Sairaalan käytävillä on hiljaista. Kaikki potilaat viettävät aikansa omissa huoneissaan. Seinälle on nostettu viikkokalenteri. Siinä on vain muutama merkintä, kerran viikossa kävelyä luonnossa ja kerran ahdistuksen säätelyä ryhmässä. Muuten aika kuluu yksin. Yhdesti päivässä sairaanhoitaja käy katsomassa ovelta, että kuinka siellä voidaan. Lääkkeet jaetaan aamulla ja myöhään illalla kellon tarkkuudella. Hoitokeskustelut lääkärin ja henkilökunnan kanssa ovat lähinnä lääkityksen miettimistä. Jos ahdistus lisääntyy, annosta nostetaan. Keskusteluja psykologin kanssa on kerran viikossa.

Tämä on yhden ihmisen melko tuore kokemus suomalaisesta psykiatrian avo-osastosta. Se tuntuu surulliselta ja hyvin yksinäiseltä. Ihminen joka kokee menettävänsä tunteidensa hallinnan, oman itsensä, on hyvin peloissaan. Hän pelkää, että ei enää saa itseään takaisin sellaisena kuin oli ja hän pelkää, että näistä syistä hän menettää myös ihmisarvonsa. Kammottavinta ihmiselle on olla outo, erilainen ja tulla siksi hylätyksi marginaaliin.

Siksi juuri tässä hetkessä ihminen tarvitsee toista ihmistä. Hän tarvitsee toista ihmistä kokeakseen, että häntä ei ole hylätty. Kaikessa kummallisuudessaan hänen oireillaan on joku mieli, jota toinen ihminen voi ymmärtää, tai ainakin yrittää. Keskittyminen lääkitykseen, vähäinen kontakti ja kliininen suhtautuminen potilaaseen saavat potilaan varmasti kokemaan, että hän on ”hullu”.

Nykyään tiedetään, että paras keino tunteiden säätelyyn on toinen ihminen. Hyväksyvä, lämmin ja ymmärtävä suhtautuminen toisen kipuun helpottaa oloa. Tiedämme kaikki tämän jo lapsuudesta. Pieni lapsi, joka on pois tolaltaan, tarvitsee vanhemman joka ymmärtää lapsen kokemusta. Vanhempi myötäelää ja vakuuttaa, että kipu ei kestä ikuisesti. Aikuiset eivät ole sen kummempia. Myös aikuinen tarvitsee toisen ihmisen, joka uskoo siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi. Nykyisessä helvetissä ei olla ikuisesti.

Toinen ihminen on myös siksi tärkeä, että keskustelemalla sairastunut ottaa haltuun tunteitaan ja hänelle tapahtuneita asioita. Jokainen kriisissä ollut ihminen tietää, että tuossa hetkessä puhuu vaikka postinkantajalle. Tarve ymmärtää ja käsittää mitä tapahtuu, on valtava. Keskustelemalla tapahtuu tunteiden nimeämistä ja asioiden, sisällä vellovien ristiriitojen haltuun ottamista.

Ihminen hakee toiselta lajitoveriltaan myös ymmärrystä siitä, että onko hänen käsityksensä maailmasta oikeanlainen. Stressaavissa tilanteissa raja ulkoisen ja sisäisen välillä voi hämärtyä. Näin käy joskus meille kaikille. Kysymys on lähinnä vain siitä, kuinka suuressa mittakaavassa. Toinen meistä reagoi stressiin niin, että omia piirteitä tai uskomuksia heijastetaan tavallista enemmän toisiin. Toinen taas niin, että ei enää erota omia ajatuksia ulkopuolisista äänistä. Silloin, kun omiin arvioihin ei voi luottaa, tarvitaan toista ihmistä avuksi. Tuo toinen voi kertoa, että missä kohtaa mieli tekee tepposet.

Viimeisenä, mutta ei vähimpänä kanssaihmisen selitys siitä, miksi mieli toimii niin kuin toimii, tuo helpotusta. Mieli, psyyke, on meille kaikille ihmisille yhteinen. Kaikki me joudumme painimaan sen toimintaperiaatteiden mukaan. Se, että systeemi joskus pettää meidät, ei tee meistä yhtään sen huonompia kuin muista.

Kun mielenterveys horjuu, ihminen tarvitsee toista ihmistä tai ihmisiä. Kysymys kuuluukin, että miten voisimme ujuttaa nykyiseen sairaalakulttuuriin lisää dialogia. Tiedämme jo mikä auttaa, nyt pitäisi vain uskaltaa alkaa ihmiseksi.

********************

Tänään vietetään Maailman mielenterveyspäivää