Voisiko Suomi olla maailman onnellisimpien lasten maa?

Voisivatko satavuotiaan Suomen päättäjät tavoitella sitä, että Suomessa eläisivät maailman onnellisimmat lapset?

Lasten hyvinvointi on itsenäisen Suomen menestystarina. Sata vuotta sitten kulkutaudit ja nälkä riivasivat, äitejä ja vauvoja kuoli synnytyksiin, lapset puursivat pelloilla ja tehtaissa.

Etenkin sotien jälkeen päättäjät olivat kaukoviisaita. Lapsiin investoitiin lapsilisien, äitiyspakkauksen, kouluruokailun ja neuvolajärjestelmän perustamisena.

Hyvinvointivaltion laajeneminen toi peruskoulun, päivähoidon sekä erilaiset vanhempainvapaat. Lapsikuolleisuus on erittäin vähäistä.

Oppimistulokset ovat olleet hyviä ilman ylenmääräistä kilpailemista. Lasten itsetuntoa kohensi kasvatuskäytäntöjen muutos, kun kuritusväkivallan käyttö kiellettiin 1984.

1990-luvun jälkeen lapsi ja perhepolitiikka on ollut puolustustaistelua leikkauksia vastaan. Perhe-etuudet eivät ole pärjänneet valtiontalouden kurimuksissa.

Epävakaisessa työelämässä nuoret punnitsevat tarkkaan perheen perustamisen. Epävarmuus tulevasta näkyy syntyvyyden alentumisena.

Lasten hyvinvoinnin kokemus on mennyt hyvään suuntaan. Enemmistö lapsista on tyytyväisiä elämäänsä. He pystyvät keskustelemaan vanhempiensa kanssa asioistaan. Heitä ei kiusata koulussa ja heillä on kavereita ja harrastuksia.

Lapsuus kuitenkin eriarvoistuu. Pienellä osalla lapsia kasvuolot eivät tue hyvinvointia. Lokeroitunut palvelujärjestelmä ei ole kyennyt tilannetta korjaamaan.

Sopivaa tukea ei saada kotiin oikeaan aikaan. Se näkyy lasten kodin ulkopuolelle sijoitusten jatkuvana lisääntymisenä. Lasten ja nuorten mielenterveydestä on tullut uusi kansanterveyshaaste.

Miten lasten hyvinvoinnin menestystarina voisi jatkua? Voisivatko satavuotiaan Suomen päättäjät tavoitella sitä, että Suomessa eläisivät maailman onnellisimmat lapset? Mihin nyt pitäisi investoida?

Lapsen onnellisuus kasvaa ihmissuhteissa. Lapsen ja vanhemman hyvä vuorovaikutus ja kodin myönteinen ilmapiiri luovat lapsen hyvinvoinnin perustan.

Kiintymyssuhteiden häiriöt ja epätarkoituksenmukaiset kasvatuskäytännöt tuottavat pahoinvointia ja syrjäytymistä ja johtavat työkyvyttömyyseläkkeisiin aikuisiällä.

Tukemalla kotikasvatusta ja vanhemmuuden laatua voitaisiin ehkäistä tehokkaasti eriarvoistumista ja mielenterveysongelmia. Huomattava osa lasten sijoituksista kodin ulkopuolelle pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

Nyt ongelmat usein kiertyvät sukupolvelta toiselle.

Palveluissa lasten ja perheiden tarpeet tulee kohdata paremmin kokonaisuutena eikä hallinnonalalähtöisesti. Varhaiskasvatuksella voidaan tukea lasten yhdenvertaisuutta, mutta se ei onnistu pelkästään lapseen yksilönä kohdistuvilla toimilla.

Myös koulun pedagogisten keinojen mahdollisuudet tulevat pian vastaan. Käytöshäiriöiden, koulurauhaongelmien tai kiusaamisen juurisyiden ratkomiseen on usein otettava koko perhe mukaan.

Vanhemmuuden tuesta pitäisi tehdä jokaiselle perheelle arkista ja sujuvaa, ei poikkeuksellista.

Uusista perhelähtöisistä keinoista on erinomaista tutkimusnäyttöä esimerkiksi Turun yliopiston Voimaperheet -ohjelmasta tai Ihmeelliset vuodet -vanhemmuusryhmistä.

Ruotsissa on hyviä tuloksia saatu jokaiselle isälle ja äidille tarjottavasta ”Vanhemmuustaitojen ABC:stä.

Vanhempia ei pidä jättää tärkeässä kasvatustehtävässään yksin. Johdonmukainen ja vaikuttava myönteisen vanhemmuuden tuki osana neuvolan, varhaiskasvatuksen ja koulun toimintaa olisi tehokas lasten mielenterveyden edistäjä ja eriarvoisuuden vähentäjä.

Paljon tarjottavaa on myös järjestöillä ja seurakunnilla.

Ehdotan satavuotiaan Suomen ”Pohjois-Karjala -projektiksi” vanhemmuuden tuen kansallista ohjelmaa.

Voimme tehdä Suomesta maailman onnellisimpien lasten maan tukemalla lasten ja vanhempien hyvää vuorovaikutusta ja kodin myönteistä ilmapiiriä niin, että se on jokaisen perheen saavutettavissa.

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton ­puheenjohtaja.

This blog is also posted on our website by the name Could Finland become the country with the world’s happiest children?

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Kantrissa eli Maaseudun tulevaisuuden kuukausilehdessä 17.5.2017

 

Vanhemmuutta tukemalla estetään lasten eriarvoistumista

Kansainvälisesti vertaillen suomalaiset lapset voivat keskimäärin hyvin. Ongelma on, että lasten hyvinvointi eriarvoistuu ja erilaistuu. Yhdeksän lasta kymmenestä on tyytyväinen elämäänsä, mutta pienellä osalla lapsia ongelmat kuitenkin kärjistyvät.

Lasten ja nuorten mielenterveyden pulmia voisi jopa kuvata uudeksi kansanterveysongelmaksi. Tiedämme että niiden taustalla on usein ihmissuhteisiin ja niiden jatkuvuuteen liittyviä pulmia, yksinäisyyttä, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen vajeita, pitkäaikaista kiusaamista esimerkiksi erilaisuuden takia sekä vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa ja vaikeita huoltajuuskiistoja. Nämä ongelmat kasautuessaan luovat koulusta, kaveripiiristä ja työstä syrjään jäämisen kierteitä, joiden katkaisemiseen tarvitaan lapseen ja nuoreen mutta usein myös heidän vanhempiinsa ja koko perheeseen vaikuttavaa tukea ja apua.

Lastensuojelutarpeiden taustalta löytyy vanhemmuuden ja kasvatuksen osaamisen vajeita. THL:n tutkimusten mukaan huomattava osa lasten kodin ulkopuolelle tapahtuvista sijoituksista pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja vuorovaikutusongelmia sekä sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

Niin mielenterveysongelmia kuin lasten eriarvoistumistakin voitaisiin ehkäistä tehokkaasti tukemalla vanhemmuutta ja uudistamalla kasvatuskäytäntöjä. Mahdollisimman monella lapsella pitäisi olla mahdollisuus myönteiseen vuorovaikutukseen omien vanhempiensa kanssa.  Monesti myös koulurauhaongelmien ja erilaisten käytöshäiriöiden juurisyyt liittyvät lapsen kodin olosuhteisiin. Tehokas vanhemmuuden tuki edistäisi lasten oppimista. Näyttöön perustuvia, tutkitusti tehokkaita vanhemmuuden tuen työkaluja tarvitaan sosiaali- ja terveyspalveluissa mutta myös osaksi perusopetusta ja varhaiskasvatusta.

Yhdenvertaisesti ja matalalla kynnyksellä perheiden saatavilla oleva vanhemmuuden tuki olisi mainio väline jatkaa lasten hyvinvoinnin suomalaista menestystarinaa. Sitähän lasten kasvuolojen kehitys sadan vuoden perspektiivissä itsenäisessä Suomessa on ollut. Huikea loikka köyhästä ja tautien riivaamasta maasta maailman lasten hyvinvoinnin kärkisijoille. Jatkossa: mitä paremmin kykenemme tukemaan vanhempia heidän kasvatustehtävässään sitä paremmat ovat lasten hyvinvoinnin edellytykset.

Kysyntää kasvatuksen tuelle on niin pienten lasten kuin murrosikäistenkin perheissä. Tukea pitäisi saada sujuvasti niin julkisista palveluista, järjestöiltä kuin seurakuntienkin toiminnasta niin kasvokkain kuin digipalveluinakin.

Vanhemmuuden tuen vahvistaminen on tavoitteena myös lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmassa.  LAPE koettaa parantaa etenkin lasten psykososiaalista hyvinvointia ja tukemalla heidän läheisiä ihmissuhteitaan. Lapsen hyvinvointi ja onnellisuus kasvavat kotona ja lähisuhteissa.

Yhtenä konkreettisena toimena LAPE levittää neljää näyttöön perustuvaa vanhemmuuden tuen menetelmää sivistyksen ja soten ammattilaisille.  Pohjatyötä on tehty Kasvun tuki– konsortiossa, joka on ottanut mallia muiden pohjoismaiden vastaavista toimintamalleista sekä Duodecimin Käypä hoito– toiminnasta.

LAPE tavoitteena on tarjota lapselle nuorelle ja vanhemmille sopivaa tukea oikeaan aikaan ammattikunnista ja hallinnonaloista riippumatta.  LAPE ennakoi myös kunta- maakunta- tehtävien muutoksia, kun sivistyspalvelut jäävät kunnan ja sote -palvelut siirtyvät maakunnan järjestämisvastuulle. Lasten kannalta tarvitaankin oikeastaan SI-SOTE -ajattelua eli sekä koulun, varhaiskasvatuksen, nuorisotyön, sosiaali- ja terveyspalveluiden rajat sekä järjestöjen ja yksityisten ja julkisten palveluiden rajat ylittävää uudistamista.

SI –SOTE –muutosta ja vanhemmuuden tukea konkretisoi lapsi- ja perhepalvelut yhteen kokoava monialainen perhekeskustoimintamalli, jota kehitetään nyt 18 maakunnassa. Perhekeskuksen ytimessä on kaikki lapsiperheet tavoittava neuvola ja mukana ovat lapsiperheiden sosiaalipalvelut. Samalla se linkittyy varhaiskasvatuksen eri muotoihin sekä järjestöjen ja seurakuntien kanssa tehtävään työhön. Vanhemmuuden tuen menetelmiä levitetään osana perhekeskustyötä. LAPE kouluttaa ammattilaisia soveltamaan parhaita menetelmiä perheiden kanssa tehtävässä työssä.

Miten saadaan LAPEssa aloitettu työ sekä järjestöjen monien eri hankeavustusten kautta tekemä vanhemmuuden tuki jatkumaan ja vakiintumaan?  Suomessa on hyviä kokemuksia pitkäjänteisestä väestötasoisesta vaikuttamisesta esimerkiksi Pohjois-Karjala –projektissa jossa sydänterveyttä saatiin kohennettua. Samoin sotien jälkeen nostettiin lasten ja perheiden asiat politiikan keskiöön ja alennettiin lapsikuolleisuutta ja äitien terveyttä.  Rokotusohjelmilla on tehokkaasti vähennetty tartuntatautien leviämistä.

Seuraava väestötasoisen vaikuttamisen ”hyvinvointiloikka” tulisi ottaa lasten mielenterveysongelmien ja eriarvoistumisen ehkäisyssä tuomalla vanhemmuuden tuki helposti erilaisten, monimuotoisten perheiden ja eri- ikäisten lasten saataville.  Olen Pentti Arajärven kanssa ehdottanut Suomeen perustettavaksi pitkäjänteistä vanhemmuuden tuen ohjelmaa, joka arkipäiväistää kotikasvatuksen tuen ja tuo sen sujuvaksi osaksi kaikkia palveluita.

Kansallinen vanhemmuuden tuen ohjelma voisi verkostoida yhteen alan erilaisia toimijoita, varmistaa lasten yhdenvertaisuutta sekä arvioida eri menetelmien vaikuttavuutta, kouluttaa ammattilaisia sekä tukea myös väestötasoista viestintää vanhemmuustaidoissa.

Olemme Itsenäisyyden juhlavuoden lastenrahaston puitteissa laatineet vastikään eri perhejärjestöjen kanssa yhteisen ehdotuksen eduskunnan Suomi100 – toimikunnalle.  Mikäpä olisi parempi päätös itsenäisyyden juhlavuodelle!

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton puheenjohtaja, Lapsi – ja perhepalveluiden muutosohjelman ohjausryhmän puheenjohtaja sekä Itsenäisyyden juhlavuoden rahaston (ITLA) hallituksen varapuheenjohtaja

 

Voiko tyytyminen olla hyvää elämää?

Kuva: Videezy-sivusto

Menestystarinoissa sankari pudottaa painoaan 20 kg, juoksee maratonin, multitaskaa ja tekee väitöskirjaa äitiyslomallaan. Hän hyppää pois oravanpyörästä, luopuu huippuammatistaan ja kouluttautuu uudelleen. Hän näyttää keski-ikäisenä vielä paremmalta kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Moni meistä haluaa kehittää itseään mahdollisimman hyväksi. Edellä mainitut esimerkit ovat hienoja saavutuksia. Unelmien seuraaminen lisää tyytyväisyyttä elämään ja vähentää katkeruutta. Silloin ihminen tuntee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä. On tärkeää voida kokea itsensä oman elämän päähenkilöksi, ei sivustakatsojaksi. Yleensä teemme myös arjessa jatkuvia korjausliikkeitä kohentaakseemme omaa hyvinvointiamme niin psyykkisesti kuin fyysisesti.

Tarkastellaan aihetta nyt eri näkökulmasta. Joskus toive paremmasta elämästä voi nimittäin myös heikentää hyvinvointia. Yksi hyvän mielenterveyden mittareista onkin taito hyväksyä elämän realiteettejä – siis tyytyä.

Pienellä lapsella ei ole vielä tätä taitoa. Hän kokee, että kaikki on hänelle mahdollista. Ihmisen kehitykseen kuuluu tästä kaikkivoipaisuuden tunteesta luopuminen ja oman pienuuden hyväksyminen. Käytännössä tämä tarkoittaa kykyä hyväksyä oma, ja toisten ihmisten, epätäydellisyys sekä rajallisuus. Tyytymisen taito näkyy kykynä sietää turhautumista ja pettymystä elämässä. Läheisten kanssa on jouduttava kestämään heidän vikojaan ja toisaalta sellaisia hyviä ominaisuuksia, jotka herättävät itsessä esimerkiksi kateutta. Kaikkivoipaisuudesta luopuminen auttaa ihmistä luomaan sellaisia ihmissuhteita, jotka perustuvat tosiasioihin.

Jatkuva haikailu voi kertoa todellisesta muutoksen tarpeesta mutta myös vaikeudesta hyväksyä realiteettejä. Tosiasioiden kohtaamisessa ja hyväksymisessä voi silloin auttaa pyrkimys ”riittävän hyvään”: ihminen hyväksyy sen, että hän on riittävän hyvä vanhempi, hänellä on riittävän hyvä parisuhde tai riittävän hyvä sinkkuelämä, riittävän hyvä koulutus tai työpaikka, hän tekee riittävästi töitä ja pitää itsestään riittävän hyvää huolta.

Tyytyminen ”riittävän hyvään” voi tukea ihmisen itsetuntoa. Hän on riittävä omana itsenään, ja muut ovat riittäviä hänelle virheineen päivineen. Oman rajallisuuden tunnistaminen vähentää tarvetta verrata itseä toisiin ihmisiin ja kokea huonommuuden tunteita. Tyytyminen voi lisätä onnellisuutta.

Elämä on tasapainottelua unelmien seuraamisen ja tyytymisen välillä: miten voi kuunnella omia tunteitaan ja huolehtia itsestään? Ja miten voi kohdata sitä, että elämä on tässä ja nyt – riittävän hyvää elettäväksi?

Lähteet:

Lemma, A. (2016) Introduction to the Practice of Psychoanalytic Psychotherapy. Wiley Blackwell.

 

Psykoterapiakoulutus on harvojen etuoikeus

Psykoterapia on keskustelumuotoista hoitotyötä yksilöiden sekä parien ja perheiden kanssa. Kunnilla on lakisääteinen velvollisuus tarjota asukkailleen tarvittavat psykoterapiapalvelut. Kansaneläkelaitoksen tukemat kuntoutuspsykoterapiat täydentävät kunnallisia palveluita. Myös esimerkiksi seurakunnat tarjoavat lyhytkestoista psykoterapiaa.

Psykoterapian tavoitteena on muun muassa ihmisen toimintakyvyn ylläpitäminen ja inhimillisen kärsimyksen vähentäminen, mutta sillä on myös merkittävä yhteiskunnallinen tehtävä. Mielenterveysongelmat ovat Suomessa yleisin syy jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle. Vuodesta 2006 vuoteen 2014 mielenterveyskuntoutujien määrä lähes kaksinkertaistui (Kela). Vanhempien mielenterveysongelmat vaikuttavat myös lasten hyvinvointiin ja kehitykseen.

Psykoterapia on vaikuttavaa auttamistyötä. Esimerkiksi Kelan kuntoutuspsykoterapiaa saaneista noin 75 % on opiskelu- tai työkykyisiä psykoterapian päättyessä.

Suuresta tarpeesta huolimatta psykoterapiakoulutukseen hakeutuvat kohtaavat merkittäviä taloudellisia haasteita. Psykoterapiakoulutus on muuttunut yhä enemmän omakustanteiseksi, ja koulutuksen kulut ovat lisääntyneet huomattavasti. Psykoterapiakoulutus kestää yleensä noin 3-4 vuotta, ja siihen kuuluu seminaareja, potilastyötä, työnohjausta sekä koulutettavan oma psykoterapia. Yliopisto veloittaa lisäksi lukukausimaksuja. Psykoterapiakoulutuksen kokonaiskustannukset voivat olla jopa yli 60 000 euroa.

Vanhemmat kollegat kertovat, että aikaisemmin esimerkiksi kunnallinen työnantaja saattoi maksaa suuren osan koulutuskuluista. Nykyisin on mahdollista saada palkallisia koulutuspäiviä, jotka harvoin kuitenkaan riittävät kattamaan arkipäivinä järjestettävät seminaarit.

Verottaja on omalta osaltaan lisännyt psykoterapiakoulutuksen kuluja. Vuonna 2014 korkein hallinto-oikeus päätti, että psykoterapiakoulutuksen kulut ovat verovähennyskelvottomia. Tätä perusteltiin sillä, että koulutus johtaa uuteen ammattinimikkeeseen. Psykologiliitto on todennut, että päätös on aiheuttanut merkittäviä ongelmia koulutettaville. Uudesta ammattinimikkeestä huolimatta psykoterapiakoulutus on usein täydennyskoulutusta. Esimerkiksi monissa psykologin toimissa edellytetään psykoterapeutin pätevyyttä.

Verottajan uusimman päätöksen mukaan (2015) yliopiston alihankkijoiden toteuttama psykoterapiakoulutus muuttuu arvonlisäverolliseksi. Käytännössä moni psykoterapiakoulutus toteutuu yhteistyössä yliopiston ja erilaisten koulutusyhteisöjen kanssa. Näissä koulutuksissa verouudistus merkitsee 24 % korotuksia koulutuksen seminaarimaksuihin. Tämä lisäys voi nostaa esimerkiksi nelivuotisen koulutuksen hintaa noin 4000 eurolla. Verottajan korotuspäätökset ovat kohtuuttomia psykoterapiakoulutettaville. Yliopiston lukukausimaksut sekä potilastyön työnohjaus ovat edelleen arvonlisäverottomia.

Mielenterveysongelmista kuntoutuminen on vakava asia niin yksilötasolla kuin kansantaloudellisestikin. Psykoterapiakoulutettavan varallisuus ei voi olla tärkein kriteeri koulutukseen hakeutumisessa. Jo nyt on nähtävissä, että psykoterapiakoulutuksiin ei aina löydy riittävästi osallistujia: mielenkiinto psykoterapiatyöhön ei riitä, kun rahat loppuvat. Terveydenhuollon ammattinimikkeeseen johtavien koulutusten tulisi olla tasapuolisesti maksuttomia.

Lähteet:

vero.fi

Kela

Kuva: generateonlinewealth-sivusto

Mitä on tunnefobia?

Tunteet ohjaavat ihmisen käyttäytymistä niin hyvässä kuin pahassa. Tunteet auttavat sopeutumaan muutoksiin ja suojelemaan omaa itseä. Tunne kertoo, ”missä mennään”.

Monien psyykkisten pulmien taustalla voi toisaalta olla vaikeus kokea jotain tunnetta. Psykologi McCullough kollegoineen kutsuu tätä vaikeutta tunnefobiaksi eli tunteen pelkäämiseksi.

Pohditaan ensin muunlaisia pelkoja: ihminen, joka pelkää korkeita paikkoja, voi vältellä lentokoneella matkustamista. Hän saattaa jättää ottamatta vastaan työtarjouksen, jos työpiste sijaitsee korkealla kerrostalossa. Bakteereja pelkäävä ei useinkaan halua hakeutua sairaanhoitajaksi. Hän saattaa avata ovenkahvat hihalla ja vältellä ihmisten kättelyä. Tunnefobia toimii samalla periaatteella. Ihminen välttää tietyn tunteen kokemista. Välttelyä voi tapahtua monella tavalla.

Tunnefobia syntyy, kun alkuperäiseen tunteeseen liittyy jokin sisäinen este. Esimerkiksi surun, innostuksen tai vihan kokemukseen liittyviä esteitä voivat olla häpeä, syyllisyys tai ahdistus. Ihmisellä voi olla vaikkapa tarve kertoa palaverissa innostavasta ideasta, mutta samalla hetkellä kun hän avaa suunsa, hän kokeekin voimakasta häpeää.  Häpeä aiheuttaa sisäisen ristiriidan. Toinen esimerkki: ihminen voi tunnistaa, että hänen on vaikea kohdata omia seksuaalisia tunteitaan, koska niihin liittyy voimakas ahdistus. Tällöin tunnefobia, sisäinen ristiriita, on tiedostettu ja sitä voi tutkia omassa mielessä.

Tunnefobia voi olla myös tiedostamaton. Tällöin ihminen suojautuu sisäiseltä ristiriidalta ymmärtämättä, mistä pohjimmiltaan on kysymys. Suojautumiskeinoja voi olla monia. Joku voi saada päänsäryn aina, kun häntä loukataan. Hänelle ei tule mieleenkään, että nyt voisi suututtaa tai että jokin estää suuttumusta. Toinen ajattelee, ettei hän halua vaikuttaa ihastuksensa silmissä liian innokkaalta, eikä viestitä tälle viikkoon. Kolmas sanoo kumppanin lähdettyä, että ”en oikeasti edes rakastanut häntä”. Itselle ahdistavilta tunteilta suojautuminen on inhimillistä.

Jonkin tunteen pelkääminen ei johda kaikkien tunteiden välttämiseen. Ensisijainen tunne voi korvautua jollakin toisella tunteella: esimerkiksi jos joku pelkää surun tunnetta, hän voi surun sijaan kokea vaikkapa vihaa. Henkilön ihmissuhteet saattavat kärsiä yllättävistä vihanpuuskista, ja oma surutyö jää tekemättä. Tunne ohjaa käyttäytymistä silloin haitalliseen suuntaan hyvinvoinnin kannalta.

Tunnefobian taustalla on yleensä traumaattisia elämäntapahtumia tai kokemuksia menneistä ihmissuhteista. Vanhemmat ja muut hoitajat, laajemmin koko yhteiskunta, voivat viestiä, että jotkut tunteet ovat sallitumpia kuin toiset. Lasta on voitu kieltää esimerkiksi itkemästä, suuttumasta tai vaikka koskettelemasta itseään. Tunteisiin liittyvät ihanteet ovat syvällä yhteiskunnassa, ja toisaalta jokaisella perheellä on oma tunnekulttuurinsa.

Tunnefobian ennaltaehkäisyyn auttaa se, että lapsen hoitajat pohtivat, mitkä tunteet ovat vaikeita heille itselleen. Kun vanhempi on sujut omien tunteidensa kanssa, hänen on helpompi ottaa vastaan lapsen tunteita. Lasta auttaa jo se, jos aikuinen nimeää hänen tunteensa. ”Taidat olla kiukkuinen.” ”Nyt sinun on ikävä äitiä, mutta pian äiti tulee.”

Miten sinun lapsuuden perheessäsi on suhtauduttu tunteisiin?  Voit pohtia seuraavia tunteita: viha, suru, pelko, ilo, innostus, hellyys, ylpeys, seksuaalinen halu. Minkä tunteen käsittelyyn olet saanut hyvät eväät kotoa? Onko jokin tunne ollut väärin tai häpeällinen? Jos jokin näistä tunteista tuntuu sinusta häpeälliseltä tai kielletyltä, miten olet suojautunut kokemasta tätä tunnetta? Tunnetko sen sijaan jotain muuta tunnetta, onko mielessäsi jokin tietty ajatus vai pyritkö ratkaisemaan tilanteen muulla tavoin? Oletko saanut läheisiltäsi palautetta tavastasi reagoida esimerkiksi iloisiin, surullisiin tai ärsyttäviin tilanteisiin?

Lähteet:

http://www.affectphobiatherapy.com/

McCullough, L., Kuhn, N., Andrews, S., Kaplan, A., Wolf, J. & Hurley, C. L. (2003) Treating Affect Phobia: A Manual for Short-Term Dynamic Psychotherapy. The Guilford Press.

Kuva: Hermosolut: Sebastian Kaulitzki/Shutterstock. Kasvot: Lassedesignen/Shutterstock. Kuvitus: Dan Bishop/Discover

Mikä on säästöjen hintalappu?

shutterstock_286384004

 

 

 

 

 

 

 

Aamulehti uutisoi, että valtio aikoo säästää satoja miljoonia euroja lasten, nuorten ja aikuisten mielenterveyshoidoista.

Samaan aikaan suuri osa suomalaisista jää nytkin vaille tarvitsemaansa mielenterveyshoitoa. Valtioneuvoston selvityksen mukaan mielenterveyshoitoa saa vain puolet hoitoa tarvitsevista.

Vakavasti masentuneista nuorista vain alle puolet saa psykiatrista hoitoa. Suomalaisnuoret ovat maailman itsetuhoisimpia. Itsemurha on suomalaisten nuorten toiseksi yleisin kuolinsyy. Pelkästään masennuksen takia jää eläkkeelle 8 suomalaista päivässä. Viime vuosina nimenomaan nuorten eläkkeelle jäävien määrä on kasvanut.

Masennuksen hoitoennuste on erittäin hyvä, jos asianmukaiseen hoitoon vain pääsisi.

Mielenterveyden häiriöt ovat yleisin sairastavuuden ja vajaakuntoisuuden syy koko maailmassa. Maailman terveysjärjestö WHO ennustaa, että yksinomaan masennus on suurimman sairaustaakan aiheuttaja maapallolla vuonna 2030. Suomessa mielenterveyden häiriöt ovat yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen.

Hoidoista säästäminen lisää kuolleisuutta, sairastavuutta ja inhimillistä kärsimystä. Säästöt tekevät vakavimman kansanterveydellisen uhkamme torjumisesta erityisen vaikeaa. On epäjohdonmukaista, että samalla pyritään pidentämään työuria.

Psykoterapian saatavuus työikäisille parantui merkittävästi vuonna 2011, kun kuntoutuspsykoterapian tarjoamisesta tuli Kelan lakisääteinen velvollisuus. Samanaikaisesti aikuisten työkyvyttömyyseläkkeet mielenterveyssyistä ovat vähentyneet kolmanneksella. Viime vuosina myös Suomen kansainvälisesti korkea itsemurhakuolleisuus on kääntynyt selvään laskuun. Näitä saavutettuja voittoja työikäisten mielenterveydessä ei Sote-uudistuksella saa vesittää. Sote-uudistuksessa aikuisten mielenterveyshoidon toimivimman osan eli Kelan kuntoutuspsykoterapioiden tulevaisuus on vaakalaudalla. On tärkeää, ettei julkisten palveluiden hyvin toimivia osia Soten myötä romuteta. Mielenterveyshoidon saatavuutta tulee parantaa myös lapsille ja nuorille.

Mielenterveysongelmien taloudelliset kustannukset yhteiskunnalle eivät pääosin synny hoidosta, vaan hoitamatta jättämisestä. Psykoterapia ei ole halpaa, mutta se on kustannustehokas hoitomuoto, kun laskelmiin otetaan mukaan hoitamatta jättämisen kulut.

Yhden työmarkkinoilta syrjäytyneen nuoren kustannukset yhteiskunnalle työuran aikana nousevat 1,4 miljoonaan euroon. Vuositasolla syrjäytymisen kustannukset ovat vähintään 30 000€.  Kertaviikkoisen psykoterapian vuosikustannukset ovat noin 4000€. Riippumattomien laskelmien mukaan esimerkiksi rötöstelyyn ajautuneen nuoren perheterapeuttiseen hoitoon panostettu euro tulee veronmaksajille 9-kertaisena takaisin.

Hoito on sijoitus tulevaisuuteen, jota meillä ei ole varaa jättää tekemättä.
Inhimillinen kärsimys on rahassa mittaamatonta.

Muutos

shutterstock_202507969Elämä aina yllättää. Kaikki ei menekään kuten olin käsikirjoituksessani suunnitellut. Enkö voikaan hallita ja suunnitella kaikkea, enkö voikaan aina etukäteen varautua elämän mukanaan tuomiin yllätyksiin?

Muutos ja elämän mukanaan tuoma yllätys voi olla positiviinen tai negatiivinen lähtökohdaltaan. Ja muutos tuo hyvää, sanotaan. Mutta osaanko, uskallanko luottaa muutokseen? Muutos nimittäin tekee aina kipeää. Jollain tavalla. Ei ole helppoa hypätä uuteen ja tuntemattomaan, vaikka tiedossa olisikin jotain hyvää ja itseä kiinnostavaa. Entä silloin, kun yllättävä muutos on negatiivinen asia sinulle itsellesi? Hämmentävä tai jopa pelottava? Kuinka voit millään tapaa tällöin suuntautua muutokseen tai hyväksyä sitä osaksi elämääsi?

Mielemme terveydelle on tärkeää, että voimme joskus laajentaa näkökulmiamme edes hitusen, out of the box. Elämässä kaikki asiat eivät aina ole päivänselviä, oikeita tai vääriä, mustia tai valkoisia. Tällaisiakin asioita toki on, ja se on hyvä. Tiedetään milloin on hyvä käydä nukkumaan, että jaksetaan toimia työelämässä ja leikkiä päiväkodissa. Tiedetään mitä on järkevää syödä, tai miten pukeutua pakkasella, jotta emme palellu. Mutta ihmisyys jättää myös tilaa suurelle määrälle harmaita alueita. Kysymyksiä siitä, milloin on hyvä kuunnella järkeään ja milloin sydäntään. Kysymyksiä siitä, milloin on tärkeä vaan asettua olemaan ja milloin toimimaan. Kysymyksiä siitä, millainen on minuuteni juuri nyt ja millainen se oli mahdollisesti eilen tai vuosi sitten.

Uskallanko siis hyväksyä myös muutoksen elämässäni? Harmauden sävyt, ilon ja surun rajapinnat ja elämän kurjatkin asiat osaksi elämää ja ihmisyyttä siten, että tätä kautta kenties elämän valopilkut saavat vielä enemmän tilaa loistaa? Sillä elämä on. Ainaista muutosta.

Mikä auttaa, kun mieli horjuu?

shutterstock_394450465Sairaalan käytävillä on hiljaista. Kaikki potilaat viettävät aikansa omissa huoneissaan. Seinälle on nostettu viikkokalenteri. Siinä on vain muutama merkintä, kerran viikossa kävelyä luonnossa ja kerran ahdistuksen säätelyä ryhmässä. Muuten aika kuluu yksin. Yhdesti päivässä sairaanhoitaja käy katsomassa ovelta, että kuinka siellä voidaan. Lääkkeet jaetaan aamulla ja myöhään illalla kellon tarkkuudella. Hoitokeskustelut lääkärin ja henkilökunnan kanssa ovat lähinnä lääkityksen miettimistä. Jos ahdistus lisääntyy, annosta nostetaan. Keskusteluja psykologin kanssa on kerran viikossa.

Tämä on yhden ihmisen melko tuore kokemus suomalaisesta psykiatrian avo-osastosta. Se tuntuu surulliselta ja hyvin yksinäiseltä. Ihminen joka kokee menettävänsä tunteidensa hallinnan, oman itsensä, on hyvin peloissaan. Hän pelkää, että ei enää saa itseään takaisin sellaisena kuin oli ja hän pelkää, että näistä syistä hän menettää myös ihmisarvonsa. Kammottavinta ihmiselle on olla outo, erilainen ja tulla siksi hylätyksi marginaaliin.

Siksi juuri tässä hetkessä ihminen tarvitsee toista ihmistä. Hän tarvitsee toista ihmistä kokeakseen, että häntä ei ole hylätty. Kaikessa kummallisuudessaan hänen oireillaan on joku mieli, jota toinen ihminen voi ymmärtää, tai ainakin yrittää. Keskittyminen lääkitykseen, vähäinen kontakti ja kliininen suhtautuminen potilaaseen saavat potilaan varmasti kokemaan, että hän on ”hullu”.

Nykyään tiedetään, että paras keino tunteiden säätelyyn on toinen ihminen. Hyväksyvä, lämmin ja ymmärtävä suhtautuminen toisen kipuun helpottaa oloa. Tiedämme kaikki tämän jo lapsuudesta. Pieni lapsi, joka on pois tolaltaan, tarvitsee vanhemman joka ymmärtää lapsen kokemusta. Vanhempi myötäelää ja vakuuttaa, että kipu ei kestä ikuisesti. Aikuiset eivät ole sen kummempia. Myös aikuinen tarvitsee toisen ihmisen, joka uskoo siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi. Nykyisessä helvetissä ei olla ikuisesti.

Toinen ihminen on myös siksi tärkeä, että keskustelemalla sairastunut ottaa haltuun tunteitaan ja hänelle tapahtuneita asioita. Jokainen kriisissä ollut ihminen tietää, että tuossa hetkessä puhuu vaikka postinkantajalle. Tarve ymmärtää ja käsittää mitä tapahtuu, on valtava. Keskustelemalla tapahtuu tunteiden nimeämistä ja asioiden, sisällä vellovien ristiriitojen haltuun ottamista.

Ihminen hakee toiselta lajitoveriltaan myös ymmärrystä siitä, että onko hänen käsityksensä maailmasta oikeanlainen. Stressaavissa tilanteissa raja ulkoisen ja sisäisen välillä voi hämärtyä. Näin käy joskus meille kaikille. Kysymys on lähinnä vain siitä, kuinka suuressa mittakaavassa. Toinen meistä reagoi stressiin niin, että omia piirteitä tai uskomuksia heijastetaan tavallista enemmän toisiin. Toinen taas niin, että ei enää erota omia ajatuksia ulkopuolisista äänistä. Silloin, kun omiin arvioihin ei voi luottaa, tarvitaan toista ihmistä avuksi. Tuo toinen voi kertoa, että missä kohtaa mieli tekee tepposet.

Viimeisenä, mutta ei vähimpänä kanssaihmisen selitys siitä, miksi mieli toimii niin kuin toimii, tuo helpotusta. Mieli, psyyke, on meille kaikille ihmisille yhteinen. Kaikki me joudumme painimaan sen toimintaperiaatteiden mukaan. Se, että systeemi joskus pettää meidät, ei tee meistä yhtään sen huonompia kuin muista.

Kun mielenterveys horjuu, ihminen tarvitsee toista ihmistä tai ihmisiä. Kysymys kuuluukin, että miten voisimme ujuttaa nykyiseen sairaalakulttuuriin lisää dialogia. Tiedämme jo mikä auttaa, nyt pitäisi vain uskaltaa alkaa ihmiseksi.

********************

Tänään vietetään Maailman mielenterveyspäivää

 

Tyttö, joka seisoi sillankaiteella

Oikeastaan oli aika absurdia, että hän heräsi henkiin puhuessaan kuolemasta. Istuimme mustatukkaisen tytön kanssa kahden päivystyspoliklinikan vastaanottohuoneessa. Kello kävi yökolmea ja ikkunan sälekaihtimet raidoittivat tytön kasvoille osuvan pihavalon.

Kahta tuntia aikaisemmin hän oli seissyt rautatiesillan kaiteella ja odottanut junaa. Hänen onnensa oli ohi kulkenut mies, mutta myös se, että yöjunat kulkivat radalla harvakseltaan.

Oli selvää, että tytön paikka oli sairaalaosastolla. Istuimme nyt, tyttö ja minä – päivystävä lääkäri – hämärässä vastaanottohuoneessa ja odotimme nuoriso-osaston hoitajaa. Odotimme myös tytön äitiä, joka monen puhelun jälkeen oli herätetty syvästä unesta kotoa.

Tyttö heräsi henkiin puhuessaan kuolemasta. Ilmeettömiin silmiin nousi ensimmäisen kerran pilkahdus ja katse nousi muovimatosta. Kun kaikki viralliset kysymykset oli kysytty, oli minun ollut vielä pakko kysyä kuolemasta. Mitä hän ajatteli, että olisi tapahtunut, jos yöjuna olisi tullut?

”Kaikki olisivat kokoontuneet ja muistelleet, miten ihana olin ollut. Kaikki itkis ja olis tosi haikeina. Kuuntelis mun lempimusaa ja kattelis mun kuvia.”

”Mistä sinä sen tietäisit?”

Tyttö hätkähtää ja putoaa takaisin huoneeseen. Ensimmäisen kerran hän katsoo silmiin.

”Mistä sinä tietäisit, mitä ne tekis? Sähän olisit kuollut.”

Elämänhalua ei voi toiselle antaa. Ei toista saa uskomaan onnen löytyvän elämän pienistä yksityiskohdista. Sileäpintaisesta tammenterhosta, kirkkaasta syysvalosta puiden latvassa, riitteestä lammen pinnassa. Olisin halunnut kertoa hänelle, miten ihmeellisen kauniinväriset silmät hänellä oli, kuin vihreät marmorikuulat kellumassa Santorinin saaren rantamainigeissa.

”Minusta sinä olet tosi ihana. Sinulla on oikeus olla onnellinen ja nauttia elämästä” sain sanotuksi.

Hoitaja tuli ja tyttö siirtyi osastolle. Kuulin hänestä muita reittejä vielä pitkään sen jälkeenkin. Kahden kuukauden kuluttua hän kotiutui osastolta. Kahden vuoden kuluttua hän pääsi peruskoulusta. Siitä vuoden kuluttua hän aloitti lähihoitajaopinnot.

Pari viikkoa sitten huomasin bussissa tutut silmät, kuin kaksi vihreää kuulaa Santorinin rantakuohuissa. Hän ei huomannut minua vaan istui naputtelemaan kännykkäänsä. Minä katsoin bussin ikkunasta syysvalon kirkastamia puiden latvoja ja hymyilin.

Tänään 10.9. vietetään kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää.

Mites kotona menee?

herkku

Oho, tuleepas tällä kännykkäkameralla epätarkkoja kuvia. Joka tapauksessa: Kävin eilen työmatkalla ostamassa herkun sen kunniaksi, että oli viimeinen työpäivä ennen lomaa.

Käyn samassa leipomossa usein. Ostan nimittäin herkun joka perjantaiaamu, vaikken oliskaan lähdössä lomalle. Ja joskus myös silloin, kun oon tosi väsynyt tai tosi maassa. Ostan aina tän saman herkun ja juttelen aina pikkuisen myyjän kanssa.

Eilen myyjä kysyi: ”No mites kotona menee? Onko jo helpompaa?”

????

Tämä on huolestuttavaa, sillä en muista puhuneeni mitään yksityiselämästäni. Pikkuiset juttelumme ovat käsitelleet säätä, auringonvalon määrää – tai yleensä sen puutetta – ja leipomon tarjouksia.

Vaihtoehtoja on kaksi:

  1. Myyjä sekoitti minut toiseen asiakkaaseen (jolla on selvästi kiinnostavammat jutut).
  2. Olen seonnut ja sivupersoonani tekee ekskursioita lähiympäristöön.

Miten voi unohtaa tyypin, joka käy aina samana viikonpäivänä ja ostaa aina saman tuotteen ja jolla on aina samat jutut? Eli mun täytyy olla seonnut.

Ei vaan, kyllä sen täytyi olla väärinkäsitys. Mutta tapaus sai mut taas miettimään, miten iso asia lapsettomuus on. Siitä voisi seota