Eropäätös on vaikea ja tuskallinen

Parisuhdetietoa on maailma pullollaan, mutta psykologian alan tutkija Sarah Allen kiinnitti huomiota aukkoon tutkimuksessa: Siihen hetkeen, kun ei oikein enää olla parisuhteessa, muttei vielä erottukaan. Miten ihmiset päättävät erostaan? Ja mistä toiset saavat päähänsä olla sittenkin eroamatta? Tutkijat halusivat ymmärtää ”ei kenenkään maata” parisuhdevaikeuksien ja eropäätöksen välillä.

Eropäätös on vaikein päätös mitä voi tehdä, ja tuskallisin. Sitä verrataan jopa rakkaan puolison kuolemaan. Vaikeille päätöksille on leimallista, että niillä on pitkäaikaiset vaikutukset. Vaikeaa päätöstä vaativa tilanne on uusi. Ei ole kokemusta, eikä kukaan voi tehdä päättelyä puolestasi. Vaikeista päätöksistä juuri eropäätös on päätös, jonka kohdalla harvoilla on tietoa kaikista eroon vaikuttavista tekijöistä. Eropäätös joudutaan lopultakin usein tekemään umpimähkään.

Ihminen on  järkiperäinen olento ja haluaisi tehdä ainakin ne vaikeimmat ja suurimmat päätöksensä järjellä. Kuitenkin parisuhdeongelmien kasaantuessa kuumina hiilinä pään päälle, ihminen alkaakin tuntea tunteita. Hän tuntee pelkoa, ja rakkaus läikähtelee hänen sisällään. Hän tuntee kiintymystä ja suunnatonta vihaa. Tunteet saavat ihmisen poikkeamaan järjen äänestä.

Tutkimuksen maailmassa perheille lähetetään järkeenkäypiä kyselyitä, tutkimuksia, joihin voi vastata rationaalisesti ja odotetusti. Perustellut, kootut vastaukset ovat tervetulleita. Mutta todellisuus ihmissuhteissa voi näyttää aivan toiselta.

Nobel – palkinnon voittanut psykologi ja talousteoreetikko Daniel Kahneman (2011) päätteli, että tunteet ovat suuressa osassa kaikkea päätöksentekoa. Järkiperäisiä perusteluja voi viljellä mielin määrin, mutta ellei päätökseen sisälly tunnetta, päätös voi jäädä hyvinkin tekemättä. Kun ihminen sitoutuu päätökseen, se tapahtuu tunteen, ei järjen kautta. Puhdas järjenkäyttö on harvinaista. Ihmistä voi ajaa vaikkapa tavoite tehdä hyvää toisille ja noudattaa hyvää tapaa huonon sijaan.

Siltikin ihmiset ovat liian pimennossa tehdessään eropäätöksiään. Tarvittaisiin parempaa ”eropäätöksen teoriaa” , sillä päätös on vaikea ja monet tarvitseva apua päätöksentekoon. Eron voimakkaista seurauksista kärsivät monet ihmiset. Eropäätöksen tunnepitoisuus tulisi avata ja ymmärtää, sen sijaan että se halutaan järkiperäistää.

On eropäätöksiä jotka ovat helpompia kuin toiset. Väkivaltaisesta suhteesta on päästävä ulos, ja liitoissa vailla sukupuolielämää on yleensä yksi tai kaksi erittäin huonosti voivaa ihmistä.  Silti muissakin liitoissa pohditaan eroa ja erotaan. Pitkästyminen ja kyllästyminen ovat joitakin aikamme erojen syitä. Jotta perhetutkijat voisivat paremmin ymmärtää eroamisen päätöksentekoa, heidän on otettava suuremmassa määrin huomioon paitsi järki, myös epärationaalisuus, tunnepohjainen edestakaisin sahaaminen päättämisen ja päättämättömyyden väillä, ja kaikki se inhimillinen haahuilu, mitä päätöksen tekeminen vaatii.

Monet eroajatusten kanssa tuskailevat sanovat muuttavansa mieltään useita kertoja päivässä. Kunnes tulee seuraava hetki,  ja seuraava ”järkähtämätön” päätös, joka tunnin kuluttua jälleen muuttuu. Perhe-elämä on yhtä emotionaalista sotkua, tutkijat toteavat, mutta se on todellisuutta, jonka varaan ihmiset rakentavat elämänsä.

Mitä on tunnefobia?

Tunteet ohjaavat ihmisen käyttäytymistä niin hyvässä kuin pahassa. Tunteet auttavat sopeutumaan muutoksiin ja suojelemaan omaa itseä. Tunne kertoo, ”missä mennään”.

Monien psyykkisten pulmien taustalla voi toisaalta olla vaikeus kokea jotain tunnetta. Psykologi McCullough kollegoineen kutsuu tätä vaikeutta tunnefobiaksi eli tunteen pelkäämiseksi.

Pohditaan ensin muunlaisia pelkoja: ihminen, joka pelkää korkeita paikkoja, voi vältellä lentokoneella matkustamista. Hän saattaa jättää ottamatta vastaan työtarjouksen, jos työpiste sijaitsee korkealla kerrostalossa. Bakteereja pelkäävä ei useinkaan halua hakeutua sairaanhoitajaksi. Hän saattaa avata ovenkahvat hihalla ja vältellä ihmisten kättelyä. Tunnefobia toimii samalla periaatteella. Ihminen välttää tietyn tunteen kokemista. Välttelyä voi tapahtua monella tavalla.

Tunnefobia syntyy, kun alkuperäiseen tunteeseen liittyy jokin sisäinen este. Esimerkiksi surun, innostuksen tai vihan kokemukseen liittyviä esteitä voivat olla häpeä, syyllisyys tai ahdistus. Ihmisellä voi olla vaikkapa tarve kertoa palaverissa innostavasta ideasta, mutta samalla hetkellä kun hän avaa suunsa, hän kokeekin voimakasta häpeää.  Häpeä aiheuttaa sisäisen ristiriidan. Toinen esimerkki: ihminen voi tunnistaa, että hänen on vaikea kohdata omia seksuaalisia tunteitaan, koska niihin liittyy voimakas ahdistus. Tällöin tunnefobia, sisäinen ristiriita, on tiedostettu ja sitä voi tutkia omassa mielessä.

Tunnefobia voi olla myös tiedostamaton. Tällöin ihminen suojautuu sisäiseltä ristiriidalta ymmärtämättä, mistä pohjimmiltaan on kysymys. Suojautumiskeinoja voi olla monia. Joku voi saada päänsäryn aina, kun häntä loukataan. Hänelle ei tule mieleenkään, että nyt voisi suututtaa tai että jokin estää suuttumusta. Toinen ajattelee, ettei hän halua vaikuttaa ihastuksensa silmissä liian innokkaalta, eikä viestitä tälle viikkoon. Kolmas sanoo kumppanin lähdettyä, että ”en oikeasti edes rakastanut häntä”. Itselle ahdistavilta tunteilta suojautuminen on inhimillistä.

Jonkin tunteen pelkääminen ei johda kaikkien tunteiden välttämiseen. Ensisijainen tunne voi korvautua jollakin toisella tunteella: esimerkiksi jos joku pelkää surun tunnetta, hän voi surun sijaan kokea vaikkapa vihaa. Henkilön ihmissuhteet saattavat kärsiä yllättävistä vihanpuuskista, ja oma surutyö jää tekemättä. Tunne ohjaa käyttäytymistä silloin haitalliseen suuntaan hyvinvoinnin kannalta.

Tunnefobian taustalla on yleensä traumaattisia elämäntapahtumia tai kokemuksia menneistä ihmissuhteista. Vanhemmat ja muut hoitajat, laajemmin koko yhteiskunta, voivat viestiä, että jotkut tunteet ovat sallitumpia kuin toiset. Lasta on voitu kieltää esimerkiksi itkemästä, suuttumasta tai vaikka koskettelemasta itseään. Tunteisiin liittyvät ihanteet ovat syvällä yhteiskunnassa, ja toisaalta jokaisella perheellä on oma tunnekulttuurinsa.

Tunnefobian ennaltaehkäisyyn auttaa se, että lapsen hoitajat pohtivat, mitkä tunteet ovat vaikeita heille itselleen. Kun vanhempi on sujut omien tunteidensa kanssa, hänen on helpompi ottaa vastaan lapsen tunteita. Lasta auttaa jo se, jos aikuinen nimeää hänen tunteensa. ”Taidat olla kiukkuinen.” ”Nyt sinun on ikävä äitiä, mutta pian äiti tulee.”

Miten sinun lapsuuden perheessäsi on suhtauduttu tunteisiin?  Voit pohtia seuraavia tunteita: viha, suru, pelko, ilo, innostus, hellyys, ylpeys, seksuaalinen halu. Minkä tunteen käsittelyyn olet saanut hyvät eväät kotoa? Onko jokin tunne ollut väärin tai häpeällinen? Jos jokin näistä tunteista tuntuu sinusta häpeälliseltä tai kielletyltä, miten olet suojautunut kokemasta tätä tunnetta? Tunnetko sen sijaan jotain muuta tunnetta, onko mielessäsi jokin tietty ajatus vai pyritkö ratkaisemaan tilanteen muulla tavoin? Oletko saanut läheisiltäsi palautetta tavastasi reagoida esimerkiksi iloisiin, surullisiin tai ärsyttäviin tilanteisiin?

Lähteet:

http://www.affectphobiatherapy.com/

McCullough, L., Kuhn, N., Andrews, S., Kaplan, A., Wolf, J. & Hurley, C. L. (2003) Treating Affect Phobia: A Manual for Short-Term Dynamic Psychotherapy. The Guilford Press.

Kuva: Hermosolut: Sebastian Kaulitzki/Shutterstock. Kasvot: Lassedesignen/Shutterstock. Kuvitus: Dan Bishop/Discover

Mielikuvitusystävät

#mannankanssa

mannankanssa2Oltiin Mannan kanssa iltapalalla, kun hän kertoi yllättävän uutisen. Hänellä on uusi serkku, Salla. Salla aikoo tulla aika usein käymään meillä.

Perheessämme ovat vierailleet usein myös Ella ja Anna. Tutustuin Ellaan ensimmäisen kerran pitkällä mökkimatkalla. Isoveli ja -sisko jäivät sillä kertaa kaupunkiin, ja kuopuksen viihdyttäminen oli työn ja tuskan takana.

Jossain vaiheessa matkaa aloin ihmetellä, kenen kanssa lapsi juttelee takapenkillä. Kuvailee maisemia, vastaa kuulumattomiin kysymyksiin, nauraa äänettömille vitseille.

Ella piti Mannalle seuraa koko mökkiviikonlopun ajan. Hiekkaleikeissä teekupit katettiin kahdelle. Sisällä ei saanut istua tietylle tuolille, ettei vahingossa rusentaisi uutta ystävää. Itse asiassa pikkusiskoa, lapsi keksi. – Ella on mun yksivuotias pikkusisko! Ja sillä on isosisko Anna, joka myös on mun pikkusisko! Mutta niillä on eri vanhemmat! Anna on kohta kolme! Posket paloivat innosta.

Mietin, tikahtuuko tuo nyt tähän vallan, ja pitääkö minun lähteä leikkiin mukaan vai toitottaa reaalimaailman lainalaisuuksia. Ei ollut minusta toitottajaksi, ei kohonnut etusormi. Niin leppoisasti sujui reissu Ellan avustuksella.

Lapsen mielikuvitusystävä sai minut miettimään, miten on omien ystävyyssuhteitteni laita. Onko minulla enää ruuhkavuosien jäljiltä ystäviä, joita tavata in real life? En käy enää teatterissa tai leffassa kavereiden kanssa. Lasketaanko puoliso ystäväksi? Lasketaanko lounastreffit kavereiden kanssa muutaman kerran vuodessa? Ovatko Facebook-ystävät aikuisen mielikuvitusystäviä vai todellista sosiaalista elämää? Tukeeko aktiivinen some-elämä eristäytymistä vai sosiaalisuutta? Eli olenko yksin vai kavereiden ympäröimä, kun jutustelen netissä?

Ajan myötä Ellan kanssa alkoi tulla riitoja. Joskus Ella heittäytyi pikkuvauvaksi ja itki ja itki. Ellasta tuli kätevä syntipukki. Kuiski korvaan: Älä pese hampaita, älä suostu aamuisin mihinkään, juokse piiloon kun äiti hakee päiväkodista, ota äidin tavara ja piilota se kenkään, karju niille, kerro kakkavitsit ruokapöydässä, kaada lautanen, unohda nukkumaanmeno. #känkkäränkkäsoirepeatilla

Ei ollutkaan suuri yllätys, kun lapsi kertoi, ettei Ella käy meillä enää nyt kun Salla-serkku on tullut mukaan kuvioihin.
– Eikö? Miksi ei?
– Sen vanhemmat ei päästä sitä enää meille. Kun tää on niin kaukana.
– Harmittaako se sua?
– Ei. Sallalla on värjätty tukka, koska Salla on jo iso tyttö.

Saa nähdä, minkälaisiin vesiin sukellamme Sallan seurassa. Nykyään meillä asuu myös Pomo. Pomo on melko harkitseva. Manna tottelee Pomoa. Meidän vanhempien kannattaakin käydä Pomon juttusilla. Toivo elää, että hurlumhei-vuosien jälkeen sääntöjen noudattaminen nousisi nyt uuteen arvoon.

Olo on myös haikea. Vastahan se syntyi, kohta jo värjää tukkaa. Miten nopeasti haihtuvatkaan hauraan aurinkoiset lapsuuspäivät. Suljen silmät, näen järven välkkeen, tunnen karhean hiekan jalkapohjia vasten, kuulen linnut koivupuissa, moottoriveneet ulapalla ja lasten ilonkiljahdukset aitan edustalla. Vaikka Manna porhaltaa täyttä vauhtia eteenpäin, minä pysähdyn aina välillä ikävöimään ja kiittämään pientä Ella-ystävää.


#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Miten tästä tunteesta pääsee eroon?

elinanurminen_loka2016

Kuva: Psychotherapynewyork-sivusto

On ymmärrettävää, että ihminen haluaa päästä eroon ahdistuksesta ja pahasta olosta. Parempaa oloa ja mielihyvää voi etsiä esimerkiksi harrastamalla liikuntaa ja viettämällä aikaa läheisten kanssa. Pidempikestoista pahaa oloa, kuten masennusta ja ahdistusta, hoidetaan usein psykoterapialla. Pahaan oloon sisältyy paradoksi: se vaikea tunne, mistä haluaisi päästä eroon, voikin vaatia todellista pysähtymistä tunteen ääreen.

Meillä jokaisella on kokemus siitä, voiko toinen ihminen kestää meidän pahaa oloamme. Pienen lapsen pahalla ololla ei ole sanoja. Se tulee esiin itkuna ja huutona, esimerkiksi nälän tai mahakivun vuoksi. Samoin jokainen on vauvana kokenut, kestikö hoitava aikuinen tätä pahaa oloa, jolle ei ollut sanoja. Tiesikö aikuinen, mitä vauva kaipaa ja pystyikö hän vastaamaan vauvan tarpeeseen. Kestikö aikuinen vauvan hätääntymistä silloinkin, kun vauvan paha olo ei heti helpottanut?

Nämä muistin ulottumattomissa olevat kokemuksemme muokkaavat käsitystä siitä, miten voimme selvitä ahdistuksen kanssa: onko minun ahdistukseni siedettävissä, kestävätkö muut minun tunteeni, kestänkö ne itse – ja saanko apua, jos tarvitsen sitä? Hiljalleen vanhemman kyky ottaa vastaan lapsen ahdistusta hätääntymättä itse, sekä mahdollisuudet helpottaa vauvan pahaa oloa, muuttuvat ihmisen omaksi kyvyksi rauhoittaa itseään ja luottaa muiden ihmisten tukeen.

Joskus pahaa oloa poteva aikuinen haluaisi pikaisen ratkaisun tilanteeseensa. Löytyisikö tehokas pilleri, jolla pahan olon saisi pois ilman sen kummempaa vaivannäköä? Miten päästä eroon surusta, ikävästä tai alakulosta? Aikuinen ihminen kysyy nyt omin sanoin: Mistä tämä ahdistus johtuu? Hän haluaa helpotusta pahalle ololle ja miettii, pystyykö kukaan auttamaan häntä.

Paha olo on normaali reaktio kriisissä, ja se helpottaa yleensä ajan kanssa, kun ihminen saa riittävästi tukea. Hetkellinen paha olo voi mennä ohi esimerkiksi puhumalla läheisten kanssa ja vähentämällä työkuormitusta. Joku käsittelee asioita omassa mielessään ja saa siitä riittävästi selvyyttä elämäänsä.

Joskus paha olo ei helpota arkisin keinoin. Siitä ei pääse eroon hyvinvointioppailla. Pahan olon vältteleminen tai hukuttaminen vaikka työntekoon ei auta, kun saman olon kanssa painiskelee vuodesta toiseen.

Esimerkiksi psykodynaamisessa psykoterapiassa on tavoitteena tutkia rauhassa asiakkaan mielessä olevaa ja pyrkiä ymmärtämään asiakkaan kokemusta. Psykoterapiassa voi parhaimmillaan kokea, että joku ihminen kestää minun tunteeni eikä yritä päästä niistä eroon. Turvallisessa psykoterapiasuhteessa on mahdollisuus käydä läpi omia tunteita uudella tavalla, asettumalla kipeän ja tuskallisen ääreen. Ja huomaamalla, että tästä voi selvitä yhdessä. Aivan kuin vanhemman ja lapsen välillä, psykoterapeutin ja asiakkaan välillä oleva turvallisuuden tunne voi siirtyä asiakkaan omaan elämään psykoterapian jälkeen: pystyn rauhoittamaan itseäni ja suhtautumaan hyväksyvästi omiin kokemuksiini. Pystyn havainnoimaan ja tutkimaan tunteitani ilman, että yrittäisin päästä niistä eroon.

Lähde:

P.B.Sorensen (1997) Thoughts on the containing process from the perspective of infant/mother relations. Kirjassa S.Reid (ed): Developments in Infant Observation, 113-122. Routledge.

 

Onko kaapissa tylsää: suosittelen nettiyhteyttä

petterivastaaPidemmän päälle kaapissa voi tulla vähän tylsää. Suosittelen nettiyhteyttä.

Hurmalehden suosittu Kysy homolta –palsta vastaa nuorten kysymyksiin myös Väestöliiton blogissa! Tällä kertaa puhutaan kaapista ulos tulemisesta.

Kysymys:

Mitä hyötyä on kaapista ulos tulemisessa? Tuttavistani suurin osa suhtautuisi minuun luultavasti huonommin kaapista tulon jälkeen kuin ennen sitä, eikä tämä paljastus takaisi partnerinkaan löytymistä. Minulle on kerrottu, että kaapista saa tulla silloin kun haluaa.
Tämä sisältää oletuksen siitä, että jossain vaiheessa täytyy tulla ulos. Tavallaan haluaisin, mutta miksei voisi vain olla avoin näistä asioista pienen porukan kesken?
Nimimerkki M

Petteri vastaa:

Kaapin tyhjentämisen riskit ja sen hyödyt voivat vaihdella paljonkin ihmisten yksilöllisten tilanteiden mukaan. Perinteisesti on ajateltu että jos odottaa negatiivista reaktiota niin vanhemmilleen kannattaa kertoa vasta, kun ei enää asu kotona tai ole heistä taloudellisesti riippuvainen, niin yksinkertaistettu ohje kuin se onkin. Se valta-asema vanhemman ja lapsen välillä tekee heille kertomisesta usein vaikeimman päätöksen jonka kaapista tulemisen suhteen joutuu — tai pääsee — tekemään. Kovin suuria johtopäätöksiä ennalta koetusta pelosta tai jännittämisestä ei silti kannata vetää: ihmiset säännönmukaisesti yliarvioivat vanhempien negatiivisen reaktion intensiteetin ja todennäköisyyden.

Yhdysvalloissa tehtyjen kyselytutkimusten mukaan kaksi kolmesta homomiehestä piti vanhemmilleen kertomista vaikeana, mutta näistä vain 12 prosenttia koki suhteen heikentyneen sen seurauksena. Loput 88 prosenttia koki suhteen joko voimistuneen tai pysyneen samanlaatuisena, eikä ole mitään syytä olettaa, etteikö tämä pätisi myös muihin ihmissuhteisiin.

Tässä edelleen varsin heteronormatiivisessa kulttuurissa ihmisen oletetaan olevan hetero kunnes toisin todistetaan. Kaapista tulemisen riitti on merkittävä kokemus, koska sillä osoitetaan tämä oletus vääräksi, samalla kun asetetaan itsensä alttiiksi kaikille niille negatiivisille lieveilmiöille joita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat joutuvat edelleen kokemaan. Riski kokea syrjintää tai väkivaltaa on ihan todellinen — vaikkakin yhä harvinaisempaa se on. Miten nämä riskit arvottaa on syytä jättää henkilökohtaisen harkinnan varaan.

Toisaalta myöskään kaapissa pysyminen ei ole riskitöntä. Niin merkittävän identiteettiä koskevan salaisuuden pitäminen altistaa häpeälle, syyllisyydentunteelle ja ahdistukselle. Homoseksuaalisuus itsessään ei ole syy näille oireille, vaan seksuaaliidentiteetin salailu ja negatiivisille asenteille altistuminen. Nämä asenteet –   vaikkei niin ajattelisi – vähenevät kaapista tulemisen jälkeen. Seksuaalivähemmistöt on helppo tuomita silloin kun heitä ei tunne tai tiedä, mutta kontakti selvästi hälventää ennakkoluuloja ja stereotypioita. Torjunnan pelosta tulee helposti itseään toteuttava ennustus: kaapista ei uskalla tulla koska pelkää negatiivisia reaktioita, ja siten jättää antamatta mahdollisuuden ihmisille muuttaa näitä asenteita.

Selektiivinen paljastaminen (se pieni piiri) tuo tiettyyn pisteeseen asti samoja etuja kuin kokonaisvaltainenkin: itsetunto paranee, luottamus kasvaa ja ihmissuhteista tulee merkityksellisempiä. Joissain tapauksissa kaapinoven raottaminen mahdollistaa yhteisöllisyyden kokemuksia muiden sateenkaarevien kanssa. Verkostakin näitä yhteisöjä voi löytää. Kertomisen ihmisille joiden voi olettaa suhtautuvan positiivisesti — tai vähintäänkin neutraalisti — voi ottaa eräänlaisena kuivaharjoitteluna. Kaapista tuleminen on aina prosessi: se ei ole kerralla ohi. Sen saa tehdä monta kertaa, ja monille eri ihmisille.

Siihen kyllä tottuu, ja se arkipäiväistyy vähitellen.

Vielä mitä siihen kumppanin löytymiseen tulee: sellaisen löytymistä edistää kun ihmiset tietää mistä sukupuolesta olet kiinnostunut.

Petteri Keränen
Kirjoittaja on Väestöliiton Hurmalehden toimituskunnan jäsen. Petterin palstaan voi tutustua osoitteessa www.hurmalehti.fi. Uusi kysymys ja vastaus julkaistaan kuukauden ensimmäisellä viikolla

Millaiset ”kehykset” maailmaan haluat antaa lapsellesi?

shutterstock_119184907Kävelin päiväkodin pihan ohitse ja näin pojan juoksevan äitiään vastaan näyttäen innoissaan jotakin, jota kantoi käsissään. Katsoin poikaa odottavaan äitiin, joka näytti vihamieliseltä ja ilmeettömältä. Äidin kasvoilta oli vaikea lukea minkäänlaista jälleennäkemisen iloa. Kun poika näki äidin, hän pysähtyi, jähmettyi ja ilme muuttui vakavaksi. Tämän jälkeen poika käänsi katseensa maahan ja lähti laahustamaan äidin suuntaan. Kun poika saavutti äidin, äiti alkoi läksyttää poikaa siitä, että tämä oli ottanut mukaansa päiväkodin omaisuutta. Hiljaa poika meni takaisin pihalle, palautti lelun ja käveli äidin viereen.

Seuratessani kyseistä tapahtumaa mieleni teki mieli huutaa äidille ”etkö sinä ymmärrä, poika halusi näyttää lelua sinulle! Eikö mikään sinussa liikahtanut pojan riemussa?” En meinannut päästä yli tuosta näystä, pojan kasvoilla viipyilleestä yksinäisyyden ja häpeän tunteesta. Äidin ilmeettömät kasvot palasivat vielä illalla mieleeni. Pyöriskelin ja ajattelin, että miten olisin voinut ilmaista pojalle, että vika ei ollut hänessä. Minä olisin mielelläni katsonut mitä hänellä siellä kädessä oli.

Mietin äitiä ja äidin ilmeettömyyttä, vihamielisyyttä. Millaiset kasvot tämä äiti on kohdannut omassa lapsuudessaan? Miten kukaan voi niittää sieltä, mihin ei ole koskaan kylvetty?

Tapahtumaketju jätti minut pohtimaan, mitä ihmisen sisälle rakentuu samanlaisina toistuvien kohtaamisten kautta. Kaikki vanhemmat väsyvät joskus, ihmissuhteisiin kuuluu aina myös pettymyksiä, mutta mitä jos kokemusten varasto täyttyy toisen ilmeettömyydestä, ohituksista, vihamielisyydestä ja väheksynnästä.

Jotta pärjäisimme maailmassa, joudumme luomaan yleisiä käsityksiä siitä, miten se toimii. Jos poltamme käden liedellä, niin opimme jo yhdestä kerrasta, että ei kannata törkätä sormiaan hellaan. Miten sitten ihmissuhteissa? Myös niissä me pyrimme oman historiamme kautta luomaan käsitystä siitä, miten toiset ihmiset käyttäytyvät ja millä tavalla meidän kannattaa olla suhteessa heihin. Luomme myös mielikuvan siitä mikä oma arvomme on suhteessa muihin.

Käsitykset ja uskomukset itsestä ja toisista syntyvät tunteiden kautta. Ne eivät ole tietoisen aktiivisen ajattelun tulosta, vaan toistuvien tapahtumien ja niiden herättämien tunnetilojen yhdistelmä. Turvallinen ja hyväksyvä suhde vanhempaan luo lapselle uskon itseen ja toisiin. Lapsi, joka jää vaille hyväksyvää katsetta ja emotionaalista tukea, näkee maailman hylkäävänä ja itsensä arvottomana.

Lapsuudessa muodostuneet ”kehykset” maailmalle ja itselle jatkavat elämäänsä aikuisuudessa. Kielteiset kehykset voivat näkyä siinä, että on vaikea uskoa toisten kauniita sanoja, vaikea uskoa omaa arvoa tai vaikea uskoa omaan mahdollisuuteen saavuttaa asioita. Se pistää ajattelemaan, että mikä merkitys voi olla lämpimällä katseella ja pienellä määrällä uteliaisuutta. Siihen me ehkä pinnistäen pystymme.

Dopson, K. & Dozois, D. (2011) Risk factors in depression. Luku: Mechanisms related to the development of core beliefs ( s. 133-135). Academic Presss.

Ulkopuolisuudesta

shutterstock_46626301Seurasin pienten taaperoiden leikkiä puistossa. Kahdella heistä näytti olevan todella hauskaa yhdessä. He juoksivat edestakaisin huudellen toisilleen. Kolmas taapero touhuili omiaan, kuitenkin selvästi tietoisena kahdesta muusta. Lasten leikkiä oli kestänyt jonkin aikaa, kun yksin ollut lapsi lopetti oman puuhastelunsa, lähestyi kahta muuta ja tönäisi toisen taaperoista kumoon. Kauempana oleva äiti kauhistui ja meni torumaan lasta.

Kuuluminen ryhmään, liittyminen toisiin ihmisiin on varmistanut aikojen saatossa selviytymisemme. Baumeister ja Leary (1995) kirjoittavat, että tarve kuulua ja liittyä toisiin on ihmiselle perustavanlaatuinen tarve. Ihminen tarvitsee edes muutamia pysyviä ja välittäviä suhteita toisiin kehittyäkseen normaalisti ja elääkseen täysipainoista elämää.

Ulkopuoliseksi jääminen muusta ryhmästä on pahimmillaan voinut tarkoittaa ihmiselle kuolemaa. Ulkopuolisuuden uhkaa prosessoidaankin samalla tavalla, kuin fyysistä kipua. Koemme kipua, kun havaitsemme, että meidät rajataan ulos meille tärkeästä ryhmästä. Kipu taas saa meidät puolustautumaan. Puolustautuminen voi olla sitä, että koettua uhkaa vastaan hyökätään, suojaudutaan vetäytymällä tai jos vaihtoehtoja ei ole, jähmetytään. Kaikilla sinällään ymmärrettävillä reagointitavoilla voi olla kauaskantoiset seuraukset. Jos ulkopuolisuuden uhkaa hallitaan aina hyökkäämällä, ryhmän ulkopuolelle jääminen tulee yhä todennäköisemmäksi. Samoin on vetäytymisen kohdalla. Vetäytynyt ei saa kokemusta ryhmään kuulumisesta, vaan jää ahdistuksensa kanssa yksin.

Norjalaisessa tutkimuksessa kartoitettiin 750 lapsen kohdalla sitä, miten kokemukset ulkopuolelle jäämisestä 4 -vuotiaana vaikuttivat lasten käytökseen myöhemmin 6 -vuotiaana. Lasten opettajilta kysyttiin lasten ollessa 4 -vuotiaita ja myöhemmin heidän ollessa 6 -vuotiaita, tuleeko lapsi toimeen toisten kanssa, kiusataanko häntä ja onko hän pidetty toisten lasten silmissä. Lasten vanhemmilta kysyttiin molempina ajankohtina, joutuuko lapsi tappeluihin, lyökö hän muita tai tuhoaako toisten omaisuutta. Tutkimus osoitti, että lapset, jotka jätettiin ulkopuolelle muusta ryhmästä, käyttäytyivät myöhemmin selvästi aggressiivisemmin ja vähemmän muita huomioiden. Sukupuolten välillä ei ollut eroa.

Jos Norjalaisen tutkimuksen lapsia seurattaisiin vielä pidemmälle aikuisuuteen, kuinka heille kävisi? Alakoululainen alkaa jo hienovaraisemmin lukemaan omaa arvoaan toisten silmissä ja miettii omaa paikkaansa ryhmässä. Jos ei ole saanut lapsuudessa kokemusta kuulumisesta johonkin, nuoruusikään saavuttua ulkopuolisuuden tunne voi olla sietämättömän voimakas. Nuori ei koe kuuluvansa enää samalla tavalla lapsuuden perheeseen ja vääjäämätön realiteetti on, että pesästä täytyy lähteä. Jos ei ole ystäviä, vertaisia joihin liittyä, jää nuori täysin tyhjän päälle.

Aikuinen joka ei koe kuuluvansa mihinkään on kuin tikittävä aikapommi. Kehitystehtävänä olisi liittyä yhteiskuntaan, yhtenä sitä rakentavana jäsenenä. Kysymys kuuluu, kuinka liittyä, jos ei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään. Ulkopuolisuus voi johtaa jähmettymiseen, syrjäytymiseen tai se voi viedä raivoon, jossa haetaan kompensaatiota kaikelle koetulle kivulle.

Meidän tulisi muistaa, että niiden, jotka ovat reunalla, tulisi kokea olevansa sisällä, edes jossakin.

  • Baumeister, R. & Leary, M. (1995) The need to belong: Desire for interpersonal attachments as a fundamental human motivation. Psychological Bulletin, Vol 117(3), 497-529.
  • Stenseng, F, Belsky, J, Skalicka, V. & Wichström, L. (2014) Preschool Social Exclusion, Aggression, and Cooperation. A Longitudinal Evaluation of the Need-to-Belong and the Social-Reconnection Hypotheses. Personality and Social Psychology Bulletin, vol. 40 no. 12 1637-1647

Kaikista puhutaan selän takana

Selän takana

Kuva: Istock

Selän takana puhuminen voi olla tunteiden jakamista, tai se voi olla ilmapiiriä myrkyttävää panettelua. Tunteiden jakamista tapahtuu aina. Mitä enemmän tunteita toinen ihminen herättää, sitä enemmän hänestä puhutaan selän takana  – hyvää tai pahaa.

Jokainen ihmissuhde herättää sellaisia ajatuksia ja tunteita, joita ei kannata kertoa suoraan asianomaiselle. Ei esimerkiksi ole hyvä ilmaista omalle lapselle, että ei huvittaisi hoitaa häntä tänään, kun mahatauti jyllää, etkä ole nukkunut kunnolla kahteen vuorokauteen. Kumppanin mieli ei myöskään parane, jos kerrot ”totuuden” hänen musikaalisista kyvyistään. Eikä esimiehesi ole oikea henkilö vastaanottamaan pursuavaa raivoasi organisaation muuttuessa. Samoin meidän jokaisen on kestettävä se, että läheiset, rakkaat, ystävät ja työkaverit saattavat kokea negatiivisia tunteita myös meitä kohtaan. Kenenkään itsetunto ei kestäisi kuulla kaikkea tätä suoraan.

Tunteiden lisäksi myös ajatuksille on jäätävä tilaa. Joskus tunteiden onkin ensin rauhoituttava, jotta negatiivisen palautteen voi antaa rakentavassa muodossa. Hyviin ihmissuhdetaitoihin kuuluu keksiä keinoja, joilla omia tunteita voi käsitellä rikkomatta ihmissuhdetta. Tunteiden purkaminen selän takana luotettavalle henkilölle voi olla tällainen toimiva keino. Toki on myös tilanteita, jolloin tunteet on saatava ilmaista suoraan ja sensuroimatta.

Mitä läheisempi kanssakeskustelija on, sitä rehellisemmin tunteista puhutaan. Läheiseltä keskustelukumppanilta edellytetään fiksuutta. Se on kuin luottamustesti: voinko kertoa sinulle jotain sellaista, mistä on hankalaa puhua missään muualla? Selän takana puretut negatiiviset kommentit jäävät siihen tilanteeseen, eikä niitä levitellä muille. Kaiken lisäksi selän takana puhuminen voi olla vain ohimenevä tunteenpurkaus: sillä hetkellä kaikki hyvä ja toimiva saattaa tippua pois mielestä. Kun paha olo on purettu, on helpompi olla taas yhdessä. Vertaisten tuki auttaa jaksamaan arjessa, kotona ja töissä.

Selän takana puhuminen ei kerro vain siitä ihmisestä, kenestä puhutaan selän takana. Ihmissuhteissa on aina kaksi osapuolta. Joskus selän takana esitetty kritiikki kertoo ihmisen omista peloista ja vääristä tulkinnoista. Jotkut tilanteet tai ihmiset koskettavat meitä enemmän kuin toiset. Siksi selän takana puhuessa on tärkeää puhua myös siitä, miksi juuri tämä tilanne tuntuu itsestä vaikealta. Miksi juuri tämä ihminen on sellainen, joka herättää niin voimakkaita tunteita?

Selän takana puhumisesta voi seurata liittoumia ihmisten välille. Tällaista liittoumaa voidaan kutsua vaikka ystävyyssuhteeksi, mutta monissa yhteisöissä liittoutuminen voi aiheuttaa muille ihmisille ulkopuolisuuden tunteita. Sen takia on tärkeää pohtia, milloin tunteita on hyvä jakaa, ja milloin samanmielisten kerho saa muut ihmiset kokemaan itsensä ei-halutuksi seuraksi.

Elämässä voi olla tilanteita, joita ihminen ei pysty itse muuttamaan. Silloin on keksittävä keino purkaa omia tunteita tilanteesta huolimatta, selän takana. Pitkällä tähtäimellä tällainen tilanne on kuitenkin epäterveellinen kenelle tahansa. Jatkuva tyytymättömyys, viha ja ärtyisyys saattavat pakottaa muutoksen tekemiseen omassa elämässä.

Vuosien sadattelu selän takana ei itsessään johda mihinkään. Toisten ihmisten mustamaalaaminen on huonoa käytöstä, jopa manipuloimista. Jossain vaiheessa selän takana puhumisen täytyy johtaa joko asiantilan hyväksymiseen tai tilanteen muuttamiseen. Parhaimmillaan selän takana puhuminen johtaa rakentaviin kehitysehdotuksiin, jotka sanotaan ääneen. Kun on kerran puhunut jostain asiasta, seuraava kerta on jo helpompi. Silloinkin täytyy uskaltaa ottaa se riski, että selän takana jäsennelty palaute aiheuttaa tunteiden kuohuntaa ja vastareaktion. Mutta silloin sinä oletkin jo ehtinyt jäsentää omat tunteesi – ja selviät muiden kuohunnasta paremmin.

Rakentavat kehitysehdotukset voivat johtaa siihen, että selän takana puhutaan seuravaksi hyvää. Ne hyvät asiat kannattaakin sitten kertoa kehujen kohteelle.

 

”En halua kuormittaa ketään”

lohdutus

Kuva: Wikihow

Moni suomalainen ajattelee: ”en halua kuormittaa ketään”. Ihminen ei halua rasittaa muita omilla huolillaan.

Tunteiden jakamisessa muille on kaksi ääripäätä. Yhdessä ääripäässä emme jaa muille mitään vaikeita kokemuksiamme. Pyrimme olemaan iloisia, kuuntelemaan muita ja salaamme ehkä omat huolemme. Ajattelemme, ettei kukaan jaksaisi kuunnella meitä. Tämän ajatuksen taustalla voi olla menettämisen pelkoa: ”Jos näytän itseni, kukaan ei kestä minua.” Joskus omien huolten peittäminen vie niin paljon energiaa, että meidän on helpompi vetäytyä sosiaalisista tilanteista.

Toisessa ääripäässä on kaiken jakaminen muille ihmisille. Kriisitilanteissa on toki luonnollista, että ihmisellä on tarve puhua tapahtuneesta koko ajan. Mutta jos jokaisen kolotuksen jakaminen kaikille vastaantulijoille on jokapäiväistä, se voikin olla kuormittavaa läheisille. Silloin ihminen ei ole pystynyt tai jaksanut säädellä sitä, mitä hän tuo ihmissuhteisiinsa. Hän ei ehkä kuuntele läheisiään, mutta ei hän kuuntele itseäänkään. Loputon monologi ei auta pysähtymään omien tunteiden kokemiseen.

Kumpikaan ääripää ei ole kovin terveellinen. Tunteiden peittäminen voi eristää toisista ihmisistä ja nostaa stressitasoa. Rajaton kaikesta raportoiminen voi puolestaan estää asettumista ihmissuhteisiin ”tässä ja nyt”, kokemuksen tasolla. Se voi estää aitoa yhteyttä toisiin ihmisiin.

Läheiset ihmissuhteet vaikuttavat sekä mieleen että kehoon. Rakkaan kosketus rauhoittaa keskushermostoa ja vähentää fyysisen kivun kokemusta. Pahaa mieltä helpottaa jo se, kun läheisemme vain nimeää jonkin tunteemme. Ihmissuhteet on tarkoitettu voimavaroiksi. Parhaassa tapauksessa huolten jakaminen antaa kokemuksen, että emme ole yksin. Voimme saada lohtua ja kannustusta. Pelko muiden kuormittamisesta estää tärkeän selviytymiskeinon käyttämisen: muilta saatavan tuen hyödyntämisen.

Jos haluat voida henkisesti tai fyysisesti paremmin, älä unohda ihmissuhteita. Voit pohtia, kenen ihmisen kanssa haluaisit olla läheisempi. Kenen kanssa voisit jutella, jos jokin painaa mieltäsi? Huolten jakaminen voi myös syventää ihmissuhteita. Moni kokee kunniana sen, että saa olla toisen luottamuksen arvoinen.

Voit aloittaa pienin askelin: ”Tiedätkö ystäväni, minä usein pelkään, että kuormitan muita, jos kerron murheistani. Oletko sinä pelännyt joskus samaa?”

Lue myös:

Onko yksin selviäminen ihanteesi?

 

Ystävä ei ole itsestäänselvyys

shutterstock_271275386Minulla on tapana aamukävelylläni maalla viedä naapurilleni aamun sanomalehti. Naapuri on ikäiseni nainen, muusikko ja hyvä ystäväni. On kiva liikkua raikkaassa aamuilmassa, kävellä koivikon läpi sata metriä loivaan ylämäkeen ja taas alas, ja samalla viedä koira ulos. Sunnuntaiaamuna vein tuomiseni niin kuin ennenkin. Mukana oli glögiäkin. Me hemmottelemme toisiamme lämpimäisillä ja yllätyksillä, minä ja naapuri.

– Kiva kun tulit. Hei tuletko talkoisiin, puretaan trampoliini talven tieltä?
– En!

Minä olin pikkujoulujärjestelyistä väsynyt. Olin perjantai-iltana tanssinut niin, että jalkapohjissa oli rakot. Ei mitään trampoliinin purkua, ei! Mutta en osannut sanoa sitä ystävällisesti. Töksäytin vain, että ”Kaupunkiin lähtö tässä kohta koittaa. Hei vaan, hyvää sunnuntaita”, ja käänsin selkäni.

Ystäväni on niin tunteellinen, että hän itkee omissa konserteissaan. Tunsin hänen loukkaantumisensa selkänahassani.

Minulle tuli huono omatunto koko päiväksi. Tiesin, että hänellä on illalla kirkkokonsertti. Hänellä on paljon konsertteja, mutta minä olen käynyt vain yhdessä, vaikka aina kutsutaan. Lähdin ajoissa ajamaan Helsinkiin, heitin autoni parkkiin ja lensin kirkon ovelle juuri ajoissa. Minulle oli säästynyt paras paikka saksalaisen kirkon etupenkissä.

Kun ystäväni asettui kuoronsa kanssa riviin eteeni, hän yllättyi totaalisesti. Näytin hänelle ohjelmaani. Olin kirjoittanut siihen mustalla tussilla latinaksi mea culpa ”minun syyni”. Ystävä iski minulle silmää, hymyili ja nyökkäsi. Kaikki hyvin.

Sain kuulla upean kuorosovituksen. ”En etsi valtaa loistoa” ja ”Sydämeeni joulun teen”. Kylmät väreet tulivat. ”Sylvian joululaulu” ja ”Jouluyö, juhlayö”. Nyt silmät kostuivat. Klassikkojen välissä kuoro lauloi afrikkalaisen laulun, joka hämmästytti kauneudellaan. Ystäväni soitti urkuparvelta englantilaisen jouluteoksen trumpetilla, ja koko kirkkoväki taputti ihastuksissaan.

Lopussa veisasimme Hoosiannan seisaaltamme. Minun joulunaikani alkoi tästä veisuusta.

Konsertti oli ohi. Halasin naapuria. Kiitin häntä elämyksestä.
– Anteeksi, että äksyilin aamulla.

Sain anteeksi. Ja opin, että ystävyyden täytyy kulkea kahteen suuntaan. Aina ei jaksa auttaa, mutta sen voi sanoa nätisti. Aina ei jaksaisi osallistua, mutta toisen ilahduttaminen tuo itsellekin ilon ja tekee sydämeen joulun.