Category Archives: Vanhemmuus

Itse olet hullu!

Posted on by
Vastaus

”Olet hullu”, huutaa vanhempi. ”Sanot aina noin! Et tajua mistään mitään!”
Toinen vastaa: ”Ei pidä paikkaansa, johan selitin, minähän pyysin jo anteeksi, olin kiireessä! Sanoin ajattelemattomasti!”

Mutta. Ensimmäinen on jo kiihdyttänyt vauhtinsa täystuhoon. Paluuta ei ole, jompikumpi on leimattava kokonaan huonoksi. Tuhottava. Jommankumman on poistuttava näyttämöltä itsetunnolta ja persoonalta kelpaamattomana.

Ensimmäinen sanoo: ”Väität siis, että olen valehtelija! Väität siis että minä olen väärässä!” ja lähtee ulos paiskaten oven. Onneksi.

Nuori huokaisee helpotuksesta. Tällä kertaa ei tullut väkivaltaa. Enempää. Nuori huokaisee helpotuksesta myös, koska tällä kertaa kohteena ei ollut hän. Ja samalla hän tietää, että toisella kertaa hän on.

Vanhempien malli riitelyyn on rankka. Annetaan leimoja: hullu, itsekkäin tuntemani tyyppi, tyhmä, sika. Tarkoituksena mitätöidä persoona, antaa kelpaamaton leima, osoittaa toinen kokonaan pahaksi.
Saada murennettua jommankumman itsetunto. Leimata ja todistaa jompikumpi kokonaan huonoksi.
Sen sijaan, että puhuttaisiin asiasta, tapahtumasta, ja yritettäisiin ymmärtää ja päästä siitä yhteiseen käsitykseen. Että luotettaisiin siihen, että pohjimmiltaan kumpikin toivoo rauhaa, ymmärrystä ja arvostusta.

Tällä riitelytyylillä sellainen tulos on mahdoton. Nuori on koulussa oppinut rakentavaa riitelyä. Silloin pyritään kuuntelemaan, kuulemaan toisen näkökulma miksi hän sanoi tai teki jotain. Mitä hän tarkoitti? Mitä hän tarvitsi? On opeteltu kuuntelun taitoa.
Ja sitten miten omalta puolelta voi kertoa samat asiat haastamatta ja loukkaamatta lisää: Miltä se tuntui, miten ymmärsin, mitä pelkäsin, mitä tarvitsin.

Rakentavassa riitelyssä haetaan yhteisymmärrystä onnettomasta tapahtumasta, joka satutti tai loukkasi. Tavoitteena on parantunut kunnioitus ja läheisyys riitelijöiden välillä. Se on mahdollista. Mutta ei vanhempien mallilla. Jos riitelyssä heitetään leimoja ja nimitellään, silloin taistellaan siitä, kumpi mitätöi kumman. Se ei koskaan ole rakentavaa tai edistä kenenkään hyvinvointia. Se on vain surullista ja alkeellista. Kuin päiväkodista.

Nuori katsoo surullisena paikalle jäänyttä vanhempaa. Varmaankin hänen isovanhempiensa kotona on aina toimittu näin. Saadakseen todellista tukea ja olkapään ja itkeäkseen tuskan pois, nuori soittaa kaverilleen. On aika aloittaa uusi aika.

Koululaisen vanhemman arki -osa 3

Posted on by
Vastaus

Kohta on lauantai ja vuoden viimeinen koulupäivä!

Järkyttävää! Mihin Tämä vuosi oikein hurahti? Juurihan minä suunnittelin, että mitä ihmettä lapsi voisi laittaa päälleen ensimmäisenä koulupäivänä! Nyt syksyiset vaatteet ovat jo käyneet pieneksi ja uusien ostamisessa ei meikäläisen, äidin mielipide todellakaan enää riitä :).

Niin, lapset kasvavat joka päivä! On upeaa nähdä se pieni, asteittainen kehittyminen lasten toiminnassa ja ajattelussa joka kertoo siitä, että lapsi kasvaa, aistii ympäröivää maailmaa ja opettelee koko ajan elämää.

Tämä sama asia näkyy sekä pienten, että vähän isompienkin lasten ja nuorten kohdalla.

Opetellaan, harjoitellaan, onnistutaan, kaadutaan, mokataan ja taas noustaan ylös ja jatketaan. Minua ei välttämättä enää tarvita niin tarkasti sen pohtimisessa mitä lapsi laittaa tavallisena koulu- tai kesäpäivänä päälleen, kuten silloin kun hän oli vauva. Mutta tämä isompi lapsi tarvitsee edelleen minun tukea muissa tavallisissa arjen asioissa, kuten arjen rytmin ylläpidossa, eli siinä että muistetaan syödä, nukkua ja liikkua säännöllisesti ja terveellisesti. Sen muistuttamisessa, että läksyt tehdään ensin ja sitten vasta viiletellään leikkimässä kavereiden kanssa lähimetsässä, että ei tarvitse rättipoikkiväsyneenä koulutehtäviä tehdä kiukkuisena illalla.

Minua tarvitaan sen muistuttamisessa, monenko aikaan pitää sieltä ulkoa tulla sisälle iltatoimiin ja nukkumaan. Minua tarvitaan edelleen arjessa, siinä että olen turvallisesti läsnä ja tavoitettavissa, antamassa läheisyyttä ja tukea. Silloin kun polveen tulee naarmu ja tarvitsee sitä hoitaa ja putsata, tai kun on muita harmituksen hetkiä. Minua tarvitaan edelleen kehumisessa ja kannustamisessa lapsen iloista, kuten siinä miten upeasti vaikka joku legojen rakentaminen tai muu lapsen kiinnostuksen kohde on lapsella sujunut tai onnistunut ja minua tarvitaan haasteellisissa tilanteissa auttamaan, kun joku asia ei niin onnistukaan.

Minua tarvitaan rajojen ja reunaehtojen asettamisessa, kuten sen pohtimisessa miten pitkään voi pelata kännykällä peliä, tai voiko ylipäätään pelata ollenkaan. Ja minua tarvitaan kaverisuhteiden, harrastustoiminnan ja lapsen kaikkien verkostojen mahdollistamisessa. Ja minua tarvitaan sen muistuttamisessa ja mallin näyttämisessä siinä, kuinka erilaisten ihmisten kanssa toimiessa tulee muistaa kaikkien kunnioittaminen, kohteliaisuus ja ystävällisyys.

Nautitaan siis näiden upeiden tyyppien, ihanien lasten ja nuorten tukemista ja auttamista ja ollaan heille läsnä arjessa!

Pohdin syksyn ekaluokkalaisten listaa oppimisen edellytyksistä ja tärkeimmistä asioista, eli:

  1. Työrauhan antaminen itselle ja muille
  2. Taito kuunnella muita ja uskallus kertoa omia ajatuksia ja mielipiteitä
  3. Oman vuoron odottaminen ja kohtelias käytös, muiden huomioiminen

Nämä taidot ovat pohjana oppimiselle. Lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen kehittyvät näiden taitojen rinnalla. Toivon, että tämä lista jatkuu oleellisena osana koululaisten arkea myös tulevina kouluvuosina!

Ihanaa ja rentouttavaa kesälomaa kaikille koululaisille ja vanhemmille!

 

Ei ole pakko mennä epämukavuusalueelle

Posted on by
Vastaus

Kevät on jo pitkällä ja kesä häämöttää ovella. Moni on vuoden työrupeamasta väsynyt ja kaipaa irrottautumista sisäisistä ja ulkoisista odotuksista. Silloin, kun työn vaatimukset ovat olleet kohtuulliset ja oman osaamisen rajoissa, väsymys menee levolla ohi. Siihen saattaa ehkä mennä noin viikko, kun jännitykset poistuvat lihaksista ja kehon yliviritystila hiljenee. Monet hakeutuvat virittyneisyytensä kanssa luontoon, joka ystävällisesti tahdistaa elimistön takaisin siihen rytmiin, joka ihmiselle on evoluution kautta muodostunut. Ikävä kyllä, on kuitenkin olemassa myös ihmisiä, joiden kroppa ei valitettavasti palaudu viikossa. Loman alussa mielessä siintää jo syksyn vaatimukset, ja keho ei kaikesta huoltamisesta huolimatta tunnu palautuvan.

Ylellä esitetty dokumentti ruotsalaisesta DJ:stä ja musiikintekijästä Aviciistä, tai oikealta nimeltään Timistä, on koskettava kuvaus uupumisesta. Omiin silmiin se on kertomus herkästä ihmisestä, jonka on vaikea tunnistaa omia rajoja tai suojata itseä. Muusikon ympärillä pyörivät ”työnantajat” buukkaavat keikkoja nuorelle miehelle hengästyttävään tahtiin. Tim itse avautuu kameralle omasta ujoudestaan ja esiintymisen rankkuudesta. Tim kertoo, että hän alkoi lääkitä jäykkyyttään ja jännittämistään alkoholilla, että selviäisi keikoistaan. Vähitellen muusikon terveys rapautui. Erityisen liikuttava kohta dokumentissa on se, jossa Tim kertoo tutustuneensa psykoanalyytikko Carl Gustav Jungiin ja löytäneensä tämän kehittämät erilaiset persoonallisuustyypit. Tim selittää innostuneena hieman hölmistyneille ystävilleen, että hän on vihdoin ymmärtänyt mikä hänen ongelmansa on. Hän on introvertti, mutta yrittää olla jotakin muuta. Dokumentissa seurataan, miten Tim yrittää muokata itsestään fyysisesti ja henkisesti voimakkaampaa, jotta jaksaisi vastata ympäristön odotuksiin. Lopussa Tim kuitenkin päätyy pitkän prosessin jälkeen lopettamaan keikkailun. Kuten tiedämme, herkän Timin tarina päättyi lopulta hyvin surullisesti.

Timin tarina voisi olla myös monen muun nuoren aikuisen tarina. Moni nuori yrittää kovasti muokata itseään ympäristön vaatimusten mukaiseksi. Media ja yleinen keskustelu nostaa esiin sitä, miten jokaisen ihmisen on hyvä työskennellä omien puutteiden kanssa ja mennä epämukavuusalueelle. Jopa itsen huoltaminen tuntuu olevan velvollisuus, jolla voidaan taata jaksaminen yhä kiihtyvässä työelämän tahdissa. Välillä tuntuu siltä, että omien rajoitteiden yli kasvaminen on lähes jokaisen ihmisen kansalaisvelvollisuus. Psykologiliiton blogissa Vesa Nevalainen kirjoittaa: Nykyinen ympäristö odottaa, että jokaisen on uskallettava lähes joka päivä tuntemattomille vesille ja yli oman mukavuusalueensa. Epämukavuusalueella oleminen on ihmiselle kuitenkin hyvin stressaava kokemus. Jos siellä joutuu olemaan liian usein, ihminen väsyy ja uupuu.

Vaarana on, että pian meillä on ympärillä ihmisiä, jotka yrittävät puskea itseään lähes mahdottomiin odotuksiin ja uupuvat. Pahimmillaan he näkevät syyn omassa ominaislaadussaan, kokevat ulkopuolisuutta ja putoavat kelkasta. Lisääntynyt kilpailu työpaikoista ehkäisee myös monen nuoren ihmisen uskallusta lähestyä esimiestä omien toiveiden kanssa. Nuori voi tyytyä ylhäältä tulleisiin vaatimuksiin, niitä kyseenalaistamatta. Sitten, kun riittävän kauan puskee itseä odotettuun muottiin, kehon yliviritys voi jäädä pysyvästi päälle. Tutkimukset osoittavat, että ihmisen jaksamisen kannalta on tärkeää, että hän voi itse vaikuttaa työhönsä. Työn ei siis tulisi olla esimiehen taholta ladeltuja vaatimuksia, vaan vuoropuhelua, jossa työntekijän omat toiveet tulisivat kuulluksi. Toinen jaksamiseen vaikuttava asia on muiden antama tuki työyhteisössä. Nämä muutamat asiat voisivat jo tehdä aika suuren muutoksen monen nuoren hyvinvointiin.

Kaikkien ihmisten velvollisuus ei ole oleskella epämukavuusalueella ja yrittää muokata itsestään työnantajalle sopivaa versiota. Ihminen voi myös päättää tutustua siihen, millainen on ihmisenä ja toteuttaa asioita, jotka tuntuvat itsestä luontevilta. Jokainen voi kuunnella, mikä on oman kehon kulkemisen tahti ja mistä asioista syntyy nautintoa. Kun ihminen alkaa tunnistaa omaa ominaislaatuaan, hän usein herää eloon. Silloin ihminen on yleensä luova ja uutta tuottava. Tämän luulisi olevan myös työnantajan intressi. Saattaa myös olla, että kun ei ole pakkoa, ihminen itse lähtee omasta tahdostaan tuonne paljon puhutulle epämukavuusalueelle.

Aronsson, G, Theorell, T ja muut (2017). A systematic review including meta-analysis of work environment and burnout symptoms. BMC Public Health, 17:264.

Avicii: True Stories: https://areena.yle.fi/1-4424819

Arki nykyajassa?

Posted on by
Vastaus

Mistä on Sun arki tehty? Palaveri, palaveri, tiivistystä ja uudistusta. Muutosta ja uudelleen organisointia. Venytystä Ja vanutusta. Työnkiertoa ja uuden oppimista. Ja sitten kaikki jälleen uusiksi, muutaman vuoden sisään tehdään kenties kaikki jälleen uudella tavalla ja päädytään kenties siihen tilanteeseen josta muutama vuosi sitten irtauduttiin. Kuulostaako tutulta?

”Miten minä oikeasti jaksan tässä rumbassa?”, kysyin itseltäni eräänä päivänä.

Vastasin: Jaksan hyvin, kun keskityn olennaiseen!

”Mitä se on työelämässä?”, kysyin itseltäni. Se on aitoa läsnäoloa, kohtaamista arjessa, halua uuden oppimiseen, mutta samalla itseni säilyttämiseen sellaisena kuin olen. Sen ymmärtämistä mitkä asiat hallitsen ja missä voin oppia uutta ja kehittyä. Sen ymmärtämistä, että voin joskus sukeltaa hieman epämukavuusalueelle, sillä tällöin voin löytää itsestäni myös uutta. Mutta erityisesti sen ymmärtämistä, että annan itselleni myös aikaa uusien asioiden sulatteluun ja tilaa sille työlle jossa olen omimmillani. Olennaista tässä kaikessa on toimiva tiimi ja johto, josta saa tukea ja sparrausta omaan työhön.

Samat lainalaisuudet pätevät osaltaan sekä työssä kuin henkilökohtaisessa elämässämme.

Läsnäolo, kohtaaminen ja joustavuus uusia tilanteita kohdatessa. Siinä lääkkeet tämän hetken arkeen ja työelämään? Elämä on aina muuttuvaa ja olemme muuttuvaisia olentoja, me ihmiset. Tunteet ovat osa meitä ihmisiä ja niin saakin olla. Niille tulee olla aika paikka ja niitä saa tuntea ja kokea, myös työelämässä.

Realiteetit tulee kuitenkin tunnistaa ja niiden kanssa tulee oppia elämään. Työmaailma on muuttunut paljon viimeisen kymmenen ja viiden vuoden sisällä. Myös meiltä aikuisilta vaaditaan paljon uusia taitoja nykyajassa. Vanhemmuudessamme meidän tulee omaksua kenties erilaisia taitoja kuin silloin kun itse olin lapsi. Tämä kaikki ei ole aina helppoa.

Annetaan itsellemme ja toisillemme siis aikaa. Aikaa sopeutua muutokseen, aikaa oppi uutta. Aikaa kehittyä ja haastaa itseään. Aikaa antaa anteeksi itselleen ja toisillemme, sillä olemme myös erehtyväisiä ihmisiä.

Oleellista nimittäin on, että osaamme keskittyä hetkeen ja olla inhimillisiä ihmisiä toinen toisillemme. Niin työssä kuin kotonakin.

 

Kuinka tukea opiskelijaa Ramadanin aikana

Posted on by
Vastaus

Ramadan on islamilaisen kalenterin pyhin kuukausi. Sen aikana muslimit pyrkivät keskittymään tarkemmin uskoonsa. Siihen kuuluu ahkera rukoilu ja Koraanin lukeminen sekä paasto auringonnoususta auringonlaskuun, jolloin vältetään ruokailua, juomista, tupakointia ja seksuaalisia suhteita.

Islamilainen kalenteri seuraa kuukalenteria. Siinä perinteisesti kuukausi alkaa, kun uudenkuun sirpin voi nähdä ensimmäistä kertaa. Kuukalenterissa kuukaudet ovat lyhyempiä kuin länsimaissa yleisesti käytetty aurinkokalenteri. Se tarkoittaa, että Ramadan on joka vuosi noin 10 päivää edellistä vuotta aiemmin. Tänä vuonna Ramadan osuu toukokuulle, eli opiskelukauteen.

Ei-muslimit saattavat ihmetellä, miksi muslimit eivät keskeytä paastoa tärkeiden tenttien ajaksi. On totta, että Ramadan on hyvin tärkeä asia muslimeille. Heidän tulee kuitenkin jatkaa samalla opintojaan ja elää muutenkin mahdollisimman normaalisti. Islamissa uskotaan, että työnteon jatkaminen ja paastoaminen palkitaan, joten se ei ole syy lykätä opintoja.

Seuraavassa pieniä vinkkejä, kuinka tukea opiskelijaa Ramadan-kuukauden aikana:

Kaikki opiskelijat eivät välttämättä koe erityistä nälän- tai janontunnetta. Moni tuntee kuitenkin väsymystä. Ramadanin aikana opiskelijat saattavat olla väsyneitä tai pahantuulisia. Tätä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti.

Opiskelupäivän aikaiset tauot voivat olla paaston aikana vaikeita. Muslimiopiskelija arvostaisi varmasti mahdollisuutta levätä rauhallisessa paikassa taukojen aikana. Rytminmuutosten takia muslimiopiskelijat saattavat nukkua öisin varsin huonosti. Paastoaminen muslimimaassa on helpompaa, sillä siellä työt loppuvat Ramadanin aikana aikaisemmin, jolloin ihmiset pääsevät kotiin lopettamaan paaston päivän osalta. Muslimimaissa valoisat kesäpäivät ovat lyhyempiä, ja niitä on vähemmän. Suomessa Ramadan saattaa kesäaikana tarkoittaa 19-20 tunnin valoisaa aikaa.

Toiset opiskelijat rukoilevat ( myös Ramadanin aikana ) viidesti päivässä. Olisi siis hienoa, jos heille näytettäisiin mahdollisuuksien mukaan paikka ruokoilla. Usein opiskelijat ovat ujoja kysymään, joten opettajan aloite asiaan saattaa olla paikallaan.

Olisi myös tärkeää yrittää välttää voimakkaita ihmetyksen tai epäuskon reaktioita paastoamista kohtaan.

Ei ole myöskään kohteliasta kysyä, miksi jotkut opiskelijat eivät paastoa. Itseasiassa monet muslimit eivät paastoa. Yksi syy voi olla esimerkiksi kuukautiset, ja siitä tuskin moni on innokas kertomaan muille. Muita syitä voivat olla esimerkiksi terveydelliset syyt, raskaus, matkustaminen tai korkea ikä.

Lopuksi, monet muslimit olisivat varmasti iloisia jos Ramadanista puhuttaisiin yhdessä. Näin myös opiskelutoverit ymmärtäisivät, mihin Ramadan ja paasto liittyy. On syytä muistaa, että muslimit eivät paastoa pakosta. He tekevät sen vapaaehtoisesti, ja monet jopa odottavat sitä koko vuoden!

Tärkeä, vaikea äitienpäivä

Posted on by
2

Ellille

Koulussa oli kivaa! Sai kavereita, seuraa, leppoisaa jutustelua. Oli toisia, saman ikäisiä lapsia, joilla ei ollut koko ajan kiire tai ”tärkeää tekemistä”. Naurettiin, leikittiin, pelattiin.

Lapsen haaste on pärjätä lapsijoukossa. Olisi kiva olla tykätty! Kuusikymmenluvulla olin kuitenkin kummajainen yksinhuoltajan lapsena. Ja vielä isä-yksinhuoltajan. Outo lintu. Selustassa vähemmän aikuisia, vähemmän voimaa ja hoivaa. Aina eväät, tumput, luistimet unohtuneina.

Äitienpäivänä opettaja puhui kauniita sanoja äideistä: miten ihania rakkaat äidit meille ovat ja miten he hoitavat meitä. Alettiin tehdä äitienpäiväkortteja, jokainen sai taitetun puhtaan kartongin. Minulle tuli pala kurkkuun.

Oli siitä ennenkin puhuttu, kaikkien piti se kyllä tietää. Äkkiä sellaiset seikat katoavat toisten lasten mielestä. Kaikilla kahdensanvuotiailla on äiti, lasten kokemuksessa. Itsestään selvä asia. Äiti on maailman keskipiste. Onhan se pakko olla? Mutta että opettajakin ohittaa sen.

Olin ihan hiljaa, kunnes joku havaitsi jumini. Ei minulla ole äitiä, mutisin. Ja ennen kuin opettaja ehtii sanoa mitään, kuuluu luokasta: Miten niin ei ole äitiä? Kaikilla on äiti! Ja niin pilasin koko luokan iloisen tunnelman. Se muuttui kireäksi, ärtyneeksi hämmennykseksi. Tuijotin pulpettia etten näkisi kasvoja ja odotin ensimmäistä ivaa. Ja minä kun niin halusin, että kaikilla olisi hyvä mieli.

Kelle minä tän kortin teen? Enkelille? Haudalle? Isälle? Oikeaa vastausta ei ollut. Mistä minä olisin tiennyt. Tarvitsin apua, enhän voinut tehdä korttia olemattomalle. Olisi kai ollut parasta tehdä niin ja säästää muut hämmennykseltä.

Mun äiti on kuollut, sanoin kuitenkin päättäväisesti. Kauhistuneita, inhon sekaisia ilmeitä, kuten aina. Ne viestivät että olen tyhmä ja tylsä kun puhun tällaisia. Kuka sua sitten muka hoitaa? sanoi joku, ja halusin paeta. Halusin unohtaa koko kahden vuoden takaisen kuoleman, äidin ja enkelit. Haluan olla kuin muut! Olen reipas. Keksin jotain.

Teen kortin Ellille, sanoin. Elli oli sukulaismummeli, joka oli tullut meille auttamaan. Elli sai korttinsa. Seuravana vuonna Elli oli lähtenyt. Sama näytelmä toistui. Jouduin kiemurtelemaan kiperistä ja satuttavista tilanteista yhä uudelleen.

Äitienpäivä on hieno päivä ja tärkeä juhla! Miten nautinkaan omien lasteni kanssa äitienpäivistä ja suloisista korteista. Äidit ovat upeita ja kiitoksensa ansainneet! Ja jos oma opettajani olisi heti alussa puhunut äitienpäivästä, että kiitetään jotakuta rakasta, läheistä, joka meistä huolehtii ja hoivaa, kuten äitiä, minulla ja kaltaisillani olisi ollut helpompaa. Lapsen vastuuksi ei jäisi olla ongelma ja ilonpilaaja, vaan asia olisi tehty normaaliksi.

Aikuiset unohtavat joskus erityislapset ja heidän näkökulmansa. Läheisenpäivä on ihan hyvä ajatus.

Kun vanhempi ja lapsi eivät puhu samaa äidinkieltä

Posted on by
1

Itse monikielisenä, kolmikielisen lapsen äitinä olen kiinnostunut siitä, miksi jotkut vanhemmat ovat päättäneet olla puhumatta äidinkieltään lapsilleen. On olemassa paljon kirjallisuutta aiheesta, että lapselle pitäisi puhua hänen omaa äidinkieltään. Päinvastaisia näkemyksiä en juurikaan ole tavannut.

Sellainen valinta, että päättää olla puhumatta lapselleen omaa äidinkieltään, herättää paljon keskustelua. Se on myös erittäin mielenkiintoinen kielellisestä näkökulmasta. Tästä syystä olen tehnyt vähän tutkimusta vanhempien välillä, jotka ovat päättäneet tehdä niin.

Ensinnäkin meidän on pyrittävä tekemään selvä ero äidinkielen ja ensimmäisen kielen välillä. Täällä äidinkieltä pidetään periaatteessa kielenä, jota perheen kotona puhutaan. Tämä voi tarkoittaa yhtä tai useampaa kieltä. Ensimmäinen kieli voi viitata ensimmäiseen kieleen, jonka lapsi oppii koulusta tai ulkopuolisesta ympäristöstä. Tämä voi olla sama kuin äidinkieli, tai myös joku aivan muu kieli.

Ulkomaalaiset määrittelevät usein äidinkielekseen kotona puhuttavan kielen ja ensimmäiseksi kielekseen sen, jonka he oppivat kasvaessaan uudessa kotimaassa. Esimerkkinä voi olla tapaus, jossa lapsi syntyy Suomessa kahdelle ranskalaiselle vanhemmalle. Vanhemmat puhuvat kotona ranskaa. Kun vanhemmat asettuvat Helsinkiin, niin lapsi kasvaa oppien suomea. Lapsen etninen kieli ja äidinkieli on ranska, ja hänen ensimmäinen kielensä on suomi.

Useat monikieliset perheet päättävät kasvattaa lapsensa monikieliseksi. Toiset perheet sen sijaan päättävät puhua lapselleen vain yhtä kieltä, vaikka he olisivat kotoisin kahdesta eri kielellisestä taustasta. Saatetaan myös puhua kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan vanhemman äidinkieli. Joidenkin vanhempien mielestä on yksinkertaisesti helpompaa puhua kotona vain yhtä kieltä jokaisen perheenjäsenen kanssa. Jos on esimerkiksi useita vuosia puhunut kotona jotain muuta kuin omaa äidinkieltään, saatetaan kielen vaihto lapsen takia kokea vaikeaksi. Näin voi myös yrittää välttää sen, että lapsi ei pystyisi kertomaan tarpeitaan toiselle vanhemmalle, joka ei välttämättä ymmärrä lapsen vahvempaa kieltä.

Siirtyminen maasta toiseen ei aina ole ihmisen vapaa tahto. Pakotettu muutto pois kotimaasta saattaa kehittää ihmiselle trauman, eikä hän halua enää puhua äidinkieltään. Jotkut diasporista tulevat vanhemmat kokevat, että heidän lapsillaan on vaikeuksia samaistua vahempiensa synnyinmaahan, mutta myös uuteen kotimaahan.

Kirjailija Ijeoma Umebinyuo on sanonut: ”Tässä siis olet. Liian ulkomainen kotiin, liian ulkomainen tänne. Ei ole tarpeeksi kumpaakaan.” On myös ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti enää ole tunnesidettä synnyinmaahansa ja he tuntevat uuden maan enemmän kodikseen. Voi myös olla, että vanhemmilla ei ole mitään syytä palata kotimaahansa, joten he haluavat, että heidän lapsensa oppivat kielen, josta he voivat todella hyötyä. Ja se ei välttämättä ole vanhempien äidinkieli.

Erään käsityksen mukaan lapsille ei tulisi puhua muuta kuin omaa äidinkieltään, koska muutoin he oppivat epävirallisia tai epäidiomaattisia lauseita. Se, että joku puhuu muuta kuin äidinkieltään lapsilleen, ei välttämättä tarkoita, että hän opettaa sen keskinkertaisella tavalla. Monet ihmiset puhuvat useita kieliä äidinkielenään. Esimerkiksi kuurojen lasten tiedetään hyötyvän suuresti varhaisesta altistuksesta viittomakielelle, vaikka he saisivat altistuksen vanhemmiltaan, joille viittomakieli ei ole äidinkieli. Moni puhuu myös äidinkieltään heikosti; syntyperäisyys ei aina ole varmuus siitä, että kielitaito on täydellinen. Taito riippuu monista tekijöistä, kuten vanhemmista, peruskoulutuksesta ja ympäristöstä.

Jotkut ovat kritisoineet, että kun vanhemmat jättävät puhumatta äidinkieltään lapselle, irrottavat he lapsensa omasta kulttuuristaan. Tämä ei välttämättä ole totta. On monia maita, joissa virallinen kieli on paikallisen kielen sijaan kolonialismin aikainen kieli. Ihmiset eivät kuitenkaan vieläkään pidä vanhaa kolonialistista kulttuuria omanaan. Hyvä esimerkki on Nigeria, jossa englanti on virallinen kieli, mutta tämä ei tarkoita sitä, että nigerialaiset jakaisivat brittiläisen kulttuurin.

Monikielisyys- ja kulttuurisuus on varsin monimutkainen asia, joten kielen valinta on hyvin riippuvainen olosuhteista ja ihmisistä. Samalla tavalla perheillä on paljon erilaisia tarinoita, jotka muokkaavat heidän tapojaan kasvattaa lapsia. Mikä toimii yhdessä perheessä, ei välttämättä toimi jossain toisessa.

Chiara Costa-Virtanen – Kulttuuritulkki
Keskityn ihmisten välisiin kulttuurieroihin, ja pyrin tiedonkeruun avulla ratkaisemaan haasteita kuten kotoutumista ja tasa-arvoa.

Vauvavuoden ei kuulu olla ihan kamala

Posted on by
9

Viime aikoina mediassa ja sosiaalisessa mediassa on puhuttu paljon pikkulapsiajan vaativuudesta. Yksi kirjoittaa blogissaan vauva-ajan olevan täyttä paskaa, kaikki on pelkkää itkevää vauvaa. Toinen avautuu keskustelupalstalla siitä, että vauvan kanssa onkin kamalaa, oman elämän menettäminen ja vastuu ahdistaa ja kitisevä vauva herättää lähinnä negatiivisia tunteita. Televisio täyttyy keskusteluohjelmista, joissa uupuneet vanhemmat tukevat toisiaan ja antavat vinkkejä, miten selviytyä ruuhkavuosista hengissä.

On hienoa, että meidän ei enää tarvitse esittää olevamme supervanhempia, jotka selviävät mistä vain. On hienoa, että voi julkisesti myöntää olevansa puhki ja poikki ilman, että tarvitsee pelätä tulevansa lynkatuksi. Usein tällaiset tarinat kirvoittavat muilta myötätuntoa ja ymmärrystä, kommentteja siitä, että tuollaista meilläkin oli, tsemppiä. Lapsen syntymään liittyy aina suuria mullistuksia: uudenlainen vastuu, muuttuvat prioriteetit, vanhemmaksi kasvaminen ja niin edelleen. Useimmat kokevat tässä vaiheessa jonkinasteisen kriisin tai ainakin käänteen. Mutta missä menee tavallisen vauva-ajan hankaluuden ja liiallisen rankkuuden raja? Aivan kaikki tapahtumat ja tuntemukset vauva-aikana eivät ole tavallisia, sellaisia mistä muutkin ovat hyvin selvinneet.

Ensinnäkin ihmiset, vanhemmiksi tulevat, ovat erilaisia. Meillä on perimästämme ja elämänkokemuksistamme johtuen erilaiset kyvyt selviytyä vaikeuksista. Toiset meistä kuormittuvat tilanteesta, josta joku toinen selviäisi vaurioitta. Meillä jokaisella on stressinsietokyvyn raja, jonka ylittyessä psyykkinen oireilu alkaa. On tärkeää nähdä ja tunnistaa omien tai läheistemme rajan ylittyminen – arvottamatta.

Vauva-aikaan liittyy vielä erityinen haavoittuvuus: noin 10–20 prosenttia äideistä sairastuu raskauden aikaiseen tai sen jälkeiseen masennukseen, ja viimeaikaisten tutkimusten mukaan myös isillä on kohonnut riski sairastua masennukseen vauva-aikana. Jatkuvasti surullinen, itkuinen tai ärtynyt ja toivoton olo ei kuulu normaaliin vauva-aikaan. Myös se, että vauva tuntuu jatkuvasti vieraalta ja herättää lähes yksinomaan negatiivisia tunteita, voi olla merkki synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Toisekseen, elämäntilanteet ovat erilaisia. Joissakin perheissä on kaksi vanhempaa ja laajat, auttamishaluiset tukijoukot. Toisilla tilanne on vaikeampi. Synnytyksen jälkeiselle masennukselle altistavat esimerkiksi huono parisuhdetilanne tai sosiaalisen tuen puute. Myös suunnittelemattomasti alkaneet raskaudet kasvattavat jaksamis- ja parisuhdeongelmien riskiä. Tutkimusten mukaan hedelmällisyyshoitojen seurauksena lapsen saaneilla voi olla huonompi luotto omiin vanhemmuuden kykyihinsä kuin luonnollisesti raskaaksi tulleilla pareilla. Kauan lasta toivoneet ovat voineet luoda vauvaelämälle ja omalle vanhemmuudelleen niin korkeat standardit, että kokevat väistämättä epäonnistumista ja pettymystä.

Kolmanneksi, vauvat ovat erilaisia. Synnynnäinen temperamentti määrittelee, kuinka herkkä vauva on reagoimaan ja kuinka intensiivisesti hän reaktionsa ilmaisee, kuinka aktiivinen hän on, kuinka helposti hän on rauhoitettavissa tai kuinka säännöllinen on hänen päivä- ja ruokarytminsä. Iso osa vauvoista on temperamentiltaan ”helppoja”: säännöllisiä, tasaisia, rauhallisia ja herkästi rauhoitettavissa. Noin 15 prosenttia vauvoista on temperamentiltaan haastavia – ja tällaisten vauvojen vanhemmuuskin on vaativampaa. Lisäksi terveydelliset ongelmat kuten ruoka-aineallergiat, koliikki tai refluksitauti voivat aiheuttaa sen, että vauva on normaalia itkuisempi ja rauhattomampi. Paljon heräilevät ja yöllä valvovat vauvat johtavat usein vanhempien syvään univajeeseen, joka altistaa mielenterveyden häiriöille ja vaikeuttaa vauva-arjen sujumista.

Olennaista on kuunnella herkästi sitä, miten minä juuri nyt voin ja minkälaiseksi koen vauva-arjen. Toisiin vanhempiin, toisiin vauvoihin ja toisiin perheisiin vertaaminen on turhaa – ihmiset, perheet ja vauvat ovat niin erilaisia. Jos minusta tuntuu siltä, että joku raja on ylittynyt, se on ylittynyt juuri nyt, juuri minun kohdallani. Silloin oikea toimintatapa on pyytää apua.

Avaa suu, kerro neuvolassa, miten oikeasti menee äläkä vastaa kysyttäessä vain ”ihan hyvin”. Käänny ystävien, sukulaisten tai naapurien puoleen. Neuvola voi ohjata tarvittaessa esimerkiksi kotiavun tai psykiatrisen tuen piiriin. Älä jää yksin syyttämään itseäsi epäonnistuneeksi. Äläkä kuvittele, että vauva-aikana kaikesta pitää selvitä ja että kaikki vaikeudet kuuluvat asiaan.

Att kunna erbjuda en trygg famn och äkta närhet är morföräldraskap som bäst!

Posted on by
Vastaus

Då min dotter berättade för mig att jag skall bli mormor, blev jag mycket glad. Tänkte då öatt som tur är jag till min profession barnmorska. Nu kommer min dotter att få svar på frågor och funderingar om graviditet och förlossning direkt av sin egen mor. I dag nästan åtta år senare kan jag ödmjukt konstatera att jag som blivande mormor inte då förstod vad morföräldraskap på riktigt innebar.

Efter att jag fick se mitt nyfödda barnbarn bara några timmar gammal, väcktes nya enorma känslor. Då insåg jag att min yrkesidentitet inte längre kunde styra mina personliga värderingar och anknytning till detta nyfödda barnbarn.

Under min yrkeskarriär har jag sett många nyfödda, men denna gång var det något som var annorlunda. Att ha detta lilla barnbarn i famnen kändes mycket speciellt och overkligt.

Långt senare förstod jag att jag omedvetet, men ödmjukt klätt av mig min professionella barnmorskeroll och öppet tagit emot min nya roll som nybliven mormor. En roll fylld av beundran, stolthet, förundran och spänning.

I dag är jag en stolt mormor till tre barnbarn. Glad och tacksam över möjligheten jag fått att uppleva denna nya roll. Rollen som jag personligen upplever som ett privilegium. Rollen som jag blivit tilldelad oberoende av tidigare erfarenheter eller professionell bakgrund. Rollen som tillåter mig att uppleva, beundra och förundras över mina barnbarns individuella utveckling samt möjligheten att få bekanta mig med deras unika personligheter.

I dag tycker jag mig ha en lite bredare insikt i vad morföräldraskap handlar om. Det viktigaste för mig som mormor är – att kunna erbjuda en trygg famn och mycket äkta närhet.

Kaikki eivät voi olla keskivertoa parempia!

Posted on by
1

Pieni poika harjoittelee pyöräilyä. Hän nousee pyörän selkään, polkee vimmatusti ja kaatuu. Silmistä roiskahtaa kyyneleet ja poika valahtaa asvaltille makaamaan. En halua enää yrittää, tämä on tyhmää. Pyöräily on tyhmää. Edellisen illan kuvitelmat täydellisestä pyöräsankarista eivät vastaa kömpelöitä jäseniä ja tasapainoa joka ei tottele. Oma itse ei vastaa sitä mitä kuvitteli.

On kipeää huomata, että elämä vaatii ponnisteluja ja asioiden opettelu toistoja ja harjoittelua. Mieli luo herkästi odotuksia, jotka eivät ole realistisia, eivät vastaa todellisuutta. Ihmisen osa elämässä onkin tulla tietoiseksi omista rajoitteistaan ja luoda itselle kohtuullisia tavoitteita. Tämä kasvamisen prosessi on joskus hyvinkin tuskainen ja vaivanloinen. Riittämättömyyden tunteissa helpottaa kuitenkin tieto siitä, että on keskeneräisyydessään hyväksytty ja jollekin rakas.

Valitettavasti hyväksyntä on harvoin niin ehdotonta kuin toivoisimme sen olevan. Lapsi lukee vanhempaa ja ympäristöään ja tekee päätelmiä siitä, millainen maailma on ja millainen itsen tulisi olla, jotta olisi hyväksytty? Vähitellen mieleen syntyy kuva siitä, millainen olisi ihanteellinen itse. Parhaimmillaan tuo ihanne voi toimia moottorina, tavoitteena, jota kohti kulkea. Joskus tuo ihanne on kuitenkin valitettavan kaukana siitä, mitä itse kokee olevansa. Silloin ihanteesta tulee raskas kanssakulkija. Vaativa piiskuri, joka ei anna palkintoja, vaan vaatii mahdottomia.

Myös temperamentti vaikuttaa siihen, miten kriittinen ihminen on itselle. Jotkut selviävät takaiskuista pienellä tunnevyöryllä. Toiset taas ovat herkempiä kritiikille ja ottavat vastoinkäymiset raskaasti. Jos pyöräily ei heti onnistu, yksi lapsi vie pyörän kellariin, eikä halua koskea siihen aikoihin. Toinen taas nousee nopeasti uudelleen pyörän päälle ja harjoittelee vimmatusti ja sinnikkäästi kunnes hallitsee taidon.

Ympärillä oleva maailma luo oman osansa itseen kohdistuviin odotuksiin. Emme elä enää pienessä yhteisössä, vaan maailmasta löytyy loputtomasti kohteita joihin verrata. Media pursuaa ihanteita, joita tavoitella. Helposti voi käydä niin, että kun on jonkin asian saavuttanut, toinen paistaa vaillinaisena. Oman itsen voi kokea kuin vanhan asunnon, jossa yhden seinän maalaaminen paljastaa toisen puutteet. Nykyinen epävarmuus työpaikkojen osalta ei varsinaisesti auta asiaa. Olen kuullut nuorilta sellaista puhetta, että ysin keskiarvo ei riitä ja että omaa itseä pitää kyetä markkinoimaan, muuten ei pärjää. Vaikuttaa siltä, että ympäristö tankkaa nuoriin sellaista ajatusta, että oma paikka löytyy vain olemalla lähes täydellinen.

Täydellisyyden tavoittelu on vaarallista ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Pitkään jatkuessaan se voi altistaa masennukselle ja ahdistukselle. Uusi Bathin yliopiston tutkimus (2018) kertoo, että nuorten epärealistiset vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat kasvaneet. Samaan aikaan nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät pohjoismaissa ja muualla. Olisiko aika herätä tuijottamasta sairaita kaloja ja alkaa tarkastella, onko vesi saastunutta.

Yhteiskunta joka perustuu kilpailuun, voimistaa tarvetta erottua ja verrata itseä muihin. Kun pärjää keskiarvoa paremmin, itsetunto vahvistuu, jos taas pärjää huonommin, se laskee. Elämästä tulee kilpajuoksua, jossa maaliin pitää tulla kolmen parhaan joukossa. Totuus kuitenkin on, että kaikki ihmiset eivät voi olla keskiarvoa parempia. Tämä on tilastollinen mahdottomuus. Hieno saavutus elämässä olisikin, että huomaa olevansa jossain keskiarvoa huonompi ja silti arvokas.

Vastavoima nykyiselle perfektionismille on itsemyötätunto. Myötätunto ei ole kiinni siitä, että kuinka hyvin ihminen onnistuu tavoitteissaan. Itsemyötätuntoinen voi olla vaikka kaikki yritykset olisivat menneet täysin metsään. Siitä huolimatta ja sitä suuremmalla syyllä voi olla itselle ystävällinen. Itsemyötätunto vie pois itsen vertaamisesta toisiin ja kohti yleistä humaanisuutta. Kaikki ovat opetelleet joskus uutta taitoa ja useimmat ovat myös kokeneet epäonnistumista siinä. Ihminen kasvaa, kun omat rajoitteet voi tunnistaa hyväksyvässä ja rakastavassa ilmapiirissä.

Curran, T., & Hill, A. P. (2017). Perfectionism Is Increasing Over Time: A Meta-Analysis of Birth Cohort Differences From 1989 to 2016. Psychological Bulletin.