Itse olet hullu!

”Olet hullu”, huutaa vanhempi. ”Sanot aina noin! Et tajua mistään mitään!”
Toinen vastaa: ”Ei pidä paikkaansa, johan selitin, minähän pyysin jo anteeksi, olin kiireessä! Sanoin ajattelemattomasti!”

Mutta. Ensimmäinen on jo kiihdyttänyt vauhtinsa täystuhoon. Paluuta ei ole, jompikumpi on leimattava kokonaan huonoksi. Tuhottava. Jommankumman on poistuttava näyttämöltä itsetunnolta ja persoonalta kelpaamattomana.

Ensimmäinen sanoo: ”Väität siis, että olen valehtelija! Väität siis että minä olen väärässä!” ja lähtee ulos paiskaten oven. Onneksi.

Nuori huokaisee helpotuksesta. Tällä kertaa ei tullut väkivaltaa. Enempää. Nuori huokaisee helpotuksesta myös, koska tällä kertaa kohteena ei ollut hän. Ja samalla hän tietää, että toisella kertaa hän on.

Vanhempien malli riitelyyn on rankka. Annetaan leimoja: hullu, itsekkäin tuntemani tyyppi, tyhmä, sika. Tarkoituksena mitätöidä persoona, antaa kelpaamaton leima, osoittaa toinen kokonaan pahaksi.
Saada murennettua jommankumman itsetunto. Leimata ja todistaa jompikumpi kokonaan huonoksi.
Sen sijaan, että puhuttaisiin asiasta, tapahtumasta, ja yritettäisiin ymmärtää ja päästä siitä yhteiseen käsitykseen. Että luotettaisiin siihen, että pohjimmiltaan kumpikin toivoo rauhaa, ymmärrystä ja arvostusta.

Tällä riitelytyylillä sellainen tulos on mahdoton. Nuori on koulussa oppinut rakentavaa riitelyä. Silloin pyritään kuuntelemaan, kuulemaan toisen näkökulma miksi hän sanoi tai teki jotain. Mitä hän tarkoitti? Mitä hän tarvitsi? On opeteltu kuuntelun taitoa.
Ja sitten miten omalta puolelta voi kertoa samat asiat haastamatta ja loukkaamatta lisää: Miltä se tuntui, miten ymmärsin, mitä pelkäsin, mitä tarvitsin.

Rakentavassa riitelyssä haetaan yhteisymmärrystä onnettomasta tapahtumasta, joka satutti tai loukkasi. Tavoitteena on parantunut kunnioitus ja läheisyys riitelijöiden välillä. Se on mahdollista. Mutta ei vanhempien mallilla. Jos riitelyssä heitetään leimoja ja nimitellään, silloin taistellaan siitä, kumpi mitätöi kumman. Se ei koskaan ole rakentavaa tai edistä kenenkään hyvinvointia. Se on vain surullista ja alkeellista. Kuin päiväkodista.

Nuori katsoo surullisena paikalle jäänyttä vanhempaa. Varmaankin hänen isovanhempiensa kotona on aina toimittu näin. Saadakseen todellista tukea ja olkapään ja itkeäkseen tuskan pois, nuori soittaa kaverilleen. On aika aloittaa uusi aika.

Tahattomasti lapsettomien suru

Olarin seurakunta järjesti lapsettomien lauantain viime viikonloppuna. Oli yksi ensimmäisiä upeita, aurinkoisia viikonloppuja. Töihin lauantaina? Eiiiii!
Mutta tilaisuus osoittautui paljon, paljon tärkeämmäksi kuin auringon palvominen. Minä sain järisyttävän kokemuksen siitä, mitä on osallistua toisten suruun.

Tilaisuudessa kirjailija Pirre Saario kertoi oman tarinansa lapsettomuudesta, sen kylmäävästä ilmoituksesta lääkärin suusta, ja sitä seuranneesta epätoivosta. Miten kerron? Kenelle kerron? Miksi kertoisin? Kirjailija etsi myös kirjoja lapsettomuudesta, muttei löytänyt. Siksi hän kirjoitti omansa, kirjan nimeltä Haikara lentää ohi.  Hän teki myös sen päätöksen, että kertoi kaikille: olemme lapsettomia, emmekä tule saamaan lasta. Tämä helpotti. Kyselyt ja utelut loppuivat ja muuttuivat normaaliksi, ystävälliseksi puheeksi sukulaisten ja työtovereiden kesken.

Olemme hiljattain kirjoittaneet Väestöliiton parit ja sinkut-sivustolla tutkimustuloksesta, jonka mukaan lapsettomien naisten hyvinvointi kohenee iän myötä. Tätä samaa sanoi myös Pirre Saario: tuntuu paremmalta, eikä vauvojen katseleminen tai tuuditteleminen enää satu. Perhe-elämä on löytynyt myös ihan uudella tavalla aikuisella iällä. Kirjailija on varaäitinä nuorelle turvapaikanhakijalle, joka ei ole nähnyt omaa äitiään kolmeen vuoteen. Sukulaislapsia käytetään vierailuilla ja ulkomaillakin – silloin hulinaa riittää! Tulee mieleen ajatus, miten ihana täti Pirre Saario onkaan. Antaa aikaansa ja ottaa mukaan!

Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta oli tehnyt valokuvakirjan nimeltä Odotus. Viiden vuoden ajan hän kuvasi lapsettomuudesta kärsiviä naisia aina samassa, kuvattavalle tärkeässä paikassa. Usein se oli paikka, missä oli toimitettu parin vihkiminen. Vuodet vierivät, mutta pysähdyttävissä kuvissa nainen oli aina yksin. Valokuvaaja kertoi, että hänelle oli tärkeää vangita kuviinsa ajan kuluminen. Sillä aika on monelle lapsettomalle vihollinen. Eikä kukaan lapsettomista naisista silti tiedä, miten itse kunkin koettelemukset, hoidot tai vaikkapa adoptioprosessi tai lahjasoluihin turvautuminen päättyvät.

Keskustelimme tilaisuudessa myös lapsenlapsettomuudesta, ja siitä huolesta, joka tulee, kun ihminen vanhenee mutta ei ole lasta, tai sitä näppärää lapsenlasta, johon turvautua. Myös Pirre Saario kertoi tästä ajatuksesta. Hän soittaa nykyään monta puhelua ja hoitaa monta asiaa iäkkäiden vanhempiensa puolesta. Kuka sitten joskus hoitaa ne hänen puolestaan? Mieleeni tuli ajatus, millainen tragedia on jäädä lapsenlapsettomaksi. Mitä voit sanoa, kun ihmiset esittelevät lapsenlastensa kuvia ja kertovat tytärtensä ja poikiensa vauva-uutisia? Sillä lapsettomuuden ja lapsenlapsettomuuden kipu voi olla joillekin ihan hallittava elämän tosiasia, mutta toisille kuin veitsen sivallus kahvilassa, kampaajalla, työpaikalla.

Tyhjän sylin rukoushetki sulki pienen piirin tämän maailman tietämättömiin. Oli vain kirkkomusiikki, jostakin kaukaa kuuluvat rukoukset ja kynttilöiden lepatus. Tuntui, että tämä jumalanpalvelus todella puolusti paikkaansa, sillä tämä määrä tuskaa todella huusi lohtua! Yleisössä monet pyyhkivät kyyneleitä ja niin minäkin. Kauppakeskuksen kappelin hämärässä sain osallistua toisten suruun ja surin siinä samassa hartaassa tunnelmassa omanikin, paljon pienemmät surut. Jäljelle jäi nöyrä tunne ihmisyydestä, tuen tarpeesta ja tarpeeseen vastaamisesta.

Heli Vaaranen, Väestöliiton parisuhdetiimin esimies,  psykoterapeutti

Kunnat auttamaan tulijoita kotoutumispolulle

Kuva: Katja TŠähjä

Kuva: Katja TŠähjä

Vajaat 8000 turvapaikanhakijaa sai viime vuonna luvan jäädä Suomeen.Lisäksi maahan muutti muista syistä EU:n ulkopuolelta arviolta 20 000 ihmistä ja EU:sta yli 10 000. Tulijoista monella on perhe ja lapsia.

Nyt on kaikkien otettava todesta kotoutumisen haaste. Uusien tulijoiden täytyy päästä rakentamaan elämäänsä mielekkäästi osana suomalaista yhteiskuntaa.

Kunnilla on erityinen tehtävä etenkin pakolaistaustaisten maahanmuuttajien elämän rakentamisessa. Päätöksen jälkeen he tarvitsevat paikan, jossa asua ja yhteisön, johon kiinnittyä. Pakolaiset ovat selviytyjiä – useimmat sinnikkäitä ja motivoituneita uuden elämän rakentajia.

Jo yli 100 kuntaa on tarttunut työ- ja elinkeinoministeriön haasteeseen ja tarjonnut kuntapaikkoja pakolaistaustaisille maahanmuuttajille. Kuntapaikkoja tarvitaan vielä tuhansille.

Kuntien kannattaa huomata pakolaistaustaiset ihmiset voimavarana: he lisäävät ja nuorentavat kuntien väestöpohjaa ja tuovat elinvoimaa.  Ajan mittaan, alun kotoutumisen tuen avulla, heistä ja heidän lapsistaan tulee uusia veronmaksajia kuntaan.

Jos missaamme tämän mahdollisuuden ja annamme ihmisten jäädä ajelehtimaan, siitä  maksavat kaikki menetettyinä mahdollisuuksina ja syrjäytymisen kustannuksina.

Kuntavaaliehdokas: Oletko kuntasi tulevana päättäjänä valmis tarjoamaan kuntapaikkoja kansainvälistä suojelua saaville? Oletko vastuullinen ja kauaskatseinen? Kotoutumista tukemalla tuet kaikkien lasten ja lapsiperheiden hyvää tulevaisuutta.

Äänestäjä: Kannatatko ehdokasta, joka katsoo pidemmälle tulevaisuuteen?

Kuntavaaleissa 9.4.2017 päätetään lasten ja perheiden kannalta tärkeistä asioista. Lapsi- ja perhejärjestöjen yhteinen Anna ääni lapselle -kampanja nostaa lasten äänen mukaan vaalikeskusteluun ja -teemoihin.

Seuraa kampanjaa somessa tunnistella #äänilapselle. Twitterissä @AaniLapselle. Facebookissa: Anna ääni lapselle! Ge barnen din röst!

Mikä auttaa, kun mieli horjuu?

shutterstock_394450465Sairaalan käytävillä on hiljaista. Kaikki potilaat viettävät aikansa omissa huoneissaan. Seinälle on nostettu viikkokalenteri. Siinä on vain muutama merkintä, kerran viikossa kävelyä luonnossa ja kerran ahdistuksen säätelyä ryhmässä. Muuten aika kuluu yksin. Yhdesti päivässä sairaanhoitaja käy katsomassa ovelta, että kuinka siellä voidaan. Lääkkeet jaetaan aamulla ja myöhään illalla kellon tarkkuudella. Hoitokeskustelut lääkärin ja henkilökunnan kanssa ovat lähinnä lääkityksen miettimistä. Jos ahdistus lisääntyy, annosta nostetaan. Keskusteluja psykologin kanssa on kerran viikossa.

Tämä on yhden ihmisen melko tuore kokemus suomalaisesta psykiatrian avo-osastosta. Se tuntuu surulliselta ja hyvin yksinäiseltä. Ihminen joka kokee menettävänsä tunteidensa hallinnan, oman itsensä, on hyvin peloissaan. Hän pelkää, että ei enää saa itseään takaisin sellaisena kuin oli ja hän pelkää, että näistä syistä hän menettää myös ihmisarvonsa. Kammottavinta ihmiselle on olla outo, erilainen ja tulla siksi hylätyksi marginaaliin.

Siksi juuri tässä hetkessä ihminen tarvitsee toista ihmistä. Hän tarvitsee toista ihmistä kokeakseen, että häntä ei ole hylätty. Kaikessa kummallisuudessaan hänen oireillaan on joku mieli, jota toinen ihminen voi ymmärtää, tai ainakin yrittää. Keskittyminen lääkitykseen, vähäinen kontakti ja kliininen suhtautuminen potilaaseen saavat potilaan varmasti kokemaan, että hän on ”hullu”.

Nykyään tiedetään, että paras keino tunteiden säätelyyn on toinen ihminen. Hyväksyvä, lämmin ja ymmärtävä suhtautuminen toisen kipuun helpottaa oloa. Tiedämme kaikki tämän jo lapsuudesta. Pieni lapsi, joka on pois tolaltaan, tarvitsee vanhemman joka ymmärtää lapsen kokemusta. Vanhempi myötäelää ja vakuuttaa, että kipu ei kestä ikuisesti. Aikuiset eivät ole sen kummempia. Myös aikuinen tarvitsee toisen ihmisen, joka uskoo siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi. Nykyisessä helvetissä ei olla ikuisesti.

Toinen ihminen on myös siksi tärkeä, että keskustelemalla sairastunut ottaa haltuun tunteitaan ja hänelle tapahtuneita asioita. Jokainen kriisissä ollut ihminen tietää, että tuossa hetkessä puhuu vaikka postinkantajalle. Tarve ymmärtää ja käsittää mitä tapahtuu, on valtava. Keskustelemalla tapahtuu tunteiden nimeämistä ja asioiden, sisällä vellovien ristiriitojen haltuun ottamista.

Ihminen hakee toiselta lajitoveriltaan myös ymmärrystä siitä, että onko hänen käsityksensä maailmasta oikeanlainen. Stressaavissa tilanteissa raja ulkoisen ja sisäisen välillä voi hämärtyä. Näin käy joskus meille kaikille. Kysymys on lähinnä vain siitä, kuinka suuressa mittakaavassa. Toinen meistä reagoi stressiin niin, että omia piirteitä tai uskomuksia heijastetaan tavallista enemmän toisiin. Toinen taas niin, että ei enää erota omia ajatuksia ulkopuolisista äänistä. Silloin, kun omiin arvioihin ei voi luottaa, tarvitaan toista ihmistä avuksi. Tuo toinen voi kertoa, että missä kohtaa mieli tekee tepposet.

Viimeisenä, mutta ei vähimpänä kanssaihmisen selitys siitä, miksi mieli toimii niin kuin toimii, tuo helpotusta. Mieli, psyyke, on meille kaikille ihmisille yhteinen. Kaikki me joudumme painimaan sen toimintaperiaatteiden mukaan. Se, että systeemi joskus pettää meidät, ei tee meistä yhtään sen huonompia kuin muista.

Kun mielenterveys horjuu, ihminen tarvitsee toista ihmistä tai ihmisiä. Kysymys kuuluukin, että miten voisimme ujuttaa nykyiseen sairaalakulttuuriin lisää dialogia. Tiedämme jo mikä auttaa, nyt pitäisi vain uskaltaa alkaa ihmiseksi.

********************

Tänään vietetään Maailman mielenterveyspäivää