Eropäätös on vaikea ja tuskallinen

Parisuhdetietoa on maailma pullollaan, mutta psykologian alan tutkija Sarah Allen kiinnitti huomiota aukkoon tutkimuksessa: Siihen hetkeen, kun ei oikein enää olla parisuhteessa, muttei vielä erottukaan. Miten ihmiset päättävät erostaan? Ja mistä toiset saavat päähänsä olla sittenkin eroamatta? Tutkijat halusivat ymmärtää ”ei kenenkään maata” parisuhdevaikeuksien ja eropäätöksen välillä.

Eropäätös on vaikein päätös mitä voi tehdä, ja tuskallisin. Sitä verrataan jopa rakkaan puolison kuolemaan. Vaikeille päätöksille on leimallista, että niillä on pitkäaikaiset vaikutukset. Vaikeaa päätöstä vaativa tilanne on uusi. Ei ole kokemusta, eikä kukaan voi tehdä päättelyä puolestasi. Vaikeista päätöksistä juuri eropäätös on päätös, jonka kohdalla harvoilla on tietoa kaikista eroon vaikuttavista tekijöistä. Eropäätös joudutaan lopultakin usein tekemään umpimähkään.

Ihminen on  järkiperäinen olento ja haluaisi tehdä ainakin ne vaikeimmat ja suurimmat päätöksensä järjellä. Kuitenkin parisuhdeongelmien kasaantuessa kuumina hiilinä pään päälle, ihminen alkaakin tuntea tunteita. Hän tuntee pelkoa, ja rakkaus läikähtelee hänen sisällään. Hän tuntee kiintymystä ja suunnatonta vihaa. Tunteet saavat ihmisen poikkeamaan järjen äänestä.

Tutkimuksen maailmassa perheille lähetetään järkeenkäypiä kyselyitä, tutkimuksia, joihin voi vastata rationaalisesti ja odotetusti. Perustellut, kootut vastaukset ovat tervetulleita. Mutta todellisuus ihmissuhteissa voi näyttää aivan toiselta.

Nobel – palkinnon voittanut psykologi ja talousteoreetikko Daniel Kahneman (2011) päätteli, että tunteet ovat suuressa osassa kaikkea päätöksentekoa. Järkiperäisiä perusteluja voi viljellä mielin määrin, mutta ellei päätökseen sisälly tunnetta, päätös voi jäädä hyvinkin tekemättä. Kun ihminen sitoutuu päätökseen, se tapahtuu tunteen, ei järjen kautta. Puhdas järjenkäyttö on harvinaista. Ihmistä voi ajaa vaikkapa tavoite tehdä hyvää toisille ja noudattaa hyvää tapaa huonon sijaan.

Siltikin ihmiset ovat liian pimennossa tehdessään eropäätöksiään. Tarvittaisiin parempaa ”eropäätöksen teoriaa” , sillä päätös on vaikea ja monet tarvitseva apua päätöksentekoon. Eron voimakkaista seurauksista kärsivät monet ihmiset. Eropäätöksen tunnepitoisuus tulisi avata ja ymmärtää, sen sijaan että se halutaan järkiperäistää.

On eropäätöksiä jotka ovat helpompia kuin toiset. Väkivaltaisesta suhteesta on päästävä ulos, ja liitoissa vailla sukupuolielämää on yleensä yksi tai kaksi erittäin huonosti voivaa ihmistä.  Silti muissakin liitoissa pohditaan eroa ja erotaan. Pitkästyminen ja kyllästyminen ovat joitakin aikamme erojen syitä. Jotta perhetutkijat voisivat paremmin ymmärtää eroamisen päätöksentekoa, heidän on otettava suuremmassa määrin huomioon paitsi järki, myös epärationaalisuus, tunnepohjainen edestakaisin sahaaminen päättämisen ja päättämättömyyden väillä, ja kaikki se inhimillinen haahuilu, mitä päätöksen tekeminen vaatii.

Monet eroajatusten kanssa tuskailevat sanovat muuttavansa mieltään useita kertoja päivässä. Kunnes tulee seuraava hetki,  ja seuraava ”järkähtämätön” päätös, joka tunnin kuluttua jälleen muuttuu. Perhe-elämä on yhtä emotionaalista sotkua, tutkijat toteavat, mutta se on todellisuutta, jonka varaan ihmiset rakentavat elämänsä.

Pelkäätkö lentämistä?

wing-221526_1920Et ole yksin! Tiedätkö, että joka kolmas lentokoneessa matkustava tuntee ainakin jonkin verran epämukavuutta lennolla. Henkilökunta on tottunut auttamaan. Kemiallisista keinoista on joskus enemmän haittaa kuin hyötyä. Tässä muita vinkkejä matkalle, osa vinkeistä Finnairin sivulta.

1. Erilaisten liikennevälineiden turvallisuuden vertailu osoittaa, että lentäminen on tilastollisesti turvallisin tapa matkustaa.
2. Lentomatkan riskialttein kohta on matka lentoasemalle. Siitä eteenpäin olet maailman luotettavimman ja turvallisimman koneiston vastuulla.
3. Muista että turvallisuudestasi on vastaamassa suuri määrä vastuullisia ammattilaisia. Mitään toimialaa ei säännellä ja valvota yhtä tarkasti kuin ilmailua. Nämä huippukoulutetut ammattilaiset ovat puolellasi. Hekin haluavat turvallisesti tänään perille.
4. Lentopelko on irrationaalista eli se ei perustu todelliseen vaaraan. Vahvista järjen ääntä ja hyväksy tunteet ja kehon reaktiot siinä rinnalla.
5. Lentopelko on opittu reaktio ja koska se on opittua, siitä on myös mahdollista oppia pois ja saada pelko hallintaan. Varo opettamasta pelkoa muille.
6. Vie ajatukset muualle. Älä keskity pelkoon, se kasvaa jos sille antaa tilaa ajatuksissaan. Keskity siihen, mitä näet, haistat, tunnet tai vaikka kännykän kuviin tai kynsien viilaamiseen. Mikä tahansa yksityiskohta voi viedä keskittymisesi pois hahmottomasta pelosta.
7. Muistele ja eläydy turvapaikkaan eli johonkin ihanaan mielikuvaan. Kuvittele joku tosi rauhallinen ja turvallinen ihminen vierellesi ja juttele ajatuksissasi hänen kanssaan.
8. Pelon unohtaa helpoiten, kun on kiinnostavaa tekemistä. Jos sinulla on tabletti tai tietokone, katso lempisarjaasi tai tee ristikkoa. Jos toisten puhe häiritsee, käytä korvatulppia.
9. Ota mukaan miellyttävää musiikkia tai rentouttava suosikkikirja tai Raisan tai jonkun muun rentoutusäänite.
10. Valitse käytäväpaikka, jos sinulla on myös ahtaan paikan kammoa. Käytäväpaikalta on helppo nousta jaloittelemaan ja ilmakin tuntuu kiertävän väljemmässä tilassa paremmin.
11. Tekstaa tsempparihenkilöllesi aina ennen nousuja ja laskeutumisen jälkeen. Et tunne olevasi yksin ja unohdettu, vaan olet turvallisesti jonkun ajatuksissa.
12. Keskity päämäärään, minne olet menossa: vaikeuksien kautta voittoon! No pain, no gain! Tsemppaa ja haasta itseäsi. Kuvittele yksityiskohtaisesti se, mitä matkan avulla saavutat ja keskity tähän tärkeään tavoitteeseesi!
13. Huomaa, että se mitä juuri teet ja opit on rohkeutta. Kun jokin itselle arvokas asia (matkan tarkoitus) on tärkeämpää kuin se, mitä pelon tunne käskee välttämään, sitä kutsutaan rohkeudeksi. Kun tunnistat arvoja elämässäsi ja seuraat niitä, olet rohkea!
14. Lentopelkoon voi auttaa todella hyvin esim. emdr tai hypnoosihoito. Hakeudu rohkeasti ammattiauttajan pakeille.

Ja sitten vain hyvää matkaa!

Mikä auttaa, kun mieli horjuu?

shutterstock_394450465Sairaalan käytävillä on hiljaista. Kaikki potilaat viettävät aikansa omissa huoneissaan. Seinälle on nostettu viikkokalenteri. Siinä on vain muutama merkintä, kerran viikossa kävelyä luonnossa ja kerran ahdistuksen säätelyä ryhmässä. Muuten aika kuluu yksin. Yhdesti päivässä sairaanhoitaja käy katsomassa ovelta, että kuinka siellä voidaan. Lääkkeet jaetaan aamulla ja myöhään illalla kellon tarkkuudella. Hoitokeskustelut lääkärin ja henkilökunnan kanssa ovat lähinnä lääkityksen miettimistä. Jos ahdistus lisääntyy, annosta nostetaan. Keskusteluja psykologin kanssa on kerran viikossa.

Tämä on yhden ihmisen melko tuore kokemus suomalaisesta psykiatrian avo-osastosta. Se tuntuu surulliselta ja hyvin yksinäiseltä. Ihminen joka kokee menettävänsä tunteidensa hallinnan, oman itsensä, on hyvin peloissaan. Hän pelkää, että ei enää saa itseään takaisin sellaisena kuin oli ja hän pelkää, että näistä syistä hän menettää myös ihmisarvonsa. Kammottavinta ihmiselle on olla outo, erilainen ja tulla siksi hylätyksi marginaaliin.

Siksi juuri tässä hetkessä ihminen tarvitsee toista ihmistä. Hän tarvitsee toista ihmistä kokeakseen, että häntä ei ole hylätty. Kaikessa kummallisuudessaan hänen oireillaan on joku mieli, jota toinen ihminen voi ymmärtää, tai ainakin yrittää. Keskittyminen lääkitykseen, vähäinen kontakti ja kliininen suhtautuminen potilaaseen saavat potilaan varmasti kokemaan, että hän on ”hullu”.

Nykyään tiedetään, että paras keino tunteiden säätelyyn on toinen ihminen. Hyväksyvä, lämmin ja ymmärtävä suhtautuminen toisen kipuun helpottaa oloa. Tiedämme kaikki tämän jo lapsuudesta. Pieni lapsi, joka on pois tolaltaan, tarvitsee vanhemman joka ymmärtää lapsen kokemusta. Vanhempi myötäelää ja vakuuttaa, että kipu ei kestä ikuisesti. Aikuiset eivät ole sen kummempia. Myös aikuinen tarvitsee toisen ihmisen, joka uskoo siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi. Nykyisessä helvetissä ei olla ikuisesti.

Toinen ihminen on myös siksi tärkeä, että keskustelemalla sairastunut ottaa haltuun tunteitaan ja hänelle tapahtuneita asioita. Jokainen kriisissä ollut ihminen tietää, että tuossa hetkessä puhuu vaikka postinkantajalle. Tarve ymmärtää ja käsittää mitä tapahtuu, on valtava. Keskustelemalla tapahtuu tunteiden nimeämistä ja asioiden, sisällä vellovien ristiriitojen haltuun ottamista.

Ihminen hakee toiselta lajitoveriltaan myös ymmärrystä siitä, että onko hänen käsityksensä maailmasta oikeanlainen. Stressaavissa tilanteissa raja ulkoisen ja sisäisen välillä voi hämärtyä. Näin käy joskus meille kaikille. Kysymys on lähinnä vain siitä, kuinka suuressa mittakaavassa. Toinen meistä reagoi stressiin niin, että omia piirteitä tai uskomuksia heijastetaan tavallista enemmän toisiin. Toinen taas niin, että ei enää erota omia ajatuksia ulkopuolisista äänistä. Silloin, kun omiin arvioihin ei voi luottaa, tarvitaan toista ihmistä avuksi. Tuo toinen voi kertoa, että missä kohtaa mieli tekee tepposet.

Viimeisenä, mutta ei vähimpänä kanssaihmisen selitys siitä, miksi mieli toimii niin kuin toimii, tuo helpotusta. Mieli, psyyke, on meille kaikille ihmisille yhteinen. Kaikki me joudumme painimaan sen toimintaperiaatteiden mukaan. Se, että systeemi joskus pettää meidät, ei tee meistä yhtään sen huonompia kuin muista.

Kun mielenterveys horjuu, ihminen tarvitsee toista ihmistä tai ihmisiä. Kysymys kuuluukin, että miten voisimme ujuttaa nykyiseen sairaalakulttuuriin lisää dialogia. Tiedämme jo mikä auttaa, nyt pitäisi vain uskaltaa alkaa ihmiseksi.

********************

Tänään vietetään Maailman mielenterveyspäivää

 

Lapsi oppii enemmän ilosta kuin pelosta

shutterstock_83552767Moni vanhempi uskoo edelleen kurituksen voimaan lasten kasvatuksessa. Uskomuksensa mukaan aikuinen luulee kasvattavansa lapsesta tai nuoresta hyvin käyttäytyvää, reipasta, rohkeaa ihmistä.

Tutkimusten mukaan kurittamalla ei kuitenkaan ole lainkaan hyödyllisiä vaikutuksia. Sen sijaan sillä on yhteys lukuisiin haitallisiin asioihin.

Kehityspsykologi, prof. Elizabeth Gershoff on arvioinut eri tutkimuksien tuloksia kurituksen vaikutuksista. Kuritus aiheuttaa aggressiota, epäsosiaalista käytöstä, käytös- ja mielenterveyshäiriöitä, kielteistä lapsi-vanhempi-suhdetta, heikentynyttä kognitiivista kyvykkyyttä ja heikkoa itsetuntoa. Lapsena koettu kuritus liittyy vielä aikuisuudessa lisääntyneeseen epäsosiaaliseen käytökseen, mielenterveysongelmiin ja hyväksyvään asenteeseen kuritusväkivaltaa kohtaan (2016, J Family Relations).

Lapsi tietää, että hän on pieni ja täysin riippuvainen perheestään. Hän etsii ja testaa jatkuvasti strategioita selvitä perheessään parhaalla mahdollisella tavalla. Pieni lapsi vaistoaa, että jos hän joutuu perheestään syrjään, hänellä ei ole tulevaisuutta. Siksi lapsi keskittyy pitämään yllä suhdettaan aikuisiin kaikin mahdollisin tavoin.

Lapsi ei kuvittele, että hänellä olisi valta ymmärtää tai muuttaa perhettään. Lapsi keskittyy muuttamaan ja muokkaamaan omaa itseään koko ajan, jotta hän pysyisi mukana parhaalla mahdollisella tavalla juuri tässä perheessä, jossa hän kasvaa.

Kaikissa tilanteissa lapsi toimii omasta näkökulmastaan loogisesti, toteuttaen tarvetta olla tärkeä ja tarpeellinen tälle perheelle. Lapsella on vain lapsellisia keinoja oivaltaa, mitä eri tilanteissa kannattaisi tehdä.

Lapsen toimintamalli perheessä voi olla häirikön rooli. Hän haluaa tulla näkyväksi tekemällä vääriä tekoja ja saada huomiota edes häsläämällä vääriä asioita. Sekin on lapsen keino yrittää rakentaa siltaa aikuisiin. Se on yritys löytää hyvinvointia rakentava yhteys vanhemman kanssa. Se voi olla epätoivoinen keino olla olemassa, tulla huomatuksi, osana perhettä.

Tämän vuoksi aikuisten tulisi ahkerammin muuttaa omaa käytöstään, jos lapsi oireilee. Rankaisut muuttuvat helposti vain rajumpaan suuntaan, koska ne eivät auta lasta. Jos aikuisilla ei ole kapasiteettia, energiaa ja oivallusta nähdä lapsen tarpeita, heidän kannattaa hakea apua ja neuvoja. Aikuisen toimiessa väärin lapsi joutuu muokkaamaan itseään ja se tapahtuu helposti epäsuotuisaan suuntaan. Näin psyykkiset ongelmat siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Aikuinen, katsoessaan sinua peläten tai luottaen, lapsesi muuttaa itseään.

******************************************

Tukkapöllystä ja sättimisestä kannustavaan kasvatukseen
#Kasvatuspuntari – kampanja kutsuu vanhemmat puntaroimaan omia kasvatustapojaan

Kannustavan kasvatuksen kampanja

Lapsi- ja perhejärjestöt lohduttavat, ettei haastavissakaan tilanteissa tarvitse turvautua väkivaltaan vaan vaihtoehtoisia tapoja on tarjolla.  Kannustavia kasvatuskeinoja, tukea ja tietoa on koottu yhteen #Kasvatuspuntari – kampanjan kotisivulle: www.kasvatuspuntari.fi

Väestöliiton verkkopalveluissa, Perheaikaa.fi ja vaestoliitto.fi/vanhemmuus sekä Ensi- ja turvakotien liiton Nettiturvakodin chatissa 29.8–9.9. on mahdollisuus keskustella asiantuntijoiden kanssa kasvatuskysymyksistä.

#Kasvatuspuntari kampanjan toteuttavat: Ensi- ja turvakotien liitto, Suomen UNICEF, Väestöliitto, Lastensuojelun Keskusliitto, Suomen Vanhempainliitto ja Emma & Elias -ohjelma.

Mukana kampanjassa on myös Siskonpeti – sketsisarja, joka pureutuu viihteen keinoin vallitseviin kasvatusasenteisiin.

Miksi et kertonut heti?

kirsinblogi16-vuotias nuori kertoi ensimmäistä kertaa kokemastaan raiskauksestaan vastaanotollani. Hän oli tullut raiskatuksi kaksi vuotta aiemmin kaverinsa kotona keskellä kirkasta päivää. Nuori pohti syytä siihen, mikä oli saanut hänet puhumaan asiasta juuri nyt: ”Miten olisin voinut siitä tapahtuneesta puhua aiemmin, kun minulla ei ollut sanoja, joilla olisin voinut kertoa, mitä tapahtui? Olin raiskauksen tapahtuessa vasta 14-vuotias lapsi”.

Seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskaus ja muut seksuaalirikokset ovat väkivallan muotoja, jotka loukkaavat nuoren seksuaalisuutta, itsemääräämis- ja ihmisoikeuksia sekä vaarantavat nuoren seksuaalikehityksen. On täysin absurdia ajatella, että traumaattisen teon kohteeksi joutunut ja voimakkaassa tunneryöpyssä oleva nuori pystyisi kertomaan rikoksesta tutulle tai tuntemattomalle henkilölle.

”Minä tottakai kertoisin heti jollekin, tai ainakin tekisin rikosilmoituksen” – lausahdus on tuttu yleensä aikuisten suusta, kun keskustellaan siitä, miten toimisi, jos joutuisi rikoksen kohteeksi. Niinpä. Sitä on niin äärettömän helppo kuvitella toimivansa kuin kone ja alkaa suunnitella toimintamallia, miten toimisi tai tulisi toimia tilanteessa, jossa jotain ikävää tapahtuisi.

Eikö seksuaalirikoksen kohteeksi joutuminen ole sellainen asia, josta haluaa puhua heti ja vaatia oikeutta kokemalleen vääryydelle? Ei todellakaan! Kun jotain järkyttävää tapahtuu, häpeä ja syyllisyys hiipivät salakavalasti ensimmäisenä paikalle estäen tapahtuneesta puhumisen. Lisäksi oma avuttomuus, neuvottomuus, ahdistuneisuus, epäusko, pelko ja huoli tekevät asiasta kertomisen entistä vaikeampaa. Pelottavan, kauhua ja lamaannusta herättävän kokemuksen kohtaaminen uudelleen puhumalla voi tuntua täysin ylitsepääsemättömältä ajatukselta.

”Miksi et kertonut heti?” on erittäin vahva kysymyslause. Se herättää herkästi syyllisyyden tunteen tai tarpeen alkaa puolustella itseään.

Nuori odottaa arvostavaa ja kunnioittavaa kohtaamista. Nuoren oloa voi helpottaa se, että aikuinen antaa ymmärrystä siihen, miten vaikeaa tapahtuneesta puhuminen voi nuorelle olla. Nuorta kannattaa kiittää siitä, että hän on rohkaistunut kertomaan tapahtuneesta juuri nyt.

Miten paljon oletkaan auttanut minua

#mannankanssa

Käytiin Mannan kanssa Lastenklinikalla magneettikuvauksessa joka tehtiin nukutuksessa. Molempia jännitti. Toinen meistä teeskenteli reipasta ja toinen oli oikeasti reipas. Toinen meistä jännitti kuvauksen tuloksia, toinen unikorkin laittamista.

Unikorkki2Perillä päälle puettiin marjapuuron värinen pyjama, jossa oli valkoiset muovinapit. En jaksanut kovasti keskittyä arvioimaan sairaalan sukupuolittuneita värivalintoja, mutta huomasin ne kyllä.
Toivottavasti Uuden Lastensairaalan unisex-pyjamakuoseina nähdään muumimaailmojen metsät, saaristot, tähdet ja avaruus.

Yritin kiinnittää lapsen huomion leluihin ja värikkäisiin kuviin seinillä. Odotushuoneessa olikin upea härveli: lelujen magneettikuvauslaite. Siihen sai laittaa otuksen kuvattavaksi. Samalla kun otus liukui putken sisään, se ilmestyi tv-ruudulle ja esitteli itsensä. Mahtava vekotin, joka auttoi unohtamaan jännityksen.

Nukuttamista varten käteen laitettiin puuduttavaa geeliä ja unikorkki eli kanyyli. Lapsi pelkäsi kipua niin että veti itsensä jäykäksi pötköksi. Kynnet, joiden alla oli runsaasti muovailuvahaa, painautuivat kämmenselkääni, mutta eivät tehneet kipeää. Sain olla tukena, kelpasin auttajaksi. Se on hyvä tunne. Unikorkkiin valutettiin unimaitoa, ja Manna lysähti sylini kautta uneen toimenpidepöydälle.

Kuvauksen ajan istuin odotushuoneessa syvälle omiin ajatuksiini uppoutuneena. Sairaalaympäristö nosti pintaan kovia muistoja. Huomasin toivovani, että Mannakin jonakin päivänä ymmärtäisi, miten ratkaisevan paljon hän on auttanut ja tukenut minua. Minun lääkärikäynneilläni, hoidoissani, pelon hetkillä, arjen ylivoimaisuuden pyörteissä. Olemme Mannan kanssa kulkeneet yhdessä melkoisen matkan.

Kun vanhempi sairastuu vakavasti lapsen ollessa pieni, ihmiset saattavat surkutella tilannetta. Oi ei juuri nyt, kun on vauva ja kaikki. Kyllä, edessä on erilainen vauva-aika, jota meilläkin värittivät onnen hetkien lisäksi karut totuudet ja epätoivon lohduttomat kyyneleet. Samalla pikkulapsivaiheen touhukkuus kuitenkin myös kannattelee sairastunutta ja kiinnittää tiukasti arkisiin asioihin ja tähän hetkeen. Elämään. Toivoon. Kakkavaippoihin. On lähes mahdotonta murehtia katsoessaan vauvan ilosta sädehtiviä kasvoja. Oman pelkonsa ja pahoinvointinsa pimeyteen ei ehdi upota kovinkaan syvälle, kun jo kuuluu vaativa huuto tai hurmaava kikatus.

– Mammaaaaa! Sain mehujään JA pillimehun! Nyt oon apina ja istun täällä häkissä! (sairaalasängyssä).

Selvästikin on aika havahtua ajatuksista ja tarttua lämpimään, pulleaan käteen. Hyvin sujui, mahtava juttu!

härveli

Taistele tai pakene!

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_151516067Pakastetun alkion sulatus ja siirto onnistuivat. Ellin ja Vilin elämässä alkoi uusi jakso kahden lapsen kanssa. Kun koko perhe kävi lapsettomuusklinikan väkeä tervehtimässä, mieleeni palautui heidän kanssaan käydyt pohdinnat pelon tunteesta. Eikä Elli ole ainut lapsettomuuden kokenut nainen, joka on siitä minulle kertonut.

Elli kertoi, kuinka pelon tunne valtasi mielen joskus silloinkin, kun sille ei ollut mitään selkeää kohdetta. Silti tunne oli voimakas, jopa kehollinen, ja vaikutti arjen elämiseen.

Kun kertasimme rohkeasti lapsettomuuskokemuksen kipeitä kohtia, mielen maiseman väri avautui uudella tapaa. Oli helpompi nähdä, kuinka ohi kulkeneet synkät pilvet olivat herkistäneet mielen ilmapuntarin matalapaineelle. Jostain syystä elämän mukanaan tuomat ilot ja aurinkoiset päivät unohtuivat helpommin, ja niiden valovoima väheni huonoa säätä odotellessa. Piti surra saapuvaa ukonilmaa.

Ihmisen mielellä on tapana toimia noin, eli sillä on taipumus suosia negatiivisuutta. Imupaperin tapaan vaarat, huolet ja uhat rekisteröidään, jotta niihin osattaisiin tarpeen tullen reagoida nopeasti. Se laittaa taistele tai pakene -moodin päälle ja stressihormonit hyrräämään. Ja on valppaana: kyllä kohta jotain kurjaa ja hurjaa sattuu. Ilon ja onnen hetket voivat kohdata tehokaan teflonpinnoitteen, joihin positiivisten kokemusten tunteet vaivoin kiinnittyvät.

Miksi mieli toimii näin? Vaaran uhatessa kehossa käynnistyy salamannopea stressivaste – juuri tuo taistele tai pakene –vaihde. Tämä samainen stressivaste on evoluution aikana auttanut lajiamme selviytymään hengissä. Ilman jättiläisen voimaa, gepardin nopeutta, sekä huippuun viritettyä näkö-, kuulo- ja hajuaistia olemme nousseet Telluksen herroiksi.

Tämän lisäksi ihmislajilla on erityinen ominaisuus – puhuttu kieli. Puhutun kielen jatkeena on verbaalinen mieli. Se varottaa vaaroista, moittii, murehtii menneitä tai tulevia, vertailee, arvostelee. Tämä ainutlaatuinen ominaisuus on korvaamaton ongelmanratkonnassa, mutta joskus se tekee meille kepposia. Se saa meidät uskomaan kaiken tuottamansa melun.

Kun elämässä sama tai samaan viitekehykseen kytkeytyvä vastoinkäyminen toistuu, sen aiheuttama imupaperijälki vahvistuu. Ellin kohdalla lapsettomuus ja sen hoidon aikaiset raskaat kokemukset. Mielen melu alkaa muistuttaa vaarasta heti kun jotain hiemankaan samaan vivahtavaa tapahtuu; TV:ssä pyörii vauvanvaippamainos, marketissa kuukautissuojien tilalle on tullut raskaustestejä, oma raskaustestipäivä lähestyy. Aivot asettuvat hälytystilaan ja sisäinen pelkotila on valmis.

Muistan hyvin, kun Elli soitti kertoakseen, että raskaustesti näytti pakastussiirron jälkeen plussaa. ”Miten ihmisen pää voi toimiakin näin? Olen onnellinen ja iloinen, mutta jostain ihmeen syystä pintaan kumpuavat ne samat pelon tunteet, joista juttelimme ennen alkion siirtoa”, Elli kertoi tunnelmistaan puhelimessa. Tähän todettiin lähes yhteen ääneen, että ”taitavat taas olla näitä aivojen vääriä hälytyksiä!”

Stressivaste on ollut ja on edelleen ihmislajille elintärkeä, sen ei ole syytä ”surkastua” hännästä häntäluuksi. Väärät vaarahälytykset on mahdollista oppia tunnistamaan, kun uskaltautuu kohtaamaan oman pelkonsa historian. Samalla voi löytyä jotain ainutlaatuista. Ellikin sen sanoi: ”Pelkoon tutustuminen oli mielenkiintoinen tutkimusmatka. Taisin samalla löytää sisältäni oven ja avaimen hyvinvointiin!”

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Miltä syrjintä tuntuu?

shutterstock_142975636Sydän hakkaa, kädet hikoavat, uni ei tule. Kaikki tuntuu olevan mustaa. Henkeä ahdistaa. Huomista ei näe, liekö edes olemassa. Sinut pitäisi tappaa, hakata, hiljentää. Tulla “juttelemaan” kotiovelle, bileissä, koulussa, töissä. Nurkan takana, kaupassa, kadunkulmassa. Olet virhe, paha, syntinen, tiesi uppiniskaisesti valinnut. Mikset vain voisi jo muuttua. Et saisi näkyä, puhua, hengittää, rakastaa. Et saisi olla olemassa.

Mietit, mitä uskallat pukea päälle. Jos laitat liehuvan villatakin, kyseenalaistetaanko ihmisarvosi? Tuijotetaanko sinua, huudellaanko sinulle, muuttuuko ilmapiiri jäätäväksi kun astut huoneeseen? Mitä vastaat, kun joku kysyy, millainen asu sinulla oli rippijuhlissasi? Uskallatko puhua itsestäsi, kumppanistasi, parisuhteestasi, elämästäsi? Uskallatko jakaa kokemuksiasi tai muistojasi? Että pidit pienenä barbeilla leikkimisestä, tai että halusit olla aina leikeissä äiti, tai että halusit pussata naapurin Kuismaa?

Tuhahtaako kaukainen sukulainen nähdessäsi sinut sukujuhlissa? Uskallatko mennä vessaan, pukuhuoneeseen, rannalle, baariin? Kertooko joku sinulle, että joudut helvettiin? Että olet sairas, että sinunlaisesi pitäisi lukita laitokseen? Suunniteletko elämääsi sen mukaan, missä ja kenen seurassa sinun ei tarvitse keskittyä pelkäämiseen?

Kertooko rakkaasi siitä, kuinka hänelle taas oli lauottu loukkauksia nyyttäreissä? Soittaako äitisi ja mainitsee, että Lyydia-täti oli jälleen manannut siskonsa lapsen alimpaan helvettiin? Tuijotetaanko sinua ja kumppaniasi kadulla, kun kävelette käsi kädessä? Puristatko toisen kättä tiukemmin, kiertyykö käsivartesi toisen ympärille, kuiskaatko jotakin lohduttavaa, osoitatko lintua tai kukkaa tai kylttiä, jotta toinen ei huomaisi, jotta edes toinen voisi säästyä?

Miltä sinusta tuntuisi?

17.5. vietetään kansainvälistä homo- ja transfobian vastaista päivää (IDAHOT; International Day Against Homophobia and Transphobia), jolloin tuodaan esille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtaamaa syrjintää ja kamppailua sitä vastaan. Suppeasta nimestään huolimatta päivänä keskitytään myös esimerkiksi biseksuaalisuuteen tai intersukupuolisuuteen liittyvään syrjintään.

Minkä pienen asian sinä voisit tänään tehdä, jotta maailma olisi turvallisempi paikka olla?

Sakris Kupila

Kirjoittaja on kohdannut arjessaan syrjintää ja pelkää enemmän kuin tarvitsisi. Hän uskoo kuitenkin ihmisiin ja valoisaan, turvalliseen tulevaisuuteen.

Ellin ja Vilin tarina jatkuu

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_211654111Elli pohti vastaanotolla pelon tunnetta: Juuri siinä hetkessä pelottavin muisto kumpusi kymmenisen vuotta aiemmin tehdystä ensimmäisestä koeputkihedelmöityshoidosta, josta alkoi kohdunulkoinen raskaus. Elli joutui sairaalahoitoon myös munasarjojen hyperstimulaation vuoksi.

”En oikein osaa sanoa, mikä silloin eniten pelotti. Ensin todettiin hyperstimulaatio – maha oli turvonnut kuin potkupallo, janotti ja kuvotti yhtä aika. Olo oli niin tuskallinen, että tieto positiivisesta raskaustestistäkään ei jaksanut innostaa. Aloin pelätä, että koko raskausaika olisi yhtä vaikea!”

Hyperstimulaatio kuitenkin helpottui vähitellen, mutta muutaman viikon päästä todettiin, että raskaus on väärässä paikassa. Elli joutui uudelleen sairaalaan: lääkärit pohtivat, tehdäänkö tähystys vai ei. ”Onneksi mitään toimenpiteitä ei tarvittu”, Elli muistelee. Kokemus oli kuitenkin niin raskas, että seuraavaan hoitoon lähteminen askarrutti.

”Itseasiassa tuolloin voimakkaana tunteena oli häpeä ja syyllisyyden tunne. Olihan munanjohdinten tukokset ja lantion kiinnikkeet, jotka todettiin heti alkututkimuksissa, pitkittyneen klamydiatulehduksen aiheuttamia”, pohti Elli.

Mitä tapahtui tätä ennen? Palataanpa tuohon ”PCOS”-työdiagnoosiin. Hormonimääritykset tukivat monirakkulainen oireyhtymä diagnoosia, joka on sangen tavallinen vaiva: oireyhtymää potee jopa viidestä kymmeneen prosenttia kaikista naisista – osa tietämättään. Se on hyvin tavallinen löydös, kun selvitellään munasolun kypsymishäiriöitä.

Elli naurahtaa: ”No löytyyhän näitä pelon tunteita. Muistan kyllä, kuinka selitit minulle, miten moninainen häiriö tuo PCO on ja kuinka sen pohjimmaiset syntymekanismit ovat epäselvät. Tietenkin surffasin netistä aiheeseen liittyvää ja hyvin nopeasti näin itseni sirkuksen lihavana parrakkaana naisena. Se oli musertavaa.” Muistutan tässä kohdin Ellille, että näen edessäni hoikan, urheilullisen naisen. Elli vastaa hymyillen: ”Niinpä – paljon hyvääkin tästä seurasi! Sokerihiirestä ja sohvaperunasta tuli vihanneksia rakastava sporttityttö!”

Perheellistymisen polun aikajanalle löytyi kuitenkin monta kipukohtaa: kevyemmistä munasolun kypsytyshoidosta jouduttiin luopumaan munanjohdinhäiriön vuoksi, ensimmäisessä hoidosta munasarjojen hyperstimulaatio ja kohdunulkoinen raskaus, toisen hoidon epäonnistuminen ja sen jälkeen vetäytyminen vuosiksi pois lapsettomuushoidoista.

Elli toteaa: ”Eipä oikeastaan ihme, että aivot antavat ”hälytyksiä vaarasta”, kun alan pohtia lapsettomuushoitoja.”

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Miksi minua pelottaa?

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_129049811Aiemmissa blogeissani olen pohdiskellut selittämätöntä lapsettomuutta, koska se on niin tavallinen ongelma. Joskus asiat ovat toisin: jo lähtökohtaisesti voi olla tiedossa asioita, jotka heikentävät raskaaksi tulemisen mahdollisuutta.

Ellin ja Vilin tarinan esipuhe ”kirjoitettiin” jo Ellin nuoruusvuosina. Ellin kuukautiset alkoivat 13-vuotiaan, eivätkä oikein koskaan asettuneet säännöllisiksi. 15-vuotiaana alkoi kiusata hankala akne, jonka hoidoksi aloitettiin e-pillerit. Ihon kunto koheni ja tuntui mukavalle, kun vuodot tulivat säännöllisesti.

22-vuotiaana Elli jätti ehkäisyn pois, koska perheenlisäys oli tervetullut. Kuukautiset tulivat milloin sattui – välillä kahden, kolmen kuukauden välein. Omalääkäri terveyskeskuksesta antoi lääkemääräyksen keltarauhashormonihoidosta, joka rytmittikin vuodot. Raskausrintamalla ei kuitenkaan tapahtunut mitään.

Ellin ollessa 23-vuotias pari hakeutui Lapsettomuusklinikalle. Ultraäänitutkimuksessa todettiin ”klassiset monirakkulaiset munasarjat” ja ohjelmoitiin tämän tiimoilta lisätutkimuksia. Työdiagnoosiksi asetettiin ”PCOS”.

Ellin ollessa 35-vuotias tapsimme jälleen Lapsettomuusklinikalla. Tuolla tapaamiskerralla suunniteltiin pakastetun alkion siirtoa. Esikoinen oli täyttänyt hiljattain kaksi vuotta. Oli mukava kuunnella vanhempien tarinoita kaksivuotiaan touhuista ja oppimisen ilosta!

Sitten Elli muuttui vakavaksi ja totesi: ”Minua ihmetyttää muuan asia. Nyt kun päätimme taas jatkaa lapsettomuushoitoja, ikävä pelontunne alkoi vainota minua. En tahdo millään päästä siitä irti.” Kerroin, että Lapsettomuusklinikalle saapuminen voi nostaa pintaan kipeitä muistoja ja aktivoida negatiivisia tunteita. Tähän Elli vastasi: ”Tänne klinikalle tuleminen tuntuu hyvälle ja turvalliselle. Tunnen teidät ja te tunnette minut. Ei tarvitse jännittää, eikä pelätä!”

Kerroin Ellille ja Vilille, että meillä jokaisella on tiedostamattomia ajattelumalleja, niin sanottuja automaattiajatuksia, jotka yleensä ovat hyvin itsekriittisiä ja negatiisivia. Automaattiajatukset vaikuttavat voimakkaasti siihen, miten tunnemme ja mitä teemme.

Pelko, pettymys tai huono omatunto ovat mielen signaaleja, jotka voivat auttaa toimimaan vaaratilanteessa oikein, mutta aktivoiduttuaan ”väärässä kohdin” negatiiviset ajatukset ja tunteet voivat lukkiutua ja vallata mielenmaisemamme. Kun tutustuu ja tulee tietoiseksi omista pelon aiheistaan, on automaattitunteesta helpompi ”päästää irti”: automaattitunteet saavat uudet, oikeammat mittasuhteet.

Ellin lapsettomuushistoriasta löytyi monta kohtaa, jossa voimakas pelko oli päällimmäinen tunne. Päätimme muistella kulunutta aikaa ja tarkastella pelon aiheuttajia rohkeasti ja levollisin mielin.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.