Category Archives: Tutkimus

Milloin lasta tulisi yrittää?

Posted on by
Vastaus

”Hänen mahdollisuutensa saada oma lapsi olivat hetkessä pudonneet lähes nollaan. Hän muistaa huutaneensa kuin villieläin, heittäneensä kirjoja, papereita, läppärinsä – ja romahtaneensa maahan.”
Näin kerrotaan teknologiayrittäjä Brigitte Adamsista, naisesta joka neljä vuotta sitten oli keulakuva sille, miten lastenhankintaa on nykytekniikalla mahdollista siirtää.

Muutama vuosi sitten kaunis ja menestynyt Brigitte mainosti lehtien kansissa ratkaisuaan: pakasta munasolujasi, vapauta uraasi! Freeze your eggs, free your career. Näin Adams teki, ja näin Adams erehtyi.
Kun Adams 45-vuotiaana halusi käyttää talteen otettuja munasolujaan, osoittautui, että harva aikoinaan kerätyistä munasoluista oli ylipäänsä käyttökelpoinen. Yksi ainut munasolu hedelmöittyi onnistuneesti, ja sekin päättyi keskenmenoon. Sen yhteydessä Adams koki yllä kuvattuja tunteita. Miksi ei puhuta siitä, että asiat voivat mennä myös pieleen, hän kysyy nyt, jäkiviisaana.

Mietin tuota kysymystä. Eikö kukaan tosiaan puhunut epäonnistumisesta ja riskeistä? Millä tavalla olisi pitänyt kertoa, että Adams olisi kuunnellut?

Väestöliitto tarjosi munasolujen pakastamisen mahdollisuutta samoihin aikoihin kuin Adams pakasti omiaan. Kyse on valtavan hienosta keinosta tukea hedelmällisyyden säilymistä esimerkiksi eri sairauksien tai leikkausten yhteydessä. Pohdimme silloin Väestöliitossakin paljon sitä, miten munasolujen pakastamisesta pitäisi tiedottaa nuorille naisille.
Pelkäsimme, että se kannustaisi juuri Adamsin kaltaiseen toimintaan: pakastamiseen pomon vuoksi, perheellistymisen lykkäämiseen työelämän paineissa. Sitä hedelmöityshoitoja antavat lääkärit eivät suinkaan toivoneet. Päinvastoin, he korostivat, ettei munasolujen pakastaminen koskaan ole omien biologisten lasten saamisen takuu.

Tiedot munasolujaan pakastaneiden naisten lastensaannista ovat vielä alustavia. Menetelmä on uusi ja arviot heittävät. Yksi katsaus arvioi, että noin joka seitsemäs pakastettu ja sittemmin hedelmöittynyt munasolu johtaa elävänä syntyneeseen lapseen. Toinen yhteenveto toteaa, että 36-vuotiaana kymmenen munasolua pakastaneella naisella on noin 30 prosentin todennäköisyys synnyttää elävä lapsi niiden avulla.

Keskeistä tässä ei ole tarkka prosenttiluku, vaan viisas neuvo: jos munasolujen pakastaminen on lisääntymissuunnitelmasi B, sinulla tulee olla suunnitelma C.

Adamsin omasta blogista löytää häkellyttävän rohkeaa itsekritiikkiä:

”Kun pakastin munasolujani tiesin, ettei ole mitään takuita. Suostuin silti ottamaan riskin. Niiden kuuden vuoden aikana kun munasoluni olivat jäissä, vakuutin itselleni, että säännöt eivät koske minua.”

Ihmismieli ei toimi loogisesti. Muistamme ne faktat, joihin haluamme uskoa. Torjumme ne tiedot, jotka uhkaavat nykyistä ymmärrystä ja suunnitelmia tai, jotka tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta tai surullisilta.

Miten pitkään voi lykätä?

Kun lukee Adamsin kokemuksista, on helppo ajatella, että tuollaiset urapaineet ja ylimitoitettu usko lääketieteellisiin ratkaisuihin koskevat vain Yhdysvaltoja. Maata, jossa vanhempainvapaita ei ole nimeksikään ja jossa trendikkäät työyhteisöt tarjoavat munasolujen pakastamista työsuhde-etuna. On helppo uskotella, että kyllä meillä Suomessa tosiasiat tiedostetaan. Näin ei ole. Päinvastoin, törmään jatkuvasti samaan asennoitumiseen meilläkin.

42-vuotias helsinkiläisnainen kertoo, että he ovat nyt alkaneet puolison kanssa puhumaan siitä, haluaisivatko he joskus lapsia. Toinen korkeasti koulutettu ja fiksu nainen kertoo ystäväpiiristään, jossa 38-vuotiaat lapsettomat naiset pohtivat milloin viimeistään pitäisi alkaa yrittää lasta. ”Onko se 40, vai 45?”

Jähmetyn, enkä tiedä mitä sanoa. Sillä oikea vastaus kuuluu: tuollaisten pohdintojen aika oli kymmenen vuotta sitten. Hetki, jolloin vanhemmaksi toivovan kannattaisi ryhtyä suunnitelmiaan toteuttamaan, on 30 vuotta. Ikä, jolloin aivan viimeistään tulee  alkaa yrittää lasta, on 35.

Lapsia toki syntyy 40 vuotta täyttäneille, mutta ani harvoin. 98 prosenttia suomalaisista naisista saa esikoisensa ennen kuin täyttää 40 vuotta. Eli vain kaksi prosenttia esikoisista syntyy 40 ikävuoden ohittaneille naisille. Kaksi tuhannesta esikoisesta syntyy naiselle, joka on täyttänyt 45 vuotta. Vuonna 2016 tämä tarkoitti, että yli 44-vuotiaille naisille syntyi esikoisia 37 kappaletta koko Suomessa.

Julkaisimme äsken uutta tutkimustietoa siitä, miten suomalaisten parien raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän myötä. Jo ennen 35 ikävuotta raskaaksitulovaikeudet kasvoivat monikertaisesti.

Tällaiset tilastot tulevat ilmeisesti ikävänä yllätyksenä. Mediasta kun saa toistuvasti onnellisia kuvauksia äitiyttä lykänneistä naisista. Esimerkiksi Dagens Nyheter kertoi äsken 47-vuotiaana lapsen saaneesta äidistä otsikolla ”Iäkkäämpi vanhempi on hieman kypsempi”. Mitään tietoja siitä, miten äärimmäisen harva nainen synnyttää tuossa iässä, ei artikkelissa annettu.

Olen alkanut pitää tuon tyyppistä journalismia suorastaan vastuuttomana. Yhtä hyvin voisi uutisoida laajasti ja kannustavasti ihmisistä, jotka ovat tupakoineet päivittäin mutta elävät täysin terveinä 80-vuotiaina. Sellaista sattuu, ja se on onnenpotku kyseisille henkilöille. Mutta sen varaan ei kenenkään kannata laskea.

20-vuotiaan äitiydestä harvoin uutisoidaan myönteisesti, päälle 40-vuotiaiden kyllä. Miksi näin on? Siksikö, että toimittajat itse usein kuuluvat korkeasti koulutettujen lykkääjien piiriin?

Kerrataan. 20–35-vuotiaana ihminen on usein vielä hyvin hedelmällinen. Noin 35-vuoden jälkeen naisen hedelmällisyys heikkenee selvästi. Siksi 35 on se ikä, jota kutsutaan naisen ”varoitusvaloksi”. Ei 40. Ei 45. Vaan 35.

Toistan toimittajille näitä lukuja ja mietin, aiheutanko vääränlaista ahdistusta. Tiedän, että lasten saaminen ja vanhemmuus ovat arkoja asioita. Henkilökohtaisia, intiimejä. Kuten 30 vuotta täyttänyt ystäväni kuvailee: ”Kuuntelen syntyvyydestä uutisia ja painan tietoisesti ajatuksia vanhemmuudesta mielestä pois. Ettei sattuisi liikaa.”

Mietin samalla Adamsin tarinaa siitä, kuinka lykkäämisen kansikuvatyttö päätyi huutamaan eläimellisesti lapsettomuuden tuskaa. Sitä tuskaa en toivoisi kenellekään.

Ihminen päättää itse perheellistymisestään, mutta koko yhteiskunnan on hyväksyttävä naisen hedelmällisyyden rajallisuus. Työelämän, median ja kulttuuristen odotustemme tulee tiedostaa ruumiillisuutemme. Jos lapsia haluaa, muun elämän on joustettava, koska hedelmällisyys ei sitä tee.

Lähteet

van Balen, F., Verdurmen, J. E., & Ketting, E. (1997). Age, the desire to have a child and cumulative pregnancy rate. Human Reproduction, 12(3), 623–627.

Berg, V. (2018) Hedelmällisyys laskee ennen 35. ikävuotta. Maaliskuun tietovuoto. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto.

Cobo, A. ym. (2016) Oocyte vitrification as an efficient option for elective fertility preservation. Fertility and Sterility 105, 3 , 755 – 764.e8.

HFEA (2016) HFEA Fertility treatment 2014 Trends and Figures. http://www.hfea.gov.uk.

Rotkirch, A., Tammisalo, K., Miettinen, A. ja Berg, V. (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Väestöntutkimuslaitos Katsauksia E51. Helsinki: Väestöliitto.

Vauvavuoden ei kuulu olla ihan kamala

Posted on by
9

Viime aikoina mediassa ja sosiaalisessa mediassa on puhuttu paljon pikkulapsiajan vaativuudesta. Yksi kirjoittaa blogissaan vauva-ajan olevan täyttä paskaa, kaikki on pelkkää itkevää vauvaa. Toinen avautuu keskustelupalstalla siitä, että vauvan kanssa onkin kamalaa, oman elämän menettäminen ja vastuu ahdistaa ja kitisevä vauva herättää lähinnä negatiivisia tunteita. Televisio täyttyy keskusteluohjelmista, joissa uupuneet vanhemmat tukevat toisiaan ja antavat vinkkejä, miten selviytyä ruuhkavuosista hengissä.

On hienoa, että meidän ei enää tarvitse esittää olevamme supervanhempia, jotka selviävät mistä vain. On hienoa, että voi julkisesti myöntää olevansa puhki ja poikki ilman, että tarvitsee pelätä tulevansa lynkatuksi. Usein tällaiset tarinat kirvoittavat muilta myötätuntoa ja ymmärrystä, kommentteja siitä, että tuollaista meilläkin oli, tsemppiä. Lapsen syntymään liittyy aina suuria mullistuksia: uudenlainen vastuu, muuttuvat prioriteetit, vanhemmaksi kasvaminen ja niin edelleen. Useimmat kokevat tässä vaiheessa jonkinasteisen kriisin tai ainakin käänteen. Mutta missä menee tavallisen vauva-ajan hankaluuden ja liiallisen rankkuuden raja? Aivan kaikki tapahtumat ja tuntemukset vauva-aikana eivät ole tavallisia, sellaisia mistä muutkin ovat hyvin selvinneet.

Ensinnäkin ihmiset, vanhemmiksi tulevat, ovat erilaisia. Meillä on perimästämme ja elämänkokemuksistamme johtuen erilaiset kyvyt selviytyä vaikeuksista. Toiset meistä kuormittuvat tilanteesta, josta joku toinen selviäisi vaurioitta. Meillä jokaisella on stressinsietokyvyn raja, jonka ylittyessä psyykkinen oireilu alkaa. On tärkeää nähdä ja tunnistaa omien tai läheistemme rajan ylittyminen – arvottamatta.

Vauva-aikaan liittyy vielä erityinen haavoittuvuus: noin 10–20 prosenttia äideistä sairastuu raskauden aikaiseen tai sen jälkeiseen masennukseen, ja viimeaikaisten tutkimusten mukaan myös isillä on kohonnut riski sairastua masennukseen vauva-aikana. Jatkuvasti surullinen, itkuinen tai ärtynyt ja toivoton olo ei kuulu normaaliin vauva-aikaan. Myös se, että vauva tuntuu jatkuvasti vieraalta ja herättää lähes yksinomaan negatiivisia tunteita, voi olla merkki synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Toisekseen, elämäntilanteet ovat erilaisia. Joissakin perheissä on kaksi vanhempaa ja laajat, auttamishaluiset tukijoukot. Toisilla tilanne on vaikeampi. Synnytyksen jälkeiselle masennukselle altistavat esimerkiksi huono parisuhdetilanne tai sosiaalisen tuen puute. Myös suunnittelemattomasti alkaneet raskaudet kasvattavat jaksamis- ja parisuhdeongelmien riskiä. Tutkimusten mukaan hedelmällisyyshoitojen seurauksena lapsen saaneilla voi olla huonompi luotto omiin vanhemmuuden kykyihinsä kuin luonnollisesti raskaaksi tulleilla pareilla. Kauan lasta toivoneet ovat voineet luoda vauvaelämälle ja omalle vanhemmuudelleen niin korkeat standardit, että kokevat väistämättä epäonnistumista ja pettymystä.

Kolmanneksi, vauvat ovat erilaisia. Synnynnäinen temperamentti määrittelee, kuinka herkkä vauva on reagoimaan ja kuinka intensiivisesti hän reaktionsa ilmaisee, kuinka aktiivinen hän on, kuinka helposti hän on rauhoitettavissa tai kuinka säännöllinen on hänen päivä- ja ruokarytminsä. Iso osa vauvoista on temperamentiltaan ”helppoja”: säännöllisiä, tasaisia, rauhallisia ja herkästi rauhoitettavissa. Noin 15 prosenttia vauvoista on temperamentiltaan haastavia – ja tällaisten vauvojen vanhemmuuskin on vaativampaa. Lisäksi terveydelliset ongelmat kuten ruoka-aineallergiat, koliikki tai refluksitauti voivat aiheuttaa sen, että vauva on normaalia itkuisempi ja rauhattomampi. Paljon heräilevät ja yöllä valvovat vauvat johtavat usein vanhempien syvään univajeeseen, joka altistaa mielenterveyden häiriöille ja vaikeuttaa vauva-arjen sujumista.

Olennaista on kuunnella herkästi sitä, miten minä juuri nyt voin ja minkälaiseksi koen vauva-arjen. Toisiin vanhempiin, toisiin vauvoihin ja toisiin perheisiin vertaaminen on turhaa – ihmiset, perheet ja vauvat ovat niin erilaisia. Jos minusta tuntuu siltä, että joku raja on ylittynyt, se on ylittynyt juuri nyt, juuri minun kohdallani. Silloin oikea toimintatapa on pyytää apua.

Avaa suu, kerro neuvolassa, miten oikeasti menee äläkä vastaa kysyttäessä vain ”ihan hyvin”. Käänny ystävien, sukulaisten tai naapurien puoleen. Neuvola voi ohjata tarvittaessa esimerkiksi kotiavun tai psykiatrisen tuen piiriin. Älä jää yksin syyttämään itseäsi epäonnistuneeksi. Äläkä kuvittele, että vauva-aikana kaikesta pitää selvitä ja että kaikki vaikeudet kuuluvat asiaan.

Hyvin vietettyä aikaa

Posted on by
Vastaus

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)

 

Jääkö nuori aikuinen ikuisesti odottamaan?

Posted on by
Vastaus

Mistä on nuori aikuinen tehty? Opinnoista sekä työn, parisuhteen ja oman paikan etsinnästä. Yrityksestä ja erehdyksestä, vapaudesta ja vallasta valita, uhkakuvista ja epävarmuudesta.

Olen ollut viime kuukaudet Väestöliiton harjoittelijana. Tänä aikana olen saanut kohdata nuoria aikuisia ja kuulla heidän ajatuksiaan perheestä, lapsista ja aikuisuuteen astuvan elämänvaiheesta. Vaikka julkisuudessa kuva elämänvalinnoista olisikin moninaistunut, muodostuu nuorten aikuisten kertomuksista enemmän ja vähemmän yhtenäinen tarina:

Aikuisuuden rakentaminen aloitetaan etsimällä opiskelupaikka. Opintojen aika on kokeilua: muodostetaan sosiaalisia suhteita, lähdetään lapsuudenkodista, kokeillaan eri kumppaneita ja muutetaan yhteen, harrastetaan, tuijotetaan koko sunnuntai sängyssä Netflixiä, ostetaan spontaanisti äkkilähtö ulkomaille.

Aika kuluu, ja kolmenkymmenen rajapyykki lähestyy. Moni nainen pohtii, kuinka pitkään biologista kelloa uskaltaa torkuttaa. Vähintäänkin eri tahoilta muistutetaan, ettei lorvia voi ikuisesti. On siis aika luoda vakaa pohja, valmistua, etsiä töitä ja asettua aloilleen. Tätä ennen kuitenkin suoritetaan viimeinen siirtymäriitti aikuisuuteen – tehdään reppureissu Aasiaan.

Kun on nähty ja koettu tarpeeksi, tullaan aikuisiksi. Jämähdetään. Hankitaan ne kaksi ja puoli lasta, mutta ei enempää kuin kolme, jotta mahdutaan vielä henkilöautoon, eikä myöskään yhtä, siitä tulisi vain haastava persoona. Nuoruus on ohi, on jouduttu ruuhkavuosien kelkkaan.

Moni nuori aikuinen elää kymmenien ovien odotusaulassa: mikä ovi avata, mikä sulkea? Minkä kynnyksen yli uskaltaisin astua? Samalla kun tahdotaan kokeilla mahdollisimman montaa vaihtoehtoa, ei haluta kuitenkaan sulkea lopullisesti yhtään ovea.

Ovien valintaan käytetään erilaisia kompasseja. Joillakin tunne tai sydän sanoo, mihin kahvaan tarttua, toisilla taas omien vanhempien valinnat ja kavereiden tai sisarusten esimerkit osoittavat suunnan. Osaa ulkopuolelta tulevat epämääräiset paineet puskevat luonnonilmiön tavoin vääjäämättä kohti ennalta määrättyä tietä.

Jos pohtii mahdollisten maailmojen avaruutta, vaihtoehtoisia valintoja ja kulkureittejä, on kuin komeetoilla ratoja. Mutta onko sittenkään? Niin kuin eräs nuori aikuinen totesi, on mukavaa ajatella kaiken olevan mahdollista, vaikka makaisi vain koko päivän sohvalla. Vapaus ja mahdollisuuksien aukeus on tärkeintä juuri mielen tasolla: jos minulle tulee tunne, että haluan lähteä huomenna maailmanympärysmatkalle, se on teoriassa mahdollista. Lukkoon lyödyt valinnat sulkevat vapauden portin säppiin.

Lapsi-oven avaaminen vaikuttaa erityisen lopulliselta: ken tästä portista käy, joutuu pimeään tunneliin, jossa ensimmäinen valonkajo häämöttää lähes kahdenkymmenen vuoden päässä. Kiintymysvanhemmuus, loputon univelka, sormiruokailu ja itsesurvotut vauvansoseet, vararikkoon ajavat harrastukset ja keittiön seinään kiinnitetyt minuuttiaikataulut ovat tulleet tutuksi, vaikka lapsiperheitä ei lähipiirissä olisi yhtäkään.

Julkisuuden kuva vanhemmuudesta vaikuttaa varsin vaativalta. Vaikka lapsi toisaalta on ilon ja tulevaisuuden tuoja, se voi olla myös kuin parasiitti, joka imee kaiken elämän vanhemmista. Lasta varten kaiken on oltava valmista. Taloudellinen vakaus huolettaa monia, sillä lapselle halutaan lahjoittaa se mahdollisuuksien tarjotin, mistä itse on ehkä jouduttu luopumaan. Materian lisäksi jälkikasvulle halutaan antaa sitä, mitä moni ehkä omassa lapsuudessa jäi vaille: aikaa ja huomiota. Uran luominen ja omat harrastukset loppuvat, kun lapsi tulee taloon.

Onko kuva lapsiperheestä ja elämänkulusta näin yksipuolinen? Missä on lisää tarinoita uran ja perheen yhdistämisestä tai vanhempien vastuun jakamisesta tasapuolisesti? Entä missä on kertomuksia perhe-elämän iloista, onnellisesta yksilapsisesta perheestä tai lapsettoman elämän täysipainoisuudesta? Toivottavasti tulevaisuudessa tehtäisiin päätöksiä, jotka toisivat joustavuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia elämänvalintoja.

Valintojen odotusaulassa ei kannata epäröidä liian pitkään. Vaaditaan rohkeutta tehdä omia ratkaisuja ja kantaa vastuu niistä. Valinnan tehdessä ottaa toki riskin, sillä kukaan ei takaa, että kokeilemasi ovi avautuu tai pitää takanaan sellaisen elämän, mitä olet odottanut. Mitä, jos valinta vain kaduttaa eikä voikaan enää palata?

Odotusaulassa ikuisesti arpominen vaikuttaa kuitenkin ikävimmältä ratkaisulta. Kaikki mahdollisuudet ovat ehkä silmiesi edessä, mutta joku muu sulkee ovet puolestasi. Joskus pitää muistaa, että kaikki valinnat eivät olekaan lopullisia, toisinaan voi palata. Yhden oven takaa voi myös vankityrmän sijaan avautua monta uutta mahdollisuutta. Entä mitä, jos avatun oven takana on jotakin paljon odotettua parempaa? Mitä, jos valintojen seurauksena onkin omannäköinen ja rikas elämä täynnä päätöksiä, joiden takana voi seisoa?

Väestöliitto tekee lastenhankinnan muuttuvasta maisemasta Perhebarometrin, joka ilmestyy syksyllä 2017.

Montako lasta haluat?

Posted on by
Vastaus

 Syntyvyyden lasku tarkoittaa, että moni toivottu lapsi jää saamatta

Olin puhumassa lukiolaisille lastenhankinnasta. Yksi kertoi suunnittelevansa neljää lasta, yksi tiesi ettei halua niitä lainkaan. Hiljainen enemmistö kuunteli heitä tarkasti. Arvelin heidän sijoittuvan toiveissaan näiden välille, noin kahden lapsen kohdalle. Ajattelin, vaikka en sitä tietenkään sanonut ääneen, että näiden nuorten ihanteet tulevat pikemmin alittumaan kuin ylittymään.

Meillä syntyy hyvin vähän ei-toivottuja lapsia. Tämä kuuluu hyvinvointivaltion ja seksuaalivalistuksemme suuriin saavutuksiin.

Samalla meillä jää moni toivottu lapsi syntymättä. Tämä on hyvinvointivaltion ja perhesuunnittelun uusi haaste.

Ylen A2 Lisääntymis-illassa keskustellaan  siitä, mitä päättäjien tulisi tehdä laskevan syntyvyyden Suomessa. Samalla viikolla Väestöliiton Väestöntutkimuslaitos viettää 70-v. juhliaan. Juhlaseminaari  Tieteiden talossa, jota voi seurata myös netistä, koskee muun muassa talouden kriisin vaikutuksia Euroopan syntyvyyteen.

Lasten saanti on ollut tutkimuslaitoksen keskeisimpiä aiheita aina vuodesta 1947 asti. Väestötieteen vuosikirjamme ensimmäisissä numeroissa ilmestyi Armas Niemisen kirjoittama artikkeli ”Tietoja Helsingin suurista ja keskisuurista perheistä sekä niiden oloista vuonna 1943” ja Leena Valvanteen tutkimus ”Syntyvyyden säännöstelyn sosiaalisesta ja terveydellisestä taustasta Suomessa”. Painopisteet ovat noista ajoista toki muuttuneet. Sodan jälkeisessä Suomessa pohdittiin asumisen ahdinkoa. Elin- ja koulutustason noustessa vanhemmuuden myöhentyminen ja lapsettomuus nousivat tutkimusaiheiksi, ja tuorein Perhebarometrimme etsi vastauksia kysymykseen syntyvyyden uudesta laskusta.

Miten tämän päivän syntyvyyden laskuun tulisi suhtautua? Siitä on liiankin helppo olla yleisesti ja epämääräisesti ”huolissaan”. A2-illan traileri kysyy, romahtaako yhteiskunta kun lapsia syntyy vähemmän? Lyhyt vastaus on: ei. Ainakaan näin ei ole käynyt viimeisen sadan vuoden jatkuvan syntyvyyden laskun aikana.

lapsilukukaavio

Usein jäämme seuraamaan vain keskimääräistä lapsilukua, joka on nyt muuttunut vuoden 2010 1,87 lapsesta naista kohden tämän vuoden noin 1,65 lapseen. Olennaista olisi kuitenkin nähdä keskiarvolukujen takaa ne oikeat ihmiset jotka lapsia tekevät, tai haluaisivat tehdä, ja heidän erilaiset elämäntilanteensa.

Myös suomalaisten lapsilukua koskevat ihanteet näyttävät nyt olevan laskussa. 2010 -luvun syntyvyyttä koskevissa kyselyissä aiempaa useampi ei halunnut lapsia lainkaan, ja harvempi halusi kolmea tai useampaa lasta. Samanlaista viestiä saa tuoreimmasta Eurobarometristä (ks Kuvio).

Niin ihanteet kuin lapsilukukin ovat pienentyneet eniten niissä väestöryhmissä, joissa on vähemmän koulutusta ja resursseja. Lapsettomuus on myös yleisintä pientuloisimmilla naisilla ja miehillä. Keskiluokka taas pohtii tarkasti mahdollisuuksiaan yhdistää työtä ja perhettä niin, että vastuullinen vanhemmuus varmasti toteutuisi. On paradoksi, että meillä on miltei maailman anteliain kokoelma perhepoliittisia etuuksia, ja silti vanhemmaksitulo askarruttaa ja ahdistaa niin monia nuoria aikuisia.

Syntyvyyden huolen, sikäli kun sellaista on, voisi kanavoida seuraavasti:

  1. Kohotamme tietoa lisääntymisterveydestä ja hedelmällisyydestä, ja tuemme hedelmöityshoitoja kaipaavia. Vastentahtoinen lapsettomuus ja raskaaksitulovaikeudet ovat yleinen ja edelleen liian usein vaiettu tai väheksytty ongelma.
  2. Suomeen on ehkä juurtumassa pienten perheiden ihanne. Jos yhä useampi toivoo nolla tai vain yhtä lasta, emme leimaa tätä huonoksi vaihtoehdoksi.
  3. Lopetamme jo toista hallituskautta jatkuneen julkisen keskustelun lapsiperheiden palvelujen leikkaamisesta. Se antaa vääriä signaaleja. Ihmisen käyttäytyminen seuraa herkästi vertaisten ja yleisen ilmapiirin viestejä siitä, onko nyt sopiva hetki saada lapsia vai kannattaako odottaa parempia aikoja.
  4. Lopetamme lapsiperheiden palvelujen leikkaamisen. Työn ja perheen yhdistämisen haasteet ovat yhtä tärkeämpi tekijöitä niille nuorille aikuisille, jotka nyt lykkäävät ensimmäisen lapsen saantia. Päivähoitomaksut ja hoitovapaat taas merkitsevät paljon niissä perheissä, joissa pohditaan seuraavan lapsen saamista.
  5. Unohdamme toiveet siitä, että syntyvyyden nosto korjaisi väestön ikääntymiseen liittyviä haasteita. Se on jo liian myöhäistä, vaikka vauvabuumi alkaisi heti huomenna. Sitä paitsi vauvoja ei tehdä bruttokansantuotetta varten, vaan päinvastoin.

Lähteet:

Anneli Miettinen: Miksi syntyvyys laskee? Perhebarometri 2016. Väestöliitto.
Lassi Lainiala: Toiveesta toteutukseen. Suomalaisten lastenhankintaa selittäviä tekijöitä. Väestöliitto 2012.

Vauvakaipuu ei kosketa kaikkia

Posted on by
1

Vapaaehtoinen_lapsettomuus_Suomessa_ KORJATTUSuomalaisten lapsitoiveet ovat kääntyneet laskusuuntaan viime vuonna tehdyn Väestöliiton barometrikyselyn samoin kuin muutama vuosi sitten julkaistun Eurobarometrin perusteella.

Yhtenä osatekijänä keskimääräisen toivotun lapsiluvun alenemisessa on kokonaan lapsettomaksi jäämistä suunnittelevien osuuden kasvu. Aikaisempien tutkimusten perusteella lapsettomaksi jäämistä suunnittelevien osuus on Suomessa ollut noin 5–7 prosentin luokkaa. Nyt, tuoreen kyselyn mukaan, heidän osuutensa kaikista 20–40-vuotiasta suomalaisista on kohonnut kaksinkertaiseksi. Lähes yhtä suuri osuus 20–29-vuotiaista kuin 30–40-vuotiaistakin ilmoitti barometrikyselyssä, ettei aikonut hankkia lainkaan lapsia. Käsitykset omasta ihanteellisesta perhekoosta olivat samansuuntaisia, runsaat 12 prosenttia ei halunnut yhtään lasta.

Vapaaehtoisen lapsettomuuden lisääntymistä on ennakoitu jo pitkään. Luotettavat ehkäisymenetelmät tarjoavat keinon välttää raskaus, perheellistymistä ohjaavat sosiaaliset normit ovat löystyneet ja lastenhankinnan odotetaan olevan tarkkaan harkittua. Tarkkoja tietoja kehityksen suunnasta tai vapaaehtoisen lapsettomuuden yleisyydestä on kuitenkin vaikeaa antaa. Yksi haasteista liittyy siihen, miten vapaaehtoinen lapsettomuus määritellään. Kyselytutkimuksissa sitä on mitattu joko lastensaantiaikeiden perusteella tai sitten lapsilukuihanteita koskevilla kysymyksillä. Aikeiden perusteella vapaaehtoinen lapsettomuus on usein hieman yleisempää kuin lapsilukuihanteiden perusteella arvioituna.

Lapsilukutoiveista ei myöskään ole tietoja kovin monen vuosikymmenen takaa. Varhaisin Suomessa tehty, väestötasoinen tutkimus on vuodelta 1971. Siinä lapsitoiveita tiedusteltiin vain naimisissa olevilta naisilta ja heiltäkin suhteessa sen hetkiseen elämäntilanteeseensa. Lapsettomuutta piti tuolloin itselleen sopivimpana vain pari prosenttia vastaajista. Miesten lastenhankintatoiveita on tiedusteltu ensimmäistä kertaa vasta 1990-luvun alussa. Tuon tutkimuksen mukaan kolme prosenttia miehistä ei halunnut saada lapsia.

Lapsettomuuden valinneet erosivat tuoreen barometrikyselyn mukaan muista sen suhteen, miten he kokivat lapsen tulon vaikuttavan elämässään. Vapaaehtoisesti lapsettomat olivat selvästi muita useammin huolissaan työssäkäyntimahdollisuuksien heikkenemisestä ja siitä, että mahdollisuudet tehdä muita kiinnostavia asioita vähenisivät lapsen tulon myötä. Näyttääkin siltä, että osa valitsee lapsettomuuden myös siitä syystä, että kokee vanhemmuuden liian suurena taakkana tai uhkana muulle elämälle. On kiinnostavaa pohtia, lisäävätkö nykyvanhemmuuteen ja lasten kasvattamiseen kohdistuvat ’suorituspaineet’ tätä pelkoa omasta riittämättömyydestä ja samalla vahvistavat sitä kuvaa, että lasten saaminen merkitsee muiden elämänalueiden uhraamista.

Lapsitoiveet kytkeytyvät usein parisuhteeseen tai sen puuttumiseen. Myös barometrikyselyssä valtaosa heistä, jotka ilmoittivat, etteivät aikoneet hankkia lainkaan lapsia, ei elänyt parisuhteessa. Varsinkin miesten kohdalla näyttää siltä, että lapsitoiveet kulkevat käsi kädessä parisuhteen kanssa: lastensaantia ei edes välttämättä pohdita silloin, kun kumppania ei ole. Naiset puolestaan miettivät ja vastaavat lapsensaantitoiveita koskeviin kysymyksiin useammin kuin miehet myös silloin, kun eivät elä parisuhteessa.

Vaikka parisuhteen puuttuminen onkin usein yhteydessä siihen, että lastenhankinnasta luovutaan, myös osa parisuhteessa olevista ei halua saada lainkaan lapsia. Tavallisimmin tämän ajatellaan koskevan miehiä, mutta barometriaineistossa ei miesten ja naisten välillä ollut eroa tässä suhteessa. Näkemykset eivät kuitenkaan aina osu yksiin puolison toiveiden kanssa. Vaikka vapaaehtoisesti lapsettomat olivat keskimäärin yhtä tyytyväisiä parisuhteeseensa kuin ne, jotka suunnittelivat hankkivansa lapsia, erimielisyys lastensaannista puolisoiden välillä vähensi tyytyväisyyttä.

Lastenhankintaa koskevat toiveet ja aikeet voivat muuttua esimerkiksi parisuhteen muutosten seurauksena. Osalle lapsettomuus on seurausta ”toistuvista päätöksistä olla hankkimatta lapsia juuri nyt”. Ihanteellisinta olisi pystyä seuraamaan samoja vastaajia pidemmän aikaa ja tiedustella heiltä säännöllisin väliajoin lastenhankinta-aikeista.  Jos suomalaisten käyttäytyminen noudattelee niitä tuloksia, mitä yhdysvaltalaistutkimuksissa on saavutettu, niin on todennäköistä että entistä suurempi osa hedelmällisyysikänsä ohittaneista lapsettomista on tulevaisuudessa lapsettomia omasta halustaan.

Jutussa on viitattu seuraaviin lähteisiin:

Miettinen (2015): Miksi syntyvyys laskee. Perhebarometri 2015.
Ritamies ja E.Visuri (1975): Suomalaisten perhekoko – sattuma vai suunnitelma.
Nikander (1995): Suomalaismiehen perheellistyminen.
Quesnel-Vallee & S.P. Morgan (2003). Missing the target: Correspondance of fertility intentions and behavior in the U.S.

Tarvitsevatko naiset halupillerin?

Posted on by
Vastaus

shutterstock_96774934Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että Yhdysvalloissa on hyväksytty myyntiin Addyi-pilleri (Flibanserin), jonka avulla hoidetaan naisten seksuaalisen halun puutetta. Uutisen tekee merkittäväksi se, että naisten seksuaalisen halun puute on Suomessakin kaikkein yleisin syy hakeutua seksuaaliterapiaan ja –neuvontaan. Se aiheuttaa paljon ongelmia parisuhteissa ja johtaa jopa avioeroihin. Onko siis tulossa jokin ihmepilleri, joka ratkoo suomalaistenkin parisuhdeongelmat sitten kun se mahdollisesti tulee täällä myyntiin?

Valitettavasti näin ei ole. Lääketestauksissa Addyin teho on ylittänyt vain lievästi placebon vaikutukset. Se on lisäksi vaikuttanut vain noin joka kymmenenteen lääketestaukseen osallistuneista naisista. Näillä naisilla meni elämässä sangen hyvin ja he olivat jopa seksuaalisesti aktiivisia. He eivät olleet niitä naisia, jotka tavallisimmin hakeutuvat terapiaan halunsa puutteen vuoksi.

Addyi on masennuslääke, jolla pyritään vähentämään aivoissa serotoniinin eritystä ja lisäämään dopamiinin eritystä. Sen todellista vaikutusmekanismia ei kuitenkaan vielä tunneta. Lääkettä tulee käyttää päivittäin neljästä kahdeksaan viikkoon ennen kuin se yleensä voisi vaikuttaa. Sen käytön yhteydessä ei saa ottaa alkoholia tästä koituvan tiedottomuusriskin vuoksi. Joka viidennelle naiselle lääkkeestä on koitunut erilaisia sivuvaikutuksia kuten huimausta, pahoinvointia, unettomuutta ja väsymystä.

Epäilen tuleeko meillä kysyntää pillerille, jota pitää käyttää pitkiä aikoja ennen kuin sen mahdolliset vaikutukset tulevat esille ja jonka sivuvaikutukset ovat jopa todennäköisempiä kuin sen halua kohottava teho. Naiset tuskin ovat muutoinkaan kovin motivoituneita syömään lääkkeitä seksuaalisen halunsa puutteen vuoksi. Seksuaalista halua pitää sitä ennen oikeasti haluta. Nautinnolliset kokemukset ovat paras lääke halun virittelyyn.

Positiivista Addyin markkinoille tulossa on se, että se varmastikin herättää keskustelua naisten seksuaalisesta halusta samoin kuin lisää lääkäreiden kiinnostusta asiaan. Näinhän kävi kun miehet saivat erektiolääkityksensä. Ehkä naisetkin rohkaistuvat tämän ansiosta puhumaan lääkäreille halunsa puutteesta. Oikeampi osoite olisivat kuitenkin seksuaalineuvojan ja –terapeutit, joilla on aiheesta koulutusta, toisin kuin lääkäreillä. Monet naiset eivät yksinkertaisesti enää halua sellaista seksiä, jota he ovat saaneet kokea.

Jos oikeasti vaikuttava naisten halupilleri olisi olemassa, niin se voisi tehdä aika monta aviomiestä onnelliseksi. Suomi on täynnä miehiä, jotka ovat pettyneet parisuhteensa seksuaalielämään. Ja paljon on myös naisia, jotka haluaisivat haluta, mutta eivät tiedä itsekään miksi se on heille niin vaikeaa.

Jonkin pillerin sijasta selvästi useimmat seksuaalisen halunsa aktivoinnista motivoituneet naiset tarvitsevat itselleen neuvontaa ja apua aihepiireistä, jotka liittyvät muun muassa heidän seksuaaliseen itsetuntoonsa, kommunikoitiin kumppanin kanssa, parisuhdeongelmiin, stressiin ja mielialaan, seksuaaliseen kiihottumiseen tai seksuaalisiin taitoihin. Niiden kanssa kannattaa työskennellä ja nauttia uudelleen löytyvästä seksuaalisesta halusta.

Maailman paras perhepolitiikka 2020

Posted on by
Vastaus

shutterstock_41291716Suomella on maailman parhaimpia perhepoliittisia järjestelmiä. Lamasta huolimatta Suomi on toistaiseksi onnistunut vähentämään lapsiköyhyyttä. Äsken Suomi sai kärkipaikan OECD maiden naisystävällisyyttä arvioimassa vertailussa.

Perhepolitiikkaa on kuitenkin viime aikoina tehty ilman selkeitä linjauksia ja tavoitteita. Edellisen hallituksen niin sanotun perhepakettiin liittyvä sotku on toivottavasti jäänyt historiaan. Seuraava hallitus voisi ylpeästi mainostaa ja kehittää maailman parasta perhepolitiikkaa. Nimenomaan taloudellisen laskukauden aikana pitää satsata lapsiin ja perheisiin, periaatteina tahto, tasa-arvo ja tutkimus.

  • Tahtotila
    Subjektiivinen päivähoito-oikeus on suomalainen sosiaalinen innovaatio ja kansallisen ylpeyden aihe, siinä missä naisten äänioikeus tai peruskoulu. Pienten lasten vanhempien hoitovapaat nauttivat laajaa kannatusta. Nämä etuudet takasivat 1990-luvun aikana sen, ettei syntyvyys laskenut. Yleensä syntyvyys laskee lamojen aikana, kuten Suomessa nyt.
    Voisimme lopullisesti unohtaa mikä puolue alun perin mitäkin uudistusta esitti. Olennaista on, että etuus edistää lasten ja perheiden hyvinvointia. Perhevapaat eivät kaipaa lisää byrokraattista, pienten erityisryhmien valvontaa. Sen sijaan tulisi lisätä vapaiden ajoituksen joustoja sekä opiskelun, lastenhoidon ja palkkatyön yhdistämisen vaihtoehtoja. Lapsiperheet kaipaavat joustoja jopa enemmän kuin rahallista tukea.
  • Tasa-arvo
    Tarvitaan kohdistettua, kannustavaa tukea tasa-arvon edistämiseksi eri perhemuotojen sekä sukupuolten välillä. Erityistä huomiota kaipaavat epätyypillistä työtä tekevät vanhemmat, monilapsiset perheet sekä yksinhuoltajat. Äitien työskentely epätyypilliseen aikaan on kasvanut voimakkaasti. Samalla yksinhuoltajien työssäkäynti on vähentynyt. Toisaalta pienten lasten isät tekevät usein hyvin pitkiä työpäiviä, ja suomalaiset isyysvapaat eivät vieläkään yllä Pohjoismaiselle tasolle.
  • Tutkimustieto
    Perhepolitiikkaa on viime vuosina tehty kapeasta työmarkkinoiden näkökulmasta, ilman kattavia kustannusarvioita. Nyt voisi hyödyntää suomalaista ja kansainvälistä tutkittua tietoa niin lasten ja perheiden hyvinvoinnista kuin väestökehityksestä. Erityisesti pitäisi pohtia perhevapaiden vaikutuksia koko elämänkaareen. Jos kansalaiset elävät satavuotiaiksi, työllistymispolitiikan keskeinen ongelma ei ehkä ole se, viettävätkö pienten lasten vanhemmat yhteensä 12, 18 vai 24 kuukautta kotona lasta hoitamassa. Sen sijaan on keksittävä, miten parhaiten edistää aikuisten koulutusta ja ansiotyötä koko aikuiselämän aikana ja tukea siirtymisiä eri elämänvaiheista toisiin.

Mitä perhepoliittisia etuuksia aikuisväestö ja lapsiperheet erityisesti kaipaavat selvitettiin Väestöliiton 2014 Perhebarometrissa Perhepolitiikka kriisin aikana.

Tyttö, joka ei jaksanut elää

Posted on by

tyttöblogibanneri

Juuri tällä hetkellä jossain joku tyttö vahingoittaa itseään. Hän juo myrkkyä tai hyppää liian korkealta. Hän hukuttautuu. Lopettaa syömisen. Viiltää itseään. Tuhoaa samalla koko sen ainutlaatuisen maailman, joka hänen sisällään on. Itsemurha on maailmanlaajuisesti 15–19-vuotiaiden tyttöjen yleisin kuolinsyy.

Ulkona sataa vettä. Selailen YK:n väestörahaston vuosiraportin käsikirjoitusta. Väestöliitto on toimittanut raportin suomeksi niin kuin joka vuosi. On hauskaa päästä ensimmäisten joukossa tutustumaan tärkeisiin aiheisiin.

Tänä vuonna raportti käsittelee maailman suurinta nuorten sukupolvea. Silmiini hyppää ilahduttava uutinen: Raskauteen ja synnytykseen liittyvät komplikaatiot eivät ole enää kehitysmaiden 15–19-vuotiaiden tyttöjen yleisin kuolinsyy! Ponnistelut seksuaaliterveyspalvelujen saatavuuden parantamiseksi ovat tuottamassa tulosta.

Mutta seuraavaksi törmään järkyttävään faktaan: Ensimmäiselle sijalle tyttöjen kuolinsyyksi on noussut itsemurha. Itsemurha on maailmanlaajuisesti todennäköisempi 15–19-vuotiaan tytön kuolinsyy kuin liikenneonnettomuudet, hiv ja aids tai raskaus. Monissa maissa itsemurha on tyttöjen yleisin kuolinsyy.

Järkyttyneenä etsin lisätietoa aiheesta. Toivon, että olen ymmärtänyt jotain väärin. Näin ei kuitenkaan ole – löydän vain vahvistusta asiasta. Esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO on julkaissut aiheesta raportin syyskuussa 2014.shutterstock_58649191

Miksi?

Tuskin on sattumaa, että tyttöjen itsemurhat ovat yleisimpiä niissä maissa, joissa tyttöjä arvostetaan vähiten. Esimerkiksi Intiassa ja Nepalissa tyttöjen itsemurhat ovat yleisiä. Niin ovat myös lapsiavioliitot ja tyttöihin kohdistuva väkivalta. Myös suunnittelematon raskaus on usein itsemurhan syy.

Modernin teknologian ansiosta tyttöjen on mahdollista saada tietoa siitä, että jos he olisivat syntyneet jossain muualla, voisivat he opiskella, valita ammatin ja päättää omasta lapsiluvustaan. Omien todellisten mahdollisuuksien kapeus voi tämän rinnalla tuntua musertavalta.

15–19-vuotiaita tyttöjä on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen maailman historiassa. Silti WHO:n raportti listasi yhdeksi yleisimmistä itsemurhan syistä tyttöjen kokemuksen siitä, että he ovat yksin ja sosiaalisesti eristettyjä.

Meidän, joilla on valtaa ja mahdollisuuksia, pitää tehdä kaikkemme sen eteen, että yksikään tyttö ei kokisi olevansa yksin ja vailla oikeuksia. Minä ainakin olen heidän puolellaan.

_________________________________________________________________

Tilaa maksuton julkaisu 1,8 miljardin voima – nuoret ja tulevaisuuden muutos

1,8 miljardin voima – nuoret ja tulevaisuuden muutos kertoo nuorten potentiaalista ja niistä investoinneista, joita valtioiden ja kansainvälisen yhteisön pitäisi tehdä varmistaakseen maailman kestävä kehitys.

Raportti on tiivistelmä YK:n väestörahaston vuosiraportista State of World Population 2014.

Lue aiemmat Kuuntele minua – tarinoita tytöistä -kirjoitukset:

Tyttö, josta aikuiset päättivät tehdä vaimon
Tyttö, joka ei ollut valmis äidiksi ja kuoli
13-vuotias tyttöäiti, me emme unohda sinua

Minä ja 925

Posted on by
Vastaus

VŠestšliitto parisuhde- ja perhekuvat. Kuva: Katja TŠhjŠOstin pitkästä aikaa kirjan. Kirjan nimi on Työkirja – Työelämän vallankumouksen perusteet. Kirja käsittelee sitä, miksi kevyttä toimistotyötä tekevät kokevat, että heillä on liikaa töitä, mutta samalla he eivät saa tarpeeksi tuloksia aikaan.

Kirjan luettuani ymmärsin hieman paremmin omaa tilannettani. Silloin kun aloittelin toimistotyöläisen uraani, minulla ei ollut mitään ongelmia työn määrän tai tulosten kanssa. Kuitenkin viimeisen vuoden aikana kokemukseni on ollut erilainen kuin koskaan aiemmin. Elämässäni on tapahtunut muutos.

Kirjoitin tänä vuonna Perhebarometrin. Esitellessäni teosta työkavereilleni sanoin aluksi seuraavan lauseen: ”Tämä oli vaikein yksittäinen työ, jonka olen koskaan tehnyt.” Valmista tuli mutta kirjoitusprosessi oli vaikea.

Koin, että olin aikaisemmin pystynyt ajattelemaan kirjoittamista myös silloin kun poistuin toimistolta. Lauseet rakentuivat ajatuksessani eteenpäin ja seuraavana työpäivänä olin taas valmis jatkamaan siitä, mihin olin edellisenä päivänä jäänyt. Uusimman Perhebarometrin kanssa vastaava ei enää onnistunut.

Mistä tämä sitten johtui? Minusta oli tullut isä.

Niin se vain on. Kun oma lapsi tuli ryömien tai kontaten eteisessä vastaan ja hymyili iloisesti, katkesi työnteko siihen. Työnteko jatkui seuraavana aamuna vasta silloin, kun vilkutin hänelle lähtiessäni.

Näinhän sen pitäisikin mennä. Vai pitäisikö? Mitä jos 9 to 5 ei vain sovi minulle? Mikäli jokin pieni työasia alkaa vaivata minua kotona, haluaisin hoitaa sen heti. Joko lähettämällä mailin, kirjoittamalla tekstipätkän tai päättämällä ajankohdan jolloin asian hoidan. Jos en joskus saisi tehdä niin, miettisin tätä työasiaa koko illan ja se aika olisi pois perheeltäni.

Voin korvata helposti asian hoitamiseen käyttämäni vapaa-ajan menemällä seuraavana päivänä myöhemmin töihin tai lähtemällä töistä aikaisemmin. Tästä saan kiittää joustavaa työaikaa, joka on suomalaistenkin mielestä tärkein keino lapsiperheiden arjen helpottamiseksi. Lapsellani ja vaimollani on kuitenkin valitusoikeus: Työn ehtii tehdä huomennakin.