Synnytyspelko vaikuttaa tilastojen ja ammattilaisten kokemusten valossa lisääntyneen. Helmikuussa järjestettiin synnytyspelkoseminaari, joka perkasi paitsi tätä kehitystä, myös mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan tutkijoiden ja ammattilaisten silmin. Tilaisuudessa kuultiin myös omakohtaisia kokemuksia lapsettomuuden jälkeisestä raskaudesta ja hyvien synnytystarinoiden voimasta.

Synnytyspelkodiagnoosit ovat Suomessa lisääntyneet: kun vuonna 2015 kuudella prosentilla synnyttäjistä oli synnytyspelkodiagnoosi, oli osuus vuonna 2021 jo 11 prosenttia. THL:n tutkimusprofessori Mika Gissler kertoi osuuden olevan ensisynnyttäjillä hieman matalampi, yhdeksän prosenttia. Kätilö ja väitöskirjatutkija Eeva Itkonen kertoi omassa puheenvuorossaan suunniteltujen synnytyspelkosektioiden osuuden kaikista suunnitelluista sektioista nousseen samalla aikavälillä 30 prosentista 40 prosenttiin. Synnytyspelon tiedetään vaikeuttavan synnytykseen ja tulevaan vanhemmuuteen valmistautumista, sekä altistavan traumatisoitumiselle synnytyksessä, synnytyksen jälkeiselle masennukselle ja varhaisen vuorovaikutuksen ongelmille (Rouhe & Saisto, 2013).

Syntyvyydenkään näkökulmasta asia ei ole merkityksetön. Vuoden 2022 perhebarometrikyselyssä neljännes useampaa lasta toivovista yhden lapsen äideistä määritti syyksi sille, ettei suunnittele toista lasta ainakaan vielä, synnytyspelon tai kokemukset aiemmasta raskaudesta. Synnytyspelko ja kokemukset aiemmista raskauksista voivat olla siis paitsi esteenä tai hidasteena lapsitoiveen toteutukselle, myös vanhemmuutta ja hyvinvointia haastava tekijä.

Synnytyspelko ensi- ja uudelleensynnyttäjillä voidaan nähdä ainakin osittain erillisinä. Kun ensisynnyttäjän pelko kumpuaa tuntemattoman pelosta, usein muiden kokemuksiin pohjautuen, perustuvat uudelleensynnyttäjän pelot vahvemmin aiempaan synnytyskokemukseen. Perinataaliaika on erityinen muistamisen konteksti, jolloin aiempi traumahistoria voi laueta. Toisaalta perinataaliaika voi itsessään olla traumatisoivaa, jolloin subjektiivinen sietokyky ylittyy kasautuneen kuormituksen tai esimerkiksi yksinjäämisen tai raskauteen ja synnytykseen liittyvien toimenpiteiden vuoksi. Synnytyspelot tulevat usein liian myöhäisessä vaiheessa käsittelyyn raskauden ja neuvolaseurannan aikana, ja uudelleensynnyttäjillä ongelma voi jopa korostua. Kun aiempia traumaattisia synnytyskokemuksia lähdetään purkamaan vasta raskauden aikana, saattaa seuraavaan synnytykseen valmistautuminen jäädä sivurooliin.

Tilaisuudessa kritisoitiin myös synnytyskokemusten patologisointia, ja tuotiin esiin synnytyspelkoa (realistisena) synnytysjärjestelmän pelkona. Teknologis-lääketieteellinen synnytyskulttuurimme luottaa informaation voimaan ja toisintaa itsepärjäämisen kulttuuria. Samalla suomalainen hoitojärjestelmä on äärimmäisen tehostettua, jolloin kokemuksellisen, psyykkisen turvan merkitys voi jäädä huomioimatta, eikä esimerkiksi kätilöhoidon jatkuvuudelle ole sijaa.

Standardisynnytysten malli, jolle synnytyskulttuurimme tilaisuudessa esitettiin perustuvan, on hyvä suurelle osalle synnyttäjistä, erityisesti jos tarkastellaan toimenpiteiden ja synnytykseen liittyviä riskien osuutta. Ihmiset ja myös synnyttäjät Suomessa ovat kuitenkin keskenään hyvin erilaisia, ja joillekin jo pelkkä sairaalaan tuleminen aiheuttaa aiempien kokemuksien vuoksi pelkotiloja. Siksi synnyttäjien kokemuksia ja toiveita pitäisi herkistyä kuulemaan yksilöllisesti, ja samoin synnytyspelkoa pitäisi hoitaa tapauskohtaisesti ja nykyistä varhaisemmassa vaiheessa. 

Kun tilaisuuden paneelikeskustelussa kysyttiin yhtä asiaa, mitä pitäisi muuttaa synnytysjärjestelmässämme, vaikutti vallitsevan yhteisymmärrys siitä, että hoidon jatkuvuus kaipaisi huomiota. Suomessa synnytykseen valmistaudutaan käymällä terveydenhoitajan luona äitiysneuvolassa, jolloin raskauden aikana ei pääse syntymään suhdetta kätilöön ja synnytyssairaalaan. Kun synnytysvalmennuksista ja mahdollisuudesta tutustua synnytyssairaalaan on säästetty, näyttäisi tämä irrallisuus korostuvan ja valuvan pelkopolille diagnosoidun synnytyspelon muodossa.

Tilaisuudessa korostettiinkin synnytysvalmennuksen merkitystä ja synnyttäjien yksilöllisten tilanteiden huomioimista: parasta synnytyspelon hoitoa olisi turvallisuuden tunteen ja luottamuksen lisääminen. Kouluttamalla ammattilaisia ymmärtämään ihmismielen toimintaa sekä raskauden ja vanhemmaksitulon erityistä luonnetta, voidaan synnyttäjien turvallisuuden tunnetta tukea.

Sosiologian dosentti Kaisa Kuurneen loppupuheenvuoro toi esiin kannattelevan synnytyskulttuurin merkityksen. Tasa-arvon mallimaassamme tämä naisten erityinen kokemusalue, raskaus ja synnytys, on häivytetty. Vuoden 2019 Minä myös synnyttäjänä -liikehdintä sai aikaan muutosta ja vastaanottavaisuus synnyttäjien toiveille onkin lisääntynyt. Samalla järjestelmän resursointi vaikuttaisi olevan aiempaa huonommissa kantimissa. Synnyttämisessä, kuten ihmisen elämässä yleensäkin, on mitä suurimmissa määrin kyse relationaalisuudesta, jolloin synnyttäjän intiimit kokemukset kohtaavat ammattilaiset ja institutionaaliset käytännöt. Tehtäväksemme jääkin miettiä, miten saisimme luotua kannattelevampaa synnytyskulttuuria.

Noora Lehtonen
Kirjoittaja työskentelee Väestöliitolla tutkijana ja Synty-verkoston koordinaattorina.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty Aktiivinen synnytys ry:n ja Suomen Doulat ry:n järjestämässä Synnytyspelkoseminaarissa kuultuja puheenvuoroja, erityisesti henkilöiltä Kaisa Kuurne (VTT, sosiologian dosentti), Riikka Airo (psykologi, psykoterapeutti), Sanna Isosävi (PsT, varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapeutti), Eeva Itkonen (VTM, kätilö, terveydenhoitaja, väitöskirjatutkija), Anna-Riitta Kässi (FM, seksologi, doula, Suomen doulat ry), Anna-Maria Mitchell (doula, Aktiivinen synnytys ry).