Eräs mediassa ollut otsikko kuului, että 35 vuotta on naisen hedelmällisyyden valomerkki. Toinen otsikko muistuttaa siitä, että naisen lähestyessä 35 ikävuotta on lastensaamisella kiire. Lääkärikäynnillä huomautetaan, että jos on 30-vuotias nainen ja vielä ei ole lapsia, mutta kuitenkin on puoliso ja puolisolla vakituinen työpaikka, olisi nyt oikea hetki alkaa perustaa perhettä. Tutkimusten mukaan lastensaannin lykkääminen on yhä yleisempää ja vanhemmiksi tullaan yhä myöhemmällä iällä. On selvää, että konkreettiset elämäntilanteet, kuten esimerkiksi kumppanin puuttuminen, yksinäisyys, työelämään tai toimeentuloon liittyvät epävarmuudet, voivat vaikuttaa siihen, miksi lastensaantia lykätään. Toisaalta empimisvaihe lastensaannin suhteen voi kestää pitkään, vaikka olosuhteet perheellistymiseen olisivatkin otolliset.

Aihe on monitahoinen ja keskustelu pelkästään biologisista hedelmällisyyteen liittyvistä faktoista, tai toisaalta nuoruuden pidentymisestä, voidaan kokea syyllistävänä. Siitä huolimatta, että ns. puitteet ovat kunnossa, voi päätös lastensaamisesta tuntua pelottavalta ja mielessä pyöriä kysymyksiä siitä, haluaako lapsen ja mistä sen tietää varmaksi? Jotkut sanovat, että lapsen saaminen muuttaa kaiken, mutta entä jos ei halua kaiken muuttuvan? Entä millainen vanhempi itse olisi ja pystyisikö olemaan riittävän hyvä äiti tai isä?

Tutkimusten mukaan mm. se, millaisia mielikuvia vanhemmuuteen ja lapsiperhe-elämään liitetään, voivat vaikuttaa siihen, että lapsen saamista emmitään ja lykätään. Julkinen keskustelu vanhemmuudesta ja lapsiperhe-elämästä liikkuu monesti ääripäissä: kaikki on joko ihanaa tai kamalaa. Sanoina “äiti” ja “isä” ovat latautuneita ja ne kantavat sisällään erilaisia merkityksiä, normeja ja odotuksia, jotka voivat tuntua jo lähtökohtaisesti lähes mahdottomalta täyttää. Vanhemmuus saa mielikuvissa helposti myyttisiä mittasuhteita. Ikään kuin olisi olemassa jokin muotti, johon itsen ja oman elämän tulisi mahtua, jotta voisi olla “hyvä vanhempi”. Rima on korkealla jo siinä vaiheessa, kun vasta pohtii lapsen saamista. Toisaalta myös lapsettomuuteen liittyy vahvoja mielikuvia: esimerkiksi vapaasta elämästä, jolloin voi lähteä pakettiautolla kiertämään maailmaa tai keskittyä uraan, ja toisaalta ulkopuoliseksi ja osattomaksi jäämisestä jostakin sellaisesta, mikä täyttää useimpien ympärillä olevien ihmisten elämää.

Kysymys lastensaamisen lykkäämisestä ja empimiseen liittyvistä syistä on moninainen, joten sitä ei tulisi julkisessa keskustelussa yksinkertaistaa. Lukujen ja biologisten faktojen taustalla ovat tavalliset ihmiset, joiden elämään vaikuttavat lukuisat tekijät – niin jokaisen yksilöllinen elämänhistoria kuin elämäntilanne, yllättävät sattumat ja esimerkiksi terveydentila. Jos elämä tulisi eteen nätissä paketissa, olisi ehkä helppoa tavoitella sitä, mitä toivoo; oli se sitten perhe tai jotain muuta. Elämä on kuitenkin välillä sotkuista eikä mene kuin oppikirjassa. Olosuhteet eivät välttämättä koskaan tule olemaan täydelliset lasta varten. Joillekin päätös lapsen saamisen yrittämisestä on luonnollinen, on ehkä aina ollut halu tulla äidiksi tai isäksi, ja toisille se voi kypsyä hitaasti, omien epävarmuuksien, pelkojen ja monenlaisten toiveiden sävyttäminä. Empimiseenkin voi sisältyä toive lapsesta, ja jokaisen toive perheestä voi olla yhtä syvä, riippumatta elämäntilanteesta, iästä, sukupuolesta tai parisuhteesta. Olisiko keskustelussa – syyllistävän sävyn sijaan – tilaa sen pohdinnalle, kuinka ihmisiä voitaisiin tukea tässä toiveessa ja juuri siinä elämäntilanteessa, jossa kukin on?

Mikä sitten voisi auttaa empimisvaiheessa? On vaikea sanoa, että millainen tuki tai mitkä tekijät konkreettisesti helpottaisivat päätöksentekoa – tai vauhdittaisivat sitä, jos päätöksentekoa voi vauhdittaa. On kuitenkin tärkeää antaa ääni monenlaisille kokemuksille ja tarinoille, myös ihan tavallisille ja arkisille. Auttaisiko se, jos hedelmällisyystietoisuudesta puhumisen rinnalla puhuttaisiin myös siitä, että vanhempi voi olla monella tapaa ja vanhempana saa olla epävarma? Että lapsi voi mullistaa elämän, mutta se ei hävitä muita asioita, joista elämässä haluaa pitää kiinni? Että raskauspahoinvoinnista selviää vaikka sairaalahoidon turvin, ja että vanhemmuus ei ole lopulta niin mystistä kuin miltä se lapsettoman mielikuvissa voi vaikuttaa?

Lastensaanti ja sen yrittäminen on paitsi yhteiskunnallisesti tärkeä teema, ennen kaikkea ihmisten henkilökohtainen valinta ja päätös, johon tarvitaan avointa keskustelua ja ehkä myös niiden mielikuvien kyseenalaistamista, joita vanhemmuuteen liittyy: ovatko ne sellaisia, jotka auttavat vai onko niissä jotakin sellaista jäykkyyttä, jota voisi pyrkiä muuttamaan? Vanhemmuutta ja perheitä on monenlaisia ja monimuotoisia – samoin kuin lapsettomuutta.

Maija Grönberg
Kirjoittaja on psykologi, joka työskentelee tutkimusavustajana Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksella.