”Olet ensimmäinen suomalainen ystävä, joka uskalsi kutsua minut kotiinsa kylään”. Venäläinen nainen iloitsi onnellisena kutsusta. ”Kukaan ei halua olla ystäväni” sanoi pieni tummaihoinen lapsi päiväkodissa, eivätkä aikuiset tienneet mitä tehdä. Jos me aikuisetkin pelkäämme erilaisuutta, miltä se näyttää lapsesta ja nuoresta?

Lapsi, nuori ja aikuinenkin haluaa tietenkin olla osa ryhmää, vertaisiaan. Ystävyys ja mukaan kuuluminen yhteisöön on elinehto. Se tarjoaa hyväksyttävyyden ja turvallisuuden kokemuksen.

”En olisi ikinä koulussa ottanut kaverikseni sellaista lasta tai nuorta, jotka jollain tavalla olisivat erottuneet ”oudosti” joukosta. Minulla ja kaveriporukallani oli jo tarpeeksi tekemistä pysyäksemme edes jotenkin siellä ei niin pahasti kiusattujen joukossa.”

Miksi moninaisuus vaikkapa sukupuolen ilmaisussa tai erilaiset kulttuurit saavat aikaan sen, että tällaiseen ihmisryhmään kuuluvaa ihmistä kartetaan? Yksi pelkää ehkä ryhmästä ulos jättämistä, toinen jopa fyysistä väkivaltaa ja kolmas voi kamppailla omien kotoa tai koulusta opittujen arvojen ja asenteiden kanssa. Aikuiset näyttävät mallia ja lapset sekä nuoret seuraavat perässä. Asettuminen puolustamaan ja tukemaan joukosta jollain tavalla poikkeavaa ihmistä vaatii paljon uskallusta, oman identiteetin selkeyttä, vahvuutta, tietoa, samaistumista ja taustatyötä omien arvojen ja asenteiden kanssa.

Jos joku ryhmään pyrkivä on jollain tavalla erilainen, voi ryhmän valta-asemassakin oleva riskeerata asemansa hyväksyessään tämän porukkaan. On etenkin lapselta, mutta myös nuorelta liikaa vaadittu, että he ovat moraalin ja tasa-arvon edistäjiä. Se on aikuisen tehtävä!

Kyse ei ole siitä, että lapset olisivat pahoja, mutta he vierastavat helposti toista lasta: vaikkapa eri lailla käyttäytyvää tai rooleja ja normeja rikkovaa. He tarvitsevat aikuisen mallin ja hyväksyvän näkökulman asiaan. He tarvitsevat ryhmänä tietoa siitä, miten tärkeää jokaiselle on tuntea kuuluvansa mukaan ja kokea olevansa merkityksellinen osa ryhmää. Ja tiedon, että kaikki saavat olla näkyviä ja arvokkaita sellaisenaan kuin ovat.

Professori Lasse Lipponen on varhaiskasvatuksen tutkimuksissaan osoittanut, että ihan pienetkin lapset pystyvät empatiaan ja myötätuntoisiin tekoihin, kuten kaikkien mukaan ottamiseen, mutta tarvitsevat aikuisen tukea ja ohjausta.

Tarvitaan samaistumista ja empatiaa toisen tilanteeseen, ymmärrystä monenlaisuudesta ja rohkeutta olla rinnalla. Varhaiskasvatuksesta lähtien aikuisten tulee puhua lapsille moninaisuudesta ja monista tavoista olla ihminen tai perhe. Kuvat, tarinat ja tekstit varhaiskasvatuksen ja koulujen seinillä, kirjoissa ja oppimateriaaleissa näyttävät moninaisuutta, joka on aivan todellista. Moninaisuus on rikkaus.

Kun noudattaa kohtaamisissaan kolmen k:n sääntöä: Kysy, kunnioita, kuuntele; pärjää pitkälle. Suhtaudutaan uusiin ja erilaisiin asioihin kiinnostuksen, eikä pelon kautta.

”Myötätuntoa ei juuri ollut moninaisia ikätovereita kohtaan, kun ei monenlaisuudesta kukaan aikuinenkaan puhunut. Kotona, mediassa ja jopa opettajien kanssa vaan naureskeltiin kaiken maailman ”hiihtäjille” ja ”hyypiöille”.”

Kun seuraavan kerran istutte lasten ja nuorten kanssa syömässä ja joku aikuisista heittää omasta mielestään hassun vitsin vähemmistön edustajista, ole rohkea ja näytä lapsille ja nuorille mallia, että tämä ei ole sopiva naurun aihe!

Henriikka Kangaskoski
Hankekoordinaattori lasten kehotunnekasvatus -hankkeessa