Pitäisikö mun jäädä vai lähteä?

Jo pitkään parisuhdekeskuksen yksi luetuimpia tekstejä on ollut eron tunnusmerkit. Myös nettivastaanotoilla ja asiakkaiden kysymyksissä nousevat usein esiin samat teemat: Mistä tietää, että on aika erota? Onko vielä mahdollista palauttaa läheisyys parisuhteeseen? Mistä tunnistaa, ettei ole enää toivoa? Usein asiakkaat myös kysyvät suoraan työntekijältä, mitä heidän pitäisi tehdä. Toisinaan tämä ihmetyttää: Miksi ihminen pyytää täysin vierasta henkilöä tekemään näin isoja ratkaisun heidän puolestaan? Mistä tässä on kysymys?

On todella pelottavaa, kun kiintymys toiseen ihmiseen alkaa rakoilla. Sisäinen ristiriita on kalvava. Toinen puoli itsestä haluaisi haistattaa ja lähteä ja toinen tunnistaa oman tarvitsevuuden ja läheisyyden kaipuun. Vielä joitakin vuosia sitten olisi saatettu ajatella, että ristiriidan kourissa painiva kysymyksen esittäjä on läheisriippuvainen. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että ihmiselle on luontaista luoda jatkuva, kiintymyksellinen ja turvaa tuova side toiseen ihmiseen. Oma puoliso on turvasatama, joka luo tukikohdan muuten epävarmassa maailmassa. Kun kotisatama ei tunnu enää läheiseltä ja sen jatkuvuus on uhattuna, on ihminen hyvin ymmärrettävästi turvaton.

Harva asia on ihmiselle stressaavampaa kuin muutos, jossa vuosia jatkunut tuttu elämä on uhattuna. Voimakas stressi taas nostaa ihmisessä pintaan tarpeen turvaan ja toiseen säätelevään ihmiseen. Eroprosessissa olemme siis suurien vaikeiden tunteiden ja ahdistuksen kourissa ilman aiempaa tuttua turvasatamaamme. Onko siis ihme, että ihminen tässä kohtaa kysyy vieraalta ammattilaiselta, mitä pitäisi tehdä? Ei minusta.

Pitkäaikainen stressi vaikuttaa myös kykyyn ajatella. Saatamme kadottaa kyvyn pohtia useita asioita samanaikaisesti. Yhdessä hetkessä mieleen tulvii kaikki se hyvä, mitä suhteessa on ollut. Seuraavassa hetkessä taas nousee pintaan kaikki suhteen aiheuttama kipu. Eroa pohtiessa onkin tavallista, että jonain päivänä on ihan varma siitä, että lähtee. Seuraavana päivänä tuo varmuus onkin jo menetetty ja ahdistus palaa. Ristiriidan kannatteleminen on raskasta työtä. Se on kiduttavaa energiaa syövää heilahtelua puolelta toiselle.

MacDonald ja kumppanit (2017) tutkivat yli 200 seurustelevaa ja naimisissa olevaa ihmistä, jotka harkitsivat eroa. Yksi tutkimuksen tavoite oli katsoa kiintymyssuhteen merkitystä erotilanteessa. Tutkimuksessa nousi esiin, että ahdistuneesti kiintyneet kokivat eropohdinnassaan suurempaa ristiriitaisuutta. Heidän mielessään vaihteli tavallista voimakkaammin syyt sekä jäämiseen että lähtemiseen. Välttelevästi kiintyneiden eropohdintaa taas kuvasi muita suurempi välinpitämättömyys. He pyörittelivät mielessään tavallista vähemmän syitä eroon tai suhteeseen jäämiseen. Ahdistuneita oli aineistossa selvästi enemmän (50 %) kuin vältteleviä, joita oli 30 %. Tämän tutkimuksen pohjalta näyttää siltä, että voimakas ristiriita on hyvin tavallista eropohdinnoissa. Ahdistuneet voisivat eropohdinnassa hyötyä siitä, että yrittäisivät hillitä yliajattelua ja säädellä ahdistustaan tehokkaammin. Vältteleville taas voisi olla hyödyksi yrittää tutkia enemmän omia tuntemuksia ja syitä ihmissuhteessa jatkamiseen.

Eropäätös ei tapahdu yleensä minkään yksittäisen oivalluksen kautta. Monesti ihmiset etsivät järkiperäistä ratkaisua erokysymykseen. Moni on varmaan kuullut jonkun läheisen toteavan, että tässä ei ole mitään järkeä, kannattaisi varmaan lähteä. Aikaa kuluu, mutta mitään ei tapahdu. Myös ammattilaiselta kaivataan usein jotain ohjeita, kuinka tulisi toimia. Pettymys voi olla suuri, kun vastaanotolta lähtiessä ei ole saanut mitään selkeää ratkaisua.

Aika monesti jossain kohtaa eropohdintoja kipu käy liian suureksi ja ihmisen on pakko tehdä ratkaisu. Kun mieli ei pysty tekemään päätöstä, keho voi näyttää, että aika on kypsä. Joskus taas ratkaisuun voi avittaa suhteeseen liittyvä pettymys, joka katkaisee kamelin selän. Suuttumus voi tuoda sen verran energiaa, että ratkaisun pystyy tekemään.

Ero rakkaussuhteesta on prosessi. Se on prosessi, joka alkaa pikkuhiljaa ja kestää aikansa. Tässä prosessissa omasta kumppanista irrottaudutaan kiintymyksen kohteena, turvan ja lohdun antajana. Eroa pohtivan Ihmisen ei tulisikaan kysyä itseltään, pitäisikö minun erota, vaan ennemminkin, missä kohtaa olen omassa prosessissani. Kysymystä aseteltaessa on myös hyvä olla itselle myötätuntoinen eikä manata itseä siitä, että ei ole saanut ratkaisua tehtyä. Tällainen työ ottaa aikansa, niin se vain on.

Joel, S., MacDonald, G., ja Page-Gould, E (2017). Wanting to stay and wanting to go: Unpacking the content and structure of relationship stay/leave decision processes. Social psychological and Personality science, s.1-14.

 

Kulkevatko hyvinvointi ja menestys käsi kädessä?

Champions team, Getty Images

Uskonnon tunnilla puhuttiin menestysteologiasta. Kyseessä on suuntaus, jossa uskotaan ”hyvän kristityn” menestyvän myös muuten elämässään: hänellä on rahaa ja terveyttä, on kalliita vaatteita ja hienot puitteet muutenkin. Toisinaan tuntuu, että yhteiskunnassa on myös ”menestyspsykologiaa”. Onnistumiset työelämässä ja jatkuva eteneminen voidaan nähdä osoituksena siitä, että ihminen voi psyykkisesti hyvin. Ihanteena on aikaansaava, taloudellisesti ja sosiaalisesti menestynyt henkilö, joka ei uuvu edes ruuhkavuosina.

Usein tämä voi pitää myös paikkansa: hyvinvointi ja menestyminen työelämässä voivat kulkea käsi kädessä. Oman tahdon kehittyminen lapsena edesauttaa ihmistä tunnistamaan, mitä hän itse haluaa, ja pyrkimään kohti omia tavoitteitaan. Vanhempien kannustus ja tuki auttavat uskomaan itseen. Hyvä mielenterveys pitää laaja-alaisesti yllä toimintakykyä ja jaksamista arjessa. Kun on hyvä olla, on helpompi suunnitella elämää ja tuntea, että on ”oman elämänsä herra”. Positiivinen, sitkeä asenne elämässä voi jo itsessään auttaa ihmissuhteissa ja työelämässä: ”Mä kyllä näytän niille.”

Menestyminen opinnoissa tai työssä tukee toisaalta mielenterveyttä. On tärkeää voida tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön ja päästä hyödyntämään omia vahvuuksia ja osaamista. Työn lisäämä taloudellinen turva myös vähentää stressiä päivästä toiseen selviämisessä.

Menestyminen voi kuitenkin kertoa myös huonovointisuudesta. Tunteita voi tukahduttaa kiristämällä tahtia elämässä. Ahdistus pysyy poissa, kun suorittaa. Joskus tiukka aikataulu voi kertoa jopa pakonomaisesta ajattelusta, jossa paha olo pidetään poissa vaikka oman terveyden kustannuksella.

Elämässä tulee vastaan tilanteita, joita ei voi itse valita. Kukaan ei voi valita esimerkiksi lapsuuden perhettään. Jos joutuu kotona koko ajan pelkäämään tai huolehtimaan, voi olla, ettei aivoissa ole tilaa uuden opettelulle. Työttömyys ahdistaa monen ihmisen ja perheiden elämää. Samoin myös liian kovat vaatimukset työelämässä ja pelko työn menettämisestä koettelevat hyvinvointia. Kuka tahansa voi kohdata jossain elämän vaiheessa yllättävän kriisin, joka horjuttaa hyvinvointia.

Vaikeassa elämäntilanteessa ”menestystä” mitataankin erilaisin mittarein: kuka osaa turvautua muihin ihmisiin? Kuka pystyy puhumaan tunteistaan ilman, että alkaa säädellä niitä jollain toimimattomalla konstilla, esimerkiksi päihteillä? Kuka osaa surra? Kuka osaa näyttää myös heikkoutensa? Kuka pystyy ajattelemaan asioita ilman, että hätääntyy ja alkaa vältellä omia ajatuksiaan? Kuka selviää menetyksistä menettämättä itseään?

Kärsimyksessä ei ole mitään romantisoivaa, mutta jokaisen elämään kuuluu omat haasteensa ja surunsa.

Elämässä tarvitaan sekä kykyä tavoitella unelmia ja ahkeroida niiden eteen, että kykyä pysähtyä kuuntelemaan itseään esimerkiksi epäonnistumisten ja vaikeuksien keskellä. Surua tai kärsimystä ei voi aikatauluttaa. Hyvinvointi ja sitä myötä menestys on myös sitä, että ihminen antaa tunteiden tulla ja pystyy kohtaamaan tunteitaan läheisten ihmisten tai ammattilaisen tukemana.

Mitä on tunnefobia?

Tunteet ohjaavat ihmisen käyttäytymistä niin hyvässä kuin pahassa. Tunteet auttavat sopeutumaan muutoksiin ja suojelemaan omaa itseä. Tunne kertoo, ”missä mennään”.

Monien psyykkisten pulmien taustalla voi toisaalta olla vaikeus kokea jotain tunnetta. Psykologi McCullough kollegoineen kutsuu tätä vaikeutta tunnefobiaksi eli tunteen pelkäämiseksi.

Pohditaan ensin muunlaisia pelkoja: ihminen, joka pelkää korkeita paikkoja, voi vältellä lentokoneella matkustamista. Hän saattaa jättää ottamatta vastaan työtarjouksen, jos työpiste sijaitsee korkealla kerrostalossa. Bakteereja pelkäävä ei useinkaan halua hakeutua sairaanhoitajaksi. Hän saattaa avata ovenkahvat hihalla ja vältellä ihmisten kättelyä. Tunnefobia toimii samalla periaatteella. Ihminen välttää tietyn tunteen kokemista. Välttelyä voi tapahtua monella tavalla.

Tunnefobia syntyy, kun alkuperäiseen tunteeseen liittyy jokin sisäinen este. Esimerkiksi surun, innostuksen tai vihan kokemukseen liittyviä esteitä voivat olla häpeä, syyllisyys tai ahdistus. Ihmisellä voi olla vaikkapa tarve kertoa palaverissa innostavasta ideasta, mutta samalla hetkellä kun hän avaa suunsa, hän kokeekin voimakasta häpeää.  Häpeä aiheuttaa sisäisen ristiriidan. Toinen esimerkki: ihminen voi tunnistaa, että hänen on vaikea kohdata omia seksuaalisia tunteitaan, koska niihin liittyy voimakas ahdistus. Tällöin tunnefobia, sisäinen ristiriita, on tiedostettu ja sitä voi tutkia omassa mielessä.

Tunnefobia voi olla myös tiedostamaton. Tällöin ihminen suojautuu sisäiseltä ristiriidalta ymmärtämättä, mistä pohjimmiltaan on kysymys. Suojautumiskeinoja voi olla monia. Joku voi saada päänsäryn aina, kun häntä loukataan. Hänelle ei tule mieleenkään, että nyt voisi suututtaa tai että jokin estää suuttumusta. Toinen ajattelee, ettei hän halua vaikuttaa ihastuksensa silmissä liian innokkaalta, eikä viestitä tälle viikkoon. Kolmas sanoo kumppanin lähdettyä, että ”en oikeasti edes rakastanut häntä”. Itselle ahdistavilta tunteilta suojautuminen on inhimillistä.

Jonkin tunteen pelkääminen ei johda kaikkien tunteiden välttämiseen. Ensisijainen tunne voi korvautua jollakin toisella tunteella: esimerkiksi jos joku pelkää surun tunnetta, hän voi surun sijaan kokea vaikkapa vihaa. Henkilön ihmissuhteet saattavat kärsiä yllättävistä vihanpuuskista, ja oma surutyö jää tekemättä. Tunne ohjaa käyttäytymistä silloin haitalliseen suuntaan hyvinvoinnin kannalta.

Tunnefobian taustalla on yleensä traumaattisia elämäntapahtumia tai kokemuksia menneistä ihmissuhteista. Vanhemmat ja muut hoitajat, laajemmin koko yhteiskunta, voivat viestiä, että jotkut tunteet ovat sallitumpia kuin toiset. Lasta on voitu kieltää esimerkiksi itkemästä, suuttumasta tai vaikka koskettelemasta itseään. Tunteisiin liittyvät ihanteet ovat syvällä yhteiskunnassa, ja toisaalta jokaisella perheellä on oma tunnekulttuurinsa.

Tunnefobian ennaltaehkäisyyn auttaa se, että lapsen hoitajat pohtivat, mitkä tunteet ovat vaikeita heille itselleen. Kun vanhempi on sujut omien tunteidensa kanssa, hänen on helpompi ottaa vastaan lapsen tunteita. Lasta auttaa jo se, jos aikuinen nimeää hänen tunteensa. ”Taidat olla kiukkuinen.” ”Nyt sinun on ikävä äitiä, mutta pian äiti tulee.”

Miten sinun lapsuuden perheessäsi on suhtauduttu tunteisiin?  Voit pohtia seuraavia tunteita: viha, suru, pelko, ilo, innostus, hellyys, ylpeys, seksuaalinen halu. Minkä tunteen käsittelyyn olet saanut hyvät eväät kotoa? Onko jokin tunne ollut väärin tai häpeällinen? Jos jokin näistä tunteista tuntuu sinusta häpeälliseltä tai kielletyltä, miten olet suojautunut kokemasta tätä tunnetta? Tunnetko sen sijaan jotain muuta tunnetta, onko mielessäsi jokin tietty ajatus vai pyritkö ratkaisemaan tilanteen muulla tavoin? Oletko saanut läheisiltäsi palautetta tavastasi reagoida esimerkiksi iloisiin, surullisiin tai ärsyttäviin tilanteisiin?

Lähteet:

http://www.affectphobiatherapy.com/

McCullough, L., Kuhn, N., Andrews, S., Kaplan, A., Wolf, J. & Hurley, C. L. (2003) Treating Affect Phobia: A Manual for Short-Term Dynamic Psychotherapy. The Guilford Press.

Kuva: Hermosolut: Sebastian Kaulitzki/Shutterstock. Kasvot: Lassedesignen/Shutterstock. Kuvitus: Dan Bishop/Discover

Kun sinkku hylkää ystävänsä

kun-sinkku-jattaa-ystavansa-kuva-tenmania-sivustoLapsuuden kaverilla oli syntymäpäiväkutsut. Sinkkuystävä ei saapunut paikalle. Eräiden hääjuhlien aikaan sinkulle tuli yllättävä meno. Leffailloissa häntä ei ole näkynyt. Sama sinkkukaveri vaihtaa äkkiä puheenaihetta, kun ystävä kertoo olevansa raskaana. Eikö häntä kiinnosta?

Kolmikymppisten naisten ystäväpiirissä tapahtuu yllättäviä muutoksia. Yksi on löytänyt uuden kumppanin eronsa jälkeen, toinen menee naimisiin, sinkkukaveri jatkaa sinkkuelämäänsä. Tässä ei ole mitään yllättävää – mutta järkytys voi olla se, että pitkäaikaisesta, rakkaimmasta sinkkuystävästä ei kuulu enää mitään. Hän on vaihtanut kaveriporukkaa.

On ymmärrettävää, että parisuhdetta etsivä sinkku haluaa vertaistensa seuraan. Hän tuskin löytää uutta kumppania ystäviensä perhetapaamisista. Ei kukaan jaksa kuunnella hää- tai vauvajuttuja loputtomiin.

Suurin syy sinkkuystävän vetäytymiseen on kuitenkin se, että toisten perheellistyminen sattuu. Sisimmässä mylläävät kateus, viha ja ulkopuolisuuden tunne. Kipu on niin suuri, että sinkku ei pysty olemaan enää yksissäkään baby shower -juhlissa.

Vetäytyminen on ymmärrettävää. Kavereiden vauvojen keskellä sinkun mielessä pyörii: miksi minä en ole löytänyt puolisoa? Saanko ikinä lapsia? Olen erilainen, erilainen, erilainen. En kuulu tänne. Haluan vain päästä pois tästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Jossain vaiheessa ajatus voi kääntyä: enhän minä edes halua tuollaista perinteistä, tylsää elämää.

Tuskan välttäminen, vetäytyminen perheellisten ystävien elämästä, voi siis toimia ensiapuna sinkun ahdistukseen. Pitkällä tähtäimellä vetäytyminen on kuitenkin tunteiden käsittelemistä toiminnalla – täytyy lähteä pois kaikista tilanteista, jotka kolhaisevat omia kipupisteitä.

Joskus pettymyksen tunteita täytyy käsitellä ensin muualla, esimerkiksi psykoterapiassa, jotta voi kohdata ahdistusta herättäviä tilanteita silmästä silmään, kestää omat tunteensa.

Ystävyyssuhteet muuttuvat. Ystävyydeltä voi kadota sisältö, jos toinen on aina vaihtamassa vaippoja tai viettämässä koti-iltaa. Samalla on surullista, että toisilleen rakkaat ihmiset etääntyvät toisistaan. Kyse ei ole vain sinkun yksin jäämisen tunteista. Perheellistyvät voivat kokea, että sinkku on ”hylännyt” heidät. Voi olla iso pettymys huomata, että perheen perustaminen oli ystävälle liikaa. Perheellinen voi kaivata yhteyttä rakkaaseen sinkkukaveriinsa – ja kokea jäävänsä ystävyydessä ypöyksin.

Tässä yksi kertomus yksittäisen henkilön tarinasta. Tarinoitahan on niin paljon kuin on yksilöitäkin. Mikä on sinun tarinasi?

Lue myös toinen näkökulma aiheeseen:
Menetettyä parisuhdetta saa surra, mutta ystävää ei

Mitä, jos ei ole lainkaan ”joustava”

shutterstock_264056435Yhteiskunta ja työelämä odottavat nykyään ihmisiltä joustavuutta. Hyvää työntekijää kuvataan sellaiseksi, joka mukautuu uuteen ympäristöön ja pystyy suoriutumaan paineistetussakin tilanteessa. Vaikka työnkuva muuttuisi ja vaatisi uusia kykyjä, joustava ihminen kasvaa saappaisiinsa nopeasti. Hän ei ahdistu, ei koe riittämättömyyttä, ei jää sairaslomalle, eikä kuormita muita murheillaan. Stressin hän selättää päättävyydellä ja sisukkuudella.

Nämä joustavat ihmiset myös hyppäävät kuin kissat jaloilleen elämän kriisikohdissa. Elämä on kivikkoinen polku. Ihminen joutuu sen varrella kohtaamaan erilaisia menetyksiä ja luopumisia ja sureminen kuuluu osaksi sitä. Joustava ihminen osaa surra juuri oikein. Hän ei jää murheen alhoon asumaan, vaan sisukkuudella kaivaa itsensä ylös kuopasta. Hän ei näe esteitä, vaan ainoastaan mahdollisuuksia.

Kaiken joustavuutta korostavan puheen keskellä huomaan miettiväni, että mitä, jos ihminen näkeekin pelkkiä esteitä? On hienoa, että positiivinen psykologia suuntaa meitä ajattelemaan myönteisesti. Välillä tuntuu kuitenkin, että kaikki positiivisuuden ja sisukkuuden korostaminen ei anna ihmiselle lupaa romahtaa. Hyvinvointipuhe tuntuu olevan suunnattu hyvinvoiville ihmisille, jotka sitten joustavat vielä entistä paremmin. Ne, jotka eivät ole niin joustavia voivat kokea huonommuutta, kun eivät kaikista ohjeista huolimatta saa itseään tai omaa elämäänsä kasaan.

On olemassa ihmisryhmä, joka oman historiansa ja geneettisen perimänsä vuoksi, ei ole niin joustavia. Työpaikan suunnan muutos, jossa oma työpöytä vaihtuu toiseksi ja vanha tuttu työnkuva viedään, voi oikeasti suistaa ahdistukseen tai masennukseen. Organisaation uudistuksessa ei näy mahdollisuuksia, vaan ainoastaan luopumista ja turvattomuutta. Se, että tuntee kaiken keskellä omien voimien hiipuvan, voi aiheuttaa häpeää. Ihminen voi kokea olevansa vääränlainen. Kyllä tästä olisi pitänyt selvitä.

Samoin elämänkriisi, ero tai vaikka läheisen kuolema voi olla niin kova paikka, että toimintakyky menee kokonaan. Surussa ei vain piipahdeta, siellä rämmitään kumisaappaat jalassa. Ei päiviä tai viikkoja, vaan vuosia. Kriisi voi viedä psyykkiset toimintakeinot kokonaan niin, että ihminen tarvitsee sairaalahoitoa. Kaiken surun lisäksi lisäkuormaa voi aiheuttaa itsesyytökset siitä, että surusta olisi jo pitänyt päästä eteenpäin.

Joustavista ihmisistä käytetään vertauskuvaa, että he ovat kuin bambun versot hurrikaanin keskellä. Juuret ovat niin syvällä maassa, että ne vain heiluvat katkeamatta, vaikka ympärillä myrskyää. Täytyy todeta, että mielikuva on hieno. Realiteetti kuitenkin on, että jotkut murtuvat useasta kohtaa. Silloin tarvitaan erityistä hienovaraisuutta ja pehmeät kädet, joilla ehkä viedään johonkin turvallisempaan maastoon. Hoidetaan ja odotellaan, että lähtisikö vielä uudelleen kasvuun. Sopii toivoa, että mahdollisimman moni lähtisi.

Miten tästä tunteesta pääsee eroon?

elinanurminen_loka2016

Kuva: Psychotherapynewyork-sivusto

On ymmärrettävää, että ihminen haluaa päästä eroon ahdistuksesta ja pahasta olosta. Parempaa oloa ja mielihyvää voi etsiä esimerkiksi harrastamalla liikuntaa ja viettämällä aikaa läheisten kanssa. Pidempikestoista pahaa oloa, kuten masennusta ja ahdistusta, hoidetaan usein psykoterapialla. Pahaan oloon sisältyy paradoksi: se vaikea tunne, mistä haluaisi päästä eroon, voikin vaatia todellista pysähtymistä tunteen ääreen.

Meillä jokaisella on kokemus siitä, voiko toinen ihminen kestää meidän pahaa oloamme. Pienen lapsen pahalla ololla ei ole sanoja. Se tulee esiin itkuna ja huutona, esimerkiksi nälän tai mahakivun vuoksi. Samoin jokainen on vauvana kokenut, kestikö hoitava aikuinen tätä pahaa oloa, jolle ei ollut sanoja. Tiesikö aikuinen, mitä vauva kaipaa ja pystyikö hän vastaamaan vauvan tarpeeseen. Kestikö aikuinen vauvan hätääntymistä silloinkin, kun vauvan paha olo ei heti helpottanut?

Nämä muistin ulottumattomissa olevat kokemuksemme muokkaavat käsitystä siitä, miten voimme selvitä ahdistuksen kanssa: onko minun ahdistukseni siedettävissä, kestävätkö muut minun tunteeni, kestänkö ne itse – ja saanko apua, jos tarvitsen sitä? Hiljalleen vanhemman kyky ottaa vastaan lapsen ahdistusta hätääntymättä itse, sekä mahdollisuudet helpottaa vauvan pahaa oloa, muuttuvat ihmisen omaksi kyvyksi rauhoittaa itseään ja luottaa muiden ihmisten tukeen.

Joskus pahaa oloa poteva aikuinen haluaisi pikaisen ratkaisun tilanteeseensa. Löytyisikö tehokas pilleri, jolla pahan olon saisi pois ilman sen kummempaa vaivannäköä? Miten päästä eroon surusta, ikävästä tai alakulosta? Aikuinen ihminen kysyy nyt omin sanoin: Mistä tämä ahdistus johtuu? Hän haluaa helpotusta pahalle ololle ja miettii, pystyykö kukaan auttamaan häntä.

Paha olo on normaali reaktio kriisissä, ja se helpottaa yleensä ajan kanssa, kun ihminen saa riittävästi tukea. Hetkellinen paha olo voi mennä ohi esimerkiksi puhumalla läheisten kanssa ja vähentämällä työkuormitusta. Joku käsittelee asioita omassa mielessään ja saa siitä riittävästi selvyyttä elämäänsä.

Joskus paha olo ei helpota arkisin keinoin. Siitä ei pääse eroon hyvinvointioppailla. Pahan olon vältteleminen tai hukuttaminen vaikka työntekoon ei auta, kun saman olon kanssa painiskelee vuodesta toiseen.

Esimerkiksi psykodynaamisessa psykoterapiassa on tavoitteena tutkia rauhassa asiakkaan mielessä olevaa ja pyrkiä ymmärtämään asiakkaan kokemusta. Psykoterapiassa voi parhaimmillaan kokea, että joku ihminen kestää minun tunteeni eikä yritä päästä niistä eroon. Turvallisessa psykoterapiasuhteessa on mahdollisuus käydä läpi omia tunteita uudella tavalla, asettumalla kipeän ja tuskallisen ääreen. Ja huomaamalla, että tästä voi selvitä yhdessä. Aivan kuin vanhemman ja lapsen välillä, psykoterapeutin ja asiakkaan välillä oleva turvallisuuden tunne voi siirtyä asiakkaan omaan elämään psykoterapian jälkeen: pystyn rauhoittamaan itseäni ja suhtautumaan hyväksyvästi omiin kokemuksiini. Pystyn havainnoimaan ja tutkimaan tunteitani ilman, että yrittäisin päästä niistä eroon.

Lähde:

P.B.Sorensen (1997) Thoughts on the containing process from the perspective of infant/mother relations. Kirjassa S.Reid (ed): Developments in Infant Observation, 113-122. Routledge.

 

Mikä auttaa, kun mieli horjuu?

shutterstock_394450465Sairaalan käytävillä on hiljaista. Kaikki potilaat viettävät aikansa omissa huoneissaan. Seinälle on nostettu viikkokalenteri. Siinä on vain muutama merkintä, kerran viikossa kävelyä luonnossa ja kerran ahdistuksen säätelyä ryhmässä. Muuten aika kuluu yksin. Yhdesti päivässä sairaanhoitaja käy katsomassa ovelta, että kuinka siellä voidaan. Lääkkeet jaetaan aamulla ja myöhään illalla kellon tarkkuudella. Hoitokeskustelut lääkärin ja henkilökunnan kanssa ovat lähinnä lääkityksen miettimistä. Jos ahdistus lisääntyy, annosta nostetaan. Keskusteluja psykologin kanssa on kerran viikossa.

Tämä on yhden ihmisen melko tuore kokemus suomalaisesta psykiatrian avo-osastosta. Se tuntuu surulliselta ja hyvin yksinäiseltä. Ihminen joka kokee menettävänsä tunteidensa hallinnan, oman itsensä, on hyvin peloissaan. Hän pelkää, että ei enää saa itseään takaisin sellaisena kuin oli ja hän pelkää, että näistä syistä hän menettää myös ihmisarvonsa. Kammottavinta ihmiselle on olla outo, erilainen ja tulla siksi hylätyksi marginaaliin.

Siksi juuri tässä hetkessä ihminen tarvitsee toista ihmistä. Hän tarvitsee toista ihmistä kokeakseen, että häntä ei ole hylätty. Kaikessa kummallisuudessaan hänen oireillaan on joku mieli, jota toinen ihminen voi ymmärtää, tai ainakin yrittää. Keskittyminen lääkitykseen, vähäinen kontakti ja kliininen suhtautuminen potilaaseen saavat potilaan varmasti kokemaan, että hän on ”hullu”.

Nykyään tiedetään, että paras keino tunteiden säätelyyn on toinen ihminen. Hyväksyvä, lämmin ja ymmärtävä suhtautuminen toisen kipuun helpottaa oloa. Tiedämme kaikki tämän jo lapsuudesta. Pieni lapsi, joka on pois tolaltaan, tarvitsee vanhemman joka ymmärtää lapsen kokemusta. Vanhempi myötäelää ja vakuuttaa, että kipu ei kestä ikuisesti. Aikuiset eivät ole sen kummempia. Myös aikuinen tarvitsee toisen ihmisen, joka uskoo siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi. Nykyisessä helvetissä ei olla ikuisesti.

Toinen ihminen on myös siksi tärkeä, että keskustelemalla sairastunut ottaa haltuun tunteitaan ja hänelle tapahtuneita asioita. Jokainen kriisissä ollut ihminen tietää, että tuossa hetkessä puhuu vaikka postinkantajalle. Tarve ymmärtää ja käsittää mitä tapahtuu, on valtava. Keskustelemalla tapahtuu tunteiden nimeämistä ja asioiden, sisällä vellovien ristiriitojen haltuun ottamista.

Ihminen hakee toiselta lajitoveriltaan myös ymmärrystä siitä, että onko hänen käsityksensä maailmasta oikeanlainen. Stressaavissa tilanteissa raja ulkoisen ja sisäisen välillä voi hämärtyä. Näin käy joskus meille kaikille. Kysymys on lähinnä vain siitä, kuinka suuressa mittakaavassa. Toinen meistä reagoi stressiin niin, että omia piirteitä tai uskomuksia heijastetaan tavallista enemmän toisiin. Toinen taas niin, että ei enää erota omia ajatuksia ulkopuolisista äänistä. Silloin, kun omiin arvioihin ei voi luottaa, tarvitaan toista ihmistä avuksi. Tuo toinen voi kertoa, että missä kohtaa mieli tekee tepposet.

Viimeisenä, mutta ei vähimpänä kanssaihmisen selitys siitä, miksi mieli toimii niin kuin toimii, tuo helpotusta. Mieli, psyyke, on meille kaikille ihmisille yhteinen. Kaikki me joudumme painimaan sen toimintaperiaatteiden mukaan. Se, että systeemi joskus pettää meidät, ei tee meistä yhtään sen huonompia kuin muista.

Kun mielenterveys horjuu, ihminen tarvitsee toista ihmistä tai ihmisiä. Kysymys kuuluukin, että miten voisimme ujuttaa nykyiseen sairaalakulttuuriin lisää dialogia. Tiedämme jo mikä auttaa, nyt pitäisi vain uskaltaa alkaa ihmiseksi.

********************

Tänään vietetään Maailman mielenterveyspäivää

 

Sisulla mentiin!

shutterstock_83056093Pärjäävä rohkea suorittaja-sankari-vanhempi, sellainen perinteinen hyvä ihminen. Kuin taistelija. ”Elämäntilanteet olivat välillä uskomattoman vaikeita. Niin vaan selvittiin! Lapset pärjäsivät ja ovat jo isoja. Kaikki meni hyvin vaikka vastoinkäymisiä oli. Periksi ei annettu.”

Nyt istumme aikuisen lapsen kanssa vastaanotolla: yksinäisyys, ahdistus, jumi. ”Tulenko hulluksi? Kaikki vaikuttaa epätodelliselta. Pää on tyhjä ja sekaisin samaan aikaan. Ahdistus vyöryy päälle.”

Menivät vuodet kun lapsi oli pieni. Hän oppi ettei kukaan kuule tai näe hänen ahdistustaan. Eikä sitä, että jännittää, pelottaa tai että muut lapset tai opettaja kiusaa. Vuodet olivat vaikeita, vanhempi kuin sumussa. Lapsi kantoi taakkaa hennoilla harteillaan. Suoritti, pärjäsi yksin, ei oireillut. Siitä selvittiin!

Nyt hän kahdennenkymmenennen kerran vastaanotolla vaikeroi, ettei pärjää, ei jaksa, ei kestä. Asiat ovat tavallaan hyvin ja kuitenkaan ei ole yhtään voimaa jäljellä.

Trauma syntyy, kun lapsi kokee sietämättömiä tunteita, eikä pysty jakamaan, puhumaan ja purkamaan niitä. Nämä pienet tirpanat kantavat taakan, eivätkä voi raskauttaa suorittajaäitejään ja sankari-isiään. He oppivat, ettei apua ole.

Se, että pienten lasten vanhempien ja hoitajien selkänahasta otetaan vielä vähän lisää, kostautuu seuraavalle sukupolvelle. Se että päiväkodissa, kotona, koulussa kukaan ei havaitse hiljaisen pärjääjän hätää tai ei ainakaan ehdi tai jaksa pysähtyä.

Kannattaako aina vaatia itseltä ja lapselta? Terapeuteilla riittää töitä.