Hallitus tuntuu tietävän, että suomalaiset naiset tekevät liian vähän työtä ja perheissä vallitsee räikeä epätasa-arvo.  Nyt asialle pannaan piste. Äidit töihin – tai ainakin työttömiksi työnhakijoiksi. Samalla esitetään, että isät kotiin palkkatyöstä hoitovapaalle. Tuskinpa hallituskaan ihan oikeasti uskoo, että isät siirtyvät 330 euron hoitorahalla töistä kotiin varsinkin jos heillä on työpaikka. Kokemukset ulkomailta osoittavat, että isät kyllä käyttävät perhevapaitaan, jos heillä on siihen oma kiintiö, he voivat käyttää mahdollisuutta suhteellisen joustavasti ja ennen kaikkea, jos rahallinen kompensaatio on tarpeeksi korkea.

Jos siis hallitus oikeasti haluaa edistää tasa-arvoa se korottaa kotihoidon tuen esimerkiksi työttömän peruspäivärahan tasolle, joka on noin kaksinkertainen kotihoidon tukeen verrattuna. Ehkä isätkin tarttuvat tilaisuuteen.

Hallitus haluaa patistaa nimenomaan äidit töihin. Kotona lapsia kasvattava ja heistä huolehtiva naispuolinen kansalainen ei siis tee oikeaa työtä. Kunhan puuhastelee ja ehkä makailee sohvalla. Jokainen pieniä lapsia kotona hoitanut tietää miten töihin paluu tuntuu luksukselta. Ainakin saa käydä vessassa ilman, että joku hakkaa ovea ja haluaa huomiosi. Suomalaiset perheet, sekä isät että äidit, osallistuvat työelämään kiitettävästi ja eurooppalaisia veljiään ja siskojaan enemmän. Äidit pärjäävät myös pohjoismaisessa vertailussa, koska siellä naisten työssäkäynti on osa-aikaista kun se meillä on kokopäiväistä. Katsotaan tilastoja, ne osoittavat että perheettömien miesten työllisyysaste on huolestuttavan alhainen.

Kiinnostava kysymys onkin miksi vanhemmat haluavat hoitaa lasta kotona 2-3-vuotiaaksi asti.  Ehkäpä he ajattelevat lapsensa parasta. Ansiosidonnainen perhevapaa päättyy kun lapsi on 10- 11 kuukauden ikäinen. Tuon ikäinen ei vielä puhu eikä kävele. Monet kehityspsykologit ovat sitä mieltä, että lapsi ei hyödy alle kaksivuotiaana ryhmämuotoisesta kasvatuksesta vaan siitä saattaa olla jopa haittaa, jos ryhmät ovat liian suuria. Ei tarvita edes psykologin mielipidettä, kun omin silmin voi todeta päiväkotiryhmien ison koon, vaihtuvat työntekijät, ja joskus vielä epäasialliset tilat homeongelmineen.  Eikä vanhempien työpäivän pituus läheskään aina ole sovitettavissa lapsen tarpeisiin.

Miksi isät eivät käytä hoitovapaaoikeuttaan? Koska perheen talous on sen verran tiukoilla, että paremmin ansaitseva jatkaa työntekoa. Useimmiten se on isä. Asenteilla on merkitystä, mutta myös raha ratkaisee.

Subjektiivista päivähoitoa kadehditaan muualla Euroopassa ja mallistamme on viimeksi ottanut oppia Saksa. Sitä ei kannattaisi lähteä murentamaan. Voi näyttää kohtuulliselta, että subjektiivinen oikeus rajataan osa-aikaiseksi silloin kun lapsen jompikumpi vanhempi on kotona. Mutta miten sitä arvioidaan? Entä jos perheessä on mielenterveys- tai alkoholiongelma, synnytyksen jälkeinen masennus tai muu seikka, joka on riski lapsen kannalta. Kuka haluaa avautua näistä asioista varsinkaan pienellä paikkakunnalla. Lisää byrokratiaa on siis luvassa.

Kestävyysvajetta voi tarkastella lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä. Kyse on lopulta väestöpolitiikasta. Perhepolitiikalla on vaikutusta syntyvyyteen. Perheet odottavat politiikalta jatkuvuutta ei kulloisenkin hallituksen ideologista poukkoilemista.

Helena Hiila-O’Brien (Väestöliiton toimitusjohtaja 2002-14)