Kiitollisuus auttaa parisuhdetta kestämään

Flickr, Marco40134

Pitkässä parisuhteessa kumppanista voi tulla itsestäänselvyys. On hyvä pysähtyä huomaamaan oma kumppani ja arvostaa häntä arjen kiireen keskellä. Joskus elämä huolehtii tästä pysähtymisestä. Yllättävä kriisi omassa tai vaikka jonkun läheisen elämässä voi havahduttaa arvostamaan omaa kumppania. Tutkimukset osoittavat, että parisuhteessa on tärkeä voida myös itse tietoisesti pysähtyä ja olla kiitollinen omasta kumppanista.

Hyvän kumppanin löytämisessä voidaan painottaa psykologista ja tieteellistä puolta sekä henkilöiden omaa aktiivisuutta. Näinhän se on, ettei kumppaninvalinta ole pelkkää sattumaa tai kohtalon oikkua. Toisaalta elämään liittyy aina myös hallitsemattomuus. Se, että olet juuri oman kumppanisi kanssa, on aina sattumaakin. Elämän sattumanvaraisuuden tiedostaminen voi lisätä kiitollisuuden tunteita omaa kumppania kohtaan. Ehkä teidänkin rakkaustarinaanne liittyy tapahtumia, joissa esimerkiksi ensitapaamisenne oli hiuskarvan varassa? Tai ehkä kumppanissasi on jokin erityinen asia, jonka vuoksi koet yhteyttä häneen?

Tutkimukset osoittavat, että kiitollisuus omasta kumppanista on keskeinen tekijä parisuhteen kestävyydessä. Kiitollisuus synnyttää ”anteliaisuuden kehän”: 1) ihminen huomaa oman kumppaninsa arvon 2) hän motivoituu pitämään kumppanistaan enemmän ”kiinni” 3) hän huomioi kumppania ja kuuntelee kumppaniaan enemmän 4) kumppani tuntee sitten itsensä arvostetuksi 5) kumppani tuntee kiitollisuutta toisesta 6) kun kumppani tuntee kiitollisuutta, hän alkaa huomioida toista enemmän. Kiitollisuus omasta kumppanista saa sinut siis herkemmin vastaamaan kumppanisi tarpeisiin. Tutkimukset osoittavat kiitollisuuden olevan motivoiva voima, joka lisää tyytyväisyyttä parisuhteeseen ja syventää tunneyhteyttä parin välillä.

Kiitollisuus ei tarkoita sitä, että vaikeudet sivuutetaan tai että täytyisi väkisin ”lietsoa” itseä kiitollisuuteen, vaikka olisit tyytymätön parisuhteeseesi. Hankalat asiat täytyy toki tunnistaa ja käydä läpi, jotta ne eivät jää kalvamaan. Jokaisessa parisuhteessa on omat akilleenkantapäät, mikään suhde ei ole täydellinen. Mutta ehkä hankalien asioiden keskellä on myös jotain hyvää, minkä vuoksi vielä olet tässä parisuhteessa? Voit aloittaa ”anteliaisuuden kehän” myös toisesta suunnasta: muutoksen tekeminen ja toisen aito huomioiminen voivat lisätä kiitollisuutta parisuhteessa. Jos parisuhteessa on vakavaa turvattomuutta, kuten väkivaltaa, kiitollisuus tai väkivaltatilanteiden välissä tapahtuva ”hyvittely” eivät voi luoda todellista läheisyyttä ja turvallisuutta.

Ihmisessä herää kiitollisuutta kumppania kohtaan silloin, kun hän kokee kumppanin todella ajatelleen häntä. Jokainen ihminen tarvitsee kokemuksen siitä, että hän on toisen mielessä. Kiitollisuus ja toisen huomiointi menevät yksittäisiä ”niksejä” ja tekoja syvemmälle. Tärkeää ei ole vain se, että huomioi toista – vaan että toinen on ollut mielessäsi juuri hänenä, ainutlaatuisena kumppaninasi.

Mistä sinun kumppanisi pitää? Miten voisit huomioida häntä tavalla, jonka juuri hän ymmärtää? Jos kumppanisi rakastaa tiettyä välipalaa työmatkallaan, voisitko sujauttaa sellaisen hänen laukkuunsa? Tai jos hän stressaantuu ruoanlaitosta, voisitko huomioida häntä siinä? Arjen huomionosoitusten ei tarvitse olla järin romanttisia, jos se ei ole tyyliäsi. Tärkeintä on, että kumppanisi huomaa sinun kuulevan hänen tarpeitaan ja ymmärtävän hänen mieltään, tykkäämisiään, inhokkejaan ja unelmiaan.

Omaan kiitollisuuden tunteeseen virittäytymisessä voi auttaa vaikka ensikohtaamisenne muisteleminen.  Mihin ihastuit puolisossasi? Mistä pidät hänessä erityisesti? Minä hetkenä tiesit, että tämän ihmisen kanssa haluat jakaa elämääsi?

Miten voisit osoittaa tänään kiitollisuutta kumppanillesi siitä, minkälainen ihminen juuri hän on?

Lähteet:

Algoe, S., Gable, S. & Masiel, N. (2010) It’s the little things: Everyday gratitude as a booster shot for romantic relationships Personal Relationships, 17 (2), 217-233 DOI: 10.1111/j.1475-6811.2010.01273.x

Gordon, A. M., Impett, E.A., Kogan, A., Oveis, C. & Keltner, D (2012). To have and to hold: gratitude promotes relationship maintenance in intimate bonds. Journal of personality and social psychology, 103 (2), 257-74.

Sinkku, tyydytkö rakkauden rippeisiin?

Joissain tapailusuhteissa ”pallo” on aina toisella osapuolella. Treffit ja tapaamiset toteutuvat vain toisen ehdoilla, ja pelin henki on ”ota tai jätä”. Tiiviimpää yhteydenpitoa ja suhteen syvenemistä toivova osapuoli tyytyy rakkauden rippeisiin. Voi tuntua pienemmältä riskiltä tyytyä vähempään, kuin ilmaista omia tarpeita ja ottaa riski jäädä yksin. Toisaalta myös etäisyyttä vaaliva osapuoli voi suojella itseään torjunnalta. Pelko voi olla sama kummallakin, vaikka selviytymiskeino on erilainen.

Tietynlainen jännitys tai etäisyys kuuluu jokaisen tapailusuhteen alkuun. On tärkeää saada aikaa omille ajatuksille ja antaa ”happea” toisellekin. Kun huomaa kaipaavansa toista, ihastuksen ja kiintymyksen tunteet voivat vahvistua. Parisuhteessa tarvitaan sekä läheisyyttä että erillisyyttä.

Joskus pelot, kuten torjutuksi tulemisen pelko, voivat kuitenkin saada ihmisen toimimaan omia arvojaan ja tulevaisuuden haaveitaan vastaan. Kaipuu ja pelko voivat kietoutua tiiviisti yhteen. Jokin osa ihmisestä kaipaa rakkautta enemmän kuin mitään muuta, ja jokin toinen osa puolestaan pelkää sitä – enemmän kuin mitään muuta, ja haluaa väistää suhteen syvenemistä. Moni voi tunnistaa sisäisen ristiriidan, mutta sitä voi olla hankala käsitellä.

Tämä voi näkyä esimerkiksi siten, että parisuhdetta kaipaava ihminen alkaakin vetäytyä ja ahdistuu, kun suhde voisi syventyä. Toinen sinkku, kenelle parisuhde on tärkein asia elämässä, valitseekin puolison, jolle tärkeintä on työ tai kaverit. Kolmas, julkista yhdessäoloa ja sitoutumista kaipaava sinkku voi esimerkiksi deittailla sellaista henkilöä, joka ei ole kiinnostunut tutustumaan hänen läheisiinsä tai ei halua tulla nähdyksi yhdessä. Saavuttamaton rakkaus voi tiedostamattomalla tavalla tuntua turvallisemmalta kuin läheinen parisuhde.

Hylätyksi tulemista pelkäävällä on usein kielteisiä uskomuksia omasta itsestään: ”jos olen sellainen, kuin oikeasti olen, toinen ei kestä minua ja lähtee”. Tiedostamattaan sinkku voi toteuttaa pelkoaan tapailemalla ihmisiä, joiden kanssa ei ole turvallista ilmaista omia tarpeita – ja näin oma kielteinen uskomus itsestä pysyy yllä. ”Minut jätetään aina, en kelpaa kenellekään.” Rakkauden rippeisiin tyytyvä sinkku voi odottaa, että toinen osapuoli tekee päätöksen myös tapailusuhteen loppumisesta – sen sijaan, että hän pohtisi, voiko hän itse hyvin suhteessa.

Tässä välissä on hyvä muistuttaa, että rakkauden rippeet eivät ole itsessään huono asia. Kukin voi hakea sellaista rakkautta, mikä tuntuu itsestä riittävältä ja omaan elämään sopivalta. Jonkun rakkauden rippeet ovat toiselle juuri sopiva määrä läheisyyttä ja sitoutumista. Riittävää sitoutumisen määrää ei voi kukaan määrittää ulkopuolelta. Se on aina henkilökohtainen kysymys. Omaa itseä on lupa suojata sellaiselta läheisyydeltä, joka tuntuu ahdistavalta tai kahlitsevalta.

Jos tapailusuhteet yksi toisensa jälkeen tuntuvat epätyydyttäviltä, silloin on hyvä pohtia asiaa. Läheistä rakkaussuhdetta kohti voi olla pelottavaa mennä, sillä se voi valaista omatkin säröt. Omia pelkoja ei ole helppoa tiedostaa ja voikin tuntua helpommalta keskittyä kumppaniehdokkaaseen ja siihen, mitä tämä haluaa, kuin kohdata omia tunteita.

Kumpikaan rakkauden rippeistä elävä osapuoli ei ole toistensa uhreja, vaan kumpikin tuntee omista syistään vetoa tällaiseen asetelmaan. Rakkauden rippeissä ”riutuva” valitsee itse, että hän jää tapailusuhteeseen, jossa hänen tarpeensa sivuutetaan. Tämä ei toki tunnu omalta valinnalta. Tarve jäädä suhteeseen voi olla hyvin pakottava, koska pinnan alla pelot voivat olla tiedostamattomia. Ihastuksen tunteita ei tietoisella tasolla voi valita.

Rakkauden rippeet voivat myös lohduttaa, tuoda lämpöä ja läheisyyttä sillä välin, kun pysyvämpää tai tiiviimpää parisuhdetta ei ole vielä löytynyt. Rakkauden rippeistä nauttiessa tai niissä riutuessa on kuitenkin tärkeää tiedostaa kummankin osapuolen odotukset ja tarvittaessa puhua niistä ääneen. Jos toinen odottaa rippeistä kasvavan vuosisadan rakkaustarinan, ja toinen hakee pientä lohtua tai laastarisuhdetta, seurauksena voi olla särkynyt sydän.

Onkin hyvä kysyä, onko oma tapa deittailla linjassa omien haaveiden ja toiveiden kanssa. Keskeistä on ”positiivinen aggressio”, eli uskallus pitää omista unelmista kiinni ja toisaalta kyky laittaa rajoja.

Kumpi tunne ohjaa sinua enemmän rakkaussuhteissasi, pelko vai kaipuu? Minkälaisessa tapailusuhteessa sinun olisi turvallista olla? Mikä on sinulle riittävä määrä sitoutumista?

Onko sinulla pelastajasyndrooma?

businessman in superhero costume with heartbeat

Joillain ihmisillä on tapana ajautua parisuhteissaan hoivaajiksi tai pelastajiksi. Tätä taipumusta on nimitetty esimerkiksi ”pelastajasyndroomaksi” tai ”valkoisen ritarin syndroomaksi”. Pelastamista voi olla monenlaista, ja useimmat meistä tunnistavat itsessään joitain pelastajan piirteitä: joku voi esimerkiksi laittaa omat tarpeensa syrjään ja omistautua kokonaan kumppanin ja perheen tarpeille. Yksi tunnistaa olevansa sitten ”marttyyri”, kun kuitenkin harmistuu vastuun määrästä ja kokee epäreiluutta. Toinen pelastajasyndroomaa poteva puolestaan voi hakeutua parisuhteeseen, jossa hän ymmärtää kumppanin huonoa käytöstä kerta toisensa jälkeen, hoivaten, huolehtien ja puolustellen kumppanin käyttäytymistä muille ihmisille.

Traumaattisia kokemuksia kokeneille on tavallista käsitellä omia, sietämättömältä tuntuvia tunteita näkemällä ne jossakussa toisessa. Traumaattisessa tilanteessa ihminen kokee itsensä usein avuttomaksi ja kykenemättömäksi. Pelastajasyndroomassa ihminen heijastaa nämä omat, kipeät tunteensa kumppaniin. Kun kumppani on avuton ja kyvytön, ihmisen ei tarvitse nähdä itseään sellaisena. Hän ikään kuin ulkoistaa itsensä omasta traumastaan ja hoitaa sitä hoivaamalla kumppaniaan. Hän voi nähdä itsensä näiden ”heikkouksien” yläpuolella.

Pelastajasyndroomassa pelastaja yrittää oikeastaan auttaa itseään – hän pelastaa itseään pelastamalla kumppaniaan. Hoivaava rooli on voinut olla selviytymiskeino omassa lapsuuden perheessä, jossa lapsen tarpeille ei ole ollut tilaa. Lapsella ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä pelastajaksi. Esimerkiksi vanhempien riitoja sovittelevat lapset saattavat herkästi kärsiä aikuisena pelastajasyndroomasta – heidän osakseen voi parisuhteessakin tulla pyrkimys rauhoittaa tilannetta ja ajatella ensisijassa kumppanin tarpeita.

Hoivaaminen voi olla hyvin tyydyttävää, ja siitä voidaan antaa positiivista palautetta läpi elämän. Moni kehuu hoivaajaa jo lapsena: olet niin reipas, huomioonottava, kiltti. Koulussa palkitaan hymytytöt ja -pojat, ja ystävätkin arvostavat, kun jollekulle voi soittaa vaikka keskellä yötä. Moni pelastaja potee kaikkivoipuuden tunnetta. ”Nuo eivät pärjäisi ilman minua.” On palkitsevaa kokea olevansa tarpeellinen ja korvaamaton. Oma identiteetti ja tarkoitus elämässä löytyvät olemalla se olkapää, joka aina jaksaa ja jaksaa.

Kaikki hoivaaminen ei toki kerro siitä, että henkilöllä olisi pelastajasyndrooma. Elämässä tulee vastaan tilanteita, jolloin oma kumppani tarvitsee erityistä hoivaa tai apua. Parisuhteeseen kuuluu molemminpuolinen luottamus siitä, että toinen on tukena, kun häntä tarvitsee. Yleisesti ottaen hoivatuksi tuleminen on ihmislajin keskeinen keino selvitä hengissä, erityisesti lapsena, vanhuksena ja hankalissa elämäntilanteissa, kuten sairastaessa.

Pelastajasyndroomasta on kyse silloin, kun ihminen ei tunnista omia tarpeitaan eikä kohtaa niitä. Hoivaaminen on silloin ensisijassa hoivaajan oma ”defenssi” eli selviytymiskeino elämässä. Joku saattaa hoivata ja puuttua muiden asioihin silloinkin, kun toinen ei kaipaisi hoivaamista. Omien vihan tunteiden haltuunotto ja hyötykäyttö ovat keskeisiä pelastajasyndroomasta toipumisessa: huolehdin siitä, että minua ei kohdalla kaltoin. Pidän kiinni rajoistani. Annan itselleni luvan olla pettynyt ja vihainen kokemistani laiminlyönneistä.

Pelastajasyndroomasta toipuminen edellyttää myös kykyä surra omia traumaattisia kokemuksia. Sovittelijan ja pelastajan rooli oli ainoa mahdollinen selviytymiskeino jossain lapsuuden tilanteessa – mutta nyt aikuisena on mahdollista lähteä tutkimaan myös omaa haavoittuvuutta, omaa tarvitsevuutta ja omia tunteita.

Moni pelkää, että jos laittaa rajan ”pelastettavalle” kumppanille, kumppani hylkää. Turvallinen kumppani kuitenkin tukee sinua kuuntelemaan omia tarpeitasi.

Sinäkin ansaitset huolenpitoa ja hoivaa parisuhteessasi. Ensimmäinen kysymys onkin, sallitko huolenpidon ja hoivan itsellesi. Sallitko itsellesi olla heikko? Toinen kysymys on, miten voisit kertoa tarpeistasi puolisollesi, ilman syyttelyä. Kolmas kysymys on, vastaako puolisosi tarpeisiisi myönteisesti.

Lähde:

Srinath, S. (2002) Identificatory Processes in Trauma. Teoksessa Understanding Trauma. A Psychoanalytical Approach (toim. Caroline Garland), Lontoo: Karnac.

Mistä tiedän rakastaako puolisoni minua ?

Kysyessäni mistä tiedät rakastaako puolisosi sinua, saan useasti vastauksen, että ”no sen vaan tuntee jotenkin”. Mistä sitten tiedät että toinen ei enää rakasta sinua ? ”Senkin vaan tietää”. Mistä sen tietää ? ”Vaikea kysymys, enpä ole koskaan miettinyt enempää asiaa, sen vaan tietää”.

Rakkauden tunne, se että toinen välittää minusta, on todella tärkeää. Miten me tulkitsemme tätä asiaa? Puhutaan rakkauden kielestä, jossa on viisi eri tapaa osoittaa rakkautta. Nämä eivät ole missään järjestyksessä, jokaisella on oma tärkeysjärjestyksensä. Mieti mikä on sinun omasi?

1. Aika, yhteinen aika, meidän aika, parisuhdeaika. Se, että meillä on yhteistä aikaa ja sitä on riittävästi voi olla minulle merkki rakkaudesta. Voin myös osoittaa rakkautta järjestämällä yhteistä aikaa, huolehtimalla, että olen sinun kansasi ja vain sinun kanssa.

2. Kosketus, läheisyys, hellyys. Kosketus voi olla ohikiitävä kosketus, jolla huomioin toista tai pidempi käden viipyminen toisen selällä. Kosketus, jolla huomioin toista ja luon yhteyden tunnetta toiseen.

3. Lahjat. Nämä voivat olla niitä pieniä tai isoja lahjoja, joita hankitaan toiselle hänen huomioimiseksi.

4. Teot, arkiset teot, joita teemme toisen eteen. Nämä saattavat useasti jäädä toiselta huomioimatta. Puoliso voi tehdä esim. aamupalan valmiiksi tai tulee hakemaan sinua töistä. Nämä voivat olla hänen tapaansa näyttää rakkauttaan.

5. Sanat, rakkauden tunnustukset, välittämisen sanoittaminen. Puolisolla voi olla tapana jättää vaikkapa lappuja, joissa on rakastavia, välittäviä sanoja.

Useasti huomaamme puolison puhumat sanat ja tuomat lahjat, mutta muut huomionosoitukset saattavat jäädä meiltä huomioimatta. Tärkeää on miettiä, missä järjestyksessä nämä ovat omassa mielessä, mistä minä voin tietää, että puoliso rakastaa minua.

Jos teillä on kovin erilaiset tavat näyttää rakkautta, niin on tärkeää tulla tietoiseksi siitä, miten toinen näyttää rakkauttaan. Jos on mahdollista, niin olisi tärkeää myös joskus kokeilla toiselle tärkeämmäksi nousevaa asiaa. Näin voitte saada lisää rakkauden tunnetta parisuhteeseenne.

Tarja Södergård

Kirjoittaja on psykoterapeutti ja sosionomi, joka ottaa vastaan Väestöliiton terapiapalveluissa.
Hänen osaamisalaansa ovat perheterapia, pariterapia ja perheterapeuttinen yksilöterapia. Uusperheen haasteet, akuutit elämänkriisit mm. ero, menetykset, läheisen itsemurha, sairaudet, rikoksen uhriksi joutuminen, rikosseuraamus, vammautuminen, elämänhallintaan liittyvät asiat, päihderiippuvuudet ovat esimerkiksi asioita, joita hänen vastaanotoillaan käsitellään.

Väestöliiton terapiapalveluihin voi varata ajan www.vaestoliitonterapiapalvelut.fi.

Kumppanin valinta: onko koulutustasolla väliä?

Kuva: Pinterest

Tuoreen katsauksen mukaan (2018) naiset suorittavat OECD-maissa useammin korkeakoulututkinnon kuin miehet: keskimäärin 38 % 25-34-vuotiaista miehistä on suorittanut korkeakoulututkinnon, kun naisilla vastaava luku on 50 %. Kuluneen 10 vuoden aikana ero miesten ja naisten koulutustasoissa on suurentunut.

Historiallinen muutos on kohdannut myös deittailukulttuurin: ensimmäistä kertaa kumppania etsivä, hedelmällisessä iässä oleva nainen on keskimäärin koulutetumpi kuin kumppania etsivä samanikäinen mies. Kumppaniehdokkaita ei välttämättä löydy kaikille opinnoista tai työelämästä.

Yksi ratkaisu tähän voi olla nettideittailu, sillä se laajentaa kumppania etsivän sinkun maailmaa omien koulutus- ja työpiirien ulkopuolelle. Toisaalta nettideittisivustoilla saatetaan kysyä hyvinkin tarkasti ihannekumppanin koulutustasosta ja vastaavasti karsia ehdokkaita koulutuksen perusteella.

Australialaisessa tutkimuksessa (2017) tarkasteltiin 41936 nettideittailijan kontakteja neljän kuukauden ajalta. Deittailijat olivat iältään 18-80-vuotiaita. Analysoituaan 219013 kontaktia tutkijat havaitsivat, että korkeasti koulutetut deittailijat pyrkivät löytämään kumppanin samalta koulutustasolta, missä he itse ovat. Koulutuksen merkitys vähentyi kuitenkin iän myötä.

Elina Mäenpää tutki väitöskirjassaan (2015) koulutustason merkitystä suomalaisten parinvalinnassa. Aineistona oli vuosina 1957-1979 syntyineiden naisten avo- ja avioliitot, kun naiset olivat 30-vuotiaita. Väitöskirjan tulokset osoittivat, että suomalaiset suosivat samaa koulutustasoa olevia puolisoita. Jopa 45 % pareista oli sama koulutustaso. Koulutustason samankaltaisuus oli tärkeintä korkeasti koulutetuille, ja isot erot puolisoiden koulutustasossa olivat hyvin harvinaisia. Mäenpää on antamissaan haastatteluissa todennut, että koulutuseroa voi joskus kompensoida esimerkiksi miehen korkeampi palkka.

On tärkeää pitää myös mielessä, että koulutustason merkitys parinvalinnassa on Suomessa pienempi, kuin monissa muissa Euroopan maissa, kuten esimerkiksi Norjassa tai Saksassa.

Onko koulutuksella väliä?

Mäenpään suomalaisessa aineistossa kumppaneiden sama koulutustaso pienensi eron riskiä. Erityisesti korkeasti koulutettujen kohdalla eron riski pieneni, kun kumppaneilla oli sama koulutustaso.

Koulutustason vaikutuksesta parisuhteen kestävyyteen on saatu hyvin erilaisia tuloksia Yhdysvalloissa: sosiologian professori Christine Schwartz kollegoineen kävi läpi amerikkalaisia parisuhdetilastoja vuosilta 1950-2004 ja selvitti, lisääntyvätkö avioerot, jos nainen on koulutetumpi ja tienaa enemmän. Kävi ilmi, että jos vaimo oli miestään koulutetumpi, avioeroriski kasvoi – mutta tämä vaikutus on kadonnut viime aikoina. Schwartzin mukaan tutkimukset osoittivat, että toisin kuin aikaisempina vuosikymmeninä, 1990-luvulla avioituneet amerikkalaispariskunnat ovat siirtyneet uuteen aikaan, jolloin naisen korkeampi tulotaso ei ole ollut enää yhteydessä suurempaan avioeroriskiin. Tulokset tukevat tutkijan mukaan sitä, että parisuhteessa siirrytään enemmän tasa-arvoiseen kumppanuuteen, pois jäykistä sukupuolirooleista.

Koulutus on vain yksi ulottuvuus

Ihmiset ovat erilaisia siinä, mitä he arvostavat elämässä ja kumppanissa. Jotkut toivovat voivansa jakaa kumppanin kanssa ammattiin liittyviä pohdintoja, toiset haluavat keskustella enemmän muista asioista. Voi olla esimerkiksi hyvin tyydyttävää keskustella työkavereiden kanssa työasioista, ja kotona päästä aivan muihin ajatuksiin.

Sinkku voi pohtia myös, vaikuttaako kumppanin koulutustaso keskusteluihin muista asioista, kuten politiikasta, uskonnosta, lasten kasvatuksesta, harrastuksista, hauskanpidosta, taiteesta tai kulttuurista. Kumppaneiden arvot ja mielenkiinnon kohteet voivat kohdata tai olla kohtaamatta hyvin monella muulla tasolla, koulutustaustasta riippumattakin. On luonnollista toivoa, että kumppani olisi samalla aaltopituudella ja ymmärtäisi omia kokemuksia ja ajatuksia.

Osuuko omaan kipupisteeseen?

Erot koulutustasossa voivat aktivoida kielteisiä vuorovaikutuskehiä, jos ne osuvat henkilön omiin kipupisteisiin. Kipupisteet ovat tyypillisesti riittämättömyyden ja huonommuuden tunteita, tai yksinäisyyden kokemusta tunnetasolla. Kumppaniehdokkaan korkeampi koulutustaso voi osua esimerkiksi omiin itsetunto-ongelmiin. Matalammin koulutettu voi vaikka kokea olevansa huonompi, kuin korkeasti koulutettu puoliso. Silloin kyse voi olla yhtä paljon ihmisen omista kipupisteistä, kuin kumppaniehdokkaan koulutustasosta. Pohjimmiltaan parisuhteessa on tärkeää voida tuntea, että kumppanilta saa tunnetason tukea silloin, kun sitä tarvitsee. On tärkeää voida kokea kelpaavansa, riittävänsä ja olevansa rakas.

Joissain tapauksissa koulutustaustan pähkäily voi kertoa myös siitä, että syvään tunneyhteyteen heittäytyminen pelottaa ja kauhistuttaa – on helpompaa pohtia älyllisesti faktoja ja löytää ehkä vikojakin potentiaalisesta kumppanista, kuin ottaa riski ja luottaa toiseen.

Mitä kumppaniehdokkaan koulutustaso sinulle merkitsee? Onko koulutustason merkitys muuttunut sinulle iän tai kokemusten myötä?

Lähteet:

Education at a Glance 2018 (Summary in Finnish) / Koulutuskatsaus 2018: OECD Indicators / OECD:n indikaattorit

Eika, L.; Mogstad M. & Zafar, B. (2014) Educational assertive mating and household income inequality, National Bureau of economic research.

Domański, H. & Przybysz, D. (2007) Educational homogamy in 22 European countries, European Societies, 9(4), 495-526.

Helsingin sanomat 18.5.2015 ”Väitöskirja: Eron riski pienenee, jos kumppaneilla on sama koulutustaso”, toimittaja Heidi Asplund.

Mäenpää, E. (2015) Socio-economic homogamy and its effects on the stability of cohabiting unions. Väitöskirja: Helsingin yliopisto.

Schwartz, C. R. & Hongyun, H. (2014) The Reversal of the Gender Gap in Education and Trends in Marital Dissolution. American Sociological Review 79(4), 605-29

Schwartz, C. R. & Pilar, G-P. (2016) Trends in Relative Earnings and Marital Dissolution: Are Wives Who Outearn Their Husbands Still More Likely to Divorce? RSF: The Russell Sage Journal of the Social Sciences. 2(4), 218-36

De Hauw, Y.;Grow, A. & Bavel, J. V. (2017) The Reversed Gender Gap in Education and Assortative Mating in Europe. European Journal of Population, 33(4), 445–474.

Whyte, S. & Torgler, B. (2017) Things change with age: Educational assortment in online dating. Personality and Individual Differences, 109, 5-11.

Kohtalona yksin jääminen?

Kuva: Can Stock Photo.

Tutkimukset ovat osoittaneet yksinäisyyden olevan yhteydessä vakaviin psyykkisiin ja fyysisiin haittoihin, kuten esimerkiksi masennukseen, alkoholismiin, sydän- ja verisuonisairauksiin, uniongelmiin, immuunipuolustusjärjestelmän muutoksiin, Alzheimerin tautiin, yleiseen huonontuneeseen terveydentilaan ja jopa ennenaikaiseen kuolemaan. Yksinäisyyteen liittyy syvää inhimillistä kärsimystä, ja se on myös kansanterveydellinen riski.

Eräässä tutkimuksessa suomalaisista noin viidesosa tunsi yksinäisyyttä silloin tällöin (2007). Noin 4,3 % suomalaisista tunsi olonsa yksinäisiksi koko ajan tai suurimman osan ajasta. Sinkkuus ja yksin asuminen voivat tutkimusten mukaan altistaa yksinäisyyden kokemuksille. Tämä ei tietenkään koske kaikkia yksinasuvia. Parisuhde ei myöskään automaattisesti  takaa sitä, ettei ihminen tuntisi itseään yksinäiseksi: Väestöliiton Perhebarometrin (2016) mukaan naimisissa olevista naisista noin 6 % ja miehistä noin 3 % tuntee itsensä melko yksinäiseksi. Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontulan mukaan noin neljäsosa parisuhteessa olevista on kokenut itsensä ainakin vähän yksinäiseksi. Naiset kokevat parisuhteessa useammin tunneperäistä yksinäisyyttä, kuin miehet.

Joillekin yksin jääminen voi tuntua lähes ”kohtalon tahdolta” omassa elämässä. Tällaisen ”yliluonnollisen” tahdon edessä ihminen voi tuntea voimattomuutta ja toivottomuutta.

Pitkäaikaiseen yksinäisyyteen voi olla lukemattomia erilaisia syitä ja taustatekijöitä. Psykologian historiassa kokemusta yksin jäämisen ”kohtalosta” on tulkittu monella tapaa. Yhden näkökulman mukaan ihminen voi tiedostamattaan ohjata elämäänsä siihen suuntaan, että hänen traumansa yksin jäämisestä toistuu. Ihminen voi esimerkiksi valita sellaisia kumppaneita, jotka eivät ole luotettavia. Psykoanalyytikko Anna Potamianoun mukaan ihminen voi ”kohtaloaan” pohtiessa havaita itsensä ulkopuolella, kohtalossa, jotain selaista, mikä hänellä on sisimmässään – kuten hylätyksi tulemisen kokemuksen. Toistuva ”kohtalo” on mahdollisuus tarkastella omia kipeitä kokemuksia, jotka ovat jo tapahtuneet. Se voi olla väylä tietoisesti muistaa omia aikaisempia kokemuksia. Tämä näkemys ”yksin jäämisen kohtalosta” on tietenkin vain yksi tapa pohtia asiaa, eikä sitä voi soveltaa yleisellä tasolla.

Lopputyöni tuloksia

Tutkin psykoterapiakoulutukseni laadullisessa lopputyössä (2018) yksin jäämisen kohtalon kokemusta parisuhteessa ja parisuhdetta etsiessä. Yksin jäämisen määritelmä lopputyössäni käsitti sekä  tunnetasolla yksin jäämisen että konkreettisen yksin jäämisen.

Toteutin tutkielmani internetpohjaisen kyselylomakkeen avulla. Kyselyyn vastasi 29 henkilöä. Kyseessä on pieni laadullinen otos, joka ei ole edustava eikä näitä tuloksia voi yleistää. Tulokset kuvaavat ainoastaan tähän kyselyyn vastanneiden kokemuksia. Kyselyyn vastanneet olivat Väestöliiton sivustojen lukijoita.

Kyselyyn vastanneista 90 % oli naisia. Vastaajista suurin osa, 76 %, oli sinkkuja. Kyselyyn vastanneilla yleisin syy kokea yksin jäämistä liittyikin kumppanin puuttumiseen. Yleisimmät yksin jäämisen kokemukset tutkittavien menneissä, muissa ihmissuhteissa olivat pulmat lapsuuden ja nuoruuden kaverisuhteissa (34 %), ongelmat isäsuhteessa (28 % vastaajista) sekä erilaiset hylätyksi tulemisen kokemukset omien vanhempien taholta (28 % vastaajista). Lisäksi noin 24 % vastaajista kuvasi, kuinka he eivät olleet saaneet tunnetason tukea vanhemmiltaan.

Monista vastauksista heijastui voimakas tunne yksin jäämisestä. Edes kumppanin löytyminen tai perheen perustaminen eivät välttämättä helpottaneet tutkittavien yksin jäämisen pelkoa – moni uskoi, että heidän kohtalonsa tulisi lopulta kuitenkin olemaan yksin jääminen ja hylätyksi tuleminen kumppanin taholta.

Tutkittavat välttelivät pohtimasta tarkemmin, miten yksin jäämisen kokemus vaikuttaa heidän omaan käyttäytymiseensä. Sen sijaan he kuvasivat, miten vaikeaa heidän on luottaa ja uskoa, että jotain hyvää tulisi heidän elämäänsä. Häpeä, arvottomuus ja kelpaamattomuuden tunne korostuivat joidenkin tutkittavien kertomuksissa. Joistain tarinoista paistoi läpi myös viha yksin jäämisestä. Tämä saattoi näkyä esimerkiksi kumppaniehdokkaiden moittimisena.

Eräs kyselyyn vastanneista henkilöistä kuvasi oivaltaneensa jotain täyttäessään kyselyä: jopa varhaisimmat elämänkokemukset, vauvaiästä lähtien ovat voineet vaikuttaa hänen kokemukseensa yksin jäämisestä. Samalla hän oivalsi, että näitä asioita voi työstää ja käsitellä.

Joskus toisiin ihmisiin luottaminen voi tuntua mahdottomalta – ja aina sopivaa kumppania ei jostain muusta syystä löydy. Jokaisen elämä on kuitenkin arvokas sellaisenaan. On merkityksellistä voida pohtia omaa ”yksin jäämisen kohtaloa” ja etsiä ymmärrystä omaa elämäntarinaa ja omia kokemuksia kohtaan. Tunnistamalla menneiden kokemusten vaikutus nykyisyyteen, ihminen voi ehkä helpottaa ankaria ajatuksia itseään kohtaan: itsessä ei ole mitään vikaa, kyse voi olla toistuvasta traumasta tai muusta epäonnesta.

Menneisyyden pohtiminen ei poista nykyhetken kipua yksinäisyydestä. Se voi kuitenkin tuoda armollisuutta omaa itseä kohtaan. Jotkut kuvaavat tätä armollisuutta ”sisäisen lapsen” avulla: aikuisina me voimme lohduttaa sisäistä lastamme, joka ei aikoinaan tullut ymmärretyksi ja lohdutetuksi jäädessään yksin. Oman trauman käsittely voi parhaimmillaan vaikuttaa niin, että on mahdollista vielä luottaa toiseen ihmiseen ja omaan kelpaavuuteen.

Yksinäisyyden torjuntaa

Kyselyssäni selvitin yksinäisyyden tunteita parisuhteessa ja parisuhteen etsimisessä. Parisuhteessa nousevat pintaan syvimmät kokemukset suhteessa olemisesta toiseen ihmiseen. Monet kuvaavat pärjäävänsä muutoin hyvin, mutta parisuhde tai sen puuttuminen ovat iso kipupiste elämässä. Parisuhde on näyttämö kaikelle rakkaudelle, mitä olemme elämässämme saaneet – ja kaikelle yksin jäämiselle, mitä olemme kokeneet.

Tunnetason yksin jääminen tai konkreettiset hylätyksi tulemiset ovat yksi keskeinen syy hakeutua myöhemmin psykoterapiaan. Kuntoutuksen lisäksi olisi tärkeää keskittyä kaikin tavoin yksinäisyyden torjuntaan ihmisen lapsuudesta lähtien. Torjumalla yksinäisyyttä torjumme monenlaista sairautta ja pahoinvointia, mikä on myös yhteiskunnan taloudellinen etu. Yksinäisyyden torjunnan tulisi olla koko ihmiselämän läpäisemää järjestelmällistä toimintaa. Sen tulisi alkaa jo raskaus- ja pikkuvauvavaiheessa, vanhempien tukemisesta ja laiminlyöntien huomaamisesta. Käytännössä tämä tarkoittaa riittäviä resursseja neuvoloille, lastensuojeluun, kunnalliseen paripsykoterapiaan, perheneuvoloille ja esimerkiksi kouluterveydenhoitoon. Kokemus rakastetuksi ja autetuksi tulemisesta kantaa ihmistä läpi elämän, parisuhteeseen ja omaan vanhemmuuteen saakka. Se voi tuntua kohtalolta, mutta osittain tämä kohtalo on myös yhteiskunnan ja vanhempien käsissä, ja meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen.

Lähteet:

Cacioppo, J. T., Hughes, M. E., Waite, L.J., Hawkley, L. C. & Thisted, R. A. (2006) Loneliness as a specific risk factor for depressive symptoms: cross-sectional and longitudinal analyses. Psychology and aging, 21(1), 140–51.

Cacioppo, J. T., Hawkley, L. C. & Thisted, R. A. (2010) Perceived social isolation makes me sad: 5-year cross-lagged analyses of loneliness and depressive symptomatology in the Chicago Health, Aging, and Social Relations Study. Psychology and aging, 25(2), 453–63.

Cacioppo, J. T., Hawkley, L. C., Crawford, L. E., Ernst, J. M., Burleson, M. H., Kowalewski, R. B., ym. (2002) Loneliness and Health: Potential Mechanisms. Psychosomatic Medicine, 64(3), 407–17.

Kontula, O. (2016) Lemmen paula. Seksuaalinen hyvinvointi parisuhdeonnen avaimena. Perhebarometri 2016. Katsauksia/Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos. E50/2016

Moisio, P. & Rämö, T. Koettu yksinäisyys demografisten ja sosioekonomisten taustatekijöiden mukaan Suomessa vuosina 1994 ja 2006. Yhteiskuntapolitiikka 72(4), 392-401.

Potamianou, A. (2017) Revisiting the destiny compulsion. International Journal of Psychoanalysis, 98(1), 55-69.

Pressman, S. D., Cohen, S., Miller, G.E., Barkin, A., Rabin, B.S. & Treanor, J.J. (2005) Loneliness, social network size, and immune response to influenza vaccination in college freshmen. Health Psychology, 24(3), 297–306.

Rico-Uribe, L. A., Caballero, F.F., Olaya, B., Tobiasz-Adamczyk, B., Koskinen, S., Leonardi, M. ym. (2016) Loneliness, Social Networks, and Health: A Cross-Sectional Study in Three Countries. PLoS One. 2016;11(1):e0145264

Rico-Uribe, L. A., Caballero, F. F., Martín-María, N., Cabello M, Ayuso-Mateos, J. L. & Miret, M. (2018) Association of loneliness with all-cause mortality: A meta-analysis. PLoS ONE 13(1): e0190033. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0190033

Väliniemi-Laurson, J., Borg, P. & Keskinen, V. (toim.). 2016. Yksin kaupungissa. Helsingin kaupunki: Helsingin kaupungin tietokeskus. 12–25.Wilson, R. S., Krueger, K. R., Arnold, S.E., Schneider, J. A., Kelly, J. F., Barnes, L.L., ym.  (2007) Loneliness and risk of Alzheimer disease. Archives of General Psychiatry, 64(2), 234–40

Åkerlind, I. & Hörnquist, J. (1992) Loneliness and alcohol abuse: A review of evidences of an interplay. Social science & medicine, 34(4), 405–414.

Rakkaus, pakkomielle vai terve kaksinaisuus

”Rakkauteen kuuluu pakkomielteistä käytöstä ja se voi pilata elämän, kuten päihteiden käyttökin” (Lucy Brown, Neurologi)

Kun rakkaus iskee, se on valtavaa, ihanaa ja elämää suurempaa. Elämä ja eläminen näyttäytyvät vaaleanpunaiselta, loputtomalta ja valoisalta. Rakastuminen on tunne joka ottaa meidät haltuunsa ja ohjaa käyttäytymistämme. Kokemus on yleensä alussa hyvinkin myönteistä ja elämänhaluista. Varsinkin jos molemmat osapuolet kokevat ja tuntevat saman.

Rakkauteen liittyy joskus myös kipua ja pelkoa, jatkuvaa kaipausta, hätää jätetyksi tulemisesta ja oman minuuden katoamista. Voiko sitä silloin enää kutsua rakkaudeksi?

En tiedä.

Mutta terapeuttina asiakastyössäni voin kuitenkin todeta, että monet ihmiset joutuvat tämän kyseisen mielentilan orjiksi. Tämä on ilmiö joka muistuttaa muodoltaan riippuvuutta enemmän kuin tervettä intohimoa ja välittämistä. Tunne joka alun perin kuvaa rakkautta muuttuukin tuskalliseksi kokonaisvaltaiseksi hädäksi jossa pelko, että toinen jättää, on sanoinkuvaamattoman ahdistavaa. Tunne on jatkuvaa ja käyttäytymisessä (oireilussa) on piirteitä riippuvuudesta. En puhu läheisriippuvuudesta, joka sijoittuu toisen ihmisen sairaskuvan huolehtimiseen vaan läheisriippuvuudesta, joka perustuu yksinäisen ihmissielun kaipuun olla symbioottisessa vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa. Ilmiö jossa yksilö haluaa olla jatkuvassa kanssakäymisessä kohteen kanssa. Suhde muuttuu sairaalloisen tiiviiksi ja oma identiteetti katoaa. Kaipuu toisen ihmisen sisimpään ja yhteensulautumiseen valtaa koko olemuksen. Mikään ei riitä. Mikään ei auta. Mikään ei lohduta. Kaipuu on, vaikka toinen läsnä.

”Vaikka olen hänen seurassaan 24 tuntia vuorokaudessa, kaipaan häntä. Heräsin keskellä yöllä mielettömään ahdistukseen. Katsoin vierellä olevaa ihmistä ja olin aivan hädissäni siitä, etten pystynyt menemään hänen sisäänsä, olla yksi yhteen ja hengittää hänen kauttaan…

Tämä on kuvaava ilmaisu siitä, miten kaipuu on loputon. Olemassaolo perustuu toisen ihmisen hyväksyntään (joka sitten ei kuitenkaan missään muodossa riitä).

Uskon että suhteissa, jossa mainittu läheisriippuvuus ilmenee, toinen osapuoli, johon riippuvuus kohdistuu, on jollain tavalla saavuttamaton. Ainakin henkisellä tasolla. Suhde on vuorovaikutukseltaan epätasapainossa. Toinen tekee kaikkensa saadakseen huomiota ja läheisyyttä vaikka toinen osapuoli on etäinen ja saavuttamaton. Ehkä kyseessä on vaikeus aitoon kohtaamiseen.

Ja mitä jos onkin näin?

Ihmisen keho muistaa olotilan, jossa on ollut symbioottisessa tilassa äidin kanssa kohdussa. Tätä turvallista ja täyttä tilaa emme ikinä sen jälkeen (synnyttyämme) pysty samalla tavalla kokemaan. Kehomme kuitenkin muistaa ja kaipaa jatkuvasti tätä samaa täydellistä kokonaisuutta, jonka silloin koimme. Kokemusta siitä, että on yksi yhteen toisen ihmisen kanssa. Uskon, että ihminen pyrkii löytämään tai etsii tätä oloa loppuelämänsä aikana tavalla tai toisella. Osalla ihmisillä tämä kaipuu kohdistuu pakopaikkoihin kuten esim. pelaamiseen, päihteisiin tai työhön. Ja osalla taas se ilmenee juuri mainitulla tavalla, rakkauden ja läheisyyden jatkuvana kaipuuna.

Läheiset, aidot ja hyvät kohtaamiset voivat eheyttää ja ennaltaehkäistä oireilua. Mutta tyhjä, ontto olo ihmisen kehossa ja epätietoisella tasolla mielessä on subjektiivinen kokemus ja voi kuitenkin, huolimatta perusturvasta, tuottaa elinikäistä ahdistusta ja pelkoa. Onttoa tilaa ei saada täytettyä.

Kaikilla on kyky kohdata elämänhaasteita rakkaudella. Sen löytää itsestään kun uskaltaa kohdata haavoittuvaisuutensa. Ja silloin tekee ehkä myös parempia valintoja ja on itsensä puolella.

Kukaan ei voi rakastaa meitä ehjäksi. Meidän on rakastettava itseämme.

********************
Mikaela Nyholm on ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti. Hän ottaa asiakkaita vastaan Väestöliiton Terapiapalveluissa, kielinä suomi, ruotsi ja englanti. Jos kaipaat apua, tietoa tai tukea elämän kriisitilanteissa, uupumisessa, syömishäiriöissä, läheisriippuvuudessa, nuoren aikuisen elämänhallinnassa ja parisuhdeongelmissa, voit varata aja hänelle www.vaestoliitonterapiapalvelut.fi.

 

 

 

 

 

Pitkä parisuhde on muutoksessa elämistä

Kuva: Flickr, Francisco Osorio

”Katso, tuossa me ollaan teinejä, eikä meillä ollut huolen häivää.” Iäkkäämpi pariskunta katselee valokuvia perhealbumista. ”Tuossa sinä olit jäänyt työttömäksi ja olit aika masentunut. Lapset olivat pieniä, ja me vain mietimme rahahuolia koko ajan.”  ”Tuossa minulla oli se vaihe, kun halusin yhtäkkiä taas seikkailla maailmalla. Ja sinä olisit halunnut nauttia kotielämästä.”  ”Tuossa olen sairaana. Tuntuu, että koko sosiaalinen elämämme ja parisuhteemmekin jäi silloin sivuun.” ”Tuossa sinä jäit eläkkeelle ja omistauduimme yhdessä lapsenlapsille. Tuntuu, että sinä taas avauduit maailmalle ja minulle.”

Pitkä parisuhde voi kuulostaa tasaiselta ja pysyvältä elämäntilanteelta. Parisuhde voikin tuoda turvaa ja tasaisuutta elämään. Elämä ja parisuhde ovat kuitenkin jatkuvaa muutosta: kummatkin puolisot muuttuvat eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa, ympärillä olevat asiat muuttuvat, perhe voi kasvaa tai olla kasvamatta, lapsilla on eri ikävaiheita, yhteiskunta ja työelämä sekä kummankin työtilanne muuttuvat. Pitkä parisuhde on jatkuvassa muutoksessa elämistä – yhdessä. Katsellessasi parisuhteesi ”kuva-albumia” jälkikäteen, voit ehkä kokea, että olet ihan eri ihminen, kuin tavatessasi puolisosi ensimmäisen kerran, ja että puolisosi on myös muuttunut. Ihminen on jatkuvassa muutostilassa niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Erilaisia kehitysvaiheita

Pohditaan ensin yksilön omaa kehitystä. Kehityspsykologi Erik H. Erikson jakoi ihmisen kehityksen karkeasti kahdeksaan eri vaiheeseen. Pariskunta voi käydä näitä vaiheita läpi hieman eri tahtiin, ja jokin vaihe voi olla yhdelle helpompi, kuin toiselle. Pohditaan tässä nyt nuoruuden ja aikuisuuden vaiheita: Erikson kuvaa 12-18-vuotiaiden kokeilevan erilaisia rooleja ja etsivän omaa identiteettiään. Arvot ja uskomukset voivat korostua tuossa iässä. Tietty alakulttuuri voi yhdistää nuoria pareja. Eriksonin mukaan keskiössä on tämän jälkeen (18-40-vuotiailla) rakkaus ja läheisyys: löytyykö elämään rakkautta ja läheisyyttä, vai uhkaako yksinäisyyden tunne? Pari voi olla kehityksessään eri vaiheessa esimerkiksi siinä, millä tavalla ja missä tahdissa he haluavat sitoutua.

Eriksonin mukaan keski-iän (40-65-vuotiaat) kehitykselle on merkittävää kokemus kuulumisesta yhteiskuntaan sekä kokemus siitä, että on hyödyksi muille. Oman käden jälki tuntuu tärkeältä, esimerkiksi työelämässä tai lasten kasvatuksessa. Työttömyys ja ulkopuolisuuden tunteet yhteiskunnasta vaarantavat ihmisen hyvinvointia. Niillä on suuri merkitys myös parisuhteen hyvinvointiin. Yli 65-vuotiaana ihminen saattaa puolestaan tarkastella elettyä elämää. Kokemus siitä, että on tyytyväinen elämään ja saavuttamiinsa asioihin, on tärkeää ihmisen kehityksessä. Pariskunnalla voi olla erilainen tunne siitä, menivätkö asiat elämässä, niin kuin he toivoivat.

Myös parisuhteessa on omat kehitysvaiheensa: puhutaan huumavaiheesta, erillistymisvaiheesta ja kumppanuusvaiheesta. Huuman jälkeen voi tuntua haastavalta, kun puolisoiden erillisyys ja erilaisuus korostuvat parisuhteessa. Kumppanuusvaihe edellyttää toisen hyväksymistä omana itsenään.

Jos sinulla on uusperhe, siinäkin eletään oma kehityskaarensa. On jopa sanottu, että uusperheen kehityksessä on seitsemän eri vaihetta, joissa kuljetaan unelmakuvista ristiriitoihin ja lopulta vakiintumiseen ja tilanteen helpottumiseen.

Yksi merkittävä muutosvaihe parisuhteessa voi olla lapsen saaminen. Raskaus ja lapsen saaminen aktivoivat omia kokemuksia lapsena olosta, rakastetuksi tulemisesta ja kelpaavuudesta. Jos näissä kokemuksissa on jotain traumaattista, ihminen voi muuttua myös parisuhteessa erilaiseksi. Hän voi pyrkiä selviytymään pintaan nousseiden traumaattisten kokemusten kanssa tavalla, joka voi tuntua puolisosta vieraalta. Myös lasten eri ikävaiheet nostavat pintaan kokemuksia omasta lapsuudesta: esimerkiksi uhmaikäisen vanhempi joutuu kohtaamaan omaa aggressiotaan uudella tavalla, tai murrosikäisen heräävä seksuaalisuus voi puolestaan nostaa pintaan oman suhtautumisemme kehoomme ja seksuaalisuuteemme. Nämä vaiheet voivat koetella myös vanhempien parisuhdetta.

Parisuhde ei kuulostakaan enää ”elämiseltä onnellisena elämän loppuun saakka”, kuten saduissa sanotaan. Oikeassa elämässä parisuhteen seikkailut vasta alkavat, kun kumppanit löytävät toisensa.

Parisuhteen tilannepäivitys

Toisinaan muutos omassa itsessä, puolisossa tai parisuhteen tunnelmissa voi tuntua niin suurelta, että siitä on vaikea selvitä yhdessä. ”Erilleen kasvamista” ennaltaehkäisee sen tiedostaminen, että kukaan ei ole lopun elämää samanlainen – ja että stressaavissa tilanteissa meistä jokaisella on omat suojakilvet päällä. Pitkä parisuhde edellyttää säännöllistä tilannepäivitystä: kuka minä olen tänä päivänä? Kuka puolisoni on? Mistä hän pitää, ja mitä hän haluaa elämältä? Missä tilanteessa parisuhteemme on? Kaipaako puolisoni nyt erityistä tukeani, ja minkälaista se tuki voisi olla? Mistä unelmoimme? Tunneyhteys pätkii ajoittain kaikissa parisuhteissa, ja se voi olla joskus pitkiäkin aikoja poikki. Keskeinen kysymys on, voiko yhteyden omaan kumppaniin löytää aina uudelleen.

Voisitko tänään pysähtyä katsomaan puolisoasi ihan rauhassa: mitä kuuluu ihmiselle, jonka kanssa valitsit olla? Mitä hän tarvitsisi sinulta tänään, jotta hän voisi kokea olevansa sinulle rakas? Mitä toivoisit itse?

Entä: mistä olet kiitollinen kumppanillesi ja parisuhteellenne?

 

 

Sinkku, sinä ansaitset hyvää

Yksi rakastuu aina ”renttuihin”. Toinen jää ikuiseksi kakkoseksi päihteille. Kolmas odottaa puhelinsoittoa pettyen aina uudelleen.

Parisuhdetta etsiessään ihminen saattaa toistaa peruskokemusta omasta itsestään: olenko arvokas, rakkauden arvoinen, tärkeä, kelpaava? Voinko luottaa siihen, ettei minua hylätä? Tunne omasta arvosta ja kelpaavuudesta kehittyy jo suhteessa lapsuuden hoitajiin, ja siihen vaikuttavat myös myöhemmät tärkeät ihmissuhteet.

Yksi tapa toistaa omaa traumaattista kokemusta on hakeutua parisuhteisiin, jotka muistuttavat aikaisempia, traumaattisia ihmissuhteita. Moni kuvaa, kuinka ei edes kiinnostu turvallisista kumppaniehdokkaista. Vetovoima herää sellaisissa suhteissa, joissa tuttu tunne itsestä ja tuttu kokemus toisesta ihmisestä toistuvat. Tilanteen tuttuus voi estää huomaamasta, että kumppaniehdokkaan käytös ylittää omat rajat ja haavoittaa. Kaikki merkit ovat ilmassa, ja läheiset saattavat huolestua tilanteesta. Sinkussa voi kuitenkin herätä toive, että rakkaus muuttaa kaiken.

Voi olla helpompi hoivata toista, kuin itseä: ehkä ymmärrät ja löydät helposti selityksiä kumppaniehdokkaan satuttavalle käytökselle. Ymmärrystä tarvitaankin aina puolin ja toisin, sillä jokaisella on oma menneisyytensä ja omat pelkonsa. Kumppaniehdokkaan omat traumat eivät kuitenkaan ole oikeutus kohdella toista huonosti. Turvalliseen rakkauteen kuuluvat myös turvalliset rajat. Nämä rajat voivat tulla esiin jo alkumetreillä: kuinka kumppaniehdokas lähestyy sinua esimerkiksi Tinderissä? Minkälaisia treffejä hän ehdottaa? Onko tapailusuhde tasapuolinen? Kunnioittaako hän toiveitasi läheisyydestä, parisuhteen etenemisestä tai sitoutumisesta?

Keskeinen kysymys kuuluukin, milloin orastavan parisuhteen hankaluudet ovat kasvun mahdollisuus kummallekin, ja milloin ne haavoittavat. Rakkaus ei paranna päihdeongelmaa tai traumoja. Niihin täytyy etsiä apua ammattiauttajalta. Väkivalta ei missään muodossa kuulu turvalliseen parisuhteeseen. Henkistä väkivaltaa voi olla myös vaikka epäkunnioittava viestittely nettideittisivustolla.

Rakkautta etsiessä onkin tärkeää etsiä rakkautta myös omasta sisimmästä – itseä kohtaan. Olisiko mahdollista ”rakastaa oma itse hyvään parisuhteeseen”? Uskotko, että sinä ansaitset hyvää?

 

Voinko rakastaa uudelleen?

Young widow lying in bed missing her husband, kuva Dreamtime

Kuolema kuuluu elämään. ”Elämän loppuun saakka” kestävässä parisuhteessa jompikumpi kumppaneista joutuu väistämättä kohtaamaan oman puolisonsa kuoleman. Se on sanoinkuvaamaton menetys.

Rakkaan mukana ihminen menettää sen osan itsestään, jota hän pystyi kokemaan ja toteuttamaan vain puolisonsa kanssa. Enää ei ole mahdollista kertoa sisäpiirivitsejä tai katsoa toista tietäen, että hän ymmärtää oman ajatuksen jo pienestä vihjeestä. Tutustuessaan jossain vaiheessa uusiin ihmisiin, leskeksi jäänyt saattaa kokea saman pettymyksen aina uudelleen: kenenkään muun kanssa ei ole mahdollista kokea juuri sitä samaa, kahdenkeskistä, ainutlaatuista aaltopituutta, kuin menetetyn puolison kanssa. Ei ole mahdollista kokea myöskään omaa itseä enää samalla tavalla kuin menetetyssä vuorovaikutussuhteessa. Jäljellä ovat vain muistot ja mielikuvat.

Surevaa ei välttämättä auta lohdun sanat siitä, että suru kyllä vielä helpottuu. Surusta irti päästäminen voi tuntua siltä, kuin päästäisi irti omasta menehtyneestä puolisostaan. Suruprosessiin kuuluu se, että mielenkiinto ulkomaailmaa kohtaan vähenee. On yleistä, että sureva tuntee kuolleen henkilön olevan edelleen läsnä, joko omassa mielessä tai jossain toisessa maailmassa. Ei ole epätavallista käydä keskusteluja menetetyn rakkaan kanssa omassa mielessä tai kuulla vaikka hänen askeliaan kotona.

Suruprosessiin kuuluvat  monenlaiset tunteet

On tavallista, että ihminen idealisoi  menetettyä rakastaan. Menetetty kumppani ei välttämättä ole mielessä kokonaisena itsenään, huonoine ja hyvine puolineen. Hyvät muistot korostuvat monesti puolison kuoleman jälkeen.

Sureva voi haluta säilyttää rakkaansa vaatteita ja tavaroita – ja myös henkisiä arvoja tai tiettyjä tapoja. Sureva voi miettiä monessa kohtaa, mitä kuollut toivoisi. Joskus voimakas samaistuminen omaan menetettyyn rakkaaseen voi estää elämän uudistumista. Menetetyn rakkaan tavaroista luopuminen tai uusien tapojen omaksuminen voi surijan mielessä tuntua lähes ”uskottomuudelta”, puhumattakaan ajatuksesta uudesta parisuhteesta.

Ylipäätään puolison kuolemaan liittyy usein syyllisyyden tunnetta. Syyllisyys voi liittyä menneen parisuhteen kulkuun ja ajatukseen siitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Mutta myös surun helpottuminen voi aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Voi tulla tunne, ettei ole riittävän hyvä kumppani, jos surun tunne vähenee. ”Yli pääseminen” voi jollain tiedostamattomalla tasolla tuntua jopa siltä, kuin hyväksyisi rakkaan kuoleman tai kuin olisi toivonut eroon pääsyä hänestä.

Puolison kuolema voi aktivoida myös aikaisemmat suruprosessit ja niihin liittyvät tunteet.

Rakkaan kuolema voi nostaa pintaan myös aivan toisenlaisia tunnelmia: raivoa siitä, että puoliso hylkäsi – tai halua etsiä syyllisiä puolison kuolemaan. On tärkeää voida käsitellä kaikkia esiin nousevia tunteita, jotta suruprosessi pääsee jatkumaan.

Myös ulkopuoliset reagoivat läheisensä suruun. He voivat pohtia, puhuuko leski heidän mielestään liikaa tai liian vähän kuolleesta. Heidän voi toisaalta olla vaikea tietää, miten suhtautua isoon menetykseen ja surevaan läheiseensä. Myös surun helpottuminen voi herättää tunteita muissa ihmisissä. Uuden puolison löytymisestä saatetaan iloita, mutta joskus se voidaan kokea myös loukkaavana tai paheksuttavana asiana – läheiset voivat haluta vielä pitää kiinni ajasta, jolloin kuollut oli täällä.

Suru kulkee mukana – myös uuteen parisuhteeseen

Psykoanalyytikko Otto Kernberg on kirjoittanut puolison kuolemaa seuraavasta suruprosessista. Kernbergin mukaan suruaika ei ole välttämättä rajattu, niin että suru olisi jossain vaiheessa loppuun surtu. Kernberg havaitsi tekemissään haastatteluissa sekä omien kokemustensa myötä, että suru voi muuttaa ihmisen persoonaa pysyvästi. Ihminen voi esimerkiksi samaistua menettämäänsä puolisoon rakentavalla tavalla. Se voi olla uusi, voimauttava suremisen muoto. Ihminen voi löytää uusia merkityksiä elämäänsä esimerkiksi jatkamalla rakkaansa elämäntyötä. Suru voi tulla esiin myös siten, että ihminen löytää uusia ulottuvuuksia elämästä, esimerkiksi taiteesta, uskonnosta tai ihmissuhteista.

Puolison kuolema johtaakin usein henkilökohtaiseen muutokseen: sureva voi haluta olla ”parempi” ihminen nykyisissä ja uusissa ihmissuhteissa. Uudessa parisuhteessa se voi olla voimavara. Ihminen voi haluta rikastuttaa uutta parisuhdetta niillä opeilla, joita hän on saanut edellisestä suhteestaan menetetyn puolison kanssa. Suruprosessi voi lisätä kiitollisuutta uudesta suhteesta ja mahdollisuudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Voi olla lohduttavaa myös ajatella, että menetetty puoliso olisi toivonut, että löydämme uuden onnen ja että menemme eteenpäin elämässä.

Kernbergin mukaan kyky rakastaa uudelleen helpottuu, jos ihminen voi hyväksyä surun pysyvänä prosessina, osana omaa itseä. Surun ei tarvitse loppua, mutta se saa uusia muotoja ja kypsyy elämän varrella. Jos uusi kumppani ymmärtää menetystä, sekin voi syventää uutta parisuhdetta. Ymmärrys edellyttää sitä, että uusi kumppani hyväksyy ja sietää sen, että henkilö tuntee edelleen kiintymystä menehtynyttä puolisoaan kohtaan.

Ymmärrystä tarvitaan puolin ja toisin: on tärkeää, että uusi puoliso voi myös omalta osaltaan kertoa, miltä hänestä tuntuu kumppaninsa aikaisemman puolison muisteleminen ja siihen liittyvä suru. Esimerkiksi aikaisemman, menehtyneen kumppanin tavarat ja valokuvat voivat herättää ulkopuolisuuden tunteita tai ärtymystäkin uudessa kumppanissa. Myös nämä tunteet tarvitsevat myötätuntoista ymmärrystä. Uusi rakkaus on uusi mahdollisuus kummallekin kokea itsensä rakastetuksi ja saada lohtua omiin tunteisiinsa. Turvallisessa parisuhteessa surukin saa elää ja löytää uusia ilmenemismuotoja, kuten kiitollisuutta uudesta parisuhteesta.

Lähteet:

Ikonen, P. (2001). Suru. Kirjassa: Psykoanalyyttisia tutkielmia, 99-106, Nuorisopsykoterapiasäätiö.

Kernberg, O. (2010) Some Observations on the Process of Mourning. International Journal of Psycho-Analysis, 91(3), 601-619.

Quinodoz, J-M. (2007) Teaching Freud´s ”Mourning and Melancholia”. Kirjassa: On Freud´s Mourning and Melancholia, ed. Fiorini, L.G. Bokanowski, T. & Lewkowicz, S., 179-193, Lontoo: Karnac.