Missä kulkee seksuaalisen häirinnän ja flirtin ero?

Taannoisessa A-teeman keskusteluohjelmassa pohdittiin flirtin ja seksuaalisen häirinnän rajojen hämäryyttä. Julkisessa keskustelussa huolenaiheena on tuotu esiin, että enää ei saisi lähestyä tai katsoakaan toista, koska sekin voidaan tulkita häirintänä. On pelätty, että seksuaalista häirintää näkyväksi tekevä #metoo -kampanja häiritsee perinteisiä nuorison soidinmenoja.

Seksuaalinen häirintä ja flirtti ovat hyvin eri asioita. Asioista ei tarvitse tehdä liian monimutkaisia.

Nyrkkisääntönä: älä jatka toisen lähestymistä seksuaalisesti, jos hän ei sitä halua. Usko toisen sanat ja tulkitse toisen eleet. Jos olet epävarma tai toisen käyttäytyminen on monitulkintaista, kysy häneltä suostumusta ääneen. Älä lähesty toista seksuaalisesti, jos hän ei kykene antamaan suostumustaan tiedottomassa tilassa, nukkuvana tai koska on vielä lapsi.

Flirtti on ihailun ja kiinnostuksen ilmaisemista toiselle leikittelevällä tavalla. Flirtti tapahtuu hyvän käytöksen rajoissa. Intimiteettiä toiseen ihmiseen rakennetaan flirtissä asteittain ja toisen mielialaa ja käyttäytymistä lukien. Flirttiä ei siis ole ventovieraan pakaroihin tarraaminen yllättäen baarijonossa. Tämä on häirintää.

Flirttiin kuuluu vastavuoroisuus. Se tarkoittaa sitä, että toisen vastaus omaan käyttäytymiseen huomataan ja huomioidaan. Jos toisen vastaus on myönteinen, flirttiä voi jatkaa ja tilanne voi rakentua intiimimmäksi. Flirtti voi johtaa johonkin tai olla johtamatta. Jos toinen ei vastaa tai pyytää lopettamaan, ei flirttiä tule jatkaa. Ei kannata olettaa, että ”toinen leikkii vaikeasti tavoiteltavaa”. Jos flirtti jatkuu yksipuolisesti ja toisen tahdon vastaisesti, se lakkaa olemasta flirttailua. Se muuttuu häirinnäksi.

Häirintä on ei-toivottavaa ja yksipuolista. Flirttailu on myönteistä ja toista huomioivaa.

Kysymykset ”saanko…?”, ”voinko…?”, ”haluaisitko…?”, ”sopiiko…?” eivät ole huonoja kysymyksiä. Nämä kysymykset eivät vesitä millään tavalla teerenpelejä. Päinvastoin. Suostumukseen liittyvät kysymykset ovat hyviä kysymyksiä. Kun pelottaa, ei paneta. Seksuaaliseen ilotteluun tarvitaan riittävän turvalliset ja lujat rajat, joiden sisällä on mahdollista olla vapaa sanan painavimmassa merkityksessä.

Toisen katsominen ei yleensä ole häirintää, mutta se voi joskus olla sitä. Katsomalla häirintää on esimerkiksi se, että miesopettaja seisoo tuijottamassa murrosikäisiä tyttöjä suihkutilassa liikuntatunnin jälkeen. Tirkistely naisten pukuhuoneeseen olisi häirintää. Pitkä tuijottaminen naisen rintoihin, kun hän puhuu, voi olla häirintää. Jos rintojen katselu sopii molemmille intiimisuhteessa, kysymys ei ole häirinnästä. Normaali kontaktin ottaminen silmiin katsomalla ei ole häirintää.

Keskustelu flirtistä, kun pitäisi puhua seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta, tuntuu aiheen ohi puhumiselta. Julkinen keskustelu tavoittaa heikosti niitä tarinoita, joita työssäni kuulen ja joista #memyös -sivustolla on viimein rohkeasti alettu puhua. Lukekaa näitä kokemuksia. Kokemukset vaihtelevat lapsena raiskatuksi tulemisesta, väkisin ja kielloista huolimatta suudelluksi tulemiseen baarissa ja itsensäpaljastelijoihin koulumatkalla. Suurimmalla osalla näistä kokemuksista ei ole mitään tekemistä pieleen menneen flirtin kanssa.

Häirinnän kokemukset ovat häiritsevän yleinen osa kulttuuriamme. #metoo –kampanjaa tarvitaan, koska tapa keskustella seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta on helposti ohittava, liudentava ja hyssyttelevä. Tähän kulttuuriin tarvitaan perinpohjainen muutos. Näkyväksi tekeminen on paras tapa kitkeä häirintää ja väkivaltaa. Näkyväksi tekeminen tuo mukanaan vastuun ja tilivelvollisuuden. Tekijöitä ei enää suojaa salailun ja häpeän ilmapiiri. Toivon, että todistamme kulttuurista vallankumousta, jossa seksuaaliselle häirinnälle ja väkivallalle saadaan nollatoleranssi.

Miesten on otettava vastuu väkivallan vähentämisestä

shutterstock_151887479Miehet tekevät suurimman osan suomalaisesta väkivallasta. Miesten asenteiden muuttaminen niin väkivallan uhreja kohtaan kuin väkivallan tekemistäkin kohtaan on suomalaisen väkivallan vähentämisen tärkein tehtävä.

Tasa-arvotyössä on tehokkainta etsiä ryhmä, jota tietty ongelma vahingoittaa ja alkaa ratkaista ongelmaa ensin heidän osaltaan. Lähtökohdaksi ei voida ottaa, että kaikkia ongelmia ratkaistaisiin kerralla. On voitava nostaa esiin yksittäinen ratkaistava asia kerrallaan, riippumatta onko kyse esimerkiksi naisten vai miesten epätasa-arvo-ongelmista. Miestyön kentässä on paljon erityiskysymyksiä, jotka ovat hyvin mieskeskeisiä – väkivalta on eräs näistä. Yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta on tehokasta keskittää resursseja ja keskusteluaikaa miehiin, jotka ovat yliedustettuna niin rikosten tekijöinä kuin uhreinakin.

Miesten tasa-arvo ry tuomitsi 7.9.2016 Ville Niinistön lausunnon, joissa Niinistö vaati miehiä ottamaan vastuuta miesten tekemästä väkivallasta. Heidän mukaansa on populistista vihanlietsontaa, uhrien asemaa vähättelevää ja seksististä lähteä ratkomaan väkivallan ongelmaa mieslähtöisesti.

Tämä on mielestäni täysin väärä lähtökohta keskusteluun väkivallasta yleensä ja seksuaalisesta häirinnästä erityisilmiönä. On ensiarvoisen tärkeää, että yhteiskunnassamme ilmeneviä väkivallan muotoja puretaan pala kerrallaan. On väärin ajatella, että yhden ihmisryhmän kokeman tai tekemän vääryyden vähentäminen olisi poissa muiden hyvinvoinnista.

Sisällöllisesti Niinistö on oikeassa nostaessaan esiin sukupuolten ja sukupolvien eron seksuaalisessa häirinnässä. Miehet ovat tehneet seksuaalisesta häirinnästä valtaosan, kuten muustakin väkivallasta. On olennaista, että miehet myöntävät ongelman olemassaolon ja puuttuvat siihen. Nyt kasvavat miessukupolvet ovat usealla saralla vähemmän väkivaltaisia kuin aiemmat sukupolvet, eikä tämä näy vain miesten vaan myös esimerkiksi väkivaltaan kuolleiden naisten määrän hitaana, mutta varmana vähenemisenä (Rikosuhritutkimus 2015). Tuloksiin on päästy tunnekasvatusta, väkivallattomuutta ja tasa-arvoa korostavalla koulutuksella, jota on kohdistettu erityisesti miehiin. Toivottavaa on, että tällaista työtä kohdistetaan jatkossa naisiinkin, mutta erityisesti miehiin keskittyneen väkivallan vastaisen työn menestystä ei voida kieltää.

Oman työurani aikana olen kohdannut joitain tuhansia väkivaltaa tehneitä tai sitä kohdanneita, pääosin nuoria miehiä. Heille väkivalta on ollut akuutti ongelma ja pääosin juuri miesten välinen ongelma. Itse ihmettelen, kuinka suuri osa nuorista yhäkin on perinteisten väkivaltakäsitysten alla – kykenemättömänä ottamaan vastuuta tekemästään väkivallasta tai hahmottamaan itseään sen uhriksi. On surullista seurata, kuinka miehet omalla väkivallallaan menettävät läheisensä, joutuvat ongelmiin lain kanssa, menettävät arvostuksen niin omissa kuin muidenkin silmissä. Tarpeeksi ajoissa kohdattuina he kuitenkin kykenevät vielä muuttamaan käsityksiään ja etsimään elämälleen uutta, heille itselleen ja heidän läheisilleen parempaa suuntaa.

Ei näihin miehiin keskittyminen ole seksismiä. Se on tasa-arvotyötä, josta hyötyvät kaikki.

 

Kuka opastaisi ja tukisi vanhempia?

kirsiblogi_18112015”Onko minun pakko puhua lapseni kanssa netissä tapahtuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siltä suojautumiselta, jos koen, etten osaa tai rohkene puhua hänen kanssaan tästä aiheesta”, pohti eräs vanhempi soittaessaan minulle.

Tänään 18.11.2015 vietetään New European Day- päivää. Euroopan neuvosto on nimennyt päivän lasten suojelemiseksi seksuaalista kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä vastaan.

Seksuaalisuutta loukkaavasta teosta on usein psyykkisiä seurauksia lapselle ja hänen läheisilleen. Kehittymässä oleva seksuaalinen ja psyykkinen kehitys uhkaa häiriintyä, kun lapsi tai nuori joutuu tilanteisiin ja rooleihin, joita hän ei pysty hallitsemaan ja joihin hän ei ole henkisesti eikä fyysisesti valmis.

Tunne- ja turvataitokasvatuksen avulla voidaan vahvistaa lasten ja nuorten seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Jokaisen kasvattajan vastuulla on edesauttaa lasta ja nuorta toimimaan turvallisesti erilaisissa vuorovaikutus- ja ihmissuhteissa, jotka tapahtuvat kasvotusten, internetin tai matkapuhelimen välityksellä.

Vanhemmilta vaaditaan paljon, jos oletetaan, että jokainen vanhempi sisäsyntyisesti ja automaattisesti vanhemmuuden kautta tietäisi esimerkiksi netissä tapahtuvan seksuaalisen hyväksikäytön ennaltaehkäisyyn liittyvät asiat, joista hänen pitäisi lastaan varoittaa. Lisäksi lapsiin kohdistuvan seksuaalisen hyväksikäytön puheeksiotto herättää vahvoja tunteita, kuten ahdistusta, pelkoa, avuttomuutta, vihaa, kauhua, hämmennystä ja ymmärrettävästi vahvaa torjuntaa.

Vanhemmat voivat kokea keinottomuutta ja kyvyttömyyttä aloittaa ja ylläpitää keskustelua aiheesta, jonka ääneen sanominen saa jo monella kylmät väreet aikaan. Vanhempi voi myös miettiä, miten vastata lapsensa kysymykseen siitä, miksi joku ihminen haluaa hyväksikäyttää lasta tai nuorta ja mistä tietää, kehen voi luottaa?
Kenelläkään ei ole tarkkaa tietoa siitä, saavatko vanhemmat riittävästi ja oikeassa muodossa tietoa turvataitokasvatuksesta ja saavuttaako tieto heidät.

Meillä Väestöliitossa on työkokemuksen kautta syntynyt käsitys, että vanhemmat toivovat tukea, rohkaisuja sekä toimintamalleja keskustelun aloittamiseen, ylläpitämiseen ja vastausten antamiseen. Vanhempia ei saa jättää yksin näiden asioiden kanssa.

Vanhempi, millaista apua juuri sinä toivoisit saavasi, jotta kynnys keskustelun aloittamiseen madaltuisi? Miten me Väestöliitossa voisimme olla avuksi?

Lisää tietoa vanhemmille:
www.urpot.fi
www.vaestoliitto.fi/lapsijaseksuaalisuus/

Pelon oppikoulu

Rautatieaseman alikulkukäytävässä kaksi miestä huutelee ohikulkijoille ja liikkuu levottomasti. Edelläni kävelee tupsupipoinen tyttö, tuskin kymmenvuotias. Miehet nähtyään  tytön askel hidastuu, lopulta pysähtyy ja hän kääntyy ympäri.

Teinityttö kävelee joka ilta ylimääräisen kilometrin matkallaan treeneistä kotiin. Suorempi reitti menisi puiston poikki, mutta hän ei uskalla kävellä siitä.

Pikkujouluista palaava nainen miettii mennäkö kotiin bussilla vai junalla. Juna olisi puolta nopeampi, mutta silloin pitäisi kulkea läpi hämärästi valaistun alikulun. Hän valitsee bussin.

Iäkäs nainen ei ole vuosiin poistunut asunnostaan iltakuuden jälkeen. Hän on oppinut, että tuolloin viereisen lähiökapakan edusta on täynnä juhlijoita.

Teinityttö nousee bussin penkistä ja siirtyy seisomaan kauemmas, nostaa hupun ylös ja välillä varovasti vilkaisee suuntaan, jossa aiemmin istui.

Nainen on oppinut, että tietyissä tilanteissa kannattaa puhua kännykällä miehelleen kovaäänisesti. Niin, vaikka puhelu ei ole yhdistynyt tai mitään miestä olisikaan.

Tyttö on oppinut erottamaan ihmistä ne turvalliset, joiden perässä kannattaa kävellä iltahämärässä.

Äiti antaa bileisiin lähtevälle tyttärelleen aina taksirahan.

Nainen on oppinut jo kauan sitten, milloin pitää vaihtaa kadun puolta

Tyttö on oppinut, ettei tyhjään metrovaunuun kannata mennä.

Tätä on pelon oppikoulu, oppiaineena pelon maantiede. Tätä koulua käy lähes joka nainen. Opit ovat niin arkipäiväistyneet ja rutiininomaiset, ettei niitä huomaakaan.

Ja se tässä onkin pelottavinta.

**

Kun aseman alikulkukäytävän tupsupipoinen tyttö on kohdallani, sanon hänelle ”Mennään yhdessä, minä pidän susta huolta.” Vieras tyttö tarttuu käteeni ja kävelemme nopeasti eteenpäin. Miesten kohdalla tyttö puristaa lujaa. Kävelemme miesten ohi sivullemme vilkaisematta.