Viimepäivien uutiset ovat olleet täynnä pakolaisia. Uutiskuvissa nuoret miehet hukkuvat Välimereen, juoksevat Kanaalin tunneliin yön pimetessä, nukkuvat puistoissa, penkeillä ja hylätyissä taloissa.

Lööpeissä huudetaan ennenäkemätöntä pakolaisvirtaa Eurooppaan, ihmetellään näitä kotimaistaan pakenevia nuoria miehiä, haastatellaan kalvenneita suomalaisia, joiden naapurustoon on kiireellä avattu vastaanottokeskus.

Ja minulta kysytään miksi, miksi nuoret miehet? Kuka tämän maksaa? Missä ovat naiset ja lapset?

Minä olen äiti. Minulla on poika. Hän on jo aikuinen, yli kaksikymmentä, sellainen ”sotimisiässä oleva nuori mies”, joista lööpit kertovat – paitsi, että minun aikuinen poikani ei elä sotivien joukkojen keskellä. Minulla on myös tyttäriä, aikuisia kaikki. Minä olen äiti, jonka lapsille ei lasketa hintaa. Äiti, jonka lapsia eivät naapurustossa asuvat ihmiset pelkää.

Äitinä olen valmis suojelemaan kaikkia lapsiani, vaikka oman henkeni, terveyteni ja hyvinvointini uhraten. Meillä äideillä ja isillä on sellainen tapa. Halu suojella lasta kaikelta maailman pahuudelta syntyy sillä hetkellä, kun lapsi alkaa elää ajatuksissamme, maailmassamme ja arjessamme. Halu suojella lasta on kaikille vanhemmille yhtenevä riippumatta kulttuurista, kielestä, akateemisesta sivistyksestä, luku- ja kirjoitustaidosta tai rahasta. Me vanhemmat vaan olemme tällaisia. Kaikkialla maailmassa.

Jos minun lapseni – nämä kallisarvoiset aikuiseni – olisivat vaarassa, kääntäisin jokaisen kiven, kolkuttaisin jokaiselle ovelle ja myisin kaiken omaisuuteni saadakseni heidät turvaan. Ja kyllä, jos tietäisin, että matka turvalliseen ympäristöön on vaarallinen, lähettäisin sen sotimisiässä olevan poikani ensin. Ajattelisin, että hän ehkä selviää matkasta paremmin kuin tyttäreni. Kyllä, tytötkin osaavat taistella, mutta silti lähettäisin pojan. Sillä minä olen äiti.

Toivoisin, että poikani selviytyisi matkasta. Ajattelisin, että hän on vahvempi jaksamaan matkan koettelemukset. Poikaani ei ehkä raiskattaisi, ei myytäisi kellekään. Ajattelisin suojelevani poikaani, sillä hänen ei tarvitsisi kotimaassaan ”tappaa tai tule tapetuksi”. Ajattelisin, että suojelen tyttäriäni lähettämällä matkaan poikani. Sillä jos poikani selviytyisi, hänellä olisi ehkä mahdollisuus pelastaa siskonsa. Toivo lasteni selviytymisestä olisi minun happeani, minun elinvoimaani.

Jos lapseni pelastuisivat, minä selviäisin vaikka maanpäällisessä helvetissä. Niin se vaan on. Minä olen äiti. Minä olen syyrialainen äiti. Minä olen somalialainen äiti. Minä olen irakilainen äiti. Minä olen äiti. Siksi Välimeren ylittää poikani. Siksi Kanaalin tunneliin pyrkii poikani. Siksi minun poikani hakee Euroopasta ja Suomesta turvapaikkaa.

Miksi sinä pelkäät minun poikaani?