Ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta vai tiedon puutetta?

Omiin ennakkoluuloihini törmäsin, kun huomasin, että lapseni ei haluakkaan olla poika. Olin aluksi melko kauhuissani ja mietin, että mitä se konkreettisesti tulevaisuudessa tarkoittaa. Ensimmäisenä tuli mieleen sukupuolenvaihdosleikkaus. Ajatus tuntui tuntemattomalta, oudolta ja pelottavalta. Ajattelin, että prosessi on pelottavan suuri ja leikkauksissakin on aina riskinsä.

Aloin etsiä tietoa, kävin kuuntelemassa transaiheisia luentoja ja keskustelin ammatti-ihmisten kanssa. Eräs kokemuspuhuja, transnainen, sai silmäni ehkä eniten aukeamaan ja ymmärsin, että monet asiat tuli nyt  helpommin käsiteltäviksi. Hän sai minut myös ymmärtämään kuinka merkityksellinen tuo sukupuolenvaihdosprosessikin voi osalle olla. Ja jos se on merkityksellinen ja se on se juttu, jolla oma lapseni saavuttaa kokemuksen hyväksyä oma kehonsa, pystyy olemaan tyytyväinen itseensä ja saavuttaa sen, jonka takia on joutunut lapsuutensa ja nuoruutensa elämään ristiriidassa, niin miksi minä en sitä hyväksyisi.

Olen kuullut joitakin ikäviä kommentteja aikuisilta ihmisiltä, joissa äitiyttäni, vastuuntuntoani ja kasvatustaitojani on kritisoitu. Se tuntuu todella pahalta. Miten voi olla vastuuton äiti ja kasvattaa väärin, jos hyväksyy oman lapsensa sellaisena kuin hän on? Hyväksyntä on mielestäni se ainoa oikea tapa tässäkin asiassa. Jos kotona ei saa hyväksyntää, niin edessä oleva tien on aika kivinen. Kun oma perhe ja läheiset hyväksyvät lapsen omana itsenään, on hänen myös helpompi kohdata ympäristön ennakkoluuloja.

Olen myös törmännyt somemaailmassa kirjoituksiin, joissa sukupuolivähemmistöistä on kirjoitettu ala-arvoisesti. Avointa kirjoittelua aikuisilta ihmisiltä, jotka ovat kohdistuneet esimerkiksi sellaiseen, että lapsi ei halua luokitella itseään pojaksi eikä tytöksi. Tällaiset halveksuvat kirjoitukset saavat minut aina ensin vihaiseksi, mutta sitten mietin, että varmasti asiaan liittyy juurikin paljon tietämättömyyttä. Jos ihmiset ottaisivat selvää ja oppisivat tietämään enemmän asiasta, uskoisin heidän myös ymmärtävän paremmin.

Se on yksi syy miksi tälläkin hetkellä haluan jakaa näitä ajatuksiani ja toivon, että kirjoitukseni edes vähän vähentäisivät ennakkoluuloja ja toisivat lisää ymmärtäväisyyttä sukupuolen moninaisuutta kohtaan. Annetaan jokaisen olla sellainen, kuin itse haluaa. Sellaiseksi millaisena tuntee olonsa hyväksi. Kohdataan ihmiset ihmisinä ei sukupuolina.

Mietin useasti, että vau minkä rikkauden olen oppinut lapseni kautta. Vau minkä kasan olen saanut itselleni lisää suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan. Ei ole merkitystä onko tyttö, poika vai joku muu tai vaikka kaikkea. Sillä on merkitystä, että jokaisen oma valinta tulee hyväksytyksi. Olen myös oppinut lisä annoksen epäitsekkyyttä. Jos lapsi kokee syntyneensä väärään sukupuoleen ja sitten tuo esille, että toivoo nyt tästä eteenpäin itseään kutsuttavankin tytöksi, niin on mielestäni aika itsekästä ajatella, että minä en sitä tekisi. Ei ole kysymys minun sukupuolestani. En voi koskaan ymmärtää täysin, miltä tuo asia hänestä tuntuu, mutta voin täysillä tukea ja kunnioittaa hänen kokemustaan.

Perheen hyljeksimät mustat lampaat

shutterstock_133489463Ihminen on laumaeläin, jolla on voimakas tarve kuulua joukkoon. Yksilön tunne yhteenkuuluvuudesta muodostuu läheisessä yhteydessä toisiin ihmisiin. Tavallisimmin yhteydenpito lapsuudenperheeseen tuottaa myönteisiä kokemuksia, ja perhe muodostaa ihmisen yhteenkuuluvuuden perustan. Samankaltaisena on hyvä olla laumassa. Mutta entä kun olet hiukan erilainen?

Tuore tutkimus selvitti, miten mielipiteiden tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi hyljeksityt perheenjäsenet selviytyivät laumansa ulkopuolisuudesta.  Torjunnasta seurasi psyykkisiä ja psykosomaattisia seurauksia hylätyille perheenjäsenille. He kokivat masennusta, ahdistusta ja yksinäisyyttä.

Hylätyille on olemassa nimikin: heitä kutsutaan mustiksi lampaiksi. He ovat erilaisia kuin muut perheenjäsenet, ja tästä syystä he joutuvat perheen ulkopuolelle. Perheen mustat lampaat kuuluvat perheeseen, mutta hyljeksittyinä.  Perheen sisäiset puhelut, viestit ja tapaamiset vahvistavat hylkäämistä kerta toisensa jälkeen.

Moni tutkituista mustista lampaista rakensi itselleen uuden perheen samankaltaisista ystävistä ja tuttavista.  Yhtälailla moni piti etäisyyttä hylkääjiinsä. Eräs keino suojautua oli rajoittaa tietoa, jota lähtöperhe sai torjumastaan jäsenestä. Tämä tapahtui välttelemällä riitaa aiheuttavia puheenaiheita. Monet hylätyistä vähättelivät tarvettaan hyväksyvään lähtöperheeseen. Toiset taas vähensivät perheensä vaikutusvaltaa elämässään. Oman näköinen elämä oli torjutuille tärkeää ja monet kieltäytyivät näkemästä itseään uhreina. Tutkimuksen mustat lampaat selviytyivät, mutta eivät vaurioitta. Ulkopuolisuus sattui kipeästi, vaikka moni yritti pysyä urheana. Oma elämäntapa oli mustille lampaille ylläpitämisen arvoinen, vaikka sen hinta oli perheen läheisyyden ja tuen menettäminen.

Perheenjäseniä vieroksutaan, tuomitaan ja hylätään erilaisuuden vuoksi yhä vieläkin. Tämän suurempaa petosta lauman jäsenelle ei voi olla. ’Jos poikkeat kaavasta, et kuulu joukkoon’. ’Jos tuotat meille häpeää, häivy’. ’ Ellet täytä vaatimuksiamme, emme halua olla missään tekemisissä’. ‘Et kelpaa meille. Tuossa on ovi’.  Tänäkin päivänä perusturvallisuuden kotipesä, perhe, voi olla vastuussa ihmisen yksilöllisyyden ja oikeuksien polkemisesta.

Entä kun asiat menevät toisinpäin. Entä kun erilainen perheenjäsen on hyväksytty, kuuluu joukkoon ja hänen valintansa ovat yhtä arvokkaita kuin toisten? En ole törmännyt tutkimukseen aiheesta, mutta kokemukseni terapeuttina kertoo, että hyväksynnästä seuraa ihmisen itsetunnolle pelkkää hyvää. Tulee mieleen muuan taiteilija Andy Warhol, joka pienenä leikkasi paperinukkeja ja pukeutui tytöksi. Hän oli äidin poika lapsesta aikuisuuteen, paperinukkeineen kaikkineen, ja maailmansuuruinen itsetunto seurasi häntä hänen kuolemaansa saakka.

Lähde: Hall, Elizabeth Dorrance: The communicative process of resilience for marginalized family members.  Journal of Social and Personal Relationships Dec 22,2016

 

 

 

 

Muutos

shutterstock_202507969Elämä aina yllättää. Kaikki ei menekään kuten olin käsikirjoituksessani suunnitellut. Enkö voikaan hallita ja suunnitella kaikkea, enkö voikaan aina etukäteen varautua elämän mukanaan tuomiin yllätyksiin?

Muutos ja elämän mukanaan tuoma yllätys voi olla positiviinen tai negatiivinen lähtökohdaltaan. Ja muutos tuo hyvää, sanotaan. Mutta osaanko, uskallanko luottaa muutokseen? Muutos nimittäin tekee aina kipeää. Jollain tavalla. Ei ole helppoa hypätä uuteen ja tuntemattomaan, vaikka tiedossa olisikin jotain hyvää ja itseä kiinnostavaa. Entä silloin, kun yllättävä muutos on negatiivinen asia sinulle itsellesi? Hämmentävä tai jopa pelottava? Kuinka voit millään tapaa tällöin suuntautua muutokseen tai hyväksyä sitä osaksi elämääsi?

Mielemme terveydelle on tärkeää, että voimme joskus laajentaa näkökulmiamme edes hitusen, out of the box. Elämässä kaikki asiat eivät aina ole päivänselviä, oikeita tai vääriä, mustia tai valkoisia. Tällaisiakin asioita toki on, ja se on hyvä. Tiedetään milloin on hyvä käydä nukkumaan, että jaksetaan toimia työelämässä ja leikkiä päiväkodissa. Tiedetään mitä on järkevää syödä, tai miten pukeutua pakkasella, jotta emme palellu. Mutta ihmisyys jättää myös tilaa suurelle määrälle harmaita alueita. Kysymyksiä siitä, milloin on hyvä kuunnella järkeään ja milloin sydäntään. Kysymyksiä siitä, milloin on tärkeä vaan asettua olemaan ja milloin toimimaan. Kysymyksiä siitä, millainen on minuuteni juuri nyt ja millainen se oli mahdollisesti eilen tai vuosi sitten.

Uskallanko siis hyväksyä myös muutoksen elämässäni? Harmauden sävyt, ilon ja surun rajapinnat ja elämän kurjatkin asiat osaksi elämää ja ihmisyyttä siten, että tätä kautta kenties elämän valopilkut saavat vielä enemmän tilaa loistaa? Sillä elämä on. Ainaista muutosta.

Millaiset ”kehykset” maailmaan haluat antaa lapsellesi?

shutterstock_119184907Kävelin päiväkodin pihan ohitse ja näin pojan juoksevan äitiään vastaan näyttäen innoissaan jotakin, jota kantoi käsissään. Katsoin poikaa odottavaan äitiin, joka näytti vihamieliseltä ja ilmeettömältä. Äidin kasvoilta oli vaikea lukea minkäänlaista jälleennäkemisen iloa. Kun poika näki äidin, hän pysähtyi, jähmettyi ja ilme muuttui vakavaksi. Tämän jälkeen poika käänsi katseensa maahan ja lähti laahustamaan äidin suuntaan. Kun poika saavutti äidin, äiti alkoi läksyttää poikaa siitä, että tämä oli ottanut mukaansa päiväkodin omaisuutta. Hiljaa poika meni takaisin pihalle, palautti lelun ja käveli äidin viereen.

Seuratessani kyseistä tapahtumaa mieleni teki mieli huutaa äidille ”etkö sinä ymmärrä, poika halusi näyttää lelua sinulle! Eikö mikään sinussa liikahtanut pojan riemussa?” En meinannut päästä yli tuosta näystä, pojan kasvoilla viipyilleestä yksinäisyyden ja häpeän tunteesta. Äidin ilmeettömät kasvot palasivat vielä illalla mieleeni. Pyöriskelin ja ajattelin, että miten olisin voinut ilmaista pojalle, että vika ei ollut hänessä. Minä olisin mielelläni katsonut mitä hänellä siellä kädessä oli.

Mietin äitiä ja äidin ilmeettömyyttä, vihamielisyyttä. Millaiset kasvot tämä äiti on kohdannut omassa lapsuudessaan? Miten kukaan voi niittää sieltä, mihin ei ole koskaan kylvetty?

Tapahtumaketju jätti minut pohtimaan, mitä ihmisen sisälle rakentuu samanlaisina toistuvien kohtaamisten kautta. Kaikki vanhemmat väsyvät joskus, ihmissuhteisiin kuuluu aina myös pettymyksiä, mutta mitä jos kokemusten varasto täyttyy toisen ilmeettömyydestä, ohituksista, vihamielisyydestä ja väheksynnästä.

Jotta pärjäisimme maailmassa, joudumme luomaan yleisiä käsityksiä siitä, miten se toimii. Jos poltamme käden liedellä, niin opimme jo yhdestä kerrasta, että ei kannata törkätä sormiaan hellaan. Miten sitten ihmissuhteissa? Myös niissä me pyrimme oman historiamme kautta luomaan käsitystä siitä, miten toiset ihmiset käyttäytyvät ja millä tavalla meidän kannattaa olla suhteessa heihin. Luomme myös mielikuvan siitä mikä oma arvomme on suhteessa muihin.

Käsitykset ja uskomukset itsestä ja toisista syntyvät tunteiden kautta. Ne eivät ole tietoisen aktiivisen ajattelun tulosta, vaan toistuvien tapahtumien ja niiden herättämien tunnetilojen yhdistelmä. Turvallinen ja hyväksyvä suhde vanhempaan luo lapselle uskon itseen ja toisiin. Lapsi, joka jää vaille hyväksyvää katsetta ja emotionaalista tukea, näkee maailman hylkäävänä ja itsensä arvottomana.

Lapsuudessa muodostuneet ”kehykset” maailmalle ja itselle jatkavat elämäänsä aikuisuudessa. Kielteiset kehykset voivat näkyä siinä, että on vaikea uskoa toisten kauniita sanoja, vaikea uskoa omaa arvoa tai vaikea uskoa omaan mahdollisuuteen saavuttaa asioita. Se pistää ajattelemaan, että mikä merkitys voi olla lämpimällä katseella ja pienellä määrällä uteliaisuutta. Siihen me ehkä pinnistäen pystymme.

Dopson, K. & Dozois, D. (2011) Risk factors in depression. Luku: Mechanisms related to the development of core beliefs ( s. 133-135). Academic Presss.

Vanhempi, ole arvokas!

shutterstock_336970313Lapsi joka kohdataan myötätunnolla, oppii empatiaa. Miten se tehdään käytännössä? Ellei myötätuntoa itse ole saanut, sitä on vaikea myös antaa. Oletko itse oppinut hyväksymään ja myötäelämään itsesi kanssa, itseäsi kohtaan? Myötätunto ja hyväksyminen lähtevät ensin itsestä – siis itsemyötätunnosta.

Arjessa ehkä sen huomaa, että vaikka haluaa ja on päättänyt olla empaattinen ja kannustava vanhempi tai kumppani, suusta tulee turhan kovia sanoja, turhan karulla äänellä. Lohtua ja läheisyyttä hakeva tuleekin työnnettyä pois tai vilpitön innostus latistettua. Jopa silloin kun toisella oikeasti olisikin hauskaa!

Väkivaltaa voi ja pitää ennaltaehkäistä. Hyvinvoiva, onnellinen ihminen ei ammu lapsia ja nuoria, jotka edustavat elämäniloa, toivoa ja tulevaisuutta. Myötätuntoinen ihminen ei halua tappaa. Jos haluamme taistella väkivaltaa vastaan, on lisättävä hyvinvointia, toivoa ja onnellisuutta. Hyvinvointia syntyy kun tulee kohdatuksi empaattisesti ja oikeudenmukaisesti. Empatia on myötäelämisen taito. Sitä voi opetella.

Myötätunto vähentää omaa ja toisten kärsimystä ja osaltaan lisää hyvinvointia.

Meistä jokainen on arvokkainta mitä on. Sinulla on oikeus tulla kohdatuksi myötätuntoisesti, mutta vain itseesi ja omaan käyttäytymiseesi voit todella vaikuttaa. Siksi onkin tärkeää osoittaa myötätuntoa juuri itseään kohtaan. Itsemyötätunto on sitä että arvostaa itseään ja suhtautuu lempeydellä omiin tekoihinsa ja tunteisiinsa. Jotta voit todella olla myötätuntoinen muita kohtaan on sinun ensin opittava olemaan myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Muutoksen on lähdettävä sisältä, muuten se jää pintapuoliseksi. Kyseessä on siis elämän mittainen matka joka vaatii paljon harjoittelua.

Opettele myötäelämisen taito

Opettele myötätuntoa ensin itseäsi kohtaan. Se on tarpeen aina vastoinkäymisen ja mokan hetkellä ja lapset ottavat mallin sinusta. Myötätuntotutkijan, professori Neffin mukaan itsemyötätunto tarkoittaa neljää askelta.

1. Huomaa kärsimys. Kun itse voit huonosti, älä pakene päihteisiin, ruokaan tai riitelyyn. Lakkaa väheksymästä omaa kärsimystäsi. Katso asiaa asiana ja hyväksy tilasi. Tervehdi itseäsi rauhallisesti silmiin katsoen: tässä olen taas, kärvistellen, valvoen, ahdistuen.
2. Suhtaudu lämmöllä. Toimi lempeydellä, kuten toimisit parasta ystävääsi kohtaan. Lohduta. Ymmärrä. Rohkaise. Kannusta. Halaa itseäsi, kiedo kirjavaan peittoon, tarjoa itsellesi ja tuskallesi kuppi teetä.
3. Pysy rinnalla. Moni hylkää itsensä karkeilla ajatuksilla tai solvaavalla sisäisellä puheella. Sano, että ei hätää, tästä selvitään, taas etsitään keinot ja luotetaan, uskotaan, toivotaan ja yritetään. Yksi hyvin nukuttu yö, yksi soitto ystävälle, yksi hikinen lenkki tai aamu-uinti kirpeässä järvessä jo tekee ihmeitä. Tunteet ja tunnelmat muuttuvat.
4. Yleistä. Jos muistat, että virheet ja vastoinkäymiset ovat inhimillisiä, kaikille ihmisille kuuluvia asioita, se helpottaa. Et ole ainoa jolle käy näin tai joka tuntee näin, päinvastoin kaikki ihmiset kokevat samoja asioita. Olet samanlainen ja samanarvoinen, tämä yhdistää sinut kaikkiin muihin. Et ole yksin.

Nämä askeleet ovat tärkeitä jokaiselle epäonnistumisten tai onnettomuuksien hetkellä. Oman pahan olon vahvistaminen tai itseruoskinta tuskin antavat voimaa ja viisautta selviytyä ja voida paremmin. Ja mikä tärkeintä, oman itsesi kohtaaminen myötätunnolla kehittää sinua lempeämmäksi ja myötätuntoisemmaksi myös muita kohtaan. Samalla kun lisäät omaa hyvinvointiasi, lisäät sitä myös muilla.

Myötäelämisen taitoa voi soveltaa kaikkiin omiin tunteisiinsa, myös iloon ja onneen. Sama kaava toimii myötätuntoisena suhtautumisena myös lapsen tai kumppanin tunnetiloihin.

Koe rinnalla, anna surun tulla ja ilon kuplia. Tunteita on monenlaisia, kaikilla. Ne voi hyväksyä ja elää myötätuntoisesti.

Väestöliiton nettipalvelu Urpot.fi tarjoaa tukea ja tietoa murrosikäisen nuoren vanhemmalle

Lähteitä

K. D. Neff: Self-compassion, self-esteem, and well-being. Social and personality psychology compass, Vol 5/1, 1–12, 2011.
K. D. Neff, P. McGeheef: Self-compassion and psychological resilience among adolescents and young adults. Self and Identity, Vol 9/3. 2010.
K. D. Neff, S.S. Rude, K. L. Kirkpatrick: An examination of self-compassion in relation to positive psychological functioning and personality traits. J of Res in Personality. Vol 41/4, 908-916, 2007.

About the Book

 

Seiskan arvoinen elämä

shutterstock_77620603Aloitin lapsena useampia harrastuksia, jotka päättyivät aina lyhyeen. Muistan äitini hieman pettyneen, kun en oppinutkaan pianon soittoa tai jatkanut kuvataidekoulussa. Isäni kuitenkin kannatti useiden sen aikaisten vanhempien tavoin kasvatusta, jossa lapsi sai itse päättää mitä teki. Sain siis koluta ojia, vakoilla lähipeltojen asunnottomia ja kerätä kavereiden kanssa huoneeni lattialle lelumuodostumia. Minulta ei myöskään odotettu liikaa koulumenestymisen suhteen. Isäni totesi aina, että seiska on oikein hyvä numero. Se ei ole siellä kaikista alimpana ja on vielä varaa kehitykselle. Tästä olen ollut myöhemmin hänelle kiitollinen.

Jokainen vanhempi tahtoo yleensä omille lapsilleen hyvää. Nykyään tämä hyvän tarjoaminen liitetään siihen, että lapselle täytyy tarjota mahdollisimman hyvät eväät ”pärjätä” elämässä. Lapsi laitetaan kielikylpypäiväkotiin, jotta hän omaksuisi jo nuorena kielen, josta olisi myöhemmin työelämässä hyötyä. Vanhemmat miettivät myös entistä kovemmin, mihin kouluun lapset kannattaisi laittaa. Ei ole lainkaan selvää, että oma lähikoulu on paras vaihtoehto.

Harrastukset ovat myös oma lukunsa elämään valmentautumisessa. Nykyään jo kolmevuotiaille on omat harrasteryhmänsä ja kun päästään ala-asteelle niin harjoitusten määrä kasvaa exponentiaalisesti. Ruotsista Suomeen muuttanut liikunnanopettaja ihmetteli, kun Suomesta ei löydy harrasteita, joissa voisi vain käydä vähän pelailemassa.

Miksi vanhemmat haluavat uhrata oman aikansa ja mahdollisesti myös parisuhteensa lasten menestymiseen? Siirtyykö yhteiskunnan paine ja nykyinen kilpailukulttuuri myös vanhempiin tavalla jota on vaikea tunnistaa?

Vertailukin on voimistunut sosiaalisen median myötä. Menestyäkseen pitää olla paljon parempi, kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. Kohtuullinen englannin kielen taito ja välttävä ruotsin kieli ei vie ketään enää mihinkään. Koulussa on pärjättävä, jos mielii yliopistoon. Ja kuka nyt ei haluaisi lapselleen kansainvälistä uraa?

Joskus ”hyvän tarkoittaminen” menee kuitenkin lapsen kokemuksen edelle. Herkempi lapsi, jonka kielelliset valmiudet eivät ole niin hyvät, voi kokea rankkana ”kielessä kylpemisen”. Kolmasluokkalaiselle taas on kova paikka tulla hylätyksi hakemaansa kouluun. Pallosokeasta pojasta ei todennäköisesti tule jalkapalloilijaa, vaikka treenejä olisi neljästi viikossa. Lasten todellisuus on erilainen kuin se, jossa aikuiset elää.

Aikaisemmin tutkimukset ovat osoittaneet, että vanhempien odotukset lapsen koulumenestyksestä ennustavat myönteisesti lasten oppimistuloksia. Nyt on kuitenkin huomattu, että asia ei ole niin yksiselitteinen. Saksassa tutkittiin 3500 kakkosluokkalaisen koulumenestystä matematiikassa viiden vuoden ajan. Joka vuosi arvioitiin myös vanhempien odotuksia lastensa menestymisen suhteen. Tutkimuksessa kävi ilmi, että liian suuret, kohtuuttomat ja epärealistiset odotukset vanhempien taholta itse asiassa huononsivat lasten koulumenestystä. Tämä sama tulos saatiin myös 12 000 amerikkalaisen lapsen kohdalla.

On ymmärrettävää, että jokainen haluaisi oman lapsensa menestyvän elämässään. On kuitenkin hyvä miettiä, että mistä omat odotukset kumpuavat.

Joskus oman lapsen pärjääminen koulussa tai harrastuksessa voi paikata vanhemman omia itsetunnon haavoja. Kun on itse tullut aikanaan aina viimeisenä valituksi pesäpallojoukkueeseen, voi tunnistaa sen hivelevän haavaumia, että oma lapsi on edustusjoukkueessa.

Onni syntyy kuitenkin siitä, kun tulee nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään ja kun toisten odotukset itseä kohtaan ovat kohtuulliset. Vanhempien tulisi muistaa, että seiskan elämä on ihan hyvä saavutus.

Lue lisää:
Kou Murayama, Masayuki Suzuki, Japan; Reinhard Pekrun, Stephanie Lichtenfeld, Herbert Marsh (2015). Don’t Aim Too High for Your Kids: Parental Overaspiration Undermines Students’ Learning in Mathematics. Journal of Personality and Social Psychology, Nov. 16.