aina, ja emotionaalinen väkivalta muuttuu fyysiseksi hyvin usein. Kun pelot ovat suuret ja itsetunto puristunut lattianrakoon, ei itsensä pelastaminen ole helppoa.

Uhrin kannattaisi tutkia niitä uskomuksia, joita hokee mielessään, kun häntä on taas lyöty. Kuuluvatko ne vaikkapa näin?

  • Olen liian herkkä
  • Teen ison numeron pienistä kahnauksista
  • Hän ojentaa minua, koska rakastaa minua
  • Olen hänelle tärkeintä maailmassa

Kannattaa hakeutua kokeneen psykoterapeutin vastaanotolle, jotta saisi keskustella puolueettomasti ja voisi uskoa omiin tunteisiisi. Aikoja voi varata vaikkapa Väestöliitosta numerosta (09) 2280 5267.

Väestöliiton sivuilla on myös tukea väkivallan uhreille ja tekijöille.

Heli Vaaranen
parisuhdetoimintojen johtaja

Tänään on kansainvälinen päivä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi.

Älä jätä äitiä yksin!

shutterstock_59907739Esikoiseni syntyi keskosena ja pääsi kotiin vasta parin viikon kuluttua synnytyksestä. Pian kotiuduttuamme puolisoni joutui lähtemään parin päivän työmatkalle. Oli tammikuu ja kova pakkanen, joten en voinut viedä vauvaa ulos lainkaan. Pieni esikoiseni nukkui paljon, joten minulla oli kyllä omaa aikaa. En vain omassa suuressa epävarmuudessani osannut siitä nauttia. Tunsin itseni aika yksinäiseksi ja turvattomaksi. Onneksi toisena päivänä ystäväni tuli työmatkallaan käymään meitä tervehtimässä. Muistan vieläkin, yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen, sen helpotuksen ja ilon tunteen, kun sain jutella ystäväni kanssa kasvotusten.

Kotona olevien äitien yksinäisyys on noussut viime aikoina usein pinnalle mediassa. Niissä mietitään keinoja ja kanavia, miten yksinäiset äidit löytäisivät toisensa. Äitien yksinäisyys ei ole uusi ilmiö. Se tuli esiin jo vuonna 2008 Väestöliiton tekemässä tutkimuksessa, jossa selvitettiin äitiyden vaikeita ja kiellettyjä tunteita. Silloinkin kotona lastaan hoitavat äidit puhuivat yksinäisyydestä. Parisuhde ei helpota tilannetta, jos puoliso on töissä pitkät päivät ja poissa arjen pitkinä tunteina. Parisuhde voi olla myös koetuksella lapsen syntymän jälkeen. Henkinen ja tunnetason yhteys saattaa olla kadoksissa, eivätkä kumppanit aina osaa olla toistensa tukena vaikeuksissa.

Haluaisin tässä kohtaa haastaa meidät kaikki, sinut ja minut, katsomaan ympärillemme. Onko tuttavapiirissäsi kotona vauvaa hoitava vanhempi? Voisitko sinä soittaa hänelle ja kysyä, mitä hänelle kuuluu? Tai voisiko käydä pyytämässä päiväkävelylle? Kuuluuko sinun rappukäytävässäsi vauvan itkua? Näetkö nuoren äidin työntelemässä rattaitaan? Onko mahdollista, että sinä hänet kohdatessasi sanoisit jotakin? Kysyisit jotakin? Kokemuksesta tiedän, että joskus ystävällinen hymy ja muutama sana ventovieraaltakin voi olla merkityksellinen. Eihän jätetä äitejä yksin!

Kristiina Janhunen & Minna Oulasmaa (toim.) Äidin kielletyt tunteet. 2008. Väestöliitto