Silmiä, silmiä ympäri huonetta. Surullisia silmiä, nauravia silmiä, väsyneitä silmiä, tyhjiä silmiä, harhailevia silmiä. Tarkkailen silmiä, koetan löytää niistä merkityksiä, kysymyksiä, havaintoja, viestejä, myötätuntoa ja jopa hyväksyntää.  

Istun samassa tilassa lukuisten silmäparien kanssa. Tilanne on tuttu, mutta samalla uusi ja vieras. Lähes kahden vuoden ajan on kaikki ryhmäkeskustelut käyty ruudun kautta, kohtaamatta ja usein edes silmiä näkemättä. Ruudulla näkyy nimimerkki, jotta avoimet kamerat eivät kuormita linjaa. Mikrofonit mykistetään ja elämän äänet katoavat. Samalla katoaa inhimillinen yhteys, mahdollisuus aitoon kohtaamiseen ja yhteisen tarinan rakentamiseen.  

Digitalisaatiolla on paikkansa, mutta sen paikka ei ole kaikkialla. THL:n selvitys COVID-pandemian vaikutuksista maahanmuuttajaväestön koettuun hyvinvointiin kertoo omaa karua kieltään. Palvelujen siirtyminen pääasiassa verkkoon on heikentänyt hyvinvoinnin kokemusta. Erityisen haasteellisena on koettu verkkoasiointi viranomaisten kanssa ja neuvontapalveluissa sekä ajanvarauksissa. Avointen neuvontapisteiden ja kohtaamispaikkojen sulkeminen on heikentänyt mahdollisuuksia saada tarvittavaa tukea. Kielitaidon tai tarvittavien digitaitojen puute on johtanut myös taloudellisiin vaikeuksiin. 

Kotoutumiskoulutusten siirtyminen etäopetukseen on vaikeuttanut vuorovaikutteista kielen oppimista ja lisännyt yksinäisyyden tunteita. Kaiken kaikkiaan yhteys muihin ihmisiin on heikentynyt tai katkennut. Vaikka samoja kokemuksia ja tuntemuksia pandemian aikana olemme varmasti kaikki kohdanneet, THL:n selvitys todentaa sen, että vaikutukset ovat olleet maahanmuuttaneen väestön keskuudessa merkittävämpiä kuin vertailututkimuksessa ei-maahanmuuttaneessa väestössä. Perheellisille maahanmuuttajille tilanne on ollut erityisen kuormittava. 

Perheissä koulujen etäopetus ja lasten vapaa-ajantoimintojen ja harrastusten sulkeminen on aiheuttanut huolta ja epätietoisuutta. Kaiken kaikkiaan perheiden palvelujen siirtyminen verkkoyhteyksien päähän on monelle perheelle tarkoittanut putoamista palveluiden piiristä tai vähintäänkin suurta hankaluutta saada tarvittavaa tukea ja palvelua.  

Kysymykseen, miten olette pandemian aikana jaksaneet, vastaavat lukuisat silmäparit huokaisten. Nyt on parempi, sanoo yksi vanhemmista. Parempi, vaikka istumme etäällä toisistamme, enkä voi ottaa ystäväni lasta syliin. Ryhmätilanteessa emme voi tukea toisiamme koskettamalla, emme kuiskata toisen korvaan kauniita ja lohduttavia sanoja, sillä välimatkaa on pidettävä.  

Minä huokaan hänen surullisille silmilleen. Ymmärrän. Tarve yhteisölliseen kohtaamiseen on käsikosketeltava, mutta koskea ei saa. Ryhmäkeskusteluissa olen aina seurannut osallistujien kasvojen ilmeitä, lukenut pienistä häivähdyksistä kiinnostuksen tai väsymyksen, hämmästyksen tai ilon, seurannut kuinka lapset kiipeävät lähimpään syliin ja vanhemmat halaavat toisiaan. Me kaikki olemme kokoanisvaltaisia viestijöitä. Huolimatta siitä, että istumme tänään samassa tilassa, välillämme on edelleen maskien muuri, jonka taakse pienet mikroeleet jäävät piiloon eikä fyysisestä läheisyydestä huolimatta lohduttava kosketus välity.  

Kotimatkalla mietin, miksi maskit vaikuttivat minuun tänään niin voimakkaasti, sillä onhan ryhmissä aina ollut jokunen, joka on peittänyt silmiä lukuun ottamatta kasvonsa.  Metrossa oivallan, että omiin odotusarvoihini ihmisten kohtaamisesta vertaisryhmässä liittyi nimenomaan kasvokkainen kohtaaminen, läheisyys, kosketuskin. Olemme pian kaksi vuotta tuijotelleet kotona ruutuja ja ulkona liikkuessa peitettyjä kasvoja. Minulle se jättää ihmisen kohtaamisen vajaaksi niin työssä kuin vapaallakin. Vielä vahvemmin kohtaamisen vajetta tuntevat ne ihmiset, jotka ovat syystä tai toisesta riippuvaisia ammatillisen tukiverkoston tarjoamista kohtaamisista ja omista, yhteisökulttuuriin liittyvistä tavoistaan jakaa arkea, olla yhdessä. Ei vain samassa tilassa, vaan toisemme kohdaten.