Tag Archives: vanhemmuus

Milloin lasta tulisi yrittää?

Posted on by
Vastaus

”Hänen mahdollisuutensa saada oma lapsi olivat hetkessä pudonneet lähes nollaan. Hän muistaa huutaneensa kuin villieläin, heittäneensä kirjoja, papereita, läppärinsä – ja romahtaneensa maahan.”
Näin kerrotaan teknologiayrittäjä Brigitte Adamsista, naisesta joka neljä vuotta sitten oli keulakuva sille, miten lastenhankintaa on nykytekniikalla mahdollista siirtää.

Muutama vuosi sitten kaunis ja menestynyt Brigitte mainosti lehtien kansissa ratkaisuaan: pakasta munasolujasi, vapauta uraasi! Freeze your eggs, free your career. Näin Adams teki, ja näin Adams erehtyi.
Kun Adams 45-vuotiaana halusi käyttää talteen otettuja munasolujaan, osoittautui, että harva aikoinaan kerätyistä munasoluista oli ylipäänsä käyttökelpoinen. Yksi ainut munasolu hedelmöittyi onnistuneesti, ja sekin päättyi keskenmenoon. Sen yhteydessä Adams koki yllä kuvattuja tunteita. Miksi ei puhuta siitä, että asiat voivat mennä myös pieleen, hän kysyy nyt, jäkiviisaana.

Mietin tuota kysymystä. Eikö kukaan tosiaan puhunut epäonnistumisesta ja riskeistä? Millä tavalla olisi pitänyt kertoa, että Adams olisi kuunnellut?

Väestöliitto tarjosi munasolujen pakastamisen mahdollisuutta samoihin aikoihin kuin Adams pakasti omiaan. Kyse on valtavan hienosta keinosta tukea hedelmällisyyden säilymistä esimerkiksi eri sairauksien tai leikkausten yhteydessä. Pohdimme silloin Väestöliitossakin paljon sitä, miten munasolujen pakastamisesta pitäisi tiedottaa nuorille naisille.
Pelkäsimme, että se kannustaisi juuri Adamsin kaltaiseen toimintaan: pakastamiseen pomon vuoksi, perheellistymisen lykkäämiseen työelämän paineissa. Sitä hedelmöityshoitoja antavat lääkärit eivät suinkaan toivoneet. Päinvastoin, he korostivat, ettei munasolujen pakastaminen koskaan ole omien biologisten lasten saamisen takuu.

Tiedot munasolujaan pakastaneiden naisten lastensaannista ovat vielä alustavia. Menetelmä on uusi ja arviot heittävät. Yksi katsaus arvioi, että noin joka seitsemäs pakastettu ja sittemmin hedelmöittynyt munasolu johtaa elävänä syntyneeseen lapseen. Toinen yhteenveto toteaa, että 36-vuotiaana kymmenen munasolua pakastaneella naisella on noin 30 prosentin todennäköisyys synnyttää elävä lapsi niiden avulla.

Keskeistä tässä ei ole tarkka prosenttiluku, vaan viisas neuvo: jos munasolujen pakastaminen on lisääntymissuunnitelmasi B, sinulla tulee olla suunnitelma C.

Adamsin omasta blogista löytää häkellyttävän rohkeaa itsekritiikkiä:

”Kun pakastin munasolujani tiesin, ettei ole mitään takuita. Suostuin silti ottamaan riskin. Niiden kuuden vuoden aikana kun munasoluni olivat jäissä, vakuutin itselleni, että säännöt eivät koske minua.”

Ihmismieli ei toimi loogisesti. Muistamme ne faktat, joihin haluamme uskoa. Torjumme ne tiedot, jotka uhkaavat nykyistä ymmärrystä ja suunnitelmia tai, jotka tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta tai surullisilta.

Miten pitkään voi lykätä?

Kun lukee Adamsin kokemuksista, on helppo ajatella, että tuollaiset urapaineet ja ylimitoitettu usko lääketieteellisiin ratkaisuihin koskevat vain Yhdysvaltoja. Maata, jossa vanhempainvapaita ei ole nimeksikään ja jossa trendikkäät työyhteisöt tarjoavat munasolujen pakastamista työsuhde-etuna. On helppo uskotella, että kyllä meillä Suomessa tosiasiat tiedostetaan. Näin ei ole. Päinvastoin, törmään jatkuvasti samaan asennoitumiseen meilläkin.

42-vuotias helsinkiläisnainen kertoo, että he ovat nyt alkaneet puolison kanssa puhumaan siitä, haluaisivatko he joskus lapsia. Toinen korkeasti koulutettu ja fiksu nainen kertoo ystäväpiiristään, jossa 38-vuotiaat lapsettomat naiset pohtivat milloin viimeistään pitäisi alkaa yrittää lasta. ”Onko se 40, vai 45?”

Jähmetyn, enkä tiedä mitä sanoa. Sillä oikea vastaus kuuluu: tuollaisten pohdintojen aika oli kymmenen vuotta sitten. Hetki, jolloin vanhemmaksi toivovan kannattaisi ryhtyä suunnitelmiaan toteuttamaan, on 30 vuotta. Ikä, jolloin aivan viimeistään tulee  alkaa yrittää lasta, on 35.

Lapsia toki syntyy 40 vuotta täyttäneille, mutta ani harvoin. 98 prosenttia suomalaisista naisista saa esikoisensa ennen kuin täyttää 40 vuotta. Eli vain kaksi prosenttia esikoisista syntyy 40 ikävuoden ohittaneille naisille. Kaksi tuhannesta esikoisesta syntyy naiselle, joka on täyttänyt 45 vuotta. Vuonna 2016 tämä tarkoitti, että yli 44-vuotiaille naisille syntyi esikoisia 37 kappaletta koko Suomessa.

Julkaisimme äsken uutta tutkimustietoa siitä, miten suomalaisten parien raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän myötä. Jo ennen 35 ikävuotta raskaaksitulovaikeudet kasvoivat monikertaisesti.

Tällaiset tilastot tulevat ilmeisesti ikävänä yllätyksenä. Mediasta kun saa toistuvasti onnellisia kuvauksia äitiyttä lykänneistä naisista. Esimerkiksi Dagens Nyheter kertoi äsken 47-vuotiaana lapsen saaneesta äidistä otsikolla ”Iäkkäämpi vanhempi on hieman kypsempi”. Mitään tietoja siitä, miten äärimmäisen harva nainen synnyttää tuossa iässä, ei artikkelissa annettu.

Olen alkanut pitää tuon tyyppistä journalismia suorastaan vastuuttomana. Yhtä hyvin voisi uutisoida laajasti ja kannustavasti ihmisistä, jotka ovat tupakoineet päivittäin mutta elävät täysin terveinä 80-vuotiaina. Sellaista sattuu, ja se on onnenpotku kyseisille henkilöille. Mutta sen varaan ei kenenkään kannata laskea.

20-vuotiaan äitiydestä harvoin uutisoidaan myönteisesti, päälle 40-vuotiaiden kyllä. Miksi näin on? Siksikö, että toimittajat itse usein kuuluvat korkeasti koulutettujen lykkääjien piiriin?

Kerrataan. 20–35-vuotiaana ihminen on usein vielä hyvin hedelmällinen. Noin 35-vuoden jälkeen naisen hedelmällisyys heikkenee selvästi. Siksi 35 on se ikä, jota kutsutaan naisen ”varoitusvaloksi”. Ei 40. Ei 45. Vaan 35.

Toistan toimittajille näitä lukuja ja mietin, aiheutanko vääränlaista ahdistusta. Tiedän, että lasten saaminen ja vanhemmuus ovat arkoja asioita. Henkilökohtaisia, intiimejä. Kuten 30 vuotta täyttänyt ystäväni kuvailee: ”Kuuntelen syntyvyydestä uutisia ja painan tietoisesti ajatuksia vanhemmuudesta mielestä pois. Ettei sattuisi liikaa.”

Mietin samalla Adamsin tarinaa siitä, kuinka lykkäämisen kansikuvatyttö päätyi huutamaan eläimellisesti lapsettomuuden tuskaa. Sitä tuskaa en toivoisi kenellekään.

Ihminen päättää itse perheellistymisestään, mutta koko yhteiskunnan on hyväksyttävä naisen hedelmällisyyden rajallisuus. Työelämän, median ja kulttuuristen odotustemme tulee tiedostaa ruumiillisuutemme. Jos lapsia haluaa, muun elämän on joustettava, koska hedelmällisyys ei sitä tee.

Lähteet

van Balen, F., Verdurmen, J. E., & Ketting, E. (1997). Age, the desire to have a child and cumulative pregnancy rate. Human Reproduction, 12(3), 623–627.

Berg, V. (2018) Hedelmällisyys laskee ennen 35. ikävuotta. Maaliskuun tietovuoto. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto.

Cobo, A. ym. (2016) Oocyte vitrification as an efficient option for elective fertility preservation. Fertility and Sterility 105, 3 , 755 – 764.e8.

HFEA (2016) HFEA Fertility treatment 2014 Trends and Figures. http://www.hfea.gov.uk.

Rotkirch, A., Tammisalo, K., Miettinen, A. ja Berg, V. (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Väestöntutkimuslaitos Katsauksia E51. Helsinki: Väestöliitto.

Kulkevatko hyvinvointi ja menestys käsi kädessä?

Posted on by
Vastaus

Champions team, Getty Images

Uskonnon tunnilla puhuttiin menestysteologiasta. Kyseessä on suuntaus, jossa uskotaan ”hyvän kristityn” menestyvän myös muuten elämässään: hänellä on rahaa ja terveyttä, on kalliita vaatteita ja hienot puitteet muutenkin. Toisinaan tuntuu, että yhteiskunnassa on myös ”menestyspsykologiaa”. Onnistumiset työelämässä ja jatkuva eteneminen voidaan nähdä osoituksena siitä, että ihminen voi psyykkisesti hyvin. Ihanteena on aikaansaava, taloudellisesti ja sosiaalisesti menestynyt henkilö, joka ei uuvu edes ruuhkavuosina.

Usein tämä voi pitää myös paikkansa: hyvinvointi ja menestyminen työelämässä voivat kulkea käsi kädessä. Oman tahdon kehittyminen lapsena edesauttaa ihmistä tunnistamaan, mitä hän itse haluaa, ja pyrkimään kohti omia tavoitteitaan. Vanhempien kannustus ja tuki auttavat uskomaan itseen. Hyvä mielenterveys pitää laaja-alaisesti yllä toimintakykyä ja jaksamista arjessa. Kun on hyvä olla, on helpompi suunnitella elämää ja tuntea, että on ”oman elämänsä herra”. Positiivinen, sitkeä asenne elämässä voi jo itsessään auttaa ihmissuhteissa ja työelämässä: ”Mä kyllä näytän niille.”

Menestyminen opinnoissa tai työssä tukee toisaalta mielenterveyttä. On tärkeää voida tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön ja päästä hyödyntämään omia vahvuuksia ja osaamista. Työn lisäämä taloudellinen turva myös vähentää stressiä päivästä toiseen selviämisessä.

Menestyminen voi kuitenkin kertoa myös huonovointisuudesta. Tunteita voi tukahduttaa kiristämällä tahtia elämässä. Ahdistus pysyy poissa, kun suorittaa. Joskus tiukka aikataulu voi kertoa jopa pakonomaisesta ajattelusta, jossa paha olo pidetään poissa vaikka oman terveyden kustannuksella.

Elämässä tulee vastaan tilanteita, joita ei voi itse valita. Kukaan ei voi valita esimerkiksi lapsuuden perhettään. Jos joutuu kotona koko ajan pelkäämään tai huolehtimaan, voi olla, ettei aivoissa ole tilaa uuden opettelulle. Työttömyys ahdistaa monen ihmisen ja perheiden elämää. Samoin myös liian kovat vaatimukset työelämässä ja pelko työn menettämisestä koettelevat hyvinvointia. Kuka tahansa voi kohdata jossain elämän vaiheessa yllättävän kriisin, joka horjuttaa hyvinvointia.

Vaikeassa elämäntilanteessa ”menestystä” mitataankin erilaisin mittarein: kuka osaa turvautua muihin ihmisiin? Kuka pystyy puhumaan tunteistaan ilman, että alkaa säädellä niitä jollain toimimattomalla konstilla, esimerkiksi päihteillä? Kuka osaa surra? Kuka osaa näyttää myös heikkoutensa? Kuka pystyy ajattelemaan asioita ilman, että hätääntyy ja alkaa vältellä omia ajatuksiaan? Kuka selviää menetyksistä menettämättä itseään?

Kärsimyksessä ei ole mitään romantisoivaa, mutta jokaisen elämään kuuluu omat haasteensa ja surunsa.

Elämässä tarvitaan sekä kykyä tavoitella unelmia ja ahkeroida niiden eteen, että kykyä pysähtyä kuuntelemaan itseään esimerkiksi epäonnistumisten ja vaikeuksien keskellä. Surua tai kärsimystä ei voi aikatauluttaa. Hyvinvointi ja sitä myötä menestys on myös sitä, että ihminen antaa tunteiden tulla ja pystyy kohtaamaan tunteitaan läheisten ihmisten tai ammattilaisen tukemana.

Vauvavuoden ei kuulu olla ihan kamala

Posted on by
9

Viime aikoina mediassa ja sosiaalisessa mediassa on puhuttu paljon pikkulapsiajan vaativuudesta. Yksi kirjoittaa blogissaan vauva-ajan olevan täyttä paskaa, kaikki on pelkkää itkevää vauvaa. Toinen avautuu keskustelupalstalla siitä, että vauvan kanssa onkin kamalaa, oman elämän menettäminen ja vastuu ahdistaa ja kitisevä vauva herättää lähinnä negatiivisia tunteita. Televisio täyttyy keskusteluohjelmista, joissa uupuneet vanhemmat tukevat toisiaan ja antavat vinkkejä, miten selviytyä ruuhkavuosista hengissä.

On hienoa, että meidän ei enää tarvitse esittää olevamme supervanhempia, jotka selviävät mistä vain. On hienoa, että voi julkisesti myöntää olevansa puhki ja poikki ilman, että tarvitsee pelätä tulevansa lynkatuksi. Usein tällaiset tarinat kirvoittavat muilta myötätuntoa ja ymmärrystä, kommentteja siitä, että tuollaista meilläkin oli, tsemppiä. Lapsen syntymään liittyy aina suuria mullistuksia: uudenlainen vastuu, muuttuvat prioriteetit, vanhemmaksi kasvaminen ja niin edelleen. Useimmat kokevat tässä vaiheessa jonkinasteisen kriisin tai ainakin käänteen. Mutta missä menee tavallisen vauva-ajan hankaluuden ja liiallisen rankkuuden raja? Aivan kaikki tapahtumat ja tuntemukset vauva-aikana eivät ole tavallisia, sellaisia mistä muutkin ovat hyvin selvinneet.

Ensinnäkin ihmiset, vanhemmiksi tulevat, ovat erilaisia. Meillä on perimästämme ja elämänkokemuksistamme johtuen erilaiset kyvyt selviytyä vaikeuksista. Toiset meistä kuormittuvat tilanteesta, josta joku toinen selviäisi vaurioitta. Meillä jokaisella on stressinsietokyvyn raja, jonka ylittyessä psyykkinen oireilu alkaa. On tärkeää nähdä ja tunnistaa omien tai läheistemme rajan ylittyminen – arvottamatta.

Vauva-aikaan liittyy vielä erityinen haavoittuvuus: noin 10–20 prosenttia äideistä sairastuu raskauden aikaiseen tai sen jälkeiseen masennukseen, ja viimeaikaisten tutkimusten mukaan myös isillä on kohonnut riski sairastua masennukseen vauva-aikana. Jatkuvasti surullinen, itkuinen tai ärtynyt ja toivoton olo ei kuulu normaaliin vauva-aikaan. Myös se, että vauva tuntuu jatkuvasti vieraalta ja herättää lähes yksinomaan negatiivisia tunteita, voi olla merkki synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Toisekseen, elämäntilanteet ovat erilaisia. Joissakin perheissä on kaksi vanhempaa ja laajat, auttamishaluiset tukijoukot. Toisilla tilanne on vaikeampi. Synnytyksen jälkeiselle masennukselle altistavat esimerkiksi huono parisuhdetilanne tai sosiaalisen tuen puute. Myös suunnittelemattomasti alkaneet raskaudet kasvattavat jaksamis- ja parisuhdeongelmien riskiä. Tutkimusten mukaan hedelmällisyyshoitojen seurauksena lapsen saaneilla voi olla huonompi luotto omiin vanhemmuuden kykyihinsä kuin luonnollisesti raskaaksi tulleilla pareilla. Kauan lasta toivoneet ovat voineet luoda vauvaelämälle ja omalle vanhemmuudelleen niin korkeat standardit, että kokevat väistämättä epäonnistumista ja pettymystä.

Kolmanneksi, vauvat ovat erilaisia. Synnynnäinen temperamentti määrittelee, kuinka herkkä vauva on reagoimaan ja kuinka intensiivisesti hän reaktionsa ilmaisee, kuinka aktiivinen hän on, kuinka helposti hän on rauhoitettavissa tai kuinka säännöllinen on hänen päivä- ja ruokarytminsä. Iso osa vauvoista on temperamentiltaan ”helppoja”: säännöllisiä, tasaisia, rauhallisia ja herkästi rauhoitettavissa. Noin 15 prosenttia vauvoista on temperamentiltaan haastavia – ja tällaisten vauvojen vanhemmuuskin on vaativampaa. Lisäksi terveydelliset ongelmat kuten ruoka-aineallergiat, koliikki tai refluksitauti voivat aiheuttaa sen, että vauva on normaalia itkuisempi ja rauhattomampi. Paljon heräilevät ja yöllä valvovat vauvat johtavat usein vanhempien syvään univajeeseen, joka altistaa mielenterveyden häiriöille ja vaikeuttaa vauva-arjen sujumista.

Olennaista on kuunnella herkästi sitä, miten minä juuri nyt voin ja minkälaiseksi koen vauva-arjen. Toisiin vanhempiin, toisiin vauvoihin ja toisiin perheisiin vertaaminen on turhaa – ihmiset, perheet ja vauvat ovat niin erilaisia. Jos minusta tuntuu siltä, että joku raja on ylittynyt, se on ylittynyt juuri nyt, juuri minun kohdallani. Silloin oikea toimintatapa on pyytää apua.

Avaa suu, kerro neuvolassa, miten oikeasti menee äläkä vastaa kysyttäessä vain ”ihan hyvin”. Käänny ystävien, sukulaisten tai naapurien puoleen. Neuvola voi ohjata tarvittaessa esimerkiksi kotiavun tai psykiatrisen tuen piiriin. Älä jää yksin syyttämään itseäsi epäonnistuneeksi. Äläkä kuvittele, että vauva-aikana kaikesta pitää selvitä ja että kaikki vaikeudet kuuluvat asiaan.

Att kunna erbjuda en trygg famn och äkta närhet är morföräldraskap som bäst!

Posted on by
Vastaus

Då min dotter berättade för mig att jag skall bli mormor, blev jag mycket glad. Tänkte då öatt som tur är jag till min profession barnmorska. Nu kommer min dotter att få svar på frågor och funderingar om graviditet och förlossning direkt av sin egen mor. I dag nästan åtta år senare kan jag ödmjukt konstatera att jag som blivande mormor inte då förstod vad morföräldraskap på riktigt innebar.

Efter att jag fick se mitt nyfödda barnbarn bara några timmar gammal, väcktes nya enorma känslor. Då insåg jag att min yrkesidentitet inte längre kunde styra mina personliga värderingar och anknytning till detta nyfödda barnbarn.

Under min yrkeskarriär har jag sett många nyfödda, men denna gång var det något som var annorlunda. Att ha detta lilla barnbarn i famnen kändes mycket speciellt och overkligt.

Långt senare förstod jag att jag omedvetet, men ödmjukt klätt av mig min professionella barnmorskeroll och öppet tagit emot min nya roll som nybliven mormor. En roll fylld av beundran, stolthet, förundran och spänning.

I dag är jag en stolt mormor till tre barnbarn. Glad och tacksam över möjligheten jag fått att uppleva denna nya roll. Rollen som jag personligen upplever som ett privilegium. Rollen som jag blivit tilldelad oberoende av tidigare erfarenheter eller professionell bakgrund. Rollen som tillåter mig att uppleva, beundra och förundras över mina barnbarns individuella utveckling samt möjligheten att få bekanta mig med deras unika personligheter.

I dag tycker jag mig ha en lite bredare insikt i vad morföräldraskap handlar om. Det viktigaste för mig som mormor är – att kunna erbjuda en trygg famn och mycket äkta närhet.

Vanhempi, tue nuoren kaverisuhteita

Posted on by
Vastaus

Nuoruusikä on herkkää aikaa. Nuoret voivat etsivät itseään, kokeilla erilaisia rooleja kaveripiirissä ja suuntautua poispäin lapsuuden perheestään. Moni nuori solmii läheisiä ystävyyssuhteita, ja ensimmäiset seurustelukokemukset voivat myös herättää monenlaisia tunteita. Nuoruusiässä moni kokee myös ensimmäisen kerran pulmia ihmissuhteissaan ja mielenterveydessään. Nuoruusikä onkin hyvä aika tukea nuorten sosiaalisia suhteita ja ennaltaehkäistä aikuisiän mielenterveysongelmia.

Tuoreessa Cambridgen yliopiston tutkimuksessa (2017) tarkasteltiin 14-24-vuotiaiden nuorten hyvinvointia suhteessa perheen ja ystävien antamaan tukeen. Tutkimuksessa havaittiin, että sekä perheen että ystävien tuki oli tärkeä positiivinen ennustaja nuorten hyvinvoinnille, mutta että ystävien tuki ennusti nuorten hyvinvointia voimakkaammin. Kun samoja nuoria tutkittiin uudelleen vuoden päästä, ystävien tuki oli edelleen positiivisessa yhteydessä nuorten hyvinvointiin – mutta vanhempien tuki sen sijaan oli negatiivisesti yhteydessä nuorten hyvinvointiin. Näytti siis siltä, että vanhempi tuki vähensi nuorten hyvinvointia, ja ystävien tuki lisäsi sitä.

Nuoruusiässä ystävien merkitys kasvaa. Nuori irrottautuu vanhemmistaan ja rakentaa uusia tärkeitä, läheisiä suhteita perheen ulkopuolella. Ystävien puuttuminen, yksinäisyys ja ulkopuolelle jääminen häiritsevät nuoruusiän kehitystä, riippumatta hyvistä suhteista vanhempien kanssa.

Vanhemman tärkeänä tehtävänä on tukea nuoren kaverisuhteita. Näin voi tehdä esimerkiksi kannustamalla nuorta harrastuksiin, kuskaamalla tapaamaan ystäviä ja pitämällä ovet auki nuoren ystäville.

Vanhempi myös näyttää mallia perheessä siinä, miten ihmissuhteissa toimitaan: miten lähestytään uusia ihmisiä ja pidetään yllä ihmissuhteita, miten selvitään konflikteista ja miten vaikeista tunteista voi puhua. Turvallinen kokemus suhteesta omaan vanhempaan voi auttaa luomaan läheisiä suhteita kavereihinkin. Jos kotona on vaikeaa, hyvät kaverisuhteet voivat toisaalta tarjota nuorelle uudenlaisen väylän läheisiin ihmissuhteisiin.

Vanhempi ei aina huomaa, että omiin oloihin vetäytyvä nuori saattaa olla yksinäinen – nuorethan vetäytyvät muutenkin vanhemmistaan. Jos nuori on jatkuvasti yksin vapaa-ajalla, voi kuitenkin olla syytä huolestua. Nuoren yksinäisyys voi tulla esiin esimerkiksi loma-aikoina, jos nuorella ei ole kavereita arjen rutiinien ulkopuolella. Leirit ja harrastukset voivat auttaa saamaan yhteyden ikätovereihin myös loma-aikoina.

Joskus vanhempi voi olla hyvillään, kun nuori viihtyy itsekseen tai vanhempien seurassa. Voi tuntua vaikealtakin, kun nuori kasvaa ja irrottautuu. Aina ei myöskään tunnu kivalta, jos nuori tuo perjantai-iltana ison kaveriporukan kotiin, kun itse tulee väsyneenä töistä viikonlopun viettoon. Nämä tunteet, kuten luopumisen tuska, kuuluvat asiaan, kun nuori rakentaa omaa elämäänsä. Ne eivät kuitenkaan saa vaikuttaa nuoren mahdollisuuteen solmia perheen ulkopuolisia ihmissuhteita, jotka tukevat hänen hyvinvointiaan.

Nuori tarvitsee rajoja, mutta hän tarvitsee myös vapautta viettää aikaa ystävien kanssa ja pitää yllä hänelle merkityksellisiä kaverisuhteita.

Lähde:

van Harmelen ym. (2017) Adolescent friendships predict later resilient functioning across psychosocial domains in a healthy community cohort. Psychological medicine, 47, 2312-2322.

Lisätietoa:

Tukipalvelu murrosikäisten nuorten vanhemmille

 

 

Isänä olemisen ylpeys

Posted on by
Vastaus

”Osanamme ei ole loputon murhe, vaan ikuinen toivo.”
– Michael Tippet, A Child of Our Time, 1944

Vuoden isä-palkinto jaettiin jälleen Smolnassa. Arvokas paikka takasi hienot puitteet, mutta vielä vaikuttavampaa oli tapa, jolla palkitut puhuivat isyydestä.  Puheissa korostuivat isyyden monet kasvot, kun isät kuvasivat liikuttavalla tavalla isyyden haasteita, mutta ennen kaikkea siitä koettua ylpeyttä.  Nimenomaan ylpeys ja siitä kumpuavat kertomukset isyydestä ovat niitä, joita soisi kuulevan enemmänkin julkisessa keskustelussa.

Suomen satavuotiaan historian saatossa olemme kuulleet myös traumatisoituneista tai poissaolevista isistä, alkoholismista ja väkivallasta, perhevapaiden käyttämättömyydestä ja vastuuttomasta aikuisuudesta. Valitettavasti nämä tarinat elävät edelleen, mutta onneksemme ne eivät määrittele satavuotiasta isyyttämme.

Toivoisin, että isyydestä puhuttaessa korostettaisiinkin enemmän välittämistä ja huolenpitoa, vastuunottoa sekä uhrauksia, rakkautta, halaamista  – ylpeyttä omasta vanhemmuudesta. Sitä isyys ja vanhemmuus ovat aina olleet ja tämän kokemuksen toivon yhä vahvistuvan.

Isyys, tai vanhemmuus ylipäätään, ei ole koskaan helppoa. Joillekin se on luontevampaa kuin toisille. Isyys vaatiikin aina kasvamista, joka pitää sisällään epäonnistumista, itsensä vajavuuden hyväksymistä, iloa ja onnistumista, rakkauden ja vihan tunteiden vuoropuhelua, pysähtymistä ja anteeksiantamista, mutta ennen kaikkea yksilöllistä oman isyyden tien löytämistä. Isyys ei ole aina biologista, vaan se voi olla myös sosiaalista tai kasvatuksellista.

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Kukaan ei ole edes lähellä sitä. Eikä tarvitsekaan. Tulevaisuuden isille on tärkeää tarjota tarinoita siitä, mikä isyydessä on hyvää ja kunnioitettavaa. On aika katsoa eteenpäin. Aika antaa tuleville sukupolville myös muunlaisia tarinoita.

Kysyimme nyt miestenviikolla Poikien Puhelimeen soittavilta, mikä on parasta isässä ja tässä muutama esimerkki:

”Isä on vaan hyvä ja rakas.”

”Se kun saa pelata iskän kanssa fudista ja bränkätä iskää. ”

”Iskältä saa viikkorahaa kun hoitaa tiskit.”

Toivotan koko sydämestäni onnellista ja rakastavaa isänpäivää Isälleni, Vuoden Isille Antero Lindbergille, Janne Nordmanille ja Miika Niemelälle sekä kaikille itsensä Isäksi kokeville tai sen arvonimen itsensä suoville!

Muistakaa isät!

Posted on by
Vastaus

Minulle jäi hyvin koskettavasti mieleen eräässä koulutuksessa näkemäni brittiläisen miehen haastattelu. Mies oli eronnut lapsensa äidistä lapsen ollessa vielä melko pieni. Kontakti lapseen oli kadonnut kokonaan äidin muuttaessa toisen miehen kanssa yhteen toiselle paikkakunnalle. Kun mieheltä kysyttiin, miten lapsi reagoi eroon isästään, mies selitti, että kontaktin päättyminen oli varmasti lapsen parhaaksi. Lapsi sai uuden perheen, hän olisi ollut tässä yhtälössä vain sekoittamassa pakkaa. Kun mieheltä kysyttiin, mitä hän menetti itse, kun ei enää ollut lapsensa elämässä, mies purskahti lohduttomiin kyyneliin. Menetys oli ollut miehelle valtava, mutta hän oli vähätellyt omassa mielessään omaa merkitystään lapselle. Mies oli häipynyt takavasemmalle ajatellen tekevänsä lapselleen palveluksen. Tällä tarinalla oli onnellinen loppu. Miehen isoksi kasvanut poika oli nähnyt haastattelun televisiossa ja ottanut pitkän eron jälkeen yhteyttä isäänsä.

Suomessakin on paljon isiä, jotka eron yhteydessä menettävät osittain tai kokonaan kontaktin lapsiinsa. Lapsen oikeus molempiin vanhempiin tai isän oikeus olla lastensa elämässä ei vieläkään toteudu tasavertaisesti. Yhä on niin, että erotilanteessa suurimmalta osin lapset jäävät äidille. Kuten brittiläisen miehen tarinassa, joskus isät itse saattavat pienentää omaa merkitystään lapselle, passivoituvat ja katoavat. Toisaalta äidit saattavat joskus uuden elämänsä ja rakkautensa kynnyksellä unohtaa tukea lasten ja isän suhdetta. Saattaa olla, että äidit ajattelevat uuden elämän paikkaavan isän puutteen. Isän merkitystä lapsen kehitykselle vähätellään. Perusteettomasti, kun katsoo mitä tutkimukset asiasta kertovat.

Isän merkitys lapsen elämässä näkyy jo seuratessa pieniä vauvoja. On havaittu, että ne vauvat, joiden isät ovat aktiivisesti mukana lapsensa arjessa, ovat turvallisesti kiinnittyneempiä, luottavat itseensä ja tutkivat ympäristöään aktiivisemmin kuin ne vauvat, joiden isät eivät osallistu hoitoon. Kun he kasvavat isommiksi, heillä on myös paremmat sosiaaliset taidot. Isän merkitys ei ylety vain lapsen kykyyn muodostaa sosiaalisia suhteita, vaan näkyy myös akateemisissa taidoissa. On havaittu, että lapset, joiden isät ovat runsaasti mukana lapsen elämässä ja välittävät heistä, menestyvät koulussa paremmin isäänsä vähemmän tapaaviin verrattuna. Tämä vaikutus näkyy jopa varhaisaikuisuuteen saakka. Nämä tulokset kertovat siitä, että lapsi hyötyy siitä, että hänellä on kaksi rakastavaa vanhempaa.

Mitä sitten tapahtuu, jos lapsi kokee tulleensa toisen vanhemman hylkäämäksi? Sosiaalipsykologi Ronald Rohnerin (2012) tutkimusprojektissa selvitettiin, minkälaista hyväksyntää aikuiset muistivat saaneensa lapsena vanhemmiltaan. Tässä metatutkimuksessa oli mukana 36 eri tutkimusta ja yli 10 000 vastaajaa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että jos lapsi koki itsensä torjutuksi toisen tai molempien vanhempien taholta, sillä oli vaikutuksia aikuisuuteen. Torjutuksi itsensä kokeneet lapset kokivat aikuisuudessa ahdistusta, epävarmuutta ja heillä oli vaikeuksia luottaa muihin ihmisiin. Jos lapsi koki torjuntaa vain toiselta vanhemmalta, oli isän torjunnalla tuhoisammat vaikutukset lapsen kehitykseen. Tutkijat pohtivat tämän johtuvan mahdollisesti siitä, että lapset ja nuoret kiinnittävät enemmän huomiota siihen vanhempaan, joilla on eniten vaikutusvaltaa perheessä ja ovat herkempiä tämän hyväksynnälle.

Vaikka isien merkitys näin tutkimuksellisestikin on todettu, tilastoissa tämä ei näy. Suurin osa vanhemmista Suomessa (90 %) päätyvät yhteishuoltoon, mutta lapsista 82 prosenttia asuu pääosin äidin kanssa. Surullista on, että 90 prosenttia isistä haluaisi osallistua enemmän lapsensa elämään. Tämä kertoo siitä, että halua aktiivisempaan osallistumiseen olisi, mutta monet isät tyytyvät viikonloppuisyyteen. Äideillä on yhä etuoikeus lapsiin. Joskus tämä valta näkyy siinä, että isän ja lapsen yhteyttä sabotoidaan aktiivisesti vieraannuttamalla. Tällaisissa tilanteissa on yleensä taustalla kipeä, työstämätön ero tai äidin mielenterveysongelmat. Nämä ovat vaikeita tilanteita, joissa isät jäävät liian usein ilman tukea. Eerolan ja Mykkäsen (2014) kirjassa isien haastatteluissa tuli esiin, että isät hakevat eniten tukea vanhemmuuteensa omilta vanhemmiltaan tai sukulaisilta. Viranomaistahojen puoleen käännytään vain todella vaikeissa tilanteissa.

Isien asemaa erotilanteissa parantaisi isien aktiivisempi osallistuminen lapsien hoitoon lasten ollessa pieniä. Isien jääminen hoitovapaalle on Suomessa yhä melko harvinaista. Tilastoista tiedetään myös se, että pienten lasten isät tekevät kaikista työikäisistä kaikkein eniten töitä. Eron kohdatessa saattaakin olla niin, että isän suhde lapsiin ei ole niin läheinen kuin äidin. Yleensä lasten jäämistä äidille perustellaankin sillä, että liian pitkä ero ensisijaisesta kiintymyksen kohteesta, äidistä, on lapsille haitallista.

Olisi tärkeää, että tässä äitien maailmassa myös isät voisivat kokea olevansa korvaamattomia. Lastensa elämästä putoavat isät tarvitsisivat tukea ja arvostusta, jotta kykenisivät näkemään oman arvonsa lapsille. Oman arvon tunnistaminen isänä auttaisi pitämään esimerkiksi erotilanteessa kiinni suhteesta lapsiin.

Lue lisää:

 

 

Kuka pelkää vauvaa?

Posted on by
Vastaus

Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta, että syntyvyys on Suomessa jyrkässä laskussa jo seitsemättä vuotta. Eurostatin tilastojen mukaan syntyvyys on laskenut erityisen voimakkaasti korkeimmin koulutettujen naisten joukossa.

Väestöntutkimuslaitoksella on jo muutaman vuoden ajan keskitytty pohtimaan, miksi ihmiset saavat lapsia nyt niin paljon vähemmän kuin vielä seitsemän vuotta sitten. Tämän vuoden perhebarometria varten toteutetuissa haastatteluissa kävi ilmi, että monilla on epämääräinen ajatus siitä, että kaikki ei vain ole vielä valmista vauvaa varten. Eräässä tanskalaisessa tutkimuksessa korkeakoulutetut naiset mainitsivat vanhemmuuden tärkeimmäksi edellytykseksi kypsyyden. Tutkimuksen keskimäärin 37-vuotiaista naisista iso osa ei vielä kokenut olevansa riittävän kypsä vanhemmaksi.

Samaan aikaan suomalaisessa (sosiaalisessa) mediassa elää vahvana vanhemmuutta ja lapsiperhe-elämää määritteleviä diskursseja. On kiintymysvanhempia, perhepetejä, taaperoimettäjiä, liinailijoita ja kantoreppuilijoita, kestovaippailijoita, sormiluomuvegaaniruokalijoita  – yleensä aina vain äitejä, jotka käyttävät kaiken aikansa ja energiansa kasvattaakseen tasapainoisen lapsen. Ei ihme, jos alkaa hirvittää ja lasten kasvattaminen tuntuu rakettitieteeltä, josta maisterinpapereilla ei selviä.

Nurinkurista tässä tilanteessa on se, että usein ne, joilla vauvan ja lapsen kasvattamisesta selviytymiselle ei ole erityisiä riskitekijöitä, pohtivat ja pelkäävät suoriutumistaan kaikkein eniten. Perheen perustamista lykätään määrittämättömään tulevaisuuteen, aikaan kun kaikki on valmista ja itse on vihdoinkin tarpeeksi kypsä. Valitettavan usein silloin käykin niin, että lasta ei kuulu, ja joudutaan turvautumaan henkisesti raskaisiin lapsettomuushoitoihin. Lopulta kaikki eivät halustaan huolimatta saa lasta.

Tutkijana, psykologina ja äitinä, joka on käynyt läpi uuvuttavan raskaan vauvavuoden ja on nyt nelivuotiaan maailman ihanimman olennon onnellinen vanhempi, sanon sinulle kypsyyttä odottava, lasta toivova ja pelkäävä ihminen: se EI ole rakettitiedettä. Se on rakkautta, rimanalituksia, raivareita, anteeksipyytämistä ja -antamista, onnistumista, paremmaksi tulemista, virheitä, armoa ja tajunnanräjäyttävää, sisuskalut ympärikääntävää onnea.

Ole itsellesi armollinen, ylitä välillä aita sieltä ihan matalimmasta kohdasta, virheitä et voi välttää, mutta ylivoimaisesti suurimman osan ajasta teet kaiken juuri oikein. Päätän kirjoitukseni Yhdysvaltain taannoisen presidentin hienoihin kampanjasanoihin: Yes we can!

Rakkauteen kuuluu myös erillisyys

Posted on by
Vastaus

Kuva: Independent UK

Parisuhteen onnellisuuteen ei vaikuta ainoastaan se, kuinka paljon parilla on kahdenkeskistä aikaa tai kuinka paljon he puhuvat asioista keskenään. Parisuhteen hyvinvointiin vaikuttaa myös kummankin oma hyvinvointi: miten kumppanit voivat psyykkisesti ja fyysisesti. Tärkeä asia voi olla myös se, kuuluvatko kumppanit johonkin parisuhteen ulkopuoliseen yhteisöön, tai onko heillä omia intohimon kohteita. Omat ystävät ja harrastukset voivat tukea parisuhteenkin hyvinvointia. Myös saman katon alla tarvitaan sellaisia hetkiä, että voi olla yhdessä mutta erillään, vaikka ihan hiljaa omia juttuja puuhaillen. Tämä ei merkitse sitä, että muut asiat olisivat tärkeämpiä kuin oma kumppani. Turvallisessa parisuhteessa on turvallista olla myös erillään.

Kyky kestää erillisyyttä on varhainen osa ihmisen persoonallisuutta. Tätä kehitystä voi häiritä erilaiset kaltoinkohtelut tai vaikkapa liian takertuva vanhempi. Aikuisena vaikeus olla yksin näyttäytyy muun muassa mustasukkaisuutena ja ahdistusherkkyytenä.

Usein noin kahden ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen tulee ”parisuhteen erillistymisvaihe”. Silloin kumppanit kokevat tarvetta löytää oma yksilöllisyytensä symbioottisen huuman jälkeen. Tätä voi verrata siihen, kun pieni lapsi ymmärtää, että äiti onkin hänestä erillinen ihminen, jolla on oma tahto ja omat kokemukset. Samalla tavalla parisuhteen kehitys edellyttää sen ymmärtämistä, että kumppani ei ole oman itsen jatkumo vaan erillinen ihminen. Tämä voi tuntua pettymykseltä. Eikö kumppani olekaan kaikki tarpeet tyydyttävä onnen ja ymmärryksen lähde? Eriytymisvaiheessa pari usein ajautuu riitoihin. Hiljalleen kumppanit löytävät uuden tavan olla yhdessä, erillisinä yksilöinä. Tätä seuraa parisuhteen ”kumppanuus-vaihe”.

Eriytymättömyys näkyy parisuhteessa monin tavoin. Eri mieltä oleminen voi tuntua pelottavalta, eikä riitoja välttämättä ole ollenkaan. Koko ajan on varmistettava, että ei vahingossakaan loukkaa tai suututa toista – ja samalla omat tunteet ja ajatukset tukahtuvat. Toisaalta kumppanit voivat riidellä paljonkin, sillä jatkuva yhdessä oleminen saa paineet kasvamaan – elämä on yhtä isoissa tunteissa vellomista, eikä kumpikaan saa ”happea”. Jatkuva puhuminen ei välttämä kerro hyvästä kommunikaatiosta vaan vaikeudesta olla erillään kumppanista. Toimimaton riippuvuus kumppanista näkyy usein myös seksuaalisen halun vähenemisenä. Erillisyys saa aikaan ikävän ja halun hakeutua toisen luo.

On tavallista, että yksi kumppaneista kaipaa läheisyyttä enemmän kuin toinen. Erillisyyden herättämiä tunteita voi tutkia omassa mielessä. On hyvä tunnistaa, että itse voi omalla takertumisellaan myös ahdistaa kumppania ja ajaa tätä tiedostamattomasti kauemmas. Toisaalta, jos oma rakas on aina vetäytymässä, tämä herättää väistämättä yksin jäämisen ja torjutuksi tulemisen tunteita – ja saa hakemaan yhteyttä toiseen yhä enemmän. Kyseessä on itseään ylläpitävä kehä. Se ei ole kummankaan vika. Kumpikin yrittää selvitä kielteisellä kehällä parhaiksi oppimillaan keinoilla.

Erillisyys ei merkitse tunnetason kylmyyttä tai toisen sivuuttamista. Turvallinen läheisyys mahdollistaa turvallisen erillisyyden. Tässäkin toimii vertaus lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta: lapsi tutkii maailmaa, tulee välillä tankkaamaan turvaa vanhemman sylistä, leikkiessään lapsi kääntyy katsomaan: onko isä tai äiti siellä? Ja jatkaa leikkejään. Samoin parisuhteessa on turvallista tutkia maailmaa ja toteuttaa itseään, kun tietää, että kumppaniin saa tunnetason yhteyden. Kumpikin voi luottaa siihen, että toinen on tukena eikä hylkää.

Elämänhistoria määrittää osaltaan sitä, kuinka turvalliseksi henkilö kokee olonsa parisuhteessa. Omat reaktiot voivatkin olla niitä tunteita, joita on kokenut oman vanhemman tai muun läheisen kanssa. Täytyykö takertua toiseen, jotta voi olla varma rakkauden säilymisestä? Parisuhteesta voi tulla uusi näyttämö yksin jäämiselle tai tukahduttavalle läheisyydelle. Jokainen ihminen joutuu ainakin jossain määrin tasapainottelemaan elämässä näiden kahden välillä: erillisyyden ja läheisyyden.

Parisuhde on uusi mahdollisuus käsitellä omia tunteita. Onnellinen parisuhde tarvitsee sekä tunnetason läheisyyttä että kummallekin mahdollisuutta olla oma itsensä, yksilöinä.

Lisätietoa:

Hyväpaha lähimmäinen

Posted on by
1

Yksi ihmiselämän perustaitoja on sen ymmärtäminen, että samassa ihmisessä voi olla sekä hyvää että pahaa. Tämä taito joutuu koetukselle erilaisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteessa, vanhempi-lapsi-suhteessa, työpaikalla ja ystävien kanssa. Ihminen tasapainottelee läpi elämän sen kanssa, että läheiset voivat tarjota sekä iloa että pettymyksiä. Esimerkiksi keskellä parisuhderiitaa kukin yrittää muistaa, että tässä on oma rakas puoliso, joka ei todennäköisesti halua mitään pahaa, vaan on omalla tahollaan myös loukkaantunut.

Mitä suurempi loukkaantuminen toista ihmistä kohtaan on, sitä vaikeampaa on nähdä toisessa myös hyvät puolet. Jossain määrin meille jokaiselle on hankalaa pitää yllä hyvää mielikuvaa toisistamme, kun olemme suuttuneita, loukkaantuneita tai pettyneitä.

Kehityksen näkökulma

Pienen lapsen kehitykseen kuuluu mustavalkoisuus. Lapsen mielipide läheisistä muuttuu sen mukaan, tarjoavatko nämä hänelle mielihyvää vai eivät. Vanhempi on tilanteesta riippuen joko ”ihana” tai ”tyhmä”. Esimerkiksi kielteinen päätös lelukaupassa voi saada aikaan itkupotkuraivarin. Tämä kuuluu yleensä ihan normaaliin kehitykseen. Lapsi ei osaa vielä hallita suuttumuksen ja pettymyksen tunteitaan, tai sanoittaa niitä. Maailma kaatuu, kun asiat eivät mene niin, kuin lapsi toivoisi. Ja kaikki on tietenkin vanhemman syytä!

Lapsi sisäistää hiljalleen noin kolmen vuoden iässä, että sama ihminen voi tuottaa sekä mielihyvää että turhautumista. Vanhempi voi olla sekä ”hyvä” että ”paha” yhtä aikaa. Positiivinen kehitys edellyttää sitä, että aikuinen pystyy ottamaan vastaan sekä lapsen ilon että raivon purkaukset – asettaen turvallisesti rajoja. Kokonaisvaltainen käsitys muista ihmisistä ja maailmasta edellyttää sitä, että lapsi on itse tullut vastaanotetuksi kokonaisena ihmisenä. Aikuinen sanoittaa lapsen tunteita, kiukkua, nälkää tai väsymystä, tai mitä ikinä lapsi mahtaakin kokea, ja kestää nämä tunteet.

Joskus lapsi sekoittaa omat ja vanhemman tunteet keskenään. Kun lasta kiukuttaa, vanhempi on hänen mielestään tyhmä ja haluaa tahallaan jotain pahaa. Lapsi katsoo vihaisesti kulmiensa alta ja tokaisee, ”en rakasta sinua”. Hän voi kokea tämän tarkoittavan, ettei vanhempi rakasta myöskään häntä. Lapsi voi hämmästyä, kun vanhempi uhmakohtauksen keskellä sanookin, ”mutta minä rakastan sinua, ja siksi laitan rajoja”. Kiukkukohtauksissa rauhallisena pysyvä vanhempi luo turvaa: vaikka lapsi suuttuu, aikuinen pysyy samana, kuin ennenkin: turvallisena ja rakastavana. Helpommin sanottu kuin tehty!

Ihmisen kehitys jatkuu koko elämän. Niin lapset kuin aikuisetkin joutuvat tilanteisiin, joissa taito yhdistää sekä hyvää että pahaa samaan ihmiseen on todella koetuksella. Vihan tunteet ovat tarpeen, kun toinen loukkaa tai kohtelee huonosti. Viha auttaa irrottautumaan esimerkiksi haitallisesta parisuhteesta. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Merkittävää on, pystyykö ihminen aikuisena käyttäytymään vihaisuudesta huolimatta asiallisesti muita kohtaan. Pystyykö ihminen olemaan reilu, oikeudenmukainen, ei-kostava, ei-väkivaltainen vihaisuudesta huolimatta? Aikuinen, joka on saanut riittävän hyvin työstettyä hyvän ja pahan yhdistämistä, ei näe pettymyksen aiheuttajaa johdonmukaisesti vain ”pahana”. Hän ei käsittele vihan tunteitaan ensisijaisesti toiminnalla, kuten vanhempaansa läimäyttävä 2-vuotias. Ajatukset ovat hänelle eri asia kuin teot.

Mustavalkoisuus aikuisen ihmissuhteissa

Ilman kykyä yhdistää hyvää ja pahaa, aikuinenkin heijastaa toisiin ihmisiin sellaisia ominaisuuksia ja tunteita, joita hänellä itsellään on. Häntä ei ehkä lapsena autettu kestämään omia negatiivisia tunteita, eikä hän kestä niitä nytkään. Kaikki negatiivinen on helpompi nähdä läheisessä ihmisessä, kuin itsessä. Se, mistä hän syyttää muita, on joskus jotain, mitä hänen on itsessään vaikea kestää.

Läheiset voivat olla hämillään. Miten joku voi ymmärtää tilanteita niin väärin – ja syyttää heitä jostain sellaisesta, mitä he eivät ole tehneet? Kun hyvän ja pahan yhdistäminen ei onnistu, ihminen  luulee tietävänsä, minkälaisia toiset ovat, ja mitä he ajattelevat ja tuntevat. Uteliaisuudelle ja kysymyksille ei ole tilaa. Läheiset elävät jatkuvassa valmistilassa, koska he eivät voi tietää, mikä laukaisee rakkaassa ihmisessä taas muutoksen – ja saa hänet katsomaan ehdottomien mustien lasien läpi.

Kyvyttömyys nähdä ”harmaan eri sävyjä” voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Unelmien kumppani muuttuukin yhtäkkiä pahimmaksi viholliseksi. Ystävä muuttuukin salaman nopeasti epäluotettavaksi petturiksi. Yksikin väärä sana voi aiheuttaa voimakkaan reaktion tai jopa välien katkaisemisen. Mustavalkoisuuden työstäminen esimerkiksi psykoterapiassa voi johtaa helpottavaan huomioon: riidoista ja suuttumuksesta voikin selvitä ilman, että menettää toisen ihmisen? Läheiset eivät haluakaan minua tahallaan hylätä tai satuttaa?

Miten tätä taitoa voi harjoitella?

Jokaisella meistä on hetkiä, jolloin on vaikea ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Ajattelu on erityisen vaikeaa silloin, kun tunteet käyvät kuumana, tai kun riita osuu johonkin itselle kipeään kohtaan. Hyvänä neuvona on yrittää pysähtyä, kun tunteet lyövät yli – pyrkiä ajattelemaan ja tutkimaan omia tunteita ennen kuin toimii niiden mukaan. Mikä laukaisi oman reaktion? Mitä vihan alla on? Usein kyse voi pohjimmiltaan olla pelosta tai häpeästä. Ihminen voi pelätä esimerkiksi yksin jäämistä ja hylätyksi tulemista. Kuka tahansa voi ajautua läheisessä ihmissuhteessa kielteiselle kehälle, jos esimerkiksi kokee, ettei kelpaa toiselle.

Turvallisissa ihmissuhteissa tilanteita voi korjata myös jälkikäteen: pyytää anteeksi ja sanoa, että ”nyt pystyn taas kuuntelemaan sinua. Selvitetään tilanne.” Turvallisia ihmissuhteita ei määritä riidattomuus vaan se, voivatko toisilleen rakkaat ihmiset selvittää välinsä jälkikäteen, nähdä oman osuutensa riitelyssä ja pahoitella sitä aidosti.

Ihmissuhde- ja parisuhdevaikeuksiin voivat auttaa myös esimerkiksi ”mentalisaatioryhmät”, joissa opetellaan omien ja toisten tunteiden tunnistamista ja pohditaan ihmissuhteita yhdessä.

Tukea saatavilla:

Lue myös: