Tag Archives: ihmissuhteet

Hyvin vietettyä aikaa

Posted on by
Vastaus

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)

 

Uusperheeksi ulkopuolisuuden kivun kautta

Posted on by
Vastaus

Uusperheet ovat lisääntyneet Suomessa koko ajan 1990-luvulta lähtien. Vuonna 2014 niitä oli jo yli 50 000. Kaikista alle täysi-ikäisistä lapsista jopa 10 prosenttia elää uusperheessä. Uusperheet voivat olla hyvin erilaisia. Osassa niistä on vain toisen vanhemman biologisia lapsia ja osassa molempien. Lisäksi perheeseen voi kuulua myös uusparin yhteisiä lapsia. Lapset saattavat asua koko ajan perheessä tai sitten he käyvät vain viikonloppuisin.

Kaikkia suomalaisia perheitä yhdistää kasvaminen perheeksi. Kasvun vaiheet vain poikkeavat toisistaan riippuen siitä millainen perhe on kyseessä. Ydinperheessä vanhemmilla on ensin rakastumisen kahdenkeskinen vaihe, jossain kohtaa tulevat lapset ja pikkuhiljaa muodostuu perhe. Uusperheessä ei ole kahdenkeskistä vaihetta vaan lapset ovat heti osana perhettä. Bonusäiti tai isä muodostaa suhdetta lapsiin samaan aikaan kun aikuisten rakkaussuhde kehittyy ja syvenee. Myös lapset ottavat vastaan uuden tulokkaan, joka vie vanhemman huomiota. Tilanne nostaa herkästi esille mustasukkaisuuden tai ulkopuolisuuden tunteita. Kaikilla ihmisillä on toive olla jollekin kaikkein tärkein tässä maailmassa. Tärkeissä ja kiintymyksellisissä suhteissa kysymmekin toiselta, olenko sinulle ykkönen? Uusperheissä kokemus saattaa olla se, että kysymykseen vastataan, että et ole ykkönen, mutta olet hyvä kakkonen.

Ulkopuolisuus on ihmiselle kivulias kokemus. Kaikki ihmiset ovat kokeneet ulkopuolisuuden tunnetta jossain kohtaa elämäänsä. On kuitenkin niin, että jotkut altistuvat tuolle tunteelle elämänsä aikana useammin ja kipeämmin kuin toiset. Uusperheen arki nostaa pintaan kaikki aiemmat osattomuuden kokemukset. Monet tunteet voivat olla niin voimakkaita, että ne tuottavat kokijalleen häpeää. Niitä yritetään siksi usein tukahduttaa tai peitellä. Uusperhe joutuukin kasvamaan yhtenäiseksi perheenjäsenten ulkopuolisuuden ja mustasukkaisuuden tunteiden läpi. Siksi kasvavan uusperheen pinnan alla usein kuohuu. Perheen kasvun kannalta on tärkeää, että kaikkien kokemukset, myös vaikeimmat tunteen, tulevat huomatuksi. Ymmärretyksi tuleminen luo kiintymystä ja rakentaa siltaa uusien perheenjäsenten välille.

Olen ollut havaitsevinani, että julkisuudessa esitellään yleensä valmista uusperhettä, ei keskeneräistä. Siitä saattaa syntyä mielikuva, että uusperheen tulisi olla heti valmis. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia ja ihmissuhteet ovat ristiriidattomia. Vaikeiden tunteiden olemassa olon puute herättää ajatuksia siitä, että onko noissa kasvukivuissa ja kuohunnassa jotain niin väärää, että sen esille tuominen on häpeällistä. Kuka aikuinen kehtaa sanoa ääneen, että tuntee mustasukkaisuutta lasta kohtaan tai, että ei kestä ajatusta puolison entisestä elämästä.

Uusperheellisiä usein hyödyttää tieto siitä, että perheeksi kasvaminen on prosessi, joka ei aina ole helppo. Joidenkin tutkimusten mukaan tuo prosessi voi viedä jopa seitsemän vuotta. Valoa kuitenkin häämöttää tunnelin päässä. Kuohunnan jälkeen on mahdollista löytää itsensä perheestä, jossa kaikilla on oma paikkansa. Voi olla, että ihan kaikki odotukset ”ydinperheestä” eivät täyty, mutta jonkinlainen sisäinen rauha tai kompromissi löytyy. Perhe tuntuu omalta.

  • Tutkimustietoa
  • Malinen, Vuokko ja Larkela, Pekka (2011): Parisuhde – uusperheen ydin. Väestöliitto.

Tänään vietetään Kansainvälistä uusperheiden päivää. Iloa päivään!

 

Hyvät tv-sarjat ovat parisuhteiden pelastus

Posted on by
Vastaus

Näin totesi eräs tuttavani jokunen aika sitten. Hän saattoi päästä lähemmäksi totuutta kuin arvasikaan. Hektinen arki etäännyttää helposti puolisosta. Työ, lastenhoito, harrastukset ja moni muu asia kalastaa päivästä suurimman palan. Puolittain nääntyneet aikuiset eivät jaksa enää yhdeksän aikaan miettiä parisuhdetta tai keskittyä puolison hyvinvointiin. Molemmat tarvitsevat oman hengähdystauon. Onneksi tuo hengähdystauko voi olla myös yhteinen.

Muistan nähneeni joskus sarjakuvan joka surkuhupaisella tavalla kuvasi arkista rakkaussuhdetta. Sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa kulahtaneen näköinen pariskunta katseli sohvalla vierekkäin istuen televisiota. Seuraavassa ruudussa parisuhteen toinen osapuoli totesi puolisolleen, että sinun kanssasi on sitten niin kiva katsoa televisiota. Viimeisessä ruudussa pari istui jälleen hiljaa. Tätä voisi ehkä kutsua inhorealismiksi. Toisaalta syvemmällä tasolla sarjakuvan tekijä oli havainnut jotain hyvin oleellista. Loppujen lopuksi yhdessä jaetut tavalliset asiat tuovat ihmisille onnea.

Gottman ja Driver (2004) havaitsivat, että ohimenevät arjessa jaetut pienet keskustelut tai tekemisen hetket olivat tärkeämpiä parisuhteen hyvinvoinnille, kuin vakavat ja tunteisiin pureutuvat keskustelut. Tunteista keskustellessa voi parhaimmillaan ymmärtää toista paremmin ja päästä lähemmäksi toista. Toisaalta joskus tunteista voidaan puhua lakkaamatta ja silti kokea toinen etäiseksi.

Kun tekee päivittäin töitä suomalaisten parisuhteiden parissa, saa olla näköalapaikalla siihen, että mikä suomalaisia parisuhteissa hiertää. Hyvin usein ongelmaksi koetaan se, että suhteessa ei riittävästi puhuta tunteista. Tunteiden puhuminen on nostettu niin suureen osaan, että monet kokevat sen olevan itseisarvo. Tutkimusten valossa näyttää kuitenkin siltä, että tunteista puhuminen ei ole ainoa keino lähentää suhdetta puolisoon tai elää riittävän hyvässä ihmissuhteessa.

Gottmanin ja Driverin (2004) tulos heijastaa sitä, että parisuhteessa on tärkeää säilyttää toinen riittävän lähellä itseä. Yhteys toiseen pysyy, kun pieniä asioita jaetaan pitkin päivää. Sillä ei ole niin väliä, että mihin tuo keskustelu liittyy. Toiselle voi puhua lempisarjan edellisjaksosta tai pyykkipulvereiden koostumuseroista. Saman voi ajaa yhdessä tehty kauppareissu tai illallisen valmistus.

Viime aikoina on nostettu paljon esiin sitä, miten älylaitteet vievät perheenjäseniä ja puolisoita kauemmas toisistaan. Näin tapahtuukin silloin, jos molemmat tuijottavat omaa padiään eri huoneissa. Yhteys voi kuitenkin syntyä, kun molempien huomion kohteena on sama asia. Boothbyn ja kumppanien (2014) tutkimuksessa havaittiin, että yhdessä toisen kanssa samanaikaisesti jaetut kokemukset voimistavat niiden merkitystä. Sanat eivät ole välttämättömiä, jotta voidaan jakaa tunteita.

Myös fyysisen läheisyyden ylläpito on suhteen yhteydelle tärkeää. Kosketus ja toisen lähellä olo saa lähestymishormonin erityksen käyntiin. Stressihormonin eritys vähenee ja tekee yhä helpommaksi mennä lähelle toista. Parhaimmillaan päästään hyvälle kehälle, jossa molemmat tekevät töitä suhteen eteen. Tässä tulee myös esille TV -sarjojen plussat. Jos läheisyyttä on muutoin vähän, TV -sarjan katsomisen aikana on hyvä mahdollisuus kömpiä viereen. Sohvalla oleminen on luonteva tilanne, johon ei liity samanlaista torjunnan riskiä, kuin ehkä jossain toisessa tilanteessa.

Parisuhdetta voi verrata aikuisen ja lapsen väliseen kiintymykselliseen suhteeseen. Elääkseen ja voidakseen hyvin suhteessa olijat tarvitsevat kokemuksen toisen tavoitettavuudesta fyysisellä ja psyykkisellä tasolla. Jos lapsi jätetään ilman joka päiväisiä pieniä yhdessä jaettuja hetkiä, lapsi voi silminnähden huonosti. Usein unohdamme, että näin käy myös aikuiselle. Syyskesä ja pimenevät illat antavat hyvän syyn olla lähellä. Käyttäkää sitä hyväksi.

Driver J., Gottman, J.(2004) Daily Marital Interactions and Positive Affect During Marital Conflict Among Newlywed Couples. Family Process, Vol 43 (3), s. 301-314.

Boothby, E, Clark, M.Bargh, J (2014) Shared experiences are Amplified. Psychological Science. Vol 25 (12), s. 2209-2216.

Hyväpaha lähimmäinen

Posted on by
1

Yksi ihmiselämän perustaitoja on sen ymmärtäminen, että samassa ihmisessä voi olla sekä hyvää että pahaa. Tämä taito joutuu koetukselle erilaisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteessa, vanhempi-lapsi-suhteessa, työpaikalla ja ystävien kanssa. Ihminen tasapainottelee läpi elämän sen kanssa, että läheiset voivat tarjota sekä iloa että pettymyksiä. Esimerkiksi keskellä parisuhderiitaa kukin yrittää muistaa, että tässä on oma rakas puoliso, joka ei todennäköisesti halua mitään pahaa, vaan on omalla tahollaan myös loukkaantunut.

Mitä suurempi loukkaantuminen toista ihmistä kohtaan on, sitä vaikeampaa on nähdä toisessa myös hyvät puolet. Jossain määrin meille jokaiselle on hankalaa pitää yllä hyvää mielikuvaa toisistamme, kun olemme suuttuneita, loukkaantuneita tai pettyneitä.

Kehityksen näkökulma

Pienen lapsen kehitykseen kuuluu mustavalkoisuus. Lapsen mielipide läheisistä muuttuu sen mukaan, tarjoavatko nämä hänelle mielihyvää vai eivät. Vanhempi on tilanteesta riippuen joko ”ihana” tai ”tyhmä”. Esimerkiksi kielteinen päätös lelukaupassa voi saada aikaan itkupotkuraivarin. Tämä kuuluu yleensä ihan normaaliin kehitykseen. Lapsi ei osaa vielä hallita suuttumuksen ja pettymyksen tunteitaan, tai sanoittaa niitä. Maailma kaatuu, kun asiat eivät mene niin, kuin lapsi toivoisi. Ja kaikki on tietenkin vanhemman syytä!

Lapsi sisäistää hiljalleen noin kolmen vuoden iässä, että sama ihminen voi tuottaa sekä mielihyvää että turhautumista. Vanhempi voi olla sekä ”hyvä” että ”paha” yhtä aikaa. Positiivinen kehitys edellyttää sitä, että aikuinen pystyy ottamaan vastaan sekä lapsen ilon että raivon purkaukset – asettaen turvallisesti rajoja. Kokonaisvaltainen käsitys muista ihmisistä ja maailmasta edellyttää sitä, että lapsi on itse tullut vastaanotetuksi kokonaisena ihmisenä. Aikuinen sanoittaa lapsen tunteita, kiukkua, nälkää tai väsymystä, tai mitä ikinä lapsi mahtaakin kokea, ja kestää nämä tunteet.

Joskus lapsi sekoittaa omat ja vanhemman tunteet keskenään. Kun lasta kiukuttaa, vanhempi on hänen mielestään tyhmä ja haluaa tahallaan jotain pahaa. Lapsi katsoo vihaisesti kulmiensa alta ja tokaisee, ”en rakasta sinua”. Hän voi kokea tämän tarkoittavan, ettei vanhempi rakasta myöskään häntä. Lapsi voi hämmästyä, kun vanhempi uhmakohtauksen keskellä sanookin, ”mutta minä rakastan sinua, ja siksi laitan rajoja”. Kiukkukohtauksissa rauhallisena pysyvä vanhempi luo turvaa: vaikka lapsi suuttuu, aikuinen pysyy samana, kuin ennenkin: turvallisena ja rakastavana. Helpommin sanottu kuin tehty!

Ihmisen kehitys jatkuu koko elämän. Niin lapset kuin aikuisetkin joutuvat tilanteisiin, joissa taito yhdistää sekä hyvää että pahaa samaan ihmiseen on todella koetuksella. Vihan tunteet ovat tarpeen, kun toinen loukkaa tai kohtelee huonosti. Viha auttaa irrottautumaan esimerkiksi haitallisesta parisuhteesta. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Merkittävää on, pystyykö ihminen aikuisena käyttäytymään vihaisuudesta huolimatta asiallisesti muita kohtaan. Pystyykö ihminen olemaan reilu, oikeudenmukainen, ei-kostava, ei-väkivaltainen vihaisuudesta huolimatta? Aikuinen, joka on saanut riittävän hyvin työstettyä hyvän ja pahan yhdistämistä, ei näe pettymyksen aiheuttajaa johdonmukaisesti vain ”pahana”. Hän ei käsittele vihan tunteitaan ensisijaisesti toiminnalla, kuten vanhempaansa läimäyttävä 2-vuotias. Ajatukset ovat hänelle eri asia kuin teot.

Mustavalkoisuus aikuisen ihmissuhteissa

Ilman kykyä yhdistää hyvää ja pahaa, aikuinenkin heijastaa toisiin ihmisiin sellaisia ominaisuuksia ja tunteita, joita hänellä itsellään on. Häntä ei ehkä lapsena autettu kestämään omia negatiivisia tunteita, eikä hän kestä niitä nytkään. Kaikki negatiivinen on helpompi nähdä läheisessä ihmisessä, kuin itsessä. Se, mistä hän syyttää muita, on joskus jotain, mitä hänen on itsessään vaikea kestää.

Läheiset voivat olla hämillään. Miten joku voi ymmärtää tilanteita niin väärin – ja syyttää heitä jostain sellaisesta, mitä he eivät ole tehneet? Kun hyvän ja pahan yhdistäminen ei onnistu, ihminen  luulee tietävänsä, minkälaisia toiset ovat, ja mitä he ajattelevat ja tuntevat. Uteliaisuudelle ja kysymyksille ei ole tilaa. Läheiset elävät jatkuvassa valmistilassa, koska he eivät voi tietää, mikä laukaisee rakkaassa ihmisessä taas muutoksen – ja saa hänet katsomaan ehdottomien mustien lasien läpi.

Kyvyttömyys nähdä ”harmaan eri sävyjä” voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Unelmien kumppani muuttuukin yhtäkkiä pahimmaksi viholliseksi. Ystävä muuttuukin salaman nopeasti epäluotettavaksi petturiksi. Yksikin väärä sana voi aiheuttaa voimakkaan reaktion tai jopa välien katkaisemisen. Mustavalkoisuuden työstäminen esimerkiksi psykoterapiassa voi johtaa helpottavaan huomioon: riidoista ja suuttumuksesta voikin selvitä ilman, että menettää toisen ihmisen? Läheiset eivät haluakaan minua tahallaan hylätä tai satuttaa?

Miten tätä taitoa voi harjoitella?

Jokaisella meistä on hetkiä, jolloin on vaikea ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Ajattelu on erityisen vaikeaa silloin, kun tunteet käyvät kuumana, tai kun riita osuu johonkin itselle kipeään kohtaan. Hyvänä neuvona on yrittää pysähtyä, kun tunteet lyövät yli – pyrkiä ajattelemaan ja tutkimaan omia tunteita ennen kuin toimii niiden mukaan. Mikä laukaisi oman reaktion? Mitä vihan alla on? Usein kyse voi pohjimmiltaan olla pelosta tai häpeästä. Ihminen voi pelätä esimerkiksi yksin jäämistä ja hylätyksi tulemista. Kuka tahansa voi ajautua läheisessä ihmissuhteessa kielteiselle kehälle, jos esimerkiksi kokee, ettei kelpaa toiselle.

Turvallisissa ihmissuhteissa tilanteita voi korjata myös jälkikäteen: pyytää anteeksi ja sanoa, että ”nyt pystyn taas kuuntelemaan sinua. Selvitetään tilanne.” Turvallisia ihmissuhteita ei määritä riidattomuus vaan se, voivatko toisilleen rakkaat ihmiset selvittää välinsä jälkikäteen, nähdä oman osuutensa riitelyssä ja pahoitella sitä aidosti.

Ihmissuhde- ja parisuhdevaikeuksiin voivat auttaa myös esimerkiksi ”mentalisaatioryhmät”, joissa opetellaan omien ja toisten tunteiden tunnistamista ja pohditaan ihmissuhteita yhdessä.

Tukea saatavilla:

Lue myös:

Vastuu ja vapaus

Posted on by
Vastaus

Norjalaisen FRI -järjestön hienosta muistilistasta inspiroituneena: tässä muutamia elämänviisauksia näin keskellä Helsinki Pride -viikkoa!

Kysy, älä oleta. Oletusten tekeminen on inhimillinen tapa jäsentää sekavan maailman kaaosta ja ennakoida tilanteita. Oletukset voivat kuitenkin mennä pieleen ja tehdä osasta ihmisistä näkymättömiä. Koeta tunnistaa, millaisia oletuksia teet kohdatessasi uusia ihmisistä. Mitä voit tietää heidän sukupuolesta tai siitä, mitä he elämästään ja ihmissuhteistaan toivovat?

Ole avoin. Kysy ihmeessä, mutta varo myös tekemästä pikaisia johtopäätöksiä sen perusteella, mitä sinulle kerrotaan. Toisen käsitys asioiden merkityksestä saattaa erota siitä, mitä itsellesi tulee mieleen. Kaikkea ei voi eikä tarvitse tietää, mutta uusista asioista voi ottaa selvää ja tutuista ilmiöistä on yleensä mahdollista löytää uusia ulottuvuuksia.

Näe ihmisiä kokonaisina. Sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen voi olla iso ja merkityksellinen osa ihmisen identiteettiä, varsinkin kun se on selkiytymässä ja sen kanssa pystyy olemaan avoin. Silloinkaan, nämä piirteet eivät yksinomaan määrittele ihmistä, vaan jokainen on paljon muuta. Kun kysymyksistä oli puhetta: on myös hyvää miettiä, mitä kysyy, miksi kysyy ja miten. Älä urki tai jää vatvomaan yksityiskohtia, jotka eivät kuulu sinulle tai eivät liity asiaan.

Käytä ihmisen omaa nimeä. Kunnioita kanssaihmisiäsi ja vahvista heidän olemassaoloaan kutsumalla heitä nimellä, jonka he kokevat omakseen. Uuden nimen tai pronominin oppiminen voi olla vaikeaa, mutta se ei ole tekosyy olla moukka. Harjoittele enemmän. Jos et tiedä kohtaamasi ihmisen tai hänen kumppaninsa sukupuolta, älä sukupuolita väärin. Käytä neutraaleja sanoja, tai kysy tarkemmin. Kun hän kertoo itsestään ja tärkeistä ihmissuhteistaan, kuuntele ja käytä hänen käyttämiään termejä.

Älä omi toisen tarinaa. Älä kerro eteenpäin asioita, jotka liittyvät kaverisi sukupuolikokemukseen tai seksuaaliseen suuntautumiseen, elleivät he ole erikseen pyytäneet sinua tekemään niin. Älä kerro toisten transtaustasta tai paljasta vanhoja nimiä, jos niitä sattuu edelleen muistumaan. Älä vähättele sitä, mitä ihminen itsestään kertoo tai selitä, miten hänen pitäisi tuntea.

Ole kärsivällinen. Sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen ovat moniulotteisia ja monikerroksisia. Osalle päivänselvää tai jotain, mihin ei erityisemmin kiinnitetä huomiota, mutta osalle prosessi, jossa pohditaan, päätetään, kokeillaan, peräännytään ja pistetään uusiksi. Näin on lupa tehdä, vaikka se tarkoittaisikin että läheiset joutuvat oppimaan jälleen kerran uuden nimen tai uusia sanoja. Anna ihmisille aikaa.

Heitä läppää itsestäsi, älä muiden kustannuksella. Kaikki vitsit eivät naurata. Vähääkään. Pilkkaamiseen tai stereotypioihin ja ennakkoluulojen toistamiseen perustuvista seksistisistä, homo- ja transfobisista tai rasistisista vitseistä voi vetää herneen nenään sekä omasta että kanssaihmisten puolesta. On rohkeampi vaihtoehto, jos osaa nauraa itselleen ja uskaltaa laittaa itsensä likoon.

Anteeksi. Kaunis sana, jolla rakennetaan ja palautetaan siltoja. On monesti hyvä käyttää, jos tulee vihaista tai korjaavaa palautetta tai fiilis, että on saattanut mokata.

Vaadi kunnioitusta. Et voi vaatia ihmisiä muuttamaan mielipiteitään, mutta voit edellyttää, ettei sinua, lapsiasi ja läheisiäsi vahingoiteta loukkaavin sanoin, elein, valhein, väkivallalla tai sulkemalla ulos. Myös kanssaihmisilläsi on oikeus edellyttää itsensä, lastensa ja läheistensä kohdalla samaa. Pidetään siis toisistamme huolta.

Moninaisuus on tässä ja tuolla ulkona. Se on minussa ja sinussa. Oleta se.

Väestöliiton nuorten palvelut kysyivät Setan nuorisotoimikuntalaisten Lilin ja Miskan ajatuksia seksuaalisuudesta ja sukupuolesta, sekä käsitteiden merkityksestä.

 

Miten ulos kaapista vanhemmille?

Posted on by
Vastaus

Kysymys:

Oon 15-v homopoika. Mulle mun seksuaalinen suuntautuminen on ihan selvä homma. Huolta aiheuttavat vanhemmat. Miten muut on tullu ulos kaapista vanhemmille? Mitä ne on sanonut?

Petteri vastaa:

Ei-heteroseksuaalisen identiteetin löytyminen on aina jossain määrin stressipitoinen tapahtuma, mutta tuplasti sitä kun se tapahtuu tietyissä nuoruuden nivelvaiheissa, erityisesti murrosiässä. Normista eroavalla seksuaalisuudella ei sinänsä ole mitään suoraa negatiivista vaikutusta hyvinvointiin, mutta — kuten tässäkin tapauksessa — huolta herättää pitkälti ympäristön reaktiot.

Kaapista tuleminen nuorena, eli edelleen vanhemmista riippuvaisena, ei ole aina, eikä edes välttämättä usein, täysin mahdollista. Iältään tai asemaltaan vertaisille kertominen on monien mielestä helpompaa kuin vanhemmilleen. Itsekin aloitin koko prosessin niin.

Vanhempien reaktion pelkääminen on aika ymmärrettävää. Nuoret ovat edelleen taloudellisesti riippuvaisessa asemassa, sekä vanhempien huoltajuuden alaisia. Näissä kahdessa pointissa piilee myös ne reunaehdot: kaapista tulemista ei voi suositella, jos on realistinen pelko siitä, että taloudellinen tai fyysinen turvallisuus vaarantuu. Nämä ovat kuitenkin yksilöllisiä asioita: ulkopuolinen ei voi antaa varmuutta siitä, onko kaapista tuleminen järkevää.

Kaikesta huolimatta, kaapista tuleminen sujuu ihmisillä pääosin hyvin. Pelko reaktioista tuntuu monista lähes ylitsepääsemättömältä, mutta huomattava enemmistö kaapista tulleista kertoo ihmissuhteiden laadun vain parantuneen, vaikka alkureaktiot voivatkin olla hankalia.

Petteri Keränen
Kirjoittaja on Väestöliiton Hurma-lehden toimituskunnan jäsen.

Petteri vastaa kysymyksiin seksuaalisesta monimuotoisuudesta. Onko sinulla kysyttävää? Voit lähettää kysymyksen osoitteeseen hurmapetteri@gmail.com

Vanhemmuutta tukemalla estetään lasten eriarvoistumista

Posted on by
1

Kansainvälisesti vertaillen suomalaiset lapset voivat keskimäärin hyvin. Ongelma on, että lasten hyvinvointi eriarvoistuu ja erilaistuu. Yhdeksän lasta kymmenestä on tyytyväinen elämäänsä, mutta pienellä osalla lapsia ongelmat kuitenkin kärjistyvät.

Lasten ja nuorten mielenterveyden pulmia voisi jopa kuvata uudeksi kansanterveysongelmaksi. Tiedämme että niiden taustalla on usein ihmissuhteisiin ja niiden jatkuvuuteen liittyviä pulmia, yksinäisyyttä, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen vajeita, pitkäaikaista kiusaamista esimerkiksi erilaisuuden takia sekä vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa ja vaikeita huoltajuuskiistoja. Nämä ongelmat kasautuessaan luovat koulusta, kaveripiiristä ja työstä syrjään jäämisen kierteitä, joiden katkaisemiseen tarvitaan lapseen ja nuoreen mutta usein myös heidän vanhempiinsa ja koko perheeseen vaikuttavaa tukea ja apua.

Lastensuojelutarpeiden taustalta löytyy vanhemmuuden ja kasvatuksen osaamisen vajeita. THL:n tutkimusten mukaan huomattava osa lasten kodin ulkopuolelle tapahtuvista sijoituksista pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja vuorovaikutusongelmia sekä sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

Niin mielenterveysongelmia kuin lasten eriarvoistumistakin voitaisiin ehkäistä tehokkaasti tukemalla vanhemmuutta ja uudistamalla kasvatuskäytäntöjä. Mahdollisimman monella lapsella pitäisi olla mahdollisuus myönteiseen vuorovaikutukseen omien vanhempiensa kanssa.  Monesti myös koulurauhaongelmien ja erilaisten käytöshäiriöiden juurisyyt liittyvät lapsen kodin olosuhteisiin. Tehokas vanhemmuuden tuki edistäisi lasten oppimista. Näyttöön perustuvia, tutkitusti tehokkaita vanhemmuuden tuen työkaluja tarvitaan sosiaali- ja terveyspalveluissa mutta myös osaksi perusopetusta ja varhaiskasvatusta.

Yhdenvertaisesti ja matalalla kynnyksellä perheiden saatavilla oleva vanhemmuuden tuki olisi mainio väline jatkaa lasten hyvinvoinnin suomalaista menestystarinaa. Sitähän lasten kasvuolojen kehitys sadan vuoden perspektiivissä itsenäisessä Suomessa on ollut. Huikea loikka köyhästä ja tautien riivaamasta maasta maailman lasten hyvinvoinnin kärkisijoille. Jatkossa: mitä paremmin kykenemme tukemaan vanhempia heidän kasvatustehtävässään sitä paremmat ovat lasten hyvinvoinnin edellytykset.

Kysyntää kasvatuksen tuelle on niin pienten lasten kuin murrosikäistenkin perheissä. Tukea pitäisi saada sujuvasti niin julkisista palveluista, järjestöiltä kuin seurakuntienkin toiminnasta niin kasvokkain kuin digipalveluinakin.

Vanhemmuuden tuen vahvistaminen on tavoitteena myös lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmassa.  LAPE koettaa parantaa etenkin lasten psykososiaalista hyvinvointia ja tukemalla heidän läheisiä ihmissuhteitaan. Lapsen hyvinvointi ja onnellisuus kasvavat kotona ja lähisuhteissa.

Yhtenä konkreettisena toimena LAPE levittää neljää näyttöön perustuvaa vanhemmuuden tuen menetelmää sivistyksen ja soten ammattilaisille.  Pohjatyötä on tehty Kasvun tuki– konsortiossa, joka on ottanut mallia muiden pohjoismaiden vastaavista toimintamalleista sekä Duodecimin Käypä hoito– toiminnasta.

LAPE tavoitteena on tarjota lapselle nuorelle ja vanhemmille sopivaa tukea oikeaan aikaan ammattikunnista ja hallinnonaloista riippumatta.  LAPE ennakoi myös kunta- maakunta- tehtävien muutoksia, kun sivistyspalvelut jäävät kunnan ja sote -palvelut siirtyvät maakunnan järjestämisvastuulle. Lasten kannalta tarvitaankin oikeastaan SI-SOTE -ajattelua eli sekä koulun, varhaiskasvatuksen, nuorisotyön, sosiaali- ja terveyspalveluiden rajat sekä järjestöjen ja yksityisten ja julkisten palveluiden rajat ylittävää uudistamista.

SI –SOTE –muutosta ja vanhemmuuden tukea konkretisoi lapsi- ja perhepalvelut yhteen kokoava monialainen perhekeskustoimintamalli, jota kehitetään nyt 18 maakunnassa. Perhekeskuksen ytimessä on kaikki lapsiperheet tavoittava neuvola ja mukana ovat lapsiperheiden sosiaalipalvelut. Samalla se linkittyy varhaiskasvatuksen eri muotoihin sekä järjestöjen ja seurakuntien kanssa tehtävään työhön. Vanhemmuuden tuen menetelmiä levitetään osana perhekeskustyötä. LAPE kouluttaa ammattilaisia soveltamaan parhaita menetelmiä perheiden kanssa tehtävässä työssä.

Miten saadaan LAPEssa aloitettu työ sekä järjestöjen monien eri hankeavustusten kautta tekemä vanhemmuuden tuki jatkumaan ja vakiintumaan?  Suomessa on hyviä kokemuksia pitkäjänteisestä väestötasoisesta vaikuttamisesta esimerkiksi Pohjois-Karjala –projektissa jossa sydänterveyttä saatiin kohennettua. Samoin sotien jälkeen nostettiin lasten ja perheiden asiat politiikan keskiöön ja alennettiin lapsikuolleisuutta ja äitien terveyttä.  Rokotusohjelmilla on tehokkaasti vähennetty tartuntatautien leviämistä.

Seuraava väestötasoisen vaikuttamisen ”hyvinvointiloikka” tulisi ottaa lasten mielenterveysongelmien ja eriarvoistumisen ehkäisyssä tuomalla vanhemmuuden tuki helposti erilaisten, monimuotoisten perheiden ja eri- ikäisten lasten saataville.  Olen Pentti Arajärven kanssa ehdottanut Suomeen perustettavaksi pitkäjänteistä vanhemmuuden tuen ohjelmaa, joka arkipäiväistää kotikasvatuksen tuen ja tuo sen sujuvaksi osaksi kaikkia palveluita.

Kansallinen vanhemmuuden tuen ohjelma voisi verkostoida yhteen alan erilaisia toimijoita, varmistaa lasten yhdenvertaisuutta sekä arvioida eri menetelmien vaikuttavuutta, kouluttaa ammattilaisia sekä tukea myös väestötasoista viestintää vanhemmuustaidoissa.

Olemme Itsenäisyyden juhlavuoden lastenrahaston puitteissa laatineet vastikään eri perhejärjestöjen kanssa yhteisen ehdotuksen eduskunnan Suomi100 – toimikunnalle.  Mikäpä olisi parempi päätös itsenäisyyden juhlavuodelle!

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton puheenjohtaja, Lapsi – ja perhepalveluiden muutosohjelman ohjausryhmän puheenjohtaja sekä Itsenäisyyden juhlavuoden rahaston (ITLA) hallituksen varapuheenjohtaja

 

Petteri vastaa

Posted on by
Vastaus

Petteri vastaa kysymyksiin seksuaalisesta monimuotoisuudesta.

Kysymys:
Kysymykseni on melko yleinen. Netissä minulle on viestitellyt yksi tyyppi jo melko pitkään. Olen vastaillut hänen viesteihinsä lähinnä sen takia, koska pidän sitä kohteliaana. Hän on ehdotellut tapaamista kasvotusten, mutta minä en jostain syystä ole oikein kiinnostunut hänestä. Toistaiseksi olen pystynyt vetoamaan koulukiireisiin tapaamisen välttämiseksi, mutta koulukiireetkin vähenevät jossain vaiheessa enkä halua valehdella. Miten voisin kohteliaasti ilmoittaa, etten ole kiinnostunut tapaamisesta enkä oikein päivittäisestä juttelemisestakaan?
Nimim. M

Petteri vastaa:
Vaikka pidänkin perinteisiä sananlaskuja vähän kliseisinä, niin tiivistetään vastaus näin: rehellisyys maan perii. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on paras annettavissa oleva neuvo, joskin vähän yksipuolinen. Periaatteessa mitään tarkempaa syytä kiinnostuksen puutteelle ei näissä tilanteissa tarvitse olla, eikä aina olekaan. Siitä huolimatta, jos tietää mistä on kyse, se on ihan hyvä kertoa myös toiselle osapuolelle. Siinäkin tapauksessa on toki hyvä muistaa ettei toimi tarkoituksellisen kivuliaasti. Ihmissuhteet on herkkiä asioita, ja romanttiset suhteet — oli ne yksipuolisia tai ei — ovat erityisen herkkiä.

Rehellisyys on toki jo itsessään arvokasta, mutta romanttisen kiinnostuksen puutteen kommunikoinnissa sillä on muitakin etuja. Populaarikulttuurissa ja ns. in real life -elämässä tavataan usein käyttää muutamaa klisettä: “kyse ei ole sinusta, vaan minusta”, tai “en ole juuri nyt valmis suhteeseen.” Ainakin jälkimmäinen implisiittisesti ilmaisee että mahdollisuuksia suhteeseen voisi olla joskus tulevaisuudessa. Jos itselle on selvää, ettei tulevaisuudessakaan tule tapahtumaan mitään, niin on väärin jättää toinen ihminen siihen käsitykseen että voisi tulla.

Molemmissa esimerkeissä tarkoituksena on ikään kuin pehmentää iskua torjutuksi tulemisesta. On hyvä ajatella myös toisten hyvinvointia, mutta nämä nimenomaiset tavat ovat enemmän haitallisia kuin hyödyllisiä. Torjuminen — ja torjutuksi tuleminen — voi tuntua hankalalta, mutta itsensä toisen asemaan asettaminen on hyvä tapa ajatella asiaa. Eikö jokainen haluaisi itsekin kuulla sen todellisen syyn eroon?

Petteri Keränen
Kirjoittaja on Väestöliiton Hurma-lehden toimituskunnan jäsen

Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys

Posted on by
Vastaus

Viime aikoina lehdissä on kirjoitettu paljon lapsettomuudesta. Päättäjät ovat huolissaan väestön määrän putoamisesta. Tilastot kertovat, että lapsia tehdään koko ajan vähemmän. Osa ihmisistä on lapsettomia omasta tahdostaan ja heidän valintaansa tulee kunnioittaa. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta saa lasta vaikka kuinka haluaisivat.

Ihmisten erilaiset elämäntilanteet häviävät tilastoiden keskiarvoihin. Lehtien otsikot voivat tuntua tahattomasti lapsettomista kipeältä. Moni heistä saattaa ajatella, että kyllähän sitä lapsia tekisi, jos se olisi mahdollista.

Jokaisella lapsettomalla ihmisellä on oma tarinansa lapsettomuudesta. Se saattaa olla tarina siitä, kuinka koko elämä on mennyt oikean kumppanin etsintään. Rakkaussuhteita on ollut, mutta ne ovat päättyneet ennen vakiintumista. Lapsettomuuden tarina voi myös kertoa rakkauden löytymisestä, mutta sen jäämisestä lapsen osalta hedelmättömäksi. Elämä on ollut molemmille vuoristorataa, jossa toiveet, kaipaus, odotus ja pettymys ovat vuorotelleet. Sekä rakkauden etsijä, että sen löytäjä voivat olla molemmat uupuneita, uupuneita odottamaan ja pettymään toiveessaan saada oma lapsi.

Jossain vaiheessa jokainen ihminen väsyy kaipaamiseen. Voi olla helpottavaa tulla ikään, jolloin lasten saanti tulee biologisesti mahdottomaksi. Vaikka olisi surrut omaa lapsettomuuttaan jo pitkään, saattaa tuntua helpottavalta päästää viimeisestäkin toivon rippeestä irti. Silloin elämää voi alkaa rakentamaan niille odotuksille, jotka ovat vielä mahdollisia.

Irti päästäminen vuosikymmenien mittaisista haaveista ei ole kuitenkaan helppoa. Kun on odottanut ja tehnyt paljon töitä jonkin asian suhteen, voi tulla tunne, että pettymykselle pitäisi olla joku kohde. On hankalaa kun ei ole ketään johon kohdistaa kaikkea sitä tunteiden sekamelskaa. On aika persoonatonta olla vihainen elämälle. Ihmisille opetetaan pienestä pitäen, että kaikille pitää olla reilu ja kohtuullinen. Elämä ei kuitenkaan aina ole reilu takaisin. Vaikka tekisi kaiken oikein, ei aina saavuta mitä haluaa.

Lapsettomuuden suru on kummallista surua. On helpompaa lohduttaa läheisensä menettänyttä kuin ihmistä joka suree jotakin joka ei ole koskaan elänyt. Kysymys on kuitenkin samalla tavalla menetyksestä. Sisäisestä potentiaalista, lapsesta joka on elänyt ihmisen mielessä hyvin pitkään, mutta ei ole koskaan saanut muotoa. Nykyään tiedetään, että suru ei ole kaunis kaari joka alkaa menetyksestä ja päättyy hyväksymiseen. Suru tekee pienen pesän ja on aina olemassa, toisinaan pienempänä ja toisinaan suurempana. Yleensä heräten eloon aina silloin kuin menetyksestä muistutetaan. Myös normit, joita yhteiskunnassa luodaan, saattavat joskus ylläpitää surua. On kipeää huomata, että itseltä uupuu jotain sellaista jota valtaosalla on.

Voiko menetyksestä huolimatta elää hyvää elämää? Suomen Kuvalehti järjesti 2009 kirjoituskilpailun teemalla ”hyvä elämä”. Kirjoittajat olivat enimmäkseen ihmisiä, joiden elämässä oli ollut isoja suruja, ei niitä joiden elämä oli mennyt oppikirjan mukaan. Kaikki kirjoittajat olivat erilaisissa elämäntilanteissa, oli leskiä, perheellisiä ja sinkkuja. Kirjoituksista saattoi tehdä muutamia tärkeitä huomioita. Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys. Kukaan ei pysty sitä välttämään. Oma asenne ja pyrkimys pienistä asioista ja hetkistä nauttimiseen auttaa. Se, että tulee taloudellisesti toimeen tuo turvan, rikas ei tarvitse olla. Viimeisenä ja kaikkein tärkeimpänä ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, hyviä ihmissuhteita.

Positiivisen psykologian tutkimuksissa on saatu samankaltaisia tuloksia. Ihmisille tärkeintä näyttää olevan se, että he itse kokevat elävänsä merkityksellistä elämää. Ihminen tunnistaa omat hyvät ominaisuutensa ja pystyy käyttämään näitä johonkin yhteiseen hyvään. Ihminen tarvitsee myös kokemuksen sitoutumisesta ja kuulumisesta johonkin. Se voi olla sitoutumista toiseen ihmiseen, ihmisiin tai sitoutumista johonkin itselle tärkeään asiaan.

Jokaisen ihmisen kipu on aina ainutlaatuisesti koettu. Voimme kuitenkin yrittää ymmärtää jotakin tuosta kärsimyksestä, koska surua me koemme kaikki. Yhteiskunnassa olisikin tärkeä viljellä enemmän sitä asennetta, että pyrittäisiin näkemään yhdistäviä asioita, ei erottavia. Tällä hetkellä valtamediassa vilisee kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat, lapsettomat parit ja perheelliset, parisuhteessa elävät ja sinkut. Listaa voisi jatkaa pitkään. Olisi hyvä aina ajoittain muistaa, että ihmisiä lopulta yhdistävät useammat asiat kuin erottelevat.

Oxford Handbook of Positive Psychology (2009). Snyder, C.R ja Lopez, S.J. Oxford univercity Press.

Huomenna, 13.5. vietetään Lapsettomien lauantaita.

Yhdessä jaettu matka

Posted on by
Vastaus

 

Harmaantunut mies taluttaa puolisoaan pitkin kirkon käytävää. Eletty elämä näkyy molemmista.  Askel on jo hieman lyhentynyt, hartiat painuneet hitusen kumaraan. Kuitenkin ote, jolla toista tuetaan surun hetkellä, on tuttu ja vakaa. Kilometrejä on taitettu paljon, paljon on yhdessä koettu. Pettymyksiäkin on tullut, kipeitäkin. Niistä on menty eteenpäin, joskus hampaat kiristellen. Pikku hiljaa on kasvettu toiseen kiinni, annettu anteeksi. Niin paljon on kuitenkin yhdessä rakennettu, ettei sitä ole haluttu rikkomaan ruveta. Pikku hiljaa on myös hyväksytty riippuvuus toisesta. Otettu vastuu siitä, että tuommoisen valitsin. Hänen rinnallaan elin. Itsekään en aina ollut helppo puoliso, joskus kiukkuinen ja vaikeakin. Toinen ei lähtenyt siitä huolimatta, pysyi ja jaksoi.

Elämä jakautuu erilaisiin osiin. Elämän alkupäässä haetaan kokemuksia ja eletään kaasu pohjassa. Tehdään hulluja, tyhmiäkin asioita. Sitä kautta opitaan itsestä ja toisista ja talletetaan pankkiin hienoja muistoja. Monet rakastuvat tässä elämän vaiheessa. On ihanaa paistatella toisen ihailussa, ihanaa kokea olevansa yhtä jonkun kanssa. Pieneksi hetkeksi voi päästä lähelle paratiisia, kokemusta siitä että itse on täysi, mitään ei puutu.

Kun kumppani on valittu ja elämää jatketaan yhdessä, rakastuminen vaihtuu pikku hiljaa kiintymykseksi ja kumppanuudeksi. Keskellä elämää yritetään selvitä yhdessä työstä, pitää parisuhde hengissä ja mahdollisesti kasvattaa lapsi tai lapsia. Molemmat miettivät tahoillaan, mitä on vielä edessä ja mitä olisi mahdollista saavuttaa. Huomio on samaan aikaan itsessä ja muissa, myös yhteiskunnallisissa asioissa. Tässä vaiheessa halutaan usein jättää oma jälki. Tehdä jotakin, jolla on jotain merkitystä. Samaan aikaan halutaan myös elää syvästi ja monipuolisesti.

Toisaalta keski-iässä mennään eteenpäin kieli vyön alla siinä harhassa, että jossain vaiheessa tullaan valmiiksi. Vaikka matkan rajallisuus alkaa tulla todemmaksi, se peittyy kiireen keskelle.

Silloin mieli saattaa joskus eksyä ajatukseen, että paratiisi olisi vielä mahdollinen, mutta oma puoliso on sen tiellä. Vastuuta omasta elämästä, onnesta ja parisuhteesta halutaan vältellä. On kipeää huomata, että itsestä ei tulekaan sitä täydellistä versiota, johon joskus uskoi, vaan minuus jää loppuun saakka keskeneräiseksi. Sama on totta myös puolison kohdalla. Keski-iän kipu liittyykin sen hyväksymiseen, että näillä eväillä mennään ja hyvä niin.

Eläkkeelle siirtyessä hälinä ympärillä lakkaa. Minäkuvaa ei voi enää ruokkia samalla tavalla saavutuksilla kuin aikaisemmin. Huomio siirtyy ulkoisista asioista sisäisiin arvoihin. Monet eivät sure itse työn lähtemistä elämästä, vaan yleensä hyviä ihmissuhteita. Ihmisiä, joiden kanssa tuota työtä yhdessä tehtiin. Niitä, jotka valitsivat elämäntehtävänsä samoin, tukivat vaikeissa kohdissa ja iloitsivat onnistumisista.

Monet pelkäävät vanhuutta. Se on ymmärrettävää. Vanhuus symboloi luopumista, viimeisenä myös omasta minuudesta. Tässä elämänvaiheessa on kuitenkin myös paljon kauneutta. Kun kaikki turha riisutaan pois, jää jäljelle olennainen. Kiitollisuus on sitä, että joku jakoi matkaa. Oli siinä rinnalla, kun elämä kävi vaikeaksi. On vielä siinä, kun kaikkein pelottavin on edessä, päästäminen irti omasta itsestä.

Nykyään tiedetään, että ihmisten siteiden merkitys on hyvin paljolti turvallisuudessa. Me haemme toisistamme turvaa. Jos ihmisiltä kysyisi mikä heitä pelottaa eniten, niin suurin osa heistä kuvaisi luultavasti yksinäisyyttä. Kiitä tänään kaikkia niitä, jotka ovat kulkeneet rinnallasi. Ihan vaan siitä kulkemisesta.

Elämänkaaripsykologia. Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1991