Vauvan hoitaja antaa väsyneen äidin levätä

kotisisarblogiÄh, ei taas. Vauva äännähtää vieressäni. En halua edes katsoa kelloa, kuinka vähän se on. Tunnen kyllä, että on jo aamu ja uusi päivä valjennut. Olen taas tänäkin yönä mennyt laskuissa sekaisin, montako kertaa vauva heräsi. Kolme? Viisi? Kaksitoista? Kaikesta väsymyksestä ja uupumuksesta huolimatta olen selviytynyt vauvan hoidosta mielestäni hyvin. Jaksan leikkiä ja olla siinä kuuluisassa vuorovaikutuksessa vauvani kanssa.

Mutta tämä väsymys! Se on kuin harmaa sumu, joka peittää minut ympärilleen. Kunpa saisi edes joskus nukkua pari tuntia putkeen! Vauvan päiväunetkin ovat katkonaisia ja lyhyitä. Liikkuvissa vaunuissa vauva nukkuu parhaiten, mutta minä jään ilman omaa lepoa. Raitista ilmaa onneksi saan, mutta ei se korvaa katkonaisia ja lyhyitä yöunia.

Koti on kaamean sotkuinen ja tavarat hujan hajan. Tiedän, että pitäisi tehdä yhtä sun toista, mutta en vain väsymykseltäni jaksa. Ne lyhyet hetket, kun vauva nukkuu, haluan vain istua rauhassa ja levätä. Onhan meitä kaksi aikuista tässä taloudessa, mutta puolisoni työpäivät ovat pitkiä, uuvuttavia ja vaativia. Hän kyllä toisena vanhempana huolehtii hienosti yhteisestä vauvastamme ja kodistamme, mutta en halua vaatia häntä siivoamaan, kokkamaan ja huolehtimaan vauvasta heti sen jälkeen, kun hän on tullut kotiin.

Neuvolassa terveydenhoitajan kyseltyä vointiani purskahdan spontaaniin itkuun ja kerron kuinka väsynyt olen. Terkkari ottaa väsymykseni tosissaan ja kutsuu viereisestä huoneesta sosiaaliohjaajan paikalle. Sosiaaliohjaaja kertoo palvelusetelistä, jolla voisin saada kotiin apua. Toinnuttuani itkukohtauksesta ajattelen, etten minä mitään apua oikeasti tarvitse. Ihan hyvin me pärjäämme. Joku varmasti tarvitsee apua minua enemmän. Mitä jos vien joltain toiselta avun tarvitsijalta mahdollisuuden kotiapuun, joka tarvitsee sitä minua enemmän? Minulle kuitenkin vakuutetaan, että olen oikeutettu saamaan kotiini apua, joten kannattaa sitä kuitenkin yrittää.

Kerroin yhdelle läheiselle ystävälleni hieman nolostuneena, että minulla olisi mahdollisuus saada kotiini apua. Mietin, mitähän hänkin mahtaa ajatella siitä. Olenhan itse vauvani halunnut ja toivonut ja nyt en häntä jaksakaan. Ystäväni kertoo, että heidän perheessään on palvelusetelillä käynyt lastenhoitajia useamman kerran. Hän kehuu, miten ihanaa on, kun hoitaja tulee muutamaksi tunniksi ja itse voi sillä aikaa käydä kaupassa, nukkua tai mennä vaikka kampaajalle. Ehkä minäkin siis rohkaistun tilaamaan kotipalvelun itselleni.

Saan ymmärtävän vastaanoton, kun soitan saamaani numeroon ja kerron väsymyksestäni ja halustani saada vauvalle hoitoa. Minulle taataan, että saan kokeneen ja ammattitaitoisen hoitajan, joka ei pelästy itkevää vauvaa tai sotkuista kotia. Ensimmäinen kerta jännittää valtavasti, mutta jännitys menee nopeasti ohi, kun lämmin ja sydämellinen hoitaja tulee meille ja ottaa lapseni ja toiveeni heti huomioon. Minulle jää tunne, että tälle ihmiselle voin luottaa pienen vauvani hoitoon. Ajattelen, että ensimmäinen hoitovuoro aloitetaan kevyesti. Hoitaja vie vauvan vaunulenkille, jolloin minä voin jäädä kotiin lepäämään.

Herään herätyskelloon ja tajuan, että olen nukkunut jo yli kaksi tuntia. En kuule itkua, tai oikein muutakaan ääntä. Kun pääsen olohuoneeseen, vauva on edelleen nukkumassa vaunulenkin jäljiltä ja hoitaja on vauvan nukkuessa hoitanut tiskit, siivonnut keittiön ja laittanut valtavan pyykkiläjän ojennukseen. Vau! Kotimme näyttää uudistuneelta, kun siellä on aiempaa siistimpää. Myös oma oloni on muuttunut pienten unien jäljiltä. Päätän, että pyydän hoitajan myös ensi viikoksi.

Anna Nupponen

Kirjoittaja on kotipalveluohjaaja Väestöliiton terapia- ja kotipalveluissa www.kotisisar.fi

Onko lapsen saaminen epäekologinen teko?

Yhä useammin törmään väitteeseen, ettei lapsia tulisi tehdä, sillä maailmassa on muutenkin liikaa ihmisiä.

Tänään, maailman väestöpäivänä 11.7.2018, on hyvä hetki pysähtyä pohtimaan, mihin tämä väite perustuu.

 

Vauraiden maiden vauvakato

Viime vuosikymmenen aikana alunperinkin matala syntyvyys on laskenut entisestään Suomessa, mutta myös kaikissa muissa Pohjoismaissa (Kuvio). Suomen laskeva syntyvyys ei suinkaan ole kansallinen erityisilmiö, kuten kuuntelemalla nykykeskustelua helposti uskoisi. Syntyvyyden lasku on osa laajempaa Pohjoismaita, ja itse asiassa monia muitakin vauraita länsimaita, koskevaa trendiä.

Kuvio. Syntyvyys (kokonaishedelmällisyys) Pohjoismaissa 2006-2017.
Lähteet: http://www.norden.org ja kyseisten maiden tilastokeskukset.

Syntyvyyden lasku on yllättänyt tutkijat ja poliitikot, eikä sen syitä vielä varmasti tiedetä. Väestöliiton Perhebarometrissä 2017 pohdimme tarkemmin, miten taloudellinen epävarmuus ja kulttuurinen murros suosivat vanhemmuuden lykkäämistä ja lapsiluvun pienentymistä. Vauraassa Euroopassa kokonaishedelmällisyys on laskenut niin 2008 alkaneen talouskriisin aikana kuin sen jälkeen, kuten toisesta tuoreesta syntyvyyttä koskevasta julkaisustamme selviää.

Uhkaavatko vauvat kestävää kehitystä?

Joskus törmää väitteeseen, että nykyinen vauraiden maiden vauvakato ei ole ongelma, koska lapsia syntyy muutenkin liikaa. Sanotaan, että lapsen synnyttäminen on pahin ympäristöteko, jonka aikuinen voi tehdä.

Esimerkiksi 2009 ilmestynyt Murtaugh ja Schlaxin tutkimus arvioi, miten paljon syntyvä lapsi ja hänen jälkeläisensä rasittavat maapallon kestävyyttä. Jälkeläisten hiilijalanjälkeä arvioitiin eri skenaarioiden mukaan. Optimistisen skenaarion mukaan ihmiskunta sopeutuu kestävän kehityksen edellyttämiin muutoksiin, ja yksilön hiilijalanjälki on keskimäärin 0,5 tonnia vuodessa. Sen mukaan vauvoista ei olisi ympäristön kannalta juuri mitään haittaa ja ihmiskunta eläisi kestävästi. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti nykymaailmassa näytä kovin todennäköiseltä kehitykseltä.

Toinen skenaario on, että hiilijalanjälki pysyy entisellään. Mikäli muutoksia ei tapahdu, yhden lapsen synnyttäminen tuottaa Bangladeshissa yhteensä 56 tonnia ja Yhdysvalloissa 9441 tonnia hiilidoiksidia. Tähän valtavaan märään päästetään olettaen, että syntyvyys tasoittuu noin 1,85 lapseen naista kohti. Geneettinen jalanjälki yhdistetään tässä arviossa siis ekologiseen jalanjälkeen.

Heidän viestinsä on selvä: Jos länsimaalainen aikuinen kuluttaa tulevaisuudessa yhtä paljon kuin nyt, ja näitä aikuisia on entistä enemmän, maailman kantokyky ylittyy. Tutkijoiden suositus ihmisille on kuitenkin, että he voisivat lopettaa lastenhankinnan kahteen lapseen kolmen lapsen sijasta. Näin myös väestön koko pysyy suunnilleen tasaisena, ei kasva eikä pienene. He eivät siis esimerkiksi suosittele lapsettomuutta.

Vai uhkaako vauvakato kestävää kehitystä?

Vastaväite huomauttaa, että vaikka ihmisiä on ekologisen kestävyyden kannalta liikaa, vauvoista on jo pula. Useimmissa maissa lapsia syntyy vähemmän kuin kaksi naista kohti. Korkean syntyvyyden maita on enää lähinnä Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Maapallon väestökasvu johtuu tällä hetkellä ennen kaikkea siitä, että ihmiset elävät yhä pidempään – ei siitä, että lapsia syntyisi paljon.

Siksi maapallo kohtaa ikääntyvän väestörakenteen ongelman: kuka hoitaa vanhenevia ihmisiä ja maksaa heidän eläkkeensä ja sairaanhoitokulunsa? Esimerkiksi maailman väkirikkaimmassa maassa, Kiinassa, syntyvyys on alhaisempi kuin Suomessa. Kiinan johto onkin kääntänyt kelkkansa; yhden lapsen politiikasta ollaan siirtymässä politiikkaan, jossa kannustetaan perheitä hankkimaan toinen lapsi. Voidaan siis sanoa, että hiilijalan lisäksi vastuullisen lastensaamisen tulisi huomioida myös väestön ikärakenne.

Silti ei ole lainkaan selvää, mikä syntyvyyden taso takaa toimivan huoltosuhteen. Digitalisaatio ja maahanmuutto voivat osittain korjata alhaisen syntyvyyden haasteita. Lee ja Masonin kiinnostava arvio esittää, että länsimainen yhteiskunta voisi hyvin sopeutua selvästi kahta alhaisempaan keskimääräiseen lapsilukuun. Mutta tässäkin arviossa ”siedettävä” alhainen kokonaishedelmällisyys on 1,6 lasta naista kohti. Suomessa luku on nyt 1,49, eli alhaisempi.

Tarvitaanko Suomeen lapsia?

Mitä tästä tulee ajatella, suomalaisena?

On totta, että Suomeen syntyvä vauva tuo mukanaan suuren hiilijalanjäljen, jota ilman vauvaa ei syntyisi – mikäli mikään muu ei muutu. Mutta tämän ”muun” on muututtava, joka tapauksessa. Vaikka kukaan meistä ei lisääntyisi, meidän tulee siirtyä kestävään kulutukseen. Kyse on niin jo olemassa olevien kuin syntyvienkin ihmisten hiilijalanjäljestä: jokaisen energiankulutuksesta, jätteiden kierrätyksestä, ruoantuotannosta, matkustamisesta ja kaikista muista lukuisista elämäntyylimme osatekijöistä.

On samalla totta, että ainakin tällä hetkellä Suomen syntyvyys on niin matala, että lapsia selvästi tarvitaan yhteiskunnan toimivuuden kannalta. Noin 1,7-1,9 tason kokonaishedelmällisyys pienentäisi väestöä pitkällä tähtäimellä, ja siten myös kokonaispäästöjä, mutta ei uhkaisi huoltosuhdetta yhtä vahvasti.

Yllä arvioitiin yksilön geneettisen jalanjäljen vaikutusta ilmastopäästöihin. Samalla logiikalla voisi arvioida jälkeläisten panosta tuottavuuteen ja eläkemaksuihin. Niihinkin lapsen saamisella on valtava merkitys, joka ylittää yksilön oman elämänsa aikana tuottamat panokset.

Ehkä asian voi kiteyttää niin, että Pohjoismaiden väkiluku ei ole ongelma: haasteena on väestörakenteen ikääntyminen sekä yhteiskunnan hiilijalanjälki.

Itse olen myös taipuvainen uskomaan, että mielekkään ja kestävän kehityksen aikaansaamiseksi tarvitsemme Suomeen enemmän, ei vähemmän, nuoria ja luovia ihmisiä.

Lähteet

Lee, R., & Mason, A. (2014). Is low fertility really a problem? Population aging, dependency, and consumption. Science, 346(6206), 229–234.

Murtaugh, P. A., & Schlax, M. G. (2009). Reproduction and the carbon legacies of individuals. Global Environmental Change, 19(1), 14–20.

O’Neill, B., Liddle, B., Jiang, L., Smith, K., Pachauri, S., Dalton, M. & Fuchs, R. (2012) Demographic change and carbon dioxide emissions
The Lancet, 380(9837), 157–164,

Rotkirch, A., K. Tammisalo, A. Miettinen & V. Berg (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Perhebarometri 2017. Väestöntutkimuslaitos E51. Helsinki: Väestöliitto.

Rotkirch, A., Berg, V. ja Finnäs, F. (2018) Suomenruotsalaisten hedelmällisyys. Onko kieliryhmien välillä eroja? Helsinki: Ajatuspaja Agenda.

Koululaisen vanhemman arki -osa 3

Kohta on lauantai ja vuoden viimeinen koulupäivä!

Järkyttävää! Mihin Tämä vuosi oikein hurahti? Juurihan minä suunnittelin, että mitä ihmettä lapsi voisi laittaa päälleen ensimmäisenä koulupäivänä! Nyt syksyiset vaatteet ovat jo käyneet pieneksi ja uusien ostamisessa ei meikäläisen, äidin mielipide todellakaan enää riitä :).

Niin, lapset kasvavat joka päivä! On upeaa nähdä se pieni, asteittainen kehittyminen lasten toiminnassa ja ajattelussa joka kertoo siitä, että lapsi kasvaa, aistii ympäröivää maailmaa ja opettelee koko ajan elämää.

Tämä sama asia näkyy sekä pienten, että vähän isompienkin lasten ja nuorten kohdalla.

Opetellaan, harjoitellaan, onnistutaan, kaadutaan, mokataan ja taas noustaan ylös ja jatketaan. Minua ei välttämättä enää tarvita niin tarkasti sen pohtimisessa mitä lapsi laittaa tavallisena koulu- tai kesäpäivänä päälleen, kuten silloin kun hän oli vauva. Mutta tämä isompi lapsi tarvitsee edelleen minun tukea muissa tavallisissa arjen asioissa, kuten arjen rytmin ylläpidossa, eli siinä että muistetaan syödä, nukkua ja liikkua säännöllisesti ja terveellisesti. Sen muistuttamisessa, että läksyt tehdään ensin ja sitten vasta viiletellään leikkimässä kavereiden kanssa lähimetsässä, että ei tarvitse rättipoikkiväsyneenä koulutehtäviä tehdä kiukkuisena illalla.

Minua tarvitaan sen muistuttamisessa, monenko aikaan pitää sieltä ulkoa tulla sisälle iltatoimiin ja nukkumaan. Minua tarvitaan edelleen arjessa, siinä että olen turvallisesti läsnä ja tavoitettavissa, antamassa läheisyyttä ja tukea. Silloin kun polveen tulee naarmu ja tarvitsee sitä hoitaa ja putsata, tai kun on muita harmituksen hetkiä. Minua tarvitaan edelleen kehumisessa ja kannustamisessa lapsen iloista, kuten siinä miten upeasti vaikka joku legojen rakentaminen tai muu lapsen kiinnostuksen kohde on lapsella sujunut tai onnistunut ja minua tarvitaan haasteellisissa tilanteissa auttamaan, kun joku asia ei niin onnistukaan.

Minua tarvitaan rajojen ja reunaehtojen asettamisessa, kuten sen pohtimisessa miten pitkään voi pelata kännykällä peliä, tai voiko ylipäätään pelata ollenkaan. Ja minua tarvitaan kaverisuhteiden, harrastustoiminnan ja lapsen kaikkien verkostojen mahdollistamisessa. Ja minua tarvitaan sen muistuttamisessa ja mallin näyttämisessä siinä, kuinka erilaisten ihmisten kanssa toimiessa tulee muistaa kaikkien kunnioittaminen, kohteliaisuus ja ystävällisyys.

Nautitaan siis näiden upeiden tyyppien, ihanien lasten ja nuorten tukemista ja auttamista ja ollaan heille läsnä arjessa!

Pohdin syksyn ekaluokkalaisten listaa oppimisen edellytyksistä ja tärkeimmistä asioista, eli:

  1. Työrauhan antaminen itselle ja muille
  2. Taito kuunnella muita ja uskallus kertoa omia ajatuksia ja mielipiteitä
  3. Oman vuoron odottaminen ja kohtelias käytös, muiden huomioiminen

Nämä taidot ovat pohjana oppimiselle. Lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen kehittyvät näiden taitojen rinnalla. Toivon, että tämä lista jatkuu oleellisena osana koululaisten arkea myös tulevina kouluvuosina!

Ihanaa ja rentouttavaa kesälomaa kaikille koululaisille ja vanhemmille!

 

Tärkeä, vaikea äitienpäivä

Ellille

Koulussa oli kivaa! Sai kavereita, seuraa, leppoisaa jutustelua. Oli toisia, saman ikäisiä lapsia, joilla ei ollut koko ajan kiire tai ”tärkeää tekemistä”. Naurettiin, leikittiin, pelattiin.

Lapsen haaste on pärjätä lapsijoukossa. Olisi kiva olla tykätty! Kuusikymmenluvulla olin kuitenkin kummajainen yksinhuoltajan lapsena. Ja vielä isä-yksinhuoltajan. Outo lintu. Selustassa vähemmän aikuisia, vähemmän voimaa ja hoivaa. Aina eväät, tumput, luistimet unohtuneina.

Äitienpäivänä opettaja puhui kauniita sanoja äideistä: miten ihania rakkaat äidit meille ovat ja miten he hoitavat meitä. Alettiin tehdä äitienpäiväkortteja, jokainen sai taitetun puhtaan kartongin. Minulle tuli pala kurkkuun.

Oli siitä ennenkin puhuttu, kaikkien piti se kyllä tietää. Äkkiä sellaiset seikat katoavat toisten lasten mielestä. Kaikilla kahdensanvuotiailla on äiti, lasten kokemuksessa. Itsestään selvä asia. Äiti on maailman keskipiste. Onhan se pakko olla? Mutta että opettajakin ohittaa sen.

Olin ihan hiljaa, kunnes joku havaitsi jumini. Ei minulla ole äitiä, mutisin. Ja ennen kuin opettaja ehtii sanoa mitään, kuuluu luokasta: Miten niin ei ole äitiä? Kaikilla on äiti! Ja niin pilasin koko luokan iloisen tunnelman. Se muuttui kireäksi, ärtyneeksi hämmennykseksi. Tuijotin pulpettia etten näkisi kasvoja ja odotin ensimmäistä ivaa. Ja minä kun niin halusin, että kaikilla olisi hyvä mieli.

Kelle minä tän kortin teen? Enkelille? Haudalle? Isälle? Oikeaa vastausta ei ollut. Mistä minä olisin tiennyt. Tarvitsin apua, enhän voinut tehdä korttia olemattomalle. Olisi kai ollut parasta tehdä niin ja säästää muut hämmennykseltä.

Mun äiti on kuollut, sanoin kuitenkin päättäväisesti. Kauhistuneita, inhon sekaisia ilmeitä, kuten aina. Ne viestivät että olen tyhmä ja tylsä kun puhun tällaisia. Kuka sua sitten muka hoitaa? sanoi joku, ja halusin paeta. Halusin unohtaa koko kahden vuoden takaisen kuoleman, äidin ja enkelit. Haluan olla kuin muut! Olen reipas. Keksin jotain.

Teen kortin Ellille, sanoin. Elli oli sukulaismummeli, joka oli tullut meille auttamaan. Elli sai korttinsa. Seuravana vuonna Elli oli lähtenyt. Sama näytelmä toistui. Jouduin kiemurtelemaan kiperistä ja satuttavista tilanteista yhä uudelleen.

Äitienpäivä on hieno päivä ja tärkeä juhla! Miten nautinkaan omien lasteni kanssa äitienpäivistä ja suloisista korteista. Äidit ovat upeita ja kiitoksensa ansainneet! Ja jos oma opettajani olisi heti alussa puhunut äitienpäivästä, että kiitetään jotakuta rakasta, läheistä, joka meistä huolehtii ja hoivaa, kuten äitiä, minulla ja kaltaisillani olisi ollut helpompaa. Lapsen vastuuksi ei jäisi olla ongelma ja ilonpilaaja, vaan asia olisi tehty normaaliksi.

Aikuiset unohtavat joskus erityislapset ja heidän näkökulmansa. Läheisenpäivä on ihan hyvä ajatus.

Onneksi olemme erilaisia

Eräänä rauhallisena tammikuisena sunnuntaiaamuna tiskatessani 5-vuotias lapseni, Artsi istui keittiön pöydän äärellä väritellen värityskirjaansa.

Pitkään kestäneen hiljaisuuden rikkoi kysymys:” Äiti, miksi näytän erilaiselta kun muut päiväkotikaverit? Miksi minulla on erinäköinen pää ja erivärinen iho?”

Muistan ajan tuntuneen hetkellisesti hidastuneen. Kävin äitinä hetkessä läpi tunteita laidasta laitaan, ajatustulva tuntui valtavalta massalta, joka vyöryi mielessäni. Yllätyin ja hämmennyin itsekin reaktiotani ja valtavaa tunnemyrskyä sisälläni, jonka yksinkertainen kysymys oli saanut aikaan.

Yritin muistella lukemiani kasvatusoppaita aiheista, miten asiantuntijat olivatkaan neuvoneet vastaamaan näissä tilanteissa? Miten näistä asioita piti oikeaoppisesti lapselle puhua?

Tuntui että kaikki lukemani ja ahmimani vinkit asian puheeksi ottamiseksi olivat pyyhkiytyneet pois mielestäni, eikä mieleeni ollut jäänyt yhden yhtä asiaa ja vinkkiä.

Päätin kuitenkin rauhoittua ja unohtaa kaikki lukemani ja toimia vaistonvaraisesti itseeni luottaen.

Jätin tiskit siihen ja kuivasin käteni samalla kävellen Artsin luokse. Laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja hain katsekontaktia häneen. Ohjasin hänen kätensä silittämään hiuksiani ja sanoin ”Kokeile rakas äidin hiuksia, ne ovat paksut ja vähän karhean tuntuiset, eikö niin? No koitetaan sitten sinun hiuksiasi yhdessä, kuinka erilaiselta ne tuntuvat. Ne ovat pehmeät ja hieman ohuemmat kuin äidillä. Kokeile sitten käsillä äidin pään muotoa ja sen jälkeen kokeillaan sinun päätäsi. Meillä on jokaisella erilaiset pään muodot, huomaatko? Kokeile sitten seuraavaksi äidin poskea ja samalla toisella kädellä omaa poskeasi. Huomaatko, kuinka meidän ihotkin tuntuvat erilaisilta? Katsotaan vielä lopuksi yhdessä peilistä silmiemme värejä. Sinulla on hieman vihreätä ja ruskeata silmissä, kun taas äidin silmät ovat tummanruskeat.”

”Mitä ajattelet, eikö olisi hieman höpsöä ja hassua, jos me kaikki ihmiset olisimme aivan samannäköisiä, samantuntuisia, samankokoisia ja samanvärisiä? Kadulla kävellessämme emme erottaisi toinen toisiamme. Eikö se olisi mielestäsi hieman tylsää?

Minusta se on ainakin tosi hieno asia että olemme kaikki erinäköisiä, jokainen meistä on omanlainen ja jokainen on arvokas ja hyvä omana itsenään.”

Tässä vaiheessa Artsin ihmetys oli muuttunut oivallukseksi ja hihittäen sekä tyytyväisenä hihkaisi: ” Totta! Onneksi me olemme kaikki erilaisia!
Minä olen Artsi ja sinä äiti.”

Kaikki eivät voi olla keskivertoa parempia!

Pieni poika harjoittelee pyöräilyä. Hän nousee pyörän selkään, polkee vimmatusti ja kaatuu. Silmistä roiskahtaa kyyneleet ja poika valahtaa asvaltille makaamaan. En halua enää yrittää, tämä on tyhmää. Pyöräily on tyhmää. Edellisen illan kuvitelmat täydellisestä pyöräsankarista eivät vastaa kömpelöitä jäseniä ja tasapainoa joka ei tottele. Oma itse ei vastaa sitä mitä kuvitteli.

On kipeää huomata, että elämä vaatii ponnisteluja ja asioiden opettelu toistoja ja harjoittelua. Mieli luo herkästi odotuksia, jotka eivät ole realistisia, eivät vastaa todellisuutta. Ihmisen osa elämässä onkin tulla tietoiseksi omista rajoitteistaan ja luoda itselle kohtuullisia tavoitteita. Tämä kasvamisen prosessi on joskus hyvinkin tuskainen ja vaivanloinen. Riittämättömyyden tunteissa helpottaa kuitenkin tieto siitä, että on keskeneräisyydessään hyväksytty ja jollekin rakas.

Valitettavasti hyväksyntä on harvoin niin ehdotonta kuin toivoisimme sen olevan. Lapsi lukee vanhempaa ja ympäristöään ja tekee päätelmiä siitä, millainen maailma on ja millainen itsen tulisi olla, jotta olisi hyväksytty? Vähitellen mieleen syntyy kuva siitä, millainen olisi ihanteellinen itse. Parhaimmillaan tuo ihanne voi toimia moottorina, tavoitteena, jota kohti kulkea. Joskus tuo ihanne on kuitenkin valitettavan kaukana siitä, mitä itse kokee olevansa. Silloin ihanteesta tulee raskas kanssakulkija. Vaativa piiskuri, joka ei anna palkintoja, vaan vaatii mahdottomia.

Myös temperamentti vaikuttaa siihen, miten kriittinen ihminen on itselle. Jotkut selviävät takaiskuista pienellä tunnevyöryllä. Toiset taas ovat herkempiä kritiikille ja ottavat vastoinkäymiset raskaasti. Jos pyöräily ei heti onnistu, yksi lapsi vie pyörän kellariin, eikä halua koskea siihen aikoihin. Toinen taas nousee nopeasti uudelleen pyörän päälle ja harjoittelee vimmatusti ja sinnikkäästi kunnes hallitsee taidon.

Ympärillä oleva maailma luo oman osansa itseen kohdistuviin odotuksiin. Emme elä enää pienessä yhteisössä, vaan maailmasta löytyy loputtomasti kohteita joihin verrata. Media pursuaa ihanteita, joita tavoitella. Helposti voi käydä niin, että kun on jonkin asian saavuttanut, toinen paistaa vaillinaisena. Oman itsen voi kokea kuin vanhan asunnon, jossa yhden seinän maalaaminen paljastaa toisen puutteet. Nykyinen epävarmuus työpaikkojen osalta ei varsinaisesti auta asiaa. Olen kuullut nuorilta sellaista puhetta, että ysin keskiarvo ei riitä ja että omaa itseä pitää kyetä markkinoimaan, muuten ei pärjää. Vaikuttaa siltä, että ympäristö tankkaa nuoriin sellaista ajatusta, että oma paikka löytyy vain olemalla lähes täydellinen.

Täydellisyyden tavoittelu on vaarallista ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Pitkään jatkuessaan se voi altistaa masennukselle ja ahdistukselle. Uusi Bathin yliopiston tutkimus (2018) kertoo, että nuorten epärealistiset vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat kasvaneet. Samaan aikaan nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät pohjoismaissa ja muualla. Olisiko aika herätä tuijottamasta sairaita kaloja ja alkaa tarkastella, onko vesi saastunutta.

Yhteiskunta joka perustuu kilpailuun, voimistaa tarvetta erottua ja verrata itseä muihin. Kun pärjää keskiarvoa paremmin, itsetunto vahvistuu, jos taas pärjää huonommin, se laskee. Elämästä tulee kilpajuoksua, jossa maaliin pitää tulla kolmen parhaan joukossa. Totuus kuitenkin on, että kaikki ihmiset eivät voi olla keskiarvoa parempia. Tämä on tilastollinen mahdottomuus. Hieno saavutus elämässä olisikin, että huomaa olevansa jossain keskiarvoa huonompi ja silti arvokas.

Vastavoima nykyiselle perfektionismille on itsemyötätunto. Myötätunto ei ole kiinni siitä, että kuinka hyvin ihminen onnistuu tavoitteissaan. Itsemyötätuntoinen voi olla vaikka kaikki yritykset olisivat menneet täysin metsään. Siitä huolimatta ja sitä suuremmalla syyllä voi olla itselle ystävällinen. Itsemyötätunto vie pois itsen vertaamisesta toisiin ja kohti yleistä humaanisuutta. Kaikki ovat opetelleet joskus uutta taitoa ja useimmat ovat myös kokeneet epäonnistumista siinä. Ihminen kasvaa, kun omat rajoitteet voi tunnistaa hyväksyvässä ja rakastavassa ilmapiirissä.

Curran, T., & Hill, A. P. (2017). Perfectionism Is Increasing Over Time: A Meta-Analysis of Birth Cohort Differences From 1989 to 2016. Psychological Bulletin.

Koululaisen vanhemman arki -osa 2

Koululaisen koulunalkutaival on puolessa välissä. Minne ihmeeseen syksy oikein hurahti? Lapsi on puolessa kouluvuodessa oppinut lukuisat määrät uusia asioita, saanut uusia kavereita, oppinut lisää oma-aloitteisuutta ja rohkeutta.

Olenko minä oppinut jotain äitinä ja vanhempana? Aamuinen lapsen suusta tullut totuuden lause: ”Äiti, älä huolehdi liikaa, olen jo koululainen”, on kummitellut koko päivän päässäni. Ainakin olen oppinut siis sen, että lastani en voi enää samalla tavalla ympäröivältä maailmalta suojella ja pumpulia hänen ylleen kääriä, vaikka kuinka niin joskus haluaisinkin.

Pystyn siis antamaan lapselleni rakkautta, kunnioitusta, arvostusta ja tukea, mutta hänen on uskallettava itse alkaa tutustumaan ja löytämään elämässään omaa polkuaan. Minun tulee pyrkiä rohkaisemaan häntä saavuttamaan elämässään monenlaisia kokemuksia. Minun tulee pyrkiä antamaan hänelle turvaa. Minun tulee auttaa häntä ymmärtämään ja kunnioittamaan itseään, monenlaisia ihmisiä ja  erilaisuutta. Minun tulee pyrkiä tukemaan häntä olemaan kiinnostunut ja innostunut uusista asioista ja autettava häntä solmukohdissa. Ja minun on tuettava häntä, että hänellä on uskallusta tuoda maailmassa esiin omia mielipiteitään ja ajatuksiaan, ja uskallusta pitää puoliaan maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Vanhempana olen saanut mahdollisuuden tutustua mielenkiintoiseen uuteen keskustelu- ja käsimerkkimaailmaan ”mineineen” (=minecraftit), ”dappeineen” ja ”oo mikä bränki”- kommentteineen (= pään yllä oleva käsimerkki ja lause jokaikisessä lapsen mielestä huvittavassa ja vitsikkäässä keskustelu- ja vuorovaikutustilanteessa, eli aika usein kun omasta mielestäni jotain fiksua yritän jutella).

Erityisesti olen kuitenkin oppinut, että minun tulee pyrkiä pitämään kivaa fiilistä ja huumoria arjessa yllä, se auttaa monessa solmukohdassa koululaisen kanssa! Varsinkin arkiaamuisin tämä taito on ollut moneen otteeseen tarpeen ja välillä todella hukassakin…

Tässä tuntuu olevan oppia kyllikseen, mutta koulumatkamme nyt siis jatkuu ja koululaisen vanhempana minun oppitieni onkin vasta alkutaipaleella. Tästä on hyvä jatkaa tähän uuteen vuoteen kasvattamaan vanhemmuuden kokemuksia!

Ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta vai tiedon puutetta?

Omiin ennakkoluuloihini törmäsin, kun huomasin, että lapseni ei haluakkaan olla poika. Olin aluksi melko kauhuissani ja mietin, että mitä se konkreettisesti tulevaisuudessa tarkoittaa. Ensimmäisenä tuli mieleen sukupuolenvaihdosleikkaus. Ajatus tuntui tuntemattomalta, oudolta ja pelottavalta. Ajattelin, että prosessi on pelottavan suuri ja leikkauksissakin on aina riskinsä.

Aloin etsiä tietoa, kävin kuuntelemassa transaiheisia luentoja ja keskustelin ammatti-ihmisten kanssa. Eräs kokemuspuhuja, transnainen, sai silmäni ehkä eniten aukeamaan ja ymmärsin, että monet asiat tuli nyt  helpommin käsiteltäviksi. Hän sai minut myös ymmärtämään kuinka merkityksellinen tuo sukupuolenvaihdosprosessikin voi osalle olla. Ja jos se on merkityksellinen ja se on se juttu, jolla oma lapseni saavuttaa kokemuksen hyväksyä oma kehonsa, pystyy olemaan tyytyväinen itseensä ja saavuttaa sen, jonka takia on joutunut lapsuutensa ja nuoruutensa elämään ristiriidassa, niin miksi minä en sitä hyväksyisi.

Olen kuullut joitakin ikäviä kommentteja aikuisilta ihmisiltä, joissa äitiyttäni, vastuuntuntoani ja kasvatustaitojani on kritisoitu. Se tuntuu todella pahalta. Miten voi olla vastuuton äiti ja kasvattaa väärin, jos hyväksyy oman lapsensa sellaisena kuin hän on? Hyväksyntä on mielestäni se ainoa oikea tapa tässäkin asiassa. Jos kotona ei saa hyväksyntää, niin edessä oleva tien on aika kivinen. Kun oma perhe ja läheiset hyväksyvät lapsen omana itsenään, on hänen myös helpompi kohdata ympäristön ennakkoluuloja.

Olen myös törmännyt somemaailmassa kirjoituksiin, joissa sukupuolivähemmistöistä on kirjoitettu ala-arvoisesti. Avointa kirjoittelua aikuisilta ihmisiltä, jotka ovat kohdistuneet esimerkiksi sellaiseen, että lapsi ei halua luokitella itseään pojaksi eikä tytöksi. Tällaiset halveksuvat kirjoitukset saavat minut aina ensin vihaiseksi, mutta sitten mietin, että varmasti asiaan liittyy juurikin paljon tietämättömyyttä. Jos ihmiset ottaisivat selvää ja oppisivat tietämään enemmän asiasta, uskoisin heidän myös ymmärtävän paremmin.

Se on yksi syy miksi tälläkin hetkellä haluan jakaa näitä ajatuksiani ja toivon, että kirjoitukseni edes vähän vähentäisivät ennakkoluuloja ja toisivat lisää ymmärtäväisyyttä sukupuolen moninaisuutta kohtaan. Annetaan jokaisen olla sellainen, kuin itse haluaa. Sellaiseksi millaisena tuntee olonsa hyväksi. Kohdataan ihmiset ihmisinä ei sukupuolina.

Mietin useasti, että vau minkä rikkauden olen oppinut lapseni kautta. Vau minkä kasan olen saanut itselleni lisää suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan. Ei ole merkitystä onko tyttö, poika vai joku muu tai vaikka kaikkea. Sillä on merkitystä, että jokaisen oma valinta tulee hyväksytyksi. Olen myös oppinut lisä annoksen epäitsekkyyttä. Jos lapsi kokee syntyneensä väärään sukupuoleen ja sitten tuo esille, että toivoo nyt tästä eteenpäin itseään kutsuttavankin tytöksi, niin on mielestäni aika itsekästä ajatella, että minä en sitä tekisi. Ei ole kysymys minun sukupuolestani. En voi koskaan ymmärtää täysin, miltä tuo asia hänestä tuntuu, mutta voin täysillä tukea ja kunnioittaa hänen kokemustaan.

Hän haluaakin olla tyttö – kunnioitetaan sitä

Olen sukupuoliristiriitaa kokevan lapsen äiti. Lapseni täyttää juuri 9-vuotta. Kirjoitan tätä blogia vanhempana, äitinä. Blogissa on tarkoitus tuoda esille tuntemuksiani ja ajatuksiani, joita olen kokenut aiheesta lapseni rinnalla. Suurin syy tämän blogin kirjoittamiseen on tietoisuuden lisääminen. Toivon, että blogista olisi hyötyä samanlaisessa elämän tilanteessa oleville vanhemmille. Toivoisin blogin myös herättävän inhimillistä ymmärrystä asiaa kohtaan ja sitä kautta hyväksymään sukupuoliristiriitaa kokevat lapset samanlaisina ja yhdenvertaisina kuin kaikki muutkin lapset.

Olen huomannut, että nykyhetken lapset ja nuoret ovat paljon avarakatseisempia, kuin aiemmin. Enemmän olen törmännyt aikuisten hämmennykseen ja ikävä kyllä myös suvaitsemattomaan käytökseen. Toivon, että kirjoitukseni auttaisi myös tässä asiassa eli tuomaan ihmisille avointa mieltä kohtamaan jokaisen lapsen ja nuoren juuri sellaisena, kun hän haluaa olla ja kunnioittamaan jokaisen valintaa.

Muistan, että ensimmäisen kerran oman lapseni kohdalla muutin jokseenkin stereotyyppistä ajatteluani, kun lapsemme oli 3-4 –vuotias. Hän toi esille halunsa mm. käyttää koruja, pukeutua pinkkiin, hameisiin ja glitteriin, leikkiä barbeilla. Ajattelin, että mikäpäs siinä. Se mistä hän tykkää, sitä toivetta toteutetaan kotona. Kyllä me hänet vietiin jääkiekkoakin pelaamaan, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että se ei ollut hänen juttunsa, joten lopetimme käynnin siellä. Myöhemmin hokkarit vaihtuivat lapsen omasta tahdosta kaunareihin.

Olen pyrkinyt tähän asti elämään sen mukaisesti, mitä lapsi itse haluaa tähän asiaan liittyen valita. Lapsen tahtisesti. Kuunnellen, kysellen ja aistien hänen toiveitaan ja sitten toimimaan sen mukaisesti. Tällä linjalla olen myös suunnitellut jatkavani.

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥

Tämä blogi aloittaa uuden sarjan, jossa äiti kertoo ajatuksistaan, tuntemuksistaan ja elämästään vanhempana.

Sukupuoli ei ole päätettävissä

Transnuoren aatteita 6

Kun lapsi kertoo olevansa transsukupuolinen, se voi olla monelle vaikeaa ymmärtää tai sisäistää. Toiset ovat voineet aavistella asiaa vuosia, toiset ovat tienneet aina ja joillekin se voi tulla täysin puskista. Voi olla vaikeaa hyväksyä asiaa, mutta lasta täytyy silti tukea ja kunnioittaa. Jos kotoa ei saa tukea niin mistä sitten? Se on kasvavalle nuorelle ja kehittyvälle itsetunnolle erittäin tärkeää. On vaikeaa neuvoa vanhempia, kuinka toimia tällaisessa asiassa, kun ei ole yhtä oikeaa tapaa.

Tiedon kerääminen aiheesta voisi joka tapauksessa olla hyvä alku. Mitään asiaa ei ole helppoa hyväksyä, jos sitä ei ymmärrä. Sama pätee lapsen transsukupuolisuuteen. Googlesta löytyy hyvin kattava tietopaketti, esimerkiksi transtukipisteen sivuilta. Myös asiantuntijoihin voi olla itse yhteydessä, mikäli sen kokee tarpeelliseksi.

Asia kannattaa ottaa puheeksi myös lapsen kanssa sitten, kun vanhempi kokee siihen pystyvänsä. Lapsi voi kertoa vanhemmille omia ajatuksiaan, tunteitaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Jos vanhempi ei jostain syystä ollenkaan hyväksy lapsensa transsukupuolisuutta, on silti muistettava kunnioittaa lasta ja tämän kokemusta omasta sukupuolestaan. Kun lapsi on sopivan ikäinen, hän saattaa hakeutua sukupuolenkorjausprosessiin, ja on väärin, jos vanhempi on sille esteenä tai yrittää estellä. Sukupuoli kun ei ole päätettävissä.

Jos asia vaikuttaa aluksi ylitsepääsemättömältä, kannattaa aluksi sulatella asiaa rauhassa ja edetä sen käsittelyssä sopivaa vauhtia. On väärin vanhempaa kohtaan, jos lapsi olettaa, että vanhempi on heti sinut asian kanssa. On vanhempia, joille se on heti okei ja vanhempia, jotka eivät koskaan hyväksy sitä. Tärkeintä on kommunikaatio lapsen ja vanhemman välillä.

Jusa

Kirjoittaja on 16 vuotias. Hän valottaa kirjoituksissaan elämäänsä nuorena transkundina. Blogi vie meidät koulumuistoihin jotka normittivat, hetkiin kun seksuaalisuus ja sukupuoli sotkeentuivat toisiinsa sekä ihmissuhteisiin, jotka toivat onnea mutta myös sydänsuruja.