Meillä ei ole varaa vaieta seksuaalioikeuksista

On taas aika opetella kirjoittamaan uusi vuosiluku päiväyksiin. Aika tehdä lupauksia, vilkaista menneeseen, kohdistaa katse kohti tulevaa.

Viime vuosi oli monin tavoin ristiriitainen – seksuaalioikeuksista puhuttiin enemmän kuin koskaan. Joka puolella maailmaa seksuaalioikeudet alkoivat nousta poliittisen keskustelun keskiöön – Suomessa media heräsi kirjoittamaan yhä nousevasta, naisten oikeuksia ja seksuaalioikeuksia vastustavasta liikkeestä. Myös oikeus turvalliseen aborttiin puhutti. Tähän vaikutti osaltaan ulkoministerin abortin vastaiset kirjoitukset ja osallistuminen vallinnanvapautta vastustavaan marssiin Kanadassa.

Tilanne on siis ristiriitainen – toisaalta hyvin järjestäytynyt ja rahoitettu fundamentalistinen liike taistelee yhä voimakkaammin sen eteen, että naisten oikeuksia ja seksuaalioikeuksia ei enää tunnustettaisi olennaisiksi ihmisoikeuksiksi, ei edes EU:ssa. Toisaalta päättäjät tiedostavat yhä vahvemmin, että ilman ihmisten mahdollisuutta valita lapsilukuaan, kumppaniaan, elää suojassa väkivallalta ja saada tietoa seksuaalisuudesta, ei YK:n Kestävän kehityksen tavoitteita voida saavuttaa – eivätkä muutkaan ihmisoikeudet voi yksilön kohdalla toteutua.

Väestöliitto on tehnyt väsymätöntä työtä sen eteen, että seksuaalioikeudet tunnistetaan ja tunnustetaan joka puolella maailmaa ihmisten perustavanlaatuisiksi oikeuksiksi, joita valtioiden tulee suojella. Oikeuksien toteutuminen vaatii sosiaalisten normien muuttumista ja investointeja terveys- ja koulutussektoreille. Mikään investointi ei toisaalta ole yhtä tuottoista. Silloin, kun ihmiset saavat päättää kehostaan, on heillä mahdollisuus myös saada koko pontentiaalinsa yhteiskuntansa käyttöön.

Vuonna 2019 seksuaalioikeudet vaativat puolustajia, enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

Vuosi 2019 tulee monin tavoin olemaan merkittävä vuosi. Suomen pitkäaikainen yhteistyökumppani YK:n väestörahasto UNFPA täyttää 50 vuotta, Suomi toimii EU:n puheenjohtajana ja luvassa on useammat vaalit.

Suomella on loistava hetki ja myös velvollisuus nostaa esille seksuaalioikeuksien merkitystä maapallon tulevaisuuden ja tulevien sukupolvien takia. Ja meidän jokaisen tehtävä on äänestää sellaisia päättäjiä, jotka uskaltavat puhua seksuaalioikeuksista ja vaatia niiden toteutumista sekä Suomessa että globaalisti. Vaikenemisella on liian kova hinta.

Väestöliitto jatkaa poliittista asiantuntija- ja vaikuttamistyötä, globaalikasvatuksen kehittämistä ja kehitysyhteistyöhankkeita Malawissa, Nepalissa, Keski-Aasiassa ja Tadjikistanissa vuonna 2019.

 

Aika päivittää perhearvot 2020-luvulle

Suomalaiset odottavat nyt lapsi- ja perhepolitiikalta kolmea asiaa: joustavia tapoja yhdistää perhe ja työelämä, investoimista lasten koulukseen ja varhaiskasvatukseen sekä solidaarisuutta sosiaaliturvaan niin, että lapsiperheiden köyhyys ratkaistaan. Näin minulle ovat kiteytyneet Väestöliiton tämän vuotisen Perhebarometrin tulokset. Vastaajissa oli niin nuoria kuin varttuneita, lapsettomia ja lapsellisia.

Elämme arvojen ja asenteiden jyrkentymisen aikaa. Esimerkiksi naisten oikeuksista keskustellaan kiihkeämmin kuin pitkiin aikoihin. Suomessa keskustelu on pysynyt kohtuullisen maltillisena. Euroopassa kuulemme jo laajasti näkemyksiä, jotka ovat yllättäneet ainakin minut, esimerkiksi aborttioikeutta kiistävät ja eri tavoin kaventavat vaatimukset. Kun Saksan johtajasukupolvi on vaihtumassa ja jos Britannian EU-ero toteutuu, kasvaa huoli siitä, mihin suuntaan EU:n arvoperintö ja sen myötä unionin eri toimielinten linjaukset alkavat painottua. Tarvitaan jo vuosikymmeniä sitten hyväksymiemme ihmisoikeuksien jatkuvaa puolustamista.

’Perhearvot’ kalskahtaa sanana vähän vanhanaikaiselta tai konservatiiviselta. Melkein alan odottaa jo sen lausujalta vaatimusta, että naisten olisi jäätävä kotiin hoitamaan lapsia. Toisaalta tuore Perhebarometri viestii vahvasti sitä, että perheellä ON arvoa Suomessa vuonna 2018. Reilu enemmistö lapsiperheiden aikuista kokee, että perhe on erittäin tärkeä osa elämää. Perhe on meille tämän päivän ihmisille merkittävä, arvokas. Olemmeko siis vanhanaikaisia, nuoretkin?

Perhearvojen käsite pitää avata. Ehdotan, että otetaan ja uudistetaan perhearvot, tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja kestävää kehitystä edistävän politiikan käyttöön. Määritellään tulevaisuuteen katsovat, 2020-luvun perhearvot.

Ehdotan seuraavaa listausta keskustelun pohjaksi.

1. Yhteiskunnan kaikki toimijat kantavat yhdessä vastuun siitä, että
yhteiskunnassa on tilaa lapsille ja tukea vanhemmuuteen nyt ja tulevaisuudessa.
2. Perheet ovat monimuotoisia ja jokainen perhe on arvokas.
3. Lapsitoive on henkilökohtainen ja jokaisella on oikeus valita myös itsellinen elämä ja lapsettomuus
4. Niitä, jotka toivovat lasta, tuetaan tähän toiveeseen pääsemisessä.
5. Vanhemmat ovat sukupuolesta riippumatta yhtä arvokkaita lasten hoivaajia ja kasvattajia.
6. Vanhempia rohkaistaan ja tuetaan rakentamaan hyvä kiintymyssuhde lapseen tämän varhaislapsuudessa.
7. Vanhempia ei jätetä yksin hoiva- ja kasvatusvastuun kantajiksi.
8. Työpaikat ja oppilaitokset ovat perheystävällisiä.
9. Lasten ja heidän huoltajiensa perustoimeentulo turvataan.
10. Yksin elävät kuuluvat yhteisöön eivätkä perheelliset jätä heitä sivuun.

Oman näköistä joulurauhaa rakentaessa tai uudenvuoden lupauksia miettiessä, voi testata arvoja käytännössä, vaikkapa kohtia 7 ja 10.
Kiitos kuluneesta vuodesta ja rauhallista ja virkistävää joulun ja vuoden vaihteen aikaa!

Lapsistrategia voi vahvistaa hallinnon ihmislähtöisyyttä Suomessa

Kansalliselta lapsistrategialta odotetaan paljon. Odotukset sitouttavat ja luovat kiinnostusta. Omat odotuksensa muhivat toimijoilla eri ministeriöissä, eduskunnassa, kunnissa, poliittisissa puolueissa, lapsi- ja perhejärjestöissä, lapsiasiavaltuutetun toimistossa ja tiedeyhteisössäkin.

Osa odottajista suhtautuu strategiaan epäilevästi. Uusissa ”virityksissä” on aina riski, että ne horjuttavat aiempia tuttuja kuviota.  Lapset, nuoret ja perheet eivät ole olleet kovin usein politiikan teon keskiössä. Mahtaako tästä jäädä mitään villoja?

Kokosin yhteen esillä olleita tarpeita ja sain aikaan seuraavanlaisen listan siitä, mitä lapsistrategialta odotetaan. Lapsistrategian vision ja sen toimeenpanon pitäisi olla

  • valtiokonsernin yhteistä lapsi- ja perheystävällistä tahtotilaa luovaa
  • valtion ohjausta suhteessa kuntiin (sivistystoimi) ja tuleviin maakuntiin (sote) linjaavaa ja johdonmukaistavaa
  • YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen toteutumista varmistavaa ja eteenpäin vievää
  • pitkäjänteisyyttä ja johdonmukaisuutta lapsi- ja perhepolitiikkaan luovaa
  • aiempien lapsi-, nuoriso- ja perhehankkeiden ja projektien hajanaisuutta kokoavaa
  • hallituskaudet ylittävää mutta sopivia välitavoitteita sisältävää
  • riittävää poliittista konsensusta luovaa
  • myös talouspolitiikan päätöksentekoa ohjaavaa
  • kansalaisyhteiskunnan toimijoiden yhdensuuntaisia toimia mahdollistavaa
  • lapsia, nuoria ja vanhempia osallistavaa
  • elinkeinoelämää, yrityksiä ja työyhteisöjä sitouttavaa
  • nykyisten ja tulevien vanhempien tulevaisuuden luottamusta lisäävää.

Vaativa, mutta ei mahdoton tehtävä.  Hyviä kansainvälisiä malleja vastaavaan työhön löytyy ainakin Irlannista sekä Skotlannista jossa strategia on kansallisesti eri toimijoita sitouttava.

Millä keinoilla rakennetaan lapsiystävällinen Suomi?

Tein harjoitelman. Nämä tavoitteet ovat sikäli helppoja, että ne toimivat siitä riippumatta, miten digitalisaatio, muu teknologinen muutos taikka robotisaatio etenevät.

Suomi v. 2040 on (ainakin nykyistä) lapsiystävällisempi kun vuodesta 2019 alkaen koko ajan

  • lasten ja vanhempien välinen vuorovaikutus on parantunut
  • lasten ja nuorten kokema yksinäisyys on vähentynyt
  • lasten ja nuorten kokema kiusaaminen on vähentynyt
  • lasten ja nuorten kiinnittyminen kouluun on vahvistunut
  • 3-5 -vuotiaiden varhaiskasvatukseen osallistuminen on lisääntynyt
  • koulutuksen keskeytyminen on vähentynyt sekä perusopetuksessa että toisen asteen koulutuksessa
  • lasten ja nuorten kokema kaikenlainen väkivalta on vähentynyt
  • vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmien lapsille aiheuttamat haitat ovat vähentyneet
  • vanhempien erojen lapsille aiheuttamat haitat ovat vähentyneet
  • vanhempien kokema työkuormitus on vähentynyt
  • lasten, nuorten ja vanhempien kokema osallisuus palveluissa on parantunut koko ajan
  • lapsiköyhyysaste on alentunut

Useimpia tavoitteita olisi mahdollista seurata myös lasten ja nuorten yhdenvertaisuuden kannalta eli siten että esimerkiksi sama suunta on myös toimintarajoitteisten, ulkomaista syntyperää olevien, sijoitettujen lasten ja nuorten tai sateenkaarinuorten tai eri puolilla maata asuvien osalta.

Lapsiystävällisessä Suomessa 2040 lisäksi

  • jokaisella lapsella ja nuorella on ainakin yksi harrastus
  • opiskelun tai työelämän ulkopuolella olevien 16-18-vuotiaiden määrä on nolla
  • jokaisella nuorella on 25-ikävuoteen mennessä ainakin toisen asteen tutkinto
  • jokaisella lapsella ja nuorella on lähellään turvallinen ja pysyvä aikuinen
  • jokainen työpaikka on perheystävällinen
  • toivottu ja toteutunut lapsiluku ovat Suomessa lähellä toisiaan
  • lapset ja nuoret eivät koe ilmastoahdistusta ja ilmaston lämpeneminen on onnistuttu yhteisillä kansainvälisillä toimilla rajoittamaan

Olennaista on se, että tavoitteet ovat myös lasten hyvinvoinnin, terveyden ja oppimisen kannalta teoreettisesti perusteltuja sekä lapsen oikeuksien sopimuksesta johdettavia.

Yhden uuden odotuksen lapsistrategialle voisin kuitenkin vielä lisätä pitkään listaan. Lapsistrategia voisi toimia suunnannäyttäjänä julkisen hallinnon uudistumisessa eli siilojen purkamisessa ja ihmislähtöisyyden vahvistamisessa. Lapset, nuoret ja perheet ovat ihmisten, väestön ja palveluiden asiakkaiden ryhmä, jolla on monia yhdistäviä tekijöitä.

Palveluiden ja tukien pitäisi löytää paremmin väylät osallistua heidän arkeensa, kun nyt lapset, nuoret ja perheet joutuvat kovin usein sovittumaan hallinnon organisaatioiden rajoihin.  Elämänkaarinen eli väestö- tai asiakasryhmäkohtainen johtaminen on ollut kuntaorganisaatioissa hyvin toiminut väline sektorirajojen ylittämiseen. Siihen tarvitaan esimerkiksi asiakastiedon ja määrärahojen sujuvaa liikkumista.

Maria Kaisa Aula
Väestöliiton puheenjohtaja
Hankejohtaja, sosiaali- ja terveysministeriö, lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma

Kohti 2020-luvun perhepolitiikkaa

Väestöliiton Perhebarometrissä 2018 kysyttiin neljännen kerran eduskuntavaalien alla kansalaisilta, minkälaista perhepolitiikkaa suomalaiset juuri nyt haluaisivat. Kysely kohdennettiin aikuisväestölle ja erityisesti lapsiperheille. Vastaajia oli 2560 ja itse kirjoitettuja avovastauksia saatiin yli tuhat!

Tärkeimmäksi toiveeksi kyselyssä nousi joustavuuden lisääminen työssäkäynnin ja lasten hoitamisen välillä. Myös lapsiperheiden köyhyysongelman lievittäminen nähtiin kiireelliseksi. Yhteiskunnan investointeja kouluun pidettiin erityisen arvokkaina ja myös varhaiskasvatuksen rahoitus nähtiin tärkeänä.

Perhepolitiikassa on monta näkökulmaa. Siinä on toisaalta kysymys perheen perustamisen edellytyksistä. Toisaalta – kun lapsi tai lapsia on saatu – on kyse vanhempien toimeentulosta ja vanhempien ja lasten tarvitsemista palveluista. Toimeentuloturvassa tärkeitä ovat varsinaisten perhe-etuuksien kuten lapsilisän ohella yleiset tuet, esimerkiksi asumistuki tai työttömyysturva. Palveluista keskeisiä ovat sosiaali- ja terveydenhuolto sekä varhaiskasvatus, koulu, liikunta ja kulttuuri. Lasten asema ja oikeudet ovat myös lapsipolitiikkaa.

Väestöliiton arvoja perhepolitiikassa ovat perheiden yhdenvertaisuus ja monimuotoisuuden arvostaminen. Kaikenlaisia perheitä ja näissä perheissä kasvavia lapsia on kohdeltava tasapuolisesti ilman syrjintää. Myös sukupuolten tasa-arvo on hyvän politiikan perusta. Perheellistyminen on valinta, ei velvollisuus. Tahattomaan lapsettomuteen on tarjottava apua. Perhepolitiikassa on huomioitava lapsen etu ja jokaisen lapsen oikeus saada hyvä elämä.

Kyselyn tuloksia huomioiden ja Väestöliiton arvoista lähtien ehdotan seuraavia perhepolitiikan peruslinjoja, kun valmistaudutaan 2020-luvulle:

1. Työelämä uudistetaan perheystävälliseksi. Muutokseen tarvitaan työelämän eri toimijoilta ja erityisesti työyhteisöissä käytännön tahtoa ja sitoutumista. Suhtautuminen lapsen saamista, perhevapaiden pitämistä tai sairaan lapsen hoitamista kohtaan tulisi muuttua sallivaksi ja työyhteisössä tulisi hakea käytännön ratkaisuja arjen pulmiin. Jokaisen työpaikan pitäisi olla Perheystävällinen työpaikka! Myös oppilaitoksissa tulee aktiivisesti tukea opintojen ja perheen yhteensovittamista.

2. Toteutetaan joustava perhevapaamalli, joka kummankaan puolison nykyistä osuutta leikkaamatta antaa isille enemmän vanhempainvapaata. Mahdollistetaan hoitovapaan pitäminen osa-aikaisesti ja useammassa jaksossa.

3. Vanhemmuuden tukea vahvistetaan niin käytännön avun kuin kasvatukseen liittyvän ohjauksen ja tuen avulla. Rohjaistaan vanhempia luottamaan omiin voimavaroihinsa.

4. Pidetään kiinni laadukkaasta varhaiskasvatuksesta ja koulusta ja parannetaan niitä edelleen.

5. Otetaan lapsiperheiden köyhyyden lievittämiseksi käyttöön parannuksia asumistuessa ja lapsilisässä. Jatketaan muutostyötä tulevassa sosiaaliturvauudistuksessa.

Näillä muutoksilla synnytetään yhteiskuntaan tilaa perheille ja lapsille.

Sopivaa elämäntilannetta odotellessa

Pro gradu -tutkielmani kertoo suomalaisten korkeakoulutettujen nuorten aikuisten lastenhankinnasta. Kyllä, luit aivan oikein. Minä, nuorena aikuisena, korkeakoulutettuna, lapsettomana ja kaiken lisäksi varhaiskasvattajana halusin tarttua aiheeseen, joka liittyy myös elämäntilanteeseeni. On sanottu, että pro gradu -tutkielman aiheen tulisi innostaa. Tulkitsin, että lukuisat aiheeseen liittyvät kahvipöytäkeskusteluni kuvasivat innostumistani.

Tutkielman tarkoituksena ei ollut tehdä lähes 80 sivuista selontekoa minun ajatuksistani lastenhankintaan liittyen. Sen sijaan tutkielman aineistona on Väestöliiton vuoden 2017 Perhebarometri-tutkimuksen fokusryhmähaastattelut, joista valitsin neljä käsiteltäviksi tutkielmassani. Mitä siis varsinainen tutkimusjoukkoni, korkeakoulutetut nuoret aikuiset, kertoivat aiheesta?

Lapsia halutaan, ei haluta, tai ei tiedetä halutaanko vai ei. Nuoret aikuiset pohtivat asiaa niin työllistymisen, parisuhteen, asumisen kuin yleisesti ottaen sopivan elämäntilanteen kautta. He myös pohtivat, millaista elämä perheellisenä olisi.

Tutkielman teon loppuvaiheessa huomasin, että samat syyt saattoivat niin kannustaa hankkimaan lapsia tai siirtää sitä. Toisin sanoen nuoret aikuiset ajattelivat lastenhankinnan mahdollistajiksi sopivan ja vakaan elämäntilanteen, johon liitettiin kuuluvaksi esimerkiksi vakituinen työ, sopiva puoliso sekä asuinpaikka. Sen seurauksena esimerkiksi oma tai puolison opiskelu saattoikin siirtää lastenhankintaa, koska silloin ei välttämättä ollut vielä tiedossa vakituista työtä.

Nuorten aikuisten elämän eri osa-alueiden tuli olla heidän omasta mielestään riittävän hyvin hallussa. Kuitenkaan nuoret aikuiset eivät kertoneet, milloin asiat ovat riittävän hyvin. Tutkielman teon yhteydessä ja sen jälkeen jäin pohtimaan, onko olemassa jotain tiettyä tekijää, joka ikäänkuin sinetöi päätöksen lastenhankinnasta. Voi olla, ettei yhtä tekijää voi nimetä. Silti havaitsin nuorten aikuisten odottavan jotain, mitä ei haastatteluissa kerrottu.

Varmuutta tai toiveita lastensaantiin eivät lisänneet läheisten, ystävien, tuttujen tai ylipäänsä kadulla vastaan tulevien ihmisten puheet vanhemmuuden kuormituksesta. Toisaalta nuoret aikuiset myös pohtivat, ovatko heidän melko negatiivisesti sävyttyneet mielikuvansa lasten saamisesta täysin realistisia. Nuoret aikuiset myös ihmettelivät, minkä takia lastenhankinnan positiivisista puolista ei puhuta. Voi olla varsin haastavaa pohtia tai kertoa haastattelutilanteessa lastensaannin positiivisista puolista, jos omaa kokemusta ei ole, ja läheiset kertovat vain lyhyistä yöunista sekä arjen haastavuudesta.

En tarkoita, etteikö lapsiperheen haasteista voisi tai kannattaisi puhua. Siitä on tärkeää puhua niin läheisille kuin tarvittaessa asiantuntijoille. Mutta tärkeää on myös kertoa, miten arki lasten kanssa voi olla palkitsevaa, merkittävää ja elämäniloa lisäävää. Varhaiskasvattajana ainakin olettaisin lastensaannin tuovan myös positiivisia ilmiöitä. Pelkkä toteamus: ”Tiedät sitten kun sinulla on omia lapsia”, ei välttämättä riitä tulevaisuuttaan pohtivalle nuorelle aikuiselle, joka on koulutuksensakin puolesta tottunut analysoimaan asioita. Keskusteluun lastenhankinnasta tarvitaan monenlaisia tarinoita. Ei ainoastaan väittelyitä siitä, kenen tulisi saada lapsia ja mikä olisi oikea ikä siihen.

Pauliina Kielinen

Pauliina Kielinen on Etelä-Pohjanmaalta lähtöisin oleva, nykyinen oululainen kasvatustieteen maisteri, joka nauttii asioiden analysoinnista ja ihmisyyden ymmärtämisestä.

Kielinen, P. (. (2018). ”Farmariauto ja kaksi lasta”: Suomalaisten korkeakoulutettujen nuorten aikuisten näkemyksiä lastenhankinnasta. University of Oulu.

Valinnat voivat muuttaa maailmaa

Kuva: UNFPA

Globaalit väestökysymykset ovat viimein trendikkäitä.

Erityisesti Hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n raportti herätti useat meistä pohtimaan ilmaston lämpenemistä sekä ympäristön kestävyyden ja väestömäärän yhteyttä. Miten väestönkasvu saataisiin pysymään maailman kantokyvyn kannalta järkevällä tasolla? Osa tutkijoista on provosoivasti jopa todennut, että on ilmastoteko tehdä vähemmän lapsia. Kuulostaa loogiselta: jos emme madalla elintasoamme, meitä ei voi olla näin paljon.

Toisaalta Suomessa keskustelu käy kuumana siitä, miksi meillä väestö ei enää kasva. Väki ikääntyy, mutta nuoret aikuiset hankkivat entistä vähemmän lapsia. Jotkut tahattomasti, toiset omasta valinnastaan. Varsinkin 30 vuoden rajapyykin ylittäneitä naisia vastuutetaan siitä, että lapsia olisi hankittava enemmän ja viimeistään nyt.

Keskustelu jättää ristiriitaiset tunteet: hanki vähemmän, mutta hanki enemmän. Kumpia asiantuntijoita tulisi totella?

Vai onko oikea kysymys sittenkin, tekevätkö ihmiset lastenhankintapäätöksiä lopulta kovinkaan usein vain asiantuntijoiden ohjeistusten perusteella? Väitän että eivät. Eikä heidän pidäkään.

Keskustelussa unohtuu usein se, että lisääntymisoikeudet ovat ihmisoikeuksia. Tämä tarkoittaa, että ihmisillä on oikeus tehdä omat valintansa lastenhankinnan suhteen –riippumatta asiantuntijoiden suosituksista. Jokaisella pitää olla valta päättää lapsiluvustaan.

Tutkimuksesta tiedämme, että lisääntymisoikeuksien kunnioittaminen on myös hyväksi ympäristölle.  Aina kun ihmisillä on ollut saatavilla tietoa sekä vaihtoehtoja syntyvyyden hallintaan, syntyvyys on laskenut. Maailmassa on yhä miljoonia ihmisiä, jotka saavat enemmän lapsia kuin he todella haluaisivat. Esimerkiksi 214 miljoonaa naista ja 20 miljoonaa nuorta haluaisi käyttää ehkäisyä, mutta heillä ei ole siihen mahdollisuutta. Jos kaikkien seksuaali- ja lisääntymisoikeudet turvattaisiin, väestönkasvu todennäköisesti laantuisi.

Yksilöille ja pareille on annettava valta sekä keinot tehdä valintoja siitä, saavatko he lapsia, kuinka monta ja milloin. Nämä valinnat vaikuttavat yhteiskuntiin, niiden vaurastumiseen sekä kestävään kehitykseen –siihen säilyykö maapallomme jatkossakin elinkelpoisena. Siksi nämä valinnat todella muuttavat maailmaa. Ja siksi lisääntymisoikeuksia tulee edistää vahvasti poliittisessa päätöksenteossa.

YK:n väestörahasto UNFPA:n vuosiraportti 2018 ”Valintojen voima –lisääntymisoikeudet ja demografinen muutos” on juuri julkaistu. Lyhyt suomenkielinen käännös löytyy nettisivuiltamme.

Ehkäisy – konkreettinen väline ihmisoikeuksiin

Kuva: Killroy Productions/Shutterstock.com

Mikä tilanne?

Saanko jälleen kertoa teille tästä hämmentävän isosta luvusta: 214 miljoonaa naista haluaisi käyttää ehkäisyä, mutta ei voi. Syitä on monia: Ei ole rahaa ostaa, pillereitä ja kortsuja ei ole saatavilla missään, puoliso ei anna lupaa käyttää ehkäisyä, paikallisen kirkon mielestä ehkäisy on syntiä. Tai sitten ei ole tietoa, että ehkäisyn käyttö on ihan turvallista, virallista seksuaalikasvatusta ei ole annettu. Muutamia mainitakseni.

214 miljoonaa on yhtä paljon väkeä kuin kaikki suomalaiset, ranskalaiset, saksalaiset ja italialaiset yhteensä. Mutta nämä 214 miljoonaa naista eivät asu Euroopassa, vaan lähinnä kehittyvissä maissa. Eli siellä missä muutenkin esiintyy elämänhaasteita ja näillä pienillä asioilla voisi olla suuri merkitys hyvinvoinnille.

No mitä sitten?

Kun täällä nuorelle tarjotaan kunnan puolesta maksuttomia ehkäisyvälineitä, kyse on itseään suuremmasta asiasta. Tuskinpa siinä tilanteessa osapuolet kortsuja vaihtaessa yhdessä riemuitsevat, että ”Haa tässäpä ihmisoikeudet etenee kohisten!” Mutta itse asiassa siitä siinä isossa kuvassa on kyse.

Ilman ehkäisyä suunnittelemattomien raskauksien määrä kasvaa. Oikeus päättää omasta kehostaan ei toteudu.

Ilman ehkäisyä äitiys- ja vastasyntyneiden kuolemat lisääntyvät. Oikeus suojella itseään ja läheisiään ei toteudu.

Ilman ehkäisyä seksitaudit kuten hiv ja klamydia leviävät. Oikeus seksuaaliterveyteen ei toteudu.

Ilman ehkäisyä seksuaalisuudesta ja kaikesta sen upeudesta on vaikea nauttia. Oikeus omaan seksuaalisuuteen ei toteudu.

Ja jos nyt kasvatetaan vielä tätä kuvaa, niin on vaikea nähdä miten kestävä kehitys voisi edetä ilman ehkäisyä. Kestävän kehityksen eteen tarvitaan kaikkia. Mutta jos nuori joutuu jättämään koulut kesken suunnittelemattomien raskauksien takia ja kaikki energia menee ruoan hankkimiseen, niin kestävä kehitys jää kakkoseksi.  Silloin ollaan valinnan edessä: ostaako perheelleen ruokaa vai itselleen ehkäisyvälineitä. Miten itse valitsisit?

Onko tilanne nyt sitten ihan toivoton?

No ei todellakaan! itse asiassa muutamat sellaiset maat, joilla on mahdollisuus auttaa kehittyviä maita, päättivät yhdessä panostaa ehkäisyn, tiedon ja palvelujen saatavuuden parantamiseen muutama vuosi takaperin. Ja tuloksia on syntynyt. Silloin ehkäisyä vaille oli 225 miljoonaa naista, joten jotain edistystä on tapahtunut. Mutta hommaa vielä riittää. Nämä maat ovat asettaneet tavoitteeksi, että vuoteen 2020 mennessä ehkäisyä ja palveluita olisi lisää 120 miljoonalle naiselle! Tätä tavoitetta on helppo kannattaa. Suomi voi osaltaan jyvittää kehitysyhteistyöstään rahoja perhesuunnittelulle.

Ja sinä voit vaatia Suomen rahakirstunpäälläistujia suuntamaan varat oikein!

Huomenna, 26.9. vietetään Maailman ehkäisypäivää.

Lähteitä:

Helppoa kuin heinänteko!

Väestöliitto parisuhde- ja perhekuvat. Kuva: Katja Tähjä

Miten voi olla, että perhevapaiden uudistaminen pysähtyy Suomessa kerta toisensa jälkeen, eikä valmista tule?

Perhevapaamallin kehittämisessä on kokeiltu numeroita, sanoja, retoriikkaa, puoluepolitiikkaa ja tunteisiin vetoamista, myös monia yhdistelmiä näiden väliltä. 6+6+6. 5+5+5. 9+9.

Kaikki te nokkelat ja kekseliäät ihmiset: Rakentakaa yksinkertainen järjestelmä, joka toimii kuin ihmisen mieli, ja hyväksykää myös jonkun toisen tekemä ehdotus. Se voi olla ratkaisun ydin.

Toimiva perhevapaasysteemi ja vanhempien joustavasti jakamat vapaat ovat investointi yhteiseen laariin, jossa kaikki voittavat ‒ ja joku vielä enemmän: lapsi.

Olette muissakin asioissa vieneet linjakkaasti läpi organisaatiouudistuksia, kehityshankkeita ja rakennuttaneet rautatieverkostoja. Olette johtaneet digijärjestelmien kehittämisiä ja perustelleet tarvittavia uudistuksia budjettineuvotteluissa. Näitä uudistuksia kutsutaan investoinneiksi.

Olette johtaneet yksiköitä, varuskuntia, sairaaloita ja maakuntauudistuksia. Olette olleet rohkeita sotureita, viisaita suvun vanhimpia, dynaamisia joukko-osastojen päälliköitä ja tehokkaita suuryritysten toimitusjohtajia.

Kertokaa ja näyttäkää, miten perhevapaauudistus viedään maaliin. Millä tempuilla vapaiden hakuprosessi ja tukikuukausien käyttö tehdään niin vaivattomaksi ja mukavaksi, että se koukuttaa myös isiä kuin penkkiurheilu tai nettisurffailu?

Kuka ottaa vastuun, tai jopa kunnian siitä, että viimeistään seuraavalla hallituskaudella Suomeen saadaan perhevapaajärjestelmä, joka virtaviivaisuudessaan vetää vertoja mille tahansa keksinnölle? Voisimmeko jopa olla parempia mallinlaatijoita ja vapaiden käyttäjiä kuin Ruotsi ja Tanska?

Kisa alkaa nyt! Mitkä maat voittavat isien pitämien perhevapaiden määrissä? Mitkä firmat vievät kansainvälisesti voiton äiti- ja isäystävällisyydessä sekä vanhempien tasa-arvoisessa kohtelussa? Best Fatherhood Company Award voisi olla hyvä kannustin, se vain pitäisi ensin perustaa.

Ei kai perhevapaajärjestelmän muuttaminen ja isien käyttämien vapaiden lisääminen niin kovin vaikeaa ole? Avaruusteknologia on.

Miten perheiden sisäiset neuvottelut vapaiden käyttämisestä saadaan tuntumaan paritanssilta, jossa kumpikaan osapuoli ei vie eikä vikise? Senhän pitää olla helppoa kuin heinänteko!

*******

Kirjoittaja Anna Kokko toimii perhe ja työ -kysymysten asiantuntijana Väestöliitossa. Hän on ollut mukana kehittämässä perhevapaiden Joustomallia ja seurannut lähietäisyydeltä perhevapaista käytävää keskustelua vuosien ajan. Perhevapaita hän on pitänyt kolmen lapsen kanssa yhteensä 5,5 vuotta ja ollut osittaisella hoitovapaalla ja osa-aikatyössä useissa jaksoissa lasten ollessa pieniä.

 

Kiitos, Kalle, elävistä oikeuksista

Kuva: Charlotta Boucht

Kaksikymmentä vuotta sitten sain HUS:n lasten- ja nuorten sairaalassa kuulla, että muutaman kuukauden ikäisellä pojallamme on pysyvä liikuntavamma ja hän tuskin tulee kävelemään omin avuin.  Muistan hetken kuin hidastetun filmin. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Kalle Könkköläkin pääsi eduskuntaan ja sinne rakennettiin luiskat häntä varten.” Kallen nimi jo yksin loi mielikuvan selviämisestä ja täysipainoisesta, rikkaasta elämästä. Tiistaina saimme suruviestin Kallen kuolemasta.

Perheessämme pyörätuolille sopivien reittien hakeminen ja jokapäiväisen henkilökohtaisen avun tarpeen järjestely aamusta iltaan on ollut jokapäiväistä arkea. Sukkulointi ja räätälöinti ovat kuitenkin vain yksi näkökulma. Toinen ja olennainen on se, että lapsestamme on kasvanut optimistinen ja huumorintajuinen, sitkeä nuori ja koulunsa päätökseen saanut ylioppilas. Olemme molemmat vanhemmat pojan ensi vuosien jälkeen voineet tehdä kokopäivätyötä.

Oman ammattini kautta tiedän, että tällainen vammaisen lapsen ja vammaisperheen polku ei olisi ollut mahdollinen edes kaikissa Euroopan maissa. Henkilökohtaisen kokemukseni kautta olen oppinut syvällisesti ymmärtämään ja arvostamaan sitä työtä, jota lukemattomat järjestöjen aktiivit, tutkijat ja tinkimättömästi ihmisoikeuksiin sitoutuneet virkamiehet ja poliitikot ovat vuosikymmenten ajan tehneet kansainvälisten ihmisoikeussopimusten aikaansaamiseksi ja niiden toimeenpanemiseksi kansainvälisesti ja omissa maissaan.

Sopimukset ja lait ovat perustavaa laatua oleva askel ihmisoikeuksien määrittelyssä. Ihmisoikeuksien toteutuminen arjessa on Suomessakin lopulta kiinni tuhansien ja tuhansien kanssaihmisten ymmärryksestä, sitoutumisesta ja osaamisesta. Poikamme kohdalla hänen polkuaan ovat olleet avaamassa ja kasvuaan tukemassa ammattilaiset HUS:n lasten ja nuorten sairaalassa, Kilon päiväkodissa, Tapiolan hammashoitolassa, Toppelundin ja Haukilahden kouluissa, Espoonlahden lukiossa, Espoon kaupungin vammaispalveluissa, Kelassa ja muualla. Joskus on ollut kitkaa, kyllä, mutta polku on saatu ja pysynyt auki.

Saimme poikamme kanssa monesti Kallelta henkilökohtaisesti neuvoja ja rohkaisua omaan arkeemme. Uskon, että Kalle Könkkölän toiminta ja hänen tunnettuutensa ovat olleet tämänkin nuoren polkua silottava voima. Oikeudet eivät tosin edelleenkään ole täysimääräisiä, vaan itsemääräämisoikeuden toteutumisessa on monia haasteita vammattomiin verrattuna.

Vammaisten oikeudet, kuten ihmisoikeudet muutenkin, ovat yleismaailmallisia. Jokaisen ihmisarvo on loukkaamaton. Vaikka oikeudet ovat samat, toteutumisessa on valtavia eroja. Suomen kehitysyhteistyövaroin ja lahjoituksin työskennellään suunnitelmallisesti ihmisoikeuksien toteuttamiseksi kehittyvissä maissa. Väestöliitto on tehnyt Keski-Aasiassa yhteistyössä Kalle Könkkölän johtaman Kynnys ry:n kanssa vuosien ajan työtä vammaisten tyttöjen ja naisten voimaannuttamiseksi ja heidän itsemääräämisoikeutensa ja seksuaalioikeuksiensa puolesta. Näistä naisista kasvaa Keski-Aasian Könkkölöitä.

Nyt Kalle Könkkölä on poissa. Väestöliiton kehitysyhteistyöhankkeiden asiantuntija kiteytti: ”Kallea ei voi korvata kukaan.” Työ on onneksi ehtinyt kantaa hedelmää. Vammaisten ihmisoikeudet elävät ja Kallen työ jatkuu Suomessa ja maailmalla laajuudessa, jota hän ei ehkä itsekään vaikuttamistyöhön ryhtyessään osannut aavistaa.

Stereotypioita murretaan Keski-Aasiassa

”Ei sillä ole väliä, miten muut arvioivat sinua, sillä sinun täytyy rakastaa itseäsi, olitpa vammainen tai vammaton. Minäkin aloin katsoa itseäni uudella tavalla ja aloin jopa rakastaa kainalosauvojani. Tunnen itseni todella kauniiksi”, 24-vuotias kirgisialainen Aipiri kertoo. Hänellä on iloiset silmät ja pehmeä ääni, vaikka häntä selvästi jännittää elämänsä tarinan kertomista minulle. Istumme Kirgisian pääkaupungissa Bishkekissä, jossa Aipiri osallistuu keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen yhteiseen tapaamiseen.

Aipirin kuvatessa elämänsä haasteita ja kipukohtia minä ja kääntäjä nielemme kyyneliä. Eri tavalla vammaisten ihmisten elämä voi Suomessakin olla monia haasteita täynnä, mutta Keski-Aasian entisissä neuvostotasavalloissa vammaista naista ei syntyessään välttämättä pidetä edes ihmisenä.

Vaikeista lähtökohdista ponnistavan naisen täytyy ylittää monta kynnystä, jotta pääsee siihen pisteeseen, jossa edessäni istuva Aipiri nyt on. Siihen tarvitaan tukea, onnenpotkuja ja sinnikkyyttä mutta myös unelmia ja haaveita sekä uskallusta lähteä tavoittelemaan niitä. Aika paljon vaadittu, jos tavallisempi kohtalo on joutua koko elämäksi laitoshoitoon vammatyypistä riippumatta, vailla mahdollisuutta koulutukseen ja itsenäiseen elämään.

Romanttinen rakkaus, parisuhde, seksielämä – harva vammainen nainen uskaltaa niistä edes haaveilla kuultuaan koko elämänsä, etteivät ne heille kuulu. Ja sitten takavasemmalta rynnii normeja ja stereotypioita rikkovia, upeita Aipirin kaltaisia naisia.
”Meitä ei ole aiemmin hyväksytty naisina. Saamani koulutukset ovat mullistaneet elämäni. Tunnen nyt itseni naiseksi ja seksuaaliseksi ihmiseksi, ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Nyt en tosin edes haluaisi seurustella, sillä haluan olla vapaa ja päättää itse omasta elämästäni. Jos kuitenkin tapaan jonkun, tiedän nyt myös ehkäisystä ja voimme harrastaa seksiä ilman huolia”, Aipiri kertoo iloisena. ”Äitini ei puhunut minulle mitään seksuaalisuudesta, mutta koulutusteni jälkeen minä puolestani aloin puhua äidille, vaikka hän onkin vaivautunut”, hän nauraa.

Aipirin nykyistä elämäntarinaa värittävät toivo, unelmat ja valo. Vaikka hän joutui aikoinaan jättämään koulun kesken, käy hän nyt ensimmäistä luokkaa uudelleen. ”Olen kymmenen vuoden kuluttua taitava psykologi ja autan ihmisiä. Haluan olla myös äiti ja hyvä nainen”, Aipiri tiivistää haaveensa. Hänen tapauksessaan tosin ei tarvitse odottaa kymmentä vuotta, sillä Aipiri tuo jo nyt esimerkillään  toivoa, unelmia ja inspiraatiota.

Väestöliitto ja Kynnys ry ovat vuosien ajan vahvistaneet keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen osaamista, mutta paljon paukkuja on laitettu itse naisten vahvistamiseen, sillä hyvällä itsetunnolla ja itseluottamuksella varustetut vammaiset naiset ovat mahtava muutosvoima. Aipiri on osallistunut kirgisialaisen Ravenstvo-järjestön toimintaan, josta hän on saanut uusia työkaluja elämäänsä.