”Rakkauteen kuuluu pakkomielteistä käytöstä ja se voi pilata elämän, kuten päihteiden käyttökin” (Lucy Brown, Neurologi)

Kun rakkaus iskee, se on valtavaa, ihanaa ja elämää suurempaa. Elämä ja eläminen näyttäytyvät vaaleanpunaiselta, loputtomalta ja valoisalta. Rakastuminen on tunne joka ottaa meidät haltuunsa ja ohjaa käyttäytymistämme. Kokemus on yleensä alussa hyvinkin myönteistä ja elämänhaluista. Varsinkin jos molemmat osapuolet kokevat ja tuntevat saman.

Rakkauteen liittyy joskus myös kipua ja pelkoa, jatkuvaa kaipausta, hätää jätetyksi tulemisesta ja oman minuuden katoamista. Voiko sitä silloin enää kutsua rakkaudeksi?

En tiedä.

Mutta terapeuttina asiakastyössäni voin kuitenkin todeta, että monet ihmiset joutuvat tämän kyseisen mielentilan orjiksi. Tämä on ilmiö joka muistuttaa muodoltaan riippuvuutta enemmän kuin tervettä intohimoa ja välittämistä. Tunne joka alun perin kuvaa rakkautta muuttuukin tuskalliseksi kokonaisvaltaiseksi hädäksi jossa pelko, että toinen jättää, on sanoinkuvaamattoman ahdistavaa. Tunne on jatkuvaa ja käyttäytymisessä (oireilussa) on piirteitä riippuvuudesta. En puhu läheisriippuvuudesta, joka sijoittuu toisen ihmisen sairaskuvan huolehtimiseen vaan läheisriippuvuudesta, joka perustuu yksinäisen ihmissielun kaipuun olla symbioottisessa vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa. Ilmiö jossa yksilö haluaa olla jatkuvassa kanssakäymisessä kohteen kanssa. Suhde muuttuu sairaalloisen tiiviiksi ja oma identiteetti katoaa. Kaipuu toisen ihmisen sisimpään ja yhteensulautumiseen valtaa koko olemuksen. Mikään ei riitä. Mikään ei auta. Mikään ei lohduta. Kaipuu on, vaikka toinen läsnä.

”Vaikka olen hänen seurassaan 24 tuntia vuorokaudessa, kaipaan häntä. Heräsin keskellä yöllä mielettömään ahdistukseen. Katsoin vierellä olevaa ihmistä ja olin aivan hädissäni siitä, etten pystynyt menemään hänen sisäänsä, olla yksi yhteen ja hengittää hänen kauttaan…”

Tämä on kuvaava ilmaisu siitä, miten kaipuu on loputon. Olemassaolo perustuu toisen ihmisen hyväksyntään (joka sitten ei kuitenkaan missään muodossa riitä).

Uskon että suhteissa, jossa mainittu läheisriippuvuus ilmenee, toinen osapuoli, johon riippuvuus kohdistuu, on jollain tavalla saavuttamaton. Ainakin henkisellä tasolla. Suhde on vuorovaikutukseltaan epätasapainossa. Toinen tekee kaikkensa saadakseen huomiota ja läheisyyttä vaikka toinen osapuoli on etäinen ja saavuttamaton. Ehkä kyseessä on vaikeus aitoon kohtaamiseen.

Ja mitä jos onkin näin?

Ihmisen keho muistaa olotilan, jossa on ollut symbioottisessa tilassa äidin kanssa kohdussa. Tätä turvallista ja täyttä tilaa emme ikinä sen jälkeen (synnyttyämme) pysty samalla tavalla kokemaan. Kehomme kuitenkin muistaa ja kaipaa jatkuvasti tätä samaa täydellistä kokonaisuutta, jonka silloin koimme. Kokemusta siitä, että on yksi yhteen toisen ihmisen kanssa. Uskon, että ihminen pyrkii löytämään tai etsii tätä oloa loppuelämänsä aikana tavalla tai toisella. Osalla ihmisillä tämä kaipuu kohdistuu pakopaikkoihin kuten esim. pelaamiseen, päihteisiin tai työhön. Ja osalla taas se ilmenee juuri mainitulla tavalla, rakkauden ja läheisyyden jatkuvana kaipuuna.

Läheiset, aidot ja hyvät kohtaamiset voivat eheyttää ja ennaltaehkäistä oireilua. Mutta tyhjä, ontto olo ihmisen kehossa ja epätietoisella tasolla mielessä on subjektiivinen kokemus ja voi kuitenkin, huolimatta perusturvasta, tuottaa elinikäistä ahdistusta ja pelkoa. Onttoa tilaa ei saada täytettyä.

Kaikilla on kyky kohdata elämänhaasteita rakkaudella. Sen löytää itsestään kun uskaltaa kohdata haavoittuvaisuutensa. Ja silloin tekee ehkä myös parempia valintoja ja on itsensä puolella.

Kukaan ei voi rakastaa meitä ehjäksi. Meidän on rakastettava itseämme.

********************
Mikaela Nyholm on ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti. Hän ottaa asiakkaita vastaan Väestöliiton Terapiapalveluissa, kielinä suomi, ruotsi ja englanti. Jos kaipaat apua, tietoa tai tukea elämän kriisitilanteissa, uupumisessa, syömishäiriöissä, läheisriippuvuudessa, nuoren aikuisen elämänhallinnassa ja parisuhdeongelmissa, voit varata aja hänelle www.vaestoliitonterapiapalvelut.fi.