Epävarma parisuhteesta, varma lapsesta?

Flickr, Faith Kashefska Lefever

Joskus ihminen voi olla varmempi halustaan tulla vanhemmaksi, kuin omasta parisuhteestaan. Ehkä kymmenen vuoden seurustelun jälkeen jompikumpi huomaakin, että valitsisi nyt toisenlaisen kumppanin. Lasta olisi kuitenkin jo yritettävä, viimeiset hetket ovat käsillä. Onko järkeä epäillä suhdetta, jossa kaikki unelmat olisivat käden ulottuvilla? Onko suurempi riski lähteä suhteesta vai jäädä siihen?

Kolme-nelikymppisenä aloitetussa parisuhteessa tilanne voikin olla se, että perheen perustamisen aika tulee, ennen kuin edes tuntee omaa kumppania kovin hyvin. Ensitreffeiltä saakka keskeinen kysymys saattaa olla, voisiko tämä henkilö olla potentiaalinen isä tai äiti omalle lapselle. Halu saada lapsi voi jo alun perin saada ihmisen sitoutumaan sellaiseen parisuhteeseen, joka ei tunnu oikealta. ”Nyt tai ei koskaan!”

Moni kuvaa esimerkiksi naimisiin menemisen tuntuvan suuremmalta sitoutumiselta, kuin lapsen saamisen. Lapsen vanhempina kumppanit ovat kuitenkin sidotut toisiinsa lopun elämää – verrattuna siihen, jos lapseton pari päättäisi erota. Moni eropari kohtaa toisiaan vielä kiikkustuolissa, lastenlastensa juhlissa.

Joskus lapsesta voi tulla kuin ratkaisu siihen epävarmuuteen, jota ihminen tuntee suhteessa kumppaniinsa. Epävarmuus parisuhteesta voikin nopeuttaa vauvapäätöstä. Joku voi haluta saada lapsen äkkiä, ennen kuin suhde ehtii päättyä. Se voi olla tapa sitoa kumppania omaan itseen, tai varmistaa vanhemmaksi tuleminen. Onko tämä järkevää taktikointia vai kumppanin hyväksikäyttöä? Voi olla esimerkiksi epäreilua kertoa kumppanille viiden vuoden päästä, että ”oikeastaan en ollut sinusta riittävän kiinnostunut”. Toisaalta harva katuu pitkällä tähtäimellä sitä, että on saanut lapsen. Päätös lapsesta voi myös olla kumppanien yhteinen, vaikka epävarmuus parisuhteesta olisikin tiedossa.

Ihmisen ”itseisarvo”

Elämä on täynnä ristiriitoja, joihin ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia. Kukaan ei voi tietää toisen puolesta, mikä on oikea ratkaisu parisuhteessa tai perheen perustamisessa. Jos joudumme jatkuvasti pohtimaan, onko parisuhteemme ”se oikea”, silloin on syytä hiljentää vauhtia ja käsitellä asiaa vielä. Toisaalta elämässä on hyvä kohdata myös realiteetit: jokaisessa parisuhteessa huuma hellittää, eikä kukaan puoliso tunnu joka päivä maailman ihanimmalta. Mikäli haluamme lapsia, sille on biologiset rajat, ja joskus on vain tehtävä päätös, haluaako lapsen vai ei.

Hyvä neuvo on, että jokaisella ihmisellä tulee aina olla ”itseisarvo”. Puoliso ei voi olla pelkkä väline lapsentekoon. Onnellisessa parisuhteessa tarvitaan molemminpuolista kunnioitusta. Se on myös lapsen etu. Vanhempien hyvinvointi lisää lapsen hyvinvointia.

Lapsi ei myöskään voi olla väline parisuhteen ristiriitojen käsittelemiseen. Lapsi ei voi olla vastuussa siitä, pysyvätkö hänen vanhempansa yhdessä vai eivät. Monilla pareilla lapsen saaminen myös heikentää tyytyväisyyttä parisuhteeseen.

Iän tuomat rajoitteet voivat pakottaa kohtaamaan epävarmuuden omasta parisuhteesta. Se on mahdollisuus työstää ja tutkia asiaa. Kyseessä on sinun arvokas elämäsi. On tärkeää, että voit pohtia, mitä haluat elämässäsi. Olisiko mahdollista ottaa esimerkiksi puolen vuoden aikalisä ja pohtia perinpohjin, mihin suuntaan lähdet – tai jäät?

Vapauden ja vallan tasapainottamisen taito

Janis Joplinin kappale Me and Bobby McGee kuvaa rakastumista, jätetyksi tulemista ja vapauden kokemusta. Laulussa rakastuminen tekee toisesta ihmisestä oman elämän keskipisteen. Tunne on niin kokonaisvaltainen, että edes kodittomuus ei haittaa rakastunutta. Kun laulun Bobby jättää kertojan, tämä tajuaa, ettei hänellä ole kotia eikä mitään muutakaan menetettävää, jäljellä on ainoastaan vapaus. Laulu herättää kysymyksen vapauden ja rakkauden suhteesta toisiinsa.

Ei tarvitse olla koditon ja elää boheemia elämää 60-luvun Amerikassa tietääkseen jotain siitä kokonaisvaltaisen tyhjyyden tunteesta, jota jätetyksi tuleminen voi aiheuttaa. Vaikka ero ei muuttaisi arjen ulkoisia puitteita lainkaan, horjuttaa se yleensä kaikkien eron osapuolien elämää. Usein jättäjä on jollain tasolla ollut toisen elämän keskipiste, sillä seurustelusuhteen luonteeseen lähes kuuluu antaa toiselle ihmiselle erityinen, keskeinen paikka omassa elämässä. Olkoonkin eron sattuessa kuinka vapaa valitsemaan ja tekemään elämällään mitä vain, tämä ajatus ei aina lohduta.

Arkiajattelussa vapaus mielletään usein sanana positiiviseksi, kun taas valta kenties uhkaavaksi, hieman negatiiviseksikin. Kuitenkin kaikkia ihmissuhteita voidaan katsoa vallan näkökulmasta – valta kun voidaan määritellä jonkun mahdollisuudeksi vaikuttaa johonkin tai johonkuhun. Ihmissuhteet ovat yhteyttä ihmisten välillä ja yhteys vaatii aina vuorovaikutusta, ja vuorovaikutukseen sananmukaisesti sisältyy mahdollisuus vaikuttaa toiseen, siis vallan käsite. Ihmisen perustarve hyväksytyksi ja nähdyksi tulemisesta täyttyy aina suhteissa toisiin ihmisiin. Toive hyväksynnästä saa meidät olemaan alttiita toisten käyttäytymiselle ja muuttamaan omaa toimintaamme ja olemistamme toisen vaikutuksesta.

Vuorovaikutusta, valtasuhteita ja vallankäyttöä ei voi jättää huomioimatta ihmissuhteita tarkasteltaessa. Näkökulma vallasta tulee erityisen selvästi näkyviin ihastuessa. Monelle on tuttua, kuinka nopea katseiden kohtaaminen, lyhyt ystävällinen arkipäiväinen keskustelu tai muu yllättävä tapaaminen ihastuksen kanssa pelastaa koko päivän. Yhtä lailla tunnistamme sen, miten hyväkin ilta voi mennä pieleen, jos ihastus ei ilmestykään paikalle tai ei itse keksi luontevaa tapaa vaihtaa paikkaa omien kavereiden luota siihen porukkaan, jossa ihastus on. Ihastuessa ikään kuin tiedostamatta luovuttaa vallan onnellisuudestaan – siis vapauden vaikuttaa siihen itse – itsensä ulottumattomiin, tässä tapauksessa ihastuksensa kohteelle.

Elämässä tuskin tulee eteen hetkeä, jolloin olisi täysin vapaa, täysin toisen vallan alla tai pitäisi hallussaan täyttä valtaa toiseen. Ihmissuhteet ovat kompromisseja, jossa annetaan osa omasta vapaudestaan pois ja hyväksytään, että toisella on valtaa käyttäytymisellään vaikuttaa omiin tunteisiin. Jätetyksi tuleminen on konkreettinen esimerkki tästä, sillä usein se havainnollistaa kipeästi, miten tunne satuttaa vaikka kivun haluaisi ajatella järjellä pois. Ylipäätään tunteet ovat asia, johon oma valtamme ei koskaan täysin yllä, sillä toiset ihmiset vaikuttavat niihin, halusimme tai emme. Tunteet kuitenkin ohjaavat motiivien, tietojenkäsittelyn ja tavoitteiden kanssa toimintaamme, auttavat sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin ja ennen kaikkea tekevät elämästä mielenkiintoista.

Tunteista ja vallasta puhuttaessa on myös muistettava sana vastuu. Vallan muodostuminen on jossain määrin yhtä mielivaltaista kuin tunteidenkin jatkuva muuttuminen, ja tässä täytyy muistaa vastuunsa toista ihmistä kohtaan. Vastuu ei tarkoita mahdottomia asioita. Konkreettisia keinoja vastuun ottamiseen ovat esimerkiksi avoimuus omista tunteista, ystävällisyys, empatia ja toisen arvostaminen myös silloin, kun toiveet ihmissuhteen laadusta ovat erilaiset. Valtaa on helppo käyttää väärin erityisesti silloin, kun omat tunteet toista kohtaan ovat pienemmät kuin toisen itseä kohtaan, sillä epäsuhtaisten tunteiden luoma valta antaa mahdollisuuden pompotella toista turhaan tai käyttää toisen kiintymistä hyväksi. Välillä väärin kohdeltu saattaa tiedostaa, ettei suhde ole terveellinen, mutta tunteet ohjaavat toimintaa niin vahvasti, että järjellä ajattelusta huolimatta jää itselle haitalliseen suhteeseen.

Hyvässä seurustelusuhteessa kaikkien vapaus ja vallankäyttö ovat tasapainossa. Omien kiinnostuksenkohteiden ja ystävyyssuhteiden säilyttäminen on tärkeää paitsi vähentämään tyhjyyden kokemusta silloin, jos suhde päättyy, myös inhimillistämään toiselle asetettuja vaatimuksia. Harvoin yksi ihminen voi vastata kaikkiin tarpeisiin ja olla niin täydellinen, että tämän kaikesta ihanuudesta ja ihmeellisyydestä huolimatta koko elämä kannattaa rakentaa yksin hänen ympärilleen. Vaikka syvät tunteet toista kohtaan väistämättä vievät omaa elämää ja onnellisuutta koskevaa valtaa pois itseltä, osa vallasta ja vapaudesta on hyvä pitää myös itsellä. Loppupeleissä elämän suuret ja pienet päätökset ovat silti eniten oman vallan alla, vaikka tunteet ja ihmissuhteet ihanasti pakkaa sekoittavatkin.

Se, että antaa toisen ihmisen tulla tärkeäksi osaksi elämäänsä, tarkoittaa aina riskiä hyvän menettämisestä. Suuri osa ihmisistä on valmis ottamaan tämän riskin, sillä vapaus vietynä niin pitkälle, ettei ole mitään mitä menettää, tuo harvalle onnea. Kysymystä vapauden, tunteiden ja vallan suhteesta pohtivat monet muutkin kuin Janis Joplin, kenties siksi, että elämämme merkityksellisyyden sanotaan rakentuvan suhteessa ja suhteissa toisiin ihmisiin. Taitoa onkin tasapainottaa valtaa ja vapautta niin, että elämä suhteineen olisi itselle ja muille mahdollisimman hyvää.

Tua Wideman
Kirjoittaja on Väestöliiton nuorisotyöryhmän jäsen

Kirjoitus on osa nuorten seurustelua käsittelevää #munvalinta-kampanjaa 23.-27.4.2018. Seuraa kampanjaa sivulla www.vaestoliitto.fi/munvalinta, sekä Instagramissa @nuortenvaestoliitto ja Nuorten Väestöliiton ja Poikien Puhelimen YouTube-kanavilla.

Voinko rakastaa uudelleen?

Young widow lying in bed missing her husband, kuva Dreamtime

Kuolema kuuluu elämään. ”Elämän loppuun saakka” kestävässä parisuhteessa jompikumpi kumppaneista joutuu väistämättä kohtaamaan oman puolisonsa kuoleman. Se on sanoinkuvaamaton menetys.

Rakkaan mukana ihminen menettää sen osan itsestään, jota hän pystyi kokemaan ja toteuttamaan vain puolisonsa kanssa. Enää ei ole mahdollista kertoa sisäpiirivitsejä tai katsoa toista tietäen, että hän ymmärtää oman ajatuksen jo pienestä vihjeestä. Tutustuessaan jossain vaiheessa uusiin ihmisiin, leskeksi jäänyt saattaa kokea saman pettymyksen aina uudelleen: kenenkään muun kanssa ei ole mahdollista kokea juuri sitä samaa, kahdenkeskistä, ainutlaatuista aaltopituutta, kuin menetetyn puolison kanssa. Ei ole mahdollista kokea myöskään omaa itseä enää samalla tavalla kuin menetetyssä vuorovaikutussuhteessa. Jäljellä ovat vain muistot ja mielikuvat.

Surevaa ei välttämättä auta lohdun sanat siitä, että suru kyllä vielä helpottuu. Surusta irti päästäminen voi tuntua siltä, kuin päästäisi irti omasta menehtyneestä puolisostaan. Suruprosessiin kuuluu se, että mielenkiinto ulkomaailmaa kohtaan vähenee. On yleistä, että sureva tuntee kuolleen henkilön olevan edelleen läsnä, joko omassa mielessä tai jossain toisessa maailmassa. Ei ole epätavallista käydä keskusteluja menetetyn rakkaan kanssa omassa mielessä tai kuulla vaikka hänen askeliaan kotona.

Suruprosessiin kuuluvat  monenlaiset tunteet

On tavallista, että ihminen idealisoi  menetettyä rakastaan. Menetetty kumppani ei välttämättä ole mielessä kokonaisena itsenään, huonoine ja hyvine puolineen. Hyvät muistot korostuvat monesti puolison kuoleman jälkeen.

Sureva voi haluta säilyttää rakkaansa vaatteita ja tavaroita – ja myös henkisiä arvoja tai tiettyjä tapoja. Sureva voi miettiä monessa kohtaa, mitä kuollut toivoisi. Joskus voimakas samaistuminen omaan menetettyyn rakkaaseen voi estää elämän uudistumista. Menetetyn rakkaan tavaroista luopuminen tai uusien tapojen omaksuminen voi surijan mielessä tuntua lähes ”uskottomuudelta”, puhumattakaan ajatuksesta uudesta parisuhteesta.

Ylipäätään puolison kuolemaan liittyy usein syyllisyyden tunnetta. Syyllisyys voi liittyä menneen parisuhteen kulkuun ja ajatukseen siitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Mutta myös surun helpottuminen voi aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Voi tulla tunne, ettei ole riittävän hyvä kumppani, jos surun tunne vähenee. ”Yli pääseminen” voi jollain tiedostamattomalla tasolla tuntua jopa siltä, kuin hyväksyisi rakkaan kuoleman tai kuin olisi toivonut eroon pääsyä hänestä.

Puolison kuolema voi aktivoida myös aikaisemmat suruprosessit ja niihin liittyvät tunteet.

Rakkaan kuolema voi nostaa pintaan myös aivan toisenlaisia tunnelmia: raivoa siitä, että puoliso hylkäsi – tai halua etsiä syyllisiä puolison kuolemaan. On tärkeää voida käsitellä kaikkia esiin nousevia tunteita, jotta suruprosessi pääsee jatkumaan.

Myös ulkopuoliset reagoivat läheisensä suruun. He voivat pohtia, puhuuko leski heidän mielestään liikaa tai liian vähän kuolleesta. Heidän voi toisaalta olla vaikea tietää, miten suhtautua isoon menetykseen ja surevaan läheiseensä. Myös surun helpottuminen voi herättää tunteita muissa ihmisissä. Uuden puolison löytymisestä saatetaan iloita, mutta joskus se voidaan kokea myös loukkaavana tai paheksuttavana asiana – läheiset voivat haluta vielä pitää kiinni ajasta, jolloin kuollut oli täällä.

Suru kulkee mukana – myös uuteen parisuhteeseen

Psykoanalyytikko Otto Kernberg on kirjoittanut puolison kuolemaa seuraavasta suruprosessista. Kernbergin mukaan suruaika ei ole välttämättä rajattu, niin että suru olisi jossain vaiheessa loppuun surtu. Kernberg havaitsi tekemissään haastatteluissa sekä omien kokemustensa myötä, että suru voi muuttaa ihmisen persoonaa pysyvästi. Ihminen voi esimerkiksi samaistua menettämäänsä puolisoon rakentavalla tavalla. Se voi olla uusi, voimauttava suremisen muoto. Ihminen voi löytää uusia merkityksiä elämäänsä esimerkiksi jatkamalla rakkaansa elämäntyötä. Suru voi tulla esiin myös siten, että ihminen löytää uusia ulottuvuuksia elämästä, esimerkiksi taiteesta, uskonnosta tai ihmissuhteista.

Puolison kuolema johtaakin usein henkilökohtaiseen muutokseen: sureva voi haluta olla ”parempi” ihminen nykyisissä ja uusissa ihmissuhteissa. Uudessa parisuhteessa se voi olla voimavara. Ihminen voi haluta rikastuttaa uutta parisuhdetta niillä opeilla, joita hän on saanut edellisestä suhteestaan menetetyn puolison kanssa. Suruprosessi voi lisätä kiitollisuutta uudesta suhteesta ja mahdollisuudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Voi olla lohduttavaa myös ajatella, että menetetty puoliso olisi toivonut, että löydämme uuden onnen ja että menemme eteenpäin elämässä.

Kernbergin mukaan kyky rakastaa uudelleen helpottuu, jos ihminen voi hyväksyä surun pysyvänä prosessina, osana omaa itseä. Surun ei tarvitse loppua, mutta se saa uusia muotoja ja kypsyy elämän varrella. Jos uusi kumppani ymmärtää menetystä, sekin voi syventää uutta parisuhdetta. Ymmärrys edellyttää sitä, että uusi kumppani hyväksyy ja sietää sen, että henkilö tuntee edelleen kiintymystä menehtynyttä puolisoaan kohtaan.

Ymmärrystä tarvitaan puolin ja toisin: on tärkeää, että uusi puoliso voi myös omalta osaltaan kertoa, miltä hänestä tuntuu kumppaninsa aikaisemman puolison muisteleminen ja siihen liittyvä suru. Esimerkiksi aikaisemman, menehtyneen kumppanin tavarat ja valokuvat voivat herättää ulkopuolisuuden tunteita tai ärtymystäkin uudessa kumppanissa. Myös nämä tunteet tarvitsevat myötätuntoista ymmärrystä. Uusi rakkaus on uusi mahdollisuus kummallekin kokea itsensä rakastetuksi ja saada lohtua omiin tunteisiinsa. Turvallisessa parisuhteessa surukin saa elää ja löytää uusia ilmenemismuotoja, kuten kiitollisuutta uudesta parisuhteesta.

Lähteet:

Ikonen, P. (2001). Suru. Kirjassa: Psykoanalyyttisia tutkielmia, 99-106, Nuorisopsykoterapiasäätiö.

Kernberg, O. (2010) Some Observations on the Process of Mourning. International Journal of Psycho-Analysis, 91(3), 601-619.

Quinodoz, J-M. (2007) Teaching Freud´s ”Mourning and Melancholia”. Kirjassa: On Freud´s Mourning and Melancholia, ed. Fiorini, L.G. Bokanowski, T. & Lewkowicz, S., 179-193, Lontoo: Karnac.

Kulkevatko hyvinvointi ja menestys käsi kädessä?

Champions team, Getty Images

Uskonnon tunnilla puhuttiin menestysteologiasta. Kyseessä on suuntaus, jossa uskotaan ”hyvän kristityn” menestyvän myös muuten elämässään: hänellä on rahaa ja terveyttä, on kalliita vaatteita ja hienot puitteet muutenkin. Toisinaan tuntuu, että yhteiskunnassa on myös ”menestyspsykologiaa”. Onnistumiset työelämässä ja jatkuva eteneminen voidaan nähdä osoituksena siitä, että ihminen voi psyykkisesti hyvin. Ihanteena on aikaansaava, taloudellisesti ja sosiaalisesti menestynyt henkilö, joka ei uuvu edes ruuhkavuosina.

Usein tämä voi pitää myös paikkansa: hyvinvointi ja menestyminen työelämässä voivat kulkea käsi kädessä. Oman tahdon kehittyminen lapsena edesauttaa ihmistä tunnistamaan, mitä hän itse haluaa, ja pyrkimään kohti omia tavoitteitaan. Vanhempien kannustus ja tuki auttavat uskomaan itseen. Hyvä mielenterveys pitää laaja-alaisesti yllä toimintakykyä ja jaksamista arjessa. Kun on hyvä olla, on helpompi suunnitella elämää ja tuntea, että on ”oman elämänsä herra”. Positiivinen, sitkeä asenne elämässä voi jo itsessään auttaa ihmissuhteissa ja työelämässä: ”Mä kyllä näytän niille.”

Menestyminen opinnoissa tai työssä tukee toisaalta mielenterveyttä. On tärkeää voida tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön ja päästä hyödyntämään omia vahvuuksia ja osaamista. Työn lisäämä taloudellinen turva myös vähentää stressiä päivästä toiseen selviämisessä.

Menestyminen voi kuitenkin kertoa myös huonovointisuudesta. Tunteita voi tukahduttaa kiristämällä tahtia elämässä. Ahdistus pysyy poissa, kun suorittaa. Joskus tiukka aikataulu voi kertoa jopa pakonomaisesta ajattelusta, jossa paha olo pidetään poissa vaikka oman terveyden kustannuksella.

Elämässä tulee vastaan tilanteita, joita ei voi itse valita. Kukaan ei voi valita esimerkiksi lapsuuden perhettään. Jos joutuu kotona koko ajan pelkäämään tai huolehtimaan, voi olla, ettei aivoissa ole tilaa uuden opettelulle. Työttömyys ahdistaa monen ihmisen ja perheiden elämää. Samoin myös liian kovat vaatimukset työelämässä ja pelko työn menettämisestä koettelevat hyvinvointia. Kuka tahansa voi kohdata jossain elämän vaiheessa yllättävän kriisin, joka horjuttaa hyvinvointia.

Vaikeassa elämäntilanteessa ”menestystä” mitataankin erilaisin mittarein: kuka osaa turvautua muihin ihmisiin? Kuka pystyy puhumaan tunteistaan ilman, että alkaa säädellä niitä jollain toimimattomalla konstilla, esimerkiksi päihteillä? Kuka osaa surra? Kuka osaa näyttää myös heikkoutensa? Kuka pystyy ajattelemaan asioita ilman, että hätääntyy ja alkaa vältellä omia ajatuksiaan? Kuka selviää menetyksistä menettämättä itseään?

Kärsimyksessä ei ole mitään romantisoivaa, mutta jokaisen elämään kuuluu omat haasteensa ja surunsa.

Elämässä tarvitaan sekä kykyä tavoitella unelmia ja ahkeroida niiden eteen, että kykyä pysähtyä kuuntelemaan itseään esimerkiksi epäonnistumisten ja vaikeuksien keskellä. Surua tai kärsimystä ei voi aikatauluttaa. Hyvinvointi ja sitä myötä menestys on myös sitä, että ihminen antaa tunteiden tulla ja pystyy kohtaamaan tunteitaan läheisten ihmisten tai ammattilaisen tukemana.

Tavoitteena toimiva ja hyvinvoiva parisuhde

 

 

 

 

 

 

 

 

Parisuhde on yksi tärkeistä ja toivotuista ihmissuhteista elämässämme. Meillä on monia toiveita ja ajatuksia siitä, millainen toimiva ja onnellinen parisuhde on. Aina nämä ajatukset eivät käytännössä kohtaa. Elämme keskellä kiireistä ja kuormittavaa arkea, jossa parisuhteen hoito unohtuu helposti.

Harva meistä on synnynnäinen parisuhdetaitaja. Parisuhdetaitoihimme vaikuttavat monet asiat, muun muassa lapsuudenkodin kokemuksemme ja sen tunneilmapiiri, vanhempiemme antama malli ja sisaruussuhteet. Myös entisillä parisuhteilla ja kiinnostuksellamme parisuhdeasioihin on oma merkityksensä.

Parisuhteen hyvinvointi auttaa meitä jaksamaan arjen pyörityksessä. Kun koemme, että yhdessä kumppanin kanssa jaamme elämämme ja selviämme erilaisista sen tuomista haasteista, stressimme vähenee ja suhteemme vahvistuu. Parisuhdetaidot voidaan jakaa kahteen ryhmään; osata ylläpitää posititiivista tunneilmastoa parisuhteessa ja  osata ratkaista ristiriitoja.

Parisuhteen perustana on sitoutuminen, halu jakaa elämänsä toisen kanssa. Tieto siitä, että olemme sitoutuneita parisuhteessamme silloinkin, kun meillä on hankalaa, luo turvallisuuden tunnetta.

Mistä positiivinen tunneilmasto sitten syntyy? Se on hyvän haluamista toiselle, kiinnostusta kumppania ja hänen elämäänsä kohtaan. Parisuhteen tunneyhteyttä ylläpitää asioiden tekeminen yhdessä. Myös läheisyys, hellyys ja seksi vahvistavat tunneyhteyttä. Pienet päivittäiset eleet, kuten suukko, toisen huomioiminen tai jonkin positiivisen asian sanominen toiselle, lisäävät läheisyyden ja arvostuksen tunnetta. Silloin on myös helpompi löytää juuri meidän suhteellemme sopiva tapa ja määrä harrastaa seksiä.

Hyviin parisuhdetaitoihin kuuluu myös kyky kuunnella kumppania aidosti, rakentava keskustelu, rupattelu ja rauhoittuminen. Rauhoittumista tarvitaan, kun suuttumuksen, pettymyksen tai huolen tunnekuohu aikoo kaapata meidät valtaansa.

Toimivassa ja onnellisessa parisuhteessa tarvitaan positiivisen tunneyhteyden lisäksi ristiriitojen ratkaisutaitoja. Kaikissa parisuhteissa on ristiriitoja, ja niissä voidaan riidellä. Hyvinvoivassa parisuhteessa osataan kuitenkin erottaa toisistaan ne ristiriidat, jotka ovat ratkaistavissa ja ne joita ei voikaan ratkaista, vaan joiden kanssa on opittava elämään.

Ratkaisemattomat ristiriidat liittyvät usein kumppaneiden persoonallisuuseroihin kuten siihen, että toinen on siisti ja järjestelmällinen ja toinen on boheemimpi. Puolison perusominaisuuksia ei kannata yrittää muuttaa. On viisaampaa opetella yhdessä elämään niiden kanssa. On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka voimme muuttaa persoonallisuuttamme vain vähän, niin käyttäytymistämme voimme muuttaa paljon.

Jos emme omaa riittäviä parisuhdetaitoja, ajaudumme helposti ristiriitatilanteissa syyttelyyn, kritisointiin tai vuorovaikutuksesta vetäytymiseen. Tuhoisat vuorovaikutustaidot saavat meidät helposti jumiin, toistamaan samaa kaavaa riidoissamme. Olemme helposti molemmat sitä mieltä, että kumppanimme ei ymmärrä meitä. Koemme, että toiveemme ja tarpeemme eivät tule kuulluksi. Emme tunne itseämme arvostetuksi ja rakastetuksi.

Onneksi vuorovaikutustapoja voi oppia. Voimme saada työkaluja rakentavan palautteen antamiseen, kompromissien tekemiseen, toisen kuulemiseen ja arvostavan kulttuurin rakentamiseen parisuhteessa.

Onnellinen ja toimiva parisuhde antaa iloa elämäämme ja auttaa meitä voimaan hyvin henkisesti ja fyysisesti. Se vaatii työtä ja taitoja.

Jos koet tarvitsevasi työkaluja parisuhteesi hyvinvoinnin ja toimivuuden lisäämiseksi, tule Parisuhteen hyvinvointi -kurssille! Kurssin järjestää Väestöliiton Terapiapalvelut 21.4. ja 5.5.2018. Ohjaajina toimivat perheterapeutti, uusperheneuvoja Anne Huolman ja seksuaaliterapeutti Eriikka Sailo

Lisätietoa kurssista nettisivuillamme tai Anne Huolman, anne.huolman@gmail.com.

 

Saako rakkaasi olla oma itsensä?

”Ihmisellä on syvä tarve vastavuoroiseen suhteeseen, jossa hän voi löytää itsensä – ja toisen”, psykoanalyytikko Riitta Tähkä on todennut.

Ihminen kasvaa omaksi itsekseen läheisissä ihmissuhteissa. Paras pohja vauvan kehitykselle on vanhemman kyseenalaistamaton rakkaus ja läsnäolo. Vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin, rauhoittelee hänen hätäänsä ja ihailee häntä. Mitä enemmän lapsella on rakastavia kokemuksia, sitä paremmin hän pystyy kasvamaan omaksi, erilliseksi itsekseen – ja näkemään muut ihmiset sellaisina, kuin he ovat, omina yksilöinään.

Yksilöllinen puoliso vai ”apuminä”?

Lapsuuden kokemukset rakkaudesta heijastuvat myös aikuisiän parisuhteisiin. Tämä voi näkyä esimerkiksi seuraavalla kahdella tavalla:

Ensinnäkin, ihmisellä voi olla turvallinen olo oman itsensä kanssa ja sitä myötä turvallinen olo myös toisen kanssa. Turvallinen olo oman itsen kanssa auttaa nimittäin näkemään kumppanin selkeämmin sellaisena kuin tämä todellisuudessa on. Silloin esimerkiksi erimielisyydet eivät uhkaa omaa turvallisuuden tunnetta, vaan on helpompi hyväksyä, että kun on kaksi ihmistä, on myös kahdenlaisia ajatuksia, toiveita, tunteita ja tarpeita. Voidaan sanoa, että kumppanilla on silloin tilaa olla ”yksilöllinen oma itsensä”. Selvennän tätä esimerkillä:

Esimerkiksi jos kumppani ei jonain iltana jaksa halata tai jutella, henkilö kunnioittaa tätä ja pystyy antamaan tilaa toiselle. On turvallista luottaa kumppaniin ja olla terveellä tavalla riippuvainen hänestä. Ei tarvitse olla kuin ”löyhässä hirressä”, koko ajan varuillaan, että toinen voi kadota lopullisesti, jos ei nyt olla lähellä ja koko ajan yhdessä. Kumppanin erillään oleminen tai eri mieltä oleminen ei silloin suista ihmistä turvattomuuden tunteisiin. Kummankin tarpeille ja tunteille on tilaa. Parisuhde on silloin aidosti vastavuoroinen.

Toiseksi voimme käyttää läheisiämme tavallista enemmän omia tarpeitamme varten. Sanotaan, että oma rakas on silloin kuin ”apuminä”, ensi sijassa tasapainottamassa omaa olemistamme tai omia turvattomuuden tunteitamme. Voidaan ajatella, että ihmisen ”palapelistä” puuttuu yksi pala, ja hän tarvitsee kumppania täyttämään tuon puuttuvan kohdan. Kyse ei ole silloin ensisijassa rakkaudesta vaan omasta tarpeesta kokea itsensä kokonaiseksi. Esimerkiksi jos kumppani kaipaa hetken rauhaa työpäivän jälkeen, saatamme suuttua ja pakottaa häntä: nyt sinä olet minua varten, nyt kyllä jutellaan ja halataan. Parisuhteesta puuttuu silloin aito vastavuoroisuus. Kumppanilla ei ole mahdollisuutta kuunnella omia tarpeitaan ja ilmaista niitä itselleen sopivassa tahdissa. Ihminen voi kokea, että pakottaminen on ainoa keino saada yhteys kumppaniin. On vaikea luottaa siihen, että kumppani kyllä kömpii kainaloon, kun hän on valmis siihen – ja että kumppani on aina turvana, vaikkei hän olisikaan heti saatavilla.

Kaikissa parisuhteissa on kumpaakin näistä. Kukaan ei voi olla vain ehyt, oma itsensä ja sitä myötä nähdä oma kumppani joka hetki yksilöllisenä ihmisenä, jolla on omat tarpeensa. Kuitenkin joidenkin on helpompi sietää oman kumppanin erillisyyttä kuin toisten.

Erillisyys tulisi myös erottaa vetäytymisestä. Vetäytyminen saa kenet tahansa reagoimaan ja hakemaan jopa epätoivoisesti yhteyttä toiseen. Toisaalta pakottava suhtautuminen voi lisätä kumppanin halua vetäytyä ja ottaa omaa tilaa.

Menetystilanne voi paljastaa

Pohjimmainen kykymme erillisyyteen näkyy siinä ihmissuhteessa, joka on meille kaikkein merkityksellisin. Voimme kokea toimivamme hyvin vaikka töissä tai tuttavien kanssa, mutta parisuhde saattaa tuoda esiin syvällä olevan vaikeuden olla kokonainen, erillinen itsensä.

Erityisesti ero- ja menetystilanteissa voi tulla esiin se, mitä kumppani on meille edustanut: yksilöllistä ihmistä vai ”apuminää”. Voit pohtia vaikka aikaisempia erotilanteita elämässäsi. Jos kumppani on saanut olla oma itsensä, oma yksilönsä, selviämme rankasta suruprosessista paremmin. Voimme pitkällä tähtäimellä pystyä suremaan menetystämme.

Jos kumppani on edustanut meille jotain sellaista, mikä puuttuu meistä itsestämme – jos olemme ikään kuin käyttäneet häntä oman sisäisen tasapainomme ylläpitämisessä – menettäminen on entistä vaikeampaa. Yksin oleminen voi ahdistaa silloin kahta kauheammin, koska ihminen kokee menettäneensä osan itsestään toisen mukana. Silloin voi nousta tarve korvata menetetty kumppani mahdollisimman nopeasti esimerkiksi uudella parisuhteella. Kuten sanottu, kaikkiin parisuhteisiin liittyy myös näitä jälkimmäisiä tunnelmia.

Uusi mahdollisuus

Vastavuoroinen ihmissuhde ei synny pakottamisesta. Kun ihminen oivaltaa, että rakkaalla on omat tarpeet ja tunteet, voi syntyä syvempi rakkaussuhde. Kun olet utelias ja valmis kuuntelemaan, löydät ehkä suuremman aarteen kuin mitä osasit edes toivoa. Väärinkäsitykset vähenevät, kun pystyt erottamaan omat pelkosi kumppanisi ajatuksista. Kaikki se mielenkiintoinen ja uusi maailma voi löytyä ihan vierestäsi.

Lähteet:

Tähkä, R. (2005) Erillisyydestä ja vastavuoroisuudesta. Teoksessa: Saarinen, Lehtonen, Miettinen & Rajala (toim.) Pintaa syvemmälle. Itä-Suomen Psykoterapiayhdistyksen 25-vuotisjuhlakirja. Helsinki: Yliopistopaino, 2005.

Tähkä, V. (1993) Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. WSOY.

 

Avoimena elämän kudelmassa

Miten monesti elämässä olemmekaan vastakkain sen kanssa, että elämä tuo tullessaan asioita, joita emme siihen toivoneet? Se voi olla lapsettomuus, työttömyys, mielenterveyden horjuminen, läheisen menetys, ristiriidat puolison tai vaikka lapsen kanssa. Kamppailemme siinä ristitulessa, että emme halunneet tai toivoneet tuota asiaa elämäämme. Saatamme kiukutella kuin pieni lapsi, yrittää kaikin keinoin saada aikaan muutosta. Tuskailemme, vaivumme synkkyyteen ja toivoisimme, että tapahtumat voisivat olla vain pahaa unta. Kapinoimme elämän tapahtumia vastaan. Kukin omalla tavallamme.

Jo nuoruudestani muistan tuntemattoman tekijän tyyneysrukouksen, jossa pyydetään tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voi, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Kuulostaa helpolta, mutta ei niin yksinkertaista toteuttaa.

Mikä voisi auttaa meitä sopeutumaan ja ehkä hyväksymäänkin asioita, joita elämäämme tulee toivomattamme? Monesti ihmiset vastaavat, että aika. Tähän liittyy tietty totuus, koska asiat muuttuvat, tulee vastaan toisenlaisia asioita ja ne, jotka olivat aiemmin merkityksellisiä, eivät sitä enää ole. Tieto asioiden muuttumisesta ei kuitenkaan välttämättä auta meitä, kun olemme keskellä ei-toivottua asiaa ja tuntuu, että selviääkö siitä koskaan tai epäilee, onko valoa nähtävissä minkään nurkan takana.

Kipua lisää kapinointi asiaa vastaan. Mitä jos voisinkin vain lähestyä asiaa hyväksyvän läsnäolon kautta? Hyväksyä, että näin tapahtuu minulle nyt. Asettua tarkkailijan rooliin sisälläni. Mitä tunteita huomaan sen herättävän minussa? Mitä ajatuksia huomaan sen nostavan mieleeni? Miltä se tuntuu kehossani? Mitä kaikkea tässä on läsnä? Mitä kaikkea on sen kivun takana, mitä tunnen? Mitä tarpeita kätkeytyy sen taakse? Voinko antaa tunteiden tulla, ajatusten virrata sisään ja ulos, puhaltaa ne pois.  Voinko antaa tuntemusten olla sellaisia kuin ne ovat? Voinko löytää itsestäni kohdan, joka voisi lohduttaa sisäisesti minua? Mitä se hyväksyvä ja lohduttava kohta sanoisi? Miten se lempeästi auttaisi minua olemaan kipuni kanssa niin kauan, että kipu tulee nähdyksi, kuulluksi ja tunnetuksi. Sen jälkeen sen voima raukeaa, kun en enää taistele vastaan. Uskallan kokea sen, antaa sen olla ja lopulta muuttaa muotoaan.

Läsnäolo asioille, joita emme ole toivoneet elämäämme, ei ole helppoa. Se on kuitenkin myös mahdollisuus. Portti, jonka kautta voimme oppia itsestämme ja toisistamme lisää, sallia elämän tapahtua, löytää ne asiat joihin voimme vaikuttaa ja kykyä hyväksyä ne mitä emme voi muuttaa. Portin kautta voimme päästä myös uudenlaisten asioiden äärelle, löytää sen mitä portin kautta on mahdollista löytää. Aina avautuu myös mahdollisuus jollekin uudelle. Se voi olla pienikin asia ja yllättävästä suunnasta, vaikka uuden puolen tai kyvyn löytyminen itsestä, sellainen jonka olemassa oloa ei ennen tapahtunutta tiennyt.

Elämän kudelmaan kuuluvat kaikki värit, nekin joita emme saaneet itse valita. Kukaan ei estä meitä kuitenkaan sekoittamasta annettuja värejä, etsimästä niiden sekoituksista kauniimpia sävyjä tai maalaamasta niillä upeaa taulua, jossa lopulta jokaisella väripilkulla ja sävyllä on oma roolinsa, tehtävänsä, jota ilman teos ei olisi juuri se teos.

Sanna Nojonen
Psykoterapeutti, mindfulness -ohjaaja
Väestöliiton terapiapalvelut

Tutustu Väestöliiton terapiapalveluihin ja varaa aika. Nettiajanvaraus.

Itkevä huilu – musiikkiterapia tunnetyöskentelyn apuna

”Vuosia sitten elin vaikeaa elämäntilannetta. Arjessa löytyi haasteita, kärsin unettomuudesta ja päivisin vaivasi levottomuus, vaikka en osannut nimetä yksittäistä syytä siihen, mikä mieltäni painoi.
Eräänä iltana kotona ollessani kuuntelin soittolistaa mielimusiikistani. Yksi kappale kiinnitti huomioni ja yhtäkkiä minusta tuntui, että kuulemani musiikki vastasi juuri sitä, mikä sisälläni oli kaihertanut jo jonkun aikaa. Kappaleessa ei ollut sanoja, ja silti minusta tuntui että se kertoi minulle niistä asioista joita olin pitänyt sisälläni. Musiikissa kuulin omat tunteeni, juuri ne joista en ollut saanut selvyyttä ja jotka pitivät minua valveilla öisin. Laitoin volyymia kovemmalle ja itkin kappaleen mukana kaiken sen, jota olin tukahduttanut ja jonka vihdoin onnistuin päästämään ulos. Jälkikäteen olo oli helpottunut ja kevyt. Seuraavan yön nukuin kuin tukki.”

Musiikista voi löytää oman tunnetilansa

Joidenkin musiikkikappaleiden piirteet tuntuvat vastaavan juuri sitä, mikä itsellä on elämässä menossa, niin iloissa kuin suruissa. Joskus ihminen ei ymmärrä omaa tunnettaan ennen kuin yhtäkkiä kuulee ja tunnistaa sen musiikissa. Musiikin avulla voi käsitellä sisäistä ulkoisena ja ulkoista sisäisenä. Esimerkiksi kuunnellessa musiikkia voi kappaleesta löytää omaa tunnetilaa vastaavia elementtejä ja samaistaa omat tunteensa niihin. Silloin sisäinen asia, joka on tullut kuultavaksi, on helpompi tunnistaa ja käsitellä.

Musiikin välityksellä on myös mahdollista kommunikoida sellaisia asioita, tunteita ja kokemuksia, joille ei välttämättä löydy sanoja tai joista on vaikea puhua. Musiikki on sanaton kieli ja tunteita viestittäessä sen avulla voi kertoa enemmän kuin mitä sanoilla olisi mahdollista ilmaista.

Musiikin hyödyntäminen vuorovaikutuksen välineenä

Musiikkiterapiassa hyödynnetään musiikin parantavia, terapeuttisia elementtejä. Musiikki vaikuttaa meihin psyykkisesti ja fyysisesti. Se liikuttaa mieltä, herättää muistoja, lievittää stressiä, aktivoi tai rauhoittaa. Musiikin hyödyntäminen voi olla terapeuttista ja itsehoidollista, esimerkiksi silloin kun harrastaa musiikkia, käy soitto- tai laulutunneilla.

Musiikkiterapiassa on kuitenkin aina mukana kolme osatekijää; asiakas, musiikki ja koulutuksen saanut musiikkiterapeutti, joka vastaa hoitoprosessista. Asiakas ja terapeutti kommunikoivat keskenään musiikin välityksellä ja puheen sijasta musiikin kuunteleminen, soittaminen tai laulaminen voi toimia vuorovaikutuksen välineenä. Asiakas hyödyntää musiikin eri elementtejä työstääkseen tunteitaan ja lisätäkseen itsetuntemustaan luottamuksellisessa suhteessa terapeuttiin.

Musiikkiterapiassa musiikki ei kuitenkaan ole itse tarkoitus, vaan sitä voidaan käyttää terapeuttisen keskustelun ohella silloin, kun asiakkaan on vaikea ilmaista itseään sanoin tai halutaan avata kanavia unohdettuihin muistoihin tai tiedostamattomiin tunteisiin. Musiikki on siis väline, eikä asiakkaan tarvitse osata soittaa tai laulaa tullakseen musiikkiterapiaan. Voi olla, että terapiassa musiikkia esimerkiksi kuunnellaan ja asiakas saa rakentaa omaa elämäntarinaansa kappalevalintojensa kautta.

”Humisevan huiluni huulille nostin,
sormet ne sousi ja säveltä toisti.
Suru suli, virisi virsien tulva,
ihana aurinko sieluuni loisti,
ja huiluni ilosta itki.”

runon teksti: Larin-Kyösti

Väestöliiton terapiapalveluissa on tarjolla myös musiikkiterapiaa. Tutustu palveluihin ja varaa aika. Nettiajanvaraus.

Oletko ”ajeeraaja”?

Kumpi seuraavista on sinulle tyypillisempi toimintatapa, kun jokin tilanne tuntuu hankalalta: 1) mietit ennen kuin toimit 2) toimit, ennen kuin mietit. Mikäli valitsit jälkimmäisen, saatat olla ajeeraaja.

Tämä on toki kärjistys. Kaikista meistä saattaa joskus tuntua siltä, että jotain mielessä olevaa tunnetta tai asiaa on vaikea sietää. Voimme huomata jälkikäteen, että toimimme miettimättä lainkaan. Toimintaan keskittyminen voi kuulua myös sokkireaktioon, mutta silloin tunteet tulevat yleensä jälkikäteen. Toisinaan tunteiden käsittely toiminnan avulla voi jäädä ihmiseltä itseltään tiedostamattomaksi. Ajeeraaminen voi siis olla selviytymiskeino, jota ei itse tunnista lainkaan.

Ajeeraus tarkoittaa jonkin mielessä olevan käsittelemistä ulkoisella toiminnalla. Tätä kuvaa myös termin englannin kielinen versio ”acting out”. Jonkin asian kokeminen korvataan toiminnalla ja tekemisellä. Ajeeraus on tapa käsitellä tunteita, joiden ääreen on vaikea pysähtyä. Ajeeraamalla asiat ja tunteet voivat jäädä käsittelemättä.

Ajeerausta on monenlaista. Jo sanonnan mukaan ihminen voi esimerkiksi juoda tai syödä suruunsa. Esimerkiksi nopeat päätökset voivat kertoa ajeeraamisesta. Samoin suorittaminen työ- tai perhe-elämässä voi pitää tunteet loitolla.

Ajeerauksen vastakohta on tunteiden kokeminen. Siihen kuuluu tunteiden käsitteleminen ennen toiminnallisia ratkaisuja. Tällaista tunteiden tutkimista voi olla henkilön omat pohdinnat tai esimerkiksi tunteista puhuminen yhdessä jonkun kanssa. Omaa toimintaa pohtiessa voi joskus löytää tietyn kaavan, jolla ajautuu ajeeraamaan hankalilta tuntuvissa tilanteissa. Se, mikä on hankalaa kenellekin, on yksilöllistä.

Erotilanteissa ajeeraaminen on hyvin yleistä. Silloin tunteet tuntuvat usein sietämättömiltä ja niitä haluaisi vältellä. Jollekulle jo puolison harkitsemattomat erouhkailut laukaisevat toimintaketjun: täytyy äkkiä katsoa, minkälaisia asuntoja on tarjolla, mielessä voi olla jo suunnitelma siitä, kumpi saa mitkäkin lautaset ja mukit, joku ehtii jo treffipalstallekin riidan seurauksena. Pettäminen voi joskus olla ajeerausta, jos ihminen ei pysty käsittelemään omia tunteitaan, joita parisuhteessa herää.

Toiminta ei toki automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen ei käsittelisi tunteitaan. Omaa mieltä voi selvittää myös toiminnan kautta tai sen ohessa. Rakentava toiminta auttaa tilanteen käsittelemisessä, toisin kuin ajeeraus. Rakentava toiminta ei ole tunteiden tukahduttamista. Toiseksi rakentava toiminta ei satuta itseä eikä toisia, kuten esimerkiksi liiallinen päihteidenkäyttö. Ajeeraus voi vaikeuttaa ihmissuhteiden muodostumista ja niiden ylläpitämistä.

Ajeeraus helpottaa hetkellisesti, mutta se ei useinkaan kehitä ihmistä – ainakaan hankalan tilanteen tai tunteen osalta. On mahdollista oppia uusia tapoja käsitellä tunteita. Mitä tulee tunteisiin tutustumiseen, meistä jokaisella riittää siinä sarkaa loppuelämäksi. Joihinkin tunteisiin tutustuminen yksin voi tuntua pelottavalta, mutta turvallisissa ihmissuhteissa, ystävyys- tai esimerkiksi parisuhteessa, voi olla helpompi tutustua myös hankalilta tuntuviin tunteisiin. Tunteisiin tutustuminen voi pitää sisällään esimerkiksi omien tunteiden tunnistamista, tutkimista, sietämistä ja tunteiden jakamista puhumalla toiminnan sijaan.

Voit pohtia seuraavia kysymyksiä:

1) Minkälaiset tilanteet tuntuvat sinusta erityisen hankalilta? Mitä esimerkiksi pelkäät?
2) Minkälaisia toiminnallisia selviytymiskeinoja sinulla on?
3) Auttavatko ne sinua?
4) Miten nämä toiminnalliset keinot vaikuttavat ihmissuhteisiisi?

Hyvä itsetunto voi suojata parisuhderiidoilta

Teimme kerran pysäyttävän harjoituksen tunnekeskeisellä pariterapiakurssilla. Kokeilimme pareittain, miltä ”nalkuttaminen” tuntuu. Minä esitin puolisoa, joka otti vastaan kritiikkiä kumppaniltaan. Harjoitus toistettiin kaksi kertaa: ensimmäisellä kerralla hoin mielessäni, että olen riittämätön ja huono puoliso. Toisella kerralla ajattelin kritiikkiä kuunnellessani, että olen riittävä ja kelpaava, hyvä puoliso.

Riittämättömyyden tunteessa oli raskasta kuunnella kritiikkiä. Tunsin olevani surkea ja epäonnistunut. Olisi tehnyt mieli puolustautua ja tiuskaista takaisin. Ehkä parasta olisi ollut vain päästä pois tuosta tilanteesta. Huokailin hiljaa itsekseni ja tunsin epätoivoa. Hartiani lyyhistyivät, ja tuijotin levottomasti seiniä.

Toisessa harjoituksessa ajattelin olevani ihana kumppani. ”Olen riittävä ja hyvä.” Tällä kertaa kritiikki ei saanutkaan minua tuntemaan itseäni huonoksi. Tunsin, kuinka ryhtini suoristui, ja koko kehoni kasvoi. Sanoin ”puolisolleni”, että ei hätää, kyllä tämä tilanne tästä selviää. Minä autan. Älä huoli. Katsoin ”puolisoani” ja tunsin olevani vakaa kuin kallio. Harjoitus oli silmiä avaava. Koin lyhyessä hetkessä kaksi täysin päinvastaista tunnetta, vaikka ”puolisoni” viesti oli sama kummassakin tilanteessa. Kokemus oli erilainen myös ”puolisolleni”: sen sijaan, että tuijottelin seiniä, otin yhteyden häneen, ja hänkin rauhoittui.

Oma minäkäsitys vaikuttaa tunnetasolla siihen, pystyykö ihminen ottamaan vastaan kritiikkiä tai tyytymättömyyttä. Riittämättömyyden tunteessa kaikenlainen kritiikki, rakentava tai ei, on uhka omalle itsetunnolle. Kritiikki ikään kuin vahvistaa kielteisiä tunteita omasta itsestä.

Riittämättömyyden tunne voi olla peräisin jo lapsuudesta tai nuoruudesta. Ihminen on saattanut kokea esimerkiksi isän, äidin tai vaikka kavereiden kanssa, että hän on vääränlainen ja riittämätön. Parisuhteessa riittämättömyyttä tunteva pyrkii suojaamaan itsetuntoaan eri tavoin puolustautumalla, esimerkiksi vetäytymällä tai hyökkäämällä.

Kritiikin vastaanottaminen ei toki ole mukava tilanne kenellekään. Itsevarma puoliso kuitenkin tietää pystyvänsä vastaamaan kumppanin tarpeisiin eikä ensimmäiseksi kyseenalaista omaa itseään. Tässä kohdassa on kuitenkin tärkeää sanoa: henkinen väkivalta, kuten persoonaan menevä arvostelu, on eri asia kuin tyytymättömyydestä kertominen tai rakentava kritiikki parisuhteesta. Henkinen väkivalta satuttaa ja syö kenen tahansa itsetuntoa.

Parisuhderiita leimahtaa helpommin, jos kumppani koskettaa toisen kipupistettä. Riittämättömyyden tunne voi olla tällainen kipupiste. Kritisointi ja ”nalkuttaminen” osuvat usein kumppanin riittämättömyyden tunteisiin, vaikka kritisoiva osapuoli ei välttämättä olekaan tästä tietoinen. Omia kipupisteitä onkin tärkeää voida jakaa kumppanille.

Voit pohtia, miten sinä näet itsesi silloin, kun saat kritiikkiä puolisoltasi. Näetkö itsesi riittävänä vai riittämättömänä?

Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi seuraavat kysymykset:

1) Mitä sinussa tapahtuu, kun kumppanisi kritisoi sinua tai toimintaasi? Pohdi, minkälaisia ajatuksia, tunteita ja kehollisia reaktioita sinulla on siinä tilanteessa.

2) Mikä on selviytymiskeinosi, kun tunnet näin? Mitä teet silloin, kun saat kritiikkiä puolisoltasi?

3) Onko riittämättömyyden tunne sinulle tuttu lapsuuden tai nuoruuden ihmissuhteistasi?

4) Voisitko kertoa näistä pohdinnoista kumppanillesi?