Joillain ihmisillä on tapana ajautua parisuhteissaan hoivaajiksi tai pelastajiksi. Tätä taipumusta on nimitetty esimerkiksi ”pelastajasyndroomaksi” tai ”valkoisen ritarin syndroomaksi”. Pelastamista voi olla monenlaista, ja useimmat meistä tunnistavat itsessään joitain pelastajan piirteitä: joku voi esimerkiksi laittaa omat tarpeensa syrjään ja omistautua kokonaan kumppanin ja perheen tarpeille. Yksi tunnistaa olevansa sitten ”marttyyri”, kun kuitenkin harmistuu vastuun määrästä ja kokee epäreiluutta. Toinen pelastajasyndroomaa poteva puolestaan voi hakeutua parisuhteeseen, jossa hän ymmärtää kumppanin huonoa käytöstä kerta toisensa jälkeen, hoivaten, huolehtien ja puolustellen kumppanin käyttäytymistä muille ihmisille.

Traumaattisia kokemuksia kokeneille on tavallista käsitellä omia, sietämättömältä tuntuvia tunteita näkemällä ne jossakussa toisessa. Traumaattisessa tilanteessa ihminen kokee itsensä usein avuttomaksi ja kykenemättömäksi. Pelastajasyndroomassa ihminen heijastaa nämä omat, kipeät tunteensa kumppaniin. Kun kumppani on avuton ja kyvytön, ihmisen ei tarvitse nähdä itseään sellaisena. Hän ikään kuin ulkoistaa itsensä omasta traumastaan ja hoitaa sitä hoivaamalla kumppaniaan. Hän voi nähdä itsensä näiden ”heikkouksien” yläpuolella.

Pelastajasyndroomassa pelastaja yrittää oikeastaan auttaa itseään – hän pelastaa itseään pelastamalla kumppaniaan. Hoivaava rooli on voinut olla selviytymiskeino omassa lapsuuden perheessä, jossa lapsen tarpeille ei ole ollut tilaa. Lapsella ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä pelastajaksi. Esimerkiksi vanhempien riitoja sovittelevat lapset saattavat herkästi kärsiä aikuisena pelastajasyndroomasta – heidän osakseen voi parisuhteessakin tulla pyrkimys rauhoittaa tilannetta ja ajatella ensisijassa kumppanin tarpeita.

Hoivaaminen voi olla hyvin tyydyttävää, ja siitä voidaan antaa positiivista palautetta läpi elämän. Moni kehuu hoivaajaa jo lapsena: olet niin reipas, huomioonottava, kiltti. Koulussa palkitaan hymytytöt ja -pojat, ja ystävätkin arvostavat, kun jollekulle voi soittaa vaikka keskellä yötä. Moni pelastaja potee kaikkivoipuuden tunnetta. ”Nuo eivät pärjäisi ilman minua.” On palkitsevaa kokea olevansa tarpeellinen ja korvaamaton. Oma identiteetti ja tarkoitus elämässä löytyvät olemalla se olkapää, joka aina jaksaa ja jaksaa.

Kaikki hoivaaminen ei toki kerro siitä, että henkilöllä olisi pelastajasyndrooma. Elämässä tulee vastaan tilanteita, jolloin oma kumppani tarvitsee erityistä hoivaa tai apua. Parisuhteeseen kuuluu molemminpuolinen luottamus siitä, että toinen on tukena, kun häntä tarvitsee. Yleisesti ottaen hoivatuksi tuleminen on ihmislajin keskeinen keino selvitä hengissä, erityisesti lapsena, vanhuksena ja hankalissa elämäntilanteissa, kuten sairastaessa.

Pelastajasyndroomasta on kyse silloin, kun ihminen ei tunnista omia tarpeitaan eikä kohtaa niitä. Hoivaaminen on silloin ensisijassa hoivaajan oma ”defenssi” eli selviytymiskeino elämässä. Joku saattaa hoivata ja puuttua muiden asioihin silloinkin, kun toinen ei kaipaisi hoivaamista. Omien vihan tunteiden haltuunotto ja hyötykäyttö ovat keskeisiä pelastajasyndroomasta toipumisessa: huolehdin siitä, että minua ei kohdalla kaltoin. Pidän kiinni rajoistani. Annan itselleni luvan olla pettynyt ja vihainen kokemistani laiminlyönneistä.

Pelastajasyndroomasta toipuminen edellyttää myös kykyä surra omia traumaattisia kokemuksia. Sovittelijan ja pelastajan rooli oli ainoa mahdollinen selviytymiskeino jossain lapsuuden tilanteessa – mutta nyt aikuisena on mahdollista lähteä tutkimaan myös omaa haavoittuvuutta, omaa tarvitsevuutta ja omia tunteita.

Moni pelkää, että jos laittaa rajan ”pelastettavalle” kumppanille, kumppani hylkää. Turvallinen kumppani kuitenkin tukee sinua kuuntelemaan omia tarpeitasi.

Sinäkin ansaitset huolenpitoa ja hoivaa parisuhteessasi. Ensimmäinen kysymys onkin, sallitko huolenpidon ja hoivan itsellesi. Sallitko itsellesi olla heikko? Toinen kysymys on, miten voisit kertoa tarpeistasi puolisollesi, ilman syyttelyä. Kolmas kysymys on, vastaako puolisosi tarpeisiisi myönteisesti.

Lähde:

Srinath, S. (2002) Identificatory Processes in Trauma. Teoksessa Understanding Trauma. A Psychoanalytical Approach (toim. Caroline Garland), Lontoo: Karnac.