Arvostava vuoropuhelu on tärkeää seksuaalikasvatuksessa

Median uutisoimat seksuaalirikokset ovat herättäneet aiheellisen huolen siitä, miten  erilaisista yhteiskunnista Suomeen muuttaneet tuntevat suomalaisen lainsäädännön ja tasa-arvon periaatteet.

Olemme Väestöliitossa tehneet viime vuosina paljon työtä monikulttuurisuuden ja seksuaalikysymysten parissa. Olemme tuottaneet seksuaalikasvatuksen materiaaleja kotoutumiskoulutuksiin, selkokielisen verkkokurssin seksuaalioikeuksista ja tasa-arvosta sekä videon 8 kielellä. Olemme myös kouluttaneet vapaaehtoisia toimimaan tasa-arvon lähettiläinä keskustelutilaisuuksissa vastaanottokeskuksissa eri puolilla maata sekä mentoreina seksuaalisuuden asioissa Helsingissä.

Maahanmuuttajien tieto suomalaisesta lainsäädännöstä ja tavoista ei kasva sillä, että lakipykälät ja muu tieto kaadetaan tulijoiden päähän jonakin tietopakettina, pahimmillaan kirjallisen esitteen muodossa. Nämä asiat ovat vaikeita ja käsitteellisiä, joten niistä on voitava keskustella. Uusia asioita voidaan omaksua vain arvostavan vuoropuhelun kautta.

Keskeistä onnistuneessa seksuaalikasvatuksessa on, että se perustuu aidosti kaksisuuntaiseen vuorovaikutukseen. Täytyy siis kuunnella, ei vain saarnata yhtä totuutta. Täytyy pohtia ja vastata vaikeasti muotoiltaviin kysymyksiin.

Erityisesti nuorilla maahan tulleilla on paljon pohdintoja siitä, miten intiimeissä ihmissuhteissa tulisi täällä toimia. Mikä on oikein? Mitä minulta odotetaan? Miten pitäisi suhtautua humalaiseen tyttöön? Mitä teen, kun baarissa tai koulussa nainen istuu syliini ja yrittää suudella väkisin? Entä jos olen päätynyt sänkyyn ja nainen alkaakin sanoa, ettei halua? Vaatii opettelua ymmärtää, että täälläpäin naisen ei tarkoittaa todellakin ei, eikä ole pelkkää sievistelyä. Ja ettei miehenkään tarvitse olla aina valmis.

On tärkeää kertoa jokaiselle suomalaisesta lainsäädännöstä ja rangaistuksista. Jos asiat kertoo poliisi muodollisesti ilman keskustelua ja perusteluja, asia ei uppoa. Vastaanottokeskuksissa asuvat vakuuttavat usein asiantuntijoillemme kiitollisuuttaan saada keskustella seksuaalikysymyksistä. He voivat väittää, ettei heille kukaan koskaan ole kertonut näistä asioista halaistua sanaa, vaikka paikalla olisi todistetusti käynyt joku viranomainen tulkin kanssa kertomassa lainsäädännöstä. Kyse on siitä, että viestin perille menemiseksi tarvitaan keskustelua sekä selkokieltä. Muuten asia ei tunnu merkitykselliseltä tai itseä koskevalta ja jää käsitemössöksi, jolla ei koeta olevan kosketusta omaan elämään. Monella kriisimaista tulleella on myös masennusta, joka heikentää oppimis- ja muistamiskykyä.

Seksuaalikasvatuksessa on suuri hyöty kokemusasiantuntijoista. Niitä, jotka ovat itse kokeneet menestyksekkään Suomeen asettumisen ja kotoutumisen, kuunnellaan tarkkaan. On myös hyvä jos seksuaalisuudesta voi keskustella asioihin perehtyneen vanhemman henkilön kanssa omalla kielellä. Näin ehkäistään miesporukoissa toisinaan syntyvää naisia esineellistävää keskustelukulttuuria.

Asiat uudessa asuinympäristössä avautuvat pikku hiljaa, kun on tekemisissä ihmisten kanssa ja pystyy keskustelemaan asioista. Kun tänne tulijat otetaan vastaan tasaveroisesti, annetaan mahdollisuuksia tehdä työtä ja heidän kanssaan ollaan ylipäätään tekemisissä, on meillä avaimet vähentää väkivaltaa.

Muistetaan, että maahan muuttaneissa on hyvin erilaisia ihmisiä, eri puolilta maailmaa ja eri perustein maahan tulleita. Seksuaalirikoksiin syyllistyy kuitenkin vain hyvin pieni murto-osa maahan tulleista. Viime kädessä kaikki häviävät, jos kokonaisia ihmisryhmiä leimataan ja hyljeksitään.

Ihminen voi kestää paljonkin pahaa, mutta toivottomuutta ei koskaan

 

 

 

En tietenkään voi kertoa ihmisistä, joita Väestöliiton työvuosina kohtasin. Mutta sen voin kertoa, että mitä syvemmälle työ seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan parissa ulottui, sitä laajemmaksi se myös mielessäni levisi.

Joskus liiankin.

Pahan äärellä työskenteleminen ei jätä ketään koskettamatta. Jotkut työntekijät se kovettaa kylmäksi, toiset uuvuttaa uhrautujiksi. Parhaimmillaan se herättää tahtoa työskennellä sinnikkäästi toivon puolesta ja nähdä hyvää pahaa tarkemmin.

Olen itsekin kokenut vaaranpaikkoja työvuosien alkutaipaleella. Hetkiä, joissa tuntui, että pahaa tapahtuu niin paljon, ettei hyvä voi koskaan voittaa. Aikoja, jolloin ajattelin seksuaalista väkivaltaa tapahtuvan koko ajan ja kaikkialla. Kotien hiljaisten seinien sisällä, autokoulun ajotunneilla, uimahalliretkillä, iloisten juhlien piiloissa, tennisvalmentajan otteissa, koulun oppitunneilla, kesäisillä mökkimatkoilla ja uskonnon tai sukulaisten hämärässä huomassa.

Ja niinhän sitä tapahtuukin. Seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta ei katso paikkaa, aikaa, eikä ihmistä. Se ei koskaan ole uhrin näkökulmasta käsin ansaittua, toivottua, haettua tai aiottua.

Seksuaalinen väkivalta ja kaltoinkohtelu koskettaa aina kovimmin sen kokijaa. Surullisten ilmiöiden ja ihmisten tuskallisten kokemusten äärellä työskenteleminen aiheuttaa riskin myös työntekijälle. Kun on työn puolesta jatkuvasti tekemisissä ihmisyyden raadollisen puolen kanssa, on rinnalla kulkijankin suojattava mieltään tarkasti.

Kun elämässä kohtaa paljon pahaa, on vastalääkkeidenkin oltava erityisen vahvoja.

Siksi yksi tärkeimmistä opeistani väkivallan parissa tehtävän työni tiimoilta oli hyvän etsiminen, turvallisuuden vahvistaminen ja itsensä suojaaminen. Toivon tavoittaminen itsensä ja toisen kanssa. Pahuudesta huolimatta maailmassa, yhteiskunnassa ja ennen kaikkea meissä ihmisissä hyvää on aina huomattavasti enemmän. Paha ei aina suinkaan saa palkkaansa, mutta voittajaksi sitä ei voi koskaan vihkiä.

Väkivallan parissa työskennellessä jouduin pakostakin opettelemaan hyvän vaalimista. Sitä, että rajasin romaaneista ja telkkarista kaiken ”väkivaltaviihteen” ulos. Sitä, että juurrutin itseäni yhä syvemmin luontoon, musiikkiin ja estetiikkaan. Että valvoin vielä tarkemmin, keiden kanssa olen vapaa-ajallani ja mistä saan ladattua voimavarojani.

Ihminen kestää paljonkin pahaa, mutta ympärilleen laskeutuvaa toivottomuutta ei koskaan. Eikä toivoa voi kannatella toiselle, ellei itsellä ole siihen vankkaa otetta.

Siksi onkin muistettava, että mitä enemmän on toivottomuutta, sitä vahvemmin on vahvistettava toivoa. Tuoda valoja varjojen rinnalle. Valaa tietoisesti itseen voimaa, jotta voi jakaa sitä toisillekin. Nähdä työn merkityksellisyys ja tärkeys silloinkin, kun tilanne tuntuu uuvuttavalta ja avuttomuus tahtoo astua valtaan.

On turha kirota pimeää ja vihata synkkyyttä, jos ei tee elettäkään valon välittämiseksi.

Aloittaessamme työnteon seksuaalisen kaltoinkohtelun ja väkivallan parissa, asiasta puhuttiin vielä huomattavasti vähemmän kuin tänä päivänä. Reilussa kymmenessä vuodessa on tapahtunut suurta muutosta, jonka edistämistä on edelleen sitkeästi jatkettava. Kaikista ei silti ole rohkeiksi puhujiksi ja sanansaattajiksi, eikä tarvitsekaan olla. Vaikka on tärkeää vaikuttaa, on vielä tärkeämpää vaikuttaa itseensä ja läheisiinsä. Tukea toipumistaan, vahvistaa toivoaan.

Siksi on syytä kysyä samaa kysymystä kahdesta näkökulmasta: Miten voin auttaa itseäni? Miten voin viedä valoa lähelläni tänäänkin?

Ja vasta sitten: Miten voin vaikuttaa laajemmin? Mitä voin tehdä, että hyvä voittaa jatkossakin pahan?

Maaret Kallio
Kallio työskenteli Väestöliiton Seksuaaliterveysklinikalla erityisasiantuntijana vuosina 2006-2015.  

Tällä tekstillään hän tahtoo lämpimästi onnitella Nuorten toimintoja, jotka ovat auttaneet lukemattomia nuoria jo 30 vuoden ajan vahvalla asiantuntijatyöllä ja kohtaamisen myötätuntoisilla taidoilla.

Väestöliiton nuorten toiminnot juhlistaa joulukuussa 30 vuotista taivaltaan blogisarjan muodossa. Blogisarjassa Väestöliiton entiset ja nykyiset nuorten toimintojen työntekijät kertovat muistojaan merkittävistä hetkistä tärkeän työn parissa.

 

 

 

Tule istumaan tähän kalliolle, kun tässä on niin ihanaa

Teimme kolmivuotiaan kanssa pienen kävelyretken lähimetsään. Metsä ja polku olivat pojalle tuttuja ja hän vilisti iloisesti edelläni. Kun yritin jo kääntyä takaisin, hän houkutteli minua jatkamaan luvaten, että edessä on vielä hienompia mustikanvarpuja, kukkia ja  puuntaimia, ”lapsipuita”. ” Tämä on meidän kotimetsä, täällä ei ole mitään pelottavaa!” Mielessäni mietin, että ehkäpä lopulta on paljonkin perää niissä vertailuissa, joiden mukaan Suomi on yksi turvallisimpia ja onnellisimpia maita. Luottamus aikuisiin, turvallinen lähiympäristö, monipuolinen ruoka ja puhtaat vaatteet, leikkiin ja oppimiseen innostava varhaiskasvatus – nämä kuuluvat suuren lapsijoukon jokapäiväiseen arkeen.

Parannettavaakin on. Kaikkien lasten tärkeimpiinkään tarpeisiin emme pysty tämän päivän Suomessa vastaamaan. Siksi työtä lapsi- ja perhemyönteisen yhteiskunnan hyväksi on jatkettava. Väestöliiton kevätkokouksessa keskusteltiin vilkkaasti siitä, mistä lapsimyönteisyys rakentuu. Todettiin, että sen tulee lähteä jo hyvästä raskauden ja synnytyksen hoidosta ja sitten tuesta vanhemmuuteen, myös esimerkiksi kotiin annettavien palvelujen muodossa.  Perheiden taloudellinen turva nousi tärkeäksi näkökulmaksi.

Lapsinäkökulman tulee olla esillä niin SOTEn toimeenpanossa kuin sosiaaliturvan uudistamisessa. LAPE-kärkihankkeen työtä on määrätietoisesti jatkettava ja perhekeskukset saatava toimimaan maakunnissa. Eduskunnan juhalpäätöksellä ITLAlle uskotuin varoin tulee vahvistaa vanhemmuuden taitoja.   Lasten oikeuksien vahvistamiseksi hallitus on nyt kesäkuussa asettanut projektin lapsistrategian valmistelemiseksi se on tärkeä askel. Tästä lapsi- ja perhejärjestöt tekivät yhteisen aloitteen keväällä.

Lapset eivät ole yhteisöissämme vain huolenpidon vastaanottajina tai yhteiskunnan kehitystoimien kohderyhmänä. Lapset  – olivatpa he meille läheisiä tai kohtasimmepa heitä vaikka vain ohimennen jossakin arkisessa tilanteessa  –   tuovat meille monia ilon hetkiä. Työmatkalla bussissa tai junassa kuulee usein lasten hauskoja havaintoja. Yhden oman kesäpäiväni kruunasi se, kun kolmivuotias kutsui minua kalliolle viereensä istumaan. ”Istu tähän, tässä on niin ihanaa. Katso, aurinko paistaa!”

Eija Koivuranta
Väestöliiton toimitusjohtaja

Uskallanko tulla näkyväksi?

Ihminen on sielullisesti kuin ilma tai tuuli. Se tulee näkyväksi vasta, kun on jotain mitä vasten sen olemassa olon voi huomata.

Ilma tai tuuli on näkymätön ja kuitenkin olemassa oleva. Se on, vaikka emme sitä näe. Se muuttuu havaittavaksi, kun se kohtaa jotain. Ihon, puun, kallion, meren, jonkun pinnan, toiseuden. Siinä se tulee näkyväksi, kuultavaksi, tunnettavaksi ja aistittavaksi toista vasten. Ilman sitäkin se on, mutta ei näkyvä tai määritettävissä millainen se on. Vasta kun se kohtaa jotain, käy ilmi onko se pehmeä, lempeä, mieto, hyväilevä vai ehkä kova, raaka tai kylmä.

Ihmisetkin tulevat näkyviksi toisia ihmisiä vasten. Suhteessa toisiin määrittyy myös sisäisyyteen käsitys siitä, millainen itse on, millaisena itse käsittää itsensä ja millaisena huomaa toisten näkevän itsensä.

Aina ei ole helppoa uskaltaa tulla näkyväksi. Voimme kätkeytyä näkymättömyyden piiloon, erilaisten roolien tai selviytymiskeinojen taakse uskaltamatta näyttäytyä sellaisena kuin olemme. Mikä meitä sitten estää näyttäytymästä? Mitä pelkäämme? Usein pelkäämme tulevamme haavoitetuiksi, torjutuiksi, mitätöidyiksi tai hylätyiksi. Pelkäämme, ettemme tulekaan nähdyiksi hyväksyttyinä, vaan jäämme muiden hyväksynnän ulkopuolelle. Saatamme tuntea sisäistä häpeää ja se estää meitä.  Suojaamme itseämme kivulta, jota näkyväksi tuleminen voisi aiheuttaa.

Suoja on usein syntynyt tarpeeseen, eikä se ole minullekaan vieras. Menneisyyden kokemukset, havainnot ja haavat ovat opettaneet meille, että tarvitsemme suojan turvaksemme. Siellä emme tule satutetuiksi.  Jos olemme yrittäneet tulla näkyviksi, olemme saattaneet saada osaksemme ikäviä, kipeitä kokemuksia, ehkä hylkäämistä, torjuntaa, ivaa, loukkaamista, satuttamista tai jotain muuta. On tullut olo, ettei ole turvallista näyttäytyä, koska silloin tulee vain haavoitetuksi. Vaikka suoja on ollut joskus tarpeen, onko se sitä enää tai kaikissa tilanteissa? Tarvitsemme taitoa tunnistaa, milloin suoja on tarpeen ja milloin sitä voisi keventää edes vähän. Sillä jos jäämme sen vangiksi, niin viemme itseltämme mahdollisuuden tulla hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Sitä kuitenkin kaipaamme ja tarvitsemme.

Tarvitsemme riittävästi rakkautta, hyväksyntää ja turvallisuuden kokemusta, että uskaltaudumme aluksi ehkä haparoivin, heiveröisinkin askelin kokeilemaan tai harjoittelemaan näkyväksi tulemista. Siinä voi auttaa, kun kanssaihmiset ylläpitävät hyväksyvää ilmapiiriä, antavat tilaa, osoittavat kiinnostusta, kutsuvat osaksi keskustelua tai porukkaa. Se on uskomaton lahja, kun saa joskus olla turvallisessa ja hyväksyvässä ilmapiirissä, jossa kokee saavansa olla toisille juuri niin haavoittuva, pelkäävä ja heikko kuin on. Silloin saa ja uskaltaa olla kokonainen inhimillinen ihminen, kelpaava sellaisenaan.

Toisten hyväksynnän lisäksi tarvitsemme myös kelpaamista itsellemme, sisäistä kelpaamista. On uskaltauduttava katsomaan itsessään kaikkia puolia, myös niitä, jotka hävettävät tai haluaisi työntää pois. Tarvitsemme rehellisyyttä ja rohkeutta. Olennaista on kuitenkin, miten katsomme näitä puolia itsessämme. Kun pystymme näkemään ne myötätuntoisesti, lämmöllä ja lempeydellä, niin silloin näemme myös mitä varten ne ovat syntyneet, mihin niitä on tarvittu tai tarvitaan edelleen. Sitä sisäistä myötätuntoa vasten uskallamme tulla itsellemme sisäisesti näkyviksi sellaisina kuin olemme, pystymme hyväksymään ja kohtaamaan haavoittuvuutemme, kipumme ja heikkoutemme.

Kun pystymme kohtaamaan itsemme myös sisäisesti kokonaisina lempeydellä ymmärtäen, voimme uskaltaa tulla näkyviksi itsellemme ja toisillemme. Silloin meistä tulee se tuuli, joka olemme: liikkuva, muuttuva, elävä ja rajapinnoissa toisia vasten näkyvä.

Sanna Nojonen
Psykoterapeutti, mindfulness -ohjaaja
Väestöliiton terapiapalvelut

Tutustu Väestöliiton terapiapalveluihin ja varaa aika netissä

Vuosipäivä muistuttaa: Kaikkien pitää saada päättää itse kehostaan

AU UN IST PHOTO / TOBIN JONES.

Muistatko millaista oli vuosi sitten? Oli vuoden 2017 alku ja maailma alkoi totutella uuteen maailmanjärjestykseen, jossa Trump on Amerikan presidentti. Ensi töikseen Trump sanoi kylmän ein kaikelle rahoitukselle sellaisille järjestöille, joiden toiminta tai arvot millään tavalla sivuavat turvallista aborttia. Tämän tunnemme kirosanana Global Gag Rule.

Se oli kova shokki seksuaalioikeuksille. Ja se oli merkki seksuaalioikeuksien puolesta taistelleille; nyt on käärittävä hihat.

Ihmisoikeustaistelijat eivät vaienneet, vaan päättivät yhdistää voimat. Alettiin kerätä rahaa ja poliittista tahtoa seksuaalioikeuksien edistämiseen. Liike sai nimekseen She Decides, koska naisilla pitää olla oikeus päättää omasta kehostaan. Suomi liittyi eturintamassa liikkeeseen muiden liberaalien maiden kanssa.

Vuosi sitten Alankomaat, Belgia, Tanska ja Ruotsi järjestivät She Decides -konferenssin, johon osallistui 450 ihmistä 50 eri maasta. Kaikki jakoivat saman aatoksen; Kehitysmaan tyttöjä ja naisia ei jätetä, Global Gag Rulen jättämä rahoitusvaje on karsittava umpeen.

Tähän mennessä eri maat ovat luvanneet lisätä seksuaalioikeuksiin kohdennettua kehitysyhteistyötään yhteensä 400 miljoonalla eurolla. Se on hieno juttu, mutta rahoitusta tarvitaan lisää ja työtä seksuaalioikeuksien edistämiseksi on jatkettava.

Mitä ongelmia seksuaalioikeuksille kohdennetulla rahoituksella ratkotaan?

Kehitysmaiden tytöt ja naiset jäävät seurauksena ilman kriittisiä terveyspalveluita ja ehkäisymenetelmiä. Ei-toivotut raskaudet ja niistä johtuvat vaaralliset abortit lisääntyvät. Tytöt ja naiset maksavat seurauksista usein hengellään.

  • 15 miljoonaa alle 18-vuotiasta tyttöä joutuu joka vuosi naimisiin. Kehitysmaissa yksi kolmesta tytöstä menee naimisiin alaikäisenä.
  • Raskaus ja synnytys ovat kehitysmaissa teini-ikäisten tyttöjen toiseksi yleisin kuolinsyy. Yleisin kuolinsyy ovat itsemurhat.
  • Yli 200 miljoonaa tyttöä ja naista on kokenut sukuelinten silpomisen.
  • 150 miljoonaa alaikäistä tyttöä on joutunut raiskatuksi tai seksuaalisen väkivallan uhriksi.
  • Joka vuosi 44 000 naista kuolee vaaralliseen aborttiin, joka tehdään epäammattimaisten henkilöiden toimesta. Trumpin politiikka on kaventanut varsinkin köyhien naisten mahdollisuuksia turvalliseen aborttiin entisestään.
  • Maailmassa on 214 miljoonaa naista, jotka haluaisivat käyttää turvallista ja tehokasta ehkäisyä, mutta heillä ei ole sitä varten tietoa, ehkäisymenetelmiä tai heillä ei ole siihen varaa.

Ongelmat ovat niin haastavia, että yksittäinen maa, järjestö tai muu yhteiskunnan toimija ei voi niitä ratkaista yksin. Siksi meidän on tehtävä yhteistyötä laajalla rintamalla. Väestöliitto haluaa tehdä osansa ja päätti lyödä hynttyyt yhteen verkkokauppa Weecosin kanssa. Aloitamme yhteiskampanjan valinnanvapauden puolesta tasa-arvon päivänä 19.3.2018. Weecos on verkossa toimiva kauppapaikka, joka yhdistää asiakkaat ja vastuullisesti toimivat yritykset. Weecosin ja Väestöliiton kampanja mahdollistaa kaikkien, myös sinun, osallistumisen seksuaalioikeuksien puolustamiseen.

Voit seurata seksuaalioikeuksien ympärillä käytävää keskustelua tänään 2.3. hästägeillä: #SheDecides #SheDecidesDay #WithoutQuestion

Saako rakkaasi olla oma itsensä?

”Ihmisellä on syvä tarve vastavuoroiseen suhteeseen, jossa hän voi löytää itsensä – ja toisen”, psykoanalyytikko Riitta Tähkä on todennut.

Ihminen kasvaa omaksi itsekseen läheisissä ihmissuhteissa. Paras pohja vauvan kehitykselle on vanhemman kyseenalaistamaton rakkaus ja läsnäolo. Vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin, rauhoittelee hänen hätäänsä ja ihailee häntä. Mitä enemmän lapsella on rakastavia kokemuksia, sitä paremmin hän pystyy kasvamaan omaksi, erilliseksi itsekseen – ja näkemään muut ihmiset sellaisina, kuin he ovat, omina yksilöinään.

Yksilöllinen puoliso vai ”apuminä”?

Lapsuuden kokemukset rakkaudesta heijastuvat myös aikuisiän parisuhteisiin. Tämä voi näkyä esimerkiksi seuraavalla kahdella tavalla:

Ensinnäkin, ihmisellä voi olla turvallinen olo oman itsensä kanssa ja sitä myötä turvallinen olo myös toisen kanssa. Turvallinen olo oman itsen kanssa auttaa nimittäin näkemään kumppanin selkeämmin sellaisena kuin tämä todellisuudessa on. Silloin esimerkiksi erimielisyydet eivät uhkaa omaa turvallisuuden tunnetta, vaan on helpompi hyväksyä, että kun on kaksi ihmistä, on myös kahdenlaisia ajatuksia, toiveita, tunteita ja tarpeita. Voidaan sanoa, että kumppanilla on silloin tilaa olla ”yksilöllinen oma itsensä”. Selvennän tätä esimerkillä:

Esimerkiksi jos kumppani ei jonain iltana jaksa halata tai jutella, henkilö kunnioittaa tätä ja pystyy antamaan tilaa toiselle. On turvallista luottaa kumppaniin ja olla terveellä tavalla riippuvainen hänestä. Ei tarvitse olla kuin ”löyhässä hirressä”, koko ajan varuillaan, että toinen voi kadota lopullisesti, jos ei nyt olla lähellä ja koko ajan yhdessä. Kumppanin erillään oleminen tai eri mieltä oleminen ei silloin suista ihmistä turvattomuuden tunteisiin. Kummankin tarpeille ja tunteille on tilaa. Parisuhde on silloin aidosti vastavuoroinen.

Toiseksi voimme käyttää läheisiämme tavallista enemmän omia tarpeitamme varten. Sanotaan, että oma rakas on silloin kuin ”apuminä”, ensi sijassa tasapainottamassa omaa olemistamme tai omia turvattomuuden tunteitamme. Voidaan ajatella, että ihmisen ”palapelistä” puuttuu yksi pala, ja hän tarvitsee kumppania täyttämään tuon puuttuvan kohdan. Kyse ei ole silloin ensisijassa rakkaudesta vaan omasta tarpeesta kokea itsensä kokonaiseksi. Esimerkiksi jos kumppani kaipaa hetken rauhaa työpäivän jälkeen, saatamme suuttua ja pakottaa häntä: nyt sinä olet minua varten, nyt kyllä jutellaan ja halataan. Parisuhteesta puuttuu silloin aito vastavuoroisuus. Kumppanilla ei ole mahdollisuutta kuunnella omia tarpeitaan ja ilmaista niitä itselleen sopivassa tahdissa. Ihminen voi kokea, että pakottaminen on ainoa keino saada yhteys kumppaniin. On vaikea luottaa siihen, että kumppani kyllä kömpii kainaloon, kun hän on valmis siihen – ja että kumppani on aina turvana, vaikkei hän olisikaan heti saatavilla.

Kaikissa parisuhteissa on kumpaakin näistä. Kukaan ei voi olla vain ehyt, oma itsensä ja sitä myötä nähdä oma kumppani joka hetki yksilöllisenä ihmisenä, jolla on omat tarpeensa. Kuitenkin joidenkin on helpompi sietää oman kumppanin erillisyyttä kuin toisten.

Erillisyys tulisi myös erottaa vetäytymisestä. Vetäytyminen saa kenet tahansa reagoimaan ja hakemaan jopa epätoivoisesti yhteyttä toiseen. Toisaalta pakottava suhtautuminen voi lisätä kumppanin halua vetäytyä ja ottaa omaa tilaa.

Menetystilanne voi paljastaa

Pohjimmainen kykymme erillisyyteen näkyy siinä ihmissuhteessa, joka on meille kaikkein merkityksellisin. Voimme kokea toimivamme hyvin vaikka töissä tai tuttavien kanssa, mutta parisuhde saattaa tuoda esiin syvällä olevan vaikeuden olla kokonainen, erillinen itsensä.

Erityisesti ero- ja menetystilanteissa voi tulla esiin se, mitä kumppani on meille edustanut: yksilöllistä ihmistä vai ”apuminää”. Voit pohtia vaikka aikaisempia erotilanteita elämässäsi. Jos kumppani on saanut olla oma itsensä, oma yksilönsä, selviämme rankasta suruprosessista paremmin. Voimme pitkällä tähtäimellä pystyä suremaan menetystämme.

Jos kumppani on edustanut meille jotain sellaista, mikä puuttuu meistä itsestämme – jos olemme ikään kuin käyttäneet häntä oman sisäisen tasapainomme ylläpitämisessä – menettäminen on entistä vaikeampaa. Yksin oleminen voi ahdistaa silloin kahta kauheammin, koska ihminen kokee menettäneensä osan itsestään toisen mukana. Silloin voi nousta tarve korvata menetetty kumppani mahdollisimman nopeasti esimerkiksi uudella parisuhteella. Kuten sanottu, kaikkiin parisuhteisiin liittyy myös näitä jälkimmäisiä tunnelmia.

Uusi mahdollisuus

Vastavuoroinen ihmissuhde ei synny pakottamisesta. Kun ihminen oivaltaa, että rakkaalla on omat tarpeet ja tunteet, voi syntyä syvempi rakkaussuhde. Kun olet utelias ja valmis kuuntelemaan, löydät ehkä suuremman aarteen kuin mitä osasit edes toivoa. Väärinkäsitykset vähenevät, kun pystyt erottamaan omat pelkosi kumppanisi ajatuksista. Kaikki se mielenkiintoinen ja uusi maailma voi löytyä ihan vierestäsi.

Lähteet:

Tähkä, R. (2005) Erillisyydestä ja vastavuoroisuudesta. Teoksessa: Saarinen, Lehtonen, Miettinen & Rajala (toim.) Pintaa syvemmälle. Itä-Suomen Psykoterapiayhdistyksen 25-vuotisjuhlakirja. Helsinki: Yliopistopaino, 2005.

Tähkä, V. (1993) Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. WSOY.

 

Kaksi näkökulmaa

Saattaa olla, että joku teistä on joskus kuullut tai lukenut tarinan vanhasta naisesta ja hiiristä. Tarina kertoo kiltistä, ystävällisestä vanhasta rouvasta joka elää pienessä talossaan rauhallista elämää. Ainoa elämää synkentävä asia, on kamalat hiiret, jotka pyörivät rouvan harmina. Ne kakkivat kaikkialle ja syövät ruuat kaapeista. Juuri, kun lukija on päässyt samaistumaan vanhaan rouvaan, tarina kääntyykin aivan päälaelleen Tarinan kertoja alkaakin kuvata söpöä ja pelokasta hiiriperhettä, joka yrittää selviytyä elämässään. Heidän ainoa ongelmansa on kamala vanha nainen, joka haluaa listiä heidät.

Kaksi eri näkökulmaa hämmentää lukijaa. Molempien kokemus tuntuu yhtä lailla ymmärrettävältä. Tämä sama tilanne tulee usein esiin parien kanssa. Saman sadun voisikin muuttaa koskemaan parisuhdetta.

Olipa kerran Maija joka oli hyvä äiti ja vaimo. Hän hoiti kodin, pesi pyykit, imuroi, huolehti lapsista ja teki vielä kaiken tämän rinnalla palkkatöitä.  Maija koki tekevänsä parhaansa sen eteen, että kaikilla olisi perheessä hyvä olla. Maijalla oli vain yksi pulma, hänen puolisonsa Matti. Matti näytti olevan kiinnostunut vain töistään. Kotiin tultua Matti makasi sohvalla tablettia hipelöiden tai häipyi pihalle touhuamaan omiaan. Matti oli laiska ja välinpitämätön eikä osannut arvostaa Maijaa.

Olipa kerran Matti. Matti oli tavallinen suomalainen mies. Hän rakasti vaimoaan Maijaa ja oli aina ollut tälle uskollinen puoliso. Matti oli luetettava ja rehellinen mies joka puhui aina asiaa. Matti oli tehnyt pitkää päivää töissä lasten syntymästä lähtien, koska oli halunnut perheelleen vakaan toimeentulon. Matti halusi pitää perheestään huolta. Matilla oli vain yksi ongelma, hänen vaimonsa Maija. Maija oli aina tyytymätön Mattiin. Hän haukkui Mattia ja kritisoi kaikkea mitä tämä teki.

Kahden erilaisen näkökulman pitäminen samaan aikaan mielessä, onnistuu meiltä ihmisiltä toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin. Parisuhteessa eläminen on kaikille haasteellista, kun omien kokemusten tarkastelusta tulisi pystyä joustavasti hyppäämään toisen tunteiden, kokemusten ja aikomusten ymmärtämiseen. Tämä vaatii ponnisteluja ja tunnetta siitä, että toisen mieleen tutustuminen on riittävän turvallista.

Turvallisuuden tunteeseen taas vaikuttavat ne kokemukset, joita jokainen on aiemmassa elämässään saanut. Jos oman vanhemman mieli on lapsuudessa tuntunut epävakaalta tai torjuvalta, voi toisen mieleen tutustuminen tuntua pelottavalta.  Silloin turvaudutaan omaan mieleen, historian kokemuksiin ja sen tuomiin malleihin. Oma mieli voi kertoa, että ei tuohon toiseen kannata luottaa, ei se välitä minusta tai jään kuitenkin yksin ja hylätyksi.

Aina ei kuitenkaan tarvitse olla edes vaikeita lapsuuden kokemuksia, että oma ajattelu kapenee. Joskus turvattomuuden voi tehdä se, että suhteessa on pitkään ollut vallalla kielteisen vuorovaikutuksen kehä. Kehällä on reagoitu toisen sanomisiin ja toimintaan nopeasti, ilman ymmärrystä toisen tunteista tai tarpeista. Pikku hiljaa aletaan uskoa, että toinen kokee tai tuntee juuri niin kuin itse ajattelee toisen kokevan tai tuntevan.

Myös mediassa otetaan herkästi parisuhteesta joku yksi näkökulma jota nostetaan. Se voi olla vaikeat kritisoivat ja nalkuttavat vaimot tai poissaolevat, puhumattomat miehet. On helpompaa pitää mielessä vain yhtä todellisuutta kerrallaan. Silloin voi samaistua vain omiin ajatuksiin, eikä tarvitse ponnistella ristiriitaisten todellisuuksien kanssa. Pelkän yhden todellisuuden ymmärtäminen ei ikävä kyllä auta ihmistä kehittymään ja jättää lopulta tyhjäksi ja yksinäiseksi.

Niemelä, Teija (2010) Toisen mielen ymmärtäminen parisuhteessa. Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti, 7, 1, 48-70.

 

Yhdessä jaettu matka

 

Harmaantunut mies taluttaa puolisoaan pitkin kirkon käytävää. Eletty elämä näkyy molemmista.  Askel on jo hieman lyhentynyt, hartiat painuneet hitusen kumaraan. Kuitenkin ote, jolla toista tuetaan surun hetkellä, on tuttu ja vakaa. Kilometrejä on taitettu paljon, paljon on yhdessä koettu. Pettymyksiäkin on tullut, kipeitäkin. Niistä on menty eteenpäin, joskus hampaat kiristellen. Pikku hiljaa on kasvettu toiseen kiinni, annettu anteeksi. Niin paljon on kuitenkin yhdessä rakennettu, ettei sitä ole haluttu rikkomaan ruveta. Pikku hiljaa on myös hyväksytty riippuvuus toisesta. Otettu vastuu siitä, että tuommoisen valitsin. Hänen rinnallaan elin. Itsekään en aina ollut helppo puoliso, joskus kiukkuinen ja vaikeakin. Toinen ei lähtenyt siitä huolimatta, pysyi ja jaksoi.

Elämä jakautuu erilaisiin osiin. Elämän alkupäässä haetaan kokemuksia ja eletään kaasu pohjassa. Tehdään hulluja, tyhmiäkin asioita. Sitä kautta opitaan itsestä ja toisista ja talletetaan pankkiin hienoja muistoja. Monet rakastuvat tässä elämän vaiheessa. On ihanaa paistatella toisen ihailussa, ihanaa kokea olevansa yhtä jonkun kanssa. Pieneksi hetkeksi voi päästä lähelle paratiisia, kokemusta siitä että itse on täysi, mitään ei puutu.

Kun kumppani on valittu ja elämää jatketaan yhdessä, rakastuminen vaihtuu pikku hiljaa kiintymykseksi ja kumppanuudeksi. Keskellä elämää yritetään selvitä yhdessä työstä, pitää parisuhde hengissä ja mahdollisesti kasvattaa lapsi tai lapsia. Molemmat miettivät tahoillaan, mitä on vielä edessä ja mitä olisi mahdollista saavuttaa. Huomio on samaan aikaan itsessä ja muissa, myös yhteiskunnallisissa asioissa. Tässä vaiheessa halutaan usein jättää oma jälki. Tehdä jotakin, jolla on jotain merkitystä. Samaan aikaan halutaan myös elää syvästi ja monipuolisesti.

Toisaalta keski-iässä mennään eteenpäin kieli vyön alla siinä harhassa, että jossain vaiheessa tullaan valmiiksi. Vaikka matkan rajallisuus alkaa tulla todemmaksi, se peittyy kiireen keskelle.

Silloin mieli saattaa joskus eksyä ajatukseen, että paratiisi olisi vielä mahdollinen, mutta oma puoliso on sen tiellä. Vastuuta omasta elämästä, onnesta ja parisuhteesta halutaan vältellä. On kipeää huomata, että itsestä ei tulekaan sitä täydellistä versiota, johon joskus uskoi, vaan minuus jää loppuun saakka keskeneräiseksi. Sama on totta myös puolison kohdalla. Keski-iän kipu liittyykin sen hyväksymiseen, että näillä eväillä mennään ja hyvä niin.

Eläkkeelle siirtyessä hälinä ympärillä lakkaa. Minäkuvaa ei voi enää ruokkia samalla tavalla saavutuksilla kuin aikaisemmin. Huomio siirtyy ulkoisista asioista sisäisiin arvoihin. Monet eivät sure itse työn lähtemistä elämästä, vaan yleensä hyviä ihmissuhteita. Ihmisiä, joiden kanssa tuota työtä yhdessä tehtiin. Niitä, jotka valitsivat elämäntehtävänsä samoin, tukivat vaikeissa kohdissa ja iloitsivat onnistumisista.

Monet pelkäävät vanhuutta. Se on ymmärrettävää. Vanhuus symboloi luopumista, viimeisenä myös omasta minuudesta. Tässä elämänvaiheessa on kuitenkin myös paljon kauneutta. Kun kaikki turha riisutaan pois, jää jäljelle olennainen. Kiitollisuus on sitä, että joku jakoi matkaa. Oli siinä rinnalla, kun elämä kävi vaikeaksi. On vielä siinä, kun kaikkein pelottavin on edessä, päästäminen irti omasta itsestä.

Nykyään tiedetään, että ihmisten siteiden merkitys on hyvin paljolti turvallisuudessa. Me haemme toisistamme turvaa. Jos ihmisiltä kysyisi mikä heitä pelottaa eniten, niin suurin osa heistä kuvaisi luultavasti yksinäisyyttä. Kiitä tänään kaikkia niitä, jotka ovat kulkeneet rinnallasi. Ihan vaan siitä kulkemisesta.

Elämänkaaripsykologia. Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1991

Millaiset ”kehykset” maailmaan haluat antaa lapsellesi?

shutterstock_119184907Kävelin päiväkodin pihan ohitse ja näin pojan juoksevan äitiään vastaan näyttäen innoissaan jotakin, jota kantoi käsissään. Katsoin poikaa odottavaan äitiin, joka näytti vihamieliseltä ja ilmeettömältä. Äidin kasvoilta oli vaikea lukea minkäänlaista jälleennäkemisen iloa. Kun poika näki äidin, hän pysähtyi, jähmettyi ja ilme muuttui vakavaksi. Tämän jälkeen poika käänsi katseensa maahan ja lähti laahustamaan äidin suuntaan. Kun poika saavutti äidin, äiti alkoi läksyttää poikaa siitä, että tämä oli ottanut mukaansa päiväkodin omaisuutta. Hiljaa poika meni takaisin pihalle, palautti lelun ja käveli äidin viereen.

Seuratessani kyseistä tapahtumaa mieleni teki mieli huutaa äidille ”etkö sinä ymmärrä, poika halusi näyttää lelua sinulle! Eikö mikään sinussa liikahtanut pojan riemussa?” En meinannut päästä yli tuosta näystä, pojan kasvoilla viipyilleestä yksinäisyyden ja häpeän tunteesta. Äidin ilmeettömät kasvot palasivat vielä illalla mieleeni. Pyöriskelin ja ajattelin, että miten olisin voinut ilmaista pojalle, että vika ei ollut hänessä. Minä olisin mielelläni katsonut mitä hänellä siellä kädessä oli.

Mietin äitiä ja äidin ilmeettömyyttä, vihamielisyyttä. Millaiset kasvot tämä äiti on kohdannut omassa lapsuudessaan? Miten kukaan voi niittää sieltä, mihin ei ole koskaan kylvetty?

Tapahtumaketju jätti minut pohtimaan, mitä ihmisen sisälle rakentuu samanlaisina toistuvien kohtaamisten kautta. Kaikki vanhemmat väsyvät joskus, ihmissuhteisiin kuuluu aina myös pettymyksiä, mutta mitä jos kokemusten varasto täyttyy toisen ilmeettömyydestä, ohituksista, vihamielisyydestä ja väheksynnästä.

Jotta pärjäisimme maailmassa, joudumme luomaan yleisiä käsityksiä siitä, miten se toimii. Jos poltamme käden liedellä, niin opimme jo yhdestä kerrasta, että ei kannata törkätä sormiaan hellaan. Miten sitten ihmissuhteissa? Myös niissä me pyrimme oman historiamme kautta luomaan käsitystä siitä, miten toiset ihmiset käyttäytyvät ja millä tavalla meidän kannattaa olla suhteessa heihin. Luomme myös mielikuvan siitä mikä oma arvomme on suhteessa muihin.

Käsitykset ja uskomukset itsestä ja toisista syntyvät tunteiden kautta. Ne eivät ole tietoisen aktiivisen ajattelun tulosta, vaan toistuvien tapahtumien ja niiden herättämien tunnetilojen yhdistelmä. Turvallinen ja hyväksyvä suhde vanhempaan luo lapselle uskon itseen ja toisiin. Lapsi, joka jää vaille hyväksyvää katsetta ja emotionaalista tukea, näkee maailman hylkäävänä ja itsensä arvottomana.

Lapsuudessa muodostuneet ”kehykset” maailmalle ja itselle jatkavat elämäänsä aikuisuudessa. Kielteiset kehykset voivat näkyä siinä, että on vaikea uskoa toisten kauniita sanoja, vaikea uskoa omaa arvoa tai vaikea uskoa omaan mahdollisuuteen saavuttaa asioita. Se pistää ajattelemaan, että mikä merkitys voi olla lämpimällä katseella ja pienellä määrällä uteliaisuutta. Siihen me ehkä pinnistäen pystymme.

Dopson, K. & Dozois, D. (2011) Risk factors in depression. Luku: Mechanisms related to the development of core beliefs ( s. 133-135). Academic Presss.

Sukikaa toisianne

shutterstock_165436403Pieni vauva Romanialaisessa lastenkodissa lakkasi syömästä ja kuihtui vähitellen pois. Rhesus apina ei kiintynytkään kovaan ruoka-annostelijaan, vaan pehmeään karvapalaan. Sairaalassa havaittiin, että keskoset kasvoivat 47 % nopeammin, jos heitä kosketeltiin. Vasta 50 -luvulla alettiin ymmärtämään, että ihminen tarvitsee toisen ihmisen kosketusta voidakseen hyvin. Kosketus näyttää olevan meille yhtä tärkeää kuin ravinto.

Toisen ihmisen kosketus kertoo meille elämämme alusta saakka siitä, että emme ole täällä yksin. Se kertoo siitä, missä kehomme rajat kulkevat ja siitä missä toisen keho alkaa. On myös sanottu, että koskettaminen on ensimmäinen myötäelämisen kieli. Kun emme osaa vielä puhua, kosketuksen laatu, sen hellyys tai kovuus kertoo meille omasta arvostamme.

Kosketus liimaa ihmisiä yhteen. Parisuhteessa koskettelu lisää turvallisuuden tunnetta ja luottamusta. Se lisää me tunnetta, kokemusta siitä, että yhdessä pärjäämme elämän myrskyissä. Se lievittää stressiä ja auttaa ihmisiä voimaan paremmin. Kun puoliso pitää kädestä kiinni, ei kipu tunnu yhtä pahalta ja yhdessä koettu ilo tuntuu voimakkaammin, kuin yksin koettu.

Koskettaminen on myös kieli. Se on kieli jolla kerromme kiintymyksestä ja rakkaudesta. Sillä kerrotaan myös tunteiden hiipumisesta. Koskettamisen laatu tai sen puute voi tuoda esiin jotain sellaista, jota emme haluaisi vielä ottaa vastaan. Kun rakkaus kuolee, se tulee yleensä esille koskettamisen kautta. Elämä saattaa muuten sujua ja arki näyttää ulospäin samanlaiselta kuin aikaisemmin, mutta käden hipaisu kertoo omaa kieltään joka ei valehtele.

Matt Hertenstein (2006) tutki pystyykö ihmiset välittämään tunteitaan pelkän kosketuksen avulla. Kaksi koehenkilöä laitettiin paksun seinämän eri puolille. Toinen koehenkilöistä työnsi kätensä reiästä toiselle puolelle ja yritti välittää tietyn tunteen toiselle, vieraalle ihmiselle. Osaa tunteista oli vaikeampi välittää, mutta esimerkiksi myötätunto pystyttiin tunnistamaan 60 prosenttisesti oikein. Myös kiitollisuus, viha, rakkaus ja pelko menivät oikein yli puolella tilanteista.

Parisuhteessa toisen sanoja tulkitaan ja luetaan väärin. Kosketuksen kieltä käytetään nykyään yhä vähemmän. Arjen kiireessä sille ei ole aikaa. Apinat viettävät 20 % päivästä koskettelemalla, sukimalla toisiaan. Jos ihmiset taantuisivat hieman lähemmäksi apinoita ja viettäisivät päivästä kaksi ja puoli tuntia koskettelemalla toisiaan, voisimme kaikki luultavasti paremmin. Myös väärinymmärrykset parisuhteessa varmasti vähenisivät. Sukimaan siis!

Hertenstein, M. J., Keltner, D., App, B. Bulleit, B. & Jaskolka, A. (2006). Touch communicates distinct emotions. Emotion, 6, 528-533.