Tag Archives: vanhemmuus

Kuka pelkää vauvaa?

Posted on by
Vastaus

Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta, että syntyvyys on Suomessa jyrkässä laskussa jo seitsemättä vuotta. Eurostatin tilastojen mukaan syntyvyys on laskenut erityisen voimakkaasti korkeimmin koulutettujen naisten joukossa.

Väestöntutkimuslaitoksella on jo muutaman vuoden ajan keskitytty pohtimaan, miksi ihmiset saavat lapsia nyt niin paljon vähemmän kuin vielä seitsemän vuotta sitten. Tämän vuoden perhebarometria varten toteutetuissa haastatteluissa kävi ilmi, että monilla on epämääräinen ajatus siitä, että kaikki ei vain ole vielä valmista vauvaa varten. Eräässä tanskalaisessa tutkimuksessa korkeakoulutetut naiset mainitsivat vanhemmuuden tärkeimmäksi edellytykseksi kypsyyden. Tutkimuksen keskimäärin 37-vuotiaista naisista iso osa ei vielä kokenut olevansa riittävän kypsä vanhemmaksi.

Samaan aikaan suomalaisessa (sosiaalisessa) mediassa elää vahvana vanhemmuutta ja lapsiperhe-elämää määritteleviä diskursseja. On kiintymysvanhempia, perhepetejä, taaperoimettäjiä, liinailijoita ja kantoreppuilijoita, kestovaippailijoita, sormiluomuvegaaniruokalijoita  – yleensä aina vain äitejä, jotka käyttävät kaiken aikansa ja energiansa kasvattaakseen tasapainoisen lapsen. Ei ihme, jos alkaa hirvittää ja lasten kasvattaminen tuntuu rakettitieteeltä, josta maisterinpapereilla ei selviä.

Nurinkurista tässä tilanteessa on se, että usein ne, joilla vauvan ja lapsen kasvattamisesta selviytymiselle ei ole erityisiä riskitekijöitä, pohtivat ja pelkäävät suoriutumistaan kaikkein eniten. Perheen perustamista lykätään määrittämättömään tulevaisuuteen, aikaan kun kaikki on valmista ja itse on vihdoinkin tarpeeksi kypsä. Valitettavan usein silloin käykin niin, että lasta ei kuulu, ja joudutaan turvautumaan henkisesti raskaisiin lapsettomuushoitoihin. Lopulta kaikki eivät halustaan huolimatta saa lasta.

Tutkijana, psykologina ja äitinä, joka on käynyt läpi uuvuttavan raskaan vauvavuoden ja on nyt nelivuotiaan maailman ihanimman olennon onnellinen vanhempi, sanon sinulle kypsyyttä odottava, lasta toivova ja pelkäävä ihminen: se EI ole rakettitiedettä. Se on rakkautta, rimanalituksia, raivareita, anteeksipyytämistä ja -antamista, onnistumista, paremmaksi tulemista, virheitä, armoa ja tajunnanräjäyttävää, sisuskalut ympärikääntävää onnea.

Ole itsellesi armollinen, ylitä välillä aita sieltä ihan matalimmasta kohdasta, virheitä et voi välttää, mutta ylivoimaisesti suurimman osan ajasta teet kaiken juuri oikein. Päätän kirjoitukseni Yhdysvaltain taannoisen presidentin hienoihin kampanjasanoihin: Yes we can!

Rakkauteen kuuluu myös erillisyys

Posted on by
Vastaus

Kuva: Independent UK

Parisuhteen onnellisuuteen ei vaikuta ainoastaan se, kuinka paljon parilla on kahdenkeskistä aikaa tai kuinka paljon he puhuvat asioista keskenään. Parisuhteen hyvinvointiin vaikuttaa myös kummankin oma hyvinvointi: miten kumppanit voivat psyykkisesti ja fyysisesti. Tärkeä asia voi olla myös se, kuuluvatko kumppanit johonkin parisuhteen ulkopuoliseen yhteisöön, tai onko heillä omia intohimon kohteita. Omat ystävät ja harrastukset voivat tukea parisuhteenkin hyvinvointia. Myös saman katon alla tarvitaan sellaisia hetkiä, että voi olla yhdessä mutta erillään, vaikka ihan hiljaa omia juttuja puuhaillen. Tämä ei merkitse sitä, että muut asiat olisivat tärkeämpiä kuin oma kumppani. Turvallisessa parisuhteessa on turvallista olla myös erillään.

Kyky kestää erillisyyttä on varhainen osa ihmisen persoonallisuutta. Tätä kehitystä voi häiritä erilaiset kaltoinkohtelut tai vaikkapa liian takertuva vanhempi. Aikuisena vaikeus olla yksin näyttäytyy muun muassa mustasukkaisuutena ja ahdistusherkkyytenä.

Usein noin kahden ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen tulee ”parisuhteen erillistymisvaihe”. Silloin kumppanit kokevat tarvetta löytää oma yksilöllisyytensä symbioottisen huuman jälkeen. Tätä voi verrata siihen, kun pieni lapsi ymmärtää, että äiti onkin hänestä erillinen ihminen, jolla on oma tahto ja omat kokemukset. Samalla tavalla parisuhteen kehitys edellyttää sen ymmärtämistä, että kumppani ei ole oman itsen jatkumo vaan erillinen ihminen. Tämä voi tuntua pettymykseltä. Eikö kumppani olekaan kaikki tarpeet tyydyttävä onnen ja ymmärryksen lähde? Eriytymisvaiheessa pari usein ajautuu riitoihin. Hiljalleen kumppanit löytävät uuden tavan olla yhdessä, erillisinä yksilöinä. Tätä seuraa parisuhteen ”kumppanuus-vaihe”.

Eriytymättömyys näkyy parisuhteessa monin tavoin. Eri mieltä oleminen voi tuntua pelottavalta, eikä riitoja välttämättä ole ollenkaan. Koko ajan on varmistettava, että ei vahingossakaan loukkaa tai suututa toista – ja samalla omat tunteet ja ajatukset tukahtuvat. Toisaalta kumppanit voivat riidellä paljonkin, sillä jatkuva yhdessä oleminen saa paineet kasvamaan – elämä on yhtä isoissa tunteissa vellomista, eikä kumpikaan saa ”happea”. Jatkuva puhuminen ei välttämä kerro hyvästä kommunikaatiosta vaan vaikeudesta olla erillään kumppanista. Toimimaton riippuvuus kumppanista näkyy usein myös seksuaalisen halun vähenemisenä. Erillisyys saa aikaan ikävän ja halun hakeutua toisen luo.

On tavallista, että yksi kumppaneista kaipaa läheisyyttä enemmän kuin toinen. Erillisyyden herättämiä tunteita voi tutkia omassa mielessä. On hyvä tunnistaa, että itse voi omalla takertumisellaan myös ahdistaa kumppania ja ajaa tätä tiedostamattomasti kauemmas. Toisaalta, jos oma rakas on aina vetäytymässä, tämä herättää väistämättä yksin jäämisen ja torjutuksi tulemisen tunteita – ja saa hakemaan yhteyttä toiseen yhä enemmän. Kyseessä on itseään ylläpitävä kehä. Se ei ole kummankaan vika. Kumpikin yrittää selvitä kielteisellä kehällä parhaiksi oppimillaan keinoilla.

Erillisyys ei merkitse tunnetason kylmyyttä tai toisen sivuuttamista. Turvallinen läheisyys mahdollistaa turvallisen erillisyyden. Tässäkin toimii vertaus lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta: lapsi tutkii maailmaa, tulee välillä tankkaamaan turvaa vanhemman sylistä, leikkiessään lapsi kääntyy katsomaan: onko isä tai äiti siellä? Ja jatkaa leikkejään. Samoin parisuhteessa on turvallista tutkia maailmaa ja toteuttaa itseään, kun tietää, että kumppaniin saa tunnetason yhteyden. Kumpikin voi luottaa siihen, että toinen on tukena eikä hylkää.

Elämänhistoria määrittää osaltaan sitä, kuinka turvalliseksi henkilö kokee olonsa parisuhteessa. Omat reaktiot voivatkin olla niitä tunteita, joita on kokenut oman vanhemman tai muun läheisen kanssa. Täytyykö takertua toiseen, jotta voi olla varma rakkauden säilymisestä? Parisuhteesta voi tulla uusi näyttämö yksin jäämiselle tai tukahduttavalle läheisyydelle. Jokainen ihminen joutuu ainakin jossain määrin tasapainottelemaan elämässä näiden kahden välillä: erillisyyden ja läheisyyden.

Parisuhde on uusi mahdollisuus käsitellä omia tunteita. Onnellinen parisuhde tarvitsee sekä tunnetason läheisyyttä että kummallekin mahdollisuutta olla oma itsensä, yksilöinä.

Lisätietoa:

Hyväpaha lähimmäinen

Posted on by
1

Yksi ihmiselämän perustaitoja on sen ymmärtäminen, että samassa ihmisessä voi olla sekä hyvää että pahaa. Tämä taito joutuu koetukselle erilaisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteessa, vanhempi-lapsi-suhteessa, työpaikalla ja ystävien kanssa. Ihminen tasapainottelee läpi elämän sen kanssa, että läheiset voivat tarjota sekä iloa että pettymyksiä. Esimerkiksi keskellä parisuhderiitaa kukin yrittää muistaa, että tässä on oma rakas puoliso, joka ei todennäköisesti halua mitään pahaa, vaan on omalla tahollaan myös loukkaantunut.

Mitä suurempi loukkaantuminen toista ihmistä kohtaan on, sitä vaikeampaa on nähdä toisessa myös hyvät puolet. Jossain määrin meille jokaiselle on hankalaa pitää yllä hyvää mielikuvaa toisistamme, kun olemme suuttuneita, loukkaantuneita tai pettyneitä.

Kehityksen näkökulma

Pienen lapsen kehitykseen kuuluu mustavalkoisuus. Lapsen mielipide läheisistä muuttuu sen mukaan, tarjoavatko nämä hänelle mielihyvää vai eivät. Vanhempi on tilanteesta riippuen joko ”ihana” tai ”tyhmä”. Esimerkiksi kielteinen päätös lelukaupassa voi saada aikaan itkupotkuraivarin. Tämä kuuluu yleensä ihan normaaliin kehitykseen. Lapsi ei osaa vielä hallita suuttumuksen ja pettymyksen tunteitaan, tai sanoittaa niitä. Maailma kaatuu, kun asiat eivät mene niin, kuin lapsi toivoisi. Ja kaikki on tietenkin vanhemman syytä!

Lapsi sisäistää hiljalleen noin kolmen vuoden iässä, että sama ihminen voi tuottaa sekä mielihyvää että turhautumista. Vanhempi voi olla sekä ”hyvä” että ”paha” yhtä aikaa. Positiivinen kehitys edellyttää sitä, että aikuinen pystyy ottamaan vastaan sekä lapsen ilon että raivon purkaukset – asettaen turvallisesti rajoja. Kokonaisvaltainen käsitys muista ihmisistä ja maailmasta edellyttää sitä, että lapsi on itse tullut vastaanotetuksi kokonaisena ihmisenä. Aikuinen sanoittaa lapsen tunteita, kiukkua, nälkää tai väsymystä, tai mitä ikinä lapsi mahtaakin kokea, ja kestää nämä tunteet.

Joskus lapsi sekoittaa omat ja vanhemman tunteet keskenään. Kun lasta kiukuttaa, vanhempi on hänen mielestään tyhmä ja haluaa tahallaan jotain pahaa. Lapsi katsoo vihaisesti kulmiensa alta ja tokaisee, ”en rakasta sinua”. Hän voi kokea tämän tarkoittavan, ettei vanhempi rakasta myöskään häntä. Lapsi voi hämmästyä, kun vanhempi uhmakohtauksen keskellä sanookin, ”mutta minä rakastan sinua, ja siksi laitan rajoja”. Kiukkukohtauksissa rauhallisena pysyvä vanhempi luo turvaa: vaikka lapsi suuttuu, aikuinen pysyy samana, kuin ennenkin: turvallisena ja rakastavana. Helpommin sanottu kuin tehty!

Ihmisen kehitys jatkuu koko elämän. Niin lapset kuin aikuisetkin joutuvat tilanteisiin, joissa taito yhdistää sekä hyvää että pahaa samaan ihmiseen on todella koetuksella. Vihan tunteet ovat tarpeen, kun toinen loukkaa tai kohtelee huonosti. Viha auttaa irrottautumaan esimerkiksi haitallisesta parisuhteesta. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Merkittävää on, pystyykö ihminen aikuisena käyttäytymään vihaisuudesta huolimatta asiallisesti muita kohtaan. Pystyykö ihminen olemaan reilu, oikeudenmukainen, ei-kostava, ei-väkivaltainen vihaisuudesta huolimatta? Aikuinen, joka on saanut riittävän hyvin työstettyä hyvän ja pahan yhdistämistä, ei näe pettymyksen aiheuttajaa johdonmukaisesti vain ”pahana”. Hän ei käsittele vihan tunteitaan ensisijaisesti toiminnalla, kuten vanhempaansa läimäyttävä 2-vuotias. Ajatukset ovat hänelle eri asia kuin teot.

Mustavalkoisuus aikuisen ihmissuhteissa

Ilman kykyä yhdistää hyvää ja pahaa, aikuinenkin heijastaa toisiin ihmisiin sellaisia ominaisuuksia ja tunteita, joita hänellä itsellään on. Häntä ei ehkä lapsena autettu kestämään omia negatiivisia tunteita, eikä hän kestä niitä nytkään. Kaikki negatiivinen on helpompi nähdä läheisessä ihmisessä, kuin itsessä. Se, mistä hän syyttää muita, on joskus jotain, mitä hänen on itsessään vaikea kestää.

Läheiset voivat olla hämillään. Miten joku voi ymmärtää tilanteita niin väärin – ja syyttää heitä jostain sellaisesta, mitä he eivät ole tehneet? Kun hyvän ja pahan yhdistäminen ei onnistu, ihminen  luulee tietävänsä, minkälaisia toiset ovat, ja mitä he ajattelevat ja tuntevat. Uteliaisuudelle ja kysymyksille ei ole tilaa. Läheiset elävät jatkuvassa valmistilassa, koska he eivät voi tietää, mikä laukaisee rakkaassa ihmisessä taas muutoksen – ja saa hänet katsomaan ehdottomien mustien lasien läpi.

Kyvyttömyys nähdä ”harmaan eri sävyjä” voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Unelmien kumppani muuttuukin yhtäkkiä pahimmaksi viholliseksi. Ystävä muuttuukin salaman nopeasti epäluotettavaksi petturiksi. Yksikin väärä sana voi aiheuttaa voimakkaan reaktion tai jopa välien katkaisemisen. Mustavalkoisuuden työstäminen esimerkiksi psykoterapiassa voi johtaa helpottavaan huomioon: riidoista ja suuttumuksesta voikin selvitä ilman, että menettää toisen ihmisen? Läheiset eivät haluakaan minua tahallaan hylätä tai satuttaa?

Miten tätä taitoa voi harjoitella?

Jokaisella meistä on hetkiä, jolloin on vaikea ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Ajattelu on erityisen vaikeaa silloin, kun tunteet käyvät kuumana, tai kun riita osuu johonkin itselle kipeään kohtaan. Hyvänä neuvona on yrittää pysähtyä, kun tunteet lyövät yli – pyrkiä ajattelemaan ja tutkimaan omia tunteita ennen kuin toimii niiden mukaan. Mikä laukaisi oman reaktion? Mitä vihan alla on? Usein kyse voi pohjimmiltaan olla pelosta tai häpeästä. Ihminen voi pelätä esimerkiksi yksin jäämistä ja hylätyksi tulemista. Kuka tahansa voi ajautua läheisessä ihmissuhteessa kielteiselle kehälle, jos esimerkiksi kokee, ettei kelpaa toiselle.

Turvallisissa ihmissuhteissa tilanteita voi korjata myös jälkikäteen: pyytää anteeksi ja sanoa, että ”nyt pystyn taas kuuntelemaan sinua. Selvitetään tilanne.” Turvallisia ihmissuhteita ei määritä riidattomuus vaan se, voivatko toisilleen rakkaat ihmiset selvittää välinsä jälkikäteen, nähdä oman osuutensa riitelyssä ja pahoitella sitä aidosti.

Ihmissuhde- ja parisuhdevaikeuksiin voivat auttaa myös esimerkiksi ”mentalisaatioryhmät”, joissa opetellaan omien ja toisten tunteiden tunnistamista ja pohditaan ihmissuhteita yhdessä.

Tukea saatavilla:

Lue myös:

Perheystävällisyyttä ja joustoja

Posted on by
Vastaus

Lähdimme Miessakeissa mukaan Perheystävällinen työpaikka -ohjelman pilottiorganisaatioksi suurella mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Itse Perheystävällinen työpaikka -merkin saaminen ei ollut keskiössä, ensisijaisesti halusimme oppia uutta ja sparrailla jo olemassa olevia perheystävällisiä käytäntöjämme ja joustojamme. Toimme myös kernaasti ajatuksiamme ja ideoitamme esiin ohjelman kehittämistyössä.
Pilottimatka oli, on ja on ollut perusteellinen, mutta avartava.

Olemme miesvaltainen organisaatio – kaikki toimijamme ovat miehiä niin kuin myös asiakkaammekin. Isyyteen, vanhemmuuteen ja perheeseen liittyvät kysymykset ovat esillä lähes kaikessa tekemässämme työssä. Edellä mainituista seikoista huolimatta tai niistä johtuen, meille Miessakeissa on ollut alusta asti luontevaa kehittää perheystävällistä työkulttuuria ja täten luoda riittäviä edellytyksiä työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Tosin käytäntömme on pyritty rakentamaan siten, että ne ottavat huomioon myös muun elämän mahdollisimman inhimillisesti ja joustavasti.

Työn imun ollessa kova järjestötyö vie mennessään – taomme rautaa sen ollessa kuuma ja lämmittelemme ahnaasti jo uusia. Kaltaisellemme organisaatiolle, henkilöstölle ja työlle, mitä teemme, laveat joustot ovat koko toiminnan elinehto ja myös ehdoton kilpailuvaltti rekrytoinneissa. Liukuva työaika, etätyö, työaika- ja lomapankki ja näihin lisättynä vaikkapa työmatka-ajan hyväksyminen työajaksi täysimääräisenä mahdollistavat sen, että työtä voidaan tehdä tarkoituksen mukaisesti myös aika, paikka ja panos huomioiden. Näillä avuin järjestyy myös joustavasti tarvittavaa aikaa perheelle tai muulle tarpeelliselle.

Puhtaasti perheystävällisiksi käytännöiksi meillä lukeutuu palkallinen isyysvapaa sekä lomien kertyminen täysimääräisinä perhevapaa-ajalta. Toki se, että lauantait eivät meillä kuluta lomia tai lomien ajankohtia ei määrätä, lukeutuvat edellisiin vähintäänkin välillisesti. Isien ja isyyden merkityksen ymmärtäminen organisaatiossamme näkyy kannustavana ilmapiirinä, mutta myös mahdollistavina käytäntöinä ajan käyttöön liittyen lapsiin ja perheisiin. Henkilöstömme on muun muassa aktiivisesti mukana lapsiensa neuvolakäynneillä, jäävät kotiin lapsen sairastuessa tai eivät epäröi ottaa puheeksi, jos muun arjen vaatimukset tarvitsisivat työajallisia viilauksia.

Tämä kaikki vaatii toimiakseen hyviä ja selkeitä rakenteita sekä mahdollisuutta, mutta myös rohkeutta tai halua ottaa puheeksi – niin johdolta ja esimiehiltä kuin henkilöstöltäkin. Rohkenen väittää, että Perheystävällinen työpaikka -ohjelmassa mukana olo auttoi meitä selkiyttämään koko organisaationa perheystävällistä toimintakulttuuriamme sekä varmistamaan, että siihen liittyvät käytännöt ovat kaikille mahdollisimman selvät ja ne ovat tarkoitetut käytettäviksi!

Antti Alén
Kirjoittaja on Miessakit ry:n hallinto- ja viestintäpäällikkö

Vanhemmuutta tukemalla estetään lasten eriarvoistumista

Posted on by
1

Kansainvälisesti vertaillen suomalaiset lapset voivat keskimäärin hyvin. Ongelma on, että lasten hyvinvointi eriarvoistuu ja erilaistuu. Yhdeksän lasta kymmenestä on tyytyväinen elämäänsä, mutta pienellä osalla lapsia ongelmat kuitenkin kärjistyvät.

Lasten ja nuorten mielenterveyden pulmia voisi jopa kuvata uudeksi kansanterveysongelmaksi. Tiedämme että niiden taustalla on usein ihmissuhteisiin ja niiden jatkuvuuteen liittyviä pulmia, yksinäisyyttä, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen vajeita, pitkäaikaista kiusaamista esimerkiksi erilaisuuden takia sekä vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa ja vaikeita huoltajuuskiistoja. Nämä ongelmat kasautuessaan luovat koulusta, kaveripiiristä ja työstä syrjään jäämisen kierteitä, joiden katkaisemiseen tarvitaan lapseen ja nuoreen mutta usein myös heidän vanhempiinsa ja koko perheeseen vaikuttavaa tukea ja apua.

Lastensuojelutarpeiden taustalta löytyy vanhemmuuden ja kasvatuksen osaamisen vajeita. THL:n tutkimusten mukaan huomattava osa lasten kodin ulkopuolelle tapahtuvista sijoituksista pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja vuorovaikutusongelmia sekä sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

Niin mielenterveysongelmia kuin lasten eriarvoistumistakin voitaisiin ehkäistä tehokkaasti tukemalla vanhemmuutta ja uudistamalla kasvatuskäytäntöjä. Mahdollisimman monella lapsella pitäisi olla mahdollisuus myönteiseen vuorovaikutukseen omien vanhempiensa kanssa.  Monesti myös koulurauhaongelmien ja erilaisten käytöshäiriöiden juurisyyt liittyvät lapsen kodin olosuhteisiin. Tehokas vanhemmuuden tuki edistäisi lasten oppimista. Näyttöön perustuvia, tutkitusti tehokkaita vanhemmuuden tuen työkaluja tarvitaan sosiaali- ja terveyspalveluissa mutta myös osaksi perusopetusta ja varhaiskasvatusta.

Yhdenvertaisesti ja matalalla kynnyksellä perheiden saatavilla oleva vanhemmuuden tuki olisi mainio väline jatkaa lasten hyvinvoinnin suomalaista menestystarinaa. Sitähän lasten kasvuolojen kehitys sadan vuoden perspektiivissä itsenäisessä Suomessa on ollut. Huikea loikka köyhästä ja tautien riivaamasta maasta maailman lasten hyvinvoinnin kärkisijoille. Jatkossa: mitä paremmin kykenemme tukemaan vanhempia heidän kasvatustehtävässään sitä paremmat ovat lasten hyvinvoinnin edellytykset.

Kysyntää kasvatuksen tuelle on niin pienten lasten kuin murrosikäistenkin perheissä. Tukea pitäisi saada sujuvasti niin julkisista palveluista, järjestöiltä kuin seurakuntienkin toiminnasta niin kasvokkain kuin digipalveluinakin.

Vanhemmuuden tuen vahvistaminen on tavoitteena myös lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmassa.  LAPE koettaa parantaa etenkin lasten psykososiaalista hyvinvointia ja tukemalla heidän läheisiä ihmissuhteitaan. Lapsen hyvinvointi ja onnellisuus kasvavat kotona ja lähisuhteissa.

Yhtenä konkreettisena toimena LAPE levittää neljää näyttöön perustuvaa vanhemmuuden tuen menetelmää sivistyksen ja soten ammattilaisille.  Pohjatyötä on tehty Kasvun tuki– konsortiossa, joka on ottanut mallia muiden pohjoismaiden vastaavista toimintamalleista sekä Duodecimin Käypä hoito– toiminnasta.

LAPE tavoitteena on tarjota lapselle nuorelle ja vanhemmille sopivaa tukea oikeaan aikaan ammattikunnista ja hallinnonaloista riippumatta.  LAPE ennakoi myös kunta- maakunta- tehtävien muutoksia, kun sivistyspalvelut jäävät kunnan ja sote -palvelut siirtyvät maakunnan järjestämisvastuulle. Lasten kannalta tarvitaankin oikeastaan SI-SOTE -ajattelua eli sekä koulun, varhaiskasvatuksen, nuorisotyön, sosiaali- ja terveyspalveluiden rajat sekä järjestöjen ja yksityisten ja julkisten palveluiden rajat ylittävää uudistamista.

SI –SOTE –muutosta ja vanhemmuuden tukea konkretisoi lapsi- ja perhepalvelut yhteen kokoava monialainen perhekeskustoimintamalli, jota kehitetään nyt 18 maakunnassa. Perhekeskuksen ytimessä on kaikki lapsiperheet tavoittava neuvola ja mukana ovat lapsiperheiden sosiaalipalvelut. Samalla se linkittyy varhaiskasvatuksen eri muotoihin sekä järjestöjen ja seurakuntien kanssa tehtävään työhön. Vanhemmuuden tuen menetelmiä levitetään osana perhekeskustyötä. LAPE kouluttaa ammattilaisia soveltamaan parhaita menetelmiä perheiden kanssa tehtävässä työssä.

Miten saadaan LAPEssa aloitettu työ sekä järjestöjen monien eri hankeavustusten kautta tekemä vanhemmuuden tuki jatkumaan ja vakiintumaan?  Suomessa on hyviä kokemuksia pitkäjänteisestä väestötasoisesta vaikuttamisesta esimerkiksi Pohjois-Karjala –projektissa jossa sydänterveyttä saatiin kohennettua. Samoin sotien jälkeen nostettiin lasten ja perheiden asiat politiikan keskiöön ja alennettiin lapsikuolleisuutta ja äitien terveyttä.  Rokotusohjelmilla on tehokkaasti vähennetty tartuntatautien leviämistä.

Seuraava väestötasoisen vaikuttamisen ”hyvinvointiloikka” tulisi ottaa lasten mielenterveysongelmien ja eriarvoistumisen ehkäisyssä tuomalla vanhemmuuden tuki helposti erilaisten, monimuotoisten perheiden ja eri- ikäisten lasten saataville.  Olen Pentti Arajärven kanssa ehdottanut Suomeen perustettavaksi pitkäjänteistä vanhemmuuden tuen ohjelmaa, joka arkipäiväistää kotikasvatuksen tuen ja tuo sen sujuvaksi osaksi kaikkia palveluita.

Kansallinen vanhemmuuden tuen ohjelma voisi verkostoida yhteen alan erilaisia toimijoita, varmistaa lasten yhdenvertaisuutta sekä arvioida eri menetelmien vaikuttavuutta, kouluttaa ammattilaisia sekä tukea myös väestötasoista viestintää vanhemmuustaidoissa.

Olemme Itsenäisyyden juhlavuoden lastenrahaston puitteissa laatineet vastikään eri perhejärjestöjen kanssa yhteisen ehdotuksen eduskunnan Suomi100 – toimikunnalle.  Mikäpä olisi parempi päätös itsenäisyyden juhlavuodelle!

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton puheenjohtaja, Lapsi – ja perhepalveluiden muutosohjelman ohjausryhmän puheenjohtaja sekä Itsenäisyyden juhlavuoden rahaston (ITLA) hallituksen varapuheenjohtaja

 

Voiko tyytyminen olla hyvää elämää?

Posted on by
1

Kuva: Videezy-sivusto

Menestystarinoissa sankari pudottaa painoaan 20 kg, juoksee maratonin, multitaskaa ja tekee väitöskirjaa äitiyslomallaan. Hän hyppää pois oravanpyörästä, luopuu huippuammatistaan ja kouluttautuu uudelleen. Hän näyttää keski-ikäisenä vielä paremmalta kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Moni meistä haluaa kehittää itseään mahdollisimman hyväksi. Edellä mainitut esimerkit ovat hienoja saavutuksia. Unelmien seuraaminen lisää tyytyväisyyttä elämään ja vähentää katkeruutta. Silloin ihminen tuntee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä. On tärkeää voida kokea itsensä oman elämän päähenkilöksi, ei sivustakatsojaksi. Yleensä teemme myös arjessa jatkuvia korjausliikkeitä kohentaakseemme omaa hyvinvointiamme niin psyykkisesti kuin fyysisesti.

Tarkastellaan aihetta nyt eri näkökulmasta. Joskus toive paremmasta elämästä voi nimittäin myös heikentää hyvinvointia. Yksi hyvän mielenterveyden mittareista onkin taito hyväksyä elämän realiteettejä – siis tyytyä.

Pienellä lapsella ei ole vielä tätä taitoa. Hän kokee, että kaikki on hänelle mahdollista. Ihmisen kehitykseen kuuluu tästä kaikkivoipaisuuden tunteesta luopuminen ja oman pienuuden hyväksyminen. Käytännössä tämä tarkoittaa kykyä hyväksyä oma, ja toisten ihmisten, epätäydellisyys sekä rajallisuus. Tyytymisen taito näkyy kykynä sietää turhautumista ja pettymystä elämässä. Läheisten kanssa on jouduttava kestämään heidän vikojaan ja toisaalta sellaisia hyviä ominaisuuksia, jotka herättävät itsessä esimerkiksi kateutta. Kaikkivoipaisuudesta luopuminen auttaa ihmistä luomaan sellaisia ihmissuhteita, jotka perustuvat tosiasioihin.

Jatkuva haikailu voi kertoa todellisesta muutoksen tarpeesta mutta myös vaikeudesta hyväksyä realiteettejä. Tosiasioiden kohtaamisessa ja hyväksymisessä voi silloin auttaa pyrkimys ”riittävän hyvään”: ihminen hyväksyy sen, että hän on riittävän hyvä vanhempi, hänellä on riittävän hyvä parisuhde tai riittävän hyvä sinkkuelämä, riittävän hyvä koulutus tai työpaikka, hän tekee riittävästi töitä ja pitää itsestään riittävän hyvää huolta.

Tyytyminen ”riittävän hyvään” voi tukea ihmisen itsetuntoa. Hän on riittävä omana itsenään, ja muut ovat riittäviä hänelle virheineen päivineen. Oman rajallisuuden tunnistaminen vähentää tarvetta verrata itseä toisiin ihmisiin ja kokea huonommuuden tunteita. Tyytyminen voi lisätä onnellisuutta.

Elämä on tasapainottelua unelmien seuraamisen ja tyytymisen välillä: miten voi kuunnella omia tunteitaan ja huolehtia itsestään? Ja miten voi kohdata sitä, että elämä on tässä ja nyt – riittävän hyvää elettäväksi?

Lähteet:

Lemma, A. (2016) Introduction to the Practice of Psychoanalytic Psychotherapy. Wiley Blackwell.

 

Jääkö nuori aikuinen ikuisesti odottamaan?

Posted on by
Vastaus

Mistä on nuori aikuinen tehty? Opinnoista sekä työn, parisuhteen ja oman paikan etsinnästä. Yrityksestä ja erehdyksestä, vapaudesta ja vallasta valita, uhkakuvista ja epävarmuudesta.

Olen ollut viime kuukaudet Väestöliiton harjoittelijana. Tänä aikana olen saanut kohdata nuoria aikuisia ja kuulla heidän ajatuksiaan perheestä, lapsista ja aikuisuuteen astuvan elämänvaiheesta. Vaikka julkisuudessa kuva elämänvalinnoista olisikin moninaistunut, muodostuu nuorten aikuisten kertomuksista enemmän ja vähemmän yhtenäinen tarina:

Aikuisuuden rakentaminen aloitetaan etsimällä opiskelupaikka. Opintojen aika on kokeilua: muodostetaan sosiaalisia suhteita, lähdetään lapsuudenkodista, kokeillaan eri kumppaneita ja muutetaan yhteen, harrastetaan, tuijotetaan koko sunnuntai sängyssä Netflixiä, ostetaan spontaanisti äkkilähtö ulkomaille.

Aika kuluu, ja kolmenkymmenen rajapyykki lähestyy. Moni nainen pohtii, kuinka pitkään biologista kelloa uskaltaa torkuttaa. Vähintäänkin eri tahoilta muistutetaan, ettei lorvia voi ikuisesti. On siis aika luoda vakaa pohja, valmistua, etsiä töitä ja asettua aloilleen. Tätä ennen kuitenkin suoritetaan viimeinen siirtymäriitti aikuisuuteen – tehdään reppureissu Aasiaan.

Kun on nähty ja koettu tarpeeksi, tullaan aikuisiksi. Jämähdetään. Hankitaan ne kaksi ja puoli lasta, mutta ei enempää kuin kolme, jotta mahdutaan vielä henkilöautoon, eikä myöskään yhtä, siitä tulisi vain haastava persoona. Nuoruus on ohi, on jouduttu ruuhkavuosien kelkkaan.

Moni nuori aikuinen elää kymmenien ovien odotusaulassa: mikä ovi avata, mikä sulkea? Minkä kynnyksen yli uskaltaisin astua? Samalla kun tahdotaan kokeilla mahdollisimman montaa vaihtoehtoa, ei haluta kuitenkaan sulkea lopullisesti yhtään ovea.

Ovien valintaan käytetään erilaisia kompasseja. Joillakin tunne tai sydän sanoo, mihin kahvaan tarttua, toisilla taas omien vanhempien valinnat ja kavereiden tai sisarusten esimerkit osoittavat suunnan. Osaa ulkopuolelta tulevat epämääräiset paineet puskevat luonnonilmiön tavoin vääjäämättä kohti ennalta määrättyä tietä.

Jos pohtii mahdollisten maailmojen avaruutta, vaihtoehtoisia valintoja ja kulkureittejä, on kuin komeetoilla ratoja. Mutta onko sittenkään? Niin kuin eräs nuori aikuinen totesi, on mukavaa ajatella kaiken olevan mahdollista, vaikka makaisi vain koko päivän sohvalla. Vapaus ja mahdollisuuksien aukeus on tärkeintä juuri mielen tasolla: jos minulle tulee tunne, että haluan lähteä huomenna maailmanympärysmatkalle, se on teoriassa mahdollista. Lukkoon lyödyt valinnat sulkevat vapauden portin säppiin.

Lapsi-oven avaaminen vaikuttaa erityisen lopulliselta: ken tästä portista käy, joutuu pimeään tunneliin, jossa ensimmäinen valonkajo häämöttää lähes kahdenkymmenen vuoden päässä. Kiintymysvanhemmuus, loputon univelka, sormiruokailu ja itsesurvotut vauvansoseet, vararikkoon ajavat harrastukset ja keittiön seinään kiinnitetyt minuuttiaikataulut ovat tulleet tutuksi, vaikka lapsiperheitä ei lähipiirissä olisi yhtäkään.

Julkisuuden kuva vanhemmuudesta vaikuttaa varsin vaativalta. Vaikka lapsi toisaalta on ilon ja tulevaisuuden tuoja, se voi olla myös kuin parasiitti, joka imee kaiken elämän vanhemmista. Lasta varten kaiken on oltava valmista. Taloudellinen vakaus huolettaa monia, sillä lapselle halutaan lahjoittaa se mahdollisuuksien tarjotin, mistä itse on ehkä jouduttu luopumaan. Materian lisäksi jälkikasvulle halutaan antaa sitä, mitä moni ehkä omassa lapsuudessa jäi vaille: aikaa ja huomiota. Uran luominen ja omat harrastukset loppuvat, kun lapsi tulee taloon.

Onko kuva lapsiperheestä ja elämänkulusta näin yksipuolinen? Missä on lisää tarinoita uran ja perheen yhdistämisestä tai vanhempien vastuun jakamisesta tasapuolisesti? Entä missä on kertomuksia perhe-elämän iloista, onnellisesta yksilapsisesta perheestä tai lapsettoman elämän täysipainoisuudesta? Toivottavasti tulevaisuudessa tehtäisiin päätöksiä, jotka toisivat joustavuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia elämänvalintoja.

Valintojen odotusaulassa ei kannata epäröidä liian pitkään. Vaaditaan rohkeutta tehdä omia ratkaisuja ja kantaa vastuu niistä. Valinnan tehdessä ottaa toki riskin, sillä kukaan ei takaa, että kokeilemasi ovi avautuu tai pitää takanaan sellaisen elämän, mitä olet odottanut. Mitä, jos valinta vain kaduttaa eikä voikaan enää palata?

Odotusaulassa ikuisesti arpominen vaikuttaa kuitenkin ikävimmältä ratkaisulta. Kaikki mahdollisuudet ovat ehkä silmiesi edessä, mutta joku muu sulkee ovet puolestasi. Joskus pitää muistaa, että kaikki valinnat eivät olekaan lopullisia, toisinaan voi palata. Yhden oven takaa voi myös vankityrmän sijaan avautua monta uutta mahdollisuutta. Entä mitä, jos avatun oven takana on jotakin paljon odotettua parempaa? Mitä, jos valintojen seurauksena onkin omannäköinen ja rikas elämä täynnä päätöksiä, joiden takana voi seisoa?

Väestöliitto tekee lastenhankinnan muuttuvasta maisemasta Perhebarometrin, joka ilmestyy syksyllä 2017.

Mitä on tunnefobia?

Posted on by
Vastaus

Tunteet ohjaavat ihmisen käyttäytymistä niin hyvässä kuin pahassa. Tunteet auttavat sopeutumaan muutoksiin ja suojelemaan omaa itseä. Tunne kertoo, ”missä mennään”.

Monien psyykkisten pulmien taustalla voi toisaalta olla vaikeus kokea jotain tunnetta. Psykologi McCullough kollegoineen kutsuu tätä vaikeutta tunnefobiaksi eli tunteen pelkäämiseksi.

Pohditaan ensin muunlaisia pelkoja: ihminen, joka pelkää korkeita paikkoja, voi vältellä lentokoneella matkustamista. Hän saattaa jättää ottamatta vastaan työtarjouksen, jos työpiste sijaitsee korkealla kerrostalossa. Bakteereja pelkäävä ei useinkaan halua hakeutua sairaanhoitajaksi. Hän saattaa avata ovenkahvat hihalla ja vältellä ihmisten kättelyä. Tunnefobia toimii samalla periaatteella. Ihminen välttää tietyn tunteen kokemista. Välttelyä voi tapahtua monella tavalla.

Tunnefobia syntyy, kun alkuperäiseen tunteeseen liittyy jokin sisäinen este. Esimerkiksi surun, innostuksen tai vihan kokemukseen liittyviä esteitä voivat olla häpeä, syyllisyys tai ahdistus. Ihmisellä voi olla vaikkapa tarve kertoa palaverissa innostavasta ideasta, mutta samalla hetkellä kun hän avaa suunsa, hän kokeekin voimakasta häpeää.  Häpeä aiheuttaa sisäisen ristiriidan. Toinen esimerkki: ihminen voi tunnistaa, että hänen on vaikea kohdata omia seksuaalisia tunteitaan, koska niihin liittyy voimakas ahdistus. Tällöin tunnefobia, sisäinen ristiriita, on tiedostettu ja sitä voi tutkia omassa mielessä.

Tunnefobia voi olla myös tiedostamaton. Tällöin ihminen suojautuu sisäiseltä ristiriidalta ymmärtämättä, mistä pohjimmiltaan on kysymys. Suojautumiskeinoja voi olla monia. Joku voi saada päänsäryn aina, kun häntä loukataan. Hänelle ei tule mieleenkään, että nyt voisi suututtaa tai että jokin estää suuttumusta. Toinen ajattelee, ettei hän halua vaikuttaa ihastuksensa silmissä liian innokkaalta, eikä viestitä tälle viikkoon. Kolmas sanoo kumppanin lähdettyä, että ”en oikeasti edes rakastanut häntä”. Itselle ahdistavilta tunteilta suojautuminen on inhimillistä.

Jonkin tunteen pelkääminen ei johda kaikkien tunteiden välttämiseen. Ensisijainen tunne voi korvautua jollakin toisella tunteella: esimerkiksi jos joku pelkää surun tunnetta, hän voi surun sijaan kokea vaikkapa vihaa. Henkilön ihmissuhteet saattavat kärsiä yllättävistä vihanpuuskista, ja oma surutyö jää tekemättä. Tunne ohjaa käyttäytymistä silloin haitalliseen suuntaan hyvinvoinnin kannalta.

Tunnefobian taustalla on yleensä traumaattisia elämäntapahtumia tai kokemuksia menneistä ihmissuhteista. Vanhemmat ja muut hoitajat, laajemmin koko yhteiskunta, voivat viestiä, että jotkut tunteet ovat sallitumpia kuin toiset. Lasta on voitu kieltää esimerkiksi itkemästä, suuttumasta tai vaikka koskettelemasta itseään. Tunteisiin liittyvät ihanteet ovat syvällä yhteiskunnassa, ja toisaalta jokaisella perheellä on oma tunnekulttuurinsa.

Tunnefobian ennaltaehkäisyyn auttaa se, että lapsen hoitajat pohtivat, mitkä tunteet ovat vaikeita heille itselleen. Kun vanhempi on sujut omien tunteidensa kanssa, hänen on helpompi ottaa vastaan lapsen tunteita. Lasta auttaa jo se, jos aikuinen nimeää hänen tunteensa. ”Taidat olla kiukkuinen.” ”Nyt sinun on ikävä äitiä, mutta pian äiti tulee.”

Miten sinun lapsuuden perheessäsi on suhtauduttu tunteisiin?  Voit pohtia seuraavia tunteita: viha, suru, pelko, ilo, innostus, hellyys, ylpeys, seksuaalinen halu. Minkä tunteen käsittelyyn olet saanut hyvät eväät kotoa? Onko jokin tunne ollut väärin tai häpeällinen? Jos jokin näistä tunteista tuntuu sinusta häpeälliseltä tai kielletyltä, miten olet suojautunut kokemasta tätä tunnetta? Tunnetko sen sijaan jotain muuta tunnetta, onko mielessäsi jokin tietty ajatus vai pyritkö ratkaisemaan tilanteen muulla tavoin? Oletko saanut läheisiltäsi palautetta tavastasi reagoida esimerkiksi iloisiin, surullisiin tai ärsyttäviin tilanteisiin?

Lähteet:

http://www.affectphobiatherapy.com/

McCullough, L., Kuhn, N., Andrews, S., Kaplan, A., Wolf, J. & Hurley, C. L. (2003) Treating Affect Phobia: A Manual for Short-Term Dynamic Psychotherapy. The Guilford Press.

Kuva: Hermosolut: Sebastian Kaulitzki/Shutterstock. Kasvot: Lassedesignen/Shutterstock. Kuvitus: Dan Bishop/Discover

Mielikuvitusystävät

Posted on by
Vastaus

#mannankanssa

mannankanssa2Oltiin Mannan kanssa iltapalalla, kun hän kertoi yllättävän uutisen. Hänellä on uusi serkku, Salla. Salla aikoo tulla aika usein käymään meillä.

Perheessämme ovat vierailleet usein myös Ella ja Anna. Tutustuin Ellaan ensimmäisen kerran pitkällä mökkimatkalla. Isoveli ja -sisko jäivät sillä kertaa kaupunkiin, ja kuopuksen viihdyttäminen oli työn ja tuskan takana.

Jossain vaiheessa matkaa aloin ihmetellä, kenen kanssa lapsi juttelee takapenkillä. Kuvailee maisemia, vastaa kuulumattomiin kysymyksiin, nauraa äänettömille vitseille.

Ella piti Mannalle seuraa koko mökkiviikonlopun ajan. Hiekkaleikeissä teekupit katettiin kahdelle. Sisällä ei saanut istua tietylle tuolille, ettei vahingossa rusentaisi uutta ystävää. Itse asiassa pikkusiskoa, lapsi keksi. – Ella on mun yksivuotias pikkusisko! Ja sillä on isosisko Anna, joka myös on mun pikkusisko! Mutta niillä on eri vanhemmat! Anna on kohta kolme! Posket paloivat innosta.

Mietin, tikahtuuko tuo nyt tähän vallan, ja pitääkö minun lähteä leikkiin mukaan vai toitottaa reaalimaailman lainalaisuuksia. Ei ollut minusta toitottajaksi, ei kohonnut etusormi. Niin leppoisasti sujui reissu Ellan avustuksella.

Lapsen mielikuvitusystävä sai minut miettimään, miten on omien ystävyyssuhteitteni laita. Onko minulla enää ruuhkavuosien jäljiltä ystäviä, joita tavata in real life? En käy enää teatterissa tai leffassa kavereiden kanssa. Lasketaanko puoliso ystäväksi? Lasketaanko lounastreffit kavereiden kanssa muutaman kerran vuodessa? Ovatko Facebook-ystävät aikuisen mielikuvitusystäviä vai todellista sosiaalista elämää? Tukeeko aktiivinen some-elämä eristäytymistä vai sosiaalisuutta? Eli olenko yksin vai kavereiden ympäröimä, kun jutustelen netissä?

Ajan myötä Ellan kanssa alkoi tulla riitoja. Joskus Ella heittäytyi pikkuvauvaksi ja itki ja itki. Ellasta tuli kätevä syntipukki. Kuiski korvaan: Älä pese hampaita, älä suostu aamuisin mihinkään, juokse piiloon kun äiti hakee päiväkodista, ota äidin tavara ja piilota se kenkään, karju niille, kerro kakkavitsit ruokapöydässä, kaada lautanen, unohda nukkumaanmeno. #känkkäränkkäsoirepeatilla

Ei ollutkaan suuri yllätys, kun lapsi kertoi, ettei Ella käy meillä enää nyt kun Salla-serkku on tullut mukaan kuvioihin.
– Eikö? Miksi ei?
– Sen vanhemmat ei päästä sitä enää meille. Kun tää on niin kaukana.
– Harmittaako se sua?
– Ei. Sallalla on värjätty tukka, koska Salla on jo iso tyttö.

Saa nähdä, minkälaisiin vesiin sukellamme Sallan seurassa. Nykyään meillä asuu myös Pomo. Pomo on melko harkitseva. Manna tottelee Pomoa. Meidän vanhempien kannattaakin käydä Pomon juttusilla. Toivo elää, että hurlumhei-vuosien jälkeen sääntöjen noudattaminen nousisi nyt uuteen arvoon.

Olo on myös haikea. Vastahan se syntyi, kohta jo värjää tukkaa. Miten nopeasti haihtuvatkaan hauraan aurinkoiset lapsuuspäivät. Suljen silmät, näen järven välkkeen, tunnen karhean hiekan jalkapohjia vasten, kuulen linnut koivupuissa, moottoriveneet ulapalla ja lasten ilonkiljahdukset aitan edustalla. Vaikka Manna porhaltaa täyttä vauhtia eteenpäin, minä pysähdyn aina välillä ikävöimään ja kiittämään pientä Ella-ystävää.


#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Karaisemalla kasvatettu

Posted on by
Vastaus

shutterstock_102593036Pieni poika seisoo liian suurissa luistimissa jäämäen laella ja katsoo epävarmana alaspäin. Mäen alla pojan isä huutaa, että tule nyt vain alas sieltä. Isot kyyneleet tekevät pojan silmistä kiiltävät. Hän näyttää harkitsevalta. Katsoo mäkeä ja isäänsä, sitten taas mäkeä. Isän ilmeestä näkee, että hän ei hyväksyisi luovuttamista. Poika liukuu mäen alas jalat vispaten. Ei kaadu, mutta se ei ole kaukana. Pojan kasvoilta voi nähdä helpotuksen, kun hän töpöttelee luistimillaan radan reunaan. Isä vaikuttaa tyytyväiseltä itseensä.

Tilanteesta voisi ajatella, että poika voitti itsensä. Että hän meni omaa pelkoaan päin ja oppi itseluottamusta. Toisaalta siitä voisi ajatella, että poika pakotti itsensä, koska pelkäsi menettävänsä isän kiintymyksen. Oliko tilanne tällöin voitto vai häviö?

Lapsi pyrkii olemaan vanhemmalleen mieliksi. Hän ymmärtää, että oma selviytyminen on kiinni läheisistä aikuisista. Yhteys vanhempaan yritetään varmistaa niillä keinoin, jotka ovat aikaisemmin osoittautuneet toimiviksi. Jos vanhempi huomaa lapsen silloin, kun tämä on reipas. Yrittää lapsi olla kaikin tavoin juuri sitä. Karaisemisesta tuleekin helposti tulkinta, että siinä pyritään eroon jostakin. Siinä ikään kuin ”piiskataan” jotain pois lapsesta. Lapselle opetetaan, että joku osa itsestä tulisi saada ulkoistettua ja hävitettyä.

Tarvitsevuuden, pelon ja hädän peittelemisessä on Suomessa pitkät juuret. Kylmä ja karu maa on suosinut niitä, jotka menevät rohkeasti eteenpäin. Ravinnon puutteessa heiveröisimmät ovat menehtyneet. Tässä ympäristössä vanhemmat ovat varmasti kokeneet, että lapsille pitää opettaa selviytymistä. Havaitsin tämän seuratessani yhtä jo iäkkäämpää isovanhempaa ryömivän vauvan kanssa. Vauva yritti takertua havittelemaansa leluun, mutta isovanhempi siirsi aina lelua hieman eteenpäin. Jo näin pienelle ihmiselle tuli opettaa, että saadakseen haluamansa pitää tehdä kovasti töitä.

Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa, että yleinen kasvatusilmapiiri Suomessa on jäänyt lapsen itsenäisyyttä ja pärjäävyyttä korostavaksi, ikään kuin Siperia opettaa -ajatuksella. Mitä Siperia oikeastaan opettaa? Se opettaa, että maailma on paikka, jossa pitää ajatella omaa selviytymistä. Että pelolle tai hädälle ei saa antaa tilaa. Ne tulee piilottaa itseltä ja muilta. Maailma on niiden, jotka onnistuvat esittämään vahvaa. Tällaisessa maailmassa ei ole tilaa ymmärrykselle tai sallivuudelle.

Jotkut kritisoivat, että nykyiset vanhemmat pehmittävät lapsen polkua liiaksi. Että lapsista kasvaa vielä suurempaa pullamössöä kuin 70- tai 80 -luvulla syntyneistä. On kuitenkin eri asia huomioida lapsen kokemukset ja tunteet, kuin suojata lasta elämältä. Lapsen pitää saada harjoitella ja kokeilla, mutta lapselle sopivaan tahtiin. Kun tunteet kasvavat liian voimakkaiksi, lapsi ei opi. Tai lapsi oppii, mutta vain olemaan kuuntelematta itseään.

Viherkasvien hoito-oppaassa todetaan, että taimet, jotka ovat kasvaneet riittävän vahvoiksi, voidaan viedä ulos kasvamaan. Karaisu on kuitenkin tehtävä vähitellen. Silloin kun taimilla on menossa nopean kehityksen aika, liian nopea lämpötilan lasku aiheuttaisi kasvun pysähdyksen. On myös huomioitava, että mitä huonompiin olosuhteisiin taimet joutuvat, sitä alhaisimmissa lämpötiloissa niitä on karaistava.

Siedättäminen vaikeisiin tilanteisiin ja tunteisiin pitäisi tapahtua pikkuhiljaa. Kuten viherkasvin, myös lapsen olemusta tulisi tarkkailla ja huomioida, jos karaisemisessa edetään liian nopeasti. Lisäksi pelkoa ei tulisi kohdata yksin, vaan yhdessä toisen ihmisen kanssa. Vähitellen pelko kutistuu pienemmäksi ja kädestä pitävä vanhempi hyväksi sisäiseksi kanssakulkijaksi.