Tag Archives: ihmissuhteet

Kulkevatko hyvinvointi ja menestys käsi kädessä?

Posted on by
Vastaus

Champions team, Getty Images

Uskonnon tunnilla puhuttiin menestysteologiasta. Kyseessä on suuntaus, jossa uskotaan ”hyvän kristityn” menestyvän myös muuten elämässään: hänellä on rahaa ja terveyttä, on kalliita vaatteita ja hienot puitteet muutenkin. Toisinaan tuntuu, että yhteiskunnassa on myös ”menestyspsykologiaa”. Onnistumiset työelämässä ja jatkuva eteneminen voidaan nähdä osoituksena siitä, että ihminen voi psyykkisesti hyvin. Ihanteena on aikaansaava, taloudellisesti ja sosiaalisesti menestynyt henkilö, joka ei uuvu edes ruuhkavuosina.

Usein tämä voi pitää myös paikkansa: hyvinvointi ja menestyminen työelämässä voivat kulkea käsi kädessä. Oman tahdon kehittyminen lapsena edesauttaa ihmistä tunnistamaan, mitä hän itse haluaa, ja pyrkimään kohti omia tavoitteitaan. Vanhempien kannustus ja tuki auttavat uskomaan itseen. Hyvä mielenterveys pitää laaja-alaisesti yllä toimintakykyä ja jaksamista arjessa. Kun on hyvä olla, on helpompi suunnitella elämää ja tuntea, että on ”oman elämänsä herra”. Positiivinen, sitkeä asenne elämässä voi jo itsessään auttaa ihmissuhteissa ja työelämässä: ”Mä kyllä näytän niille.”

Menestyminen opinnoissa tai työssä tukee toisaalta mielenterveyttä. On tärkeää voida tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön ja päästä hyödyntämään omia vahvuuksia ja osaamista. Työn lisäämä taloudellinen turva myös vähentää stressiä päivästä toiseen selviämisessä.

Menestyminen voi kuitenkin kertoa myös huonovointisuudesta. Tunteita voi tukahduttaa kiristämällä tahtia elämässä. Ahdistus pysyy poissa, kun suorittaa. Joskus tiukka aikataulu voi kertoa jopa pakonomaisesta ajattelusta, jossa paha olo pidetään poissa vaikka oman terveyden kustannuksella.

Elämässä tulee vastaan tilanteita, joita ei voi itse valita. Kukaan ei voi valita esimerkiksi lapsuuden perhettään. Jos joutuu kotona koko ajan pelkäämään tai huolehtimaan, voi olla, ettei aivoissa ole tilaa uuden opettelulle. Työttömyys ahdistaa monen ihmisen ja perheiden elämää. Samoin myös liian kovat vaatimukset työelämässä ja pelko työn menettämisestä koettelevat hyvinvointia. Kuka tahansa voi kohdata jossain elämän vaiheessa yllättävän kriisin, joka horjuttaa hyvinvointia.

Vaikeassa elämäntilanteessa ”menestystä” mitataankin erilaisin mittarein: kuka osaa turvautua muihin ihmisiin? Kuka pystyy puhumaan tunteistaan ilman, että alkaa säädellä niitä jollain toimimattomalla konstilla, esimerkiksi päihteillä? Kuka osaa surra? Kuka osaa näyttää myös heikkoutensa? Kuka pystyy ajattelemaan asioita ilman, että hätääntyy ja alkaa vältellä omia ajatuksiaan? Kuka selviää menetyksistä menettämättä itseään?

Kärsimyksessä ei ole mitään romantisoivaa, mutta jokaisen elämään kuuluu omat haasteensa ja surunsa.

Elämässä tarvitaan sekä kykyä tavoitella unelmia ja ahkeroida niiden eteen, että kykyä pysähtyä kuuntelemaan itseään esimerkiksi epäonnistumisten ja vaikeuksien keskellä. Surua tai kärsimystä ei voi aikatauluttaa. Hyvinvointi ja sitä myötä menestys on myös sitä, että ihminen antaa tunteiden tulla ja pystyy kohtaamaan tunteitaan läheisten ihmisten tai ammattilaisen tukemana.

Saako rakkaasi olla oma itsensä?

Posted on by
Vastaus

”Ihmisellä on syvä tarve vastavuoroiseen suhteeseen, jossa hän voi löytää itsensä – ja toisen”, psykoanalyytikko Riitta Tähkä on todennut.

Ihminen kasvaa omaksi itsekseen läheisissä ihmissuhteissa. Paras pohja vauvan kehitykselle on vanhemman kyseenalaistamaton rakkaus ja läsnäolo. Vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin, rauhoittelee hänen hätäänsä ja ihailee häntä. Mitä enemmän lapsella on rakastavia kokemuksia, sitä paremmin hän pystyy kasvamaan omaksi, erilliseksi itsekseen – ja näkemään muut ihmiset sellaisina, kuin he ovat, omina yksilöinään.

Yksilöllinen puoliso vai ”apuminä”?

Lapsuuden kokemukset rakkaudesta heijastuvat myös aikuisiän parisuhteisiin. Tämä voi näkyä esimerkiksi seuraavalla kahdella tavalla:

Ensinnäkin, ihmisellä voi olla turvallinen olo oman itsensä kanssa ja sitä myötä turvallinen olo myös toisen kanssa. Turvallinen olo oman itsen kanssa auttaa nimittäin näkemään kumppanin selkeämmin sellaisena kuin tämä todellisuudessa on. Silloin esimerkiksi erimielisyydet eivät uhkaa omaa turvallisuuden tunnetta, vaan on helpompi hyväksyä, että kun on kaksi ihmistä, on myös kahdenlaisia ajatuksia, toiveita, tunteita ja tarpeita. Voidaan sanoa, että kumppanilla on silloin tilaa olla ”yksilöllinen oma itsensä”. Selvennän tätä esimerkillä:

Esimerkiksi jos kumppani ei jonain iltana jaksa halata tai jutella, henkilö kunnioittaa tätä ja pystyy antamaan tilaa toiselle. On turvallista luottaa kumppaniin ja olla terveellä tavalla riippuvainen hänestä. Ei tarvitse olla kuin ”löyhässä hirressä”, koko ajan varuillaan, että toinen voi kadota lopullisesti, jos ei nyt olla lähellä ja koko ajan yhdessä. Kumppanin erillään oleminen tai eri mieltä oleminen ei silloin suista ihmistä turvattomuuden tunteisiin. Kummankin tarpeille ja tunteille on tilaa. Parisuhde on silloin aidosti vastavuoroinen.

Toiseksi voimme käyttää läheisiämme tavallista enemmän omia tarpeitamme varten. Sanotaan, että oma rakas on silloin kuin ”apuminä”, ensi sijassa tasapainottamassa omaa olemistamme tai omia turvattomuuden tunteitamme. Voidaan ajatella, että ihmisen ”palapelistä” puuttuu yksi pala, ja hän tarvitsee kumppania täyttämään tuon puuttuvan kohdan. Kyse ei ole silloin ensisijassa rakkaudesta vaan omasta tarpeesta kokea itsensä kokonaiseksi. Esimerkiksi jos kumppani kaipaa hetken rauhaa työpäivän jälkeen, saatamme suuttua ja pakottaa häntä: nyt sinä olet minua varten, nyt kyllä jutellaan ja halataan. Parisuhteesta puuttuu silloin aito vastavuoroisuus. Kumppanilla ei ole mahdollisuutta kuunnella omia tarpeitaan ja ilmaista niitä itselleen sopivassa tahdissa. Ihminen voi kokea, että pakottaminen on ainoa keino saada yhteys kumppaniin. On vaikea luottaa siihen, että kumppani kyllä kömpii kainaloon, kun hän on valmis siihen – ja että kumppani on aina turvana, vaikkei hän olisikaan heti saatavilla.

Kaikissa parisuhteissa on kumpaakin näistä. Kukaan ei voi olla vain ehyt, oma itsensä ja sitä myötä nähdä oma kumppani joka hetki yksilöllisenä ihmisenä, jolla on omat tarpeensa. Kuitenkin joidenkin on helpompi sietää oman kumppanin erillisyyttä kuin toisten.

Erillisyys tulisi myös erottaa vetäytymisestä. Vetäytyminen saa kenet tahansa reagoimaan ja hakemaan jopa epätoivoisesti yhteyttä toiseen. Toisaalta pakottava suhtautuminen voi lisätä kumppanin halua vetäytyä ja ottaa omaa tilaa.

Menetystilanne voi paljastaa

Pohjimmainen kykymme erillisyyteen näkyy siinä ihmissuhteessa, joka on meille kaikkein merkityksellisin. Voimme kokea toimivamme hyvin vaikka töissä tai tuttavien kanssa, mutta parisuhde saattaa tuoda esiin syvällä olevan vaikeuden olla kokonainen, erillinen itsensä.

Erityisesti ero- ja menetystilanteissa voi tulla esiin se, mitä kumppani on meille edustanut: yksilöllistä ihmistä vai ”apuminää”. Voit pohtia vaikka aikaisempia erotilanteita elämässäsi. Jos kumppani on saanut olla oma itsensä, oma yksilönsä, selviämme rankasta suruprosessista paremmin. Voimme pitkällä tähtäimellä pystyä suremaan menetystämme.

Jos kumppani on edustanut meille jotain sellaista, mikä puuttuu meistä itsestämme – jos olemme ikään kuin käyttäneet häntä oman sisäisen tasapainomme ylläpitämisessä – menettäminen on entistä vaikeampaa. Yksin oleminen voi ahdistaa silloin kahta kauheammin, koska ihminen kokee menettäneensä osan itsestään toisen mukana. Silloin voi nousta tarve korvata menetetty kumppani mahdollisimman nopeasti esimerkiksi uudella parisuhteella. Kuten sanottu, kaikkiin parisuhteisiin liittyy myös näitä jälkimmäisiä tunnelmia.

Uusi mahdollisuus

Vastavuoroinen ihmissuhde ei synny pakottamisesta. Kun ihminen oivaltaa, että rakkaalla on omat tarpeet ja tunteet, voi syntyä syvempi rakkaussuhde. Kun olet utelias ja valmis kuuntelemaan, löydät ehkä suuremman aarteen kuin mitä osasit edes toivoa. Väärinkäsitykset vähenevät, kun pystyt erottamaan omat pelkosi kumppanisi ajatuksista. Kaikki se mielenkiintoinen ja uusi maailma voi löytyä ihan vierestäsi.

Lähteet:

Tähkä, R. (2005) Erillisyydestä ja vastavuoroisuudesta. Teoksessa: Saarinen, Lehtonen, Miettinen & Rajala (toim.) Pintaa syvemmälle. Itä-Suomen Psykoterapiayhdistyksen 25-vuotisjuhlakirja. Helsinki: Yliopistopaino, 2005.

Tähkä, V. (1993) Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. WSOY.

 

Vanhempi, tue nuoren kaverisuhteita

Posted on by
Vastaus

Nuoruusikä on herkkää aikaa. Nuoret voivat etsivät itseään, kokeilla erilaisia rooleja kaveripiirissä ja suuntautua poispäin lapsuuden perheestään. Moni nuori solmii läheisiä ystävyyssuhteita, ja ensimmäiset seurustelukokemukset voivat myös herättää monenlaisia tunteita. Nuoruusiässä moni kokee myös ensimmäisen kerran pulmia ihmissuhteissaan ja mielenterveydessään. Nuoruusikä onkin hyvä aika tukea nuorten sosiaalisia suhteita ja ennaltaehkäistä aikuisiän mielenterveysongelmia.

Tuoreessa Cambridgen yliopiston tutkimuksessa (2017) tarkasteltiin 14-24-vuotiaiden nuorten hyvinvointia suhteessa perheen ja ystävien antamaan tukeen. Tutkimuksessa havaittiin, että sekä perheen että ystävien tuki oli tärkeä positiivinen ennustaja nuorten hyvinvoinnille, mutta että ystävien tuki ennusti nuorten hyvinvointia voimakkaammin. Kun samoja nuoria tutkittiin uudelleen vuoden päästä, ystävien tuki oli edelleen positiivisessa yhteydessä nuorten hyvinvointiin – mutta vanhempien tuki sen sijaan oli negatiivisesti yhteydessä nuorten hyvinvointiin. Näytti siis siltä, että vanhempi tuki vähensi nuorten hyvinvointia, ja ystävien tuki lisäsi sitä.

Nuoruusiässä ystävien merkitys kasvaa. Nuori irrottautuu vanhemmistaan ja rakentaa uusia tärkeitä, läheisiä suhteita perheen ulkopuolella. Ystävien puuttuminen, yksinäisyys ja ulkopuolelle jääminen häiritsevät nuoruusiän kehitystä, riippumatta hyvistä suhteista vanhempien kanssa.

Vanhemman tärkeänä tehtävänä on tukea nuoren kaverisuhteita. Näin voi tehdä esimerkiksi kannustamalla nuorta harrastuksiin, kuskaamalla tapaamaan ystäviä ja pitämällä ovet auki nuoren ystäville.

Vanhempi myös näyttää mallia perheessä siinä, miten ihmissuhteissa toimitaan: miten lähestytään uusia ihmisiä ja pidetään yllä ihmissuhteita, miten selvitään konflikteista ja miten vaikeista tunteista voi puhua. Turvallinen kokemus suhteesta omaan vanhempaan voi auttaa luomaan läheisiä suhteita kavereihinkin. Jos kotona on vaikeaa, hyvät kaverisuhteet voivat toisaalta tarjota nuorelle uudenlaisen väylän läheisiin ihmissuhteisiin.

Vanhempi ei aina huomaa, että omiin oloihin vetäytyvä nuori saattaa olla yksinäinen – nuorethan vetäytyvät muutenkin vanhemmistaan. Jos nuori on jatkuvasti yksin vapaa-ajalla, voi kuitenkin olla syytä huolestua. Nuoren yksinäisyys voi tulla esiin esimerkiksi loma-aikoina, jos nuorella ei ole kavereita arjen rutiinien ulkopuolella. Leirit ja harrastukset voivat auttaa saamaan yhteyden ikätovereihin myös loma-aikoina.

Joskus vanhempi voi olla hyvillään, kun nuori viihtyy itsekseen tai vanhempien seurassa. Voi tuntua vaikealtakin, kun nuori kasvaa ja irrottautuu. Aina ei myöskään tunnu kivalta, jos nuori tuo perjantai-iltana ison kaveriporukan kotiin, kun itse tulee väsyneenä töistä viikonlopun viettoon. Nämä tunteet, kuten luopumisen tuska, kuuluvat asiaan, kun nuori rakentaa omaa elämäänsä. Ne eivät kuitenkaan saa vaikuttaa nuoren mahdollisuuteen solmia perheen ulkopuolisia ihmissuhteita, jotka tukevat hänen hyvinvointiaan.

Nuori tarvitsee rajoja, mutta hän tarvitsee myös vapautta viettää aikaa ystävien kanssa ja pitää yllä hänelle merkityksellisiä kaverisuhteita.

Lähde:

van Harmelen ym. (2017) Adolescent friendships predict later resilient functioning across psychosocial domains in a healthy community cohort. Psychological medicine, 47, 2312-2322.

Lisätietoa:

Tukipalvelu murrosikäisten nuorten vanhemmille

 

 

Oletko ”ajeeraaja”?

Posted on by
Vastaus

Kumpi seuraavista on sinulle tyypillisempi toimintatapa, kun jokin tilanne tuntuu hankalalta: 1) mietit ennen kuin toimit 2) toimit, ennen kuin mietit. Mikäli valitsit jälkimmäisen, saatat olla ajeeraaja.

Tämä on toki kärjistys. Kaikista meistä saattaa joskus tuntua siltä, että jotain mielessä olevaa tunnetta tai asiaa on vaikea sietää. Voimme huomata jälkikäteen, että toimimme miettimättä lainkaan. Toimintaan keskittyminen voi kuulua myös sokkireaktioon, mutta silloin tunteet tulevat yleensä jälkikäteen. Toisinaan tunteiden käsittely toiminnan avulla voi jäädä ihmiseltä itseltään tiedostamattomaksi. Ajeeraaminen voi siis olla selviytymiskeino, jota ei itse tunnista lainkaan.

Ajeeraus tarkoittaa jonkin mielessä olevan käsittelemistä ulkoisella toiminnalla. Tätä kuvaa myös termin englannin kielinen versio ”acting out”. Jonkin asian kokeminen korvataan toiminnalla ja tekemisellä. Ajeeraus on tapa käsitellä tunteita, joiden ääreen on vaikea pysähtyä. Ajeeraamalla asiat ja tunteet voivat jäädä käsittelemättä.

Ajeerausta on monenlaista. Jo sanonnan mukaan ihminen voi esimerkiksi juoda tai syödä suruunsa. Esimerkiksi nopeat päätökset voivat kertoa ajeeraamisesta. Samoin suorittaminen työ- tai perhe-elämässä voi pitää tunteet loitolla.

Ajeerauksen vastakohta on tunteiden kokeminen. Siihen kuuluu tunteiden käsitteleminen ennen toiminnallisia ratkaisuja. Tällaista tunteiden tutkimista voi olla henkilön omat pohdinnat tai esimerkiksi tunteista puhuminen yhdessä jonkun kanssa. Omaa toimintaa pohtiessa voi joskus löytää tietyn kaavan, jolla ajautuu ajeeraamaan hankalilta tuntuvissa tilanteissa. Se, mikä on hankalaa kenellekin, on yksilöllistä.

Erotilanteissa ajeeraaminen on hyvin yleistä. Silloin tunteet tuntuvat usein sietämättömiltä ja niitä haluaisi vältellä. Jollekulle jo puolison harkitsemattomat erouhkailut laukaisevat toimintaketjun: täytyy äkkiä katsoa, minkälaisia asuntoja on tarjolla, mielessä voi olla jo suunnitelma siitä, kumpi saa mitkäkin lautaset ja mukit, joku ehtii jo treffipalstallekin riidan seurauksena. Pettäminen voi joskus olla ajeerausta, jos ihminen ei pysty käsittelemään omia tunteitaan, joita parisuhteessa herää.

Toiminta ei toki automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen ei käsittelisi tunteitaan. Omaa mieltä voi selvittää myös toiminnan kautta tai sen ohessa. Rakentava toiminta auttaa tilanteen käsittelemisessä, toisin kuin ajeeraus. Rakentava toiminta ei ole tunteiden tukahduttamista. Toiseksi rakentava toiminta ei satuta itseä eikä toisia, kuten esimerkiksi liiallinen päihteidenkäyttö. Ajeeraus voi vaikeuttaa ihmissuhteiden muodostumista ja niiden ylläpitämistä.

Ajeeraus helpottaa hetkellisesti, mutta se ei useinkaan kehitä ihmistä – ainakaan hankalan tilanteen tai tunteen osalta. On mahdollista oppia uusia tapoja käsitellä tunteita. Mitä tulee tunteisiin tutustumiseen, meistä jokaisella riittää siinä sarkaa loppuelämäksi. Joihinkin tunteisiin tutustuminen yksin voi tuntua pelottavalta, mutta turvallisissa ihmissuhteissa, ystävyys- tai esimerkiksi parisuhteessa, voi olla helpompi tutustua myös hankalilta tuntuviin tunteisiin. Tunteisiin tutustuminen voi pitää sisällään esimerkiksi omien tunteiden tunnistamista, tutkimista, sietämistä ja tunteiden jakamista puhumalla toiminnan sijaan.

Voit pohtia seuraavia kysymyksiä:

1) Minkälaiset tilanteet tuntuvat sinusta erityisen hankalilta? Mitä esimerkiksi pelkäät?
2) Minkälaisia toiminnallisia selviytymiskeinoja sinulla on?
3) Auttavatko ne sinua?
4) Miten nämä toiminnalliset keinot vaikuttavat ihmissuhteisiisi?

Riittävästi lähellä – sopivasti erillään

Posted on by
Vastaus

Uhmakas ja kiukutteleva lapsi pyytää sylissä: ”laita turvavyöt tiukemmalle!”. Turvavyöt tässä tapauksessa ovat lapsen ympärille kiedotut kädet.

Ihmisellä on kaksi peruspyrkimystä. Toisaalta on tarve liittyä ja päästä turvallisesti toista ihmistä lähelle. Yhtäältä on tarve erillisyyteen ja itsenäisyyteen. Molempia asioita tarvitaan sopivasti. Läheiset ihmissuhteet läpi elämän ovat näiden tarpeiden neuvottelua ja tasapainon hakemista.

Tove Janssonin sadussa muumiperheen kotiin asettui näkymätön lapsi, Ninni. Hän on sadussa korostuneen mukautuvainen ja kiltti pikkutyttö. ”Sinä et koskaan saa omia kasvoja, ellet opi tappelemaan!”, haastoi Pikku-Myy Ninniä. Muumien hyvissä hoteissa vietetty aika auttoi Ninniä uskaltamaan olla vihainen. Hän puraisi isää häntään ja sai samassa kasvonsa takaisin. Hänestä tuli näkyvä.

Turvallinen läheisyys toiseen ihmiseen mahdollistaa itsenäiseksi, omaksi itsekseen kasvamisen. Kiukun ja eri mieltä olemisen ilmaisut ovat itsenäistymisen rakennusainetta.

Psykologi David Wallin on kirjoittanut siitä, miten uhmaiässä lapsen mieli kehittyy. On tärkeää, että lapsi tajuaa, että hän haluaa jotakin sellaista, mitä aikuinen ei halua. Ensin lapsi voi alkaa yrittää kiukkuisena pakottaa aikuista taipumaan tahtoonsa. Samalla lapsi saattaa kokea aikuisen pakottavana, koska tilanne loukkaa lapsen siihenastista ymmärrystä itsestään suhteessa toiseen. Pieni lapsi ei vielä ymmärrä toisen ihmisen mieltä erillisenä omastaan. Kun lapsi epäonnistuu yrityksessään pakottaa vanhempaa toimimaan haluamallaan tavalla ja vanhempi kestää lapsen kiukun, ilman kostoa tai vetäytymistä, oppii lapsi asteittain ymmärtämään, että toinen ihminen on erillinen. Toisella on ihan omia haluja ja tarpeita.

Suotuisassa kehityksessä lapsi oppii ymmärtämään kahden erilaisen näkökulman olemassaolon. Lapsen mielessä syntyy tilaa sille, että ihmisillä on erilaisia tarpeita, eriäviä tahtoja ja näkemyksiä.  Keskustelulla ja ymmärryksellä voidaan ylittää yhteen sopimattomien halujen ongelma, ilman pakottamista tai alistumista. Samalla ollaan todempina ja läheisemmin myös yhdessä.

Aikuisuudessa on vaikea olla lähellä toista, jollei lapsuudessa ole riittävästi saanut mahdollisuutta kasvaa erilleen. Jotta ei tuntisi olevansa yksin, ja voidakseen kokea vastavuoroisuutta, on tärkeää hyväksyä toisen itsenäinen asema. Toinen ihminen on itsenäisesti olemassa, erillinen, ei vain tarpeiden tyydytyksen kohde tai väline. Toista ei voi omistaa, kontrolloida tai pakottaa sopeutumaan tahtomaansa muottiin.

Mitä kielletympää tunteiden ilmaiseminen on ollut tai mitä heikompiin seurauksiin se on  ihmisen kasvussa johtanut, sitä vaikeampi tunteita ja tarpeita on ilmaista. Ihminen voi jäädä piiloon. Hänestä voi tulla näkymätön, kuten sadun Ninnistä. Toisaalta ihminen voi alkaa selviytyä niin, että hän ryhtyy ilmaisemaan tarvitsevuuttaan epäsuorasti ja pakottavasti. Manipuloiva, katkera vaativuus voi kertoa elämänmittaisesta vaille jäämisestä. Pakottavuus ja vaativuus parisuhteessa voi suoda hetken tyydytystä. Samalla se kororostaa yksinäisyyttä – kumppanin poissaolevuutta. Pakotettuna rakkaus ei tunnu miltään.

Turvattomassa vuorovaikutuksessa lapsi joutuu eriasteisesti luopumaan mahdollisuudesta tunnetason yhteyteen vanhempansa kanssa. Lapsi oppii manipuloimaan itseään tai vanhempaansa ylläpitääkseen läheisyyttä. Turvallisessa vuorovaikutuksessa ihmiselle syntyy kokemus takaisin kyllin hyvään läheisyyteen löytämisestä myös silloin, kun suhteessa on eripuraa ja ristiriitoja.

Kirjallisuutta:

Jansson, T. (1962). Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. WSOY.

Lehtovuori, P. (2006). Kyllin lähellä, riittävän kaukana. Therapeia-säätiö.

Wallin, D. (2007). Attachment in Psychotherapy. Guilford Press.

Riippumattomuuden ihanne johtaa riippuvuuteen

Posted on by
Vastaus

Itselleni kaikkein mullistavin viimeaikainen löydös liittyy teoriaan ihmisten tunteiden säätelystä. Nykyään ajatellaan, että koko ihmisen kehollinen apparaatti on tavallaan syntynyt yhteisen säätelyn kautta. Sitä myös säädellään koko ajan yhdessä. Altistamme oman hermostomme jatkuvasti toisten hermostolle pienissä kohtaamisen hetkissä. Huomaamatta säätelemme toisia ja tulemme itse säädellyiksi. Samaan aikaan, kun ymmärrämme yhä paremmin tätä riippuvuutta toisistamme, yleinen ihanne näyttää olevan riippumattomuus.

Hyvä esimerkki siitä, miten tärkeitä lajitoverit ovat tunteiden säätelyssä, löytyy apinoista. Kokeet, joissa apina on otettu pentuna pois laumasta ja kasvatettu erillään, osoittavat kipeällä tavalla toisten merkityksen. Yksin kasvaneilla apinoilla, jotka palautettiin aikuisina laumaan, oli todella vaikea enää päästä sisälle apinaryhmään. Ne olivat ”yksinäisiä vaeltajia” jotka joutuivat helposti tappeluihin. Ne joivat enemmän alkoholia ja söivät enemmän kuin muut apinat. Niillä oli vaikeuksia luoda suhteita toisiin, seksuaalisuudessa ja vanhemmuudessa. Kun nämä apinat laitettiin yhteen ”terapeutti” apinan kanssa, eristyneenä kasvaneiden apinoiden käytös muuttui normaalimmaksi. Tosin eristetyn apinan ongelmat palasivat, jos heillä ei ollut ”terapeutti” apinaa turvanaan.

Se miten tulemme elämämme alkutaipaleella säädellyksi vaikuttaa hermostomme toimintaan pysyvästi. Riittävän hyvän ja turvallisen toisen kanssa, voimme kuitenkin oppia säätelyä.

Jos ei ole omassa lapsuudessaan saanut apuja tunteiden säätelyyn, voi aikuisena selviäminen tuntua vaikealta. Yhteiskunnassa odotetaan, että kaikki ihmiset toimisivat normien mukaan. Siksi omien tunteiden säätelemättömyys voi aiheuttaa ihmisessä herkästi häpeää. Tuntuu nololta, kun tunteet kiehahtavat liikaa yli tai kyyneleet valuvat tahtomatta pitkin poskia. Myös keho saattaa paljastaa säätelyn puutteet, se voi toimia kontrolloimattomasti, vapista, täristä tai puutua. Säätelemättömyydestä johtuva häpeä voi saada ihmisen piiloutumaan ja ajautumaan yhä enemmän siihen väärään lopputulokseen, että tunteita tulisi kyetä säätelemään yksin. Riippumattomuuden ihanne johtaa etsimään nopeita ratkaisuja. Niitä voi löytyä esimerkiksi päihteistä.

Päihteet auttavat nopeasti vaikeiden tunteiden kanssa. Ne voivat synnyttää hetkeksi sellaisen kokemuksen, että on itse oman kehonsa ja mielensä herra. Mitään ei puutu ja säätely tuntuu onnistuvan. Kuitenkin päihteen vaikutuksen loppuessa nousee entistä kovempi tarve säätelyyn. Nyt edessä ei ole pelkästään aiempia vaikeita tunteita, vaan myös päihderiippuvuus, joka lisää häpeää. Ihminen voi kokea, että nyt jos koskaan oma säätelemättömyys tulee julkiseksi.

Kaikkein surullisinta päihteisiin turvautumisessa on se, että päihteet itse asiassa tuhoavat juuri sitä säätelyn biologista mekanismia, joka on meille nisäkkäille kaikkein ominaisin. Nykyään tiedetään, että kiintymyssuhde ja riippuvuus jakavat keskenään samat neuraaliset reitit. Nuo reitit liittyvät palkituksi tulemiseen ja mielihyvään. Yleensä ihminen etsii mielihyvää ihmissuhteista; tunteiden jakaminen, yhteinen leikki, nauru ja toisten lähellä olo erittävät mielihyvähormoneja. Tuo mielihyvä on hidasta, tyydyttävää, ja turvallisuutta lisäävää.

Päihteet tuovat myös hetkellisen hyvänolon tunteen, jotkut itse asiassa jopa viisinkertaisen voimakkuudessaan. Tämä on dopamiiniperustaista nopeaa tyydytystä. Kuitenkin kun aikaa kuluu, aineet alkavat korvata sitä mielihyvää, joka on aikaisemmin tullut ihmissuhteista. Tarve ihmissuhteisiin alkaa kaventua ja kadota. Tämä näkyy rankalla tavalla Amerikan Ohion huumeongelmaa kartoittavista kuvista. Ihmiset näyttävät muuttuneet käveleviksi aaveiksi, joiden päämääränä on seuraavan päihdeannoksen saaminen. Riutunut ja kasvoiltaan värin menettänyt ihminen on kaukana siitä laumaeläimestä, jonka tarve on tulla yhdessä säädellyksi.

Vaikeat kokemukset, hätä, pelko ja paine selviytymisestä herättävät ihmisessä tarpeen hankalien tunteiden säätelyyn.  Jos paine kohdistuu ainoastaan yksilöön, on hyvin todennäköistä, että ratkaisu haetaan nopeammasta ja helpoimmasta lähteestä. Ihannemaailmassa voisimme suhtautua empaattisesti siihen, että kaikki meistä eivät saa samanlaisia eväitä säätelyyn. Jotkut tarvitsevat siinä enemmän tukea kuin toiset. Ihan kuten tuo eristetty apina, joka toisen avulla pystyy mahdollisesti saavuttamaan ”apinan arvoisen elämän”.

Flores, P.J.(2004) Addiction as an attachment disorder. Jason Aronson.

Thomas J. (2013) Addressing Addiction, Fostering Attachment with Emotionally Focused Therapy. Suomen Pariterapiayhdistyksen järjestämä luento.

 

 

Hyvin vietettyä aikaa

Posted on by
Vastaus

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)

 

Uusperheeksi ulkopuolisuuden kivun kautta

Posted on by
Vastaus

Uusperheet ovat lisääntyneet Suomessa koko ajan 1990-luvulta lähtien. Vuonna 2014 niitä oli jo yli 50 000. Kaikista alle täysi-ikäisistä lapsista jopa 10 prosenttia elää uusperheessä. Uusperheet voivat olla hyvin erilaisia. Osassa niistä on vain toisen vanhemman biologisia lapsia ja osassa molempien. Lisäksi perheeseen voi kuulua myös uusparin yhteisiä lapsia. Lapset saattavat asua koko ajan perheessä tai sitten he käyvät vain viikonloppuisin.

Kaikkia suomalaisia perheitä yhdistää kasvaminen perheeksi. Kasvun vaiheet vain poikkeavat toisistaan riippuen siitä millainen perhe on kyseessä. Ydinperheessä vanhemmilla on ensin rakastumisen kahdenkeskinen vaihe, jossain kohtaa tulevat lapset ja pikkuhiljaa muodostuu perhe. Uusperheessä ei ole kahdenkeskistä vaihetta vaan lapset ovat heti osana perhettä. Bonusäiti tai isä muodostaa suhdetta lapsiin samaan aikaan kun aikuisten rakkaussuhde kehittyy ja syvenee. Myös lapset ottavat vastaan uuden tulokkaan, joka vie vanhemman huomiota. Tilanne nostaa herkästi esille mustasukkaisuuden tai ulkopuolisuuden tunteita. Kaikilla ihmisillä on toive olla jollekin kaikkein tärkein tässä maailmassa. Tärkeissä ja kiintymyksellisissä suhteissa kysymmekin toiselta, olenko sinulle ykkönen? Uusperheissä kokemus saattaa olla se, että kysymykseen vastataan, että et ole ykkönen, mutta olet hyvä kakkonen.

Ulkopuolisuus on ihmiselle kivulias kokemus. Kaikki ihmiset ovat kokeneet ulkopuolisuuden tunnetta jossain kohtaa elämäänsä. On kuitenkin niin, että jotkut altistuvat tuolle tunteelle elämänsä aikana useammin ja kipeämmin kuin toiset. Uusperheen arki nostaa pintaan kaikki aiemmat osattomuuden kokemukset. Monet tunteet voivat olla niin voimakkaita, että ne tuottavat kokijalleen häpeää. Niitä yritetään siksi usein tukahduttaa tai peitellä. Uusperhe joutuukin kasvamaan yhtenäiseksi perheenjäsenten ulkopuolisuuden ja mustasukkaisuuden tunteiden läpi. Siksi kasvavan uusperheen pinnan alla usein kuohuu. Perheen kasvun kannalta on tärkeää, että kaikkien kokemukset, myös vaikeimmat tunteen, tulevat huomatuksi. Ymmärretyksi tuleminen luo kiintymystä ja rakentaa siltaa uusien perheenjäsenten välille.

Olen ollut havaitsevinani, että julkisuudessa esitellään yleensä valmista uusperhettä, ei keskeneräistä. Siitä saattaa syntyä mielikuva, että uusperheen tulisi olla heti valmis. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia ja ihmissuhteet ovat ristiriidattomia. Vaikeiden tunteiden olemassa olon puute herättää ajatuksia siitä, että onko noissa kasvukivuissa ja kuohunnassa jotain niin väärää, että sen esille tuominen on häpeällistä. Kuka aikuinen kehtaa sanoa ääneen, että tuntee mustasukkaisuutta lasta kohtaan tai, että ei kestä ajatusta puolison entisestä elämästä.

Uusperheellisiä usein hyödyttää tieto siitä, että perheeksi kasvaminen on prosessi, joka ei aina ole helppo. Joidenkin tutkimusten mukaan tuo prosessi voi viedä jopa seitsemän vuotta. Valoa kuitenkin häämöttää tunnelin päässä. Kuohunnan jälkeen on mahdollista löytää itsensä perheestä, jossa kaikilla on oma paikkansa. Voi olla, että ihan kaikki odotukset ”ydinperheestä” eivät täyty, mutta jonkinlainen sisäinen rauha tai kompromissi löytyy. Perhe tuntuu omalta.

  • Tutkimustietoa
  • Malinen, Vuokko ja Larkela, Pekka (2011): Parisuhde – uusperheen ydin. Väestöliitto.

Tänään vietetään Kansainvälistä uusperheiden päivää. Iloa päivään!

 

Hyvät tv-sarjat ovat parisuhteiden pelastus

Posted on by
Vastaus

Näin totesi eräs tuttavani jokunen aika sitten. Hän saattoi päästä lähemmäksi totuutta kuin arvasikaan. Hektinen arki etäännyttää helposti puolisosta. Työ, lastenhoito, harrastukset ja moni muu asia kalastaa päivästä suurimman palan. Puolittain nääntyneet aikuiset eivät jaksa enää yhdeksän aikaan miettiä parisuhdetta tai keskittyä puolison hyvinvointiin. Molemmat tarvitsevat oman hengähdystauon. Onneksi tuo hengähdystauko voi olla myös yhteinen.

Muistan nähneeni joskus sarjakuvan joka surkuhupaisella tavalla kuvasi arkista rakkaussuhdetta. Sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa kulahtaneen näköinen pariskunta katseli sohvalla vierekkäin istuen televisiota. Seuraavassa ruudussa parisuhteen toinen osapuoli totesi puolisolleen, että sinun kanssasi on sitten niin kiva katsoa televisiota. Viimeisessä ruudussa pari istui jälleen hiljaa. Tätä voisi ehkä kutsua inhorealismiksi. Toisaalta syvemmällä tasolla sarjakuvan tekijä oli havainnut jotain hyvin oleellista. Loppujen lopuksi yhdessä jaetut tavalliset asiat tuovat ihmisille onnea.

Gottman ja Driver (2004) havaitsivat, että ohimenevät arjessa jaetut pienet keskustelut tai tekemisen hetket olivat tärkeämpiä parisuhteen hyvinvoinnille, kuin vakavat ja tunteisiin pureutuvat keskustelut. Tunteista keskustellessa voi parhaimmillaan ymmärtää toista paremmin ja päästä lähemmäksi toista. Toisaalta joskus tunteista voidaan puhua lakkaamatta ja silti kokea toinen etäiseksi.

Kun tekee päivittäin töitä suomalaisten parisuhteiden parissa, saa olla näköalapaikalla siihen, että mikä suomalaisia parisuhteissa hiertää. Hyvin usein ongelmaksi koetaan se, että suhteessa ei riittävästi puhuta tunteista. Tunteiden puhuminen on nostettu niin suureen osaan, että monet kokevat sen olevan itseisarvo. Tutkimusten valossa näyttää kuitenkin siltä, että tunteista puhuminen ei ole ainoa keino lähentää suhdetta puolisoon tai elää riittävän hyvässä ihmissuhteessa.

Gottmanin ja Driverin (2004) tulos heijastaa sitä, että parisuhteessa on tärkeää säilyttää toinen riittävän lähellä itseä. Yhteys toiseen pysyy, kun pieniä asioita jaetaan pitkin päivää. Sillä ei ole niin väliä, että mihin tuo keskustelu liittyy. Toiselle voi puhua lempisarjan edellisjaksosta tai pyykkipulvereiden koostumuseroista. Saman voi ajaa yhdessä tehty kauppareissu tai illallisen valmistus.

Viime aikoina on nostettu paljon esiin sitä, miten älylaitteet vievät perheenjäseniä ja puolisoita kauemmas toisistaan. Näin tapahtuukin silloin, jos molemmat tuijottavat omaa padiään eri huoneissa. Yhteys voi kuitenkin syntyä, kun molempien huomion kohteena on sama asia. Boothbyn ja kumppanien (2014) tutkimuksessa havaittiin, että yhdessä toisen kanssa samanaikaisesti jaetut kokemukset voimistavat niiden merkitystä. Sanat eivät ole välttämättömiä, jotta voidaan jakaa tunteita.

Myös fyysisen läheisyyden ylläpito on suhteen yhteydelle tärkeää. Kosketus ja toisen lähellä olo saa lähestymishormonin erityksen käyntiin. Stressihormonin eritys vähenee ja tekee yhä helpommaksi mennä lähelle toista. Parhaimmillaan päästään hyvälle kehälle, jossa molemmat tekevät töitä suhteen eteen. Tässä tulee myös esille TV -sarjojen plussat. Jos läheisyyttä on muutoin vähän, TV -sarjan katsomisen aikana on hyvä mahdollisuus kömpiä viereen. Sohvalla oleminen on luonteva tilanne, johon ei liity samanlaista torjunnan riskiä, kuin ehkä jossain toisessa tilanteessa.

Parisuhdetta voi verrata aikuisen ja lapsen väliseen kiintymykselliseen suhteeseen. Elääkseen ja voidakseen hyvin suhteessa olijat tarvitsevat kokemuksen toisen tavoitettavuudesta fyysisellä ja psyykkisellä tasolla. Jos lapsi jätetään ilman joka päiväisiä pieniä yhdessä jaettuja hetkiä, lapsi voi silminnähden huonosti. Usein unohdamme, että näin käy myös aikuiselle. Syyskesä ja pimenevät illat antavat hyvän syyn olla lähellä. Käyttäkää sitä hyväksi.

Driver J., Gottman, J.(2004) Daily Marital Interactions and Positive Affect During Marital Conflict Among Newlywed Couples. Family Process, Vol 43 (3), s. 301-314.

Boothby, E, Clark, M.Bargh, J (2014) Shared experiences are Amplified. Psychological Science. Vol 25 (12), s. 2209-2216.

Hyväpaha lähimmäinen

Posted on by
1

Yksi ihmiselämän perustaitoja on sen ymmärtäminen, että samassa ihmisessä voi olla sekä hyvää että pahaa. Tämä taito joutuu koetukselle erilaisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteessa, vanhempi-lapsi-suhteessa, työpaikalla ja ystävien kanssa. Ihminen tasapainottelee läpi elämän sen kanssa, että läheiset voivat tarjota sekä iloa että pettymyksiä. Esimerkiksi keskellä parisuhderiitaa kukin yrittää muistaa, että tässä on oma rakas puoliso, joka ei todennäköisesti halua mitään pahaa, vaan on omalla tahollaan myös loukkaantunut.

Mitä suurempi loukkaantuminen toista ihmistä kohtaan on, sitä vaikeampaa on nähdä toisessa myös hyvät puolet. Jossain määrin meille jokaiselle on hankalaa pitää yllä hyvää mielikuvaa toisistamme, kun olemme suuttuneita, loukkaantuneita tai pettyneitä.

Kehityksen näkökulma

Pienen lapsen kehitykseen kuuluu mustavalkoisuus. Lapsen mielipide läheisistä muuttuu sen mukaan, tarjoavatko nämä hänelle mielihyvää vai eivät. Vanhempi on tilanteesta riippuen joko ”ihana” tai ”tyhmä”. Esimerkiksi kielteinen päätös lelukaupassa voi saada aikaan itkupotkuraivarin. Tämä kuuluu yleensä ihan normaaliin kehitykseen. Lapsi ei osaa vielä hallita suuttumuksen ja pettymyksen tunteitaan, tai sanoittaa niitä. Maailma kaatuu, kun asiat eivät mene niin, kuin lapsi toivoisi. Ja kaikki on tietenkin vanhemman syytä!

Lapsi sisäistää hiljalleen noin kolmen vuoden iässä, että sama ihminen voi tuottaa sekä mielihyvää että turhautumista. Vanhempi voi olla sekä ”hyvä” että ”paha” yhtä aikaa. Positiivinen kehitys edellyttää sitä, että aikuinen pystyy ottamaan vastaan sekä lapsen ilon että raivon purkaukset – asettaen turvallisesti rajoja. Kokonaisvaltainen käsitys muista ihmisistä ja maailmasta edellyttää sitä, että lapsi on itse tullut vastaanotetuksi kokonaisena ihmisenä. Aikuinen sanoittaa lapsen tunteita, kiukkua, nälkää tai väsymystä, tai mitä ikinä lapsi mahtaakin kokea, ja kestää nämä tunteet.

Joskus lapsi sekoittaa omat ja vanhemman tunteet keskenään. Kun lasta kiukuttaa, vanhempi on hänen mielestään tyhmä ja haluaa tahallaan jotain pahaa. Lapsi katsoo vihaisesti kulmiensa alta ja tokaisee, ”en rakasta sinua”. Hän voi kokea tämän tarkoittavan, ettei vanhempi rakasta myöskään häntä. Lapsi voi hämmästyä, kun vanhempi uhmakohtauksen keskellä sanookin, ”mutta minä rakastan sinua, ja siksi laitan rajoja”. Kiukkukohtauksissa rauhallisena pysyvä vanhempi luo turvaa: vaikka lapsi suuttuu, aikuinen pysyy samana, kuin ennenkin: turvallisena ja rakastavana. Helpommin sanottu kuin tehty!

Ihmisen kehitys jatkuu koko elämän. Niin lapset kuin aikuisetkin joutuvat tilanteisiin, joissa taito yhdistää sekä hyvää että pahaa samaan ihmiseen on todella koetuksella. Vihan tunteet ovat tarpeen, kun toinen loukkaa tai kohtelee huonosti. Viha auttaa irrottautumaan esimerkiksi haitallisesta parisuhteesta. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Merkittävää on, pystyykö ihminen aikuisena käyttäytymään vihaisuudesta huolimatta asiallisesti muita kohtaan. Pystyykö ihminen olemaan reilu, oikeudenmukainen, ei-kostava, ei-väkivaltainen vihaisuudesta huolimatta? Aikuinen, joka on saanut riittävän hyvin työstettyä hyvän ja pahan yhdistämistä, ei näe pettymyksen aiheuttajaa johdonmukaisesti vain ”pahana”. Hän ei käsittele vihan tunteitaan ensisijaisesti toiminnalla, kuten vanhempaansa läimäyttävä 2-vuotias. Ajatukset ovat hänelle eri asia kuin teot.

Mustavalkoisuus aikuisen ihmissuhteissa

Ilman kykyä yhdistää hyvää ja pahaa, aikuinenkin heijastaa toisiin ihmisiin sellaisia ominaisuuksia ja tunteita, joita hänellä itsellään on. Häntä ei ehkä lapsena autettu kestämään omia negatiivisia tunteita, eikä hän kestä niitä nytkään. Kaikki negatiivinen on helpompi nähdä läheisessä ihmisessä, kuin itsessä. Se, mistä hän syyttää muita, on joskus jotain, mitä hänen on itsessään vaikea kestää.

Läheiset voivat olla hämillään. Miten joku voi ymmärtää tilanteita niin väärin – ja syyttää heitä jostain sellaisesta, mitä he eivät ole tehneet? Kun hyvän ja pahan yhdistäminen ei onnistu, ihminen  luulee tietävänsä, minkälaisia toiset ovat, ja mitä he ajattelevat ja tuntevat. Uteliaisuudelle ja kysymyksille ei ole tilaa. Läheiset elävät jatkuvassa valmistilassa, koska he eivät voi tietää, mikä laukaisee rakkaassa ihmisessä taas muutoksen – ja saa hänet katsomaan ehdottomien mustien lasien läpi.

Kyvyttömyys nähdä ”harmaan eri sävyjä” voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Unelmien kumppani muuttuukin yhtäkkiä pahimmaksi viholliseksi. Ystävä muuttuukin salaman nopeasti epäluotettavaksi petturiksi. Yksikin väärä sana voi aiheuttaa voimakkaan reaktion tai jopa välien katkaisemisen. Mustavalkoisuuden työstäminen esimerkiksi psykoterapiassa voi johtaa helpottavaan huomioon: riidoista ja suuttumuksesta voikin selvitä ilman, että menettää toisen ihmisen? Läheiset eivät haluakaan minua tahallaan hylätä tai satuttaa?

Miten tätä taitoa voi harjoitella?

Jokaisella meistä on hetkiä, jolloin on vaikea ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Ajattelu on erityisen vaikeaa silloin, kun tunteet käyvät kuumana, tai kun riita osuu johonkin itselle kipeään kohtaan. Hyvänä neuvona on yrittää pysähtyä, kun tunteet lyövät yli – pyrkiä ajattelemaan ja tutkimaan omia tunteita ennen kuin toimii niiden mukaan. Mikä laukaisi oman reaktion? Mitä vihan alla on? Usein kyse voi pohjimmiltaan olla pelosta tai häpeästä. Ihminen voi pelätä esimerkiksi yksin jäämistä ja hylätyksi tulemista. Kuka tahansa voi ajautua läheisessä ihmissuhteessa kielteiselle kehälle, jos esimerkiksi kokee, ettei kelpaa toiselle.

Turvallisissa ihmissuhteissa tilanteita voi korjata myös jälkikäteen: pyytää anteeksi ja sanoa, että ”nyt pystyn taas kuuntelemaan sinua. Selvitetään tilanne.” Turvallisia ihmissuhteita ei määritä riidattomuus vaan se, voivatko toisilleen rakkaat ihmiset selvittää välinsä jälkikäteen, nähdä oman osuutensa riitelyssä ja pahoitella sitä aidosti.

Ihmissuhde- ja parisuhdevaikeuksiin voivat auttaa myös esimerkiksi ”mentalisaatioryhmät”, joissa opetellaan omien ja toisten tunteiden tunnistamista ja pohditaan ihmissuhteita yhdessä.

Tukea saatavilla:

Lue myös: