Olarin seurakunta järjesti lapsettomien lauantain viime viikonloppuna. Oli yksi ensimmäisiä upeita, aurinkoisia viikonloppuja. Töihin lauantaina? Eiiiii!
Mutta tilaisuus osoittautui paljon, paljon tärkeämmäksi kuin auringon palvominen. Minä sain järisyttävän kokemuksen siitä, mitä on osallistua toisten suruun.
Tilaisuudessa kirjailija Pirre Saario kertoi oman tarinansa lapsettomuudesta, sen kylmäävästä ilmoituksesta lääkärin suusta, ja sitä seuranneesta epätoivosta. Miten kerron? Kenelle kerron? Miksi kertoisin? Kirjailija etsi myös kirjoja lapsettomuudesta, muttei löytänyt. Siksi hän kirjoitti omansa, kirjan nimeltä Haikara lentää ohi. Hän teki myös sen päätöksen, että kertoi kaikille: olemme lapsettomia, emmekä tule saamaan lasta. Tämä helpotti. Kyselyt ja utelut loppuivat ja muuttuivat normaaliksi, ystävälliseksi puheeksi sukulaisten ja työtovereiden kesken.
Olemme hiljattain kirjoittaneet Väestöliiton parit ja sinkut-sivustolla tutkimustuloksesta, jonka mukaan lapsettomien naisten hyvinvointi kohenee iän myötä. Tätä samaa sanoi myös Pirre Saario: tuntuu paremmalta, eikä vauvojen katseleminen tai tuuditteleminen enää satu. Perhe-elämä on löytynyt myös ihan uudella tavalla aikuisella iällä. Kirjailija on varaäitinä nuorelle turvapaikanhakijalle, joka ei ole nähnyt omaa äitiään kolmeen vuoteen. Sukulaislapsia käytetään vierailuilla ja ulkomaillakin – silloin hulinaa riittää! Tulee mieleen ajatus, miten ihana täti Pirre Saario onkaan. Antaa aikaansa ja ottaa mukaan!
Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta oli tehnyt valokuvakirjan nimeltä Odotus. Viiden vuoden ajan hän kuvasi lapsettomuudesta kärsiviä naisia aina samassa, kuvattavalle tärkeässä paikassa. Usein se oli paikka, missä oli toimitettu parin vihkiminen. Vuodet vierivät, mutta pysähdyttävissä kuvissa nainen oli aina yksin. Valokuvaaja kertoi, että hänelle oli tärkeää vangita kuviinsa ajan kuluminen. Sillä aika on monelle lapsettomalle vihollinen. Eikä kukaan lapsettomista naisista silti tiedä, miten itse kunkin koettelemukset, hoidot tai vaikkapa adoptioprosessi tai lahjasoluihin turvautuminen päättyvät.
Keskustelimme tilaisuudessa myös lapsenlapsettomuudesta, ja siitä huolesta, joka tulee, kun ihminen vanhenee mutta ei ole lasta, tai sitä näppärää lapsenlasta, johon turvautua. Myös Pirre Saario kertoi tästä ajatuksesta. Hän soittaa nykyään monta puhelua ja hoitaa monta asiaa iäkkäiden vanhempiensa puolesta. Kuka sitten joskus hoitaa ne hänen puolestaan? Mieleeni tuli ajatus, millainen tragedia on jäädä lapsenlapsettomaksi. Mitä voit sanoa, kun ihmiset esittelevät lapsenlastensa kuvia ja kertovat tytärtensä ja poikiensa vauva-uutisia? Sillä lapsettomuuden ja lapsenlapsettomuuden kipu voi olla joillekin ihan hallittava elämän tosiasia, mutta toisille kuin veitsen sivallus kahvilassa, kampaajalla, työpaikalla.
Tyhjän sylin rukoushetki sulki pienen piirin tämän maailman tietämättömiin. Oli vain kirkkomusiikki, jostakin kaukaa kuuluvat rukoukset ja kynttilöiden lepatus. Tuntui, että tämä jumalanpalvelus todella puolusti paikkaansa, sillä tämä määrä tuskaa todella huusi lohtua! Yleisössä monet pyyhkivät kyyneleitä ja niin minäkin. Kauppakeskuksen kappelin hämärässä sain osallistua toisten suruun ja surin siinä samassa hartaassa tunnelmassa omanikin, paljon pienemmät surut. Jäljelle jäi nöyrä tunne ihmisyydestä, tuen tarpeesta ja tarpeeseen vastaamisesta.
Heli Vaaranen, Väestöliiton parisuhdetiimin esimies, psykoterapeutti
Uskottomuuden jälkeen parilla on vaihtoehtoina
Parisuhdetietoa on maailma pullollaan, mutta psykologian alan tutkija Sarah Allen kiinnitti huomiota aukkoon tutkimuksessa: Siihen hetkeen, kun ei oikein enää olla parisuhteessa, muttei vielä erottukaan. Miten ihmiset päättävät erostaan? Ja mistä toiset saavat päähänsä olla sittenkin eroamatta? Tutkijat halusivat ymmärtää ”ei kenenkään maata” parisuhdevaikeuksien ja eropäätöksen välillä.
Pariterapia edistyy maailmalla hyvää vauhtia. Pariterapian menetelmät kehittyvät ja menetelmiä seurataan. Tällä hetkellä tutkituin suuntaus on Tunnekeskeinen pariterapia.
Ihminen on laumaeläin, jolla on voimakas tarve kuulua joukkoon. Yksilön tunne yhteenkuuluvuudesta muodostuu läheisessä yhteydessä toisiin ihmisiin. Tavallisimmin yhteydenpito lapsuudenperheeseen tuottaa myönteisiä kokemuksia, ja perhe muodostaa ihmisen yhteenkuuluvuuden perustan. Samankaltaisena on hyvä olla laumassa. Mutta entä kun olet hiukan erilainen?
