Isillä on oikeutettu juhlapäivänsä keskellä arkea ja syvenevää syksyä. Välillä päivä on kuulas ja valon ympäröimä, välillä riepottelevan sateen pyörittämä, kuten vanhemmuus itsekin. Juhlapäivän toivoo olevan erilaisille isille kohottava hetki elämän tärkeimmässä roolissa. Vanhempana olo lähestyy joskus pyhyyden kokemusta.

Mietin, voinko äitinä kirjoittaa isänpäivän blogin. Kuitenkin minulla on isä ja lapsillani on isä. Tuntemillani ihmisillä on isänsä: eläviä ja läheisiä, kaukaisia ja poissaolevia, tai jo ikuisuuteen siirtyneitä. Tunnen eri ikäisiä ja erilaisia isiä Suomesta, myös jonkin verran eri puolilta maailmaa. Olen tehnyt havaintoja isien aseman ja isyyden merkityksen muutoksesta vuosikymmenten ajan. Tänä vuonna olen myös ollut mukana Vuoden isä -valintaprosessissa, mikä oli kiinnostava mutta haastava tehtävä. Hyviä ehdokkaita oli paljon.

Isänpäivänä teen puolisolleni päivästä erityisen ja hänen näköisensä. Onnittelen omaa isääni, ja muistelen lämpimästi vaariani. Katselen valokuvista ukkia, jota en koskaan ehtinyt tavata. Hän kuoli äitini ollessa vasta 1-vuotias.

Kun pienenä juttelin oman isäni kanssa, hän sanoi, ettei haluaisi vaihtaa paikkaa erään kuuluisan filosofin kanssa, jolla oli mittava määrä kirjallista tuotantoa mutta ei yhtään lasta. Minusta se oli kauniisti sanottu.

Seurailin sen jälkeen lapsen tarkkuudella, mitä isä tällä oikeasti tarkoitti. Se tarkoitti ilmeisesti, että iskä kävi kaupassa ja laittoi meille ruokaa, kuljetti harrastuksiin ja auttoi monissa asioissa, mutta ei ylihuolehtinut niin paljon, ettemme olisi oppineet kulkemaan itsenäisesti yhä pidempiä ja vaikeampia matkoja, eri kulkuneuvoilla, myös muihin maihin ja maanosiin. Hän opetti kysymään ja vastaamaan, pohtimaan ja nauramaan.

Isä opetti myös pysähtymisen taitoa, ja miten pienistäkin asioista voi tulla isoja ja tärkeitä. Taidosta on ollut hyötyä myös tänä vuonna, kun kodin ulkopuolinen elämä on koronan vuoksi vähentynyt. Oman sisäisen rytmin ja pienimuotoisen tekemisen löytäminen, päivien merkityksellisyys ja läheisten kanssa jaetut hetket ovat arjen syvyyttä ja juurihoitoa.

Kun katson lapsuuteni isää nyt, pidän häntä jossain määrin edelläkävijänä, joissain asioissa aika perinteisenä. Hän oli etätyön tekijä, ennen kuin koko sanaa oli keksitty. Hän oli osallistuva isä, ennen kuin sellaista käsitettä oli isyyden määrittelyssä käytetty. Hän oli lempeä mutta tarvittaessa tiukkakin. Hän vei monissa asioissa kotona eteenpäin tasa-arvoa, siivosi ja teki kotitöitä, opetti meille tyttärille asioita, jotka vahvistivat meitä eteenpäin itsenäisinä toimijoina maailmassa.

Isänpäivä on hyvä hetki pysähtyä kiittämään, tunnustelemaan ja kysymään: Minkälaisen vanhemman, tai minkälaiset vanhemmat olen saanut? Mitä mallia he ovat minulle antaneet, missä onnistuneet? Mikä on vanhemman henkinen perintö? Missä olen ehkä kokenut epäoikeudenmukaisuutta? Miksi vanhemmistani tuli juuri sellaisia kuin he olivat? Minkälainen vanhempi itse pyrin olemaan, ja miten koen siinä onnistuvani?

Omat vanhempani täydensivät toisiaan, olivat molemmat aktiivisia työ- ja perhe-elämää yhdistäviä ihmisiä. He antoivat erilaisia malleja ja tapoja toimia, samoin kiinnekohtia, joita vastaan pystyi myös kapinoimaan. Oli asioita, joita halusin omassa elämässäni ja perheessäni tehdä vähän toisin. Silti huomaan välillä kuulostavani ihan äidiltäni tai isältäni.

Tulemme kaikki jostain ja kuljemme jonnekin. Vanhemman vahva läsnäolo, tai hänen riipaiseva poissaolonsa lapsuudessa ja nuoruudessa, kulkee tavalla tai toisella mukanamme läpi elämän.

Vanhemman reagointitapa ja arvot, kiinnostuksen kohteet ja puhetyyli, tunneilmasto kotona ja elinympäristössä – ne kaikki ovat osa itseä, lämpimästi tai kipeästi. Kaikilla ei ole vahvaa tai rakastavaa oman isän mallia, isä on voinut olla sulkeutunut tai etäinen. Silti itse voi onnistua hyvin isänä olemisessa omille lapsilleen.

Aikuisena on mahdollisuus luoda uudenlaista yhteyttä isään, vanhempiin, edeltäjiin. Kun heitä ei enää ole, kuljemme itsenäisesti, muistellen. Koskaan emme ole täysin irti niistä ihmisistä, jotka meidät hoivasivat ja kasvattivat.

Isänpäivänä on hyvä muistaa, minkälaisen matkan nykyajan isä on tehnyt viimeisinä vuosikymmeninä. Isyys on ollut muutoksen paineessa varsinkin 2000-luvulla. Pelkillä perinteisillä isyyden määrityksillä ja toimintatavoilla ei oikein enää pärjää.

Isät ovat itsekin halunneet moniäänisyyttä ja avoimuutta. He ovat katsoneet itseään peiliin ja tehneet pesäeroa edeltäviin polviin. Murros jatkuu edelleen, mutta suunta on hyvä. Se on kohti oman lapsen, sisäisen lapsen, omien biologisten ja sosiaalisten lapsien, koko ihmiskunnan tulevaisuuden kohtaamista. Tämän ajan isyyttä, syvää läsnäoloa ja huolenpitoa lapsista, myös tutkimusten mukaan isät itsekin arvostavat.

Anna Kokko toimii hankepäällikkönä Väestöliitossa. Tasa-arvo ja isät -hankkeen podcastit löydät äänitteinä Spotifysta ja SoundCloudista ja teksteinä Tasa-arvo ja isät -hankesivulta. Tasa-arvo ja isät työelämässä -videoihin ja klippeihin Youtubessa pääset Tasa-arvo ja isät työpaikoilla -koontisivun kautta.