Sana sinkku herättää minussa mielikuvan aktiivisesta parisuhteen etsimisestä, deittailusta ja villistä elämänvaiheesta parisuhteiden välillä. Sinkkuuteen tuntuu sisältyvän sisäänkirjoitettuna parisuhteen etsiminen. Sinkulta kysytään usein ”oletko tavannut ketään?” tai ”oletko tutustunut kehenkään kiinnostavaan tyyppiin?”, mikä pitää yllä jatkuvaa painetta siitä, että parisuhteeseen pitäisi päätyä ja muodostaa kuvan sinkkuudesta jatkuvana parisuhteen etsimisenä. Sinkkuus näyttäytyy ikään kuin välitilana, odotusaikana, ja elämä alkaisi vasta parisuhteen löydyttyä. Elämä kuitenkin tapahtuu tässä ja nyt. Kumppanin löytyminen on niitä asioita maailmassa, johon omalla toiminnallaan voi vaikuttaa vain rajallisen määrän. Vaikka kuinka deittailisin, tapaisin uusia ihmisiä ja olisin avoin, en silti voi pakottaa ketään rakastumaan minuun tai pakottaa itseäni rakastumaan
toiseen.

Sinkkuus määritellään usein parisuhteen tai perheen puuttumisen kautta, mikä korostaa käsitystä, että parisuhteessa ja perheellisenä eläminen olisi normi ja ilman sitä ihmiseltä puuttuu jotain. Itse ajattelen että, sinkkuus on ihmisen perusolotila ja parisuhde taas jotain lisää tähän. Jokainen kuitenkin syntyy ja kasvaa kohti aikuisuutta ilman parisuhteita. Törmäsin taustatietoa etsiessäni käsitteeseen ”perheetön”, jolla tarkoitettiin aikuista yksinelävää ihmistä, jolla ei ole avo- tai aviopuolisoa eikä lapsia. Perheetön ja yksinelävä kuulostavat molemmat sanoina yksinäisiltä, vaikka läheisiä ihmisiä voi olla klassisen ydinperheen ulkopuolellakin. Mediassakin on viime vuosina oltu huolissaan yksinelävien kasvavasta määrästä, eroprosenteista, syntyvyydestä, siitä että sinkkumiesten ja sinkkunaisten koulutustaso ja asuinpaikat eroavat huomattavasti toisistaan.

Sinkkuuteen, etenkin pitkäaikaissinkkuuteen liittyy usein myös häpeää ja pelkoa siitä kelpaako, riittääkö ja onko itsessä jotain vikaa. Ottaen huomioon kuinka paljon sinkkujen määrä on viime vuosikymmenten aikana kasvanut, voi tätä pitää kuitenkin ennemmin yhteiskunnallisena muutoksena parisuhteiden osalta. Parisuhteet eivät enää ole ikuisia, tutustuminen tapahtuu eri reittejä kuin ennen ja vaihtoehtoisia kumppaneita on huomattavasti enemmän kuin vaikka sata vuotta sitten. Elämme individualistisessa yhteiskunnassa, jossa yhteisöllisyys näytti jäävän maaseudulle ihmisten muuttaessa kaupunkeihin. En ihmettele, että ihmiset kaipaavat parisuhteita, enkä myöskään sitä, että niitä ei löydy. Elämme kovin eristäytyneinä toisistamme pienissä asunnoissa, lähempänä ja kauempana toisistamme kuin koskaan. Mitä enemmän etäännymme toisistamme, sitä vaikeammaksi kumppanin löytyminen muodostuu ja sitä enemmän sitä myös kaipaamme muiden yhteyksien ja ihmissuhteiden vähetessä.

Onko sinkkuus itsessään siis mikään ongelma? Voisiko ongelma olla yleinen yhteisöllisyyden puuttuminen, etääntyminen muista ihmisistä? En omaa sinkkuuttani yleensä koe ongelmaksi, minullahan on rakkaita ystäviä ja perhettä, joiden kanssa jakaa elämää ja tehdä asioita. Tunnen kuuluvani ja olevani merkityksellinen ihmisille ympärilläni. Yksinäisyydestä puhuttaessa puhutaan yleensä myös sinkkuudesta. Ratkaisuksi yksinäisyyteen esitetään parisuhteen etsimistä, mutta yhtä hyvin voi pyrkiä etsimään ystäviä. Stephanie Coonztin (2005) mukaan nykyihanteen mukaan avioliiton tulisi tyydyttää niin psykologiset, sosiaaliset kuin seksuaaliset tarpeetkin ja kestää vielä tämän lisäksi ikuisesti. Aika paljon yhdeltä ihmissuhteelta vaadittu, että se täyttäisi kaikki ihmisen sosiaaliset tarpeet. Näitä kaikkia tarpeita on kuitenkin mahdollista tyydyttää muissakin ihmissuhteissa.

Elän sillä tavalla mielenkiintoisessa tilanteessa, että ystäväpiiriini kuuluu pääasiassa pitkäaikaissinkkuja ja itsenäisesti eläviä ihmisiä, joille sinkkuus ei ole välivaihe vaan jokseenkin pysyvä elämäntilanne. Teemme asioita yhdessä, joita parisuhteessa olevatkin tekevät: teemme yhdessä ruokaa, katsomme tv-sarjoja, saunomme, harrastamme ja matkustelemme. Jos olisin ystäväpiirini ainoa sinkku, olisi kaipuu löytää parisuhde luultavasti suurempi, kun arkista elämää ei välttämättä samalla tavalla ehtisi ystävien kanssa jakaa.

Sinkkuus ahdistaa lähinnä silloin kun miettii tulevaa. Entä jos kaikki muut löytävät parisuhteet ja perustavat perheet ja minä jään näin sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle? Mitä jos haluan lapsia, mutta ei ole kumppania, jonka kanssa perustaa perhe? Sen takia olen yrittänyt miettiä, voisiko samoja asioita tehdä yksin tai ystävän kanssa. Voisinko ostaa ystävän kanssa kesämökin tai omakotitalon? Voisinko hankkia lapsen yksin, ystävän kanssa, tai tarjota jollekin lasta haluavalle mahdollisuuden alkaa kumppanuusvanhemmaksi kanssani? Naisena minulla on tässä suhteessa paljonkin vaihtoehtoja, toisin kuin miehillä, ikävä kyllä. Kynnys perinteisen perhemallin rikkomiselle on kuitenkin suurempi kuin lapsen hankkiminen parisuhteessa. Pidän silti näitä vaihtoehtoja yhtä mahdollisena kuin kumppanin kanssa perheen perustamista. En halua joutua perustamaan elämääni ja haaveitani epämääräisen ja epävarman tulevaisuuden varaan. Kumppanin löytäminen, kun on melkoista arpapeliä. Entä voisiko kumppanuussuhteen tai perheen muodostaa ystävän kanssa? Olen törmännyt somessa perheisiin, jotka muodostuvat ystävistä ja yhteisistä ja omista lapsista sekä ”platonisiin elämänkumppaneihin”, jotka perustuvat platoniseen ystävyyteen tai syvään kumppanuuteen. Romanttinen rakkaushan on historiallisesti aika uusi ilmiö ja siinä mielessä vaikea yhtälö, että romanttista rakkautta ei ole aivan yksinkertaista löytää tai säilyttää.

En sano, että parisuhteen kaipaamisessa ja etsimisessä olisi mitään väärää, kaipaan sitä myös välillä. Yhteiskunnassa, jossa elämme, on mahdotonta välttyä romanttisen rakkauden ihannoimiselta, ja se varmasti vaikuttaa osaltaan haluun löytää puoliso. Ihmisillä on myös luontaista tarvetta kumppanuuteen, ihmissuhteiden muodostukseen ja seksuaaliseen kanssakäymiseen. Lähinnä haluan tuoda esiin erilaisia vaihtoehtoja ja ajatusmalleja. Oman sinkkuuden kanssa sinuiksi tuleminen auttaa myös deittailun pettymyksien käsittelyssä. Deittailu on mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin, tavata erilaisia ihmisiä ja muodostaa erilaisia ihmissuhteita, joista osa kestää, osa ei. Sinkkuus on kuitenkin perus olotila, johon on aina turvallista palata. Sanotaan, että jos ei osaa rakastaa itseään ei voi rakastaa muita, mutta en ole tästä väitteestä samaa mieltä Usein muiden rakastaminen on itseään rakastamista helpompaa. Ajattelen ennemmin, että kun osaa elää sinkkuna ja elämässä on useita hyviä ihmissuhteita, ei tarvitse tyytyä huonoon parisuhteeseen tai seurustella seurustelun takia.

Anni
Väestöliiton nuorisotyöryhmä Hurman jäsen

Seuraa nuorisotyöryhmää somessa @hurmamedia.