Tapaaminen asiakkaan kanssa.

Keskustelu polveilee asiakkaan kertoessa tarinaansa, varovasti, vain hieman mennyttä raottaen. Tänään tuntuu pahalta, olen ikään kuin kadottanut itseni hän sanoo. Sitten kertoo riidoista ex-puolisonsa kanssa, ymmärryksen puutteesta, siitä, että ilo on kadonnut elämästä. Nyt on pelko lasten menettämisestä, sillä kaikki tapaamiset ex-puolison kanssa pelottavat.

Eilen tapasin nuoren miehen. Myös hän kertoi olevansa eksyksissä omassa elämässään, kaikki tuntui turhalta, pelkkiä epäonnistumisia ja jatkuvaa pahaa oloa.  Ennen ammattiopintoja oli toisin, hän sanoo. Siellä itsetunto katosi nimittelyn ja herjojen varjoon.

Myös se pariskunta, joka eilen haki keskusteluapua, kertoi osaamattomuudesta olla toisen lähellä vaikka rakkautta riittääkin. Ollaan yhdessä, mutta ei oikeasti uskalleta kohdata, sanoivat toisiaan kovasti kaipaavat lapsuudenperheessään alistettu ja entinen työpaikkakiusattu.   

Ensin tulee kieltäminen, sitten pelko, häpeä ja epätoivo. Tunteet nousevat pintaan, kun mainitsen sanan väkivalta. Ehkä sitä voisi sanoa kiusaamiseksi, ei kai kuitenkaan väkivallaksi, sanovat he kaikki. Työpaikalla, koulussa, kaveripiirissä tai perheen sisällä. Kaikki he nimittävät kokemaansa kiusaamiseksi.

Kaikkia heitä on ”tsempattu”, kerrottu, että sellaista sattuu, yli pitää päästä, joku muu on kokenut pahempaa, sinullahan on kaikki hyvin. Se oli silloin, nyt on nyt, unohda, annan anteeksi, mene elämässä eteenpäin, ole vahva.

Vihaa ei sanoteta, se pysyy piilossa ja hautautuu syvälle muiden tunteiden alle. Koska kiusaajallakin oli paha olo, hän tarvitsee apua – luvallisia tunteita ovat siis ymmärrys, sääli, myötätunto ja suru kiusaajan puolesta. Ja aina joku muistuttaa, että pääsit oikeastaan helpolla, sinuahan ei lyöty. Lyödyillä oli vaikeampaa.

Oliko todella?

Kun työssäni sanotan väkivallaksi kokemuksen, josta asiakkaani kertoo, kohtaan usein hämmentyneen katseen. Emotionaalisen ja psyykkisen väkivallan uhri kuulee ensimmäistä kertaa, että hänen kokemuksensa rinnastetaan väkivaltaan. Koska fyysisiä jälkiä ei ole, ei väkivallasta ole näyttöä. Todistelutaakka jää uhrille sen sijaan, että väkivallan tekijältä vaadittaisi näyttöä.

Tästä seuraa, että väkivallan uhri yrittää käsitellä kokemuksiaan siitä yhteiskunnallisesta kehyksestä, jota hänelle tarjotaan. Väkivalta on väkivaltaa vain, jos pystyt sen todistamaan. Emotionaalisessa väkivallassa haavat, ruhjeet ja mustelmat ovat ihon alla, näkymättömissä. Todisteita ei ole, sillä useimmiten sanat, herjat, syytökset, alistaminen ja manipulaatio tapahtuu piilossa, suljettujen ovien takana, vaivihkaa ja salaa. Ihmissuhdepelko ja luottamusvaje kulkevat kuitenkin uhrin mukana ja vaikuttavat kaikkiin ihmissuhteisiin, vaikka kokemuksesta olisi jo vuosia aikaa.

Jos pitkäkestoisen fyysisen väkivallan uhri, joka ei löydä ulospääsyä tilanteesta, ja sortuu itse käyttämään väkivaltaa pelastaakseen itsensä ja lapsensa, voidaan tuomita kovempaan rangaistukseen kuin väkivallan tekijä, miten voi ”tuomiolta” pelastua emotionaalisen väkivallan uhri? Katso mm. artikkeli asiasta. 

Kaikenlaisen, pitkäkestoisen kiusaamisen tunnustaminen väkivallaksi ei vähennä tarvetta tarjota väkivallan tekijöille apua, mutta antaa uhrille oikeuden puhua väkivallasta, jota ei tarvitse ymmärtää. Ja samalla annetaan tilaa vihalle – tapahtuneesta saa olla vihainen, vaikka ei tekijää vihaisi. Tekijä voi olla perheenjäsen, ystävä, työ- tai koulukaveri. Kun viha sanotetaan ja sille annetaan tilaa uhrin tunnekäsittelyssä, puhkeaa puhumattomuuden, häpeän ja salailun kupla. Kun haavat ja ruhjeet tunnustetaan ja nähdään, ne saavat mahdollisuuden parantua eivätkä kuormita kantajansa tunnetaakkaa. Vihalle pitää olla tilaa ja uhrilla oikeus ilmaista vihaa, pelkäämättä tulevansa tuomituksi – vain sillä tavalla syvälle sisälle haudatusta vihasta pääsee irti. Nimeämätön, vaiennettu viha saattaa vaikuttaa uhrin ihmissuhteissa lopun elämän.

Järjestöistä löytyy osaamista monisäikeisen väkivallan tunnistamiseen, sanottamiseen ja uhrien tukeen.  Haasteena on saada väkivaltakokemusten tunnistaminen osaksi jokaisen viranomaisten ja läheisen osaamista, jotta emotionaalisen väkivallan uhri tulee kohdatuksi ja oikealla tavalla autetuksi. Mustelmia ei tarvitse nähdä, jos ne tuntee.