Jääkö nuori aikuinen ikuisesti odottamaan?

Mistä on nuori aikuinen tehty? Opinnoista sekä työn, parisuhteen ja oman paikan etsinnästä. Yrityksestä ja erehdyksestä, vapaudesta ja vallasta valita, uhkakuvista ja epävarmuudesta.

Olen ollut viime kuukaudet Väestöliiton harjoittelijana. Tänä aikana olen saanut kohdata nuoria aikuisia ja kuulla heidän ajatuksiaan perheestä, lapsista ja aikuisuuteen astuvan elämänvaiheesta. Vaikka julkisuudessa kuva elämänvalinnoista olisikin moninaistunut, muodostuu nuorten aikuisten kertomuksista enemmän ja vähemmän yhtenäinen tarina:

Aikuisuuden rakentaminen aloitetaan etsimällä opiskelupaikka. Opintojen aika on kokeilua: muodostetaan sosiaalisia suhteita, lähdetään lapsuudenkodista, kokeillaan eri kumppaneita ja muutetaan yhteen, harrastetaan, tuijotetaan koko sunnuntai sängyssä Netflixiä, ostetaan spontaanisti äkkilähtö ulkomaille.

Aika kuluu, ja kolmenkymmenen rajapyykki lähestyy. Moni nainen pohtii, kuinka pitkään biologista kelloa uskaltaa torkuttaa. Vähintäänkin eri tahoilta muistutetaan, ettei lorvia voi ikuisesti. On siis aika luoda vakaa pohja, valmistua, etsiä töitä ja asettua aloilleen. Tätä ennen kuitenkin suoritetaan viimeinen siirtymäriitti aikuisuuteen – tehdään reppureissu Aasiaan.

Kun on nähty ja koettu tarpeeksi, tullaan aikuisiksi. Jämähdetään. Hankitaan ne kaksi ja puoli lasta, mutta ei enempää kuin kolme, jotta mahdutaan vielä henkilöautoon, eikä myöskään yhtä, siitä tulisi vain haastava persoona. Nuoruus on ohi, on jouduttu ruuhkavuosien kelkkaan.

Moni nuori aikuinen elää kymmenien ovien odotusaulassa: mikä ovi avata, mikä sulkea? Minkä kynnyksen yli uskaltaisin astua? Samalla kun tahdotaan kokeilla mahdollisimman montaa vaihtoehtoa, ei haluta kuitenkaan sulkea lopullisesti yhtään ovea.

Ovien valintaan käytetään erilaisia kompasseja. Joillakin tunne tai sydän sanoo, mihin kahvaan tarttua, toisilla taas omien vanhempien valinnat ja kavereiden tai sisarusten esimerkit osoittavat suunnan. Osaa ulkopuolelta tulevat epämääräiset paineet puskevat luonnonilmiön tavoin vääjäämättä kohti ennalta määrättyä tietä.

Jos pohtii mahdollisten maailmojen avaruutta, vaihtoehtoisia valintoja ja kulkureittejä, on kuin komeetoilla ratoja. Mutta onko sittenkään? Niin kuin eräs nuori aikuinen totesi, on mukavaa ajatella kaiken olevan mahdollista, vaikka makaisi vain koko päivän sohvalla. Vapaus ja mahdollisuuksien aukeus on tärkeintä juuri mielen tasolla: jos minulle tulee tunne, että haluan lähteä huomenna maailmanympärysmatkalle, se on teoriassa mahdollista. Lukkoon lyödyt valinnat sulkevat vapauden portin säppiin.

Lapsi-oven avaaminen vaikuttaa erityisen lopulliselta: ken tästä portista käy, joutuu pimeään tunneliin, jossa ensimmäinen valonkajo häämöttää lähes kahdenkymmenen vuoden päässä. Kiintymysvanhemmuus, loputon univelka, sormiruokailu ja itsesurvotut vauvansoseet, vararikkoon ajavat harrastukset ja keittiön seinään kiinnitetyt minuuttiaikataulut ovat tulleet tutuksi, vaikka lapsiperheitä ei lähipiirissä olisi yhtäkään.

Julkisuuden kuva vanhemmuudesta vaikuttaa varsin vaativalta. Vaikka lapsi toisaalta on ilon ja tulevaisuuden tuoja, se voi olla myös kuin parasiitti, joka imee kaiken elämän vanhemmista. Lasta varten kaiken on oltava valmista. Taloudellinen vakaus huolettaa monia, sillä lapselle halutaan lahjoittaa se mahdollisuuksien tarjotin, mistä itse on ehkä jouduttu luopumaan. Materian lisäksi jälkikasvulle halutaan antaa sitä, mitä moni ehkä omassa lapsuudessa jäi vaille: aikaa ja huomiota. Uran luominen ja omat harrastukset loppuvat, kun lapsi tulee taloon.

Onko kuva lapsiperheestä ja elämänkulusta näin yksipuolinen? Missä on lisää tarinoita uran ja perheen yhdistämisestä tai vanhempien vastuun jakamisesta tasapuolisesti? Entä missä on kertomuksia perhe-elämän iloista, onnellisesta yksilapsisesta perheestä tai lapsettoman elämän täysipainoisuudesta? Toivottavasti tulevaisuudessa tehtäisiin päätöksiä, jotka toisivat joustavuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia elämänvalintoja.

Valintojen odotusaulassa ei kannata epäröidä liian pitkään. Vaaditaan rohkeutta tehdä omia ratkaisuja ja kantaa vastuu niistä. Valinnan tehdessä ottaa toki riskin, sillä kukaan ei takaa, että kokeilemasi ovi avautuu tai pitää takanaan sellaisen elämän, mitä olet odottanut. Mitä, jos valinta vain kaduttaa eikä voikaan enää palata?

Odotusaulassa ikuisesti arpominen vaikuttaa kuitenkin ikävimmältä ratkaisulta. Kaikki mahdollisuudet ovat ehkä silmiesi edessä, mutta joku muu sulkee ovet puolestasi. Joskus pitää muistaa, että kaikki valinnat eivät olekaan lopullisia, toisinaan voi palata. Yhden oven takaa voi myös vankityrmän sijaan avautua monta uutta mahdollisuutta. Entä mitä, jos avatun oven takana on jotakin paljon odotettua parempaa? Mitä, jos valintojen seurauksena onkin omannäköinen ja rikas elämä täynnä päätöksiä, joiden takana voi seisoa?

Väestöliitto tekee lastenhankinnan muuttuvasta maisemasta Perhebarometrin, joka ilmestyy syksyllä 2017.

Montako lasta haluat?

 Syntyvyyden lasku tarkoittaa, että moni toivottu lapsi jää saamatta

Olin puhumassa lukiolaisille lastenhankinnasta. Yksi kertoi suunnittelevansa neljää lasta, yksi tiesi ettei halua niitä lainkaan. Hiljainen enemmistö kuunteli heitä tarkasti. Arvelin heidän sijoittuvan toiveissaan näiden välille, noin kahden lapsen kohdalle. Ajattelin, vaikka en sitä tietenkään sanonut ääneen, että näiden nuorten ihanteet tulevat pikemmin alittumaan kuin ylittymään.

Meillä syntyy hyvin vähän ei-toivottuja lapsia. Tämä kuuluu hyvinvointivaltion ja seksuaalivalistuksemme suuriin saavutuksiin.

Samalla meillä jää moni toivottu lapsi syntymättä. Tämä on hyvinvointivaltion ja perhesuunnittelun uusi haaste.

Ylen A2 Lisääntymis-illassa keskustellaan  siitä, mitä päättäjien tulisi tehdä laskevan syntyvyyden Suomessa. Samalla viikolla Väestöliiton Väestöntutkimuslaitos viettää 70-v. juhliaan. Juhlaseminaari  Tieteiden talossa, jota voi seurata myös netistä, koskee muun muassa talouden kriisin vaikutuksia Euroopan syntyvyyteen.

Lasten saanti on ollut tutkimuslaitoksen keskeisimpiä aiheita aina vuodesta 1947 asti. Väestötieteen vuosikirjamme ensimmäisissä numeroissa ilmestyi Armas Niemisen kirjoittama artikkeli ”Tietoja Helsingin suurista ja keskisuurista perheistä sekä niiden oloista vuonna 1943” ja Leena Valvanteen tutkimus ”Syntyvyyden säännöstelyn sosiaalisesta ja terveydellisestä taustasta Suomessa”. Painopisteet ovat noista ajoista toki muuttuneet. Sodan jälkeisessä Suomessa pohdittiin asumisen ahdinkoa. Elin- ja koulutustason noustessa vanhemmuuden myöhentyminen ja lapsettomuus nousivat tutkimusaiheiksi, ja tuorein Perhebarometrimme etsi vastauksia kysymykseen syntyvyyden uudesta laskusta.

Miten tämän päivän syntyvyyden laskuun tulisi suhtautua? Siitä on liiankin helppo olla yleisesti ja epämääräisesti ”huolissaan”. A2-illan traileri kysyy, romahtaako yhteiskunta kun lapsia syntyy vähemmän? Lyhyt vastaus on: ei. Ainakaan näin ei ole käynyt viimeisen sadan vuoden jatkuvan syntyvyyden laskun aikana.

lapsilukukaavio

Usein jäämme seuraamaan vain keskimääräistä lapsilukua, joka on nyt muuttunut vuoden 2010 1,87 lapsesta naista kohden tämän vuoden noin 1,65 lapseen. Olennaista olisi kuitenkin nähdä keskiarvolukujen takaa ne oikeat ihmiset jotka lapsia tekevät, tai haluaisivat tehdä, ja heidän erilaiset elämäntilanteensa.

Myös suomalaisten lapsilukua koskevat ihanteet näyttävät nyt olevan laskussa. 2010 -luvun syntyvyyttä koskevissa kyselyissä aiempaa useampi ei halunnut lapsia lainkaan, ja harvempi halusi kolmea tai useampaa lasta. Samanlaista viestiä saa tuoreimmasta Eurobarometristä (ks Kuvio).

Niin ihanteet kuin lapsilukukin ovat pienentyneet eniten niissä väestöryhmissä, joissa on vähemmän koulutusta ja resursseja. Lapsettomuus on myös yleisintä pientuloisimmilla naisilla ja miehillä. Keskiluokka taas pohtii tarkasti mahdollisuuksiaan yhdistää työtä ja perhettä niin, että vastuullinen vanhemmuus varmasti toteutuisi. On paradoksi, että meillä on miltei maailman anteliain kokoelma perhepoliittisia etuuksia, ja silti vanhemmaksitulo askarruttaa ja ahdistaa niin monia nuoria aikuisia.

Syntyvyyden huolen, sikäli kun sellaista on, voisi kanavoida seuraavasti:

  1. Kohotamme tietoa lisääntymisterveydestä ja hedelmällisyydestä, ja tuemme hedelmöityshoitoja kaipaavia. Vastentahtoinen lapsettomuus ja raskaaksitulovaikeudet ovat yleinen ja edelleen liian usein vaiettu tai väheksytty ongelma.
  2. Suomeen on ehkä juurtumassa pienten perheiden ihanne. Jos yhä useampi toivoo nolla tai vain yhtä lasta, emme leimaa tätä huonoksi vaihtoehdoksi.
  3. Lopetamme jo toista hallituskautta jatkuneen julkisen keskustelun lapsiperheiden palvelujen leikkaamisesta. Se antaa vääriä signaaleja. Ihmisen käyttäytyminen seuraa herkästi vertaisten ja yleisen ilmapiirin viestejä siitä, onko nyt sopiva hetki saada lapsia vai kannattaako odottaa parempia aikoja.
  4. Lopetamme lapsiperheiden palvelujen leikkaamisen. Työn ja perheen yhdistämisen haasteet ovat yhtä tärkeämpi tekijöitä niille nuorille aikuisille, jotka nyt lykkäävät ensimmäisen lapsen saantia. Päivähoitomaksut ja hoitovapaat taas merkitsevät paljon niissä perheissä, joissa pohditaan seuraavan lapsen saamista.
  5. Unohdamme toiveet siitä, että syntyvyyden nosto korjaisi väestön ikääntymiseen liittyviä haasteita. Se on jo liian myöhäistä, vaikka vauvabuumi alkaisi heti huomenna. Sitä paitsi vauvoja ei tehdä bruttokansantuotetta varten, vaan päinvastoin.

Lähteet:

Anneli Miettinen: Miksi syntyvyys laskee? Perhebarometri 2016. Väestöliitto.
Lassi Lainiala: Toiveesta toteutukseen. Suomalaisten lastenhankintaa selittäviä tekijöitä. Väestöliitto 2012.

Vauvakaipuu ei kosketa kaikkia

Vapaaehtoinen_lapsettomuus_Suomessa_ KORJATTUSuomalaisten lapsitoiveet ovat kääntyneet laskusuuntaan viime vuonna tehdyn Väestöliiton barometrikyselyn samoin kuin muutama vuosi sitten julkaistun Eurobarometrin perusteella.

Yhtenä osatekijänä keskimääräisen toivotun lapsiluvun alenemisessa on kokonaan lapsettomaksi jäämistä suunnittelevien osuuden kasvu. Aikaisempien tutkimusten perusteella lapsettomaksi jäämistä suunnittelevien osuus on Suomessa ollut noin 5–7 prosentin luokkaa. Nyt, tuoreen kyselyn mukaan, heidän osuutensa kaikista 20–40-vuotiasta suomalaisista on kohonnut kaksinkertaiseksi. Lähes yhtä suuri osuus 20–29-vuotiaista kuin 30–40-vuotiaistakin ilmoitti barometrikyselyssä, ettei aikonut hankkia lainkaan lapsia. Käsitykset omasta ihanteellisesta perhekoosta olivat samansuuntaisia, runsaat 12 prosenttia ei halunnut yhtään lasta.

Vapaaehtoisen lapsettomuuden lisääntymistä on ennakoitu jo pitkään. Luotettavat ehkäisymenetelmät tarjoavat keinon välttää raskaus, perheellistymistä ohjaavat sosiaaliset normit ovat löystyneet ja lastenhankinnan odotetaan olevan tarkkaan harkittua. Tarkkoja tietoja kehityksen suunnasta tai vapaaehtoisen lapsettomuuden yleisyydestä on kuitenkin vaikeaa antaa. Yksi haasteista liittyy siihen, miten vapaaehtoinen lapsettomuus määritellään. Kyselytutkimuksissa sitä on mitattu joko lastensaantiaikeiden perusteella tai sitten lapsilukuihanteita koskevilla kysymyksillä. Aikeiden perusteella vapaaehtoinen lapsettomuus on usein hieman yleisempää kuin lapsilukuihanteiden perusteella arvioituna.

Lapsilukutoiveista ei myöskään ole tietoja kovin monen vuosikymmenen takaa. Varhaisin Suomessa tehty, väestötasoinen tutkimus on vuodelta 1971. Siinä lapsitoiveita tiedusteltiin vain naimisissa olevilta naisilta ja heiltäkin suhteessa sen hetkiseen elämäntilanteeseensa. Lapsettomuutta piti tuolloin itselleen sopivimpana vain pari prosenttia vastaajista. Miesten lastenhankintatoiveita on tiedusteltu ensimmäistä kertaa vasta 1990-luvun alussa. Tuon tutkimuksen mukaan kolme prosenttia miehistä ei halunnut saada lapsia.

Lapsettomuuden valinneet erosivat tuoreen barometrikyselyn mukaan muista sen suhteen, miten he kokivat lapsen tulon vaikuttavan elämässään. Vapaaehtoisesti lapsettomat olivat selvästi muita useammin huolissaan työssäkäyntimahdollisuuksien heikkenemisestä ja siitä, että mahdollisuudet tehdä muita kiinnostavia asioita vähenisivät lapsen tulon myötä. Näyttääkin siltä, että osa valitsee lapsettomuuden myös siitä syystä, että kokee vanhemmuuden liian suurena taakkana tai uhkana muulle elämälle. On kiinnostavaa pohtia, lisäävätkö nykyvanhemmuuteen ja lasten kasvattamiseen kohdistuvat ’suorituspaineet’ tätä pelkoa omasta riittämättömyydestä ja samalla vahvistavat sitä kuvaa, että lasten saaminen merkitsee muiden elämänalueiden uhraamista.

Lapsitoiveet kytkeytyvät usein parisuhteeseen tai sen puuttumiseen. Myös barometrikyselyssä valtaosa heistä, jotka ilmoittivat, etteivät aikoneet hankkia lainkaan lapsia, ei elänyt parisuhteessa. Varsinkin miesten kohdalla näyttää siltä, että lapsitoiveet kulkevat käsi kädessä parisuhteen kanssa: lastensaantia ei edes välttämättä pohdita silloin, kun kumppania ei ole. Naiset puolestaan miettivät ja vastaavat lapsensaantitoiveita koskeviin kysymyksiin useammin kuin miehet myös silloin, kun eivät elä parisuhteessa.

Vaikka parisuhteen puuttuminen onkin usein yhteydessä siihen, että lastenhankinnasta luovutaan, myös osa parisuhteessa olevista ei halua saada lainkaan lapsia. Tavallisimmin tämän ajatellaan koskevan miehiä, mutta barometriaineistossa ei miesten ja naisten välillä ollut eroa tässä suhteessa. Näkemykset eivät kuitenkaan aina osu yksiin puolison toiveiden kanssa. Vaikka vapaaehtoisesti lapsettomat olivat keskimäärin yhtä tyytyväisiä parisuhteeseensa kuin ne, jotka suunnittelivat hankkivansa lapsia, erimielisyys lastensaannista puolisoiden välillä vähensi tyytyväisyyttä.

Lastenhankintaa koskevat toiveet ja aikeet voivat muuttua esimerkiksi parisuhteen muutosten seurauksena. Osalle lapsettomuus on seurausta ”toistuvista päätöksistä olla hankkimatta lapsia juuri nyt”. Ihanteellisinta olisi pystyä seuraamaan samoja vastaajia pidemmän aikaa ja tiedustella heiltä säännöllisin väliajoin lastenhankinta-aikeista.  Jos suomalaisten käyttäytyminen noudattelee niitä tuloksia, mitä yhdysvaltalaistutkimuksissa on saavutettu, niin on todennäköistä että entistä suurempi osa hedelmällisyysikänsä ohittaneista lapsettomista on tulevaisuudessa lapsettomia omasta halustaan.

Jutussa on viitattu seuraaviin lähteisiin:

Miettinen (2015): Miksi syntyvyys laskee. Perhebarometri 2015.
Ritamies ja E.Visuri (1975): Suomalaisten perhekoko – sattuma vai suunnitelma.
Nikander (1995): Suomalaismiehen perheellistyminen.
Quesnel-Vallee & S.P. Morgan (2003). Missing the target: Correspondance of fertility intentions and behavior in the U.S.

Tarvitsevatko naiset halupillerin?

shutterstock_96774934Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että Yhdysvalloissa on hyväksytty myyntiin Addyi-pilleri (Flibanserin), jonka avulla hoidetaan naisten seksuaalisen halun puutetta. Uutisen tekee merkittäväksi se, että naisten seksuaalisen halun puute on Suomessakin kaikkein yleisin syy hakeutua seksuaaliterapiaan ja –neuvontaan. Se aiheuttaa paljon ongelmia parisuhteissa ja johtaa jopa avioeroihin. Onko siis tulossa jokin ihmepilleri, joka ratkoo suomalaistenkin parisuhdeongelmat sitten kun se mahdollisesti tulee täällä myyntiin?

Valitettavasti näin ei ole. Lääketestauksissa Addyin teho on ylittänyt vain lievästi placebon vaikutukset. Se on lisäksi vaikuttanut vain noin joka kymmenenteen lääketestaukseen osallistuneista naisista. Näillä naisilla meni elämässä sangen hyvin ja he olivat jopa seksuaalisesti aktiivisia. He eivät olleet niitä naisia, jotka tavallisimmin hakeutuvat terapiaan halunsa puutteen vuoksi.

Addyi on masennuslääke, jolla pyritään vähentämään aivoissa serotoniinin eritystä ja lisäämään dopamiinin eritystä. Sen todellista vaikutusmekanismia ei kuitenkaan vielä tunneta. Lääkettä tulee käyttää päivittäin neljästä kahdeksaan viikkoon ennen kuin se yleensä voisi vaikuttaa. Sen käytön yhteydessä ei saa ottaa alkoholia tästä koituvan tiedottomuusriskin vuoksi. Joka viidennelle naiselle lääkkeestä on koitunut erilaisia sivuvaikutuksia kuten huimausta, pahoinvointia, unettomuutta ja väsymystä.

Epäilen tuleeko meillä kysyntää pillerille, jota pitää käyttää pitkiä aikoja ennen kuin sen mahdolliset vaikutukset tulevat esille ja jonka sivuvaikutukset ovat jopa todennäköisempiä kuin sen halua kohottava teho. Naiset tuskin ovat muutoinkaan kovin motivoituneita syömään lääkkeitä seksuaalisen halunsa puutteen vuoksi. Seksuaalista halua pitää sitä ennen oikeasti haluta. Nautinnolliset kokemukset ovat paras lääke halun virittelyyn.

Positiivista Addyin markkinoille tulossa on se, että se varmastikin herättää keskustelua naisten seksuaalisesta halusta samoin kuin lisää lääkäreiden kiinnostusta asiaan. Näinhän kävi kun miehet saivat erektiolääkityksensä. Ehkä naisetkin rohkaistuvat tämän ansiosta puhumaan lääkäreille halunsa puutteesta. Oikeampi osoite olisivat kuitenkin seksuaalineuvojan ja –terapeutit, joilla on aiheesta koulutusta, toisin kuin lääkäreillä. Monet naiset eivät yksinkertaisesti enää halua sellaista seksiä, jota he ovat saaneet kokea.

Jos oikeasti vaikuttava naisten halupilleri olisi olemassa, niin se voisi tehdä aika monta aviomiestä onnelliseksi. Suomi on täynnä miehiä, jotka ovat pettyneet parisuhteensa seksuaalielämään. Ja paljon on myös naisia, jotka haluaisivat haluta, mutta eivät tiedä itsekään miksi se on heille niin vaikeaa.

Jonkin pillerin sijasta selvästi useimmat seksuaalisen halunsa aktivoinnista motivoituneet naiset tarvitsevat itselleen neuvontaa ja apua aihepiireistä, jotka liittyvät muun muassa heidän seksuaaliseen itsetuntoonsa, kommunikoitiin kumppanin kanssa, parisuhdeongelmiin, stressiin ja mielialaan, seksuaaliseen kiihottumiseen tai seksuaalisiin taitoihin. Niiden kanssa kannattaa työskennellä ja nauttia uudelleen löytyvästä seksuaalisesta halusta.

Maailman paras perhepolitiikka 2020

shutterstock_41291716Suomella on maailman parhaimpia perhepoliittisia järjestelmiä. Lamasta huolimatta Suomi on toistaiseksi onnistunut vähentämään lapsiköyhyyttä. Äsken Suomi sai kärkipaikan OECD maiden naisystävällisyyttä arvioimassa vertailussa.

Perhepolitiikkaa on kuitenkin viime aikoina tehty ilman selkeitä linjauksia ja tavoitteita. Edellisen hallituksen niin sanotun perhepakettiin liittyvä sotku on toivottavasti jäänyt historiaan. Seuraava hallitus voisi ylpeästi mainostaa ja kehittää maailman parasta perhepolitiikkaa. Nimenomaan taloudellisen laskukauden aikana pitää satsata lapsiin ja perheisiin, periaatteina tahto, tasa-arvo ja tutkimus.

  • Tahtotila
    Subjektiivinen päivähoito-oikeus on suomalainen sosiaalinen innovaatio ja kansallisen ylpeyden aihe, siinä missä naisten äänioikeus tai peruskoulu. Pienten lasten vanhempien hoitovapaat nauttivat laajaa kannatusta. Nämä etuudet takasivat 1990-luvun aikana sen, ettei syntyvyys laskenut. Yleensä syntyvyys laskee lamojen aikana, kuten Suomessa nyt.
    Voisimme lopullisesti unohtaa mikä puolue alun perin mitäkin uudistusta esitti. Olennaista on, että etuus edistää lasten ja perheiden hyvinvointia. Perhevapaat eivät kaipaa lisää byrokraattista, pienten erityisryhmien valvontaa. Sen sijaan tulisi lisätä vapaiden ajoituksen joustoja sekä opiskelun, lastenhoidon ja palkkatyön yhdistämisen vaihtoehtoja. Lapsiperheet kaipaavat joustoja jopa enemmän kuin rahallista tukea.
  • Tasa-arvo
    Tarvitaan kohdistettua, kannustavaa tukea tasa-arvon edistämiseksi eri perhemuotojen sekä sukupuolten välillä. Erityistä huomiota kaipaavat epätyypillistä työtä tekevät vanhemmat, monilapsiset perheet sekä yksinhuoltajat. Äitien työskentely epätyypilliseen aikaan on kasvanut voimakkaasti. Samalla yksinhuoltajien työssäkäynti on vähentynyt. Toisaalta pienten lasten isät tekevät usein hyvin pitkiä työpäiviä, ja suomalaiset isyysvapaat eivät vieläkään yllä Pohjoismaiselle tasolle.
  • Tutkimustieto
    Perhepolitiikkaa on viime vuosina tehty kapeasta työmarkkinoiden näkökulmasta, ilman kattavia kustannusarvioita. Nyt voisi hyödyntää suomalaista ja kansainvälistä tutkittua tietoa niin lasten ja perheiden hyvinvoinnista kuin väestökehityksestä. Erityisesti pitäisi pohtia perhevapaiden vaikutuksia koko elämänkaareen. Jos kansalaiset elävät satavuotiaiksi, työllistymispolitiikan keskeinen ongelma ei ehkä ole se, viettävätkö pienten lasten vanhemmat yhteensä 12, 18 vai 24 kuukautta kotona lasta hoitamassa. Sen sijaan on keksittävä, miten parhaiten edistää aikuisten koulutusta ja ansiotyötä koko aikuiselämän aikana ja tukea siirtymisiä eri elämänvaiheista toisiin.

Mitä perhepoliittisia etuuksia aikuisväestö ja lapsiperheet erityisesti kaipaavat selvitettiin Väestöliiton 2014 Perhebarometrissa Perhepolitiikka kriisin aikana.

Tyttö, joka ei jaksanut elää

tyttöblogibanneri

Juuri tällä hetkellä jossain joku tyttö vahingoittaa itseään. Hän juo myrkkyä tai hyppää liian korkealta. Hän hukuttautuu. Lopettaa syömisen. Viiltää itseään. Tuhoaa samalla koko sen ainutlaatuisen maailman, joka hänen sisällään on. Itsemurha on maailmanlaajuisesti 15–19-vuotiaiden tyttöjen yleisin kuolinsyy.

Ulkona sataa vettä. Selailen YK:n väestörahaston vuosiraportin käsikirjoitusta. Väestöliitto on toimittanut raportin suomeksi niin kuin joka vuosi. On hauskaa päästä ensimmäisten joukossa tutustumaan tärkeisiin aiheisiin.

Tänä vuonna raportti käsittelee maailman suurinta nuorten sukupolvea. Silmiini hyppää ilahduttava uutinen: Raskauteen ja synnytykseen liittyvät komplikaatiot eivät ole enää kehitysmaiden 15–19-vuotiaiden tyttöjen yleisin kuolinsyy! Ponnistelut seksuaaliterveyspalvelujen saatavuuden parantamiseksi ovat tuottamassa tulosta.

Mutta seuraavaksi törmään järkyttävään faktaan: Ensimmäiselle sijalle tyttöjen kuolinsyyksi on noussut itsemurha. Itsemurha on maailmanlaajuisesti todennäköisempi 15–19-vuotiaan tytön kuolinsyy kuin liikenneonnettomuudet, hiv ja aids tai raskaus. Monissa maissa itsemurha on tyttöjen yleisin kuolinsyy.

Järkyttyneenä etsin lisätietoa aiheesta. Toivon, että olen ymmärtänyt jotain väärin. Näin ei kuitenkaan ole – löydän vain vahvistusta asiasta. Esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO on julkaissut aiheesta raportin syyskuussa 2014.shutterstock_58649191

Miksi?

Tuskin on sattumaa, että tyttöjen itsemurhat ovat yleisimpiä niissä maissa, joissa tyttöjä arvostetaan vähiten. Esimerkiksi Intiassa ja Nepalissa tyttöjen itsemurhat ovat yleisiä. Niin ovat myös lapsiavioliitot ja tyttöihin kohdistuva väkivalta. Myös suunnittelematon raskaus on usein itsemurhan syy.

Modernin teknologian ansiosta tyttöjen on mahdollista saada tietoa siitä, että jos he olisivat syntyneet jossain muualla, voisivat he opiskella, valita ammatin ja päättää omasta lapsiluvustaan. Omien todellisten mahdollisuuksien kapeus voi tämän rinnalla tuntua musertavalta.

15–19-vuotiaita tyttöjä on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen maailman historiassa. Silti WHO:n raportti listasi yhdeksi yleisimmistä itsemurhan syistä tyttöjen kokemuksen siitä, että he ovat yksin ja sosiaalisesti eristettyjä.

Meidän, joilla on valtaa ja mahdollisuuksia, pitää tehdä kaikkemme sen eteen, että yksikään tyttö ei kokisi olevansa yksin ja vailla oikeuksia. Minä ainakin olen heidän puolellaan.

_________________________________________________________________

Tilaa maksuton julkaisu 1,8 miljardin voima – nuoret ja tulevaisuuden muutos

1,8 miljardin voima – nuoret ja tulevaisuuden muutos kertoo nuorten potentiaalista ja niistä investoinneista, joita valtioiden ja kansainvälisen yhteisön pitäisi tehdä varmistaakseen maailman kestävä kehitys.

Raportti on tiivistelmä YK:n väestörahaston vuosiraportista State of World Population 2014.

Lue aiemmat Kuuntele minua – tarinoita tytöistä -kirjoitukset:

Tyttö, josta aikuiset päättivät tehdä vaimon
Tyttö, joka ei ollut valmis äidiksi ja kuoli
13-vuotias tyttöäiti, me emme unohda sinua

Minä ja 925

VŠestšliitto parisuhde- ja perhekuvat. Kuva: Katja TŠhjŠOstin pitkästä aikaa kirjan. Kirjan nimi on Työkirja – Työelämän vallankumouksen perusteet. Kirja käsittelee sitä, miksi kevyttä toimistotyötä tekevät kokevat, että heillä on liikaa töitä, mutta samalla he eivät saa tarpeeksi tuloksia aikaan.

Kirjan luettuani ymmärsin hieman paremmin omaa tilannettani. Silloin kun aloittelin toimistotyöläisen uraani, minulla ei ollut mitään ongelmia työn määrän tai tulosten kanssa. Kuitenkin viimeisen vuoden aikana kokemukseni on ollut erilainen kuin koskaan aiemmin. Elämässäni on tapahtunut muutos.

Kirjoitin tänä vuonna Perhebarometrin. Esitellessäni teosta työkavereilleni sanoin aluksi seuraavan lauseen: ”Tämä oli vaikein yksittäinen työ, jonka olen koskaan tehnyt.” Valmista tuli mutta kirjoitusprosessi oli vaikea.

Koin, että olin aikaisemmin pystynyt ajattelemaan kirjoittamista myös silloin kun poistuin toimistolta. Lauseet rakentuivat ajatuksessani eteenpäin ja seuraavana työpäivänä olin taas valmis jatkamaan siitä, mihin olin edellisenä päivänä jäänyt. Uusimman Perhebarometrin kanssa vastaava ei enää onnistunut.

Mistä tämä sitten johtui? Minusta oli tullut isä.

Niin se vain on. Kun oma lapsi tuli ryömien tai kontaten eteisessä vastaan ja hymyili iloisesti, katkesi työnteko siihen. Työnteko jatkui seuraavana aamuna vasta silloin, kun vilkutin hänelle lähtiessäni.

Näinhän sen pitäisikin mennä. Vai pitäisikö? Mitä jos 9 to 5 ei vain sovi minulle? Mikäli jokin pieni työasia alkaa vaivata minua kotona, haluaisin hoitaa sen heti. Joko lähettämällä mailin, kirjoittamalla tekstipätkän tai päättämällä ajankohdan jolloin asian hoidan. Jos en joskus saisi tehdä niin, miettisin tätä työasiaa koko illan ja se aika olisi pois perheeltäni.

Voin korvata helposti asian hoitamiseen käyttämäni vapaa-ajan menemällä seuraavana päivänä myöhemmin töihin tai lähtemällä töistä aikaisemmin. Tästä saan kiittää joustavaa työaikaa, joka on suomalaistenkin mielestä tärkein keino lapsiperheiden arjen helpottamiseksi. Lapsellani ja vaimollani on kuitenkin valitusoikeus: Työn ehtii tehdä huomennakin.

Tutkimuksen tie lukijan luo on pitkä ja kivinen

Tutkijakollegani oli antanut haastattelun siitä, miten korkeasti koulutetut miehet saavat Suomessa muita enemmän lapsia. Hän kertoi saaneensa tämän jälkeen puhelun naiselta, joka tuohtuneesti ja huolestuneesti oli kertonut tyttärensä osaavan useita kieliä, mutta olevan silti yli kolmikymppinen ja lapseton.

Tutkijoiden ja ei-tutkijoiden kohtaamiset ovat usein vaikeita ja täynnä väärinymmärryksiä. Tutkimustuloksen matka suuren yleisön tietoisuuteen muistuttaa erehdyttävästi lapsuuden ”rikkinäinen puhelin” -leikkiä. Ensinnäkin olen huomannut, että minun tutkijana on vaikea puhua tutkimustuloksesta sellaisella kielellä, että asiasta kiinnostunut toimittaja voisi sen ymmärtää. Toisekseen toimittaja joutuu usein tiivistämään monimutkaisen tutkimuksen tuloksen muutamaan lauseeseen. Jos tästä kaikesta on kuin ihmeen kaupalla selvitty kommelluksitta, yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun lukija lukee juttua lehdestä, puurot ja vellit ja murotkin menevät iloisesti sekaisin ja ollaan umpimetsässä. Oman lisänsä soppaan tuo se, että esimerkiksi minä psykologina tutkin usein aiheita, jotka koskettavat ihmisiä henkilökohtaisesti. Jotkut tutkimustulokset saattavat tuntua loukkaavilta.

Tutkimus perustuu siihen, että tilastollisten menetelmien avulla pyritään löytämään säännönmukaisuuksia elämän monimuotoisuudesta ja kaoottisuudesta. Tältä se näyttää:

blogiin_venla_uusi_2

Kuva on fiktiivinen, mutta voisi esimerkiksi kuvata yllämainittua koulutuksen ja lasten lukumäärän välistä yhteyttä suomalaisilla miehillä. Kuvassa oranssi viiva on tutkimuksen tulos, tilasto-ohjelman laskema X:n ja Y:n välinen yhteys. Tämä on se, mitä tutkimuksesta suurelle yleisölle yleensä raportoidaan. Todellisuuteen kuuluvat kuitenkin kaikki mustat pisteet tuon tutkimustuloksen ympärillä. Tutkimus siis sanoo, että mitä enemmän koulutusta, sitä enemmän lapsia. Kuvassa vihreällä ympyröity henkilö voi tästä huolimatta olla veljesi, yksilapsinen tohtorismies, ja punaisella ympyröity henkilö yhdeksänlapsinen, vain kansakoulun käynyt kummisetäsi.

Kaikki nämä asiat ovat totta yhtä aikaa – se, että väestöllisellä tasolla X ja Y ovat tietynlaisessa yhteydessä, ja se, että väestössä on paljon yksilöitä, joiden kohdalla tämä yhteys ei toteudu. Tutkimustulos ei silti ole valhetta, eivätkä veljesi tai kummisi ole omituisia kummajaisia.

Minne vieraskieliset pojat katoavat amiksesta?

ms

 

Työelämään, edes hanttihommiin, ei tahdo enää päästä pelkällä peruskoulupohjalla.

Vieraskieliset keskeyttävät lukion tai amiksen paljon useammin kuin valtaväestön opiskelijat. Tilastokeskuksen  työpaperi kertoo tilanteesta karusti. Amiksessa opiskelevat vieraskieliset pojat ovat keskeyttäjien kärjessä: 44 prosenttia heistä jätti opinahjon.

Amiksilla ja pojilla ei kemiat kohtaa. Noin yksi viidestä valtaväestön pojastakin keskeyttää ja moni on 10 vuodenkin päästä vailla tutkintoa ja työtä, kertoo Opetushallitus.

Vaikka kuvio näyttää masentavalta, monilla maahanmuuttajaperheiden pojilla on vahva itsetunto. Peruskoulussa he arvostavat koulunkäyntiä. Koulu on paljon mieluisampi paikka kuin valtaväestön pojille. Näin kertoo kurdi- ja somalinuoria tutkinut Etnokids-hanke, jota Väestöliittokin on ollut toteuttamassa.

Jos peruskoulussa intoa vielä löytyy, niin miksi koulutuspolku tyssää toisella asteella aivan liian monelta? Onko syynä motivaation puute, ulkopuolisuuden tunne, väärään tietoon pohjaavat huonot valinnat, lähtö ulkomaille, kodista tai koulusta saadun tuen puute, kielitaidon ongelmat vai mikä? Opetushallitus on tehnyt keskeyttämisistä selvitystä ja ohjelmiakin on olemassa. Mutta onko paljoakaan kuultu opintonsa keskeyttäneitä nuoria itseään? Heitä ei ole ihan helppoa tavoittaa. Mutta kannattaisi yrittää.

Lapsiperheköyhyyden ehkäiseminen Euroopan unionissa on tärkeää

blogiinpallot

Väestöliitto nosti lapsiperheköyhyyden ehkäisemisen yhdeksi keskeiseksi teemaksi EU-vaaliohjelmassaan. Köyhyyden ja eriarvoistumisen torjuminen on myös yksi EU2020 Talous- ja työllisyystrategian viidestä keskeisestä tavoitteesta. On arvioitu, että tällä hetkellä EU-maissa lähes 25 miljoonaa lasta – noin 28 prosenttia kaikista lapsista – elää köyhyyden tai syrjäytymisuhan alla. Vaikka köyhyyden ja varsinkin syrjäytymisen mittaamiseen liittyy ongelmia, on selvää, että EU-maiden talousvaikeudet ja työttömyys ovat lisänneet perheiden toimeentulo-ongelmia.

Lapsiperheköyhyys euroopassa

Toisen tai kummankin vanhemman työttömyys on yksi tärkeimpiä syitä lapsiperheiden köyhyyden taustalla. Työpaikan menetys on suuri riski varsinkin yhden vanhemman perheissä. Lapsiperheille vanhempien työttömyys on erityisen vaikeaa, koska koko perheen on vaikea muuttaa paikkakunnalta toiselle tai maasta toiseen työmahdollisuuksien perässä. Toisaalta tarjottu työ ei aina ole sovitettavissa yhteen lasten hoidon kanssa, varsinkaan jos lasten päivähoitopaikkoja ei ole tarjolla.

On ensiarvoisen tärkeää pitää huolta eri alueiden ja jäsenmaiden työttömyyden hoidosta. Työntekoa kannattaa tukea eri elämänvaiheissa ja perhetilanteissa, koska työ antaa ihmisille parhaan turvan köyhyyttä vastaan. Palkkatyön tekeminen ei ole kuitenkaan kaikissa elämäntilanteissa mahdollista. Tällöin tarvitaan riittävää ja oikein kohdennettua sosiaaliturvaa.

Sinivalkoisten lasien läpi katsottuna lapsiperheiden köyhyysaste on Suomessa EU-alueen pienintä. Tähän vaikuttavat erilaiset perhe-etuudet ja moniin muihin maihin verrattuna hyvä sosiaaliturvan taso. Tuloeroja tasataan meillä myös verotuksen keinoin. Ilman näitä tulonsiirtoja lapsiperheiden köyhyysaste kohoaisi meilläkin huomattavasti.

Väestöliiton mielestä ja talouskriisistä huolimatta erityisesti heikommassa, kuten yhden vanhemman perheitä, nuoria perheitä ja monilapsisia perheitä täytyy tukea kaikissa EU-maissa sekä sosiaalisesti, taloudellisesti ja asuntopolitiikan avulla.

Kirjoittajat ovat tutkijat Anneli Miettinen ja Lassi Lainiala Väestöliiton Väestöntutkimuslaitokselta

Väestöliiton vaaliohjelma