Voisiko Suomi olla maailman onnellisimpien lasten maa?

Voisivatko satavuotiaan Suomen päättäjät tavoitella sitä, että Suomessa eläisivät maailman onnellisimmat lapset?

Lasten hyvinvointi on itsenäisen Suomen menestystarina. Sata vuotta sitten kulkutaudit ja nälkä riivasivat, äitejä ja vauvoja kuoli synnytyksiin, lapset puursivat pelloilla ja tehtaissa.

Etenkin sotien jälkeen päättäjät olivat kaukoviisaita. Lapsiin investoitiin lapsilisien, äitiyspakkauksen, kouluruokailun ja neuvolajärjestelmän perustamisena.

Hyvinvointivaltion laajeneminen toi peruskoulun, päivähoidon sekä erilaiset vanhempainvapaat. Lapsikuolleisuus on erittäin vähäistä.

Oppimistulokset ovat olleet hyviä ilman ylenmääräistä kilpailemista. Lasten itsetuntoa kohensi kasvatuskäytäntöjen muutos, kun kuritusväkivallan käyttö kiellettiin 1984.

1990-luvun jälkeen lapsi ja perhepolitiikka on ollut puolustustaistelua leikkauksia vastaan. Perhe-etuudet eivät ole pärjänneet valtiontalouden kurimuksissa.

Epävakaisessa työelämässä nuoret punnitsevat tarkkaan perheen perustamisen. Epävarmuus tulevasta näkyy syntyvyyden alentumisena.

Lasten hyvinvoinnin kokemus on mennyt hyvään suuntaan. Enemmistö lapsista on tyytyväisiä elämäänsä. He pystyvät keskustelemaan vanhempiensa kanssa asioistaan. Heitä ei kiusata koulussa ja heillä on kavereita ja harrastuksia.

Lapsuus kuitenkin eriarvoistuu. Pienellä osalla lapsia kasvuolot eivät tue hyvinvointia. Lokeroitunut palvelujärjestelmä ei ole kyennyt tilannetta korjaamaan.

Sopivaa tukea ei saada kotiin oikeaan aikaan. Se näkyy lasten kodin ulkopuolelle sijoitusten jatkuvana lisääntymisenä. Lasten ja nuorten mielenterveydestä on tullut uusi kansanterveyshaaste.

Miten lasten hyvinvoinnin menestystarina voisi jatkua? Voisivatko satavuotiaan Suomen päättäjät tavoitella sitä, että Suomessa eläisivät maailman onnellisimmat lapset? Mihin nyt pitäisi investoida?

Lapsen onnellisuus kasvaa ihmissuhteissa. Lapsen ja vanhemman hyvä vuorovaikutus ja kodin myönteinen ilmapiiri luovat lapsen hyvinvoinnin perustan.

Kiintymyssuhteiden häiriöt ja epätarkoituksenmukaiset kasvatuskäytännöt tuottavat pahoinvointia ja syrjäytymistä ja johtavat työkyvyttömyyseläkkeisiin aikuisiällä.

Tukemalla kotikasvatusta ja vanhemmuuden laatua voitaisiin ehkäistä tehokkaasti eriarvoistumista ja mielenterveysongelmia. Huomattava osa lasten sijoituksista kodin ulkopuolelle pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

Nyt ongelmat usein kiertyvät sukupolvelta toiselle.

Palveluissa lasten ja perheiden tarpeet tulee kohdata paremmin kokonaisuutena eikä hallinnonalalähtöisesti. Varhaiskasvatuksella voidaan tukea lasten yhdenvertaisuutta, mutta se ei onnistu pelkästään lapseen yksilönä kohdistuvilla toimilla.

Myös koulun pedagogisten keinojen mahdollisuudet tulevat pian vastaan. Käytöshäiriöiden, koulurauhaongelmien tai kiusaamisen juurisyiden ratkomiseen on usein otettava koko perhe mukaan.

Vanhemmuuden tuesta pitäisi tehdä jokaiselle perheelle arkista ja sujuvaa, ei poikkeuksellista.

Uusista perhelähtöisistä keinoista on erinomaista tutkimusnäyttöä esimerkiksi Turun yliopiston Voimaperheet -ohjelmasta tai Ihmeelliset vuodet -vanhemmuusryhmistä.

Ruotsissa on hyviä tuloksia saatu jokaiselle isälle ja äidille tarjottavasta ”Vanhemmuustaitojen ABC:stä.

Vanhempia ei pidä jättää tärkeässä kasvatustehtävässään yksin. Johdonmukainen ja vaikuttava myönteisen vanhemmuuden tuki osana neuvolan, varhaiskasvatuksen ja koulun toimintaa olisi tehokas lasten mielenterveyden edistäjä ja eriarvoisuuden vähentäjä.

Paljon tarjottavaa on myös järjestöillä ja seurakunnilla.

Ehdotan satavuotiaan Suomen ”Pohjois-Karjala -projektiksi” vanhemmuuden tuen kansallista ohjelmaa.

Voimme tehdä Suomesta maailman onnellisimpien lasten maan tukemalla lasten ja vanhempien hyvää vuorovaikutusta ja kodin myönteistä ilmapiiriä niin, että se on jokaisen perheen saavutettavissa.

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton ­puheenjohtaja.

This blog is also posted on our website by the name Could Finland become the country with the world’s happiest children?

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Kantrissa eli Maaseudun tulevaisuuden kuukausilehdessä 17.5.2017

 

Vanhemmuutta tukemalla estetään lasten eriarvoistumista

Kansainvälisesti vertaillen suomalaiset lapset voivat keskimäärin hyvin. Ongelma on, että lasten hyvinvointi eriarvoistuu ja erilaistuu. Yhdeksän lasta kymmenestä on tyytyväinen elämäänsä, mutta pienellä osalla lapsia ongelmat kuitenkin kärjistyvät.

Lasten ja nuorten mielenterveyden pulmia voisi jopa kuvata uudeksi kansanterveysongelmaksi. Tiedämme että niiden taustalla on usein ihmissuhteisiin ja niiden jatkuvuuteen liittyviä pulmia, yksinäisyyttä, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen vajeita, pitkäaikaista kiusaamista esimerkiksi erilaisuuden takia sekä vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa ja vaikeita huoltajuuskiistoja. Nämä ongelmat kasautuessaan luovat koulusta, kaveripiiristä ja työstä syrjään jäämisen kierteitä, joiden katkaisemiseen tarvitaan lapseen ja nuoreen mutta usein myös heidän vanhempiinsa ja koko perheeseen vaikuttavaa tukea ja apua.

Lastensuojelutarpeiden taustalta löytyy vanhemmuuden ja kasvatuksen osaamisen vajeita. THL:n tutkimusten mukaan huomattava osa lasten kodin ulkopuolelle tapahtuvista sijoituksista pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja vuorovaikutusongelmia sekä sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

Niin mielenterveysongelmia kuin lasten eriarvoistumistakin voitaisiin ehkäistä tehokkaasti tukemalla vanhemmuutta ja uudistamalla kasvatuskäytäntöjä. Mahdollisimman monella lapsella pitäisi olla mahdollisuus myönteiseen vuorovaikutukseen omien vanhempiensa kanssa.  Monesti myös koulurauhaongelmien ja erilaisten käytöshäiriöiden juurisyyt liittyvät lapsen kodin olosuhteisiin. Tehokas vanhemmuuden tuki edistäisi lasten oppimista. Näyttöön perustuvia, tutkitusti tehokkaita vanhemmuuden tuen työkaluja tarvitaan sosiaali- ja terveyspalveluissa mutta myös osaksi perusopetusta ja varhaiskasvatusta.

Yhdenvertaisesti ja matalalla kynnyksellä perheiden saatavilla oleva vanhemmuuden tuki olisi mainio väline jatkaa lasten hyvinvoinnin suomalaista menestystarinaa. Sitähän lasten kasvuolojen kehitys sadan vuoden perspektiivissä itsenäisessä Suomessa on ollut. Huikea loikka köyhästä ja tautien riivaamasta maasta maailman lasten hyvinvoinnin kärkisijoille. Jatkossa: mitä paremmin kykenemme tukemaan vanhempia heidän kasvatustehtävässään sitä paremmat ovat lasten hyvinvoinnin edellytykset.

Kysyntää kasvatuksen tuelle on niin pienten lasten kuin murrosikäistenkin perheissä. Tukea pitäisi saada sujuvasti niin julkisista palveluista, järjestöiltä kuin seurakuntienkin toiminnasta niin kasvokkain kuin digipalveluinakin.

Vanhemmuuden tuen vahvistaminen on tavoitteena myös lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmassa.  LAPE koettaa parantaa etenkin lasten psykososiaalista hyvinvointia ja tukemalla heidän läheisiä ihmissuhteitaan. Lapsen hyvinvointi ja onnellisuus kasvavat kotona ja lähisuhteissa.

Yhtenä konkreettisena toimena LAPE levittää neljää näyttöön perustuvaa vanhemmuuden tuen menetelmää sivistyksen ja soten ammattilaisille.  Pohjatyötä on tehty Kasvun tuki– konsortiossa, joka on ottanut mallia muiden pohjoismaiden vastaavista toimintamalleista sekä Duodecimin Käypä hoito– toiminnasta.

LAPE tavoitteena on tarjota lapselle nuorelle ja vanhemmille sopivaa tukea oikeaan aikaan ammattikunnista ja hallinnonaloista riippumatta.  LAPE ennakoi myös kunta- maakunta- tehtävien muutoksia, kun sivistyspalvelut jäävät kunnan ja sote -palvelut siirtyvät maakunnan järjestämisvastuulle. Lasten kannalta tarvitaankin oikeastaan SI-SOTE -ajattelua eli sekä koulun, varhaiskasvatuksen, nuorisotyön, sosiaali- ja terveyspalveluiden rajat sekä järjestöjen ja yksityisten ja julkisten palveluiden rajat ylittävää uudistamista.

SI –SOTE –muutosta ja vanhemmuuden tukea konkretisoi lapsi- ja perhepalvelut yhteen kokoava monialainen perhekeskustoimintamalli, jota kehitetään nyt 18 maakunnassa. Perhekeskuksen ytimessä on kaikki lapsiperheet tavoittava neuvola ja mukana ovat lapsiperheiden sosiaalipalvelut. Samalla se linkittyy varhaiskasvatuksen eri muotoihin sekä järjestöjen ja seurakuntien kanssa tehtävään työhön. Vanhemmuuden tuen menetelmiä levitetään osana perhekeskustyötä. LAPE kouluttaa ammattilaisia soveltamaan parhaita menetelmiä perheiden kanssa tehtävässä työssä.

Miten saadaan LAPEssa aloitettu työ sekä järjestöjen monien eri hankeavustusten kautta tekemä vanhemmuuden tuki jatkumaan ja vakiintumaan?  Suomessa on hyviä kokemuksia pitkäjänteisestä väestötasoisesta vaikuttamisesta esimerkiksi Pohjois-Karjala –projektissa jossa sydänterveyttä saatiin kohennettua. Samoin sotien jälkeen nostettiin lasten ja perheiden asiat politiikan keskiöön ja alennettiin lapsikuolleisuutta ja äitien terveyttä.  Rokotusohjelmilla on tehokkaasti vähennetty tartuntatautien leviämistä.

Seuraava väestötasoisen vaikuttamisen ”hyvinvointiloikka” tulisi ottaa lasten mielenterveysongelmien ja eriarvoistumisen ehkäisyssä tuomalla vanhemmuuden tuki helposti erilaisten, monimuotoisten perheiden ja eri- ikäisten lasten saataville.  Olen Pentti Arajärven kanssa ehdottanut Suomeen perustettavaksi pitkäjänteistä vanhemmuuden tuen ohjelmaa, joka arkipäiväistää kotikasvatuksen tuen ja tuo sen sujuvaksi osaksi kaikkia palveluita.

Kansallinen vanhemmuuden tuen ohjelma voisi verkostoida yhteen alan erilaisia toimijoita, varmistaa lasten yhdenvertaisuutta sekä arvioida eri menetelmien vaikuttavuutta, kouluttaa ammattilaisia sekä tukea myös väestötasoista viestintää vanhemmuustaidoissa.

Olemme Itsenäisyyden juhlavuoden lastenrahaston puitteissa laatineet vastikään eri perhejärjestöjen kanssa yhteisen ehdotuksen eduskunnan Suomi100 – toimikunnalle.  Mikäpä olisi parempi päätös itsenäisyyden juhlavuodelle!

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton puheenjohtaja, Lapsi – ja perhepalveluiden muutosohjelman ohjausryhmän puheenjohtaja sekä Itsenäisyyden juhlavuoden rahaston (ITLA) hallituksen varapuheenjohtaja

 

Uuden perhepolitiikan aika?

AulaMaria-Kaisa_004Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö moitiskeli kesällä Sipilän hallituksen perhepolitiikan olevan ”50-lukulaista”.  Puoluekokouspuheessaan hän vaati pidempiä vanhempainvapaita ja isäkiintiöitä sekä moitti hallituksen lapsiin ja koulutukseen kohdistuvia säästöjä sekä päivähoitomaksujen korotuksia.

Maksuton varhaiskasvatus ja pidempi ansiosidonnainen vanhempainvapaa ovat hyviä tavoitteita.  Isiä pitää kannustaa ottamaan enemmän hoitovastuuta. Mutta onko siihen paras konsti kuitenkaan pelkät kiintiöt vai tarvitaanko taloudellisia kannustimia Ruotsin tapaan sekä työelämän kulttuurin muutosta?

”Lapsille parempaa” on mainio tavoite, mutta se moitittu ”50-lukulaisuus” jäi minua vaivaamaan. Nimittäin 50-luvulla on perhepolitiikan historiassa hyvä maine.  Silloinhan päättäjät juuri investoivat perheisiin. Vieläkin juhlimme Suomen vientituotteina sotien jälkeisen perhepolitiikan innovaatiota eli äitiyspakkausta, lapsilisiä, neuvoloita ja ilmaista kouluruokaa.  Silloin aloittivat työnsä ne usein kaivatut kodinhoitajatkin.  Nämä sodan jälkeisen Suomen rohkeat panostukset ovat edelleenkin suomalaisen perhepolitiikan ytimenä.

Perhepolitiikan toinen ”kultainen vuosikymmen” oli 1980-luku, jolloin säädettiin kunnallisesta  päivähoidosta sekä luotiin päivähoidon vaihtoehdoksi pienten lasten kotihoidon tuki. Vanhempainvapaita kohennettiin ja pidennettiin.  Peruskoulukin oli jo voimissaan. Uusi lastensuojelulaki sekä lapsenhuoltolaki säädettiin sekä kiellettiin lasten ruumiillinen kuritus.

1990-luvun alussa vielä siirrettiin lapsiperheiden verovähennys lapsilisänä maksettavaksi ja viimeisteltiin päivähoidon ja valinnanvapauden ratkaisuja.  Sen jälkeen ollaan menty ”lamatunnelmissa”. Uudistukset ovat olleet pientä hienosäätöä sekä  etuuksien karsintaa.

Vaikka suomalainen perheiden tuen kokonaisuus on edelleen toki monipuolinen, on etuuksien reaalitaso hiljalleen rapautunut.  Perheiden tuki on reaaliarvoltaan monia kymmeniä prosentteja alempi kuin 1990-luvun alussa.

Tarvetta olisi helpottaa etenkin perheen ja työn sekä perheen ja opiskelun yhteensovitusta.  Ja nuorten pitäisi ensiksi edes päästä työmarkkinoille. Nuorten taloudellinen asema on heikentynyt ja epävarmuus tulevaisuudesta lykkää perheellistymisen ratkaisuja. Kun ensisynnyttäjien keski-ikä lähenee 30 vuotta, jää todennäköisesti monia toivottuja lapsia syntymättä ja tahaton lapsettomuus lisääntyy.

Ratkaistava ongelma on taloudellinen eriarvoistuminen. Perhebarometri antoi vakavia signaaleja siitä, että heikossa työmarkkina-asemassa olevat ja heikosti koulutetut eivät enää suunnittelekaan perheellistymistä siten kuin aikaisemmin.

Miten pienituloisia ja nuoria perheitä tuettaisiin enemmän? Ensimmäisenä tulee mieleen opintorahan huoltajakorotus. Moni tarjoaa ratkaisuksi lapsilisien korottamista sekä niiden verottamista pois hyvätuloisilta, mutta silläkin on omat vaikeasti ennakoitavat haittavaikutuksensa.

Perheiden tukien pitäisi tunnistaa paremmin perheiden erilaisuutta ja monimuotoisuutta eli yksinhuoltajia, sateenkaariperheitä, monikkoperheitä sekä monilapsisia perheitä.

Nykyinen keskustelu käy yksin työkeskeisyyden ehdoilla.  Esimerkiksi perheen ja työn yhdistämisen haasteet ovat erilaisia yhden lapsen tai 3-4 lapsen perheessä.  Kolmen tai useamman lapsen perheisiin syntyy kuitenkin nyt yli puolet kaikista lapsista.  Tiedämmekö tarpeeksi monilapsisten perheiden arjen haasteista?

Perhepoliittista keskustelua käydään nyt talousvetoisesti. Työurien pidentämisessä syyttävä sormi kohdistuu alle 3-vuotiaiden lasten vanhempiin, vaikka naisten työssäkäyntiaste on Suomessa kansainvälisesti katsoen korkea.  Pienten lasten kotihoidon tuki on säännöllisin väliajoin jollakin karsintalistalla, vaikka perhebarometrien mukaan se on vanhempien itsensä parhaimpana pitämiä tukimuotoja.  Nykyisen työelämän kilpailullisuus ruokkii osaltaan joko-tai ratkaisuja työn ja lastenhoidon valinnoissa.  Joustavuutta tarvitaan paitsi vanhempainvapaisiin myös työelämään.

Väestöliitto on jo lähtökuopissa viemässä perhepolitiikkaa uuteen aikaan.  Tutkijoiden toivoisi tuovan keskusteluun myös kansainvälistä vertailua.  Nyt olisi sen aika.

Maria Kaisa Aula
Väestöliiton puheenjohtaja

 

 

 

 

 

Tehdäänkö väestöpolitiikkaa?

shutterstock_57919906AulaMaria-Kaisa_004Väestötiede ja väestöpolitiikka ovat olleet Suomessa pitkään jokseenkin epämuodikkaita aiheita. Väestönkehityksen ”ohjailulla” tai menneisyyden ylisuureellisilla tavoitteen asetteluilla on huono kaiku yksilön oikeuksia korostavassa ajassa.

Jokainen päättää itse parisuhteistaan, muuttamisestaan ja etenkin lisääntymisestään, eikä siinä ainakaan politiikkaa välissä tarvita!

Niin – ellei politiikan tehtävä sitten olekin mahdollistaa jokaiselle omien arvojensa ja onnellisuuden tavoitteidensa mukaiset elämänvalinnat – pieni tai iso perhe tai ei lapsia ollenkaan? Väestöpolitiikkaa sekin on.

Viime aikoina väestöllisistä ilmiöistä on puhuttu julkisuudessa paljon: syntyvyyden laskusta, huoltosuhteesta, ikääntymisestä, maahanmuutosta. Nyt on oikea aika väestötieteen popularisoinnille ja tiedon tarjoamiselle, jota Väestöntutkimuslaitoksessa osataan hyvin. Ministeri Risikkokin totesi Väestöntutkimuslaitoksen juhlisssa keskiviikkona, että hänelle tieto kyllä kelpaa!

Syntyvyys, kuolevuus, parisuhteiden luonne tai muuttoliike maan sisällä tai yli rajojen ovat väestötieteen ja –politiikan ydinaiheita. Ihmisistä ja ihmissuhteista on kysymys. Kaikkien taustalla on yksilöiden henkilökohtaiseen elämäntilanteeseen, myös tulevaisuuden näkymiin ja onnellisuuden tavoitteluun liittyviä valintoja.

Yksilöt tekevät päätöksiä perheellistymisestä, lapsettomaksi jäämisestä, parisuhteista, eroamisesta tai muuttamisesta toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan. Ihmisten ratkaisuihin vaikuttavat kunkin yhteiskunnallisen tilanteen olosuhteet ja yhteiskunnan rakenteet. Päättäjät luovat toimillaan sen ympäristön, jossa ihmiset valintojaan tekevät. Ihmisten oman elämän valinnoista seuraa koko yhteiskunnan tasolla kehityskulkuja ja ilmiöitä, joista on tarpeen päättäjien tietää ja vetää johtopäätöksiä.

Väestötiede kulkee kiinnostavasti monen ilmiön rajamailla ja yhdistäjänä. Kyse on perhetutkimuksesta, työllisyydestä, asumisesta, sosiaalipolitiikasta, maahanmuutosta sekä alueellisesta kehityksestä. Väestötiede ennakoi tulevaa. Sen kokonaisvaltaista näkökulmaa ja kovia faktoja talouden ja yhteiskuntakehityksen ratkaisujen tueksi päättäjien pitäisi ymmärtää kysyä enemmän.

Väestöliitto teki vuonna 2004 väestöpoliittisen ohjelman, johon sisältyi kaksi skenaariota väestökehityksestä. Nämä olivat 1. Vanheneva suomalainen Suomi 2040 sekä 2. Väestöltään tasapainoinen Suomi 2040.

Ensimmäinen skenaario perustui olettamukseen, jossa väestön määrän ja rakenteen kehitykseen ei pyritä aktiivisesti vaikuttamaan: niinpä hedelmällisyys alenee, ikärakenne vanhenee ja maahanmuutto hidastuu, koska siihen suhtaudutaan kielteisesti.

Toinen skenaario perustui aktiivisiin toimiin joilla halutaan tukea parempaa väestöllistä huoltosuhdetta ikääntyvässä Suomessa. Tämä tarkoitti sekä aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa että perheen ja työn sujuvaa yhteensovittamista ja lapsi- ja perheystävällistä mutta myös monikulttuurisuutta hyväksyvää Suomea. Tässä skenaariossa myös eläkeikäisten osallistumista työelämään, sukupolvien välistä yhteistyötä ja erilaisia monipuolisia hoivaratkaisuja tuetaan.

Mihin suuntaan olemme menossa vuonna 2017? Aluksi kehityskulut vuoden 2004 jälkeen olivat myönteisiä mutta viime vuosina suunta on kääntynyt enemmänkin ”vanhenevan suomalaisen Suomen” kuin ”väestöltään tasapainoisen Suomen” skenaarion suuntaan.

Väestörakenteen kehitys näyttää olevan eräänlainen ajopuu, johon ei haluta vaikuttaa. Tämä on valitettavaa.

Väestöliitto aikoo tarttua haasteeseen. Olemme aloittaneet valmistelut uuden Väestöpoliittisen ohjelmamme laatimiseksi. Haluamme verkostoida tähän mukaan laajasti jäsenjärjestöjämme ja muita väestön kehityksestä ja väestöpolitiikasta kiinnostuneita tahoja. Onnistumme, jos saamme aikaan prosessin joka kiinnostaa ja puhuttaa.

On rohjettava kysyä, millaista väestörakennetta tavoittelemme vuonna 2030 tai 2040? Miten erilaiset politiikan päätökset vaikuttavat ihmisten valintoihin ja sitä kautta yhteiskunnan elinvoimaisuuteen.

Jo nyt voi sanoa, että yhtälö, jossa vanhusten määrä lisääntyy, syntyvyys alenee ja maahanmuuttoon suhtaudutaan kriittisesti ei voi olla pidemmän päälle suomalaisen yhteiskunnan taloudellisenkaan kestävyyden kannalta toimiva.

Maria Kaisa Aula
Väestöliiton puheenjohtaja

 

 

Lapsille parempaa!

AulaMaria-Kaisa_004Väestöliitto perustettiin auttamaan lapsiperheitä, vähentämään lapsikuolleisuutta, helpottamaan sotaorpojen sekä evakkojen sopeutumista sekä parantamaan asumisoloja ja jälleenrakennusta. Taustalla oli suuri avun ja tuen tarve etenkin monilapsisissa perheissä. Taustalla oli myös poliittinen huoli väestön riittävyydestä ja kansakunnan elinkelpoisuudesta.
Väestöliitto aloitti toimintansa 14.2.1941 perheiden tukemisen, naisten, äitien ja kotien asialla olevien järjestöjen verkostona. Toiminnan linjasi aina 1970-luvun alkuun saakka tutkija, kansanedustaja ja ministeri V.J. Sukselainen. Pitkäaikainen vaikuttaja oli myös kansanedustaja Martta Salmela-Järvinen.

historia2221Perustajayhteisöistä ovat edelleen mukana Marttaliitto, Sosiaalipoliittinen yhdistys, Lääkäriseura Duodecim, Suomalaisuuden liitto ja Suomen Gynekologiyhdistys. Nyt jäsenjärjestöjä on Väestöliitolla yhteensä 35.

Väestöliiton toiminta oli alusta pitäen monimuotoista: se oli vaikuttamista, sitä tukevaa tutkimusta, valistustyötä sekä aivan konkreettista auttamistyötä perheissä. Monen muun kansalaisjärjestöjen tavoin Väestöliitto auttoi maan selviytymistä sodan vaurioista. Samalla luotiin uudenlaisen hyvinvointiyhteiskunnan ohjelmaa. Vuoropuhelu järjestöjen ja valtionhallinnon kesken oli tiivistä.historia2027

Sotien jälkeen päättäjät halusivat lapsille parempaa. Väestöliitto oli mukana innovoimassa uudistuksia, joiden myötä Suomesta on tullut lasten ja äitien hyvinvoinnin globaali esimerkki.

Lapsilisän maksaminen kaikille perheille aloitettiin vuonna 1948. Samana vuonna alkoi myös äitiyspakkauksien jakaminen. Äitiys- ja lasten neuvolat tulivat jokaiseen kuntaan vuonna 1949.

Laki velvoitti kunnat järjestämään kodinhoitajan palveluita auttamaan perheitä kasvatuksessa, siisteydessä sekä terveellisessä ravinnossa. Väestöliiton Kotisisaropisto koulutti uuden ammattiryhmän sekä korotti kotitaloustyön arvostusta. Työ kotiapulaisena antoi monelle nuorelle naiselle tien omaan ammattiin ja itsenäistymiseen. Myöhemmin tämä koulutus siirtyi yhteiskunnan vastuulle.

historia1164Nykyisin parisuhteiden tukemisena ja erokriisien sovitteluna tunnetut palvelut alkoivat Väestöliiton avioliittoneuvonnan ja ”perhekasvatuksen” merkeissä.

Pienituloisten asumista helpottava aravalainajärjestelmä syntyi sotien jälkeen Väestöliiton ehdotuksesta. Perheiden asumisessa tavoiteltiin laatua ja viihtyisyyttä. Väestöliitto oli mukana nykyisen Tapiolan puutarhakaupungin suunnittelussa.

Väestöliitto otti alkuvaiheissa asti toimintaansa myös seksuaalikasvatus- ja ehkäisykysymykset. Lapsia tuli hankkia suunnitellusti. Aborttilainsäädännön vaikutuksia seurattiin tiiviisti. Ehkäisyneuvonta siirtyi terveyskeskusten tehtäväksi vuonna 1972.   Vastuullisen miehen roolia korostava ehkäisyvälinekauppa kasvoi vauhdikkaasti: 70-luvun lopulla neljä viidestä myydystä kondomista oli peräisin Väestöliitosta.

historia0776Perinnöllisyysneuvonta alkoi liitossa jo 1950-luvulla ennen alan yliopisto-opetustakaan. Tutkimuksen aiheena olivat mm. suomalaisten harvinaiset sairaudet. Myös lapsettomuushoidoissa Väestöliitto on ollut uranuurtaja Suomessa. Väestöliiton klinikoiden avustamana on syntynyt yhteensä 11 000 lasta.

Perhesuunnittelun tiimoilta Väestöliitto hakeutui jo 1960-luvulla IPPF:n eli International Planned Parenthoodin verkostoon ja yhteistyöhön YK:n Väestörahaston kanssa. Kehitysyhteistyöhankkeilla osaamista on viety Aasiaan ja Afrikkaan.

Väestöliitto ei ole koskaan ollut ns. yhden asian liike. Esimerkiksi tapamme yhdistää saman katon alle laaja perhepolitiikka, ehkäisyneuvonta sekä lapsettomuuden hoito on menestyksekäs mutta kansainvälisesti harvinainen.

Muutoksiakin on painopisteissä toki tullut. Alkuvuosina Väestöliitto puhui vahvasti väestönkasvun ja syntyvyyden noston puolesta. Tavoite muuttui jo 1960-luvulla valinnanvapauden ja vastuun suuntaan. Jokaiselle yksilölle, naiselle ja miehelle, on haluttu tarjota mahdollisuus toteuttaa omia lapsilukutoiveitaan.

Siirtolaisuuteen Väestöliitto suhtautui 2000-luvulle asti pidättyväisesti. Maahanmuuttoa ei sen kummemmin edistetty mutta eipä suuremmin moitittukaan. 2010-luvulla Väestöliitosta on tullut kulttuurisesti monimuotoisen Suomen puolestapuhuja ja maahanmuuttajien kotouttamisen huippuosaaja.

1980-luvulta asti toistuneita kestovaatimuksia päättäjille ovat olleet parempi perhekustannusten tasaus, edullinen asuminen, kunnollinen päivähoito sekä joustavat työajat. Niissä on työtä vielä 75-vuotiaallekin Väestöliitolle!

VL_75

 

 

Toivon, onnellisuuden ja ihmisoikeuksien asialla

AulaMaria-Kaisa_004Väestöliiton uusin perhebarometri on nostanut syntyvyyden yhteiskunnalliseen keskusteluun. Suomalaisten ihanteellinen lapsiluku on alentunut ja lastenhankintaa lykätään oman elämäntyylin takia. Pula sopivasta kumppanista, oman vapaan elämäntyylin menettämisen pelko sekä työmarkkinoiden epävarmuus selittävät lapsen hankinnan siirtymistä. Enemmän tarvittaisiin myös hedelmällisyysneuvontaa eli tiedon jakamista biologisista tosiasioista.

Muutokset syntyvyydessä voivat ennakoida myös uudenlaista epätasa-arvoa. Huono työmarkkina-asema, työttömyys tai työttömyyden uhka voivat saada nuoret aikuiset siirtämään lastenhankintaa tai luopumaan vanhemmaksi tulosta tai seuraavan lapsen hankinnasta kokonaan. Perhe-etuudet eivät ole pysyneet kehityksessä mukana. Tyytymättömimpiä tuen tasoon olivat perhebarometrissä pieni- ja keskituloiset perheet ja työttömät vastaajat.

Väestöliitto on ollut aina perhejärjestö. ”Terve, turvallinen ja tasapainoinen elämä alkaa perheestä ja vaikuttaa laajasti yhteiskuntaan” on ollut liiton toiminnan lähtökohta 2000-luvulla. Väestöliitto ei ole ujostellut perhekeskeisyyttä. Se on tarkoittanut toimintaa hyvien ihmissuhteiden puolesta. Olemme tukeneet lasten ja vanhempien hyvää vuorovaikutusta sekä toimivia parisuhteita.   Isien ja poikien äänen vahvistaminen on noussut äitien auttamisen rinnalle. Mukaan on tullut myös nuorten näkökulma.

Perhekeskeisyys ei ole kuitenkaan tarkoittanut Väestöliitossa jonkun tietyn perhemallin puolustamista. Tunnistamme perheiden monimuotoisuuden ja kaikkien perheenjäsenten, isien, äitien, tyttöjen ja poikien ihmisoikeudet sekä sukupuolen sekä seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuden. Näissä asioissa emme aseta normeja.

Tunnistamme niin avioliitot, avoliitot, eroperheet ja uusperheet, yksinhuoltajat, sijaisperheet, adoptioperheet, sateenkaariperheet, leskiperheet, lapsettomat perheet ja monikulttuuriset sekä maahanmuuttajaperheet sekä tietysti sinkut. Jokaisella on oikeus elää onnellista elämää itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Onnellisen elämän perustaa luovat tasapainoiset ihmissuhteet ja lähiyhteisöt.

2000-luvulla Väestöliitosta on tullut monikulttuuristen perheiden parissa tehtävä työn ja maahanmuuttajien kotouttamisen huippuosaaja. Siksi voimme tarjota osaamistamme juuri nyt kun turvattomuus Lähi-idässä on saanut aikaan historialliset kansainvaellukset.

Mistä Väestöliitto tunnetaan?   ”Brändiä” ovat luoneet eri vuosikymmeninä kotisisaret, kondomikauppa, koululaisten seksuaalineuvonnan esitteet, lapsettomuushoidot sekä maahanmuuttajien parissa tehtävä työ. Väestöliitto tunnetaan myös osaavista työntekijöistään; joukossa on maan parhaita osaajia, jotka ovat tehneet Väestöliitosta luotettavaksi koetun kumppanin.

Mihin suuntaan Väestöliitto on menossa? Väestöliitto on toiminut kautta vuosikymmenten yhteiskunnallisena vaikuttajana, verkostojen risteysasemana sekä ihmissuhteiden vahvistajana. Sitä aiomme jatkaa.

Haluamme vahvistaa yhteistyötä 35 jäsenjärjestömme kanssa. Jäsenjärjestöt ovat Väestöliiton omistajia. Haluamme osallistaa sekä jäsenjärjestöjämme että asiakkaitamme. Yhdistämme tutkimus- ja kokemustietoa vaikuttamisen ja palveluiden uudistamisen tueksi.

Autamme ihmisiä tunnistamaan omia voimavarojaan sekä pärjäämään elämän kriiseissä. Luomme toivoa.

Vaikutamme ennakkoluulottomasti erilaisten ihmisten ja monimuotoisten perheiden puolesta painottaen ihmisoikeuksia toimintamme perustana.

Menemme uutta vuosikymmentä kohti toivon, onnellisuuden ja ihmisoikeuksien asialla!

********************

Enemmän tietoa Väestöliiton tulevista suuntaviivoista:
Väestöliiton strategia 2016-2020

Äitiyslaki varmistaa vastasyntyneelle kaksi vanhempaa

AulaMaria-Kaisa_004Äitiyslain säätämistä ehdottava kansalaisaloite on hyvässä vauhdissa. Kuukauden sisällä allekirjoittajia on tullut noin 9000. Viidenkymmenentuhannen allekirjoittajan raja olisi saavutettava puolen vuoden sisällä, jotta aloite etenisi eduskuntaan.

Miksi olen yksi äitiyslakia koskevan kansalaisaloitteen vireillepanijoista? Mitä epäselvää äitiydessä on? Eikö se ole ihan selvä asia muutenkin, että lapsen synnyttänyt nainen on lapsen äiti.

Valtaosalle lapsia, miehiä ja naisia asia onkin täysin selvä. Ihmisten seksuaalisen suuntautumisen paremman tunnistamisen, erilaisten aiempien lainsäädäntömuutosten ja lapsen ihmisoikeuksien paremman ymmärtämisen seurauksena äitiyden määräytymisessä on kuitenkin ”aukkopaikka”. Se koskee vuosittain noin 150 naisparille syntyvää lasta. Heillä ei ole syntymästä lähtien kahta oikeudellista vanhempaa.

Naisparin tilanteessa toki synnyttänyt nainen on lapsen äiti mutta toisen naisen vanhemmuus on tunnustettava ns. sisäisen adoption kautta. Adoptio edellyttää, että naispariskunnan tulee olla rekisteröidyssä parisuhteessa tai jatkossa avioliitossa. Adoptioprosessi eli neuvonta ja paperityö vievät aikansa. Se maksaa myös veronmaksajille. Toisen vanhemman oikeudellisen aseman vahvistumista odotellessa voi tulla yllättäviä tilanteita. Pariskunta voi erota tai toinen puoliso voi kuolla.

Naisparille syntyvän lapsen aseman ja tulevaisuuden kannalta olisi parempi, että hänellä olisi syntymästä asti kaksi oikeudellista vanhempaa. Tähän kahden vanhemman tilanteeseen pyritään eri sukupuolta olevien vanhempien tilanteissa isyyslain velvoitteiden kautta. Toinen vanhempi pyritään etsimään vaikka ns. kissojen ja koirien kanssa. Tämä toki liittyy myös lapsen oikeuteen tuntea biologinen alkuperänsä.

Äitiyslakiehdotuksessa otetaan huomioon sekä lapsen oikeus tuntea alkuperänsä että oikeus molempiin vanhempiin. Sisäisen adoption prosessista ehdotetaan luovuttavaksi tilanteissa, joissa naispari on hankkinut lapsen yhteisymmärryksessä hedelmöityshoitoklinikalla. Silloin myös lapsen biologinen alkuperä on selvillä. Klinikalla on hallussaan siittiöiden luovuttajan tiedot.  Näissä tilanteissa naispari voisi toimia samoin kuin avopari nykyisen isyyslain mukaan. Vanhemmuuden voi tunnustaa jo neuvolassa ennen lapsen syntymää.

Vanhemmuus olisi vahvistettava edelleen adoption kautta, jos lapsi on saanut alkunsa ns. kotikonstein. Tämä on perusteltua, koska silloin esimerkiksi biologisesta isästä ei ole varmaa tietoa.

Laki myös mahdollistaisi sen, että naispari voisi yhdessä asioida jo hedelmöityshoitoklinikalla ja alusta asti hoitaa asiaansa yhteisesti. Nykyinen hedelmöityshoitolaki mahdollistaa hoidot yksinäiselle naiselle mutta ei ota tässä kohtaa mitenkään huomioon mahdollista toista vanhempaa. Lapsen edun kannalta olisi parempi toimia niin, että yksinhuoltajia olisi mahdollisimman vähän.

Mutta viedäänkö tässä lapsilta mahdollinen isä ja tieto alkuperästä? Ei viedä. Nimittäin miehet voivat luovuttaa siittiösolujaan hedelmöityshoitoihin kahdella tavalla. He voivat mahdollistaa biologisen isyyden tunnustamisen tai he voivat kieltää sen. Isyyden vahvistaminen on edelleen mahdollista niiden lasten kohdalla, joissa hedelmöityshoidon hakijana on ollut synnyttävä nainen yksin.

Silloinkin, kun lapsi saa alkunsa naispariskunnan yhteisesti sopimien hedelmöityshoitojen kautta ja hänelle vahvistetaan kaksi äitiä, hän voi kuitenkin myöhemmin saada selkoa biologisesta alkuperästään, koska tiedot ovat klinikalla. Oikeudellisia vanhempia voi jatkossakin olla enintään kaksi.

Olin lapsiasiavaltuutettuna mukana tämän vuoden alusta voimaan tulleen isyyslain valmistelun ohjausryhmässä. Mielestäni äitiyslain säätäminen on johdonmukaista jatkoa uudelle isyyslaille. Äitiyslaki ei muuta mitään valtaosan lasten tai äitien kannalta. Pienelle lasten ryhmälle se kuitenkin antaa syntymästä asti oikeuden kahteen vanhempaan. Tähän on pyritty isyyslailla kaikkien muidenkin lasten kohdalla. Samalla vähenee byrokratia ja tarpeeton paperityö.

Eli siitä vaan allekirjoittamaan kansalaisaloite!

Maria Kaisa Aula

DSC_1769

 

 

Lasten ja perheiden palvelut uusiksi!

AulaMaria-Kaisa_004Kertomus 8-vuotiaan tytön, Eerikan, kulkemisesta lapsi- ja perhepalveluiden rattaissa on surullista luettavaa. Julkisissa palveluissa on normeja säätämällä tavoiteltu turvaa ja tasa-arvoa. Se on byrokratisoinut työn esimerkiksi lastensuojelussa. ”Nyt ei rynnätä auttamaan perheitä vaan täyttämään kaavakkeita”, ironisoi alan brittitutkija Eileen Munro.

”Hajautunut palvelurakenne, erilliset sektorivirastot ja monipolviset päätöksentekoprosessit” olivat oikeusministeriön arviointiryhmän mukaan vaikuttamassa siihen, että tyttö ei saanut apua ajoissa. Eri viranomaisten tiedot eivät kohdanneet, keskusteluyhteys heidän väliltään puuttui, kukaan ei ottanut kokonaisvastuuta eikä sen puoleen tainnut käydä lapsen kotonakaan. Kukin niin sanotusti optimoi omaa osaprosessiaan.

Samanlaista kohtaamisen ja asiakaslähtöisyyden puutetta on myös nuorten palveluissa. Palveluita ei johdeta kokonaisuutena sen paremmin valtiolla kuin kunnissakaan. ”Syrjäytymisen ehkäisyn nimissä” hoidetaan erikseen koulutuspaikkaa, työllistymistä, asuntoa, mielenterveyttä ja päihdeongelmia vaikka kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja silti huomiotta voi jäädä nuoren varsinainen pulma eli yksinäisyys, näköalattomuus tai rohkaisevan aikuisen puute.

En nyt tarkoita, etteikö missään hommat toimisi. Monissa kunnissa lapsi- ja perhepalveluiden työntekijöillä on hyvät henkilökohtaiset verkostot ja he tuntevat toisensa. Mainioita esimerkkejä on Imatralta, Mikkelin ja Espoon ”Tajua mut!”-toimintamallista, tai Raision kirjastosta ”lainattavasta” kasvatusneuvojasta. Hämeenlinnassa  on koottu koulu, varhaiskasvatus, lastensuojelu, neuvolat ja muut kasvua tukevat palvelut yhdessä johdettavaksi kokonaisuudeksi.

Raportit ja tilannearviot ovat hyvin yhteneväisiä. Aulikki Kananojan  johtama Toimiva lastensuojelu”-työryhmä suositteli STM:lle kokonaisvaltaisempaa lapsi- nuoriso- ja perhepalveluiden johtamista, tiedonsiirron helpottamista sekä työntekijöiden vahvempaa osaamista vuorovaikutuksessa lapsen kanssa.

”Lastensuojelun pitää sitoutua lapseen eikä kaavakkeisiin”, muistutti tutkija Eileen Munro.

Lea Pulkkisen tuore OKM:lle tekemä selvitys ”innostavasta koulupäivästä” kertoo, miten Hollannissa on tehty kouluista toimintakeskuksia, joiden kautta lasten, nuorten ja perheiden arkea tuetaan ilman koulu-sote -sektorirajoja. Niin ja kirjasto, vapaa-aika, nuorisotyö, liikunta ja taiteen perusopetuskin ovat lasten palveluita.

Nyt hallinnossa on käynnistetty monia hyödyllisiä kehityshankkeita. Isot rakenteiden muutokset antavat kuitenkin vielä odottaa. Uudelle hallitukselle on töitä. Hyvät esimerkit ja käytännöt pitää laittaa toimeksi koko maassa.

Hanketyöstä on siirryttävä toimintakulttuurin uudistamiseen ja hallintorajojen poistamiseen. Normejakin voitaisiin aivan hyvin purkaa kun saataisiin palveluiden laatu, vaikuttavuus sekä lapsi- ja perhelähtöisyys johtotähdeksi. Parasta varhaista apua on lapsen tärkeiden ihmissuhteiden ja kotikasvatuksen tuki. Uudistumiseen tarvitaan arviointia, koulutusta, valmennusta ja kansallista johtamista.

Säädetäänkö siis uusi laki? Vai kokeillaanko uusia keinoja? Voisiko uuden hallituksen lapsi- ja perheministeriö kouluttaa muutaman kymmenen ”valmentajaa” ja lähettää ne maakuntiin ”jumppaamaan” päättäjien ja ammattilaisten kanssa oikeasti rakenteet ja toimintakulttuurit kuntoon?

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton puheenjohtaja

Tutustu Väestöliiton eduskuntavaalitavoitteisiin!

Ruotsista mallia vanhemmuuden kustannusten jakamiseenkin?

AulaMaria-Kaisa_004Maria Kaisa Aula

Väestöliiton Perheystävällisesti töissä -hanke kannustaa isiä pitämään vähintään heille kiintiöidyt vanhempainvapaat. Ottamaan tässä mallia Ruotsista.

Isien valinnoilla on merkitystä myös työnantajien ja tasa-arvon kannalta. Jos isät tottuvat ottamaan hoitovastuuta jo lapsen vauva-aikana, he todennäköisesti hoitavat myöhemmin myös sairasta lasta. Silloin ns. tilapäisen hoitovapaan kustannukset jakautuvat tasaisemmin isien ja äitien työnantajien kesken.

Pitäisikö meidän sitten ottaa Ruotsista mallia myös vanhemmuuden kustannusten tasauksessa? Siihen kannattaakin perehtyä vähän paremmin.

Vanhempainvapaat rahoitetaan Ruotsissa ja Suomessa melko samalla tavalla. Ruotsissa työnantajilta kerätään palkkaan perustuvaa vakuutusmaksua, josta vanhempainvapaiden ja tilapäisen hoitovapaan päivärahat maksetaan. Ruotsissa työntekijät eivät kuitenkaan osallistu rahoitukseen omilla maksuillaan kuten Suomessa. Mielestäni Suomen systeemi on kyllä tältä kannalta parempi eli yhteisvastuullisempi.

Ero Suomen ja Ruotsin välillä liittyy ensisijaisesti työehtosopimuksiin. Suomessa useimmilla aloilla on sovittu työntekijä- ja työnantajaliittojen kesken, että palkkaa maksetaan äitiysvapaalla 3-4 kuukautta ja sairaan lapsen hoitamiseksi 2-3 päivältä.

Ruotsissa ei ole palkallista äitiysvapaata tai palkallista sairaan lapsen hoitovapaata. Äitiysvapaan ajalta maksetaan vanhempainpäiväraha joka on 80 % palkasta. Joillakin aloilla on kyllä työehtosopimuksissa sovittu, että työnantaja maksaa tämän päälle enintään 10 % palkasta.

Sairaan lapsen hoitopäiviltä Suomessa ei siis työntekijälle makseta päivärahaa, toisin kuin Ruotsissa. Tässä on lainsäädännöllinen ero maiden välillä. Eroa on myös siinä, että Suomessa äitiysraha on aluksi 90 % ja vanhempainraha sitten 70 % palkasta.

KELA korvaa Suomessa toki äitiysvapaan ajalta maksettujen palkkojen kustannuksista ja lomakertymistä työnantajalle kaksi kolmasosaa. Yksi kolmasosa näistä ns. kiistattomista kustannuksista jää kuitenkin vielä työantajalle.

Yksi tapa paikata vaje olisi kertakorvaus työnantajalle jonka palvelukseen äiti palaa vapaiden jälkeen. Sen merkitys olisi suurin pienipalkkaisilla aloilla. Toinen vaihtoehto on äitiysrahan tason nostaminen. Kolmas mahdollisuus on maksaa Suomessakin tilapäisen hoitovapaan ajalta sairaspäivärahaa vanhemmalle. Kaikki nämä edellyttävät kuitenkin KELA:lle maksettavan työntekijän ja työnantajan sairausvakuutusmaksun pientä korotusta tasausten rahoittamiseksi.

Eduskunnan pitäisi ratkaista äitikustannusten ongelma, jonka työntekijät ja työnantajat ovat osin työehtosopimuksillaan luoneet. Se on mahdollista mutta ei yksinkertaista.

Olin vetämässä vuonna 2011 työnsä päättänyttä STM:n Vanhempainvapaatyöryhmää, jossa kaikki osapuolet olivat edustettuina. Työryhmän tärkein anti oli, että saimme hyvän kokonaiskuvan monimutkaisesta tilanteesta. Yksimielisyyttä ratkaisuista ei löytynyt. Jospa vaalien jälkeinen hallitus olisi tässä menestyksellisempi! Ilman työmarkkinaosapuolten myötävaikutusta asiassa on vaikea edetä.

Väestöliiton mielestä vanhempainvapaiden ensisijainen tehtävä on löytää ratkaisu, joka on lapsen kannalta paras mahdollinen ja sopii perheen erilaisiin tilanteisiin. Siksi emme ole olleet vanhempainvapaiden kaavamaisen ns. 6+6+6-mallin kannalla, vaan kannatamme joustavampia vaihtoehtoja. Ruotsin vanhempainvapaa (2+2+12) on hyvä esimerkki.

Maailman onnellisuuden päivänä 20.3.2015 on hyvä muistaa, että ihmiset ja heidän arvostuksensa ovat erilaisia. Kaikille isille eikä äideille työmarkkina-asema ei ole se tärkein juttu. Eri elämänvaiheissa prioriteetit vaihtelevat.

Väestöliitto edistää sääntöjensäkin mukaan perheiden onnellista ja tasapainoista elämää. Sallitaan ja mahdollistetaan siis perheiden, isien ja äitien erilaisia valintoja omien lastensa parhaaksi!

Kirjoittaja on Väestöliiton hallituksen puheenjohtaja

Lastenhoitovastuun jako ei etene pelkillä kiintiöillä

Maria Kaisa Aula

AulaMaria-Kaisa_004Pienten lasten kotihoidontukea ja päivähoitopalveluita karsivan paketin kaatuminen hallituksen loppusuoralla oli hyvä uutinen. Paketin taisivat kaataa ennemmin mielipidetiedustelut kuin taloudelliset laskelmat. Hanke oli alunperin työmarkkinavetoinen ja perheiden arjelle vieras.

Uudistusidea oli hyvin ”ideologinen”. Pienten lasten kotihoidontuen kiintiöinti ei jättänyt tilaa perheiden moninaisuudelle. Perheiden olisi pitänyt laittaa arkensa ja arvonsa hallituksen toivomaan sukupuolten tasajako -pakettiin. Lapsi jäi perhepaketin valmistelussa sivuosaan.

 

Työmarkkina-aseman ehdoilla eläminen ei ole kaikkien isien ja äitien kärkitavoite. Elämän mielekkyys koostuu niin paljosta muustakin. Vuosi tai kaksi on ihmisen työurassa lyhyt aika mutta pienen lapsen kasvussa pitkä. Lapsiakin on hyvin erilaisia.

Useimmat pariskunnat pystyvät keskenään sopimaan hoitoratkaisuja, jotka ottavat kohtuudella molempien puolisoiden intressit sekä lapsen tarpeet huomioon.

Mutta ovathan sukupuolten tasa-arvo ja lasten hoitovastuun jakaminen tärkeitä tavoitteita! Miten niitä sitten paremmin edistettäisiin? Miten Ruotsissa on saatu isät käyttämään vanhempainvapaita enemmän kuin Suomessa?

Suomen ja Ruotsin eroihin perheiden valinnoissa vaikuttavat monet tekijät. Kyse on asuntopolitiikasta, työelämän ratkaisuista sekä vanhempainvapaiden kokonaisuudesta. Yksistään sukupuolikiintiöitä säätämällä tai pienten lasten kotihoidontukea karsimalla tasaisempi hoitovastuu ei etene.

Suomessa asuminen on kalliimpaa ja perheiden menoista suurempi osuus menee lainan lyhennyksiin. Jos asumisen kustannuksia saataisiin meillä alemmaksi, olisi isienkin helpompi jäädä lastenhoitovapaalle. Silloin myös molempien vanhempien olisi helpompaa tehdä vaikka osa-aikatyötä ja jakaa hoitovastuuta.

Työelämässä mennään perheellisten näkökulmasta kovilla kierroksilla. Lasten vanhemmat, myös äidit, tekevät Suomessa todella paljon töitä – myös vuorotyötä, viikonlopputyötä ja iltatyötä. Näin etenkin pienipalkkaisissa palveluammateissa. Joustavat aamutyöajat ja etätyöt eivät ole vielä ollenkaan mahdollisia kaikille työntekijöille.

Kun arkea sitten yhteensovitetaan, on usein helpompaa, että toinen vanhemmista on jonkin aikaa kotona etenkin jos lapsia on useampia. Alle 3-vuotiaiden lasten äitien hiukka Ruotsia alhaisempi työllisyysaste Suomessa kertoo myös näistä arjen tosiasioista. Yli 3-vuotiaiden lasten äitien osalta erot jo tasoittuvat etenkin kun naiset tekevät Suomessa pääosin kokoaikatyötä, toisin kuin Ruotsissa.

Voisivatko työmarkkinajärjestöt suunnata tasa-arvon nimissä voimansa joustavien työaikaratkaisujen sekä työn ja perheen yhteensovittamista työpaikoilla edistävien käytäntöjen edistämiseen? Näillä olisi hoitovastuun jakamisen kannalta paljon käytännön merkitystä. Väestöliitossakin toimimme juuri perheystävällisten työpaikkojen kehittämiseksi ihan käytännössä: http://www.vaestoliitto.fi/perhe-ja-tyo/

Vakuutusperusteisilla vanhempainvapailla on merkitystä hoitovastuun jakamisen kannalta. Isiä kannustaisi lastenhoitoon se, että ansiosidonnainen vakuutuskausi olisi nykyistä pidempi ja sitä voisi käyttää joustavammin mm. osa-aikaisesti.

Monissa maissa, kuten Suomessakin on säädetty isän kiintiöitä vanhempainvapaisiin. Suomen isäkuukausi (9 viikkoa eli reilu 2 kuukautta) on samaa tasoa kuin monissa muissa maissa. Isät pitäisi vaan saada käyttämään mahdollisuutensa.

Suurin ongelma on kuitenkin vapaan kokonaiskesto, joka jää Suomessa monia muita maita lyhyemmäksi. Äitiys-, isyys- ja vanhempainvapaiden kesto on Suomessa kaiken kaikkiaan noin 11 kuukautta, kun Ruotsissa kokonaisuus on 16 kuukautta. Ruotsissa isän kiintiö on 2 kuukautta, äidin sama 2 kuukautta ja yhteisesti jaettavaa on 12 kuukautta. Ruotsi ei siis niinkään pelaa isäkiintiön pituudella vaan kokonaiskauden pituudella ja vapaan käytön joustavuudella. Lisäksi perheet voivat saada ”bonusta” verovähennyksenä, jos isä pitää vapaata enemmän kuin kiintiöidyt 2 kuukautta.

Väestöliitto on ehdottanut Suomeen joustomallia, joka menisi Ruotsista vielä vähän paremmaksi eli tukikausi olisi kokonaisuudessaan 16 kuukautta. Äitiysvapaa olisi 4 kuukautta (josta 1 kuukausi ennen syntymää). Isäkuukausi olisi 3 kuukautta ja yhteisesti jaettava kausi olisi 9 kuukautta. Isä ja äiti saisivat valintansa mukaan olla vapaalla yhtä aikaa tai eri aikaan. Kotihoidontukikausi jatkuisi 16 kuukauden vanhempainvapaan jälkeen.

Vanhempainvakuutuksen pidentämisessä kantona kaskessa on tietysti rahoitus. Työnantajat ja työntekijät rahoittavat päivärahat palkoista perittävillä sava-maksuillaan. Kauden pidentäminen edellyttäisi maksun korottamista.

Valtiosta tuskin on nykytilanteessa rahoitusapua saatavissa. Valtion käsissä toki olisi pienten lasten kotihoidon tuen tason korottaminen vaikkapa lapsen 1,5 vuoden ikään saakka. Sekin voisi rohkaista isiä lastenhoitoon nykyistä paremmin.

Talouden realismi vaikuttaa siihen, että lyhyellä aikavälillä uudistusmahdollisuudet eivät näytä kovin lupaavilta. Siitä huolimatta kannattaa tutkailla puolueiden ohjelmia sillä silmällä, millaisia näkymiä ne perheen ja työn yhteensovittamisen sekä lastenhoitoratkaisujen vaihtoehdoissa tarjoavat.

Lisää aiheesta:
Väestöliiton eduskuntavaaliohjelma
Vanhempainvapaatyöryhmän muistio (2011) (STM)