Rautatieaseman alikulkukäytävässä kaksi miestä huutelee ohikulkijoille ja liikkuu levottomasti. Edelläni kävelee tupsupipoinen tyttö, tuskin kymmenvuotias. Miehet nähtyään  tytön askel hidastuu, lopulta pysähtyy ja hän kääntyy ympäri.

Teinityttö kävelee joka ilta ylimääräisen kilometrin matkallaan treeneistä kotiin. Suorempi reitti menisi puiston poikki, mutta hän ei uskalla kävellä siitä.

Pikkujouluista palaava nainen miettii mennäkö kotiin bussilla vai junalla. Juna olisi puolta nopeampi, mutta silloin pitäisi kulkea läpi hämärästi valaistun alikulun. Hän valitsee bussin.

Iäkäs nainen ei ole vuosiin poistunut asunnostaan iltakuuden jälkeen. Hän on oppinut, että tuolloin viereisen lähiökapakan edusta on täynnä juhlijoita.

Teinityttö nousee bussin penkistä ja siirtyy seisomaan kauemmas, nostaa hupun ylös ja välillä varovasti vilkaisee suuntaan, jossa aiemmin istui.

Nainen on oppinut, että tietyissä tilanteissa kannattaa puhua kännykällä miehelleen kovaäänisesti. Niin, vaikka puhelu ei ole yhdistynyt tai mitään miestä olisikaan.

Tyttö on oppinut erottamaan ihmistä ne turvalliset, joiden perässä kannattaa kävellä iltahämärässä.

Äiti antaa bileisiin lähtevälle tyttärelleen aina taksirahan.

Nainen on oppinut jo kauan sitten, milloin pitää vaihtaa kadun puolta

Tyttö on oppinut, ettei tyhjään metrovaunuun kannata mennä.

Tätä on pelon oppikoulu, oppiaineena pelon maantiede. Tätä koulua käy lähes joka nainen. Opit ovat niin arkipäiväistyneet ja rutiininomaiset, ettei niitä huomaakaan.

Ja se tässä onkin pelottavinta.