About Anna Salmi

Parisuhdekeskuksen psykologi

Riippumattomuuden ihanne johtaa riippuvuuteen

Itselleni kaikkein mullistavin viimeaikainen löydös liittyy teoriaan ihmisten tunteiden säätelystä. Nykyään ajatellaan, että koko ihmisen kehollinen apparaatti on tavallaan syntynyt yhteisen säätelyn kautta. Sitä myös säädellään koko ajan yhdessä. Altistamme oman hermostomme jatkuvasti toisten hermostolle pienissä kohtaamisen hetkissä. Huomaamatta säätelemme toisia ja tulemme itse säädellyiksi. Samaan aikaan, kun ymmärrämme yhä paremmin tätä riippuvuutta toisistamme, yleinen ihanne näyttää olevan riippumattomuus.

Hyvä esimerkki siitä, miten tärkeitä lajitoverit ovat tunteiden säätelyssä, löytyy apinoista. Kokeet, joissa apina on otettu pentuna pois laumasta ja kasvatettu erillään, osoittavat kipeällä tavalla toisten merkityksen. Yksin kasvaneilla apinoilla, jotka palautettiin aikuisina laumaan, oli todella vaikea enää päästä sisälle apinaryhmään. Ne olivat ”yksinäisiä vaeltajia” jotka joutuivat helposti tappeluihin. Ne joivat enemmän alkoholia ja söivät enemmän kuin muut apinat. Niillä oli vaikeuksia luoda suhteita toisiin, seksuaalisuudessa ja vanhemmuudessa. Kun nämä apinat laitettiin yhteen ”terapeutti” apinan kanssa, eristyneenä kasvaneiden apinoiden käytös muuttui normaalimmaksi. Tosin eristetyn apinan ongelmat palasivat, jos heillä ei ollut ”terapeutti” apinaa turvanaan.

Se miten tulemme elämämme alkutaipaleella säädellyksi vaikuttaa hermostomme toimintaan pysyvästi. Riittävän hyvän ja turvallisen toisen kanssa, voimme kuitenkin oppia säätelyä.

Jos ei ole omassa lapsuudessaan saanut apuja tunteiden säätelyyn, voi aikuisena selviäminen tuntua vaikealta. Yhteiskunnassa odotetaan, että kaikki ihmiset toimisivat normien mukaan. Siksi omien tunteiden säätelemättömyys voi aiheuttaa ihmisessä herkästi häpeää. Tuntuu nololta, kun tunteet kiehahtavat liikaa yli tai kyyneleet valuvat tahtomatta pitkin poskia. Myös keho saattaa paljastaa säätelyn puutteet, se voi toimia kontrolloimattomasti, vapista, täristä tai puutua. Säätelemättömyydestä johtuva häpeä voi saada ihmisen piiloutumaan ja ajautumaan yhä enemmän siihen väärään lopputulokseen, että tunteita tulisi kyetä säätelemään yksin. Riippumattomuuden ihanne johtaa etsimään nopeita ratkaisuja. Niitä voi löytyä esimerkiksi päihteistä.

Päihteet auttavat nopeasti vaikeiden tunteiden kanssa. Ne voivat synnyttää hetkeksi sellaisen kokemuksen, että on itse oman kehonsa ja mielensä herra. Mitään ei puutu ja säätely tuntuu onnistuvan. Kuitenkin päihteen vaikutuksen loppuessa nousee entistä kovempi tarve säätelyyn. Nyt edessä ei ole pelkästään aiempia vaikeita tunteita, vaan myös päihderiippuvuus, joka lisää häpeää. Ihminen voi kokea, että nyt jos koskaan oma säätelemättömyys tulee julkiseksi.

Kaikkein surullisinta päihteisiin turvautumisessa on se, että päihteet itse asiassa tuhoavat juuri sitä säätelyn biologista mekanismia, joka on meille nisäkkäille kaikkein ominaisin. Nykyään tiedetään, että kiintymyssuhde ja riippuvuus jakavat keskenään samat neuraaliset reitit. Nuo reitit liittyvät palkituksi tulemiseen ja mielihyvään. Yleensä ihminen etsii mielihyvää ihmissuhteista; tunteiden jakaminen, yhteinen leikki, nauru ja toisten lähellä olo erittävät mielihyvähormoneja. Tuo mielihyvä on hidasta, tyydyttävää, ja turvallisuutta lisäävää.

Päihteet tuovat myös hetkellisen hyvänolon tunteen, jotkut itse asiassa jopa viisinkertaisen voimakkuudessaan. Tämä on dopamiiniperustaista nopeaa tyydytystä. Kuitenkin kun aikaa kuluu, aineet alkavat korvata sitä mielihyvää, joka on aikaisemmin tullut ihmissuhteista. Tarve ihmissuhteisiin alkaa kaventua ja kadota. Tämä näkyy rankalla tavalla Amerikan Ohion huumeongelmaa kartoittavista kuvista. Ihmiset näyttävät muuttuneet käveleviksi aaveiksi, joiden päämääränä on seuraavan päihdeannoksen saaminen. Riutunut ja kasvoiltaan värin menettänyt ihminen on kaukana siitä laumaeläimestä, jonka tarve on tulla yhdessä säädellyksi.

Vaikeat kokemukset, hätä, pelko ja paine selviytymisestä herättävät ihmisessä tarpeen hankalien tunteiden säätelyyn.  Jos paine kohdistuu ainoastaan yksilöön, on hyvin todennäköistä, että ratkaisu haetaan nopeammasta ja helpoimmasta lähteestä. Ihannemaailmassa voisimme suhtautua empaattisesti siihen, että kaikki meistä eivät saa samanlaisia eväitä säätelyyn. Jotkut tarvitsevat siinä enemmän tukea kuin toiset. Ihan kuten tuo eristetty apina, joka toisen avulla pystyy mahdollisesti saavuttamaan ”apinan arvoisen elämän”.

Flores, P.J.(2004) Addiction as an attachment disorder. Jason Aronson.

Thomas J. (2013) Addressing Addiction, Fostering Attachment with Emotionally Focused Therapy. Suomen Pariterapiayhdistyksen järjestämä luento.

 

 

Uusperheeksi ulkopuolisuuden kivun kautta

Uusperheet ovat lisääntyneet Suomessa koko ajan 1990-luvulta lähtien. Vuonna 2014 niitä oli jo yli 50 000. Kaikista alle täysi-ikäisistä lapsista jopa 10 prosenttia elää uusperheessä. Uusperheet voivat olla hyvin erilaisia. Osassa niistä on vain toisen vanhemman biologisia lapsia ja osassa molempien. Lisäksi perheeseen voi kuulua myös uusparin yhteisiä lapsia. Lapset saattavat asua koko ajan perheessä tai sitten he käyvät vain viikonloppuisin.

Kaikkia suomalaisia perheitä yhdistää kasvaminen perheeksi. Kasvun vaiheet vain poikkeavat toisistaan riippuen siitä millainen perhe on kyseessä. Ydinperheessä vanhemmilla on ensin rakastumisen kahdenkeskinen vaihe, jossain kohtaa tulevat lapset ja pikkuhiljaa muodostuu perhe. Uusperheessä ei ole kahdenkeskistä vaihetta vaan lapset ovat heti osana perhettä. Bonusäiti tai isä muodostaa suhdetta lapsiin samaan aikaan kun aikuisten rakkaussuhde kehittyy ja syvenee. Myös lapset ottavat vastaan uuden tulokkaan, joka vie vanhemman huomiota. Tilanne nostaa herkästi esille mustasukkaisuuden tai ulkopuolisuuden tunteita. Kaikilla ihmisillä on toive olla jollekin kaikkein tärkein tässä maailmassa. Tärkeissä ja kiintymyksellisissä suhteissa kysymmekin toiselta, olenko sinulle ykkönen? Uusperheissä kokemus saattaa olla se, että kysymykseen vastataan, että et ole ykkönen, mutta olet hyvä kakkonen.

Ulkopuolisuus on ihmiselle kivulias kokemus. Kaikki ihmiset ovat kokeneet ulkopuolisuuden tunnetta jossain kohtaa elämäänsä. On kuitenkin niin, että jotkut altistuvat tuolle tunteelle elämänsä aikana useammin ja kipeämmin kuin toiset. Uusperheen arki nostaa pintaan kaikki aiemmat osattomuuden kokemukset. Monet tunteet voivat olla niin voimakkaita, että ne tuottavat kokijalleen häpeää. Niitä yritetään siksi usein tukahduttaa tai peitellä. Uusperhe joutuukin kasvamaan yhtenäiseksi perheenjäsenten ulkopuolisuuden ja mustasukkaisuuden tunteiden läpi. Siksi kasvavan uusperheen pinnan alla usein kuohuu. Perheen kasvun kannalta on tärkeää, että kaikkien kokemukset, myös vaikeimmat tunteen, tulevat huomatuksi. Ymmärretyksi tuleminen luo kiintymystä ja rakentaa siltaa uusien perheenjäsenten välille.

Olen ollut havaitsevinani, että julkisuudessa esitellään yleensä valmista uusperhettä, ei keskeneräistä. Siitä saattaa syntyä mielikuva, että uusperheen tulisi olla heti valmis. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia ja ihmissuhteet ovat ristiriidattomia. Vaikeiden tunteiden olemassa olon puute herättää ajatuksia siitä, että onko noissa kasvukivuissa ja kuohunnassa jotain niin väärää, että sen esille tuominen on häpeällistä. Kuka aikuinen kehtaa sanoa ääneen, että tuntee mustasukkaisuutta lasta kohtaan tai, että ei kestä ajatusta puolison entisestä elämästä.

Uusperheellisiä usein hyödyttää tieto siitä, että perheeksi kasvaminen on prosessi, joka ei aina ole helppo. Joidenkin tutkimusten mukaan tuo prosessi voi viedä jopa seitsemän vuotta. Valoa kuitenkin häämöttää tunnelin päässä. Kuohunnan jälkeen on mahdollista löytää itsensä perheestä, jossa kaikilla on oma paikkansa. Voi olla, että ihan kaikki odotukset ”ydinperheestä” eivät täyty, mutta jonkinlainen sisäinen rauha tai kompromissi löytyy. Perhe tuntuu omalta.

  • Tutkimustietoa
  • Malinen, Vuokko ja Larkela, Pekka (2011): Parisuhde – uusperheen ydin. Väestöliitto.

Tänään vietetään Kansainvälistä uusperheiden päivää. Iloa päivään!

 

Hyvät tv-sarjat ovat parisuhteiden pelastus

Näin totesi eräs tuttavani jokunen aika sitten. Hän saattoi päästä lähemmäksi totuutta kuin arvasikaan. Hektinen arki etäännyttää helposti puolisosta. Työ, lastenhoito, harrastukset ja moni muu asia kalastaa päivästä suurimman palan. Puolittain nääntyneet aikuiset eivät jaksa enää yhdeksän aikaan miettiä parisuhdetta tai keskittyä puolison hyvinvointiin. Molemmat tarvitsevat oman hengähdystauon. Onneksi tuo hengähdystauko voi olla myös yhteinen.

Muistan nähneeni joskus sarjakuvan joka surkuhupaisella tavalla kuvasi arkista rakkaussuhdetta. Sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa kulahtaneen näköinen pariskunta katseli sohvalla vierekkäin istuen televisiota. Seuraavassa ruudussa parisuhteen toinen osapuoli totesi puolisolleen, että sinun kanssasi on sitten niin kiva katsoa televisiota. Viimeisessä ruudussa pari istui jälleen hiljaa. Tätä voisi ehkä kutsua inhorealismiksi. Toisaalta syvemmällä tasolla sarjakuvan tekijä oli havainnut jotain hyvin oleellista. Loppujen lopuksi yhdessä jaetut tavalliset asiat tuovat ihmisille onnea.

Gottman ja Driver (2004) havaitsivat, että ohimenevät arjessa jaetut pienet keskustelut tai tekemisen hetket olivat tärkeämpiä parisuhteen hyvinvoinnille, kuin vakavat ja tunteisiin pureutuvat keskustelut. Tunteista keskustellessa voi parhaimmillaan ymmärtää toista paremmin ja päästä lähemmäksi toista. Toisaalta joskus tunteista voidaan puhua lakkaamatta ja silti kokea toinen etäiseksi.

Kun tekee päivittäin töitä suomalaisten parisuhteiden parissa, saa olla näköalapaikalla siihen, että mikä suomalaisia parisuhteissa hiertää. Hyvin usein ongelmaksi koetaan se, että suhteessa ei riittävästi puhuta tunteista. Tunteiden puhuminen on nostettu niin suureen osaan, että monet kokevat sen olevan itseisarvo. Tutkimusten valossa näyttää kuitenkin siltä, että tunteista puhuminen ei ole ainoa keino lähentää suhdetta puolisoon tai elää riittävän hyvässä ihmissuhteessa.

Gottmanin ja Driverin (2004) tulos heijastaa sitä, että parisuhteessa on tärkeää säilyttää toinen riittävän lähellä itseä. Yhteys toiseen pysyy, kun pieniä asioita jaetaan pitkin päivää. Sillä ei ole niin väliä, että mihin tuo keskustelu liittyy. Toiselle voi puhua lempisarjan edellisjaksosta tai pyykkipulvereiden koostumuseroista. Saman voi ajaa yhdessä tehty kauppareissu tai illallisen valmistus.

Viime aikoina on nostettu paljon esiin sitä, miten älylaitteet vievät perheenjäseniä ja puolisoita kauemmas toisistaan. Näin tapahtuukin silloin, jos molemmat tuijottavat omaa padiään eri huoneissa. Yhteys voi kuitenkin syntyä, kun molempien huomion kohteena on sama asia. Boothbyn ja kumppanien (2014) tutkimuksessa havaittiin, että yhdessä toisen kanssa samanaikaisesti jaetut kokemukset voimistavat niiden merkitystä. Sanat eivät ole välttämättömiä, jotta voidaan jakaa tunteita.

Myös fyysisen läheisyyden ylläpito on suhteen yhteydelle tärkeää. Kosketus ja toisen lähellä olo saa lähestymishormonin erityksen käyntiin. Stressihormonin eritys vähenee ja tekee yhä helpommaksi mennä lähelle toista. Parhaimmillaan päästään hyvälle kehälle, jossa molemmat tekevät töitä suhteen eteen. Tässä tulee myös esille TV -sarjojen plussat. Jos läheisyyttä on muutoin vähän, TV -sarjan katsomisen aikana on hyvä mahdollisuus kömpiä viereen. Sohvalla oleminen on luonteva tilanne, johon ei liity samanlaista torjunnan riskiä, kuin ehkä jossain toisessa tilanteessa.

Parisuhdetta voi verrata aikuisen ja lapsen väliseen kiintymykselliseen suhteeseen. Elääkseen ja voidakseen hyvin suhteessa olijat tarvitsevat kokemuksen toisen tavoitettavuudesta fyysisellä ja psyykkisellä tasolla. Jos lapsi jätetään ilman joka päiväisiä pieniä yhdessä jaettuja hetkiä, lapsi voi silminnähden huonosti. Usein unohdamme, että näin käy myös aikuiselle. Syyskesä ja pimenevät illat antavat hyvän syyn olla lähellä. Käyttäkää sitä hyväksi.

Driver J., Gottman, J.(2004) Daily Marital Interactions and Positive Affect During Marital Conflict Among Newlywed Couples. Family Process, Vol 43 (3), s. 301-314.

Boothby, E, Clark, M.Bargh, J (2014) Shared experiences are Amplified. Psychological Science. Vol 25 (12), s. 2209-2216.

Kaksi näkökulmaa

Saattaa olla, että joku teistä on joskus kuullut tai lukenut tarinan vanhasta naisesta ja hiiristä. Tarina kertoo kiltistä, ystävällisestä vanhasta rouvasta joka elää pienessä talossaan rauhallista elämää. Ainoa elämää synkentävä asia, on kamalat hiiret, jotka pyörivät rouvan harmina. Ne kakkivat kaikkialle ja syövät ruuat kaapeista. Juuri, kun lukija on päässyt samaistumaan vanhaan rouvaan, tarina kääntyykin aivan päälaelleen Tarinan kertoja alkaakin kuvata söpöä ja pelokasta hiiriperhettä, joka yrittää selviytyä elämässään. Heidän ainoa ongelmansa on kamala vanha nainen, joka haluaa listiä heidät.

Kaksi eri näkökulmaa hämmentää lukijaa. Molempien kokemus tuntuu yhtä lailla ymmärrettävältä. Tämä sama tilanne tulee usein esiin parien kanssa. Saman sadun voisikin muuttaa koskemaan parisuhdetta.

Olipa kerran Maija joka oli hyvä äiti ja vaimo. Hän hoiti kodin, pesi pyykit, imuroi, huolehti lapsista ja teki vielä kaiken tämän rinnalla palkkatöitä.  Maija koki tekevänsä parhaansa sen eteen, että kaikilla olisi perheessä hyvä olla. Maijalla oli vain yksi pulma, hänen puolisonsa Matti. Matti näytti olevan kiinnostunut vain töistään. Kotiin tultua Matti makasi sohvalla tablettia hipelöiden tai häipyi pihalle touhuamaan omiaan. Matti oli laiska ja välinpitämätön eikä osannut arvostaa Maijaa.

Olipa kerran Matti. Matti oli tavallinen suomalainen mies. Hän rakasti vaimoaan Maijaa ja oli aina ollut tälle uskollinen puoliso. Matti oli luetettava ja rehellinen mies joka puhui aina asiaa. Matti oli tehnyt pitkää päivää töissä lasten syntymästä lähtien, koska oli halunnut perheelleen vakaan toimeentulon. Matti halusi pitää perheestään huolta. Matilla oli vain yksi ongelma, hänen vaimonsa Maija. Maija oli aina tyytymätön Mattiin. Hän haukkui Mattia ja kritisoi kaikkea mitä tämä teki.

Kahden erilaisen näkökulman pitäminen samaan aikaan mielessä, onnistuu meiltä ihmisiltä toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin. Parisuhteessa eläminen on kaikille haasteellista, kun omien kokemusten tarkastelusta tulisi pystyä joustavasti hyppäämään toisen tunteiden, kokemusten ja aikomusten ymmärtämiseen. Tämä vaatii ponnisteluja ja tunnetta siitä, että toisen mieleen tutustuminen on riittävän turvallista.

Turvallisuuden tunteeseen taas vaikuttavat ne kokemukset, joita jokainen on aiemmassa elämässään saanut. Jos oman vanhemman mieli on lapsuudessa tuntunut epävakaalta tai torjuvalta, voi toisen mieleen tutustuminen tuntua pelottavalta.  Silloin turvaudutaan omaan mieleen, historian kokemuksiin ja sen tuomiin malleihin. Oma mieli voi kertoa, että ei tuohon toiseen kannata luottaa, ei se välitä minusta tai jään kuitenkin yksin ja hylätyksi.

Aina ei kuitenkaan tarvitse olla edes vaikeita lapsuuden kokemuksia, että oma ajattelu kapenee. Joskus turvattomuuden voi tehdä se, että suhteessa on pitkään ollut vallalla kielteisen vuorovaikutuksen kehä. Kehällä on reagoitu toisen sanomisiin ja toimintaan nopeasti, ilman ymmärrystä toisen tunteista tai tarpeista. Pikku hiljaa aletaan uskoa, että toinen kokee tai tuntee juuri niin kuin itse ajattelee toisen kokevan tai tuntevan.

Myös mediassa otetaan herkästi parisuhteesta joku yksi näkökulma jota nostetaan. Se voi olla vaikeat kritisoivat ja nalkuttavat vaimot tai poissaolevat, puhumattomat miehet. On helpompaa pitää mielessä vain yhtä todellisuutta kerrallaan. Silloin voi samaistua vain omiin ajatuksiin, eikä tarvitse ponnistella ristiriitaisten todellisuuksien kanssa. Pelkän yhden todellisuuden ymmärtäminen ei ikävä kyllä auta ihmistä kehittymään ja jättää lopulta tyhjäksi ja yksinäiseksi.

Niemelä, Teija (2010) Toisen mielen ymmärtäminen parisuhteessa. Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti, 7, 1, 48-70.

 

Ennaltaehkäise elokuun eropaperit!

Kesä on tulossa, kiireinen työvuosi alkaa olla lopuillaan. Kaikki arjen sankarit saavat pienen paussin toistuvista rutiineista ja vaatimuksista. Tuleva tauko saa aikaan sen, että pintaan pyrkivät ne inhimilliset tarpeet, toiveet ja odotukset, joita arjessa on ohittanut. Monet ajattelevat, että vihdoin saan aikaa itselleni ja huomiota puolisoltani. Pulmaksi voi osoittautua se, että puoliso ajattelee ihan samoin. Syrjäytetyt tarpeet elävät molempien sisällä pienessä nipussa.  Loma tuo ne esiin, mutta ikävä kyllä usein väärässä muodossa protestointina, riitoina ja mököttämisenä.

Pariterapiapalveluihin hakeutuminen yleensä hiljenee, kun kevät liukuu pidemmälle kohti kesää. Terapeutit lisäävät tyhjiä aikoja elokuulle, jolloin töitä on niin paljon kuin ehtii tehdä. Sama tapahtuu, kun lähestytään joulua. Syksyn aikana työ hiljenee, jotta taas tammikuussa pääsee täyttämään kalenterit. Washingtonin yliopistossa tehdyssä tutkimuksissa havaittiin, että eroja haettiin eniten maaliskuussa sekä elokuussa. Suomessa tilanne on hyvin samankaltainen. Erohakemuksia jätetään eniten heti joulun jälkeen tammikuussa sekä heti kesäloman jälkeen elokuussa.

Mitä tässä tapahtuu? Onko niin, että loman ajatellaan olevan viimeinen oljenkorsi. Ajattelevatko ihmiset, että jos jaksan pinnistää vielä kesäkuun loppuun, niin sitten saan kompensaation kaikille menneille ohituksille ja pettymyksille. Kesä hoitaa ja parantaa haavat. Ikävä kyllä näin ei usein käy.

Jokainen ihminen on oman subjektiivisuutensa vanki. Meidän on luontevampaa ja helpompaa tavoittaa omat kokemuksemme ja tarpeemme, kuin toisen tarpeet ja kokemukset. Vietämme suurimman osan aikaa omassa seurassamme, omien ajatustemme kanssa. Tästä syystä alamme herkästi myös elää omia ajatuksiamme. Parisuhteessa tämä tarkoittaa sitä, että kiireisen vuoden aikana tehdyt päätelmät puolison käytöksestä mellastavat nyt mielessä. Kiihkeärytmisessä arjessa ei yleensä pysähdytä kysymään, että meniköhän tämä tulkintani sinusta nyt ihan metsään. Nopeat päätelmät ovat yleensä myös melko kielteisiä. Tällekin on oma syynsä. Mielemme on luotu tulkitsemaan mahdollisia uhkia. Siksi mieli saattaa olla täynnä sellaisia ajatuksia kuten että puoliso on itsekäs, välinpitämätön, laiska tai hänellä on väärät arvot.

Kun toisen mielen maisemaa on tulkittu vuoden mittaan itselle kielteiseksi ja turvattomaksi, ei siihen tutustuminenkaan tunnu kovin houkuttelevalta. Silloin aletaan lomankin aikana yhä etenevässä määrin pyrkiä kauemmas toisen mielestä, ei sitä kohti. Mieli on ennakoiva masiina. Sen ajatukset, tulkinnat ja toimintamallit tuovat meille turvaa. Joskus on todella hankalaa kyseenalaistaa sen toimivuutta. Siksi saattaa tuntua turvallisemmalta jäädä omaan ehkä virheelliseen todellisuuteen, kuin kyseenalaistaa sitä. Psyykkiset suojat kasvavat suuremmiksi ja suuremmiksi ja ihminen kokee itsensä yhä yksinäisemmäksi. Omien alkuperäisten tunteiden ja tarpeiden tunnistaminen tulee yhä hankalammaksi.

Kun jää kuuntelemaan vain omia ajatuksia on vaarana, että todella jää yksin. Jaettu todellisuus, edes hetkittäin, on se lohtu jota kohti ihminen elämässään pyrkii. Puoliso ei yleensä ole peto, vaan samalla tavalla inhimillinen, tunteva ja toivova kuin itse.  Siksi olisi tärkeää, että oman mielen vastustuksesta huolimatta pyrkisi kohti toisen mieltä. Kysyisi, että kuinka sinun vuotesi on sujunut? Miten sinä voit? Pikku hiljaa päästäisi toisen myös omaan mieleen. Kertoisi miten itse voi ja mitä toiselta tässä kohtaa tarvitsisi.

Jos toisen mieli on päässyt ihan liian kauaksi, tämä voi olla hyvin vaikeaa. Silloin kannattaa ottaa apua vastaan, kun sitä on tarjolla, ennen lomia. Joskus asioiden päivittäminen terapeutin kanssa voi ehkäistä sen, että ei päädy osaksi elokuun tilastoja.

Väestöliiton terapiapalvelut ovat auki myös heinäkuussa.

Pietikäinen Arto (2011) Joustava mieli parisuhteessa. Duodecim.

Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys

Viime aikoina lehdissä on kirjoitettu paljon lapsettomuudesta. Päättäjät ovat huolissaan väestön määrän putoamisesta. Tilastot kertovat, että lapsia tehdään koko ajan vähemmän. Osa ihmisistä on lapsettomia omasta tahdostaan ja heidän valintaansa tulee kunnioittaa. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta saa lasta vaikka kuinka haluaisivat.

Ihmisten erilaiset elämäntilanteet häviävät tilastoiden keskiarvoihin. Lehtien otsikot voivat tuntua tahattomasti lapsettomista kipeältä. Moni heistä saattaa ajatella, että kyllähän sitä lapsia tekisi, jos se olisi mahdollista.

Jokaisella lapsettomalla ihmisellä on oma tarinansa lapsettomuudesta. Se saattaa olla tarina siitä, kuinka koko elämä on mennyt oikean kumppanin etsintään. Rakkaussuhteita on ollut, mutta ne ovat päättyneet ennen vakiintumista. Lapsettomuuden tarina voi myös kertoa rakkauden löytymisestä, mutta sen jäämisestä lapsen osalta hedelmättömäksi. Elämä on ollut molemmille vuoristorataa, jossa toiveet, kaipaus, odotus ja pettymys ovat vuorotelleet. Sekä rakkauden etsijä, että sen löytäjä voivat olla molemmat uupuneita, uupuneita odottamaan ja pettymään toiveessaan saada oma lapsi.

Jossain vaiheessa jokainen ihminen väsyy kaipaamiseen. Voi olla helpottavaa tulla ikään, jolloin lasten saanti tulee biologisesti mahdottomaksi. Vaikka olisi surrut omaa lapsettomuuttaan jo pitkään, saattaa tuntua helpottavalta päästää viimeisestäkin toivon rippeestä irti. Silloin elämää voi alkaa rakentamaan niille odotuksille, jotka ovat vielä mahdollisia.

Irti päästäminen vuosikymmenien mittaisista haaveista ei ole kuitenkaan helppoa. Kun on odottanut ja tehnyt paljon töitä jonkin asian suhteen, voi tulla tunne, että pettymykselle pitäisi olla joku kohde. On hankalaa kun ei ole ketään johon kohdistaa kaikkea sitä tunteiden sekamelskaa. On aika persoonatonta olla vihainen elämälle. Ihmisille opetetaan pienestä pitäen, että kaikille pitää olla reilu ja kohtuullinen. Elämä ei kuitenkaan aina ole reilu takaisin. Vaikka tekisi kaiken oikein, ei aina saavuta mitä haluaa.

Lapsettomuuden suru on kummallista surua. On helpompaa lohduttaa läheisensä menettänyttä kuin ihmistä joka suree jotakin joka ei ole koskaan elänyt. Kysymys on kuitenkin samalla tavalla menetyksestä. Sisäisestä potentiaalista, lapsesta joka on elänyt ihmisen mielessä hyvin pitkään, mutta ei ole koskaan saanut muotoa. Nykyään tiedetään, että suru ei ole kaunis kaari joka alkaa menetyksestä ja päättyy hyväksymiseen. Suru tekee pienen pesän ja on aina olemassa, toisinaan pienempänä ja toisinaan suurempana. Yleensä heräten eloon aina silloin kuin menetyksestä muistutetaan. Myös normit, joita yhteiskunnassa luodaan, saattavat joskus ylläpitää surua. On kipeää huomata, että itseltä uupuu jotain sellaista jota valtaosalla on.

Voiko menetyksestä huolimatta elää hyvää elämää? Suomen Kuvalehti järjesti 2009 kirjoituskilpailun teemalla ”hyvä elämä”. Kirjoittajat olivat enimmäkseen ihmisiä, joiden elämässä oli ollut isoja suruja, ei niitä joiden elämä oli mennyt oppikirjan mukaan. Kaikki kirjoittajat olivat erilaisissa elämäntilanteissa, oli leskiä, perheellisiä ja sinkkuja. Kirjoituksista saattoi tehdä muutamia tärkeitä huomioita. Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys. Kukaan ei pysty sitä välttämään. Oma asenne ja pyrkimys pienistä asioista ja hetkistä nauttimiseen auttaa. Se, että tulee taloudellisesti toimeen tuo turvan, rikas ei tarvitse olla. Viimeisenä ja kaikkein tärkeimpänä ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, hyviä ihmissuhteita.

Positiivisen psykologian tutkimuksissa on saatu samankaltaisia tuloksia. Ihmisille tärkeintä näyttää olevan se, että he itse kokevat elävänsä merkityksellistä elämää. Ihminen tunnistaa omat hyvät ominaisuutensa ja pystyy käyttämään näitä johonkin yhteiseen hyvään. Ihminen tarvitsee myös kokemuksen sitoutumisesta ja kuulumisesta johonkin. Se voi olla sitoutumista toiseen ihmiseen, ihmisiin tai sitoutumista johonkin itselle tärkeään asiaan.

Jokaisen ihmisen kipu on aina ainutlaatuisesti koettu. Voimme kuitenkin yrittää ymmärtää jotakin tuosta kärsimyksestä, koska surua me koemme kaikki. Yhteiskunnassa olisikin tärkeä viljellä enemmän sitä asennetta, että pyrittäisiin näkemään yhdistäviä asioita, ei erottavia. Tällä hetkellä valtamediassa vilisee kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat, lapsettomat parit ja perheelliset, parisuhteessa elävät ja sinkut. Listaa voisi jatkaa pitkään. Olisi hyvä aina ajoittain muistaa, että ihmisiä lopulta yhdistävät useammat asiat kuin erottelevat.

Oxford Handbook of Positive Psychology (2009). Snyder, C.R ja Lopez, S.J. Oxford univercity Press.

Huomenna, 13.5. vietetään Lapsettomien lauantaita.

Yhdessä jaettu matka

 

Harmaantunut mies taluttaa puolisoaan pitkin kirkon käytävää. Eletty elämä näkyy molemmista.  Askel on jo hieman lyhentynyt, hartiat painuneet hitusen kumaraan. Kuitenkin ote, jolla toista tuetaan surun hetkellä, on tuttu ja vakaa. Kilometrejä on taitettu paljon, paljon on yhdessä koettu. Pettymyksiäkin on tullut, kipeitäkin. Niistä on menty eteenpäin, joskus hampaat kiristellen. Pikku hiljaa on kasvettu toiseen kiinni, annettu anteeksi. Niin paljon on kuitenkin yhdessä rakennettu, ettei sitä ole haluttu rikkomaan ruveta. Pikku hiljaa on myös hyväksytty riippuvuus toisesta. Otettu vastuu siitä, että tuommoisen valitsin. Hänen rinnallaan elin. Itsekään en aina ollut helppo puoliso, joskus kiukkuinen ja vaikeakin. Toinen ei lähtenyt siitä huolimatta, pysyi ja jaksoi.

Elämä jakautuu erilaisiin osiin. Elämän alkupäässä haetaan kokemuksia ja eletään kaasu pohjassa. Tehdään hulluja, tyhmiäkin asioita. Sitä kautta opitaan itsestä ja toisista ja talletetaan pankkiin hienoja muistoja. Monet rakastuvat tässä elämän vaiheessa. On ihanaa paistatella toisen ihailussa, ihanaa kokea olevansa yhtä jonkun kanssa. Pieneksi hetkeksi voi päästä lähelle paratiisia, kokemusta siitä että itse on täysi, mitään ei puutu.

Kun kumppani on valittu ja elämää jatketaan yhdessä, rakastuminen vaihtuu pikku hiljaa kiintymykseksi ja kumppanuudeksi. Keskellä elämää yritetään selvitä yhdessä työstä, pitää parisuhde hengissä ja mahdollisesti kasvattaa lapsi tai lapsia. Molemmat miettivät tahoillaan, mitä on vielä edessä ja mitä olisi mahdollista saavuttaa. Huomio on samaan aikaan itsessä ja muissa, myös yhteiskunnallisissa asioissa. Tässä vaiheessa halutaan usein jättää oma jälki. Tehdä jotakin, jolla on jotain merkitystä. Samaan aikaan halutaan myös elää syvästi ja monipuolisesti.

Toisaalta keski-iässä mennään eteenpäin kieli vyön alla siinä harhassa, että jossain vaiheessa tullaan valmiiksi. Vaikka matkan rajallisuus alkaa tulla todemmaksi, se peittyy kiireen keskelle.

Silloin mieli saattaa joskus eksyä ajatukseen, että paratiisi olisi vielä mahdollinen, mutta oma puoliso on sen tiellä. Vastuuta omasta elämästä, onnesta ja parisuhteesta halutaan vältellä. On kipeää huomata, että itsestä ei tulekaan sitä täydellistä versiota, johon joskus uskoi, vaan minuus jää loppuun saakka keskeneräiseksi. Sama on totta myös puolison kohdalla. Keski-iän kipu liittyykin sen hyväksymiseen, että näillä eväillä mennään ja hyvä niin.

Eläkkeelle siirtyessä hälinä ympärillä lakkaa. Minäkuvaa ei voi enää ruokkia samalla tavalla saavutuksilla kuin aikaisemmin. Huomio siirtyy ulkoisista asioista sisäisiin arvoihin. Monet eivät sure itse työn lähtemistä elämästä, vaan yleensä hyviä ihmissuhteita. Ihmisiä, joiden kanssa tuota työtä yhdessä tehtiin. Niitä, jotka valitsivat elämäntehtävänsä samoin, tukivat vaikeissa kohdissa ja iloitsivat onnistumisista.

Monet pelkäävät vanhuutta. Se on ymmärrettävää. Vanhuus symboloi luopumista, viimeisenä myös omasta minuudesta. Tässä elämänvaiheessa on kuitenkin myös paljon kauneutta. Kun kaikki turha riisutaan pois, jää jäljelle olennainen. Kiitollisuus on sitä, että joku jakoi matkaa. Oli siinä rinnalla, kun elämä kävi vaikeaksi. On vielä siinä, kun kaikkein pelottavin on edessä, päästäminen irti omasta itsestä.

Nykyään tiedetään, että ihmisten siteiden merkitys on hyvin paljolti turvallisuudessa. Me haemme toisistamme turvaa. Jos ihmisiltä kysyisi mikä heitä pelottaa eniten, niin suurin osa heistä kuvaisi luultavasti yksinäisyyttä. Kiitä tänään kaikkia niitä, jotka ovat kulkeneet rinnallasi. Ihan vaan siitä kulkemisesta.

Elämänkaaripsykologia. Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1991

Karaisemalla kasvatettu

shutterstock_102593036Pieni poika seisoo liian suurissa luistimissa jäämäen laella ja katsoo epävarmana alaspäin. Mäen alla pojan isä huutaa, että tule nyt vain alas sieltä. Isot kyyneleet tekevät pojan silmistä kiiltävät. Hän näyttää harkitsevalta. Katsoo mäkeä ja isäänsä, sitten taas mäkeä. Isän ilmeestä näkee, että hän ei hyväksyisi luovuttamista. Poika liukuu mäen alas jalat vispaten. Ei kaadu, mutta se ei ole kaukana. Pojan kasvoilta voi nähdä helpotuksen, kun hän töpöttelee luistimillaan radan reunaan. Isä vaikuttaa tyytyväiseltä itseensä.

Tilanteesta voisi ajatella, että poika voitti itsensä. Että hän meni omaa pelkoaan päin ja oppi itseluottamusta. Toisaalta siitä voisi ajatella, että poika pakotti itsensä, koska pelkäsi menettävänsä isän kiintymyksen. Oliko tilanne tällöin voitto vai häviö?

Lapsi pyrkii olemaan vanhemmalleen mieliksi. Hän ymmärtää, että oma selviytyminen on kiinni läheisistä aikuisista. Yhteys vanhempaan yritetään varmistaa niillä keinoin, jotka ovat aikaisemmin osoittautuneet toimiviksi. Jos vanhempi huomaa lapsen silloin, kun tämä on reipas. Yrittää lapsi olla kaikin tavoin juuri sitä. Karaisemisesta tuleekin helposti tulkinta, että siinä pyritään eroon jostakin. Siinä ikään kuin ”piiskataan” jotain pois lapsesta. Lapselle opetetaan, että joku osa itsestä tulisi saada ulkoistettua ja hävitettyä.

Tarvitsevuuden, pelon ja hädän peittelemisessä on Suomessa pitkät juuret. Kylmä ja karu maa on suosinut niitä, jotka menevät rohkeasti eteenpäin. Ravinnon puutteessa heiveröisimmät ovat menehtyneet. Tässä ympäristössä vanhemmat ovat varmasti kokeneet, että lapsille pitää opettaa selviytymistä. Havaitsin tämän seuratessani yhtä jo iäkkäämpää isovanhempaa ryömivän vauvan kanssa. Vauva yritti takertua havittelemaansa leluun, mutta isovanhempi siirsi aina lelua hieman eteenpäin. Jo näin pienelle ihmiselle tuli opettaa, että saadakseen haluamansa pitää tehdä kovasti töitä.

Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa, että yleinen kasvatusilmapiiri Suomessa on jäänyt lapsen itsenäisyyttä ja pärjäävyyttä korostavaksi, ikään kuin Siperia opettaa -ajatuksella. Mitä Siperia oikeastaan opettaa? Se opettaa, että maailma on paikka, jossa pitää ajatella omaa selviytymistä. Että pelolle tai hädälle ei saa antaa tilaa. Ne tulee piilottaa itseltä ja muilta. Maailma on niiden, jotka onnistuvat esittämään vahvaa. Tällaisessa maailmassa ei ole tilaa ymmärrykselle tai sallivuudelle.

Jotkut kritisoivat, että nykyiset vanhemmat pehmittävät lapsen polkua liiaksi. Että lapsista kasvaa vielä suurempaa pullamössöä kuin 70- tai 80 -luvulla syntyneistä. On kuitenkin eri asia huomioida lapsen kokemukset ja tunteet, kuin suojata lasta elämältä. Lapsen pitää saada harjoitella ja kokeilla, mutta lapselle sopivaan tahtiin. Kun tunteet kasvavat liian voimakkaiksi, lapsi ei opi. Tai lapsi oppii, mutta vain olemaan kuuntelematta itseään.

Viherkasvien hoito-oppaassa todetaan, että taimet, jotka ovat kasvaneet riittävän vahvoiksi, voidaan viedä ulos kasvamaan. Karaisu on kuitenkin tehtävä vähitellen. Silloin kun taimilla on menossa nopean kehityksen aika, liian nopea lämpötilan lasku aiheuttaisi kasvun pysähdyksen. On myös huomioitava, että mitä huonompiin olosuhteisiin taimet joutuvat, sitä alhaisimmissa lämpötiloissa niitä on karaistava.

Siedättäminen vaikeisiin tilanteisiin ja tunteisiin pitäisi tapahtua pikkuhiljaa. Kuten viherkasvin, myös lapsen olemusta tulisi tarkkailla ja huomioida, jos karaisemisessa edetään liian nopeasti. Lisäksi pelkoa ei tulisi kohdata yksin, vaan yhdessä toisen ihmisen kanssa. Vähitellen pelko kutistuu pienemmäksi ja kädestä pitävä vanhempi hyväksi sisäiseksi kanssakulkijaksi.

 

Milloin rakkaus syntyy?

shutterstock_219630088Ystäväni kertoi minulle joskus oman puolisonsa tapaamisesta. Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui sokkotreffeillä. Rakkaus ei roihahtanut saman tien, vaan se vei aikaa. Ystäväni totesi, että puoliso oli alussa paljon innostuneempi kuin hän itse. Toisen innostus sai kuitenkin jatkamaan tapailua. Mielenkiinnosta kysyin, milloin hän sitten ihastui tai tiesi, että jutusta voisi tulla jotakin. Ystävä kertoi, että ihastuminen tapahtui hetkellä, jolloin hänellä oli murheita. Hän avautui huolistaan ja koki, että puoliso todella kuunteli ja osasi lohduttaa.

Aikaisemmin on todistettu, että keinotekoisesti tuotetut negatiiviset tunteet lisäävät seksuaalisen vetovoiman todennäköisyyttä. Dutton ja Aron (1974) huomasivat, että kun miespuolisten koehenkilöiden piti suorittaa pelottava tehtävä tai he odottivat joutuvansa kokemaan kipua, he viehättyivät todennäköisemmin paikalla olevasta naisesta. Tämän tutkijat ajattelivat johtuvan siitä, että kehon fyysisiä reaktioita tulkittiin seksuaalisiksi. Toinen mahdollinen selitys voisi olla, että koehenkilöiden kiintymyskäyttäytyminen aktivoitui stressaavassa tilanteessa. Ahdistavan tilanteen keskellä on todennäköisempää hakea tukea paikalla olevalta ihmiseltä, ja kohdistaa tähän toiveita. Jos tämä osoittaa lämpöä, vaikka hymyllä, on ihastumiselle luotu oivallinen alusta.

Voidaankin ajatella, että avun pyytäminen ja siihen vastaaminen luovat kiintymyksen. Meissä ihmisissä on kaksi puolta. Puoli, joka taaperon itseriittoisuudella ajattelee pärjäävänsä kaikessa. Sekä toinen puoli, joka ymmärtää ja tiedostaa oman riippuvuutensa. Parisuhteelle ei tee hyvää, jos liiaksi kääntyy itseriittoisuuden puolelle. Harhassa, jossa ajattelee selviävänsä elämästä ilman muita, ei puolisollakaan ole paikkaa, johon asettua.

Itseriittoisuuden harha näkyy arjessa silloin, kun ihminen alkaa elää niin kuin puolisoa ei olisikaan. Työn ja perhe-elämän vaikeudet sekä omat kehityshaasteet suoritetaan ilman toisen apua. Jos on oikein tiukka paikka, käännytään ehkä ystävien puoleen. Vähitellen ihminen alkaa uskoa, että ei itse asiassa tarvitse toista selvitäkseen elämästä. Tämä voi olla suhteen kuolinlaukaus. Muistan yhden naisen, joka kuvasi huomanneensa miehen palattua ulkomaankomennukselta kotiin, että ei itse asiassa tarvitse tätä enää. Kun riittävän kauan pinnistelee itsekseen ja etsii muita tuen tarjoajia, ei tarvetta toiselle enää ole.

Tarve toiseen voidaan kuitenkin joskus herättää henkiin. Tämä tapahtuu palaamalla niihin vaikeisiin hetkiin, jolloin tuen tarve olisi ollut olemassa eikä toinen ollut paikalla. Kun pieni lapsi kokee jääneensä yksin ilman vanhemman läsnäoloa, hän protestoi. Suurin osa vanhemmista ymmärtää, että tässä hetkessä tulee ottaa vastaan lapsen pettymys ja suuttumus ja varmistella, että nyt olen tässä, kaikki on hyvin. Aikuisuuden ihmissuhteissa tämä jää kuitenkin usein tekemättä. Syyllisyyden tunnetta voi olla vaikea sietää ja siksi puolustaudutaan. Suhteen kannalta olisi kuitenkin tärkeää kuulla puolison protesti. Kestää toisen kiukku siitä, että ei osannut lohduttaa tai ei ymmärtänyt olla paikalla. Jos oikein hyvin käy, pahoittelu ja syliin ottaminen voi korjata kiintymyksen haavoja. Luottamus ja tarve toiseen voi herätä uudelleen.

Muistakaamme siis, että ajoittainen romahtaminen on hyväksi parisuhteelle. Kun joutuu oman pienuutensa kanssa vastatusten ja ilmaisemaan toiselle, että en ehkä pärjääkään yksin tässä kaikessa, syntyy hyvää riippuvuutta. Ei patologiaa, ei ”läheisriippuvuutta” vaan oikeaa hyvää läheisyyttä, jossa voimme tarvita toista ja tulla tuetuksi.

Lähde: Dutton, D. ja Aron, A. (1974). Some evidence for heightened sexual attraction under conditions of high anxiety. Journal of Personality and Social Psychology. Vol 30, 4, 510-517.

Mitä, jos ei ole lainkaan ”joustava”

shutterstock_264056435Yhteiskunta ja työelämä odottavat nykyään ihmisiltä joustavuutta. Hyvää työntekijää kuvataan sellaiseksi, joka mukautuu uuteen ympäristöön ja pystyy suoriutumaan paineistetussakin tilanteessa. Vaikka työnkuva muuttuisi ja vaatisi uusia kykyjä, joustava ihminen kasvaa saappaisiinsa nopeasti. Hän ei ahdistu, ei koe riittämättömyyttä, ei jää sairaslomalle, eikä kuormita muita murheillaan. Stressin hän selättää päättävyydellä ja sisukkuudella.

Nämä joustavat ihmiset myös hyppäävät kuin kissat jaloilleen elämän kriisikohdissa. Elämä on kivikkoinen polku. Ihminen joutuu sen varrella kohtaamaan erilaisia menetyksiä ja luopumisia ja sureminen kuuluu osaksi sitä. Joustava ihminen osaa surra juuri oikein. Hän ei jää murheen alhoon asumaan, vaan sisukkuudella kaivaa itsensä ylös kuopasta. Hän ei näe esteitä, vaan ainoastaan mahdollisuuksia.

Kaiken joustavuutta korostavan puheen keskellä huomaan miettiväni, että mitä, jos ihminen näkeekin pelkkiä esteitä? On hienoa, että positiivinen psykologia suuntaa meitä ajattelemaan myönteisesti. Välillä tuntuu kuitenkin, että kaikki positiivisuuden ja sisukkuuden korostaminen ei anna ihmiselle lupaa romahtaa. Hyvinvointipuhe tuntuu olevan suunnattu hyvinvoiville ihmisille, jotka sitten joustavat vielä entistä paremmin. Ne, jotka eivät ole niin joustavia voivat kokea huonommuutta, kun eivät kaikista ohjeista huolimatta saa itseään tai omaa elämäänsä kasaan.

On olemassa ihmisryhmä, joka oman historiansa ja geneettisen perimänsä vuoksi, ei ole niin joustavia. Työpaikan suunnan muutos, jossa oma työpöytä vaihtuu toiseksi ja vanha tuttu työnkuva viedään, voi oikeasti suistaa ahdistukseen tai masennukseen. Organisaation uudistuksessa ei näy mahdollisuuksia, vaan ainoastaan luopumista ja turvattomuutta. Se, että tuntee kaiken keskellä omien voimien hiipuvan, voi aiheuttaa häpeää. Ihminen voi kokea olevansa vääränlainen. Kyllä tästä olisi pitänyt selvitä.

Samoin elämänkriisi, ero tai vaikka läheisen kuolema voi olla niin kova paikka, että toimintakyky menee kokonaan. Surussa ei vain piipahdeta, siellä rämmitään kumisaappaat jalassa. Ei päiviä tai viikkoja, vaan vuosia. Kriisi voi viedä psyykkiset toimintakeinot kokonaan niin, että ihminen tarvitsee sairaalahoitoa. Kaiken surun lisäksi lisäkuormaa voi aiheuttaa itsesyytökset siitä, että surusta olisi jo pitänyt päästä eteenpäin.

Joustavista ihmisistä käytetään vertauskuvaa, että he ovat kuin bambun versot hurrikaanin keskellä. Juuret ovat niin syvällä maassa, että ne vain heiluvat katkeamatta, vaikka ympärillä myrskyää. Täytyy todeta, että mielikuva on hieno. Realiteetti kuitenkin on, että jotkut murtuvat useasta kohtaa. Silloin tarvitaan erityistä hienovaraisuutta ja pehmeät kädet, joilla ehkä viedään johonkin turvallisempaan maastoon. Hoidetaan ja odotellaan, että lähtisikö vielä uudelleen kasvuun. Sopii toivoa, että mahdollisimman moni lähtisi.