Yhdessä jaettu matka

 

Harmaantunut mies taluttaa puolisoaan pitkin kirkon käytävää. Eletty elämä näkyy molemmista.  Askel on jo hieman lyhentynyt, hartiat painuneet hitusen kumaraan. Kuitenkin ote, jolla toista tuetaan surun hetkellä, on tuttu ja vakaa. Kilometrejä on taitettu paljon, paljon on yhdessä koettu. Pettymyksiäkin on tullut, kipeitäkin. Niistä on menty eteenpäin, joskus hampaat kiristellen. Pikku hiljaa on kasvettu toiseen kiinni, annettu anteeksi. Niin paljon on kuitenkin yhdessä rakennettu, ettei sitä ole haluttu rikkomaan ruveta. Pikku hiljaa on myös hyväksytty riippuvuus toisesta. Otettu vastuu siitä, että tuommoisen valitsin. Hänen rinnallaan elin. Itsekään en aina ollut helppo puoliso, joskus kiukkuinen ja vaikeakin. Toinen ei lähtenyt siitä huolimatta, pysyi ja jaksoi.

Elämä jakautuu erilaisiin osiin. Elämän alkupäässä haetaan kokemuksia ja eletään kaasu pohjassa. Tehdään hulluja, tyhmiäkin asioita. Sitä kautta opitaan itsestä ja toisista ja talletetaan pankkiin hienoja muistoja. Monet rakastuvat tässä elämän vaiheessa. On ihanaa paistatella toisen ihailussa, ihanaa kokea olevansa yhtä jonkun kanssa. Pieneksi hetkeksi voi päästä lähelle paratiisia, kokemusta siitä että itse on täysi, mitään ei puutu.

Kun kumppani on valittu ja elämää jatketaan yhdessä, rakastuminen vaihtuu pikku hiljaa kiintymykseksi ja kumppanuudeksi. Keskellä elämää yritetään selvitä yhdessä työstä, pitää parisuhde hengissä ja mahdollisesti kasvattaa lapsi tai lapsia. Molemmat miettivät tahoillaan, mitä on vielä edessä ja mitä olisi mahdollista saavuttaa. Huomio on samaan aikaan itsessä ja muissa, myös yhteiskunnallisissa asioissa. Tässä vaiheessa halutaan usein jättää oma jälki. Tehdä jotakin, jolla on jotain merkitystä. Samaan aikaan halutaan myös elää syvästi ja monipuolisesti.

Toisaalta keski-iässä mennään eteenpäin kieli vyön alla siinä harhassa, että jossain vaiheessa tullaan valmiiksi. Vaikka matkan rajallisuus alkaa tulla todemmaksi, se peittyy kiireen keskelle.

Silloin mieli saattaa joskus eksyä ajatukseen, että paratiisi olisi vielä mahdollinen, mutta oma puoliso on sen tiellä. Vastuuta omasta elämästä, onnesta ja parisuhteesta halutaan vältellä. On kipeää huomata, että itsestä ei tulekaan sitä täydellistä versiota, johon joskus uskoi, vaan minuus jää loppuun saakka keskeneräiseksi. Sama on totta myös puolison kohdalla. Keski-iän kipu liittyykin sen hyväksymiseen, että näillä eväillä mennään ja hyvä niin.

Eläkkeelle siirtyessä hälinä ympärillä lakkaa. Minäkuvaa ei voi enää ruokkia samalla tavalla saavutuksilla kuin aikaisemmin. Huomio siirtyy ulkoisista asioista sisäisiin arvoihin. Monet eivät sure itse työn lähtemistä elämästä, vaan yleensä hyviä ihmissuhteita. Ihmisiä, joiden kanssa tuota työtä yhdessä tehtiin. Niitä, jotka valitsivat elämäntehtävänsä samoin, tukivat vaikeissa kohdissa ja iloitsivat onnistumisista.

Monet pelkäävät vanhuutta. Se on ymmärrettävää. Vanhuus symboloi luopumista, viimeisenä myös omasta minuudesta. Tässä elämänvaiheessa on kuitenkin myös paljon kauneutta. Kun kaikki turha riisutaan pois, jää jäljelle olennainen. Kiitollisuus on sitä, että joku jakoi matkaa. Oli siinä rinnalla, kun elämä kävi vaikeaksi. On vielä siinä, kun kaikkein pelottavin on edessä, päästäminen irti omasta itsestä.

Nykyään tiedetään, että ihmisten siteiden merkitys on hyvin paljolti turvallisuudessa. Me haemme toisistamme turvaa. Jos ihmisiltä kysyisi mikä heitä pelottaa eniten, niin suurin osa heistä kuvaisi luultavasti yksinäisyyttä. Kiitä tänään kaikkia niitä, jotka ovat kulkeneet rinnallasi. Ihan vaan siitä kulkemisesta.

Elämänkaaripsykologia. Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1991

Millaiset ”kehykset” maailmaan haluat antaa lapsellesi?

shutterstock_119184907Kävelin päiväkodin pihan ohitse ja näin pojan juoksevan äitiään vastaan näyttäen innoissaan jotakin, jota kantoi käsissään. Katsoin poikaa odottavaan äitiin, joka näytti vihamieliseltä ja ilmeettömältä. Äidin kasvoilta oli vaikea lukea minkäänlaista jälleennäkemisen iloa. Kun poika näki äidin, hän pysähtyi, jähmettyi ja ilme muuttui vakavaksi. Tämän jälkeen poika käänsi katseensa maahan ja lähti laahustamaan äidin suuntaan. Kun poika saavutti äidin, äiti alkoi läksyttää poikaa siitä, että tämä oli ottanut mukaansa päiväkodin omaisuutta. Hiljaa poika meni takaisin pihalle, palautti lelun ja käveli äidin viereen.

Seuratessani kyseistä tapahtumaa mieleni teki mieli huutaa äidille ”etkö sinä ymmärrä, poika halusi näyttää lelua sinulle! Eikö mikään sinussa liikahtanut pojan riemussa?” En meinannut päästä yli tuosta näystä, pojan kasvoilla viipyilleestä yksinäisyyden ja häpeän tunteesta. Äidin ilmeettömät kasvot palasivat vielä illalla mieleeni. Pyöriskelin ja ajattelin, että miten olisin voinut ilmaista pojalle, että vika ei ollut hänessä. Minä olisin mielelläni katsonut mitä hänellä siellä kädessä oli.

Mietin äitiä ja äidin ilmeettömyyttä, vihamielisyyttä. Millaiset kasvot tämä äiti on kohdannut omassa lapsuudessaan? Miten kukaan voi niittää sieltä, mihin ei ole koskaan kylvetty?

Tapahtumaketju jätti minut pohtimaan, mitä ihmisen sisälle rakentuu samanlaisina toistuvien kohtaamisten kautta. Kaikki vanhemmat väsyvät joskus, ihmissuhteisiin kuuluu aina myös pettymyksiä, mutta mitä jos kokemusten varasto täyttyy toisen ilmeettömyydestä, ohituksista, vihamielisyydestä ja väheksynnästä.

Jotta pärjäisimme maailmassa, joudumme luomaan yleisiä käsityksiä siitä, miten se toimii. Jos poltamme käden liedellä, niin opimme jo yhdestä kerrasta, että ei kannata törkätä sormiaan hellaan. Miten sitten ihmissuhteissa? Myös niissä me pyrimme oman historiamme kautta luomaan käsitystä siitä, miten toiset ihmiset käyttäytyvät ja millä tavalla meidän kannattaa olla suhteessa heihin. Luomme myös mielikuvan siitä mikä oma arvomme on suhteessa muihin.

Käsitykset ja uskomukset itsestä ja toisista syntyvät tunteiden kautta. Ne eivät ole tietoisen aktiivisen ajattelun tulosta, vaan toistuvien tapahtumien ja niiden herättämien tunnetilojen yhdistelmä. Turvallinen ja hyväksyvä suhde vanhempaan luo lapselle uskon itseen ja toisiin. Lapsi, joka jää vaille hyväksyvää katsetta ja emotionaalista tukea, näkee maailman hylkäävänä ja itsensä arvottomana.

Lapsuudessa muodostuneet ”kehykset” maailmalle ja itselle jatkavat elämäänsä aikuisuudessa. Kielteiset kehykset voivat näkyä siinä, että on vaikea uskoa toisten kauniita sanoja, vaikea uskoa omaa arvoa tai vaikea uskoa omaan mahdollisuuteen saavuttaa asioita. Se pistää ajattelemaan, että mikä merkitys voi olla lämpimällä katseella ja pienellä määrällä uteliaisuutta. Siihen me ehkä pinnistäen pystymme.

Dopson, K. & Dozois, D. (2011) Risk factors in depression. Luku: Mechanisms related to the development of core beliefs ( s. 133-135). Academic Presss.

Sukikaa toisianne

shutterstock_165436403Pieni vauva Romanialaisessa lastenkodissa lakkasi syömästä ja kuihtui vähitellen pois. Rhesus apina ei kiintynytkään kovaan ruoka-annostelijaan, vaan pehmeään karvapalaan. Sairaalassa havaittiin, että keskoset kasvoivat 47 % nopeammin, jos heitä kosketeltiin. Vasta 50 -luvulla alettiin ymmärtämään, että ihminen tarvitsee toisen ihmisen kosketusta voidakseen hyvin. Kosketus näyttää olevan meille yhtä tärkeää kuin ravinto.

Toisen ihmisen kosketus kertoo meille elämämme alusta saakka siitä, että emme ole täällä yksin. Se kertoo siitä, missä kehomme rajat kulkevat ja siitä missä toisen keho alkaa. On myös sanottu, että koskettaminen on ensimmäinen myötäelämisen kieli. Kun emme osaa vielä puhua, kosketuksen laatu, sen hellyys tai kovuus kertoo meille omasta arvostamme.

Kosketus liimaa ihmisiä yhteen. Parisuhteessa koskettelu lisää turvallisuuden tunnetta ja luottamusta. Se lisää me tunnetta, kokemusta siitä, että yhdessä pärjäämme elämän myrskyissä. Se lievittää stressiä ja auttaa ihmisiä voimaan paremmin. Kun puoliso pitää kädestä kiinni, ei kipu tunnu yhtä pahalta ja yhdessä koettu ilo tuntuu voimakkaammin, kuin yksin koettu.

Koskettaminen on myös kieli. Se on kieli jolla kerromme kiintymyksestä ja rakkaudesta. Sillä kerrotaan myös tunteiden hiipumisesta. Koskettamisen laatu tai sen puute voi tuoda esiin jotain sellaista, jota emme haluaisi vielä ottaa vastaan. Kun rakkaus kuolee, se tulee yleensä esille koskettamisen kautta. Elämä saattaa muuten sujua ja arki näyttää ulospäin samanlaiselta kuin aikaisemmin, mutta käden hipaisu kertoo omaa kieltään joka ei valehtele.

Matt Hertenstein (2006) tutki pystyykö ihmiset välittämään tunteitaan pelkän kosketuksen avulla. Kaksi koehenkilöä laitettiin paksun seinämän eri puolille. Toinen koehenkilöistä työnsi kätensä reiästä toiselle puolelle ja yritti välittää tietyn tunteen toiselle, vieraalle ihmiselle. Osaa tunteista oli vaikeampi välittää, mutta esimerkiksi myötätunto pystyttiin tunnistamaan 60 prosenttisesti oikein. Myös kiitollisuus, viha, rakkaus ja pelko menivät oikein yli puolella tilanteista.

Parisuhteessa toisen sanoja tulkitaan ja luetaan väärin. Kosketuksen kieltä käytetään nykyään yhä vähemmän. Arjen kiireessä sille ei ole aikaa. Apinat viettävät 20 % päivästä koskettelemalla, sukimalla toisiaan. Jos ihmiset taantuisivat hieman lähemmäksi apinoita ja viettäisivät päivästä kaksi ja puoli tuntia koskettelemalla toisiaan, voisimme kaikki luultavasti paremmin. Myös väärinymmärrykset parisuhteessa varmasti vähenisivät. Sukimaan siis!

Hertenstein, M. J., Keltner, D., App, B. Bulleit, B. & Jaskolka, A. (2006). Touch communicates distinct emotions. Emotion, 6, 528-533.

Lapsen päivä

shutterstock_232691794Tänään on mun päivä! Hihkaisee lapsi aamuisessa bussissa päiväkodille menomatkalla. Niin on, vastaa äiti vierestä, sinun oman nimesi päivä, nimipäiväsi!
Mitä kivaa sinä haluaisit tänään omana päivänäsi tehdä? kysyy äiti.

– mä haluan touhuta päiväkodilla ulkona kavereiden kanssa
– ja mä haluun leikkiä illalla kotona
– ja mä haluan syödä mun herkkuruokaa
– ja mä haluan katsoa vähän pikku kakkosta ja sitten pelata Afrikan tähteä
– sitten mä haluan käydä iltapesulla ja pestä hampaat mun Star Wars hammasharjalla
– ja sit mä haluan nukkumaan mun nallen viereen
Se olis paras päivä ikinä!

Niinpä, kunpa me aikuiset voisimmekin aina pyrkiä tarjoamaan kaikille lapsille turvallisen, tavallisen, arkisen ja hymyntäyteisen päivän.

Lapsen kannalta täydelliseen päivään liittyy leikkiä, naurua, lepoa, virikkeitä, turvallisia aikuisia, ystäviä, tunteiden kirjoa, ruokaa ja raikasta vettä.
Yritetäänkö tänään tehdä lapsillemme tästä päivästä täydellinen päivä?

Epätodellista

22684133709_13f486b725_z

Kuva: Yann Caradec, Flickr

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Näin Albertin viimeksi heinäkuussa. Hän siirsi tapaamista kahdesti ja oli lopulta puolitoista tuntia myöhässä. Myöhästyin omalta paluulennoltani Pariisista. Aamupäivän tapaaminen loppui kolmelta. Ranskalaiset!

Tunnen Albertin kolmenkymmenen vuoden takaa. Hän on nuoruudenystäväni, vanha ihastukseni, kaverini. Soittelemme silloin tällöin. Toivottelemme hyvät joulut Skypessä. Meillä on yhteisiä ystäviä Atlantin takana.

Viime perjantain terroritekojen jälkeen en ole saanut Albertia kiinni. Hän on jo vanhempi kaveri ja uskoin, ettei hän olisi ollut kaupungilla terroritekojen sattuessa. Mutta Albertilla on poika, miniä ja lapsenlapsi. Missä he ovat? Missä Albertin kaunis, nuori vaimo? Entä jos Albert olikin kaupungilla syömässä tai oli saanut päähänsä mennä rokkikonserttiin?

En ole kuullut heistä. Soittoni ei mene perille. Nauhoituksessa keskuksen ranskatar hönkäilee: Numeroon, johon soititte, ei saada yhteyttä…

Missä olet, Albert? Miten voit, Pariisi?

Kenenkään meistä elämä ei ole enää samaa kuin ennen. Ennen sanoin, että Pariisi on kaunis, sädehtivä, romanttinen. Nyt sanon, että kaunis, mutta turvaton. Turvaton tarkoittaa vaarallinen, paikka, jossa ei ole turvaa. Nuoruuteni työkeikkakaupunki Pariisi on muuttunut lopullisesti.

Olin heinäkuun 14. päivä Ranskan kansallispäivän konsertissa Eiffel-tornin juurella. Konsertin teema oli Broadway ja maailmantähdet esittivät oopperan aarioita, kuoroteoksia ja teoksia musikaaleista. Soittajat olivat yhtä suuria huippuja kuin laulajat. Lavalla esiintyi Pariisin sinfoniaorkesteri ja heidän yläpuolellaan kimalteli maailman kuuluisin torni. Seisoin kymmenien tuhansien ihmisten kanssa katseet kohotettuina. Alkoi ilotulitus, joka toivotti maailman kansat tervetulleiksi olympialaisiin vuonna 2020. Eri maiden lippujen värien kanssa esiintyi paikallinen musiikki. Tunnistin väreistä ja musiikista Arabimaat, Afrikan, Venäjän, Iso-Britannian, Yhdysvallat ja lukemattomat muut. Kaikki maat ja kansat olivat tervetulleita, ja kaikille maailman kolkille hurrattiin.

Paljon ehtii muuttua vielä vuoteen 2020 mennessä. Kunpa maailma muuttuisi rauhan suuntaan. Ja voisimme tuntea turvaa tutuissa ja vieraissa maailman kolkissa. En mieti sitä enempää vielä.

Yritän saada kiinni ystäväni Albertin. Samalla, kun käännyn puhelinta kohti, saapuu viesti: – Kaikki hyvin. Suudelmin, Albert.

Olen onnellinen ja pohjattoman surullinen. Niin monet ranskalaiset suudelmat jäivät lopullisesti antamatta. Niin monia poskisuudelmia ja hyvän yön suukkoja ei anneta eikä saada enää koskaan.

Turvallisuus on myös hyvän tuntemista

IMG_20140919_0016Älä mene vieraan matkaan! Ei saa antaa kenenkään koskea väärin! Vähintään uimapuvun alle jäävät alueet ovat ihan omia! Pahasta kosketuksesta pitää kieltäytyä!!

Kukapa meistä ei vanhempana ja ammattilaisena olisi ohjeistanut lapsia vaarojen varalta. On kauhisteltu kaahaavia autoja, peloteltu pitkätakkisilla miehillä ja lumipallojen sokeuttavilla seurauksilla. Ja hyvä niin – muttei koko hyvä.

Sillä juuri se siitä puuttuukin: se hyvä.

Syystäkin ovat vanhemmat tänä päivänä huolissaan pienokaistensa turvallisuudesta. Aiheesta he kyselevät päiväkodeissa turvakasvatussuunnitelmaa ja hakeutuvat vanhempainiltoihin kuulemaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Vaara on kuitenkin vain turvan vastakohta. Vähintäänkin yhtä tärkeää turvakasvatusta on hyvän tunteminen.

Turvallisuutta ei voi vaalia, ellei sitä ole saanut kokea. Lapsi tottuu käsittämättöminkin tavoin niin hyvään kuin valitettavasti pahaankin. Jos tottuu tukistuksiin, tönimisiin, nälkään, humalaisiin aikuisiin, välinpitämättömyyteen tai kehon kunnioittamattomuuteen, on mahdotonta ymmärtää tai puolustaa omia oikeuksiaan ja rajojaan.

Turvallisuuden tunne on henkinen ja fyysinen syli, johon voi käpertyä pelon, hämmennyksen tai jännityksen kohotessa. Turvallisuutta on hyvä arki: hellä halaus, rakkaasti harjatut hiukset ja syliin pääsy – sekä oikeus päästä pois sylistä.

Tämän viikon ohjenuoraksi otan viisaan ystäväni sanat. Hän kertoi päättäneensä uuden vuoden kynnyksellä, ettei tänä vuonna lähde kertaakaan kesken halauksen pois. Ettei koskaan lopeta halausta ennen lapsiaan, vaan antaa heidän päättää sen keston. Ettei koskaan ole niin kiireinen, ettei halausta voisi jatkaa niin kauan, kuin pieni sitä kaipaa.

Ja että arvostaisi pienen tahtoa silloinkin, kun halaus jää vanhemman mielestä lyhyeksi pyrähdykseksi, koska maailma jo kutsuu pientä seikkailuihin. Sillä maailma, se odottaa – ja pahan lisäksi odottaa myös valtavan hyvä maailma. Ja juuri sen on tultava tutuksi ihan pienestä pitäen.

Onnikujan kaverukset –satutietokirjasarja käsittelee myös hyvää koskettamista, koskettamisen rajoja ja koko perheen köllimisen taitoja. Lue lapsesi kanssa yhdessä!

Pelon oppikoulu

Rautatieaseman alikulkukäytävässä kaksi miestä huutelee ohikulkijoille ja liikkuu levottomasti. Edelläni kävelee tupsupipoinen tyttö, tuskin kymmenvuotias. Miehet nähtyään  tytön askel hidastuu, lopulta pysähtyy ja hän kääntyy ympäri.

Teinityttö kävelee joka ilta ylimääräisen kilometrin matkallaan treeneistä kotiin. Suorempi reitti menisi puiston poikki, mutta hän ei uskalla kävellä siitä.

Pikkujouluista palaava nainen miettii mennäkö kotiin bussilla vai junalla. Juna olisi puolta nopeampi, mutta silloin pitäisi kulkea läpi hämärästi valaistun alikulun. Hän valitsee bussin.

Iäkäs nainen ei ole vuosiin poistunut asunnostaan iltakuuden jälkeen. Hän on oppinut, että tuolloin viereisen lähiökapakan edusta on täynnä juhlijoita.

Teinityttö nousee bussin penkistä ja siirtyy seisomaan kauemmas, nostaa hupun ylös ja välillä varovasti vilkaisee suuntaan, jossa aiemmin istui.

Nainen on oppinut, että tietyissä tilanteissa kannattaa puhua kännykällä miehelleen kovaäänisesti. Niin, vaikka puhelu ei ole yhdistynyt tai mitään miestä olisikaan.

Tyttö on oppinut erottamaan ihmistä ne turvalliset, joiden perässä kannattaa kävellä iltahämärässä.

Äiti antaa bileisiin lähtevälle tyttärelleen aina taksirahan.

Nainen on oppinut jo kauan sitten, milloin pitää vaihtaa kadun puolta

Tyttö on oppinut, ettei tyhjään metrovaunuun kannata mennä.

Tätä on pelon oppikoulu, oppiaineena pelon maantiede. Tätä koulua käy lähes joka nainen. Opit ovat niin arkipäiväistyneet ja rutiininomaiset, ettei niitä huomaakaan.

Ja se tässä onkin pelottavinta.

**

Kun aseman alikulkukäytävän tupsupipoinen tyttö on kohdallani, sanon hänelle ”Mennään yhdessä, minä pidän susta huolta.” Vieras tyttö tarttuu käteeni ja kävelemme nopeasti eteenpäin. Miesten kohdalla tyttö puristaa lujaa. Kävelemme miesten ohi sivullemme vilkaisematta.