Kuka pelkää vauvaa?

Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta, että syntyvyys on Suomessa jyrkässä laskussa jo seitsemättä vuotta. Eurostatin tilastojen mukaan syntyvyys on laskenut erityisen voimakkaasti korkeimmin koulutettujen naisten joukossa.

Väestöntutkimuslaitoksella on jo muutaman vuoden ajan keskitytty pohtimaan, miksi ihmiset saavat lapsia nyt niin paljon vähemmän kuin vielä seitsemän vuotta sitten. Tämän vuoden perhebarometria varten toteutetuissa haastatteluissa kävi ilmi, että monilla on epämääräinen ajatus siitä, että kaikki ei vain ole vielä valmista vauvaa varten. Eräässä tanskalaisessa tutkimuksessa korkeakoulutetut naiset mainitsivat vanhemmuuden tärkeimmäksi edellytykseksi kypsyyden. Tutkimuksen keskimäärin 37-vuotiaista naisista iso osa ei vielä kokenut olevansa riittävän kypsä vanhemmaksi.

Samaan aikaan suomalaisessa (sosiaalisessa) mediassa elää vahvana vanhemmuutta ja lapsiperhe-elämää määritteleviä diskursseja. On kiintymysvanhempia, perhepetejä, taaperoimettäjiä, liinailijoita ja kantoreppuilijoita, kestovaippailijoita, sormiluomuvegaaniruokalijoita  – yleensä aina vain äitejä, jotka käyttävät kaiken aikansa ja energiansa kasvattaakseen tasapainoisen lapsen. Ei ihme, jos alkaa hirvittää ja lasten kasvattaminen tuntuu rakettitieteeltä, josta maisterinpapereilla ei selviä.

Nurinkurista tässä tilanteessa on se, että usein ne, joilla vauvan ja lapsen kasvattamisesta selviytymiselle ei ole erityisiä riskitekijöitä, pohtivat ja pelkäävät suoriutumistaan kaikkein eniten. Perheen perustamista lykätään määrittämättömään tulevaisuuteen, aikaan kun kaikki on valmista ja itse on vihdoinkin tarpeeksi kypsä. Valitettavan usein silloin käykin niin, että lasta ei kuulu, ja joudutaan turvautumaan henkisesti raskaisiin lapsettomuushoitoihin. Lopulta kaikki eivät halustaan huolimatta saa lasta.

Tutkijana, psykologina ja äitinä, joka on käynyt läpi uuvuttavan raskaan vauvavuoden ja on nyt nelivuotiaan maailman ihanimman olennon onnellinen vanhempi, sanon sinulle kypsyyttä odottava, lasta toivova ja pelkäävä ihminen: se EI ole rakettitiedettä. Se on rakkautta, rimanalituksia, raivareita, anteeksipyytämistä ja -antamista, onnistumista, paremmaksi tulemista, virheitä, armoa ja tajunnanräjäyttävää, sisuskalut ympärikääntävää onnea.

Ole itsellesi armollinen, ylitä välillä aita sieltä ihan matalimmasta kohdasta, virheitä et voi välttää, mutta ylivoimaisesti suurimman osan ajasta teet kaiken juuri oikein. Päätän kirjoitukseni Yhdysvaltain taannoisen presidentin hienoihin kampanjasanoihin: Yes we can!

Monesko kerta toden sanoo?

Lapsettomuuslääkärin mietteitäshutterstock_171251717

Unet ovat joskus hyvin todentuntuisia ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kuten uneni, jonka tässä kuvaan.

Unessani avasin joulukalenterin luukkua ja löysin sieltä kauniin sulkakynän. Mieleni valtasi kiitollisuus ja päätin heti kirjoittaa kirjeen. Eteeni ilmestyi tyhjä paperi eikä minun tarvinnut kuin hymyillä kynälle, niin ajatukseni piirtyivät yönsinisellä musteella paperille eheänä kaunokirjoituksena:

”Hyvä Joulupukki, olen Leena Lapsettomuuslääkäri Väestöliiton Turun klinikalta ja kirjoitan sinulle jälleen Joulun lähestyessä.

Miten voit? Vuosihan on jo pitkällä ja Joulu – lasten odottama juhla – lähestyy.

Olet varmaan pannut merkille kuinka syntyvyysluvut laskevat Suomessa. Lehdissä kirjoitetaan: ”Suomessa syntynyt tänä vuonna ennätysvähän lapsia”! Olen pohtinut, mahtaako lapsien loppumisen uhka jo näkyä Korvatunturilla tonttujen työmaalla lahjapajassa? Oletteko joutuneet pohtimaan tuottavuuskysymyksiä ja yhteistoimintaneuvottelukutsua?

Olet varmaan lukenut Väestöliiton perhebarometrin vuosimallia 2015 – siinä tutkija Anneli Miettinen pureutuu pohtimaan syitä syntyvyyden laskuun. Lastenhankinnan ”kulttuurisen maiseman” muutos osoittautui yhdeksi keskeiseksi tekijäksi. Monilapsinen perhe ei ole enää arvo eikä unelma.

Asiat eivät luonnollisestikaan ole mustavalkoisia – on myös suuri joukko perheitä, johon toivottaisiin lapsia, mutta toiveesta ei tunnut tulevan totta.

Kuten varmaan muistat, sydäntäni lähellä ovat juuri ne perheet, joissa lapsettomuus ei ole oma tietoinen valita vaan tahaton, ei toivottu elämäntilanne. Näiden perheiden vaiheita työssäni myötäelän ja haluni olisi tukea heitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Hedelmöityshoidot ovat vuosikymmenien saatossa tehostuneet – valtaosaa lasta toivoista voidaan tuloksellisesti auttaa. Joskus lapsettomuus ratkeaa ilman lääketieteellistä hoitoa tai ihan kevyesti auttamalla, mutta joskus joudutaan tekemään useampia hedelmöityshoitoja. Niissä tilanteissa kuulen aika ajoin kysymyksen: ”Milloinhan tämä onnistuu? Monesko kerta toden sanoo?

Silloin olen neuvoton – minulla ei ole tiedossani oikeaa vastausta. Tiedän vain, että toivosta ei kannata luopua.

Toivoisinkin – jos Kovatunturin tiedeyksikkö on työssään edistynyt – tänne Turun klinikalle sitä kristallipalloa, joka kertoisi oikeat suuntaviivat. Kulkeako eteenpäin vai vaihtaisiko kokonaan suuntaa?”

Havahdu hereille ja pohdin: Unet ovat unia, sadut satua. Ja kaikki tietävä kristallipalloni jäänee edelleen haaveeksi.

Siitä huolimatta tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että voin olla mukana tässä työssä, jonka ansiosta monen perheen Joulujuhla on saanut uutta väriä, eloa ja näkökulmaa.

Levollista Joulun odotusta jokaiseen kotiin!

Väestöliiton Helsingin lapsettomuusklinikka 30 vuotta

Syntysanat lapsettomuushoidoille Väestöliitossa lausui silloisen perhesuunnitteluklinikan johtaja tohtori Juhani Toivonen tahattoman lapsettomuuden psykososiaalisia aspekteja käsittelevässä seminaarissa 28.4.1980: ”Lapsettomuudesta kärsivien parien auttaminen on yhtä olennainen osa perhesuunnittelua kuin ehkäisyneuvontakin”.

kuva1 Lääkäri Outi Hovatta ryhtyi sanoista tekoihin ja käynnisti lapsettomuushoidot yhdessä pienen mutta innostuneen ryhmänsä kanssa syksyllä 1986 hieman siivouskomeroa suuremmassa tilassa Kalevankadulla.
Suomen ensimmäinen IVF-hoidolla alkunsa saanut lapsi oli syntynyt pari vuotta aikaisemmin ja Väestöliitossa päästiin pian mukaan kehityksen kärkeen.

Jokainen onnistunut hoito oli juhlan paikka. Vuonna 1989 alkoi jo 47 uutta raskautta ja oma spermapankki aloitti toimintansa.

Lahjamunasoluhoidot  aloitettiin vuonna 1991 ja mikroinjektiot (ICSI) 1993. Sijaissynnytyshoidot tulivat ajankohtaisiksi 1990-luvun alussa ja alkiodiagnostiikkaa alettiin kehittää.

Toiminnan ensimmäinen vuosikymmen oli voimakasta kasvun aikaa. Hoitomenetelmien kehittyessä yhä useammat ihmiset saivat apua. Hoitojen määrä kymmenkertaistui. 1990-luvun lopulta hedelmöityshoitojen määrä tasaantui.

Hoitotulosten edelleen parantuessa huomio kiinnittyi kaksos- ja kolmosraskauksien suureen määrään ja riskien lisääntymiseen. Klinikkamme oli etulinjassa siirryttäessä turvallisempiin koeputkihedelmöityshoitoihin siirtämällä vain yksi alkio kerrallaan kohtuun. Klinikkamme tutkijat yhteistyössä HUS Naistenklinikan tutkijoiden kanssa saivat pääpalkinnon hedelmöitysalan suurimmassa vuotuisessa kongressissa ESHREssä, Göteborgissa vuonna 1998 yhden alkion siirtoa käsittelevästä tutkimuksestaan.

Pioneerivuosien jälkeen hoitomenetelmät ovat vakiintuneet ja hoitotulokset koko ajan parantuneet. Hoidoissa olemme keskittyneet helppouteen ja vaivattomuuteen potilaan kannalta ja samalla laboratoriossa sukusolujen käsittely ja -viljely on kehitetty huippuunsa. Tämä päivänä jopa 80 % hoitonsa aloittaneista saa toivomansa lapsen. Hoitotuloksemme ovatkin erinomaiset ja suomalaisten klinikoiden vertailussa aivan kärkipäässä.

lapsettomuus_kaavio

Uusin palvelumme asiakkaidemme hoidon tueksi on digitaalinen Kaiku® Health –palvelu hoidon seurantaan ja potilasviestintään. Meille on kaikkein tärkeintä olla lähellä potilaitamme. Tavoitteemme on, että Kaiku Healthin avulla potilaat tavoittavat meidät sujuvasti ja pystyvät seuraamaan hoitojensa etenemistä vaikka kotisohvalta tai työpaikalta. Kaiku Health on vastauksemme potilaiden muuttuviin odotuksiin digitaalisista palveluista osana hoitoa. Haluamme olla etulinjassa kehittämässä digitaalisia ratkaisuja, jotka mahdollistavat myös meille klinikalla hoitojen tulosten ja potilaan elämänlaadun seuraamisen järkevällä tavalla.

Asiakkaidemme antama palaute kannustaa meitä jatkuvasti parhaaseen niin hoitojen teknisessä toteutuksessa kuin empaattisessa, ystävällisessä ja asiantuntevassa kohtaamisessa. Huipulla on hyvä olla ja olemme ylpeitä Suomen vanhimmasta klinikastamme. Yli 11 000 lasta on saanut alkunsa Väestöliitossa tehdyistä lapsettomuushoidoista!

lapsettomuusblogi_ams

Klinikan henkilökunta virkistäytymässä Suomenlinnassa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Klinikan henkilökunta virkistäytymässä Suomenlinnassa.

Sinkun perhearvot

Sinkku ja perhearvot

Kuva: Playbuzz-sivusto

Sinkkuystäväni kertoi, että sukulainen kuvasi hänen perheettömyyttään arvovalinnaksi. Sukulainen oli nähnyt nuorena naimisiinmenon ja perheen perustamisen jokaisen omana valintana. ”Sinkulle jäi omaa nautintoa tavoittelevan bilettäjän rooli”, ystäväni totesi.

Perheettömällä voi olla perhearvot. Perheetön voi yli kaiken haluta parisuhteen, lapsia, avoliiton tai avioliiton. Perheetön voi pyrkiä arvojensa mukaiseen elämään deittaamalla, etsimällä aktiivisesti kumppania ja heittäytymällä uuteen suhteeseen, vaikka pettymykset pelottaisivat. Muiden silmissä villiä elämää viettävä yksineläjä voi tehdä kaikkensa, jotta hän olisi tavoitettavissa ja kohdattavissa, ja löytäisi ihmisen, kenen kanssa voisi perustaa perheen. Bilettävä tai deittaileva sinkku voi joskus nähdä enemmän vaivaa perhearvojensa eteen kuin sellainen perheellinen, joka elää esimerkiksi työlleen.

Arvojen mukaisen elämän sanotaan lisäävän onnellisuutta. Parisuhdetta ja perhettä toivova sinkku voi kokea olevansa pattitilanteessa. Hän tietää minkälaista elämää hän haluaisi viettää, mutta kokee, ettei hyvistä yrityksistä huolimattakaan ole päässyt toivottuun lopputulokseen. Torstai-illan treffit voivat olla valovuosien päässä siitä tunteesta, että tämän ihmisen kanssa ollaan sielunkumppaneita ja hankitaan lapsia.

Parisuhteen löytämiselle ei ole yläikärajaa. Kaiken ikäiset voivat etsiä kumppania ja muodostaa kahden aikuisen perheen tai uusperheen. Sen sijaan biologisten lasten suhteen jokainen sinkku joutuu kohtaamaan omat rajansa. Suomalaisista vain 15 prosenttia ihannoi lapsettomuutta.

Tahattomaan lapsettomuuteen on voinut johtaa esimerkiksi parisuhteen päättyminen hetkellä, jolloin perheen perustaminen olisi ollut ajankohtaista. Tai hedelmällisessä iässä ei löytynyt sopivaa kumppania. Toisaalta lasten saaminen yksin on ainakin jossain määrin mahdollista nykyään. Naiset voivat yrittää raskaaksi tulemista hedelmöityshoitojen avulla tai yksineläjä voi adoptoida lapsen. Kumpikin sukupuoli voi myös sitoutua tuki- tai sijaisperhetoimintaan tai esimerkiksi kummilapsiin. Perhearvoja voi toteuttaa vapaaehtoistyössä tai uravalinnassa. Perhekaipuu ei välttämättä tyydyty muiden lapsia hoitamalla, mutta sitoutuminen lapsiin voi helpottaa hoivan tarvetta. Ihmisen on hyvä pyrkiä vaikuttamaan niihin asioihin, joihin hän tällä hetkellä pystyy vaikuttamaan.

Toivosta kiinni pitäminen on perhearvojen mukaista elämää. Toivo voi näyttäytyä kumppanin etsimisenä. Kumppanin etsimiseen kuuluu aina myös itsetutkiskelua ja aikaisempien pettymysten käsittelyä. Joskus perhearvoista kertoo myös epätoivo: ”Olen oikeasti motivoitunut antamaan mahdollisuuden toiselle ihmiselle. Menen treffitapahtumaan, vaikka se ei olisikaan minun juttuni.”

Perhearvojen mukainen elämä on asettumista kaipuun ääreen. Läheisyyden kaipuuta, kumppanin kaipuuta tai lapsen kaipuuta ei tarvitse torjua pois. Jos kumppania ei ole vielä löytynyt, oman itsen kuunteleminen voi olla tilan antamista surulle ja harmille. Todellisen elämän ja oman ihanne-elämän ristiriita aiheuttaa väistämättä tyytymättömyyttä.

Suomalaiset ja kansainväliset tutkimukset osoittavat, että suurin osa sinkuista haluaisi parisuhteen ja lapsia. On tärkeää tunnistaa se ristiriita, jossa perhettä kaipaavat sinkut elävät. Heidän elämänsä ei ole tältä osin sen näköistä, mitä he itse toivovat. Eikä se useimpien kohdalla ole oma valinta.

Lähteet:

  • Kontula, O. (2009) Parisuhdeonnen avaimet ja esteet. Perhebarometri 2009. Väestöntutkimuslaitos, katsauksia E38/2008.
  • Miettinen, A. & Rotkirch, A. (2008) Milloin on lapsen aika? Lastenhankinnan toiveet ja esteet. Perhebarometri 2008. Väestöntutkimuslaitos, katsauksia E34/2008.
  • Miettinen, Anneli. 2015. Miksi syntyvyys laskee. Suomalaisten lastensaantiin liittyviä toiveita ja odotuksia. Perhebarometri 2015. Väestöntutkimuslaitos. Katsauksia E49.
  • Poortman, A. & Liefbroer, A. C. (2010) Singels´ relational attitudes in a time of individualization. Social Science Research, 39(6), 938–949.

 

 

Lahjan antamisen ja saamisen riemu

pakettiLapsettomuuslääkärin mietteitä

Joulun aika tuo mieleen lapsuusmuistoja: Ihka ensimmäinen joululoma on lähestymässä. Viimeisinä koulupäivinä askarrellaan. Muistan liisterin tuoksun, pahvin sinisen värin, kultapaperista leikatun tähden ja ihmeellisen kimmeltävän aineen, joka saa vanulumen hohtamaan.

Näitäkin tärkeämpänä muistona on opettajan kaunis kertomus siitä, kuinka Itämaan tietäjät toivat lahjoja vastasyntyneelle Jeesus-lapselle. Tämän kunniaksi myös kotien jouluun kuuluu lahjojen antaminen.

Vasta myöhemmin opin, että joululahjojen antamisen perinne on paljon vanhempi ja alkujuuriltaan pakanallinen. Sain kuitenkin tuon kertomuksen kautta oivalluksen siitä, kuinka lahjojen antaminen onkin omia joululahjahaaveita tärkeämpi.

Menneen joulun alla kävin mielenkiintoisen keskustelun erään munasoluja luovuttaneen naisen kanssa. Hän oli vakuuttunut siitä, ettei aio itse hankkia lapsia. Halu auttaa oli voimakas.

”Joku toinen, jolla ei ole mahdollisuutta saada ”biologisesti omaa” lasta, voi lahjasolun avulla liittyä sukupolvien ketjuun kokemalla äitiyden sekä antamalla vanhemmuuteen liittyvän henkisen perinnön lapselleen” hän totesi. Ja hetken mietittyään jatkoi: ”Vaikka mitään oikeudellista suhdetta solustani syntyneen jälkeläisen kanssa ei synnykään, tietoisuus elämän jatkumosta on itsellenikin tärkeä.”

Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että voin olla mukana tässä työssä. Lahja elämän alkamisen rakennusaineiksi on mittaamattoman arvokas.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Selittämätön lapsettomuus – selitä se minulle!

shutterstock_131965010Lapsettomuuslääkärin mietteitä

Rauhassa yrittämään”, kuului kehotus. Millainen on mieliala, kun rauhassa yrittää. Yrittää ja epäonnistuu. Yrittää ja epäonnistuu. Rauhallinen? Kuin tyyntä myrskyn edellä? Valkoinen Norsu katsoo ilmapuntaria: matalapainetta näyttää ennustavan.

Annan ja Antin kohdalla kävi niin kuin monelle muullekin. ”Rauhassa” yrittäminen ja toistuva epäonnistuminen söivät salakavalasti itsetuntoa. Koko kehossa tuntui syyllisyys, häpeä ja huonommuus. Voimat hakea apua tilanteeseen olivat loppua yrittämiseen.

Taaksepäin katsoessaan Anna totesi, ettei itsekään ymmärrä, miten siinä kului niin monta vuotta. Välillä asiasta puhuttiin, välillä vaiettiin visusti. Kaikkea yritettiin. Yritettiin pitää sisukkaasti yllä uskoa onnistumisesta. Välillä annettiin asian vain olla, yritettiin unohtaa ja elää ihan tavallisesti.

Jossain vaiheessa ajatus avun hakemisesta oli valmis sanottavaksi ääneen. Anna ja Antti pääsivät julkisen puolen sairaalaan hoitoarvioon ja saivat diagnoosin ”selittämätön lapsettomuus” tai ”määrittämätön hedelmättömyys”. Anna oli juuri täyttänyt 32 vuotta.

Olen kysynyt monelta potilaalta, miltä tuntuu, kun lapsettomuuden alkututkimuksissa ei löydy mitään poikkeavaa. Onko se hyvä vai huono uutinen?

Yhdestä näkökulmasta sen voi katsoa hyväksi uutiseksi: ei ole ehdotonta estettä raskaaksi tulemiselle eli mahdollisuus raskauden alkamiseen ilman hedelmöityshoitoa on olemassa.  Toisesta suunnasta katsottuna tilanne voi olla huolestuttava: taustalla voi olla sellainen häiriö hedelmöittymisessä, jota ei voi ennalta testata tai tutkia, vaan se selviää vasta hedelmöityshoitojen edetessä.

Antti kertoi minulle omista tunnelmistaan:
”Sanat ”selittämätön”, jota hoitava lääkäri käytti, ja ”määrittämätön”, joka tulostui järjestelmästä potilaskertomukseen, ovat piinallisia! Ne eivät anna vastatausta mihinkään. Olisin toivonut, että tilanteeseen olisi löytynyt jokin selitys. Jotain jolle olisi oikeasti voinut tehdä jotain.”

Selittämättömän selittämiseen ei ole sanoja.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Miten jaksaa, kun tuntuu toivottomalta?

fr12.7Väestöliiton klinikan väki toivoi, että kirjoittaisin tekstin, joka ”kannustaisi ihmisiä jaksamaan silloin kun tuntuu toivottomalta”.

Mitä voin sanoa tästä nyt, kun tarinamme on päättynyt onnellisesti? Helppohan se on täältä kehdon ääreltä huudella. Lisäksi lapsettomuusjaksoni oli aika lyhyt. Tulin raskaaksi kolmen vuoden yrittämisellä, kahdeksan kuukautta ensimmäisen lapsettomuushoidon jälkeen. Kaikkiaan lapsettomuushoitoja tehtiin neljä: kolme hormoniavusteista keinohedelmöitystä ja yksi koeputkihedelmöitys.

Yritetään.

**

Kun tuntui toivottomalta, sain voimaa tilastojen ja ihmeiden ajattelemisesta.

  • Jopa 70–80 prosenttia lapsettomuuden kokeneista pareista voi saada lapsen hedelmöityshoitojen avulla.
  • Myös ihmeitä tapahtuu. Joskus raskaus saa alkunsa, vaikka mitään mahdollisuutta ei pitäisi olla, kun kaikki toivo on jo heitetty.

Tilastot ja ihmeet olivat kuitenkin myös pahinta mitä tiesin. Ne esiintyvät lähes poikkeuksetta kommenteissa, joilla lapsettomille pyritään antamaan toivoa.

Kun muut viittasivat tilastoihin ja ihmeisiin, tunsin liukuvani yhä syvemmälle yksinäisyyteen. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt, miten hädissäni ja epätoivoinen olin. Tuntui, ettei hätääni otettu tosissaan. Etten olisi saanut olla hädissäni. Olihan todennäköistä, ettei minulla ollut syytä huoleen. Ja jos kävisikin niin, että olisin tilastojen väärällä puolella, oli vielä olemassa ihmeet.

Niin, tilastot ja ihmeet kannustivat jaksamaan vain silloin, kun sain ajatella niitä omassa rauhassani.

**

Lapsettomuudesta kumpuavaa toivottomuuden tunnetta oli helpompi pitää loitolla, jos omaa hyvinvointia helpotti niissä asioissa, joihin – toisin kuin lapsettomuuteen – oli mahdollista vaikuttaa.

Mutta siihenkin päti sama juttu kuin tilastoihin ja ihmeisiin. Se ei auttanut ennen kuin sen sai tajuta itse – ajan kulun ja oman kokemuksen kautta ymmärtää, ei vain kuulla muilta tai lukea jostain.

Oli sietämätöntä kuulla sanat stressi, rentoutua tai asenne. Ensimmäisen keinohedelmöityksen jälkeen kuitenkin tajusin, että vaikka omasta hyvinvoinnista huolen pitäminen ei auta tulemaan raskaaksi, se tekee raskautumisen odottelusta huomattavasti helpomman kestää.

**

Vaikka jokaisen on löydettävä ja oivallettava omat jaksamisen apunsa itse, luulen että  muiden kokemuksista ja vinkeistä olisi lohtua niille, jotka parhaillaan painivat lapsettomuuden kanssa. Ei vielä yhden ihmisen kirjoittamana, koska on niin monia kokemuksia ja tapoja kokea, mutta useammista näkökulmista. Jos suinkin haluat ja ehdit, jätä pliis terveisesi kommentteihin tuonne alle.

Tässä hengessä siteeraan kahta ajatusta, jotka ovat kuulostaneet minusta erityisen viisailta.

Ensimmäisen sanoi Sara kommentissaan tähän blogiin:

Jaksaisin tätä aika monta vuotta vielä jos joku voisi luvata että lopulta se onnistuu, mutta eihän sitä voi luvata kukaan … Elämä vain on kertakaikkisen epävarmaa tässäkin suhteessa … en voi mitenkään takertua sellaiseen ajatukseen että aivan varmasti se vielä tulee. Ajatus, josta saan enemmän tukea ja voimaa menee näin: Todennäköisesti (ei aivan varmasti, mutta todennäköisesti) mä tulen jotenkin selviämään ja mulla on mahdollisuus onnelliseen ja rikkaaseen elämään siinäkin tapauksessa että lasta ei tule.

Toinen ajatus on Ässältä, kesällä New Yorkin -kurssilla tapaamaltani lapsettomalta naiselta – häneltä jonka rinnalle mies oli ottanut nuoremman kakkosvaimon, jonka kanssa sai heti lapsia. Kun sanoin hänelle, että lapsettomuus on minusta elämän suurin ongelma, sellainen mitä ei ole korvattavissa millään muulla asialla, hän vastasi:

You really think so? No, we all have our own problems. Just think of I.M. [toinen kurssikaveri]. She has a daughter but her daughter hates her because I.M. is such a difficult person. Now, THAT I say is a BIG problem.

Ja lisää löytyy tietysti lapsettomien yhdistys Simpukan sivuilta.

Kaksi viikkoa

fr21.9Terveisiä meidän rappukäytävästä. Ollaan asuttu tässä kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, ja vasta nyt unohdin avaimet kotiin. Susi on noin 40 minuutin matkan päässä.

Kahden viikon päästä meillä on ehkä vauva. Laskettu aika on lauantai 4.10.

Viime viikonloppuna tuli täyteen 37 raskausviikkoa. Siinä kohtaa vauva kait lasketaan täysiaikaiseksi. En ajatellut, että rajapyykillä olisi merkitystä, mutta oli sillä. Aloin nukkua tosi huonosti.

Uni noudattaa nyt samaa kaavaa kuin neljä vuotta sitten niinä öinä, kun jouduin nukkumaan yksin meidän Macholandian kodissa keskellä sellaista ajanjaksoa, jolloin naapurustossa sattui useita yöllisiä murtoja: 1) Säpsähtelevää koiranunta aamun sarastukseen saakka. 2) Koiranunessa tehty ”tänä yönä ei taida tapahtua mitään” -havainto. 3) Autuas vajoaminen muutaman tunnin sikeään uneen.

Huonoista yöunista huolimatta olo päivisin on euforinen kuin joulukuinen Macholandia. Eteläisellä pallonpuoliskolla joulu ja vuoden pisin loma, noin kuukauden mittainen kesäloma, osuvat nimittäin samaan kohtaan. Ja kaikilla samaan aikaan. Vaikka vapaa alkaa vasta joulukuun puolivälissä, yleishöveli tunnelma on aistittavissa jo kuun alussa. Kaikki ovat pikkuisen rennompia, pikkuisen iloisempia ja pikkuisen ystävällisempiä kuin muina vuodenaikoina.

Megamaha aiheuttaa samantapaisia juttuja. Sen kanssa voi poiketa pissalle lähimmän ruokaravintolan vessaan, eikä kukaan osoita ”vain asiakkaille” -kylttiä. Ja kun kävelen kadulla, aika moni porttikongien päivystävistä alkoholisteista kysyy laskettua aikaa tai vauvan sukupuolta ja toivottaa onnea. Samoin tekevät ihmiset, joiden eteisissä käyn hakemassa kierrätysryhmistä bongaamiani ilmaisia tai tosi edullisia käytettyjä vauvan juttuja. Töissäkin kaikki varmaan vaan koko ajan hymyilisi, mutta sinne ei tarvi mennä!

Kaikesta keveydestä huolimatta olen kokenut myös muutaman täydellisen uupumuksen hetken. Viimeisin sattui torstai-iltana Hakaniemessä. Ylitin suojatietä kädessäni muovikassillinen vauvan lakanoita, kun yhtäkkiä tajusin, että kohta, ihan kohta, olen saavuttanut pitkän matkan pään.

 

 

PS: Yhden yllä kuvaillun macholandialaisen koiranuniyön jälkeen Susi löysi mun penaalin kukkapenkistä. Joku oli käynyt pihalla ja keplotellut penaalin työhuoneen pöydältä huoneen ikkunassa olevista kaltereista huolimatta, mutta hylännyt saaliin huomattuaan sen arvottomuuden. Vauva ei ehkä pääse tulemaan samalla tavalla huomaamatta.

Surullinen kukka

Image

Helou, täällä ylijakaja. Tällä kertaa nimiaisaa. Ja pitkästi.

Kuten useampaan kertaan mainittu (täällä, täällä, täällä ja täällä) olen ollut sitä mieltä, että jos meille tulee tyttö, sen nimeksi tulee Lily. Kirjoitettuna Lily eikä Lili, sillä Suden mielestä Lili on altis haukkumaväännöksille jonkun englannin kieleen liittyvän onomatopoeettisen jutun takia, jota en ihan tajunnut.

Olin käsittänyt, että Susi ja minä oltiin päätetty nimestä Atlantin rannikolla sijaitsevan Grapevine-nimisen ravintolan sisäpihalla. En muista tarkkaan milloin, mutta sen oli pakko olla vuonna 2009, luultavasti eteläisen pallonpuoliskon talvella. Varmaa on, että se oli ennen tammikuuta 2010, sillä hankaloitin hääjärjestelyjä haluamalla pöytiin ihan välttämättä liljoja, vaikkei ollut minkäänlainen lilja-aika (kiitos Jennin, niitä saatiin – lopputulos kuvassa).

Siellä Grapevinen sisäpihalla huvitettiin itseämme käymällä läpi kaikki maailman nimet, jotka toimii sekä suomeksi että englanniksi. Kun päästiin Lilyyn, se tuntui itsestään selvältä. Pojalle ei keksitty mitään.

Perjantaina ultran jälkeen kävi ilmi, että Lily-päätös kuului samaan kategoriaan kuin tiskikonepäätös, jonka todellinen luonne paljastui niin ikään äskettäin. Väärinkäsityksiä molemmat. Suden mielestä Lily on ihan kiva, mutta ihan ekaksi siitä tulee mieleen surullinen kukka.

(Tiskikonepäätös oli sellainen, että oltiin kumpikin käsitetty, että toinen meistä vastustaa tiskikoneen käyttöä, ja siksi tiskikone on seissyt käyttämättömänä siitä saakka kun muutettiin tähän asuntoon elokuussa 2012.)

***

Luulen, että voin saada taivuteltua Suden hyväksymään Lily-nimen, mutta olishan se nyt aiheellista, että kumpikin vanhempi pitäisi lapsen nimestä ilman taivutteluja.

Eli pitää miettiä uusiksi.

Susi ehdotti Sabine tai Simone. Sabine kuulostaa siltä kuin me oltais katseltu liikaa päiväaaikaan lähetettäviä saksalaisia tv-sarjoja. Simone on kai ihan ok, mutta en osaa kuvitella sitä suomenkielisen lauseen keskelle. Ja kuka haluaa, että lapsen nimi on ihan ok? Sen pitää olla just hyvä, ihan mahtava!

Ja nimeen olis kiva olla jonkinlainen suhde. Niin kuin Lilyyn mulla oli semmonen suhde, että se on Harry Potterin äidin nimi.

(Ja Lily on muuten myös Garpin siskon nimi John Irvingin Garpin maailma -kirjassa, tuli just mieleen. Hilpeä kaksikko: Lily Potter or murhattu ja Garpin sisko hyppää katolta.)

***

Haluaisin nimen, joka on konstailematon ja sievistelemätön ja lausutaan samalla tavalla suomeksi ja englanniksi. (Hätäpäissäni ehdotin jo että Ruth / Ruut, ja sehän ei kuulosta ollenkaan samalta mun suusta kuin Suden. Eikä mulla ole siihen minkäänlaista suhdettakaan. Eikä se mun mielestä ole just hyvä.)

Olis myös hyvä, jos nimeä ei olis jo lähipiirissä. Voisin tykätä Annasta, Aurasta, Ellasta, Minasta, Sarasta, tai Rebekasta, mutta ne kaikki karsiutui viimeistään tällä kriteerillä. Samoin Mona, josta Susi olis tykännyt. Ja sit mä tykkäisin Hannasta ja Allista, mutta niitä Susi ei halua.

Yksi noista ensin mainituista on muuten sudenpentujen äidin nimi. Kun karsin sen, Susi sanoi hövelisti, että sille olisi kyllä sopinut nimetä poika mun ex-miehen Herra Pekonin mukaan. HP:llä on kieltämättä tosi kiva etunimi, mutta helou en todellakaan haluaisi antaa sitä lapselleni.

***

Sitten käveltiin Freya-rintaliivimainoksen ohi ja muistin, että siitä nimestä oon tykännyt joskus aikanaan. Silloin ilman sen kummempaa suhdetta kuin että maailman pelottavimmassa Hiidenvirta -tv-sarjassa 80-luvulla oli yksi sen niminen hahmo. Ja myöhemmin se oli ystävän ystävän lapsen nimi.

Nythän Freya/Freja, skandinaavisen mytologian hedelmällisyyden jumalatar, olis mitä osuvin. Taikauskoisempi vois jopa alkaa spekuloida, mitä kaikkea voi tapahtua, jos lapsesta ei luvata tehdä Freyaa.

Susi tykkäsi heti ja kutsuu nyt vauvaa nimellä Lil’ Frey.

Mäkin melkein varmasti tykkään. (Freyasta – Lily-Freya olis, hmmm.)

Mutta vähän toi F-kirjain tekee Freyasta ei-konstailemattoman. (Ja silti en haluais myöskään suomenkielistä vastinetta, Reijaa. Jonka myös Susi hylkäsi suoralta kädeltä.)

Ehkä vauvasta näkee sen synnyttyä, mikä sen nimeksi pitää laittaa?

 

 

Tyttö vai poika

Kuva

Meillä on perjantaina rakenneultra (tämän linkin ”toinen tutkimus”). En osaa enää tosissani ajatella, että jotain voisi olla pielessä tai mennä pieleen, vaikka niin voi käydä koska vaan.

Nyt mietin, onko oikeasti hyvä saada tietää etukäteen, onko meille tulossa tyttö vai poika. Vaikka ei sitäkään voi ihan varmaksi saada tietää pelkän ultran perusteella. Mutta aika hyvät mahkut kuitenkin.

Aluksi me oltiin molemmat sitä mieltä, ettei haluta tietää.

Eikä mun nytkään tarvi saada tietää sen takia, että voisin alkaa ostella vaaleansinisiä tai vaaleanpunaisia juttuja. Ei niin, etten välttämättä ikinä osta yhtään vaaleansinistä tai vaaleanpunaista juttua, en vaan osaa kuvitella ostavani mitään syntymättömälle vauvalle. (Mulla on siis edelleen ne 8 000 kaveria, joilla on yhteensä 20 000 lasta. Luulen, että me hukutaan riepuihin.)

Musta tuntuu, että mun tarvii saada tietää sikiön sukupuoli perjantaina sen takia, etten osaa enää ollenkaan ajatella, että meille voisi tulla poika. (Paitsi järjellä siis.)

Our baby on ollut she siitä lähtien, kun se mainittiin eka kerran vuonna 2009, melkein kaksi vuotta ennen kuin sitä ruvettiin yrittämään.

Kun tein vuonna 2010 kaverin polttareissa kymmenen vuoden aarrekartan (kuvassa), Susi kysyi miksi olin peittänyt lapsen naaman lehtileikkeellä. No tietysti siksi, ettei lapselle tulisi paha mieli siitä, että olen kuvitellut sen tietyn näköiseksi!

Voikohan pojalle tulla paha mieli siitä, että olin kuvitellut saavani tytön?

Tää kaikki on aikamoisen spekulatiivista. Olen varma, että olen ihan yhtä onnellinen pojasta kuin tytöstä. Ja jos vanhemmat on onnellisia lapsestaan, on epätodennäköistä, että lapsi saa psyykkisiä ongelmia kuvasta, jonka sen äiti on leikannut naistenlehdestä sata vuotta sitten.

Silti semmoinen olo, että olis parempi, jos tietäisin ennemmin kuin myöhemmin.