”Haloo, kuuluuko sinne? Nyt jäi kuva jumiin! Paina siitä oikeasta yläkulmasta.” Videopuhelun kuva käynnistyy uudestaan ja ruudulle ilmestyy isoisän kasvot. Posket ovat kuopalla ja huulet rohtuneet.

Olemme perheenä harjoitelleet yhdessä suremista ja lohduttamista etänä, sillä lastemme isoisä asuu toisessa maassa, eikä pandemian aikana vaikeasti sairastuneen luo ole voinut mennä. Ikävä on puolin ja toisin valtava. Vaikka puhumme pätkiviä videopuheluita monta kertaa päivässä, me tunnemme avuttomuutta ja hän yksinäisyyttä tilanteessa, jossa paras paikka olisi toisen lohduttava syli.

Syliä ja turvallista kosketusta kaipaa tällä hetkellä myös moni lapsi ja monen lapsen vanhempi. Meistä onnekkaimmilla oli ennen pandemiaa perheiden palvelujen lisäksi erilaisia ystävien, vertaisten ja sukulaisten turvaverkkoja. Oli ehkä enemmän sylejä tarjolla ja enemmän aikuisia, joiden kanssa jakaa arjen kommellukset ja huolet. Pandemia on kuitenkin etäännyttänyt, eristänyt ja jopa erottanut toisilleen tärkeitä ihmisiä ja heikentänyt luonnollisia turvaverkkoja, jonka seurauksena yhä useampi on yksinäinen, voipunut ja keinoton vanhempana. Valmiiksi haastavassa tilanteessa tai olemattoman turvaverkon varassa olleiden tilanne on sitäkin huolestuttavampi.

Yksinäisyys on rantautunut myös monien pienten lasten vanhempien parisuhteisiin. Se kuuluu vanhemmille suunnatuissa auttavissa chat- ja puhelinpalveluissamme sekä koronan vaikutuksia kartoittaneesta kyselystämme. Muutoinkin voimia vaativa elämänvaihe on saanut uusia vaikeuskertoimia pandemian aikana ja parisuhteen yhteyden vaalimiseen ei voimavarat tahdo kaikilla enää riittää.

Osassa perheitä huolta ja stressiä aiheuttavat työttömyys ja taloudelliset vaikeudet. Toisilla taas työtä on liikaa ja se läikkyy vapaa-ajalle haukaten liian suuren palan aiemmin perheelle, parisuhteelle tai omalle palautumiselle tarkoitetusta ajasta. Osa kertoo stressaantuvansa kasautuvista töistä, kun vanhempien on aiempaa matalammalla kynnyksellä täytynyt jäädä hoitamaan flunssan oireista kärsivää lasta kotiin. Monen arjessa voipuneen vanhemman tunnelmat ovat vaihtuneet ahdistuksesta turhautumiseen. Ollaan perheenä paljon yhdessä ja fyysisesti paikalla, mutta ei kuitenkaan henkisesti läsnä, vaan ollaan väsyneitä ja yksinäisiä yhdessä.

Kollegani Minna Jaakkola nosti artikkelissaan esiin tärkeän näkökulman. Omaa psyykkistä kuormitusta poikkeuksellisessa tilanteessa lisää myös ajatusharha siitä, että muilla menee paremmin, eivätkä muut koe samassa määrin ahdistusta, yksinäisyyttä tai pelkoa. Tosiasiassa kuitenkin valtaosa jakaa nämä tunteet ja niistä puhuminen parantaa psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia. Siksi erityisesti nyt, kun fyysinen, sosiaalinen kanssakäyminen on ollut rajoittuneempaa, on tärkeää pitää kaikin muin keinoin yhteyttä läheisiin tai puhua huolistaan vaikkapa järjestöjen auttavissa palveluissa nimettömästi.

Varovainen optimismi nostaa päätään, kun rajoituksia aletaan purkaa. Paljon on kuitenkin jälleenrakennettavaa, eikä vähiten perheiden hyvinvoinnissa.

Tästä kirjoituksesta alkaa Perhe ja korona -blogisarja, joka pyrkii piirtämään kuvaa siitä, miten perheet koronapandemian pitkittyessä voivat. Äänessä on Väestöliiton lisäksi muita, erilaisia perheitä palveluissaan auttavia kumppanijärjestöjämme.