Aina valmis?

Seksuaalikasvatuksessa tarjotaan nuorille tietoa turvallisemmasta seksistä sekä raskauksien että seksitautien ehkäisyn kannalta. Asiallinen tieto näyttää tuottaneen tulosta, sillä teiniraskaudet ja raskauden keskeytykset nuorilla ovat vähentyneet.

THL:n vuoden 2015 kouluterveyskyselyn mukaan noin kolmasosa vastanneista kuitenkin kertoo, etteivät he viimeisen yhdynnän yhteydessä käyttäneet minkäänlaista ehkäisyä. Pojista noin kaksi kolmasosaa kertoo käyttäneensä kondomia viimeisessä yhdynnässä. Sen käytöstä muissa seksikontakteissa, johon liittyy seksitautien tartuntariski, ei kysellä.

Kondomeista puhuminen on arkipäiväistynyt Suomessa. Siinä missä ehkäisyvalistus oli ennen pelottelua tai kömpelöhköä leikkiä vihannesten ja hedelmien kanssa, nykyään useat tahot tarjoavat monipuolista tietoa neuvonnan, netin, puhelinsovellusten ja eri tempausten kautta. Koulussa ja nuorten tapahtumissa kortsuja jaetaan joskus ilmaiseksi, jolloin niihin on helppo tutustua etukäteen. Epävarman hohotuksen saattelemana ne menevät hyvään tarkoitukseen, joskaan eivät aina aivan alkuperäiseen.

Silti kumi jää joskus h-hetkellä käyttämättä. Miksi?

Puhe kondomeista jää helposti hyvin tekniseksi tai hyväntahtoiseksi paasaukseksi siitä, miten kortonki kulkee aina mukana hänellä, joka on aina valmiina. Selkeät ja rohkaisevat käyttöohjeet ja helppo saatavuus ovat taatusti olleet merkityksellisiä kortsujen käyttämisen suhteen. Mutta osataanko asiasta puhua tavalla, joka tavoittaa myös heidät, jotka eivät samaistu tällaisiin partiopoikaoletuksiin? Turvallisemmassa seksissä on kysymys muustakin kuin ehkäisyvälineistä. Mitkä asiat voivat vaikuttaa siihen, pystytäänkö turvallisemmasta seksistä ja kondomin käytöstä neuvottelemaan, jos ne eivät olekaan itsestäänselvyyksiä?

Kyse ei aina ole periaatteista tai kondomien saatavuudesta. Kondomin käyttöön ja puheeksi ottamiseen voi myös vaikuttaa yllättävät lerpahdukset, suorituspaineet, jännitykset ja päihteidenkäyttö; itseen tai hyvännäköiseen, maineikkaaseen kumppaniin liittyvät odotukset ja oletukset ja käsitykset siitä, millaista seksiä haluaisi tai ”pitäisi” harrastaa; luottamus kumppaniin ja siihen, että ei tule torjutuksi.

Millainen merkitys on itsetunnolla ja sillä, mitä seksillä haetaan? Seksi ei aina tapahdu luotetun ja pitkäaikaisen kumppanin kanssa. Kovasti kaivattua läheisyyttä, hetkellistä nautintoa, kokemusta ja vahvistetuksi tulemista etsitään myös satunnaiselta kumppanilta. Kykeneekö hänelle kertoa omista epävarmuuksista tai mieltymyksistä?  Joskus seksi on myös vastikkeellista, jolloin valta-asetelmat ja omista rajoista kiinni pitäminen voivat olla vieläkin monimutkaisempia. Asiaan vaikuttanee myös tiedon saatavuus siitä, miten mahdollisimman turvallisesti harrastetaan joitakin, ehkä toissijaisina tai kinkkeinä pidettyjä seksikäytäntöjä. Myös sisäistetyillä asenteilla vastuusta ja siitä, kenen hyvinvointi on tärkeä, kenen vähemmän tärkeä, voi olla vaikutusta.

Ruotsissa RFSL Ungdom on julkaissut mainion rajanvetojen puheeksi ottamisen menetelmäoppaan Gränser. Se on ensisijaisesti suunnattu sateenkaari-ihmisille, mutta herättää tärkeitä ajatuksia kenelle tahansa, vaikkapa juuri turvallisemmasta seksistä ja ehkäisystä neuvottelemiseen. Yleispäteviä ohjeita joka tilanteeseen ei löydy, mutta omien rajojen, kipukohtien ja ylpeyden aiheiden pohtiminen etukäteen – ja muistutus siitä, että näitä asioita miettii muutkin – voi auttaa huolehtimaan enemmän sekä itsestään että pitkäaikaisesta tai hetkellisestä seksikumppanista.

 

 

Pelon voittaminen

TERAPIATUOKIO

Pelon tunne on meille kaikille suhteellisen tuttu tunne, tavalla tai toisella. On normaalia pelätä asioita tai tilanteita, joissa olemme itse hengenvaarassa tai meille tärkeä ihminen on vaarassa. Me tarvitsemme pelon tunnetta, se pitää meidät elossa. Kehomme reagoi vahvasti tunteeseen valmistautumalla pakene-taistele -tilanteeseen. Reaktio on nopea, emme tajua sitä ennen kuin ymmärrämme kehomme toiminnan. Mutta mitä tapahtuu kun pelko ottaa vallan tilanteessa, jolloin emme ole todellisessa vaarassa? Kun pelon tunne alkaa määrittelemään meidän arjen valintoja, meidän, läheisten ja ystävien?

Ajatukseni kumpuavat ohjelmasta Kummalliset kammot. Sain upean tilaisuuden tehdä töitä määrätietoisten, luottavaisten 30 henkilön kanssa joiden elämän haasteina oli fobia: käärmeet, hämähäkit, ahtaat paikat, vesi, koirat, piikit, hammaslääkäri, linnut, korkeat paikat ja klovnit.

Osallistujien kanssa käytiin läpi kehon fyysiset reaktiot sekä mielen katastrofiajattelu. Harjoiteltiin kohtaamaan pienin askelin pelon kohde ja välillä pysähdyttiin rauhoittamaan kehon vahvaa viestiä ”pakene”. Opeteltiin muuttamaan katastrofiajattelu selviytymisajatteluksi, lauseiksi: ”minä selviän tästä.”, ”tämä on kohta ohi”, ”minulla ei ole mitään hätää”. Tämän lisäksi osallistujat tekivät kotona hengitys- ja lihasrentoutumisharjoituksia. Näin he oppivat miten suuri merkitys on oikeanlaisella hengityksellä tilanteessa jossa keho ja mieli pyrkivät viestittämään suuresta vaarasta. Harjoitusten myötä he kohtasivat pelkonsa. He saivat uuden kokemuksen, he olivat toimijoita tilanteesta josta aikaisemmin olivat paenneet.

Väistämättä mieleeni on palautunut oma fobia, se klassinen käärmepelko. Rakas isoäitini, hyvää tarkoittaen ja minua suojellen, iskosti käärmepelon mieleeni mökkikesinä. Pelkoni vahvistui noin 10-vuotiaana, kun partioretkellä seisoin hakkuuaukealla ja kaverini totesi: ”Älä liiku, pysy paikallasi.” Katsoin jalkani juureen ja kauhukseni huomasin kyykäärmeen, tuon Suomen luonnon ainoan myrkyllisen olennon. Koko kehoni singahti takavasemmalle, juoksin nopeammin kuin koskaan. Sydän hakkasi, jalat tärisivät, hikoilutti, ainoa ajatus päässäni ”kuolen”. Olo rauhoittui, kun käärme hävisi paikalta ja retki jatkui. Käärmepelkoni oli kuitenkin saanut vahvistusta.

Vihdoin aikuisiällä jouduin tilanteeseen jolloin en voinut enää perääntyä. Tulin valituksi työpaikkaan jossa oli kaksi käärmettä, niiden hoitaminen oli osa jokaisen työnkuvaa. Ei auttanut enää paeta, oli vihdoinkin kohdattava. Tutustuin asiaan ja käärmeeseen lajina. Katselin noita kahta otusta, lasin läpi. Ensin kauempaa, sitten lähempää. Rauhallisesti, omassa tahdissa.  Rauhoitellen kehoa ja mieltäni. Se tunne kun ensimmäisen kerran otin käärmeen käteeni, oli mahtava. Olin voittanut pelkoni, vaikka kyyneleen valuivat ja sydän hakkasi.

Sen tunteen sain jakaa uudelleen 30 henkilön kanssa viime talven aikana. Soisin tämän kenelle tahansa, se antaa uskoa tulevaan ja itseen, sitä tunnetta ei voita mikään.

Olkoon fobia mikä tahansa, sen voi kohdata ja voittaa. Pelon tunteesta ei tarvitse, ei kuulukaan, luopua. Sen kanssa voi elää, antamatta sen ohjata.

Pidän seuraavasta pelon määritelmästä: ”Jonkin uhan kohtuuton yliarviointi, johon liittyy oma selviytymiskyvyn aliarviointi.” (Bourne E.2010)

Milja Ilkka
Kirjoittaja toimii ammatinharjoittajana Väestöliiton Terapiapalveluissa. Hän esiintyy juuri alkaneessa sarjassa Kummallisia fobioita.

 

 

#Munvalinta – seksuaalisen hyvinvoinnin kampanja

 

 

Kevätlukukauden lähestyessä loppuaan ja kesälomien häämöttäessä nurkan takana, monissa Suomen kouluissa tartutaan viimeisten kouluviikkojen aikana terveyden ja hyvinvoinnin teemoihin. Seksuaalisuus on usein suosikkiaihe koulujen hyvinvointipäivissä ja tapahtumissa. Se on myös yksi kiinnostavimmista teemoista monien murrosikäisten mielissä.

Väestöliitto tarjoaa nuorille mahdollisuuksia keskustella seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä koulutettujen ammattilaisten kanssa. Nuori voi esimerkiksi lähettää oman viestin nuorten Kysy asiantuntijalta palstalle, tai hän voi tulla juttelemaan reaaliaikaisesti työntekijän kanssa Neuvontachatiin ja pojat voivat soittaa Poikien Puhelimeen. Kohtaamme verkkopalvelujen kautta vuoden aikana satoja nuoria. Tietosivuja lukevat sadat tuhannet ihmiset. Tuhannet pojat soittavat.

Usein nuori tulee verkko- ja puhelinneuvontapalveluihin etsimään tietoa ja kysymään neuvoa sellaisiin asioihin, joihin hän ei kehtaa muulla tavoin toisen mielipidettä pyytää. Nimettömästi ja toisen katseelta suojassa on helpompi jutella kaikista henkilökohtaisimmista ajatuksista. Nuoret tuovat keskusteluun laajasti seksuaalisuuteen liittyviä teemoja, mutta niiden joukosta nousee esiin myös selkeitä suosikkiaiheita, joita nuoret pohtivat.

Seksistä, siihen liittyvistä odotuksista, suorituspaineista ja pulmista, juttelemme nuorten kanssa eniten. Myös oma keho ja sen riittävyys, raskauden mahdollisuus, seksitaudit ja ehkäisymenetelmät mietityttävät.  Melko usein nuoret kaipaavat tukea ihmissuhteisiin liittyviin haasteisiin ja sanoittajaa tunteilleen. Yhteistä näille kysymyksille on, että niihin ei monestikaan ole olemassa yhtä oikeaa vastausta myöskään meillä ammattilaisilla, vaan keskustelun ja näkökulmien kautta ratkaisu kysymykseen löydetään yhdessä nuoren kanssa.

Väestöliitto tarttuu koulujen rinnalla seksuaalisen hyvinvoinnin teemoihin tänään käynnistyvällä tiedotuskampanjalla. Se kantaa tällä kertaa nimeä Mun valinta, jolla halutaan kertoa, että jokaisella nuorella on oikeus ja mahdollisuus tehdä valintoja oman seksuaalisen hyvinvoinnin suhteen.

Kampanjaviikon aikana (24.-28.4.) käsitellemme seksuaalisen hyvinvoinnin teemoja niin ihmissuhdetaitojen kuin ehkäisymenetelmienkin näkökulmasta. Toteutamme kampanjan somessa ja päivittäin vaihtuvia teemoja voi seurata Facebookissa, Instagramissa, Snapchatissa ja Youtubessa Nuorten Väestöliitto kanavilla, hästägillä #munvalinta, sekä Väestöliiton nuorten nettisivuilla. Viikon aikana toteutamme myös kyselyn, jonka avulla keräämme tietoa ja kartoitamme nuorten asenteita ehkäisyn käyttöön liittyen. Kyselyyn vastanneiden kesken arvomme kolme selfiekeppiä!

Löydät meidät somesta: Nuorten Väestöliitto, @nuortenvaestoliitto, #munvalinta

Poikien Puhelin: ma – pe kello 13–18 numerossa 0800 94 884.

Kiitos hyvästä

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

Kättelyn ja tervehtimisen jälkeen istumme tuokion hiljaa. Lähes kaksi vuotta sitten olimme hyvästelleet muutaman tuloksettoman hoitoyrityksen jälkeen. Laran munarajojen toiminta oli 30-vuotiaana lähes hiipunut. Pari halusi kutenkin yrittää hedelmöityshoitoa omilla sukusoluilla. Erilaisten stimulaatioyritysten tuloksena oli vain kolme alkiota ja yksi keskenmeno.

Odottaessani keskustelun heräämistä, mieleeni muistuu kortti, jonka Lara lähetti minulle jossain tutkimusten ja hoitoyritysten vaiheessa. Siinä oli siteeraus Helena Anhavan runosta:

”En voi katsoa tätä,
otan oikeuden olla pieni ja surkea,
menen kyyryyn itseni sisään
monen verhon taakse.
Näin ei luonto voinut tarkoittaa,
joku käsitti väärin, ihminen,
tiede, joka teki enemmän kuin voi.”

Muistan keskustelumme siitä, kuinka epäreilulle tuomio munasarjojen toiminnan hiipumisesta tuntui e-pillereiden lopettamisen jälkeen. Miksi kukaan ei varottanut? Rutiinikontrolleissa aina sanottiin kaiken olevan hyvin.

Ajatus luovutetuista munasoluista ei tuolloin tuntunut omannäköiselle ratkaisulle, ja pari päätti lopettaa hedelmöityshoidot. ”Jos asia olisi tiedostettu aiemmin ja munasolujen ennakoiva pakastaminen olisi ollut mahdollista, olisin ehkä voinut sitä harkita.” Lara pohti tuolloin tilannettaan.

Mieleeni nousee ajatus: Onkohan mieli muuttunut? Onneksi maltan olla hiljaa ja kuunnella.

”Haluttiin tulla tapaamaan ja kertomaan, että meillä on kaikki hyvin.” Otso avaa keskustelun. ”Päätimme vaihtaa suuntaa ja valita adoption. Muistat varmaan, että työmme puolesta olemme viettäneet paljonkin aikaa kehitysmaissa – sekin osaltaan vahvisti päätöstämme. Vaikka ensin oli vaikea hyväksyä Laran tilannetta, on pakko sanoa, että kohdallamme muutos on ollut mahdollisuus. Kaikki se hyvä mitä voimme tehdä, tuli näkyväksi kun uskalsi sulkea yhden oven ja päästää irti itse kirjoittamastaan elämän käsikirjoituksesta.”

Lara jatkaa: ”Haluttiin tulla kiittämään kaikesta. Oma diagnoosini oli shokki. Tilanteemme oli monin tavoin kurja ja elämä tuntui juuri tuolloin täydellisen epäreilulle. Täällä purimme aika näyttävästikin tunteita ja kotona käperryimme itsesääliin. Sitten vielä kieltäydyimme ”järkevästä” hoitotarjouksesta. Jaksoitte kuitenkin kaikissa tilanteissa myötäelää tunteitamme, välittää meistä ihmisinä ja tukea omia ratkaisujamme. Se antoi voimaa ja rohkeutta mennä eteenpäin, eheytyä.”

Keskustelussa nousee esille kerran jos toisenkin hoitajiemme tarjoama ”matalan kynnyksen” TUKI-toiminta ja sen mittava merkitys Laran ja Otson lapsettomuuskokemukselle: ”Koskaan emme jääneet ulkopuolelle, yksin tai pulaan.” Kuulumisten vaihtamisen jälkeen saattelen pari oman tutun hoitajan luokse: kiitoksen voima on valtaisa ja haluan sen tavoittavan oikean osoitteen!

Kävellessäni takasin työhuoneeseeni, tiedostan että on aika kirjoittaa piste tälle pari vuotta sitten aloittamalleni blogisarjalle. Tämäkin on hyvä lopettaa kiitoksiin. Kiitos potilailleni ja tiimille, jossa olen saanut työskennellä – ilman teitä tämä ja lukuisat muut kertomukset, jotka elävät sydämessäni, eivät olisi mahdollista. Kiitos lukijoilleni – vaikka kohta pudotan paperille sen viimeisen pisteen, jään miettimään muutosta ja mahdollisuutta: ehkä tapaamme jollain muulla foorumilla jonkun toisen otsikon alla.

Psykoterapiakoulutus on harvojen etuoikeus

Psykoterapia on keskustelumuotoista hoitotyötä yksilöiden sekä parien ja perheiden kanssa. Kunnilla on lakisääteinen velvollisuus tarjota asukkailleen tarvittavat psykoterapiapalvelut. Kansaneläkelaitoksen tukemat kuntoutuspsykoterapiat täydentävät kunnallisia palveluita. Myös esimerkiksi seurakunnat tarjoavat lyhytkestoista psykoterapiaa.

Psykoterapian tavoitteena on muun muassa ihmisen toimintakyvyn ylläpitäminen ja inhimillisen kärsimyksen vähentäminen, mutta sillä on myös merkittävä yhteiskunnallinen tehtävä. Mielenterveysongelmat ovat Suomessa yleisin syy jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle. Vuodesta 2006 vuoteen 2014 mielenterveyskuntoutujien määrä lähes kaksinkertaistui (Kela). Vanhempien mielenterveysongelmat vaikuttavat myös lasten hyvinvointiin ja kehitykseen.

Psykoterapia on vaikuttavaa auttamistyötä. Esimerkiksi Kelan kuntoutuspsykoterapiaa saaneista noin 75 % on opiskelu- tai työkykyisiä psykoterapian päättyessä.

Suuresta tarpeesta huolimatta psykoterapiakoulutukseen hakeutuvat kohtaavat merkittäviä taloudellisia haasteita. Psykoterapiakoulutus on muuttunut yhä enemmän omakustanteiseksi, ja koulutuksen kulut ovat lisääntyneet huomattavasti. Psykoterapiakoulutus kestää yleensä noin 3-4 vuotta, ja siihen kuuluu seminaareja, potilastyötä, työnohjausta sekä koulutettavan oma psykoterapia. Yliopisto veloittaa lisäksi lukukausimaksuja. Psykoterapiakoulutuksen kokonaiskustannukset voivat olla jopa yli 60 000 euroa.

Vanhemmat kollegat kertovat, että aikaisemmin esimerkiksi kunnallinen työnantaja saattoi maksaa suuren osan koulutuskuluista. Nykyisin on mahdollista saada palkallisia koulutuspäiviä, jotka harvoin kuitenkaan riittävät kattamaan arkipäivinä järjestettävät seminaarit.

Verottaja on omalta osaltaan lisännyt psykoterapiakoulutuksen kuluja. Vuonna 2014 korkein hallinto-oikeus päätti, että psykoterapiakoulutuksen kulut ovat verovähennyskelvottomia. Tätä perusteltiin sillä, että koulutus johtaa uuteen ammattinimikkeeseen. Psykologiliitto on todennut, että päätös on aiheuttanut merkittäviä ongelmia koulutettaville. Uudesta ammattinimikkeestä huolimatta psykoterapiakoulutus on usein täydennyskoulutusta. Esimerkiksi monissa psykologin toimissa edellytetään psykoterapeutin pätevyyttä.

Verottajan uusimman päätöksen mukaan (2015) yliopiston alihankkijoiden toteuttama psykoterapiakoulutus muuttuu arvonlisäverolliseksi. Käytännössä moni psykoterapiakoulutus toteutuu yhteistyössä yliopiston ja erilaisten koulutusyhteisöjen kanssa. Näissä koulutuksissa verouudistus merkitsee 24 % korotuksia koulutuksen seminaarimaksuihin. Tämä lisäys voi nostaa esimerkiksi nelivuotisen koulutuksen hintaa noin 4000 eurolla. Verottajan korotuspäätökset ovat kohtuuttomia psykoterapiakoulutettaville. Yliopiston lukukausimaksut sekä potilastyön työnohjaus ovat edelleen arvonlisäverottomia.

Mielenterveysongelmista kuntoutuminen on vakava asia niin yksilötasolla kuin kansantaloudellisestikin. Psykoterapiakoulutettavan varallisuus ei voi olla tärkein kriteeri koulutukseen hakeutumisessa. Jo nyt on nähtävissä, että psykoterapiakoulutuksiin ei aina löydy riittävästi osallistujia: mielenkiinto psykoterapiatyöhön ei riitä, kun rahat loppuvat. Terveydenhuollon ammattinimikkeeseen johtavien koulutusten tulisi olla tasapuolisesti maksuttomia.

Lähteet:

vero.fi

Kela

Kuva: generateonlinewealth-sivusto

TE-palvelut tukevat yhteensovittamisen palapeliä

Työ on osa elämää iloineen ja suruineen. Siihen käytämme viikossa selkeän siivun käytettävissä olevista tunneistamme. Työhön liittyvät asiat vievät aikaa opiskelijoillakin ja niillä jotka etsivät työtä. Tämän lisäksi työ kulkee ajatuksissamme kohtaamisissa, kotitöissä, levossa ja valmistautumisessa seuraavaan päivään.

Te-palveluissa ydintehtävänä on saada työnhakijat ja työpaikat kohtaamaan ja huolehtia työttömyysturvaan liittyvistä TE-palveluille säädetyistä tehtävistä. TE-puhelinpalvelut ovat yksi asiakkaan palvelukanava tietokoneasioinnin ja TE-toimistossa kasvokkain asioinnin ohella. Myös ammatinvalintapsykologeja löytyy valtakunnallisista puhelinpalveluista, olen yksi heistä.

Psykologien tarjoamassa Uraohjauksessa on mahdollista miettiä ammatinvalintaan ja työelämään liittyviä kysymyksiä. Keskustelujen myötä voi saada parhaimmillaan rakennettua itselleen työ- ja kotiasioiden muodostaman palapelin, joka mahtuu käytettävissä olevien voimavarojen ja ajan sisään. Hahmottelemme keskustellen elämän kokonaisuutta, muutoshaluja ja tarpeita. Mietimme itsetuntemukseen liittyviä asioita ja sovellamme niitä koulutus- ja työpaikkavalintoihin sekä työssä toimimiseen. Mietimme myös tavoitteiden asettamista: mikä on motivoiva ja sopivankokoinen tavoite kussakin elämänvaiheessa, joka toisi myönteisiä tuloksia työelämässä. Mietimme mihin voimat riittävät ja missä kohti rima on hyvä pitää kunkin elämän osa-alueen kohdalla jotta elämä etenee tavoitteiden suunnassa.

Aina elämässä ei pärjää yksin, siitäkin keskustellaan ja mietitään roolikysymyksiä: onko vastuuta mahdollista jakaa perheessä uudelleen ja hyödyntää tarjolla olevia palveluja. Voidaan tarvita terveydenhuollon tukea, kunnallisia palveluja ja lapsiperheen kotipalvelua. Terveydelliset haasteet tuovat omia huomioonotettavia seikkoja työssä jaksamisessa ja esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen hakeminen on usein ainutkertainen ja uusi elämäntilanne jossa asiakas kaipaa apua ja tukea monelta taholta että asia etenee ja voi löytää uuden työn johon kouluttautua ja saada taloudellista tukea muutosprosessiin.

Keräämiemme tietojen mukaan viime vuonna noin puolet Uraohjaukseen soittaneista asiakkaista oli 30-50 vuotiaita ja useimmiten soittajana oli nainen. Meille soittaa sekä työssä olevia että työttömiä yhtä paljon. Useimmiten asiakkaiden tilanteet liittyvät omiin uratoiveisiin, heillä on käsitys mitä he eivät enää halua tehdä tai puolestaan oma toive mihin suuntaan he haluavat työssään kehittyä. Moni kokee pulmia työllistymisessään mieluisiin työtehtäviin, monilla on terveyden kannalta huomioonotettavia seikkoja.

Koulutustietoja koskevat kysymykset ohjaamme TE-puhelinpalvelujen Koulutusneuvonta –puhelinlinjalle, usein keskustelemme myös aikuiskoulutukseen tai avoimiin AMK- tai yliopisto-opintoihin hakeutumisesta. Mietimme miten asiakas voisi hakeutua mieluisiin työtehtäviin, tarvitseeko hän tätä varten täydennyskoulutusta vai peräti kouluttautumista uudelle alalle. Terveydellisten seikkojen kohdalla keskustelemme eri tahojen roolista ammatillisen kuntoutuksen asioiden hoidossa ja siitä millaisia rajoituksia terveydentila omille työelämän valinnoille asettaa.

Jos edellä kuvailluissa teemoissa tunnistat puhuttelevia aiheita, voit käydä tutustumassa Suotuisa Suunta –blogiimme sivuilla.  Sieltä löytyy myös Uraohjauksen yhteystiedot ja palveluajat. Jos haluat tavata ammatinvalintapsykologin kasvokkain TE-toimistossa, löydät ammatinvalinta- ja uraohjauksen ajanvaraustavat ja yhteystiedot paikallisten TE-palvelujen sivuilta.

Heli Pakonen
Kirjoittaja on psykologi ja työskentelee TE-puhelinpalvelujen Uraohjauksessa

 

Jääkö nuori aikuinen ikuisesti odottamaan?

Mistä on nuori aikuinen tehty? Opinnoista sekä työn, parisuhteen ja oman paikan etsinnästä. Yrityksestä ja erehdyksestä, vapaudesta ja vallasta valita, uhkakuvista ja epävarmuudesta.

Olen ollut viime kuukaudet Väestöliiton harjoittelijana. Tänä aikana olen saanut kohdata nuoria aikuisia ja kuulla heidän ajatuksiaan perheestä, lapsista ja aikuisuuteen astuvan elämänvaiheesta. Vaikka julkisuudessa kuva elämänvalinnoista olisikin moninaistunut, muodostuu nuorten aikuisten kertomuksista enemmän ja vähemmän yhtenäinen tarina:

Aikuisuuden rakentaminen aloitetaan etsimällä opiskelupaikka. Opintojen aika on kokeilua: muodostetaan sosiaalisia suhteita, lähdetään lapsuudenkodista, kokeillaan eri kumppaneita ja muutetaan yhteen, harrastetaan, tuijotetaan koko sunnuntai sängyssä Netflixiä, ostetaan spontaanisti äkkilähtö ulkomaille.

Aika kuluu, ja kolmenkymmenen rajapyykki lähestyy. Moni nainen pohtii, kuinka pitkään biologista kelloa uskaltaa torkuttaa. Vähintäänkin eri tahoilta muistutetaan, ettei lorvia voi ikuisesti. On siis aika luoda vakaa pohja, valmistua, etsiä töitä ja asettua aloilleen. Tätä ennen kuitenkin suoritetaan viimeinen siirtymäriitti aikuisuuteen – tehdään reppureissu Aasiaan.

Kun on nähty ja koettu tarpeeksi, tullaan aikuisiksi. Jämähdetään. Hankitaan ne kaksi ja puoli lasta, mutta ei enempää kuin kolme, jotta mahdutaan vielä henkilöautoon, eikä myöskään yhtä, siitä tulisi vain haastava persoona. Nuoruus on ohi, on jouduttu ruuhkavuosien kelkkaan.

Moni nuori aikuinen elää kymmenien ovien odotusaulassa: mikä ovi avata, mikä sulkea? Minkä kynnyksen yli uskaltaisin astua? Samalla kun tahdotaan kokeilla mahdollisimman montaa vaihtoehtoa, ei haluta kuitenkaan sulkea lopullisesti yhtään ovea.

Ovien valintaan käytetään erilaisia kompasseja. Joillakin tunne tai sydän sanoo, mihin kahvaan tarttua, toisilla taas omien vanhempien valinnat ja kavereiden tai sisarusten esimerkit osoittavat suunnan. Osaa ulkopuolelta tulevat epämääräiset paineet puskevat luonnonilmiön tavoin vääjäämättä kohti ennalta määrättyä tietä.

Jos pohtii mahdollisten maailmojen avaruutta, vaihtoehtoisia valintoja ja kulkureittejä, on kuin komeetoilla ratoja. Mutta onko sittenkään? Niin kuin eräs nuori aikuinen totesi, on mukavaa ajatella kaiken olevan mahdollista, vaikka makaisi vain koko päivän sohvalla. Vapaus ja mahdollisuuksien aukeus on tärkeintä juuri mielen tasolla: jos minulle tulee tunne, että haluan lähteä huomenna maailmanympärysmatkalle, se on teoriassa mahdollista. Lukkoon lyödyt valinnat sulkevat vapauden portin säppiin.

Lapsi-oven avaaminen vaikuttaa erityisen lopulliselta: ken tästä portista käy, joutuu pimeään tunneliin, jossa ensimmäinen valonkajo häämöttää lähes kahdenkymmenen vuoden päässä. Kiintymysvanhemmuus, loputon univelka, sormiruokailu ja itsesurvotut vauvansoseet, vararikkoon ajavat harrastukset ja keittiön seinään kiinnitetyt minuuttiaikataulut ovat tulleet tutuksi, vaikka lapsiperheitä ei lähipiirissä olisi yhtäkään.

Julkisuuden kuva vanhemmuudesta vaikuttaa varsin vaativalta. Vaikka lapsi toisaalta on ilon ja tulevaisuuden tuoja, se voi olla myös kuin parasiitti, joka imee kaiken elämän vanhemmista. Lasta varten kaiken on oltava valmista. Taloudellinen vakaus huolettaa monia, sillä lapselle halutaan lahjoittaa se mahdollisuuksien tarjotin, mistä itse on ehkä jouduttu luopumaan. Materian lisäksi jälkikasvulle halutaan antaa sitä, mitä moni ehkä omassa lapsuudessa jäi vaille: aikaa ja huomiota. Uran luominen ja omat harrastukset loppuvat, kun lapsi tulee taloon.

Onko kuva lapsiperheestä ja elämänkulusta näin yksipuolinen? Missä on lisää tarinoita uran ja perheen yhdistämisestä tai vanhempien vastuun jakamisesta tasapuolisesti? Entä missä on kertomuksia perhe-elämän iloista, onnellisesta yksilapsisesta perheestä tai lapsettoman elämän täysipainoisuudesta? Toivottavasti tulevaisuudessa tehtäisiin päätöksiä, jotka toisivat joustavuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia elämänvalintoja.

Valintojen odotusaulassa ei kannata epäröidä liian pitkään. Vaaditaan rohkeutta tehdä omia ratkaisuja ja kantaa vastuu niistä. Valinnan tehdessä ottaa toki riskin, sillä kukaan ei takaa, että kokeilemasi ovi avautuu tai pitää takanaan sellaisen elämän, mitä olet odottanut. Mitä, jos valinta vain kaduttaa eikä voikaan enää palata?

Odotusaulassa ikuisesti arpominen vaikuttaa kuitenkin ikävimmältä ratkaisulta. Kaikki mahdollisuudet ovat ehkä silmiesi edessä, mutta joku muu sulkee ovet puolestasi. Joskus pitää muistaa, että kaikki valinnat eivät olekaan lopullisia, toisinaan voi palata. Yhden oven takaa voi myös vankityrmän sijaan avautua monta uutta mahdollisuutta. Entä mitä, jos avatun oven takana on jotakin paljon odotettua parempaa? Mitä, jos valintojen seurauksena onkin omannäköinen ja rikas elämä täynnä päätöksiä, joiden takana voi seisoa?

Väestöliitto tekee lastenhankinnan muuttuvasta maisemasta Perhebarometrin, joka ilmestyy syksyllä 2017.

Kunnat + järjestökumppanit = kasvun ja kehityksen kehto

Kuntavaalikampanja on meneillään ja ehdokkaita voi bongailla toreilla, kauppakeskuksissa ja somessa. Kunnat muuttavat tulevan valtuustokauden aikana muotoaan. Sote-palvelujen laaja ja kallis kokonaisuus on siirtymässä maakuntien harteille. Kuntien toiminta keskittyy jatkossa kehitys-, kaavoitus- ja koulutuspalveluihin. Kunnan tehtävä on tähän astikin ollut edistää asukkaidensa hyvinvointia ja kestävää kehitystä alueellaan ja tämä tavoite nousee uudessa tilanteessa entistä selkeämmin esille.

Maakunta on yksi tärkeä kuntien kumppani hyvinvointityössä. Maakunta on kuitenkin kuntia raskaampi organisaatio ja sen päätehtävä sotessa on vastuu palvelutuotannosta. Kunnat tarvitsevat uudessa tilanteessa myös toisenlaisia, ketteriä kumppaneita ja asiantuntijoita. Kunnat ovat paikallisen demokratian foorumeita. Siksi on luontevaa, että kunnat hyödyntävät asukkaidensa tiedot ja taidot kuntayhteisön kehittämisessä.

Some on luonut mahdollisuuksia nopeille asukasaloitteille ilman valittua johtoa toimiville verkostoille. Tällainen toiminta innostaa ja voimaannuttaa. Klassinen, yhdistysmuotoinen järjestötoiminta tarjoaa kestävää yhteisöllisyyttä ja pitkäjänteisen vaikuttamisen mahdollisuuksia. Järjestötyöhön mukaan tulemisesta alkaa positiivinen kierre. Osallistumisen kautta voi saada tarvitsemaansa tukea ja vaikuttaa oman ja muiden elämäntilanteen parantamiseksi. Olosuhteiden parantuessa kykenee vaikuttamaan laajemmin. Järjestötyö ei vaadi paksua lompakkoa ja se on avointa hauraimmillekin ihmisryhmille. Se, joka on itse tämän vaikeuksissaan kokenut, ymmärtää järjestömuotoisen avun ainutkertaisen merkityksen.

Vapaaehtoisuutta ja vertaistukea ei voi kaupallistaa. Satavuotiaan Suomen yksi innovaatio on ollut turvata monenlaisen kansalaistoiminnan rakentumista ja jatkuvuutta pitkäjänteisellä, avoimiin kriteereihin perustuvalla rahoituksella. Sote-järjestöjen rahoituslähteenä kansallisella tasolla on ollut RAY ja nykyisin Veikkaus. Tämä rahoitus on ollut ja on elinehto kolmannen sektorin kehittymiselle ja sen tarjoamalle ihmisläheiselle tuelle. Paikallisella tasolla puolestaan kunnat ovat avustaneet pieniäkin toimijoita. Toivottavasti ne jatkavat tätä vaikuttavaa tukea.

Uudistuvilla kunnilla on nyt loistava pelipaikka haastaa sote-järjestöt ja muutkin kansalaisyhteiskunnan toimijat yhdistämään tietonsa ja taitonsa kuntalaisten terveys- ja hyvinvointitalkoisiin. Järjestöjen ja verkostojen kanssa yhteistoiminnassa suunnitellut varhaiskasvatus, koulu, vapaa-ajan toiminnat ja asuinympäristö voivat olla kehto kukoistavalle kasvulle. Äänestä järjestötyön puolestapuhujia!

Eropäätös on vaikea ja tuskallinen

Parisuhdetietoa on maailma pullollaan, mutta psykologian alan tutkija Sarah Allen kiinnitti huomiota aukkoon tutkimuksessa: Siihen hetkeen, kun ei oikein enää olla parisuhteessa, muttei vielä erottukaan. Miten ihmiset päättävät erostaan? Ja mistä toiset saavat päähänsä olla sittenkin eroamatta? Tutkijat halusivat ymmärtää ”ei kenenkään maata” parisuhdevaikeuksien ja eropäätöksen välillä.

Eropäätös on vaikein päätös mitä voi tehdä, ja tuskallisin. Sitä verrataan jopa rakkaan puolison kuolemaan. Vaikeille päätöksille on leimallista, että niillä on pitkäaikaiset vaikutukset. Vaikeaa päätöstä vaativa tilanne on uusi. Ei ole kokemusta, eikä kukaan voi tehdä päättelyä puolestasi. Vaikeista päätöksistä juuri eropäätös on päätös, jonka kohdalla harvoilla on tietoa kaikista eroon vaikuttavista tekijöistä. Eropäätös joudutaan lopultakin usein tekemään umpimähkään.

Ihminen on  järkiperäinen olento ja haluaisi tehdä ainakin ne vaikeimmat ja suurimmat päätöksensä järjellä. Kuitenkin parisuhdeongelmien kasaantuessa kuumina hiilinä pään päälle, ihminen alkaakin tuntea tunteita. Hän tuntee pelkoa, ja rakkaus läikähtelee hänen sisällään. Hän tuntee kiintymystä ja suunnatonta vihaa. Tunteet saavat ihmisen poikkeamaan järjen äänestä.

Tutkimuksen maailmassa perheille lähetetään järkeenkäypiä kyselyitä, tutkimuksia, joihin voi vastata rationaalisesti ja odotetusti. Perustellut, kootut vastaukset ovat tervetulleita. Mutta todellisuus ihmissuhteissa voi näyttää aivan toiselta.

Nobel – palkinnon voittanut psykologi ja talousteoreetikko Daniel Kahneman (2011) päätteli, että tunteet ovat suuressa osassa kaikkea päätöksentekoa. Järkiperäisiä perusteluja voi viljellä mielin määrin, mutta ellei päätökseen sisälly tunnetta, päätös voi jäädä hyvinkin tekemättä. Kun ihminen sitoutuu päätökseen, se tapahtuu tunteen, ei järjen kautta. Puhdas järjenkäyttö on harvinaista. Ihmistä voi ajaa vaikkapa tavoite tehdä hyvää toisille ja noudattaa hyvää tapaa huonon sijaan.

Siltikin ihmiset ovat liian pimennossa tehdessään eropäätöksiään. Tarvittaisiin parempaa ”eropäätöksen teoriaa” , sillä päätös on vaikea ja monet tarvitseva apua päätöksentekoon. Eron voimakkaista seurauksista kärsivät monet ihmiset. Eropäätöksen tunnepitoisuus tulisi avata ja ymmärtää, sen sijaan että se halutaan järkiperäistää.

On eropäätöksiä jotka ovat helpompia kuin toiset. Väkivaltaisesta suhteesta on päästävä ulos, ja liitoissa vailla sukupuolielämää on yleensä yksi tai kaksi erittäin huonosti voivaa ihmistä.  Silti muissakin liitoissa pohditaan eroa ja erotaan. Pitkästyminen ja kyllästyminen ovat joitakin aikamme erojen syitä. Jotta perhetutkijat voisivat paremmin ymmärtää eroamisen päätöksentekoa, heidän on otettava suuremmassa määrin huomioon paitsi järki, myös epärationaalisuus, tunnepohjainen edestakaisin sahaaminen päättämisen ja päättämättömyyden väillä, ja kaikki se inhimillinen haahuilu, mitä päätöksen tekeminen vaatii.

Monet eroajatusten kanssa tuskailevat sanovat muuttavansa mieltään useita kertoja päivässä. Kunnes tulee seuraava hetki,  ja seuraava ”järkähtämätön” päätös, joka tunnin kuluttua jälleen muuttuu. Perhe-elämä on yhtä emotionaalista sotkua, tutkijat toteavat, mutta se on todellisuutta, jonka varaan ihmiset rakentavat elämänsä.

Miksi homo on haukkumasana?

Miksi homo on haukkumasana?

Petteri vastaa:
Homoseksuaalisuuden historia on varsin pitkä — ainakin joitain tuhansia vuosia. Suuri osa siitä ajasta homoja on karsastettu ja kohdeltu muita huonommin.

Homoksi haukkuminen on tapa käyttää valtaa, irroittaa kohteeksi joutunut sosiaalisesta ympäristöstään ja osoittaa ettei hän ole samalla tavalla osa tätä yhteiskuntaa kuten tavanomaisempaa seksuaalista suuntautumista ilmentävät ovat.

Esimerkiksi kouluissa homottelulla voidaan nähdä olevan sekä seksuaalisuutta että sukupuolen ilmentämistä valvova ja kontrolloiva merkitys, opettajien homottelun kohdalla mukaan tulee myös tavoite kyseenalaistaa hänen auktoriteettinsa. Heteroseksuaalisuus nähdään edelleen vähemmistöseksuaalisuuksia validimpina ja arvokkaampana, jolloin elämän murrosvaiheissa, kuten yläkouluissa ja toisella asteella, voidaan kokea tarpeelliseksi ilmentää heteroseksuaalisuutta ulossulkevalla kielenkäytöllä.

Homottelu asettaa vähemmistöön kuuluvan kohteen siihen — ainakin joissain tapauksissa — kiusalliseen tilanteeseen että hän joutuu pohtimaan onko järkevämpää kieltää seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen, ja siten valehdella suuntautumisestaan, vai ei. Sen sijaan toisen heteroseksuaalisuuden avoimesti kyseenalaistava ihminen voi ajatella pönkittävänsä näin julkikuvaa omasta heteroseksuaalisuudestaan, riippumatta siitä mikä se todellinen suuntautuminen on.

Koska homoseksuaalisuutta ja heteroseksuaalisuutta arvotetaan eri tavoin, on
homottelu myös tapa järjestää ihmisiä arvohierarkiaan. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta hierarkioiden luominen ja ylläpitäminen on sietämätöntä, joten kaikkien täytyy osallistua näiden rakenteiden purkamiseen. Homottelun lopettaminen, ja siihen puuttuminen silloin kuin siihen törmää, on hyvä alku.

Petteri Keränen
Kirjoittaja on Väestöliiton Hurma-lehden toimituskunnan jäsen.