Tag Archives: hedelmöityshoidot

Milloin lasta tulisi yrittää?

Posted on by
Vastaus

”Hänen mahdollisuutensa saada oma lapsi olivat hetkessä pudonneet lähes nollaan. Hän muistaa huutaneensa kuin villieläin, heittäneensä kirjoja, papereita, läppärinsä – ja romahtaneensa maahan.”
Näin kerrotaan teknologiayrittäjä Brigitte Adamsista, naisesta joka neljä vuotta sitten oli keulakuva sille, miten lastenhankintaa on nykytekniikalla mahdollista siirtää.

Muutama vuosi sitten kaunis ja menestynyt Brigitte mainosti lehtien kansissa ratkaisuaan: pakasta munasolujasi, vapauta uraasi! Freeze your eggs, free your career. Näin Adams teki, ja näin Adams erehtyi.
Kun Adams 45-vuotiaana halusi käyttää talteen otettuja munasolujaan, osoittautui, että harva aikoinaan kerätyistä munasoluista oli ylipäänsä käyttökelpoinen. Yksi ainut munasolu hedelmöittyi onnistuneesti, ja sekin päättyi keskenmenoon. Sen yhteydessä Adams koki yllä kuvattuja tunteita. Miksi ei puhuta siitä, että asiat voivat mennä myös pieleen, hän kysyy nyt, jäkiviisaana.

Mietin tuota kysymystä. Eikö kukaan tosiaan puhunut epäonnistumisesta ja riskeistä? Millä tavalla olisi pitänyt kertoa, että Adams olisi kuunnellut?

Väestöliitto tarjosi munasolujen pakastamisen mahdollisuutta samoihin aikoihin kuin Adams pakasti omiaan. Kyse on valtavan hienosta keinosta tukea hedelmällisyyden säilymistä esimerkiksi eri sairauksien tai leikkausten yhteydessä. Pohdimme silloin Väestöliitossakin paljon sitä, miten munasolujen pakastamisesta pitäisi tiedottaa nuorille naisille.
Pelkäsimme, että se kannustaisi juuri Adamsin kaltaiseen toimintaan: pakastamiseen pomon vuoksi, perheellistymisen lykkäämiseen työelämän paineissa. Sitä hedelmöityshoitoja antavat lääkärit eivät suinkaan toivoneet. Päinvastoin, he korostivat, ettei munasolujen pakastaminen koskaan ole omien biologisten lasten saamisen takuu.

Tiedot munasolujaan pakastaneiden naisten lastensaannista ovat vielä alustavia. Menetelmä on uusi ja arviot heittävät. Yksi katsaus arvioi, että noin joka seitsemäs pakastettu ja sittemmin hedelmöittynyt munasolu johtaa elävänä syntyneeseen lapseen. Toinen yhteenveto toteaa, että 36-vuotiaana kymmenen munasolua pakastaneella naisella on noin 30 prosentin todennäköisyys synnyttää elävä lapsi niiden avulla.

Keskeistä tässä ei ole tarkka prosenttiluku, vaan viisas neuvo: jos munasolujen pakastaminen on lisääntymissuunnitelmasi B, sinulla tulee olla suunnitelma C.

Adamsin omasta blogista löytää häkellyttävän rohkeaa itsekritiikkiä:

”Kun pakastin munasolujani tiesin, ettei ole mitään takuita. Suostuin silti ottamaan riskin. Niiden kuuden vuoden aikana kun munasoluni olivat jäissä, vakuutin itselleni, että säännöt eivät koske minua.”

Ihmismieli ei toimi loogisesti. Muistamme ne faktat, joihin haluamme uskoa. Torjumme ne tiedot, jotka uhkaavat nykyistä ymmärrystä ja suunnitelmia tai, jotka tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta tai surullisilta.

Miten pitkään voi lykätä?

Kun lukee Adamsin kokemuksista, on helppo ajatella, että tuollaiset urapaineet ja ylimitoitettu usko lääketieteellisiin ratkaisuihin koskevat vain Yhdysvaltoja. Maata, jossa vanhempainvapaita ei ole nimeksikään ja jossa trendikkäät työyhteisöt tarjoavat munasolujen pakastamista työsuhde-etuna. On helppo uskotella, että kyllä meillä Suomessa tosiasiat tiedostetaan. Näin ei ole. Päinvastoin, törmään jatkuvasti samaan asennoitumiseen meilläkin.

42-vuotias helsinkiläisnainen kertoo, että he ovat nyt alkaneet puolison kanssa puhumaan siitä, haluaisivatko he joskus lapsia. Toinen korkeasti koulutettu ja fiksu nainen kertoo ystäväpiiristään, jossa 38-vuotiaat lapsettomat naiset pohtivat milloin viimeistään pitäisi alkaa yrittää lasta. ”Onko se 40, vai 45?”

Jähmetyn, enkä tiedä mitä sanoa. Sillä oikea vastaus kuuluu: tuollaisten pohdintojen aika oli kymmenen vuotta sitten. Hetki, jolloin vanhemmaksi toivovan kannattaisi ryhtyä suunnitelmiaan toteuttamaan, on 30 vuotta. Ikä, jolloin aivan viimeistään tulee  alkaa yrittää lasta, on 35.

Lapsia toki syntyy 40 vuotta täyttäneille, mutta ani harvoin. 98 prosenttia suomalaisista naisista saa esikoisensa ennen kuin täyttää 40 vuotta. Eli vain kaksi prosenttia esikoisista syntyy 40 ikävuoden ohittaneille naisille. Kaksi tuhannesta esikoisesta syntyy naiselle, joka on täyttänyt 45 vuotta. Vuonna 2016 tämä tarkoitti, että yli 44-vuotiaille naisille syntyi esikoisia 37 kappaletta koko Suomessa.

Julkaisimme äsken uutta tutkimustietoa siitä, miten suomalaisten parien raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän myötä. Jo ennen 35 ikävuotta raskaaksitulovaikeudet kasvoivat monikertaisesti.

Tällaiset tilastot tulevat ilmeisesti ikävänä yllätyksenä. Mediasta kun saa toistuvasti onnellisia kuvauksia äitiyttä lykänneistä naisista. Esimerkiksi Dagens Nyheter kertoi äsken 47-vuotiaana lapsen saaneesta äidistä otsikolla ”Iäkkäämpi vanhempi on hieman kypsempi”. Mitään tietoja siitä, miten äärimmäisen harva nainen synnyttää tuossa iässä, ei artikkelissa annettu.

Olen alkanut pitää tuon tyyppistä journalismia suorastaan vastuuttomana. Yhtä hyvin voisi uutisoida laajasti ja kannustavasti ihmisistä, jotka ovat tupakoineet päivittäin mutta elävät täysin terveinä 80-vuotiaina. Sellaista sattuu, ja se on onnenpotku kyseisille henkilöille. Mutta sen varaan ei kenenkään kannata laskea.

20-vuotiaan äitiydestä harvoin uutisoidaan myönteisesti, päälle 40-vuotiaiden kyllä. Miksi näin on? Siksikö, että toimittajat itse usein kuuluvat korkeasti koulutettujen lykkääjien piiriin?

Kerrataan. 20–35-vuotiaana ihminen on usein vielä hyvin hedelmällinen. Noin 35-vuoden jälkeen naisen hedelmällisyys heikkenee selvästi. Siksi 35 on se ikä, jota kutsutaan naisen ”varoitusvaloksi”. Ei 40. Ei 45. Vaan 35.

Toistan toimittajille näitä lukuja ja mietin, aiheutanko vääränlaista ahdistusta. Tiedän, että lasten saaminen ja vanhemmuus ovat arkoja asioita. Henkilökohtaisia, intiimejä. Kuten 30 vuotta täyttänyt ystäväni kuvailee: ”Kuuntelen syntyvyydestä uutisia ja painan tietoisesti ajatuksia vanhemmuudesta mielestä pois. Ettei sattuisi liikaa.”

Mietin samalla Adamsin tarinaa siitä, kuinka lykkäämisen kansikuvatyttö päätyi huutamaan eläimellisesti lapsettomuuden tuskaa. Sitä tuskaa en toivoisi kenellekään.

Ihminen päättää itse perheellistymisestään, mutta koko yhteiskunnan on hyväksyttävä naisen hedelmällisyyden rajallisuus. Työelämän, median ja kulttuuristen odotustemme tulee tiedostaa ruumiillisuutemme. Jos lapsia haluaa, muun elämän on joustettava, koska hedelmällisyys ei sitä tee.

Lähteet

van Balen, F., Verdurmen, J. E., & Ketting, E. (1997). Age, the desire to have a child and cumulative pregnancy rate. Human Reproduction, 12(3), 623–627.

Berg, V. (2018) Hedelmällisyys laskee ennen 35. ikävuotta. Maaliskuun tietovuoto. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto.

Cobo, A. ym. (2016) Oocyte vitrification as an efficient option for elective fertility preservation. Fertility and Sterility 105, 3 , 755 – 764.e8.

HFEA (2016) HFEA Fertility treatment 2014 Trends and Figures. http://www.hfea.gov.uk.

Rotkirch, A., Tammisalo, K., Miettinen, A. ja Berg, V. (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Väestöntutkimuslaitos Katsauksia E51. Helsinki: Väestöliitto.

Monesko kerta toden sanoo?

Posted on by
Vastaus

Lapsettomuuslääkärin mietteitäshutterstock_171251717

Unet ovat joskus hyvin todentuntuisia ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kuten uneni, jonka tässä kuvaan.

Unessani avasin joulukalenterin luukkua ja löysin sieltä kauniin sulkakynän. Mieleni valtasi kiitollisuus ja päätin heti kirjoittaa kirjeen. Eteeni ilmestyi tyhjä paperi eikä minun tarvinnut kuin hymyillä kynälle, niin ajatukseni piirtyivät yönsinisellä musteella paperille eheänä kaunokirjoituksena:

”Hyvä Joulupukki, olen Leena Lapsettomuuslääkäri Väestöliiton Turun klinikalta ja kirjoitan sinulle jälleen Joulun lähestyessä.

Miten voit? Vuosihan on jo pitkällä ja Joulu – lasten odottama juhla – lähestyy.

Olet varmaan pannut merkille kuinka syntyvyysluvut laskevat Suomessa. Lehdissä kirjoitetaan: ”Suomessa syntynyt tänä vuonna ennätysvähän lapsia”! Olen pohtinut, mahtaako lapsien loppumisen uhka jo näkyä Korvatunturilla tonttujen työmaalla lahjapajassa? Oletteko joutuneet pohtimaan tuottavuuskysymyksiä ja yhteistoimintaneuvottelukutsua?

Olet varmaan lukenut Väestöliiton perhebarometrin vuosimallia 2015 – siinä tutkija Anneli Miettinen pureutuu pohtimaan syitä syntyvyyden laskuun. Lastenhankinnan ”kulttuurisen maiseman” muutos osoittautui yhdeksi keskeiseksi tekijäksi. Monilapsinen perhe ei ole enää arvo eikä unelma.

Asiat eivät luonnollisestikaan ole mustavalkoisia – on myös suuri joukko perheitä, johon toivottaisiin lapsia, mutta toiveesta ei tunnut tulevan totta.

Kuten varmaan muistat, sydäntäni lähellä ovat juuri ne perheet, joissa lapsettomuus ei ole oma tietoinen valita vaan tahaton, ei toivottu elämäntilanne. Näiden perheiden vaiheita työssäni myötäelän ja haluni olisi tukea heitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Hedelmöityshoidot ovat vuosikymmenien saatossa tehostuneet – valtaosaa lasta toivoista voidaan tuloksellisesti auttaa. Joskus lapsettomuus ratkeaa ilman lääketieteellistä hoitoa tai ihan kevyesti auttamalla, mutta joskus joudutaan tekemään useampia hedelmöityshoitoja. Niissä tilanteissa kuulen aika ajoin kysymyksen: ”Milloinhan tämä onnistuu? Monesko kerta toden sanoo?”

Silloin olen neuvoton – minulla ei ole tiedossani oikeaa vastausta. Tiedän vain, että toivosta ei kannata luopua.

Toivoisinkin – jos Kovatunturin tiedeyksikkö on työssään edistynyt – tänne Turun klinikalle sitä kristallipalloa, joka kertoisi oikeat suuntaviivat. Kulkeako eteenpäin vai vaihtaisiko kokonaan suuntaa?”

Havahdu hereille ja pohdin: Unet ovat unia, sadut satua. Ja kaikki tietävä kristallipalloni jäänee edelleen haaveeksi.

Siitä huolimatta tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että voin olla mukana tässä työssä, jonka ansiosta monen perheen Joulujuhla on saanut uutta väriä, eloa ja näkökulmaa.

Levollista Joulun odotusta jokaiseen kotiin!

Sinkun perhearvot

Posted on by
Vastaus
Sinkku ja perhearvot

Kuva: Playbuzz-sivusto

Sinkkuystäväni kertoi, että sukulainen kuvasi hänen perheettömyyttään arvovalinnaksi. Sukulainen oli nähnyt nuorena naimisiinmenon ja perheen perustamisen jokaisen omana valintana. ”Sinkulle jäi omaa nautintoa tavoittelevan bilettäjän rooli”, ystäväni totesi.

Perheettömällä voi olla perhearvot. Perheetön voi yli kaiken haluta parisuhteen, lapsia, avoliiton tai avioliiton. Perheetön voi pyrkiä arvojensa mukaiseen elämään deittaamalla, etsimällä aktiivisesti kumppania ja heittäytymällä uuteen suhteeseen, vaikka pettymykset pelottaisivat. Muiden silmissä villiä elämää viettävä yksineläjä voi tehdä kaikkensa, jotta hän olisi tavoitettavissa ja kohdattavissa, ja löytäisi ihmisen, kenen kanssa voisi perustaa perheen. Bilettävä tai deittaileva sinkku voi joskus nähdä enemmän vaivaa perhearvojensa eteen kuin sellainen perheellinen, joka elää esimerkiksi työlleen.

Arvojen mukaisen elämän sanotaan lisäävän onnellisuutta. Parisuhdetta ja perhettä toivova sinkku voi kokea olevansa pattitilanteessa. Hän tietää minkälaista elämää hän haluaisi viettää, mutta kokee, ettei hyvistä yrityksistä huolimattakaan ole päässyt toivottuun lopputulokseen. Torstai-illan treffit voivat olla valovuosien päässä siitä tunteesta, että tämän ihmisen kanssa ollaan sielunkumppaneita ja hankitaan lapsia.

Parisuhteen löytämiselle ei ole yläikärajaa. Kaiken ikäiset voivat etsiä kumppania ja muodostaa kahden aikuisen perheen tai uusperheen. Sen sijaan biologisten lasten suhteen jokainen sinkku joutuu kohtaamaan omat rajansa. Suomalaisista vain 15 prosenttia ihannoi lapsettomuutta.

Tahattomaan lapsettomuuteen on voinut johtaa esimerkiksi parisuhteen päättyminen hetkellä, jolloin perheen perustaminen olisi ollut ajankohtaista. Tai hedelmällisessä iässä ei löytynyt sopivaa kumppania. Toisaalta lasten saaminen yksin on ainakin jossain määrin mahdollista nykyään. Naiset voivat yrittää raskaaksi tulemista hedelmöityshoitojen avulla tai yksineläjä voi adoptoida lapsen. Kumpikin sukupuoli voi myös sitoutua tuki- tai sijaisperhetoimintaan tai esimerkiksi kummilapsiin. Perhearvoja voi toteuttaa vapaaehtoistyössä tai uravalinnassa. Perhekaipuu ei välttämättä tyydyty muiden lapsia hoitamalla, mutta sitoutuminen lapsiin voi helpottaa hoivan tarvetta. Ihmisen on hyvä pyrkiä vaikuttamaan niihin asioihin, joihin hän tällä hetkellä pystyy vaikuttamaan.

Toivosta kiinni pitäminen on perhearvojen mukaista elämää. Toivo voi näyttäytyä kumppanin etsimisenä. Kumppanin etsimiseen kuuluu aina myös itsetutkiskelua ja aikaisempien pettymysten käsittelyä. Joskus perhearvoista kertoo myös epätoivo: ”Olen oikeasti motivoitunut antamaan mahdollisuuden toiselle ihmiselle. Menen treffitapahtumaan, vaikka se ei olisikaan minun juttuni.”

Perhearvojen mukainen elämä on asettumista kaipuun ääreen. Läheisyyden kaipuuta, kumppanin kaipuuta tai lapsen kaipuuta ei tarvitse torjua pois. Jos kumppania ei ole vielä löytynyt, oman itsen kuunteleminen voi olla tilan antamista surulle ja harmille. Todellisen elämän ja oman ihanne-elämän ristiriita aiheuttaa väistämättä tyytymättömyyttä.

Suomalaiset ja kansainväliset tutkimukset osoittavat, että suurin osa sinkuista haluaisi parisuhteen ja lapsia. On tärkeää tunnistaa se ristiriita, jossa perhettä kaipaavat sinkut elävät. Heidän elämänsä ei ole tältä osin sen näköistä, mitä he itse toivovat. Eikä se useimpien kohdalla ole oma valinta.

Lähteet:

  • Kontula, O. (2009) Parisuhdeonnen avaimet ja esteet. Perhebarometri 2009. Väestöntutkimuslaitos, katsauksia E38/2008.
  • Miettinen, A. & Rotkirch, A. (2008) Milloin on lapsen aika? Lastenhankinnan toiveet ja esteet. Perhebarometri 2008. Väestöntutkimuslaitos, katsauksia E34/2008.
  • Miettinen, Anneli. 2015. Miksi syntyvyys laskee. Suomalaisten lastensaantiin liittyviä toiveita ja odotuksia. Perhebarometri 2015. Väestöntutkimuslaitos. Katsauksia E49.
  • Poortman, A. & Liefbroer, A. C. (2010) Singels´ relational attitudes in a time of individualization. Social Science Research, 39(6), 938–949.

 

 

Tyhjä syli

Posted on by
Vastaus

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_249465919

Kevät on juhlien aikaa.
Jokunen viikko sitten pääsi mukaan iloiseen kevään juhlaan. Pitkään seurustellut kihlapari sanoin toisilleen ”tahdon”. Sain olla mukana todistamassa tuota yhteisen avioliiton solmimisen hetkeä.

Vihkimisen jälkeen siirryttiin juhlahuoneeseen. Iloinen puheensorina ja lasten leikkien äänet täyttivät tilan. Kun kaikki ovat asettuneet paikoilleen, morsian ja sulhanen esittelevät vieraat. Suuren ystäväjoukon lisäksi onnen toivottajia löytyi neljästä sukupolvesta.

Etuoikeutetusti sain istua pöydässä, jossa olivat myös morsiamen äiti ja isä puolisoineen. Sulhasen vanhempien pöydässä istui myös Telluksen toiselta puolen paikalle matkustaneet vaihto-oppilasvuoden vanhemmat.

Kuultiin ihania puheita, joissa tarinat kietoutuivat nuorenparin elämään, tapaamiseen ja yhteisen elon alkuun. Itseäni kosketti vaihto-oppilasperheen isän puhe, jonka hän lopetti vanhemmille ja isovanhemmille suunnattuihin kiitoksiin: Ilman vanhempiamme meitä ei olisi, jokaisella meillä on äiti ja isä.

Katson pöydän vastapuolella istuvaa ystävääni, morsiamen hyvää äitipuolta, ”bonusäitiä”. Hän on kuunnellut puheita valppaana, mutta pää on painunut alas. Toinen käsi suojaa kevyesti kasvoja. Otsassa ja silmien ympärillä on jännitystä – jossain menneisyydessä opittu ”pakko pitää kyyneleet sisällä” muuttaa kasvot hieman kireiksi – ja silti näen silmien kostuvan. Toinen käsi lepää tyhjässä sylissä. Tyhjä syli. Tyhjää.

Muistoni palaavat ystävyytemme alkuun, ihan ensimmäiseen tapaamiseen. Puolisomme olivat löytäneet toveruuden työn kautta ja oli meidänkin aika tavata. Kerroin itsestäni, perheestäni, lapsistani ja työstäni lapsettomuuslääkärinä. Ystäväni kertoi olevansa tahattomasti lapseton, hedelmöityshoidot oli lopetettu tuloksettomina. Hän kertoi myös rakastavasti ja lämpimästi kummilapsistaan, sisarusten lapsista, puolison lapsista ja lapsen lapsista. Ihaillen pohdin, kuinkin onnekkaita ovat lapset, jotka saavat tällaisen ”bonusäidin”, ”bonustädin”, ”bonusmummon”!

Vuosien varrella, olemme useat kerrat taivaltaneet Suomen luonnossa ja istuneet saunan lauteilla pohtien niitä näitä, mutta usein myös lapsettomuuden kokemusta. Olen päässyt näkemään mikroskooppisen läheltä, miten lapsettomuuden suru muuttaa muotoaan, muttei koskaan häviä.

Huomenna Suomen liput liehuvat äideille, mutta tänään Lapsettomien lauantaina meidän on hyvä muistaa, että vanhemmuus ei koskaan ole itsestäänselvyys. Lapsettomien lauantaina on hyvä muistaa, että tahaton lapsettomuus kokemuksena jättää jälkeensä surun, joka voi tulla näkyväksi eri elämänvaiheissa. Tämä päivä muistuttakoon meitä siitä, että ystävää, ymmärtäjää, tukijaa tarvitaan vuoden jokaisena päivänä.

Kiitos rakas ystäväni, kiitos rakkaat morsian ja sulhanen, että sain luvan kertoa tämän tarinan.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Elämän alkamisen ihme

Posted on by
Vastaus

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

LKlinikka_7783_grain_HiRes_Ajatukseni karkaavat silloin tällöin tulevaisuuteen: millaista lienee Lapsettomuusklinikan toiminta 2020-luvun lopulla? Miksikö juuri tuo ajanjakso kiinnostaa – enhän liene tuolloin enää työelämässäkään.

Syksyllä 2007 voimaan tullut Laki hedelmöityshoidoista selkeytti sukusolun luovuttajan ja hedelmöityshoidosta syntyvän oikeudellisen aseman: luovuttajalla ei ole oikeuksia eikä velvollisuuksia syntyvään lapseen, mutta jälkeläisellä on täysi-ikäisenä mahdollisuus selvittää luovuttajana toimineen hyväntekijän henkilöllisyys. Ensimmäiset Hedelmöityshoitolain ”suojissa” syntyneet lapset tulevat täysi-ikäisiksi vuonna 2026. Miten jälkeläisten tiedonsaantioikeus tulee toteutumaan? Mitä heille on kerrottu omasta alkuperästään?

Lahjasoluhoitoja suunniteltaessa keskustellaan paljon siinä kohdin vielä syntymättömän lapsen tiedonsaantioikeudesta. Tulevia vanhempia usein askarruttaa, miten ja milloin kertoa. Samoja asioita pohtivat myös vanhemmat, joiden hoidossa on käytetty omia sukusoluja: miten kertoa lapselleen, kuinka ainutlaatuinen juuri hänen elämänsä alkutaival on ollut.

Elämän alkamisen ihme kiinnostaa jokaista lasta! Näistä asioista kertomista helpottamaan voin lämpimästi suositella viime syksynä julkaistua Riina Katajavuoden ja kumppaneiden kirjoittamaa ”Meidän pihan perhesoppa” –kirjaa (Tammi, 2015). Vaikka se on lapsille suunnattu elämän syntyä ja erilaisia perhemuotoja esittelevä tarina, sen lukemista voi suositella myös kaikille aikusille!

Tietoa lapsettommudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Lapsettomuuslääkärin mietteitä – Prologi

Posted on by
Vastaus

shutterstock_138727481 – KopioOlen toiminut lapsettomuuslääkärinä Väestöliitossa 15 vuotta. Eräs tuttavani kyseli, eikö työ toista itseään, eikö jo kyllästytä? Jäin pohtimaan, mikä tässä työssä on niin kiintoisaa, ettei pitkästyminen ole todellakaan uhkana. Vastausta ei tarvinnut kauaa odottaa: potilaat. Parasta tässä työssä on potilaan kohtaaminen.

Unohtumatonta, koskettavaa, musertavaa, voimauttavaa.

Lapsettomuuden taustan selvittelyt, hoitojen suunnittelu ja hedelmöityshoitoprotokollat voidaan raamittaa laatujärjestelmään prosessi- ja vuokaavioiksi toisin kuin potilaan tarina. Jokainen kertomus, yksin tai yhdessä kuljettu matka on ainutlaatuinen ja ansaitsisi tulla kerrotuksi.

Tässä blogissa tulen jakamaan mietteitä ja tunnelmia lapsettomuuslääkärin arjesta mm. potilastarinoiden kautta. Kaikki ”tarinat” perustuvat todellisiin tapahtumiin ja niissä kuvatut henkilöt ovat todellisia. Tarinoiden kertomiseen on pyydetty asianomaisten lupa, nimet on muutettu. Jokaisen kertomuksen yksityiskohdat on irrotettu ajasta ja paikasta siten, ettei yksittäinen henkilö ole tunnistettavissa. Uskon, että lapsettomuuden jossain muodossaan kohdannut lukija voi löytää tuttuuden tunteen näissä kertomuksissa. Osalla tarinoista voi olla onnellinen loppu, osan käsikirjoitus on vielä kesken.

Toivon, että tämän blogin tarinat toimisivat omalta osaltaan rohkaisuna jaksaa, kun lapsettomuus koskettaa, satuttaa, musertaa sinua, lastasi, sisarustasi, ystävääsi, työtoveriasi.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Miten jaksaa, kun tuntuu toivottomalta?

Posted on by
6

fr12.7Väestöliiton klinikan väki toivoi, että kirjoittaisin tekstin, joka ”kannustaisi ihmisiä jaksamaan silloin kun tuntuu toivottomalta”.

Mitä voin sanoa tästä nyt, kun tarinamme on päättynyt onnellisesti? Helppohan se on täältä kehdon ääreltä huudella. Lisäksi lapsettomuusjaksoni oli aika lyhyt. Tulin raskaaksi kolmen vuoden yrittämisellä, kahdeksan kuukautta ensimmäisen lapsettomuushoidon jälkeen. Kaikkiaan lapsettomuushoitoja tehtiin neljä: kolme hormoniavusteista keinohedelmöitystä ja yksi koeputkihedelmöitys.

Yritetään.

**

Kun tuntui toivottomalta, sain voimaa tilastojen ja ihmeiden ajattelemisesta.

  • Jopa 70–80 prosenttia lapsettomuuden kokeneista pareista voi saada lapsen hedelmöityshoitojen avulla.
  • Myös ihmeitä tapahtuu. Joskus raskaus saa alkunsa, vaikka mitään mahdollisuutta ei pitäisi olla, kun kaikki toivo on jo heitetty.

Tilastot ja ihmeet olivat kuitenkin myös pahinta mitä tiesin. Ne esiintyvät lähes poikkeuksetta kommenteissa, joilla lapsettomille pyritään antamaan toivoa.

Kun muut viittasivat tilastoihin ja ihmeisiin, tunsin liukuvani yhä syvemmälle yksinäisyyteen. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt, miten hädissäni ja epätoivoinen olin. Tuntui, ettei hätääni otettu tosissaan. Etten olisi saanut olla hädissäni. Olihan todennäköistä, ettei minulla ollut syytä huoleen. Ja jos kävisikin niin, että olisin tilastojen väärällä puolella, oli vielä olemassa ihmeet.

Niin, tilastot ja ihmeet kannustivat jaksamaan vain silloin, kun sain ajatella niitä omassa rauhassani.

**

Lapsettomuudesta kumpuavaa toivottomuuden tunnetta oli helpompi pitää loitolla, jos omaa hyvinvointia helpotti niissä asioissa, joihin – toisin kuin lapsettomuuteen – oli mahdollista vaikuttaa.

Mutta siihenkin päti sama juttu kuin tilastoihin ja ihmeisiin. Se ei auttanut ennen kuin sen sai tajuta itse – ajan kulun ja oman kokemuksen kautta ymmärtää, ei vain kuulla muilta tai lukea jostain.

Oli sietämätöntä kuulla sanat stressi, rentoutua tai asenne. Ensimmäisen keinohedelmöityksen jälkeen kuitenkin tajusin, että vaikka omasta hyvinvoinnista huolen pitäminen ei auta tulemaan raskaaksi, se tekee raskautumisen odottelusta huomattavasti helpomman kestää.

**

Vaikka jokaisen on löydettävä ja oivallettava omat jaksamisen apunsa itse, luulen että  muiden kokemuksista ja vinkeistä olisi lohtua niille, jotka parhaillaan painivat lapsettomuuden kanssa. Ei vielä yhden ihmisen kirjoittamana, koska on niin monia kokemuksia ja tapoja kokea, mutta useammista näkökulmista. Jos suinkin haluat ja ehdit, jätä pliis terveisesi kommentteihin tuonne alle.

Tässä hengessä siteeraan kahta ajatusta, jotka ovat kuulostaneet minusta erityisen viisailta.

Ensimmäisen sanoi Sara kommentissaan tähän blogiin:

Jaksaisin tätä aika monta vuotta vielä jos joku voisi luvata että lopulta se onnistuu, mutta eihän sitä voi luvata kukaan … Elämä vain on kertakaikkisen epävarmaa tässäkin suhteessa … en voi mitenkään takertua sellaiseen ajatukseen että aivan varmasti se vielä tulee. Ajatus, josta saan enemmän tukea ja voimaa menee näin: Todennäköisesti (ei aivan varmasti, mutta todennäköisesti) mä tulen jotenkin selviämään ja mulla on mahdollisuus onnelliseen ja rikkaaseen elämään siinäkin tapauksessa että lasta ei tule.

Toinen ajatus on Ässältä, kesällä New Yorkin -kurssilla tapaamaltani lapsettomalta naiselta – häneltä jonka rinnalle mies oli ottanut nuoremman kakkosvaimon, jonka kanssa sai heti lapsia. Kun sanoin hänelle, että lapsettomuus on minusta elämän suurin ongelma, sellainen mitä ei ole korvattavissa millään muulla asialla, hän vastasi:

You really think so? No, we all have our own problems. Just think of I.M. [toinen kurssikaveri]. She has a daughter but her daughter hates her because I.M. is such a difficult person. Now, THAT I say is a BIG problem.

Ja lisää löytyy tietysti lapsettomien yhdistys Simpukan sivuilta.

Toive vanhemmuudesta on monen unelma

Posted on by
Vastaus

Lapsettomuushoitajan ajatuksia 20 työvuoden jälkeen
Arja Laiho

alJoka kuudennella hedelmällisessä iässä olevalla parilla hedelmöittyminen ei tapahdu odotuksista, haaveista ja toiveista huolimatta. Kun raskaus ei ala, alkavat usein mielessä pyöriä kysymykset: Miksi? Miten tämä on mahdollista? Mitä on tapahtunut vai onko mitään?

Jokin asia on provosoinut kuukautiset, vaikka niin ei pitänyt tapahtua.

Kun pettymyksiä tulee ja unelmat kariutuvat päivä päivältä – kuukausi kuukaudelta – ja vuosi vuodelta, jopa 10 vuoden ajan, monet lähtevät hakemaan apua ja selitystä. Usein aikaa kuluu turhan kauan ennen kuin lapsettomuuden todellisuus ja totuus valkenevat tai sen uskaltaa tunnustaa itselleen ja kumppanilleen. Miten niin luonnollinen asia kuin hedelmöittyminen ja raskauden alkaminen voi muuttua painajaiseksi? Epäonnistumista on vaikea hyväksyä ja myöntää.

Aika ei kulu jälkiä jättämättä. Naisen sukusolut ovat saaneet alkunsa jo sikiökaudella eivätkä enää uusiudu. Hedelmällisyys laskee iän karttuessa, sopivaa lapsentekoaikaa ja kumppania etsiessä ja odotellessa. Sukusolujen aihiot ’anemisoituvat’, alkavat vanheta ja menettää toimintakykyä jo 25 ikävuoden jälkeen. Mies tulee perässä, mutta saa nauttia hedelmällisistä vuosista huomattavasti pidempään uusiutuvan luonnonvaransa ansioista.

Hedelmöityshoidot voivat toki auttaa monessa tapauksessa. Niillä voidaan lain mukaan auttaa sekä hetero- ja naispareja että itsellisiä. Hoidoissa voidaan käyttää tarvittaessa sekä omia että luovutettuja sukusoluja. Miespareja ei voida hoitaa, koska sijaissynnytys on Suomessa kielletty. Tasa-arvo eivät toteudu tässä kuten ei monessa muussakaan asiassa elämässä.

Hoitovaihtoehtoja ja erilaisia vanhemmuuden mahdollisuuksia pohditaan aina tarkasti ja yksilöllisesti. Hedelmöityshoidoista tulee usein tuki ja turva. Toive päästä vanhemmaksi, isäksi ja äidiksi, on monen unelma, vaikka omia sukusoluja ei olisi tai niiden toiminta on syystä tai toisesta hiipunut.

Onneksi on olemassa terveitä, epäitsekkäitä ja avarasydämisiä ihmisiä, jotka haluavat auttaa lahjoittamalla omia sukusolujaan tai alkioitaan. Sukusolut ovat arvokkaita sekä luovuttajalle että saajalle. Sukusolu on lahja, jonka arvoa ei voi mitata rahassa. Sen voi tuntea kukin asianomainen sisällä sydämessään.

Pitkän lapsettomuushoitajan urani aikana olen kohdannut jatkuvasti muuttuvan ja monimuotoisen toimiympäristön ja potilasjoukon. Olen saanut ja joutunut arvioimaan vuosien varrella omia asenteitani. Ei ole oikeaa tai väärää mielipidettä. On erilaisia mielipiteitä ja erilaisia ihmisiä. Jokainen kohtaamani ihminen on ollut ainutkertainen omine toiveineen ja unelmineen. Yksilölliset henkilökohtaiset näkemykset ovat olleet tärkeitä vaihtoehtojen ja valintojen löytymiseksi. Kyseenalaistamalla omaa suhtautumistani sekä toisen asemaan asettumalla olen saanut etuoikeuden oppia ymmärtämään koko ajan enemmän ja enemmän lapsettomuuden kokonaisvaltaisesta vaikutuksesta ihmisen elämässä.

Hoitajana minulla on ollut sekä etuoikeus että haaste nähdä, kuulla, aistia ja tuntea apua hakemaan tullutta etsimään ja löytämään itselleen sopivaa ratkaisua. Olen rohkaissut ja tukenut jokaista luottamaan omaan päätöksentekoon ja kuuntelemaan sydämensä ääntä antamalla riittävästi aikaa ja tietoa. Pelkäämällä ja siirtämällä tosiasioiden näkemistä ja selvittämistä elämä usein jumiutuu, näivettyy ja koteloituu lisäten entisestään stressiä ja tulevaisuuden paineita. Elämä on tarkoitettu elettäväksi joka hetki – ei sitku ja mutku periaatteella, vaan nytku.

Suurinta osaa hedelmällisyyshoitoja harkitsevia tai tarvitsevia voidaan auttaa joko lääketieteellisin menetelmin tai rohkaisemalla ja ohjaamalla löytämään elämälle suunta, tarkoitus ja mielekkyys. Olipa suunnitelma tai hoitopolun tulos mikä tahansa, on tärkeää oppia arvostamaan ja näkemään sen, mitä itsellä on takertumatta vain puutteisiin.

Ettei kukaan jäisi vajavaisuutensa vangiksi, vaan tuntisi itsensä riittäväksi ja kokonaiseksi.

Arja Laiho on Väestöliiton Oulun lapsettomuusklinikan pitkäaikainen lapsettomuushoitaja, joka oli mukana perustamassa Oulun klinikkaa vuonna 1991. Hän toimi klinikalla vastaavana hoitajana ja on koulutukseltaan erikoissairaanhoitaja ja terveydenhoitaja (AMK). Arja Laiho jäi eläkkeelle vuonna 2013.

 

 

Vaatetushavainto

Posted on by
2

Image

Ikävintä viiden viime vuoden aikana tapahtuneessa painonnousussa on ollut, että piti lakata käyttämästä 90-luvun t-paitoja. Semmosia kireitä ja lyhyitä.

Ne ei näyttäneet eikä tuntuneet enää hyviltä, kun mahamakkara pyrki jatkuvasti raittiiseen ilmaan paidan alareunan ja housunkauluksen välistä.

Uuden, omalta tuntuvan perustyylin keksiminen oli yhtä helvettiä, enkä ole vieläkään saanut prosessia päätökseen.

Eilen tajusin, että voin palata hetkeksi menneisyyteen. Kun on raskausmaha ja korkearesoriset äitiyshousut, voi pitää vaikka napapaitoja (niin kuin Nipsu ehdotti eilen – mutta ihan siihen en kyllä rupea).

Nyt mietin, minne olen laittanut kaikki minipaidat. Kuvassa näkyvä on suosikkini. Ei lyhyin, mutta kivoin, ja muistorikkain. Sen etupuolella on kuva Felix the Cat -sarjakuvahahmosta.

Ostin paidan torilta Hararessa, Zimbabwessa. Oli vuoden 2007 alkupuoli. Olin vastikään ymmärtänyt, ettei Herra Pekoni koskaan haluaisi perustaa perhettä mun kanssa, mutta menisi vielä pitkään ennen kuin se osaisi itse haluta erota. Torimyyjän mankassa soi Nelly Furtadon Flames to dust (…lovers to friends, why do all good things come to an end?). Itketti.

Paidasta tuli yöelämäsuosikki (yhdessä mustien tiukkojen farkkujen ja mustien korkokenkien kanssa – vaikea kuvitella nyt, kun katson peiliin tai yritän kävellä korollisilla kengillä kauemmin kuin tunnin). Kantabaarin henkilökunta lähti ostamaan viereiseltä huoltoasemalta lisää tomaattimehua bloody maryja varten aina meidän tyttökaksikon nähdessään, ja sama käsittämätön voima, joka piti meistä huolta kaikin puolin muutenkin, mahdollisti yhdistelmän nimeltä kolmen tunnin yöunet ja tuottelias työpäivä.

Oli tosi kivaa, mutta oli kyllä uuvuttavaakin.

Kuva on otettu vuonna 2008 maailman ihanimmalta tyttöjen matkalta. Juuri ennen lähtöä Herra Pekoni kyläili viikon ajan mun vierashuoneessa. Muistan erityisen hyvin yhden aamun, kun itkin sille, että oikeasti, oikeasti haluaisin vain löytää ihmisen, jonka kanssa haluaisin taas perustaa perheen.

Vihdoin tuli helmikuu 2009. Tapasin Suden ekaa kertaa – tää sama paita päällä.

 

PS: Eilinen neuvola peruuntui, sillä neuvolan täti oli kipeä. Uusi yritys kahden viikon päästä. Onneksi vauvan liikkeet tuntuu jo, niin uskon sen olevan elossa ilman sydänääniäkin. Tänään pitkäksi viikonlopuksi mun vanhempien luo kotisaunaan ja sadetta pitämään. Hyvää viikonloppua kaikille!

Muut minulle / perheellemme voimia antavat tekijät

Posted on by
2

Tänään on taas neuvola, ja muistin vasta eilen nukkumaan mennessä, että sitä ennen piti täyttää sellanen voimavaralomake.

Herätin Suden aamu-unilta, vaikka se olisi muun aikataulun puolesta voinut vielä nukkua, ja vaikka maailma tuskin olis kaatunut, ellei oltais täytetty lomakkeita, tai täytetty juuri nyt. Kun pointti kuitenkin on, että vanhempien tulee ylipäänsä keskusteltua omaan, toisen ja suhteen jaksamiseen liittyvistä asioista ennen lapsen syntymää.

48 numerovalintakohdan lisäksi lomakkeessa oli tekstiruutu otsikolla ”Muut minulle / perheellemme voimia antavat tekijät”. Mulle tuli mieleen vain yksi sana. Lapsettomuus. Just nyt on semmoinen olo, että jaksan mitä vaan, koska se suo on takana.

Suden vastaus samaan: I know what to expect and I am expecting the worst. (Eli tiedän mitä odottaa, ja olen valmistautunut pahimpaan.)

Luulen, että tällä yhdistelmällä pitäis pärjätä.