Voinko rakastaa uudelleen?

Young widow lying in bed missing her husband, kuva Dreamtime

Kuolema kuuluu elämään. ”Elämän loppuun saakka” kestävässä parisuhteessa jompikumpi kumppaneista joutuu väistämättä kohtaamaan oman puolisonsa kuoleman. Se on sanoinkuvaamaton menetys.

Rakkaan mukana ihminen menettää sen osan itsestään, jota hän pystyi kokemaan ja toteuttamaan vain puolisonsa kanssa. Enää ei ole mahdollista kertoa sisäpiirivitsejä tai katsoa toista tietäen, että hän ymmärtää oman ajatuksen jo pienestä vihjeestä. Tutustuessaan jossain vaiheessa uusiin ihmisiin, leskeksi jäänyt saattaa kokea saman pettymyksen aina uudelleen: kenenkään muun kanssa ei ole mahdollista kokea juuri sitä samaa, kahdenkeskistä, ainutlaatuista aaltopituutta, kuin menetetyn puolison kanssa. Ei ole mahdollista kokea myöskään omaa itseä enää samalla tavalla kuin menetetyssä vuorovaikutussuhteessa. Jäljellä ovat vain muistot ja mielikuvat.

Surevaa ei välttämättä auta lohdun sanat siitä, että suru kyllä vielä helpottuu. Surusta irti päästäminen voi tuntua siltä, kuin päästäisi irti omasta menehtyneestä puolisostaan. Suruprosessiin kuuluu se, että mielenkiinto ulkomaailmaa kohtaan vähenee. On yleistä, että sureva tuntee kuolleen henkilön olevan edelleen läsnä, joko omassa mielessä tai jossain toisessa maailmassa. Ei ole epätavallista käydä keskusteluja menetetyn rakkaan kanssa omassa mielessä tai kuulla vaikka hänen askeliaan kotona.

Suruprosessiin kuuluvat  monenlaiset tunteet

On tavallista, että ihminen idealisoi  menetettyä rakastaan. Menetetty kumppani ei välttämättä ole mielessä kokonaisena itsenään, huonoine ja hyvine puolineen. Hyvät muistot korostuvat monesti puolison kuoleman jälkeen.

Sureva voi haluta säilyttää rakkaansa vaatteita ja tavaroita – ja myös henkisiä arvoja tai tiettyjä tapoja. Sureva voi miettiä monessa kohtaa, mitä kuollut toivoisi. Joskus voimakas samaistuminen omaan menetettyyn rakkaaseen voi estää elämän uudistumista. Menetetyn rakkaan tavaroista luopuminen tai uusien tapojen omaksuminen voi surijan mielessä tuntua lähes ”uskottomuudelta”, puhumattakaan ajatuksesta uudesta parisuhteesta.

Ylipäätään puolison kuolemaan liittyy usein syyllisyyden tunnetta. Syyllisyys voi liittyä menneen parisuhteen kulkuun ja ajatukseen siitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Mutta myös surun helpottuminen voi aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Voi tulla tunne, ettei ole riittävän hyvä kumppani, jos surun tunne vähenee. ”Yli pääseminen” voi jollain tiedostamattomalla tasolla tuntua jopa siltä, kuin hyväksyisi rakkaan kuoleman tai kuin olisi toivonut eroon pääsyä hänestä.

Puolison kuolema voi aktivoida myös aikaisemmat suruprosessit ja niihin liittyvät tunteet.

Rakkaan kuolema voi nostaa pintaan myös aivan toisenlaisia tunnelmia: raivoa siitä, että puoliso hylkäsi – tai halua etsiä syyllisiä puolison kuolemaan. On tärkeää voida käsitellä kaikkia esiin nousevia tunteita, jotta suruprosessi pääsee jatkumaan.

Myös ulkopuoliset reagoivat läheisensä suruun. He voivat pohtia, puhuuko leski heidän mielestään liikaa tai liian vähän kuolleesta. Heidän voi toisaalta olla vaikea tietää, miten suhtautua isoon menetykseen ja surevaan läheiseensä. Myös surun helpottuminen voi herättää tunteita muissa ihmisissä. Uuden puolison löytymisestä saatetaan iloita, mutta joskus se voidaan kokea myös loukkaavana tai paheksuttavana asiana – läheiset voivat haluta vielä pitää kiinni ajasta, jolloin kuollut oli täällä.

Suru kulkee mukana – myös uuteen parisuhteeseen

Psykoanalyytikko Otto Kernberg on kirjoittanut puolison kuolemaa seuraavasta suruprosessista. Kernbergin mukaan suruaika ei ole välttämättä rajattu, niin että suru olisi jossain vaiheessa loppuun surtu. Kernberg havaitsi tekemissään haastatteluissa sekä omien kokemustensa myötä, että suru voi muuttaa ihmisen persoonaa pysyvästi. Ihminen voi esimerkiksi samaistua menettämäänsä puolisoon rakentavalla tavalla. Se voi olla uusi, voimauttava suremisen muoto. Ihminen voi löytää uusia merkityksiä elämäänsä esimerkiksi jatkamalla rakkaansa elämäntyötä. Suru voi tulla esiin myös siten, että ihminen löytää uusia ulottuvuuksia elämästä, esimerkiksi taiteesta, uskonnosta tai ihmissuhteista.

Puolison kuolema johtaakin usein henkilökohtaiseen muutokseen: sureva voi haluta olla ”parempi” ihminen nykyisissä ja uusissa ihmissuhteissa. Uudessa parisuhteessa se voi olla voimavara. Ihminen voi haluta rikastuttaa uutta parisuhdetta niillä opeilla, joita hän on saanut edellisestä suhteestaan menetetyn puolison kanssa. Suruprosessi voi lisätä kiitollisuutta uudesta suhteesta ja mahdollisuudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Voi olla lohduttavaa myös ajatella, että menetetty puoliso olisi toivonut, että löydämme uuden onnen ja että menemme eteenpäin elämässä.

Kernbergin mukaan kyky rakastaa uudelleen helpottuu, jos ihminen voi hyväksyä surun pysyvänä prosessina, osana omaa itseä. Surun ei tarvitse loppua, mutta se saa uusia muotoja ja kypsyy elämän varrella. Jos uusi kumppani ymmärtää menetystä, sekin voi syventää uutta parisuhdetta. Ymmärrys edellyttää sitä, että uusi kumppani hyväksyy ja sietää sen, että henkilö tuntee edelleen kiintymystä menehtynyttä puolisoaan kohtaan.

Ymmärrystä tarvitaan puolin ja toisin: on tärkeää, että uusi puoliso voi myös omalta osaltaan kertoa, miltä hänestä tuntuu kumppaninsa aikaisemman puolison muisteleminen ja siihen liittyvä suru. Esimerkiksi aikaisemman, menehtyneen kumppanin tavarat ja valokuvat voivat herättää ulkopuolisuuden tunteita tai ärtymystäkin uudessa kumppanissa. Myös nämä tunteet tarvitsevat myötätuntoista ymmärrystä. Uusi rakkaus on uusi mahdollisuus kummallekin kokea itsensä rakastetuksi ja saada lohtua omiin tunteisiinsa. Turvallisessa parisuhteessa surukin saa elää ja löytää uusia ilmenemismuotoja, kuten kiitollisuutta uudesta parisuhteesta.

Lähteet:

Ikonen, P. (2001). Suru. Kirjassa: Psykoanalyyttisia tutkielmia, 99-106, Nuorisopsykoterapiasäätiö.

Kernberg, O. (2010) Some Observations on the Process of Mourning. International Journal of Psycho-Analysis, 91(3), 601-619.

Quinodoz, J-M. (2007) Teaching Freud´s ”Mourning and Melancholia”. Kirjassa: On Freud´s Mourning and Melancholia, ed. Fiorini, L.G. Bokanowski, T. & Lewkowicz, S., 179-193, Lontoo: Karnac.

Pitäisikö mun jäädä vai lähteä?

Jo pitkään parisuhdekeskuksen yksi luetuimpia tekstejä on ollut eron tunnusmerkit. Myös nettivastaanotoilla ja asiakkaiden kysymyksissä nousevat usein esiin samat teemat: Mistä tietää, että on aika erota? Onko vielä mahdollista palauttaa läheisyys parisuhteeseen? Mistä tunnistaa, ettei ole enää toivoa? Usein asiakkaat myös kysyvät suoraan työntekijältä, mitä heidän pitäisi tehdä. Toisinaan tämä ihmetyttää: Miksi ihminen pyytää täysin vierasta henkilöä tekemään näin isoja ratkaisun heidän puolestaan? Mistä tässä on kysymys?

On todella pelottavaa, kun kiintymys toiseen ihmiseen alkaa rakoilla. Sisäinen ristiriita on kalvava. Toinen puoli itsestä haluaisi haistattaa ja lähteä ja toinen tunnistaa oman tarvitsevuuden ja läheisyyden kaipuun. Vielä joitakin vuosia sitten olisi saatettu ajatella, että ristiriidan kourissa painiva kysymyksen esittäjä on läheisriippuvainen. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että ihmiselle on luontaista luoda jatkuva, kiintymyksellinen ja turvaa tuova side toiseen ihmiseen. Oma puoliso on turvasatama, joka luo tukikohdan muuten epävarmassa maailmassa. Kun kotisatama ei tunnu enää läheiseltä ja sen jatkuvuus on uhattuna, on ihminen hyvin ymmärrettävästi turvaton.

Harva asia on ihmiselle stressaavampaa kuin muutos, jossa vuosia jatkunut tuttu elämä on uhattuna. Voimakas stressi taas nostaa ihmisessä pintaan tarpeen turvaan ja toiseen säätelevään ihmiseen. Eroprosessissa olemme siis suurien vaikeiden tunteiden ja ahdistuksen kourissa ilman aiempaa tuttua turvasatamaamme. Onko siis ihme, että ihminen tässä kohtaa kysyy vieraalta ammattilaiselta, mitä pitäisi tehdä? Ei minusta.

Pitkäaikainen stressi vaikuttaa myös kykyyn ajatella. Saatamme kadottaa kyvyn pohtia useita asioita samanaikaisesti. Yhdessä hetkessä mieleen tulvii kaikki se hyvä, mitä suhteessa on ollut. Seuraavassa hetkessä taas nousee pintaan kaikki suhteen aiheuttama kipu. Eroa pohtiessa onkin tavallista, että jonain päivänä on ihan varma siitä, että lähtee. Seuraavana päivänä tuo varmuus onkin jo menetetty ja ahdistus palaa. Ristiriidan kannatteleminen on raskasta työtä. Se on kiduttavaa energiaa syövää heilahtelua puolelta toiselle.

MacDonald ja kumppanit (2017) tutkivat yli 200 seurustelevaa ja naimisissa olevaa ihmistä, jotka harkitsivat eroa. Yksi tutkimuksen tavoite oli katsoa kiintymyssuhteen merkitystä erotilanteessa. Tutkimuksessa nousi esiin, että ahdistuneesti kiintyneet kokivat eropohdinnassaan suurempaa ristiriitaisuutta. Heidän mielessään vaihteli tavallista voimakkaammin syyt sekä jäämiseen että lähtemiseen. Välttelevästi kiintyneiden eropohdintaa taas kuvasi muita suurempi välinpitämättömyys. He pyörittelivät mielessään tavallista vähemmän syitä eroon tai suhteeseen jäämiseen. Ahdistuneita oli aineistossa selvästi enemmän (50 %) kuin vältteleviä, joita oli 30 %. Tämän tutkimuksen pohjalta näyttää siltä, että voimakas ristiriita on hyvin tavallista eropohdinnoissa. Ahdistuneet voisivat eropohdinnassa hyötyä siitä, että yrittäisivät hillitä yliajattelua ja säädellä ahdistustaan tehokkaammin. Vältteleville taas voisi olla hyödyksi yrittää tutkia enemmän omia tuntemuksia ja syitä ihmissuhteessa jatkamiseen.

Eropäätös ei tapahdu yleensä minkään yksittäisen oivalluksen kautta. Monesti ihmiset etsivät järkiperäistä ratkaisua erokysymykseen. Moni on varmaan kuullut jonkun läheisen toteavan, että tässä ei ole mitään järkeä, kannattaisi varmaan lähteä. Aikaa kuluu, mutta mitään ei tapahdu. Myös ammattilaiselta kaivataan usein jotain ohjeita, kuinka tulisi toimia. Pettymys voi olla suuri, kun vastaanotolta lähtiessä ei ole saanut mitään selkeää ratkaisua.

Aika monesti jossain kohtaa eropohdintoja kipu käy liian suureksi ja ihmisen on pakko tehdä ratkaisu. Kun mieli ei pysty tekemään päätöstä, keho voi näyttää, että aika on kypsä. Joskus taas ratkaisuun voi avittaa suhteeseen liittyvä pettymys, joka katkaisee kamelin selän. Suuttumus voi tuoda sen verran energiaa, että ratkaisun pystyy tekemään.

Ero rakkaussuhteesta on prosessi. Se on prosessi, joka alkaa pikkuhiljaa ja kestää aikansa. Tässä prosessissa omasta kumppanista irrottaudutaan kiintymyksen kohteena, turvan ja lohdun antajana. Eroa pohtivan Ihmisen ei tulisikaan kysyä itseltään, pitäisikö minun erota, vaan ennemminkin, missä kohtaa olen omassa prosessissani. Kysymystä aseteltaessa on myös hyvä olla itselle myötätuntoinen eikä manata itseä siitä, että ei ole saanut ratkaisua tehtyä. Tällainen työ ottaa aikansa, niin se vain on.

Joel, S., MacDonald, G., ja Page-Gould, E (2017). Wanting to stay and wanting to go: Unpacking the content and structure of relationship stay/leave decision processes. Social psychological and Personality science, s.1-14.

 

Kulkevatko hyvinvointi ja menestys käsi kädessä?

Champions team, Getty Images

Uskonnon tunnilla puhuttiin menestysteologiasta. Kyseessä on suuntaus, jossa uskotaan ”hyvän kristityn” menestyvän myös muuten elämässään: hänellä on rahaa ja terveyttä, on kalliita vaatteita ja hienot puitteet muutenkin. Toisinaan tuntuu, että yhteiskunnassa on myös ”menestyspsykologiaa”. Onnistumiset työelämässä ja jatkuva eteneminen voidaan nähdä osoituksena siitä, että ihminen voi psyykkisesti hyvin. Ihanteena on aikaansaava, taloudellisesti ja sosiaalisesti menestynyt henkilö, joka ei uuvu edes ruuhkavuosina.

Usein tämä voi pitää myös paikkansa: hyvinvointi ja menestyminen työelämässä voivat kulkea käsi kädessä. Oman tahdon kehittyminen lapsena edesauttaa ihmistä tunnistamaan, mitä hän itse haluaa, ja pyrkimään kohti omia tavoitteitaan. Vanhempien kannustus ja tuki auttavat uskomaan itseen. Hyvä mielenterveys pitää laaja-alaisesti yllä toimintakykyä ja jaksamista arjessa. Kun on hyvä olla, on helpompi suunnitella elämää ja tuntea, että on ”oman elämänsä herra”. Positiivinen, sitkeä asenne elämässä voi jo itsessään auttaa ihmissuhteissa ja työelämässä: ”Mä kyllä näytän niille.”

Menestyminen opinnoissa tai työssä tukee toisaalta mielenterveyttä. On tärkeää voida tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön ja päästä hyödyntämään omia vahvuuksia ja osaamista. Työn lisäämä taloudellinen turva myös vähentää stressiä päivästä toiseen selviämisessä.

Menestyminen voi kuitenkin kertoa myös huonovointisuudesta. Tunteita voi tukahduttaa kiristämällä tahtia elämässä. Ahdistus pysyy poissa, kun suorittaa. Joskus tiukka aikataulu voi kertoa jopa pakonomaisesta ajattelusta, jossa paha olo pidetään poissa vaikka oman terveyden kustannuksella.

Elämässä tulee vastaan tilanteita, joita ei voi itse valita. Kukaan ei voi valita esimerkiksi lapsuuden perhettään. Jos joutuu kotona koko ajan pelkäämään tai huolehtimaan, voi olla, ettei aivoissa ole tilaa uuden opettelulle. Työttömyys ahdistaa monen ihmisen ja perheiden elämää. Samoin myös liian kovat vaatimukset työelämässä ja pelko työn menettämisestä koettelevat hyvinvointia. Kuka tahansa voi kohdata jossain elämän vaiheessa yllättävän kriisin, joka horjuttaa hyvinvointia.

Vaikeassa elämäntilanteessa ”menestystä” mitataankin erilaisin mittarein: kuka osaa turvautua muihin ihmisiin? Kuka pystyy puhumaan tunteistaan ilman, että alkaa säädellä niitä jollain toimimattomalla konstilla, esimerkiksi päihteillä? Kuka osaa surra? Kuka osaa näyttää myös heikkoutensa? Kuka pystyy ajattelemaan asioita ilman, että hätääntyy ja alkaa vältellä omia ajatuksiaan? Kuka selviää menetyksistä menettämättä itseään?

Kärsimyksessä ei ole mitään romantisoivaa, mutta jokaisen elämään kuuluu omat haasteensa ja surunsa.

Elämässä tarvitaan sekä kykyä tavoitella unelmia ja ahkeroida niiden eteen, että kykyä pysähtyä kuuntelemaan itseään esimerkiksi epäonnistumisten ja vaikeuksien keskellä. Surua tai kärsimystä ei voi aikatauluttaa. Hyvinvointi ja sitä myötä menestys on myös sitä, että ihminen antaa tunteiden tulla ja pystyy kohtaamaan tunteitaan läheisten ihmisten tai ammattilaisen tukemana.

Saako rakkaasi olla oma itsensä?

”Ihmisellä on syvä tarve vastavuoroiseen suhteeseen, jossa hän voi löytää itsensä – ja toisen”, psykoanalyytikko Riitta Tähkä on todennut.

Ihminen kasvaa omaksi itsekseen läheisissä ihmissuhteissa. Paras pohja vauvan kehitykselle on vanhemman kyseenalaistamaton rakkaus ja läsnäolo. Vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin, rauhoittelee hänen hätäänsä ja ihailee häntä. Mitä enemmän lapsella on rakastavia kokemuksia, sitä paremmin hän pystyy kasvamaan omaksi, erilliseksi itsekseen – ja näkemään muut ihmiset sellaisina, kuin he ovat, omina yksilöinään.

Yksilöllinen puoliso vai ”apuminä”?

Lapsuuden kokemukset rakkaudesta heijastuvat myös aikuisiän parisuhteisiin. Tämä voi näkyä esimerkiksi seuraavalla kahdella tavalla:

Ensinnäkin, ihmisellä voi olla turvallinen olo oman itsensä kanssa ja sitä myötä turvallinen olo myös toisen kanssa. Turvallinen olo oman itsen kanssa auttaa nimittäin näkemään kumppanin selkeämmin sellaisena kuin tämä todellisuudessa on. Silloin esimerkiksi erimielisyydet eivät uhkaa omaa turvallisuuden tunnetta, vaan on helpompi hyväksyä, että kun on kaksi ihmistä, on myös kahdenlaisia ajatuksia, toiveita, tunteita ja tarpeita. Voidaan sanoa, että kumppanilla on silloin tilaa olla ”yksilöllinen oma itsensä”. Selvennän tätä esimerkillä:

Esimerkiksi jos kumppani ei jonain iltana jaksa halata tai jutella, henkilö kunnioittaa tätä ja pystyy antamaan tilaa toiselle. On turvallista luottaa kumppaniin ja olla terveellä tavalla riippuvainen hänestä. Ei tarvitse olla kuin ”löyhässä hirressä”, koko ajan varuillaan, että toinen voi kadota lopullisesti, jos ei nyt olla lähellä ja koko ajan yhdessä. Kumppanin erillään oleminen tai eri mieltä oleminen ei silloin suista ihmistä turvattomuuden tunteisiin. Kummankin tarpeille ja tunteille on tilaa. Parisuhde on silloin aidosti vastavuoroinen.

Toiseksi voimme käyttää läheisiämme tavallista enemmän omia tarpeitamme varten. Sanotaan, että oma rakas on silloin kuin ”apuminä”, ensi sijassa tasapainottamassa omaa olemistamme tai omia turvattomuuden tunteitamme. Voidaan ajatella, että ihmisen ”palapelistä” puuttuu yksi pala, ja hän tarvitsee kumppania täyttämään tuon puuttuvan kohdan. Kyse ei ole silloin ensisijassa rakkaudesta vaan omasta tarpeesta kokea itsensä kokonaiseksi. Esimerkiksi jos kumppani kaipaa hetken rauhaa työpäivän jälkeen, saatamme suuttua ja pakottaa häntä: nyt sinä olet minua varten, nyt kyllä jutellaan ja halataan. Parisuhteesta puuttuu silloin aito vastavuoroisuus. Kumppanilla ei ole mahdollisuutta kuunnella omia tarpeitaan ja ilmaista niitä itselleen sopivassa tahdissa. Ihminen voi kokea, että pakottaminen on ainoa keino saada yhteys kumppaniin. On vaikea luottaa siihen, että kumppani kyllä kömpii kainaloon, kun hän on valmis siihen – ja että kumppani on aina turvana, vaikkei hän olisikaan heti saatavilla.

Kaikissa parisuhteissa on kumpaakin näistä. Kukaan ei voi olla vain ehyt, oma itsensä ja sitä myötä nähdä oma kumppani joka hetki yksilöllisenä ihmisenä, jolla on omat tarpeensa. Kuitenkin joidenkin on helpompi sietää oman kumppanin erillisyyttä kuin toisten.

Erillisyys tulisi myös erottaa vetäytymisestä. Vetäytyminen saa kenet tahansa reagoimaan ja hakemaan jopa epätoivoisesti yhteyttä toiseen. Toisaalta pakottava suhtautuminen voi lisätä kumppanin halua vetäytyä ja ottaa omaa tilaa.

Menetystilanne voi paljastaa

Pohjimmainen kykymme erillisyyteen näkyy siinä ihmissuhteessa, joka on meille kaikkein merkityksellisin. Voimme kokea toimivamme hyvin vaikka töissä tai tuttavien kanssa, mutta parisuhde saattaa tuoda esiin syvällä olevan vaikeuden olla kokonainen, erillinen itsensä.

Erityisesti ero- ja menetystilanteissa voi tulla esiin se, mitä kumppani on meille edustanut: yksilöllistä ihmistä vai ”apuminää”. Voit pohtia vaikka aikaisempia erotilanteita elämässäsi. Jos kumppani on saanut olla oma itsensä, oma yksilönsä, selviämme rankasta suruprosessista paremmin. Voimme pitkällä tähtäimellä pystyä suremaan menetystämme.

Jos kumppani on edustanut meille jotain sellaista, mikä puuttuu meistä itsestämme – jos olemme ikään kuin käyttäneet häntä oman sisäisen tasapainomme ylläpitämisessä – menettäminen on entistä vaikeampaa. Yksin oleminen voi ahdistaa silloin kahta kauheammin, koska ihminen kokee menettäneensä osan itsestään toisen mukana. Silloin voi nousta tarve korvata menetetty kumppani mahdollisimman nopeasti esimerkiksi uudella parisuhteella. Kuten sanottu, kaikkiin parisuhteisiin liittyy myös näitä jälkimmäisiä tunnelmia.

Uusi mahdollisuus

Vastavuoroinen ihmissuhde ei synny pakottamisesta. Kun ihminen oivaltaa, että rakkaalla on omat tarpeet ja tunteet, voi syntyä syvempi rakkaussuhde. Kun olet utelias ja valmis kuuntelemaan, löydät ehkä suuremman aarteen kuin mitä osasit edes toivoa. Väärinkäsitykset vähenevät, kun pystyt erottamaan omat pelkosi kumppanisi ajatuksista. Kaikki se mielenkiintoinen ja uusi maailma voi löytyä ihan vierestäsi.

Lähteet:

Tähkä, R. (2005) Erillisyydestä ja vastavuoroisuudesta. Teoksessa: Saarinen, Lehtonen, Miettinen & Rajala (toim.) Pintaa syvemmälle. Itä-Suomen Psykoterapiayhdistyksen 25-vuotisjuhlakirja. Helsinki: Yliopistopaino, 2005.

Tähkä, V. (1993) Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. WSOY.

 

Hyvää ystävänpäivää!

Ystävänpäivän vietto on rantautunut Suomeen kovalla rytinällä. Ystävänpäivästä on tullut epävirallinen juhla, jonka kaupallisuutta ei voi olla havaitsematta. Kaupat täyttyvät jo hyvissä ajoin kaikesta vaaleanpunaisesta ja sydämenmuotoisesta. Yhdysvalloissa St. Valentine’s day on tärkeä juhlapäivä, jota vietetään yleisesti romanttisissa merkeissä oman kumppanin kanssa. Suomessa ystävänpäivä on keskittynyt juurikin ystävyyden juhlimiseen ja ajan viettämiseen omien läheisten kanssa.

Ala- ja yläkoulussa ystävänpäivää juhlistettiin erilaisin ohjelmanumeroin, joista kenties suosituin oli Salainen ystävä. Jokaiselle arvottiin oma salainen ystävä, jota tuli huomioida ystävänpäiväviikolla mahdollisimman paljon ja omalla tyylillään, kuitenkaan paljastumatta. Salaisen ystävän lisäksi huomiota saivat myös muut kaverit ja ystävät, joille annettiin kortteja ja pieniä lahjoja.

Näin vanhempana ystävänpäiväkorttien ja –lahjojen antaminen on jäänyt, ja ystävänpäivän vietto on keskittynyt ystävien kanssa yhdessäoloon. Ystävien ohella ystävänpäivää on alettu Suomessakin vähitellen viettää myös oman kumppanin kanssa. Onko ystävänpäivä ihana, vaaleanpunaisella sokerikuorrutteella päällystetty päivä muistaa ystävää vai onko ystävänpäivällä merkitystä? Tarvitaanko ystävänpäivää todella?

Ystävänpäivän suunnitelmista on keskusteltu lähipiirissäni jo hyvissä ajoin ennen varsinaista h-hetkeä. Toinen menee kaverinsa kanssa elokuviin, toinen aikoo mennä illalliselle poikaystävänsä kanssa. Eräs tuttavani myös totesi, kuinka yksinäiseksi hän tuntee itsensä ystävänpäivänä. Läheisimmät ystävät viettävät ystävänpäivän puolisoidensa kanssa, ja oman kumppanin puuttuessa päivä kuluu toisten ystävänpäivänviettoa Instagramissa ja Facebookissa seuraten.

Pienet juhlapäivät toki piristävät arjen kiireiden keskellä, mutta tarvitaanko jokin tietty päivä muistuttamaan meitä siitä, kuinka tärkeitä ystävät tai omat läheiset meille ovat? Eikö omia rakkaitaan tulisi huomioida myös normaalina arkena? Mikään ei estä meitä ostamasta suklaalevyä tai kukkakimppua ystävälle tavallisena keskiviikkonakin, mutta ystävänpäivä toimii meille hyvänä muistutuksena ystävien tärkeydestä. Kiireisessä arjessa ystävien kanssa vietetty aika voi jäädä vähäiseksi, ja ystävänpäivänä onkin hyvä tilaisuus viettää aikaa läheisten kanssa tai muistaa heitä erilaisin tavoin. Muistetaan kuitenkin pitää huolta läheisimmistämme myös tavallisina arkipäivinäkin.

Hyvää ystävänpäivää!

 

 

Kaikki eivät voi olla keskivertoa parempia!

Pieni poika harjoittelee pyöräilyä. Hän nousee pyörän selkään, polkee vimmatusti ja kaatuu. Silmistä roiskahtaa kyyneleet ja poika valahtaa asvaltille makaamaan. En halua enää yrittää, tämä on tyhmää. Pyöräily on tyhmää. Edellisen illan kuvitelmat täydellisestä pyöräsankarista eivät vastaa kömpelöitä jäseniä ja tasapainoa joka ei tottele. Oma itse ei vastaa sitä mitä kuvitteli.

On kipeää huomata, että elämä vaatii ponnisteluja ja asioiden opettelu toistoja ja harjoittelua. Mieli luo herkästi odotuksia, jotka eivät ole realistisia, eivät vastaa todellisuutta. Ihmisen osa elämässä onkin tulla tietoiseksi omista rajoitteistaan ja luoda itselle kohtuullisia tavoitteita. Tämä kasvamisen prosessi on joskus hyvinkin tuskainen ja vaivanloinen. Riittämättömyyden tunteissa helpottaa kuitenkin tieto siitä, että on keskeneräisyydessään hyväksytty ja jollekin rakas.

Valitettavasti hyväksyntä on harvoin niin ehdotonta kuin toivoisimme sen olevan. Lapsi lukee vanhempaa ja ympäristöään ja tekee päätelmiä siitä, millainen maailma on ja millainen itsen tulisi olla, jotta olisi hyväksytty? Vähitellen mieleen syntyy kuva siitä, millainen olisi ihanteellinen itse. Parhaimmillaan tuo ihanne voi toimia moottorina, tavoitteena, jota kohti kulkea. Joskus tuo ihanne on kuitenkin valitettavan kaukana siitä, mitä itse kokee olevansa. Silloin ihanteesta tulee raskas kanssakulkija. Vaativa piiskuri, joka ei anna palkintoja, vaan vaatii mahdottomia.

Myös temperamentti vaikuttaa siihen, miten kriittinen ihminen on itselle. Jotkut selviävät takaiskuista pienellä tunnevyöryllä. Toiset taas ovat herkempiä kritiikille ja ottavat vastoinkäymiset raskaasti. Jos pyöräily ei heti onnistu, yksi lapsi vie pyörän kellariin, eikä halua koskea siihen aikoihin. Toinen taas nousee nopeasti uudelleen pyörän päälle ja harjoittelee vimmatusti ja sinnikkäästi kunnes hallitsee taidon.

Ympärillä oleva maailma luo oman osansa itseen kohdistuviin odotuksiin. Emme elä enää pienessä yhteisössä, vaan maailmasta löytyy loputtomasti kohteita joihin verrata. Media pursuaa ihanteita, joita tavoitella. Helposti voi käydä niin, että kun on jonkin asian saavuttanut, toinen paistaa vaillinaisena. Oman itsen voi kokea kuin vanhan asunnon, jossa yhden seinän maalaaminen paljastaa toisen puutteet. Nykyinen epävarmuus työpaikkojen osalta ei varsinaisesti auta asiaa. Olen kuullut nuorilta sellaista puhetta, että ysin keskiarvo ei riitä ja että omaa itseä pitää kyetä markkinoimaan, muuten ei pärjää. Vaikuttaa siltä, että ympäristö tankkaa nuoriin sellaista ajatusta, että oma paikka löytyy vain olemalla lähes täydellinen.

Täydellisyyden tavoittelu on vaarallista ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Pitkään jatkuessaan se voi altistaa masennukselle ja ahdistukselle. Uusi Bathin yliopiston tutkimus (2018) kertoo, että nuorten epärealistiset vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat kasvaneet. Samaan aikaan nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät pohjoismaissa ja muualla. Olisiko aika herätä tuijottamasta sairaita kaloja ja alkaa tarkastella, onko vesi saastunutta.

Yhteiskunta joka perustuu kilpailuun, voimistaa tarvetta erottua ja verrata itseä muihin. Kun pärjää keskiarvoa paremmin, itsetunto vahvistuu, jos taas pärjää huonommin, se laskee. Elämästä tulee kilpajuoksua, jossa maaliin pitää tulla kolmen parhaan joukossa. Totuus kuitenkin on, että kaikki ihmiset eivät voi olla keskiarvoa parempia. Tämä on tilastollinen mahdottomuus. Hieno saavutus elämässä olisikin, että huomaa olevansa jossain keskiarvoa huonompi ja silti arvokas.

Vastavoima nykyiselle perfektionismille on itsemyötätunto. Myötätunto ei ole kiinni siitä, että kuinka hyvin ihminen onnistuu tavoitteissaan. Itsemyötätuntoinen voi olla vaikka kaikki yritykset olisivat menneet täysin metsään. Siitä huolimatta ja sitä suuremmalla syyllä voi olla itselle ystävällinen. Itsemyötätunto vie pois itsen vertaamisesta toisiin ja kohti yleistä humaanisuutta. Kaikki ovat opetelleet joskus uutta taitoa ja useimmat ovat myös kokeneet epäonnistumista siinä. Ihminen kasvaa, kun omat rajoitteet voi tunnistaa hyväksyvässä ja rakastavassa ilmapiirissä.

Curran, T., & Hill, A. P. (2017). Perfectionism Is Increasing Over Time: A Meta-Analysis of Birth Cohort Differences From 1989 to 2016. Psychological Bulletin.

Vanhempi, tue nuoren kaverisuhteita

Nuoruusikä on herkkää aikaa. Nuoret voivat etsivät itseään, kokeilla erilaisia rooleja kaveripiirissä ja suuntautua poispäin lapsuuden perheestään. Moni nuori solmii läheisiä ystävyyssuhteita, ja ensimmäiset seurustelukokemukset voivat myös herättää monenlaisia tunteita. Nuoruusiässä moni kokee myös ensimmäisen kerran pulmia ihmissuhteissaan ja mielenterveydessään. Nuoruusikä onkin hyvä aika tukea nuorten sosiaalisia suhteita ja ennaltaehkäistä aikuisiän mielenterveysongelmia.

Tuoreessa Cambridgen yliopiston tutkimuksessa (2017) tarkasteltiin 14-24-vuotiaiden nuorten hyvinvointia suhteessa perheen ja ystävien antamaan tukeen. Tutkimuksessa havaittiin, että sekä perheen että ystävien tuki oli tärkeä positiivinen ennustaja nuorten hyvinvoinnille, mutta että ystävien tuki ennusti nuorten hyvinvointia voimakkaammin. Kun samoja nuoria tutkittiin uudelleen vuoden päästä, ystävien tuki oli edelleen positiivisessa yhteydessä nuorten hyvinvointiin – mutta vanhempien tuki sen sijaan oli negatiivisesti yhteydessä nuorten hyvinvointiin. Näytti siis siltä, että vanhempi tuki vähensi nuorten hyvinvointia, ja ystävien tuki lisäsi sitä.

Nuoruusiässä ystävien merkitys kasvaa. Nuori irrottautuu vanhemmistaan ja rakentaa uusia tärkeitä, läheisiä suhteita perheen ulkopuolella. Ystävien puuttuminen, yksinäisyys ja ulkopuolelle jääminen häiritsevät nuoruusiän kehitystä, riippumatta hyvistä suhteista vanhempien kanssa.

Vanhemman tärkeänä tehtävänä on tukea nuoren kaverisuhteita. Näin voi tehdä esimerkiksi kannustamalla nuorta harrastuksiin, kuskaamalla tapaamaan ystäviä ja pitämällä ovet auki nuoren ystäville.

Vanhempi myös näyttää mallia perheessä siinä, miten ihmissuhteissa toimitaan: miten lähestytään uusia ihmisiä ja pidetään yllä ihmissuhteita, miten selvitään konflikteista ja miten vaikeista tunteista voi puhua. Turvallinen kokemus suhteesta omaan vanhempaan voi auttaa luomaan läheisiä suhteita kavereihinkin. Jos kotona on vaikeaa, hyvät kaverisuhteet voivat toisaalta tarjota nuorelle uudenlaisen väylän läheisiin ihmissuhteisiin.

Vanhempi ei aina huomaa, että omiin oloihin vetäytyvä nuori saattaa olla yksinäinen – nuorethan vetäytyvät muutenkin vanhemmistaan. Jos nuori on jatkuvasti yksin vapaa-ajalla, voi kuitenkin olla syytä huolestua. Nuoren yksinäisyys voi tulla esiin esimerkiksi loma-aikoina, jos nuorella ei ole kavereita arjen rutiinien ulkopuolella. Leirit ja harrastukset voivat auttaa saamaan yhteyden ikätovereihin myös loma-aikoina.

Joskus vanhempi voi olla hyvillään, kun nuori viihtyy itsekseen tai vanhempien seurassa. Voi tuntua vaikealtakin, kun nuori kasvaa ja irrottautuu. Aina ei myöskään tunnu kivalta, jos nuori tuo perjantai-iltana ison kaveriporukan kotiin, kun itse tulee väsyneenä töistä viikonlopun viettoon. Nämä tunteet, kuten luopumisen tuska, kuuluvat asiaan, kun nuori rakentaa omaa elämäänsä. Ne eivät kuitenkaan saa vaikuttaa nuoren mahdollisuuteen solmia perheen ulkopuolisia ihmissuhteita, jotka tukevat hänen hyvinvointiaan.

Nuori tarvitsee rajoja, mutta hän tarvitsee myös vapautta viettää aikaa ystävien kanssa ja pitää yllä hänelle merkityksellisiä kaverisuhteita.

Lähde:

van Harmelen ym. (2017) Adolescent friendships predict later resilient functioning across psychosocial domains in a healthy community cohort. Psychological medicine, 47, 2312-2322.

Lisätietoa:

Tukipalvelu murrosikäisten nuorten vanhemmille

 

 

Kun puoliso ei halua pariterapiaan

Minulta kysytään usein, mitä tehdä, kun puoliso ei halua tulla pariterapiaan? Apua hakeva toivoo muutosta pitkäaikaiseen ongelmaan ja kokee olevansa umpikujassa. Tilanne on turhauttava. Ei ole harvinaista, että terapiaan tullaan toisen painostamana ”ultimaatumin”, kuten erouhkauksen antamisen jälkeen.

Usein ihmisten odotus pariterapialle on, että pariterapeutti voisi ”korjata” heidän puolisonsa. Valitettavan usein tämä odotus sisältyy siihen, miten he esittelevät pariterapian kumppanilleen. Jotta pariterapia voi toimia, täytyy kummankin osapuolen ottaa vastuu omasta osuudestaan ongelmallisen tilanteen rakentumisessa. Molemmilla on 100 prosentin vastuu omasta 50 prosentin osuudestaan suhteessa.

Lukkiutuneessa tilanteessa on hyvä yrittää ymmärtää, mistä puolison vastahangassa on kysymys? Mikä mielikuva hänellä on pariterapiasta? Oma agenda kannattaa laittaa keskustelussa hetkeksi sivuun ja yrittää eläytyä uteliaisuudella kumppanin näkökulmaan. Tämä ei ole helppoa, koska tilanne yleensä suututtaa ja turhauttaa.

Tavallinen huoli kumppanilla on pelko siitä, että pariterapiaan tullaan tuomiolle. On hyvä tehdä kumppanille selväksi, ettei ole etsimässä pariterapeutista liittolaista, joka yhtyy syytöksiin kumppanin huonosta käytöksestä ja tuo lisäpontta vaatimuksille saada hänet muuttumaan. Ammattitaitoinen pariterapeutti on tasapuolinen ja molempien puolella. Hänen tehtävänsä on ymmärtää tilannetta molempien lähtökohdista.

Monille ihmisille ei ole helppoa avautua yksityisasioistaan vieraalle ihmisille. Paljastumisen pelko ja häpeän tunne ovat syitä terapian välttelylle. Parisuhteen ongelmat voidaan kokea henkilökohtaisena epäonnistumisena. Pariterapiassa on vaikeampi kuin yksilöterapiassa hallita sitä, mitä puolia itsestään tuo esille. Kumppani yleensä ottaa kiusalliset ja ongelmalliset asiat esille hanakasti. Yksilöterapiaa on verrattu hehkulamppuun joka valaisee ihmisen ongelmallisia ja itselle tuntemattomia puolia. Pariterapiaa voisi verrata stadionin valaistukseen. Tästä syystä muutos toisaalta pariterapiassa voi parhaimmillaan olla nopeampaa kuin yksilöterapiassa.

Puolison korvissa pariterapian ehdottaminen voi kuulostaa lopun alulta. Saattaa olla hyödyllistä kertoa, miten tärkeä suhde itselle on ja miten itse haluaa oppia uusia keinoja, jos tavoite on tämänkaltainen.

Ihminen saattaa kuvitella, että tulemalla terapiaan sitoudutaan suhteen jatkamiseen. Pariterapiassa työskennellään asiakkaiden tavoitteiden pohjalta. Onnellisemman suhteen eteen työskentely tai eron jälkipyykki voivat olla terapian tavoitteita. Terapiaan voi hakeutua myös epäselvässä tilanteessa, kun ei tiedä, mitä tehdä tai kumppaneilla on erisuuntaiset halut. Ammattitaitoinen terapeutti kunnioittaa asiakkaiden itsemääräämisoikeutta, eikä aseta tavoitteita heidän puolestaan.

Harvinainen ei ole tilanne, missä toinen osapuoli ei näe suhteessa mitään ongelmaa. Miksi lähteä pariterapiaan, kun ei ole mitään ongelmaa? Kieltäminen on mielen suojakeino henkistä kipua vastaan. Ongelman kieltäminen voi suojata itsetuntoa tai antaa aikalisän yllättävän tilanteen käsittelylle. Osa parin ongelmaa tällaisessa tilanteessa voi olla myös se, miten välinpitämättömästi toinen reagoi kumppanin avunpyyntöön. Siinä vaiheessa, kun puoliso ehdottaa terapiaa, tilanne on yleensä vakava. Jos toisen hätä on niin suuri, että hän haluaa pariterapiaa, täytyy hänen hätänsä ottaa vakavasti ja ongelmaan täytyy alkaa yhdessä etsiä ratkaisuja. Parisuhteessa toisen ongelma on molempien ongelma.

Joissain tapauksissa puoliso ei usko terapiaan. On totta, että pariterapia ei aina auta tai ole hyödyllistä.  Esimerkiksi tunnekeskeisestä pariterapiasta on kuitenkin hyötyä 70-90 prosentille pareista. On järkevää varata tutustumiskäynti yhdelle tai useammalle terapeutille, jotka sopivat henkilöinä molemmille. Kannattaa valita terveydenhuollon ammattilainen, jolla on psykoterapeutin pätevyys ja riittävä kokemus ja koulutus parien hoitoon. Kumppanin voi olla helpompi suostua määräaikaiseen kokeiluun.

Rahanmeno on ymmärrettävä syy, miksi ihmiset empivät terapiaan menemistä. Terapia ei ole halpaa. Toisaalta menemättä jättäminenkin voi käydä kalliiksi. Maksuttomia terapiapalveluita pareille tarjoavat perheneuvolat ja perheasiain neuvottelukeskukset tietyin ehdoin. Väestöliiton terapiapalvelut tarjoavat maksullista terapiaa.

Kumppania ei voi pakottaa terapiaan. Jos kumppani ei halua terapiaan, voi tulla yksinkin. Joskus kumppani haluaa tulla seuraavalle kerralle kertomaan oman puolensa tarinasta. Joskus hän tulee terapeutin kutsusta. Neutraalin osapuolen ystävällisesti esittämä kutsu, josta on lupa kieltäytyä, voi olla helpommin tartuttava tarjous kuin painostus.

Suhteessa on aina kaksi osapuolta, eikä yksin voi suhdetta muuttaa. Silti parisuhdeongelmien helpottamiseksi voidaan työskennellä myös toisen osapuolen kautta. Kun esimerkiksi kumppanin syyttely ja yritykset muuttaa häntä vähentyvät, syntyy tilaa parin kasvulle. Muutos itsessä voi sysätä alkuun muutoksen toisessa. Yksilöterapia voi myös antaa riittävän tuen elämään ilman suhdetta.

Oletko ”ajeeraaja”?

Kumpi seuraavista on sinulle tyypillisempi toimintatapa, kun jokin tilanne tuntuu hankalalta: 1) mietit ennen kuin toimit 2) toimit, ennen kuin mietit. Mikäli valitsit jälkimmäisen, saatat olla ajeeraaja.

Tämä on toki kärjistys. Kaikista meistä saattaa joskus tuntua siltä, että jotain mielessä olevaa tunnetta tai asiaa on vaikea sietää. Voimme huomata jälkikäteen, että toimimme miettimättä lainkaan. Toimintaan keskittyminen voi kuulua myös sokkireaktioon, mutta silloin tunteet tulevat yleensä jälkikäteen. Toisinaan tunteiden käsittely toiminnan avulla voi jäädä ihmiseltä itseltään tiedostamattomaksi. Ajeeraaminen voi siis olla selviytymiskeino, jota ei itse tunnista lainkaan.

Ajeeraus tarkoittaa jonkin mielessä olevan käsittelemistä ulkoisella toiminnalla. Tätä kuvaa myös termin englannin kielinen versio ”acting out”. Jonkin asian kokeminen korvataan toiminnalla ja tekemisellä. Ajeeraus on tapa käsitellä tunteita, joiden ääreen on vaikea pysähtyä. Ajeeraamalla asiat ja tunteet voivat jäädä käsittelemättä.

Ajeerausta on monenlaista. Jo sanonnan mukaan ihminen voi esimerkiksi juoda tai syödä suruunsa. Esimerkiksi nopeat päätökset voivat kertoa ajeeraamisesta. Samoin suorittaminen työ- tai perhe-elämässä voi pitää tunteet loitolla.

Ajeerauksen vastakohta on tunteiden kokeminen. Siihen kuuluu tunteiden käsitteleminen ennen toiminnallisia ratkaisuja. Tällaista tunteiden tutkimista voi olla henkilön omat pohdinnat tai esimerkiksi tunteista puhuminen yhdessä jonkun kanssa. Omaa toimintaa pohtiessa voi joskus löytää tietyn kaavan, jolla ajautuu ajeeraamaan hankalilta tuntuvissa tilanteissa. Se, mikä on hankalaa kenellekin, on yksilöllistä.

Erotilanteissa ajeeraaminen on hyvin yleistä. Silloin tunteet tuntuvat usein sietämättömiltä ja niitä haluaisi vältellä. Jollekulle jo puolison harkitsemattomat erouhkailut laukaisevat toimintaketjun: täytyy äkkiä katsoa, minkälaisia asuntoja on tarjolla, mielessä voi olla jo suunnitelma siitä, kumpi saa mitkäkin lautaset ja mukit, joku ehtii jo treffipalstallekin riidan seurauksena. Pettäminen voi joskus olla ajeerausta, jos ihminen ei pysty käsittelemään omia tunteitaan, joita parisuhteessa herää.

Toiminta ei toki automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen ei käsittelisi tunteitaan. Omaa mieltä voi selvittää myös toiminnan kautta tai sen ohessa. Rakentava toiminta auttaa tilanteen käsittelemisessä, toisin kuin ajeeraus. Rakentava toiminta ei ole tunteiden tukahduttamista. Toiseksi rakentava toiminta ei satuta itseä eikä toisia, kuten esimerkiksi liiallinen päihteidenkäyttö. Ajeeraus voi vaikeuttaa ihmissuhteiden muodostumista ja niiden ylläpitämistä.

Ajeeraus helpottaa hetkellisesti, mutta se ei useinkaan kehitä ihmistä – ainakaan hankalan tilanteen tai tunteen osalta. On mahdollista oppia uusia tapoja käsitellä tunteita. Mitä tulee tunteisiin tutustumiseen, meistä jokaisella riittää siinä sarkaa loppuelämäksi. Joihinkin tunteisiin tutustuminen yksin voi tuntua pelottavalta, mutta turvallisissa ihmissuhteissa, ystävyys- tai esimerkiksi parisuhteessa, voi olla helpompi tutustua myös hankalilta tuntuviin tunteisiin. Tunteisiin tutustuminen voi pitää sisällään esimerkiksi omien tunteiden tunnistamista, tutkimista, sietämistä ja tunteiden jakamista puhumalla toiminnan sijaan.

Voit pohtia seuraavia kysymyksiä:

1) Minkälaiset tilanteet tuntuvat sinusta erityisen hankalilta? Mitä esimerkiksi pelkäät?
2) Minkälaisia toiminnallisia selviytymiskeinoja sinulla on?
3) Auttavatko ne sinua?
4) Miten nämä toiminnalliset keinot vaikuttavat ihmissuhteisiisi?

Hyvä itsetunto voi suojata parisuhderiidoilta

Teimme kerran pysäyttävän harjoituksen tunnekeskeisellä pariterapiakurssilla. Kokeilimme pareittain, miltä ”nalkuttaminen” tuntuu. Minä esitin puolisoa, joka otti vastaan kritiikkiä kumppaniltaan. Harjoitus toistettiin kaksi kertaa: ensimmäisellä kerralla hoin mielessäni, että olen riittämätön ja huono puoliso. Toisella kerralla ajattelin kritiikkiä kuunnellessani, että olen riittävä ja kelpaava, hyvä puoliso.

Riittämättömyyden tunteessa oli raskasta kuunnella kritiikkiä. Tunsin olevani surkea ja epäonnistunut. Olisi tehnyt mieli puolustautua ja tiuskaista takaisin. Ehkä parasta olisi ollut vain päästä pois tuosta tilanteesta. Huokailin hiljaa itsekseni ja tunsin epätoivoa. Hartiani lyyhistyivät, ja tuijotin levottomasti seiniä.

Toisessa harjoituksessa ajattelin olevani ihana kumppani. ”Olen riittävä ja hyvä.” Tällä kertaa kritiikki ei saanutkaan minua tuntemaan itseäni huonoksi. Tunsin, kuinka ryhtini suoristui, ja koko kehoni kasvoi. Sanoin ”puolisolleni”, että ei hätää, kyllä tämä tilanne tästä selviää. Minä autan. Älä huoli. Katsoin ”puolisoani” ja tunsin olevani vakaa kuin kallio. Harjoitus oli silmiä avaava. Koin lyhyessä hetkessä kaksi täysin päinvastaista tunnetta, vaikka ”puolisoni” viesti oli sama kummassakin tilanteessa. Kokemus oli erilainen myös ”puolisolleni”: sen sijaan, että tuijottelin seiniä, otin yhteyden häneen, ja hänkin rauhoittui.

Oma minäkäsitys vaikuttaa tunnetasolla siihen, pystyykö ihminen ottamaan vastaan kritiikkiä tai tyytymättömyyttä. Riittämättömyyden tunteessa kaikenlainen kritiikki, rakentava tai ei, on uhka omalle itsetunnolle. Kritiikki ikään kuin vahvistaa kielteisiä tunteita omasta itsestä.

Riittämättömyyden tunne voi olla peräisin jo lapsuudesta tai nuoruudesta. Ihminen on saattanut kokea esimerkiksi isän, äidin tai vaikka kavereiden kanssa, että hän on vääränlainen ja riittämätön. Parisuhteessa riittämättömyyttä tunteva pyrkii suojaamaan itsetuntoaan eri tavoin puolustautumalla, esimerkiksi vetäytymällä tai hyökkäämällä.

Kritiikin vastaanottaminen ei toki ole mukava tilanne kenellekään. Itsevarma puoliso kuitenkin tietää pystyvänsä vastaamaan kumppanin tarpeisiin eikä ensimmäiseksi kyseenalaista omaa itseään. Tässä kohdassa on kuitenkin tärkeää sanoa: henkinen väkivalta, kuten persoonaan menevä arvostelu, on eri asia kuin tyytymättömyydestä kertominen tai rakentava kritiikki parisuhteesta. Henkinen väkivalta satuttaa ja syö kenen tahansa itsetuntoa.

Parisuhderiita leimahtaa helpommin, jos kumppani koskettaa toisen kipupistettä. Riittämättömyyden tunne voi olla tällainen kipupiste. Kritisointi ja ”nalkuttaminen” osuvat usein kumppanin riittämättömyyden tunteisiin, vaikka kritisoiva osapuoli ei välttämättä olekaan tästä tietoinen. Omia kipupisteitä onkin tärkeää voida jakaa kumppanille.

Voit pohtia, miten sinä näet itsesi silloin, kun saat kritiikkiä puolisoltasi. Näetkö itsesi riittävänä vai riittämättömänä?

Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi seuraavat kysymykset:

1) Mitä sinussa tapahtuu, kun kumppanisi kritisoi sinua tai toimintaasi? Pohdi, minkälaisia ajatuksia, tunteita ja kehollisia reaktioita sinulla on siinä tilanteessa.

2) Mikä on selviytymiskeinosi, kun tunnet näin? Mitä teet silloin, kun saat kritiikkiä puolisoltasi?

3) Onko riittämättömyyden tunne sinulle tuttu lapsuuden tai nuoruuden ihmissuhteistasi?

4) Voisitko kertoa näistä pohdinnoista kumppanillesi?