Kysyin vanhalta ystävältä miten hän kokee maailman menon tällä hetkellä. Ihan kevyt, johdatteleva pikku kysymys elokuvan alkua odotellessa.

”Tunnen toivottomuutta. Olen onnellinen, etten ole täällä viidenkymmenen vuoden päästä, kun ilmastonmuutos räjähtää käsiin”, hän vastasi tyyneen tapaansa.

”Minäpä en!  Olen alkanut tuntea toivoa”, parahdin  ja tökin itseäni sormella sydänalaan.   ”Minulla on syttynyt ihan oikea toivon kipinä!”

”Mitä?”

”Olen seurannut Greta Thunbergia!”

16-vuotias ruotsalainen on aloittanut koululakkojen sarjan saadakseen huomiota ilmastonmuutokselle. Kun ilmastonmuutos hidastuu, ihminen voi paremmin ja perheet voivat jäädä asuinsijoilleen. Ilmastosta huolehtiminen vähentää sotia, nälkää ja hätää!

Greta on kärsinyt mielenterveyden ongelmista ja ehkä siksi hän on niin teeskentelemätön ja ehdoton. Tyttö on jo nuorena käynyt läpi vakavat masennukset ja syömishäiriöt, enää ei ole menetettävää! Greta on saanut liikkeelle hämmästyttävän määrän länsimaisia kouluja. Ilmastokokouksissa hän on haukkunut päin naamaa mukamas-ilmastotsemppaajat, jotka lentävät tsemppikokouksesta toiseen ja kuluttavat maapallon resursseja.  ”Te sotkette kuin lapset ja me joudumme siivoamaan”, Greta nuhtelee vanhemmat sukupolvet. Kummasti se vain vaikuttaa nuoren ajatuksiin, kun tietää olevansa täällä seuraavat viisikymmentä vuotta ja ylikin! Greta on jo nimetty Nobelin rauhanpalkinnon saajaehdokkaaksi.

Joitakin vuosia sitten toinen Nobel-ehdokas,  17-vuotias Malala Yosafzai puolusti kaikkien lasten oikeutta koulutukseen. Hänen äänensä ei jäänyt poikkeukseksi ja voitettu Nobelin rauhanpalkinto vain vahvisti viestiä. Nyt jokainen tuntee Malalan kasvot. Ajattelee Malalaa ja oikeutta turvallisen koulutiehen.

Yhdysvalloissa nouseva, nuori demokraattitähti on samankaltainen, ujostelematon  sarjasättijä ja herättelijä. Pormestari-Peten suoraa puhetta on hauska kuunnella. Hänen vasta-argumenttinsa ovat nopeita ja raikkaita. Puuha-Pete on 37-vuotias. Hän puhuu seitsemää kieltä.  Hänessä on aivan valtavaa karismaa. Pete avioitui viime vuonna miehensä Chastenin kanssa ja on rakastettu pormestari republikaanien punaisella vyöhykkeellä Indianassa.

Kaverin sukunimi Buttigieg on niin vaikea lausua, että Pormestari-Pete, Mayor Pete, on nimi, jota useimmat hänestä käyttävät, amerikkalaisen tuttavallisesti.

Hänen suosionsa on noussut kuin raketti. Ihmiset reagoivat erilaisuuteen, raikkauteen, ja siihen selkä seinää vasten ajetun nuoren ihmisen moraaliin, jossa ei enää arvuutella vaihtoehtoja. Ei pelata omaan pussiin eikä pelätä mitään eikä ketään.  Asioiden on muututtava! Kaveri ei tunnu menevän mistään aidan ali vaan kirkkaasti yli! Politiikassa sana ”muutos” on jokaisen huulilla, mutta se, miten puhuja muutoksensa paketoi, se ratkaisee. Puhutko vapaudesta elää omanlaista elämää  vai vapaudesta määrittää mitä on oikeanlainen elämä – se ratkaisee.

Näinä aikoina eletään päättämättömyyden aikakautta. Katsokaa Brexitiä, katsokaa loppumattomina vellovia konflikteja. Nykyihmisen luonne pehmenee kaikista kulmista, kunnes sitä ei enää ole. Sosiologi Richard Sennet kirjoitti ilmiöstä jo 20 vuotta sitten kirjassaan Luonteen rappio (Corrosion of Character). Nykyihminen kumartaa vain taloutta, ja se syö karaktääriä. Ihminen kuluttaa ja saastuttaa tietoisena teoistaan.

Mutta kun on niin helppoa katsoa poispäin. Kaikki on suhteellista ja siksi mikään ei ole varmaa. Kun poliittinen puolue tarjoaa suhteellisuusmössölle vastapainoksi selkeyttä, ihminen höristää korviaan. Sekavuutta ja arvojen suhteellisuutta on käytetty hyväksi jo kaikkialla, missä häikäilemätön johtajuus on voittanut jalansijaa.

Mutta vuotta 2020 lähestyessä eletään aikoja, jolloin päätöksentekotaitoa tarvitaan.  Ja päätöksien kanssa elävät ihmiset haluavat nähdä todisteita siitä, millainen moraalinen lähtökohta poliitikolla on päätöksiä tehdessään. Hän voi saarnata yhtä asiaa, mutta elääkö hän itse niin kuin saarnaa?  Odottaako itseltään samaa, mitä muilta?  Miten hän toimii yksityisessä elämässään ja kestääkö toiminta päivänvaloa?

En tiedä miksi se on niin merkityksellistä. En tiedä miksi poliitikolta odotetaan enemmän kuin tavalliselta tallaajalta. Ehkä siksi, että kansakunnan kaapin päällä sinulla on mahdollisuus olla muille esikuva, ja esikuvia me tarvitsemme. Ihaileminen on ihana tunne. Ihaileminen antaa toivoa. Kun ihailen, uskallan luottaa.

Minä jatkan Malalan, Gretan ja Puuha-Peten seuraamista, koska voin ihailla heitä. Ja täällä koto-Suomessa, äänestyspaikan ohi kävellessäni mietin, kuka nuori poliitikko ansaitsee teoillaan ja toimillaan minun ihailuni, minun ääneni.