Category Archives: Vanhemmuus

Itse olet hullu!

Posted on by
Vastaus

”Olet hullu”, huutaa vanhempi. ”Sanot aina noin! Et tajua mistään mitään!”
Toinen vastaa: ”Ei pidä paikkaansa, johan selitin, minähän pyysin jo anteeksi, olin kiireessä! Sanoin ajattelemattomasti!”

Mutta. Ensimmäinen on jo kiihdyttänyt vauhtinsa täystuhoon. Paluuta ei ole, jompikumpi on leimattava kokonaan huonoksi. Tuhottava. Jommankumman on poistuttava näyttämöltä itsetunnolta ja persoonalta kelpaamattomana.

Ensimmäinen sanoo: ”Väität siis, että olen valehtelija! Väität siis että minä olen väärässä!” ja lähtee ulos paiskaten oven. Onneksi.

Nuori huokaisee helpotuksesta. Tällä kertaa ei tullut väkivaltaa. Enempää. Nuori huokaisee helpotuksesta myös, koska tällä kertaa kohteena ei ollut hän. Ja samalla hän tietää, että toisella kertaa hän on.

Vanhempien malli riitelyyn on rankka. Annetaan leimoja: hullu, itsekkäin tuntemani tyyppi, tyhmä, sika. Tarkoituksena mitätöidä persoona, antaa kelpaamaton leima, osoittaa toinen kokonaan pahaksi.
Saada murennettua jommankumman itsetunto. Leimata ja todistaa jompikumpi kokonaan huonoksi.
Sen sijaan, että puhuttaisiin asiasta, tapahtumasta, ja yritettäisiin ymmärtää ja päästä siitä yhteiseen käsitykseen. Että luotettaisiin siihen, että pohjimmiltaan kumpikin toivoo rauhaa, ymmärrystä ja arvostusta.

Tällä riitelytyylillä sellainen tulos on mahdoton. Nuori on koulussa oppinut rakentavaa riitelyä. Silloin pyritään kuuntelemaan, kuulemaan toisen näkökulma miksi hän sanoi tai teki jotain. Mitä hän tarkoitti? Mitä hän tarvitsi? On opeteltu kuuntelun taitoa.
Ja sitten miten omalta puolelta voi kertoa samat asiat haastamatta ja loukkaamatta lisää: Miltä se tuntui, miten ymmärsin, mitä pelkäsin, mitä tarvitsin.

Rakentavassa riitelyssä haetaan yhteisymmärrystä onnettomasta tapahtumasta, joka satutti tai loukkasi. Tavoitteena on parantunut kunnioitus ja läheisyys riitelijöiden välillä. Se on mahdollista. Mutta ei vanhempien mallilla. Jos riitelyssä heitetään leimoja ja nimitellään, silloin taistellaan siitä, kumpi mitätöi kumman. Se ei koskaan ole rakentavaa tai edistä kenenkään hyvinvointia. Se on vain surullista ja alkeellista. Kuin päiväkodista.

Nuori katsoo surullisena paikalle jäänyttä vanhempaa. Varmaankin hänen isovanhempiensa kotona on aina toimittu näin. Saadakseen todellista tukea ja olkapään ja itkeäkseen tuskan pois, nuori soittaa kaverilleen. On aika aloittaa uusi aika.

Koululaisen vanhemman arki -osa 3

Posted on by
Vastaus

Kohta on lauantai ja vuoden viimeinen koulupäivä!

Järkyttävää! Mihin Tämä vuosi oikein hurahti? Juurihan minä suunnittelin, että mitä ihmettä lapsi voisi laittaa päälleen ensimmäisenä koulupäivänä! Nyt syksyiset vaatteet ovat jo käyneet pieneksi ja uusien ostamisessa ei meikäläisen, äidin mielipide todellakaan enää riitä :).

Niin, lapset kasvavat joka päivä! On upeaa nähdä se pieni, asteittainen kehittyminen lasten toiminnassa ja ajattelussa joka kertoo siitä, että lapsi kasvaa, aistii ympäröivää maailmaa ja opettelee koko ajan elämää.

Tämä sama asia näkyy sekä pienten, että vähän isompienkin lasten ja nuorten kohdalla.

Opetellaan, harjoitellaan, onnistutaan, kaadutaan, mokataan ja taas noustaan ylös ja jatketaan. Minua ei välttämättä enää tarvita niin tarkasti sen pohtimisessa mitä lapsi laittaa tavallisena koulu- tai kesäpäivänä päälleen, kuten silloin kun hän oli vauva. Mutta tämä isompi lapsi tarvitsee edelleen minun tukea muissa tavallisissa arjen asioissa, kuten arjen rytmin ylläpidossa, eli siinä että muistetaan syödä, nukkua ja liikkua säännöllisesti ja terveellisesti. Sen muistuttamisessa, että läksyt tehdään ensin ja sitten vasta viiletellään leikkimässä kavereiden kanssa lähimetsässä, että ei tarvitse rättipoikkiväsyneenä koulutehtäviä tehdä kiukkuisena illalla.

Minua tarvitaan sen muistuttamisessa, monenko aikaan pitää sieltä ulkoa tulla sisälle iltatoimiin ja nukkumaan. Minua tarvitaan edelleen arjessa, siinä että olen turvallisesti läsnä ja tavoitettavissa, antamassa läheisyyttä ja tukea. Silloin kun polveen tulee naarmu ja tarvitsee sitä hoitaa ja putsata, tai kun on muita harmituksen hetkiä. Minua tarvitaan edelleen kehumisessa ja kannustamisessa lapsen iloista, kuten siinä miten upeasti vaikka joku legojen rakentaminen tai muu lapsen kiinnostuksen kohde on lapsella sujunut tai onnistunut ja minua tarvitaan haasteellisissa tilanteissa auttamaan, kun joku asia ei niin onnistukaan.

Minua tarvitaan rajojen ja reunaehtojen asettamisessa, kuten sen pohtimisessa miten pitkään voi pelata kännykällä peliä, tai voiko ylipäätään pelata ollenkaan. Ja minua tarvitaan kaverisuhteiden, harrastustoiminnan ja lapsen kaikkien verkostojen mahdollistamisessa. Ja minua tarvitaan sen muistuttamisessa ja mallin näyttämisessä siinä, kuinka erilaisten ihmisten kanssa toimiessa tulee muistaa kaikkien kunnioittaminen, kohteliaisuus ja ystävällisyys.

Nautitaan siis näiden upeiden tyyppien, ihanien lasten ja nuorten tukemista ja auttamista ja ollaan heille läsnä arjessa!

Pohdin syksyn ekaluokkalaisten listaa oppimisen edellytyksistä ja tärkeimmistä asioista, eli:

  1. Työrauhan antaminen itselle ja muille
  2. Taito kuunnella muita ja uskallus kertoa omia ajatuksia ja mielipiteitä
  3. Oman vuoron odottaminen ja kohtelias käytös, muiden huomioiminen

Nämä taidot ovat pohjana oppimiselle. Lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen kehittyvät näiden taitojen rinnalla. Toivon, että tämä lista jatkuu oleellisena osana koululaisten arkea myös tulevina kouluvuosina!

Ihanaa ja rentouttavaa kesälomaa kaikille koululaisille ja vanhemmille!

 

Arki nykyajassa?

Posted on by
Vastaus

Mistä on Sun arki tehty? Palaveri, palaveri, tiivistystä ja uudistusta. Muutosta ja uudelleen organisointia. Venytystä Ja vanutusta. Työnkiertoa ja uuden oppimista. Ja sitten kaikki jälleen uusiksi, muutaman vuoden sisään tehdään kenties kaikki jälleen uudella tavalla ja päädytään kenties siihen tilanteeseen josta muutama vuosi sitten irtauduttiin. Kuulostaako tutulta?

”Miten minä oikeasti jaksan tässä rumbassa?”, kysyin itseltäni eräänä päivänä.

Vastasin: Jaksan hyvin, kun keskityn olennaiseen!

”Mitä se on työelämässä?”, kysyin itseltäni. Se on aitoa läsnäoloa, kohtaamista arjessa, halua uuden oppimiseen, mutta samalla itseni säilyttämiseen sellaisena kuin olen. Sen ymmärtämistä mitkä asiat hallitsen ja missä voin oppia uutta ja kehittyä. Sen ymmärtämistä, että voin joskus sukeltaa hieman epämukavuusalueelle, sillä tällöin voin löytää itsestäni myös uutta. Mutta erityisesti sen ymmärtämistä, että annan itselleni myös aikaa uusien asioiden sulatteluun ja tilaa sille työlle jossa olen omimmillani. Olennaista tässä kaikessa on toimiva tiimi ja johto, josta saa tukea ja sparrausta omaan työhön.

Samat lainalaisuudet pätevät osaltaan sekä työssä kuin henkilökohtaisessa elämässämme.

Läsnäolo, kohtaaminen ja joustavuus uusia tilanteita kohdatessa. Siinä lääkkeet tämän hetken arkeen ja työelämään? Elämä on aina muuttuvaa ja olemme muuttuvaisia olentoja, me ihmiset. Tunteet ovat osa meitä ihmisiä ja niin saakin olla. Niille tulee olla aika paikka ja niitä saa tuntea ja kokea, myös työelämässä.

Realiteetit tulee kuitenkin tunnistaa ja niiden kanssa tulee oppia elämään. Työmaailma on muuttunut paljon viimeisen kymmenen ja viiden vuoden sisällä. Myös meiltä aikuisilta vaaditaan paljon uusia taitoja nykyajassa. Vanhemmuudessamme meidän tulee omaksua kenties erilaisia taitoja kuin silloin kun itse olin lapsi. Tämä kaikki ei ole aina helppoa.

Annetaan itsellemme ja toisillemme siis aikaa. Aikaa sopeutua muutokseen, aikaa oppi uutta. Aikaa kehittyä ja haastaa itseään. Aikaa antaa anteeksi itselleen ja toisillemme, sillä olemme myös erehtyväisiä ihmisiä.

Oleellista nimittäin on, että osaamme keskittyä hetkeen ja olla inhimillisiä ihmisiä toinen toisillemme. Niin työssä kuin kotonakin.

 

Tärkeä, vaikea äitienpäivä

Posted on by
2

Ellille

Koulussa oli kivaa! Sai kavereita, seuraa, leppoisaa jutustelua. Oli toisia, saman ikäisiä lapsia, joilla ei ollut koko ajan kiire tai ”tärkeää tekemistä”. Naurettiin, leikittiin, pelattiin.

Lapsen haaste on pärjätä lapsijoukossa. Olisi kiva olla tykätty! Kuusikymmenluvulla olin kuitenkin kummajainen yksinhuoltajan lapsena. Ja vielä isä-yksinhuoltajan. Outo lintu. Selustassa vähemmän aikuisia, vähemmän voimaa ja hoivaa. Aina eväät, tumput, luistimet unohtuneina.

Äitienpäivänä opettaja puhui kauniita sanoja äideistä: miten ihania rakkaat äidit meille ovat ja miten he hoitavat meitä. Alettiin tehdä äitienpäiväkortteja, jokainen sai taitetun puhtaan kartongin. Minulle tuli pala kurkkuun.

Oli siitä ennenkin puhuttu, kaikkien piti se kyllä tietää. Äkkiä sellaiset seikat katoavat toisten lasten mielestä. Kaikilla kahdensanvuotiailla on äiti, lasten kokemuksessa. Itsestään selvä asia. Äiti on maailman keskipiste. Onhan se pakko olla? Mutta että opettajakin ohittaa sen.

Olin ihan hiljaa, kunnes joku havaitsi jumini. Ei minulla ole äitiä, mutisin. Ja ennen kuin opettaja ehtii sanoa mitään, kuuluu luokasta: Miten niin ei ole äitiä? Kaikilla on äiti! Ja niin pilasin koko luokan iloisen tunnelman. Se muuttui kireäksi, ärtyneeksi hämmennykseksi. Tuijotin pulpettia etten näkisi kasvoja ja odotin ensimmäistä ivaa. Ja minä kun niin halusin, että kaikilla olisi hyvä mieli.

Kelle minä tän kortin teen? Enkelille? Haudalle? Isälle? Oikeaa vastausta ei ollut. Mistä minä olisin tiennyt. Tarvitsin apua, enhän voinut tehdä korttia olemattomalle. Olisi kai ollut parasta tehdä niin ja säästää muut hämmennykseltä.

Mun äiti on kuollut, sanoin kuitenkin päättäväisesti. Kauhistuneita, inhon sekaisia ilmeitä, kuten aina. Ne viestivät että olen tyhmä ja tylsä kun puhun tällaisia. Kuka sua sitten muka hoitaa? sanoi joku, ja halusin paeta. Halusin unohtaa koko kahden vuoden takaisen kuoleman, äidin ja enkelit. Haluan olla kuin muut! Olen reipas. Keksin jotain.

Teen kortin Ellille, sanoin. Elli oli sukulaismummeli, joka oli tullut meille auttamaan. Elli sai korttinsa. Seuravana vuonna Elli oli lähtenyt. Sama näytelmä toistui. Jouduin kiemurtelemaan kiperistä ja satuttavista tilanteista yhä uudelleen.

Äitienpäivä on hieno päivä ja tärkeä juhla! Miten nautinkaan omien lasteni kanssa äitienpäivistä ja suloisista korteista. Äidit ovat upeita ja kiitoksensa ansainneet! Ja jos oma opettajani olisi heti alussa puhunut äitienpäivästä, että kiitetään jotakuta rakasta, läheistä, joka meistä huolehtii ja hoivaa, kuten äitiä, minulla ja kaltaisillani olisi ollut helpompaa. Lapsen vastuuksi ei jäisi olla ongelma ja ilonpilaaja, vaan asia olisi tehty normaaliksi.

Aikuiset unohtavat joskus erityislapset ja heidän näkökulmansa. Läheisenpäivä on ihan hyvä ajatus.

Vauvavuoden ei kuulu olla ihan kamala

Posted on by
9

Viime aikoina mediassa ja sosiaalisessa mediassa on puhuttu paljon pikkulapsiajan vaativuudesta. Yksi kirjoittaa blogissaan vauva-ajan olevan täyttä paskaa, kaikki on pelkkää itkevää vauvaa. Toinen avautuu keskustelupalstalla siitä, että vauvan kanssa onkin kamalaa, oman elämän menettäminen ja vastuu ahdistaa ja kitisevä vauva herättää lähinnä negatiivisia tunteita. Televisio täyttyy keskusteluohjelmista, joissa uupuneet vanhemmat tukevat toisiaan ja antavat vinkkejä, miten selviytyä ruuhkavuosista hengissä.

On hienoa, että meidän ei enää tarvitse esittää olevamme supervanhempia, jotka selviävät mistä vain. On hienoa, että voi julkisesti myöntää olevansa puhki ja poikki ilman, että tarvitsee pelätä tulevansa lynkatuksi. Usein tällaiset tarinat kirvoittavat muilta myötätuntoa ja ymmärrystä, kommentteja siitä, että tuollaista meilläkin oli, tsemppiä. Lapsen syntymään liittyy aina suuria mullistuksia: uudenlainen vastuu, muuttuvat prioriteetit, vanhemmaksi kasvaminen ja niin edelleen. Useimmat kokevat tässä vaiheessa jonkinasteisen kriisin tai ainakin käänteen. Mutta missä menee tavallisen vauva-ajan hankaluuden ja liiallisen rankkuuden raja? Aivan kaikki tapahtumat ja tuntemukset vauva-aikana eivät ole tavallisia, sellaisia mistä muutkin ovat hyvin selvinneet.

Ensinnäkin ihmiset, vanhemmiksi tulevat, ovat erilaisia. Meillä on perimästämme ja elämänkokemuksistamme johtuen erilaiset kyvyt selviytyä vaikeuksista. Toiset meistä kuormittuvat tilanteesta, josta joku toinen selviäisi vaurioitta. Meillä jokaisella on stressinsietokyvyn raja, jonka ylittyessä psyykkinen oireilu alkaa. On tärkeää nähdä ja tunnistaa omien tai läheistemme rajan ylittyminen – arvottamatta.

Vauva-aikaan liittyy vielä erityinen haavoittuvuus: noin 10–20 prosenttia äideistä sairastuu raskauden aikaiseen tai sen jälkeiseen masennukseen, ja viimeaikaisten tutkimusten mukaan myös isillä on kohonnut riski sairastua masennukseen vauva-aikana. Jatkuvasti surullinen, itkuinen tai ärtynyt ja toivoton olo ei kuulu normaaliin vauva-aikaan. Myös se, että vauva tuntuu jatkuvasti vieraalta ja herättää lähes yksinomaan negatiivisia tunteita, voi olla merkki synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Toisekseen, elämäntilanteet ovat erilaisia. Joissakin perheissä on kaksi vanhempaa ja laajat, auttamishaluiset tukijoukot. Toisilla tilanne on vaikeampi. Synnytyksen jälkeiselle masennukselle altistavat esimerkiksi huono parisuhdetilanne tai sosiaalisen tuen puute. Myös suunnittelemattomasti alkaneet raskaudet kasvattavat jaksamis- ja parisuhdeongelmien riskiä. Tutkimusten mukaan hedelmällisyyshoitojen seurauksena lapsen saaneilla voi olla huonompi luotto omiin vanhemmuuden kykyihinsä kuin luonnollisesti raskaaksi tulleilla pareilla. Kauan lasta toivoneet ovat voineet luoda vauvaelämälle ja omalle vanhemmuudelleen niin korkeat standardit, että kokevat väistämättä epäonnistumista ja pettymystä.

Kolmanneksi, vauvat ovat erilaisia. Synnynnäinen temperamentti määrittelee, kuinka herkkä vauva on reagoimaan ja kuinka intensiivisesti hän reaktionsa ilmaisee, kuinka aktiivinen hän on, kuinka helposti hän on rauhoitettavissa tai kuinka säännöllinen on hänen päivä- ja ruokarytminsä. Iso osa vauvoista on temperamentiltaan ”helppoja”: säännöllisiä, tasaisia, rauhallisia ja herkästi rauhoitettavissa. Noin 15 prosenttia vauvoista on temperamentiltaan haastavia – ja tällaisten vauvojen vanhemmuuskin on vaativampaa. Lisäksi terveydelliset ongelmat kuten ruoka-aineallergiat, koliikki tai refluksitauti voivat aiheuttaa sen, että vauva on normaalia itkuisempi ja rauhattomampi. Paljon heräilevät ja yöllä valvovat vauvat johtavat usein vanhempien syvään univajeeseen, joka altistaa mielenterveyden häiriöille ja vaikeuttaa vauva-arjen sujumista.

Olennaista on kuunnella herkästi sitä, miten minä juuri nyt voin ja minkälaiseksi koen vauva-arjen. Toisiin vanhempiin, toisiin vauvoihin ja toisiin perheisiin vertaaminen on turhaa – ihmiset, perheet ja vauvat ovat niin erilaisia. Jos minusta tuntuu siltä, että joku raja on ylittynyt, se on ylittynyt juuri nyt, juuri minun kohdallani. Silloin oikea toimintatapa on pyytää apua.

Avaa suu, kerro neuvolassa, miten oikeasti menee äläkä vastaa kysyttäessä vain ”ihan hyvin”. Käänny ystävien, sukulaisten tai naapurien puoleen. Neuvola voi ohjata tarvittaessa esimerkiksi kotiavun tai psykiatrisen tuen piiriin. Älä jää yksin syyttämään itseäsi epäonnistuneeksi. Äläkä kuvittele, että vauva-aikana kaikesta pitää selvitä ja että kaikki vaikeudet kuuluvat asiaan.

Att kunna erbjuda en trygg famn och äkta närhet är morföräldraskap som bäst!

Posted on by
Vastaus

Då min dotter berättade för mig att jag skall bli mormor, blev jag mycket glad. Tänkte då öatt som tur är jag till min profession barnmorska. Nu kommer min dotter att få svar på frågor och funderingar om graviditet och förlossning direkt av sin egen mor. I dag nästan åtta år senare kan jag ödmjukt konstatera att jag som blivande mormor inte då förstod vad morföräldraskap på riktigt innebar.

Efter att jag fick se mitt nyfödda barnbarn bara några timmar gammal, väcktes nya enorma känslor. Då insåg jag att min yrkesidentitet inte längre kunde styra mina personliga värderingar och anknytning till detta nyfödda barnbarn.

Under min yrkeskarriär har jag sett många nyfödda, men denna gång var det något som var annorlunda. Att ha detta lilla barnbarn i famnen kändes mycket speciellt och overkligt.

Långt senare förstod jag att jag omedvetet, men ödmjukt klätt av mig min professionella barnmorskeroll och öppet tagit emot min nya roll som nybliven mormor. En roll fylld av beundran, stolthet, förundran och spänning.

I dag är jag en stolt mormor till tre barnbarn. Glad och tacksam över möjligheten jag fått att uppleva denna nya roll. Rollen som jag personligen upplever som ett privilegium. Rollen som jag blivit tilldelad oberoende av tidigare erfarenheter eller professionell bakgrund. Rollen som tillåter mig att uppleva, beundra och förundras över mina barnbarns individuella utveckling samt möjligheten att få bekanta mig med deras unika personligheter.

I dag tycker jag mig ha en lite bredare insikt i vad morföräldraskap handlar om. Det viktigaste för mig som mormor är – att kunna erbjuda en trygg famn och mycket äkta närhet.

Kaikki eivät voi olla keskivertoa parempia!

Posted on by
1

Pieni poika harjoittelee pyöräilyä. Hän nousee pyörän selkään, polkee vimmatusti ja kaatuu. Silmistä roiskahtaa kyyneleet ja poika valahtaa asvaltille makaamaan. En halua enää yrittää, tämä on tyhmää. Pyöräily on tyhmää. Edellisen illan kuvitelmat täydellisestä pyöräsankarista eivät vastaa kömpelöitä jäseniä ja tasapainoa joka ei tottele. Oma itse ei vastaa sitä mitä kuvitteli.

On kipeää huomata, että elämä vaatii ponnisteluja ja asioiden opettelu toistoja ja harjoittelua. Mieli luo herkästi odotuksia, jotka eivät ole realistisia, eivät vastaa todellisuutta. Ihmisen osa elämässä onkin tulla tietoiseksi omista rajoitteistaan ja luoda itselle kohtuullisia tavoitteita. Tämä kasvamisen prosessi on joskus hyvinkin tuskainen ja vaivanloinen. Riittämättömyyden tunteissa helpottaa kuitenkin tieto siitä, että on keskeneräisyydessään hyväksytty ja jollekin rakas.

Valitettavasti hyväksyntä on harvoin niin ehdotonta kuin toivoisimme sen olevan. Lapsi lukee vanhempaa ja ympäristöään ja tekee päätelmiä siitä, millainen maailma on ja millainen itsen tulisi olla, jotta olisi hyväksytty? Vähitellen mieleen syntyy kuva siitä, millainen olisi ihanteellinen itse. Parhaimmillaan tuo ihanne voi toimia moottorina, tavoitteena, jota kohti kulkea. Joskus tuo ihanne on kuitenkin valitettavan kaukana siitä, mitä itse kokee olevansa. Silloin ihanteesta tulee raskas kanssakulkija. Vaativa piiskuri, joka ei anna palkintoja, vaan vaatii mahdottomia.

Myös temperamentti vaikuttaa siihen, miten kriittinen ihminen on itselle. Jotkut selviävät takaiskuista pienellä tunnevyöryllä. Toiset taas ovat herkempiä kritiikille ja ottavat vastoinkäymiset raskaasti. Jos pyöräily ei heti onnistu, yksi lapsi vie pyörän kellariin, eikä halua koskea siihen aikoihin. Toinen taas nousee nopeasti uudelleen pyörän päälle ja harjoittelee vimmatusti ja sinnikkäästi kunnes hallitsee taidon.

Ympärillä oleva maailma luo oman osansa itseen kohdistuviin odotuksiin. Emme elä enää pienessä yhteisössä, vaan maailmasta löytyy loputtomasti kohteita joihin verrata. Media pursuaa ihanteita, joita tavoitella. Helposti voi käydä niin, että kun on jonkin asian saavuttanut, toinen paistaa vaillinaisena. Oman itsen voi kokea kuin vanhan asunnon, jossa yhden seinän maalaaminen paljastaa toisen puutteet. Nykyinen epävarmuus työpaikkojen osalta ei varsinaisesti auta asiaa. Olen kuullut nuorilta sellaista puhetta, että ysin keskiarvo ei riitä ja että omaa itseä pitää kyetä markkinoimaan, muuten ei pärjää. Vaikuttaa siltä, että ympäristö tankkaa nuoriin sellaista ajatusta, että oma paikka löytyy vain olemalla lähes täydellinen.

Täydellisyyden tavoittelu on vaarallista ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Pitkään jatkuessaan se voi altistaa masennukselle ja ahdistukselle. Uusi Bathin yliopiston tutkimus (2018) kertoo, että nuorten epärealistiset vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat kasvaneet. Samaan aikaan nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät pohjoismaissa ja muualla. Olisiko aika herätä tuijottamasta sairaita kaloja ja alkaa tarkastella, onko vesi saastunutta.

Yhteiskunta joka perustuu kilpailuun, voimistaa tarvetta erottua ja verrata itseä muihin. Kun pärjää keskiarvoa paremmin, itsetunto vahvistuu, jos taas pärjää huonommin, se laskee. Elämästä tulee kilpajuoksua, jossa maaliin pitää tulla kolmen parhaan joukossa. Totuus kuitenkin on, että kaikki ihmiset eivät voi olla keskiarvoa parempia. Tämä on tilastollinen mahdottomuus. Hieno saavutus elämässä olisikin, että huomaa olevansa jossain keskiarvoa huonompi ja silti arvokas.

Vastavoima nykyiselle perfektionismille on itsemyötätunto. Myötätunto ei ole kiinni siitä, että kuinka hyvin ihminen onnistuu tavoitteissaan. Itsemyötätuntoinen voi olla vaikka kaikki yritykset olisivat menneet täysin metsään. Siitä huolimatta ja sitä suuremmalla syyllä voi olla itselle ystävällinen. Itsemyötätunto vie pois itsen vertaamisesta toisiin ja kohti yleistä humaanisuutta. Kaikki ovat opetelleet joskus uutta taitoa ja useimmat ovat myös kokeneet epäonnistumista siinä. Ihminen kasvaa, kun omat rajoitteet voi tunnistaa hyväksyvässä ja rakastavassa ilmapiirissä.

Curran, T., & Hill, A. P. (2017). Perfectionism Is Increasing Over Time: A Meta-Analysis of Birth Cohort Differences From 1989 to 2016. Psychological Bulletin.

Koululaisen vanhemman arki -osa 2

Posted on by
Vastaus

Koululaisen koulunalkutaival on puolessa välissä. Minne ihmeeseen syksy oikein hurahti? Lapsi on puolessa kouluvuodessa oppinut lukuisat määrät uusia asioita, saanut uusia kavereita, oppinut lisää oma-aloitteisuutta ja rohkeutta.

Olenko minä oppinut jotain äitinä ja vanhempana? Aamuinen lapsen suusta tullut totuuden lause: ”Äiti, älä huolehdi liikaa, olen jo koululainen”, on kummitellut koko päivän päässäni. Ainakin olen oppinut siis sen, että lastani en voi enää samalla tavalla ympäröivältä maailmalta suojella ja pumpulia hänen ylleen kääriä, vaikka kuinka niin joskus haluaisinkin.

Pystyn siis antamaan lapselleni rakkautta, kunnioitusta, arvostusta ja tukea, mutta hänen on uskallettava itse alkaa tutustumaan ja löytämään elämässään omaa polkuaan. Minun tulee pyrkiä rohkaisemaan häntä saavuttamaan elämässään monenlaisia kokemuksia. Minun tulee pyrkiä antamaan hänelle turvaa. Minun tulee auttaa häntä ymmärtämään ja kunnioittamaan itseään, monenlaisia ihmisiä ja  erilaisuutta. Minun tulee pyrkiä tukemaan häntä olemaan kiinnostunut ja innostunut uusista asioista ja autettava häntä solmukohdissa. Ja minun on tuettava häntä, että hänellä on uskallusta tuoda maailmassa esiin omia mielipiteitään ja ajatuksiaan, ja uskallusta pitää puoliaan maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Vanhempana olen saanut mahdollisuuden tutustua mielenkiintoiseen uuteen keskustelu- ja käsimerkkimaailmaan ”mineineen” (=minecraftit), ”dappeineen” ja ”oo mikä bränki”- kommentteineen (= pään yllä oleva käsimerkki ja lause jokaikisessä lapsen mielestä huvittavassa ja vitsikkäässä keskustelu- ja vuorovaikutustilanteessa, eli aika usein kun omasta mielestäni jotain fiksua yritän jutella).

Erityisesti olen kuitenkin oppinut, että minun tulee pyrkiä pitämään kivaa fiilistä ja huumoria arjessa yllä, se auttaa monessa solmukohdassa koululaisen kanssa! Varsinkin arkiaamuisin tämä taito on ollut moneen otteeseen tarpeen ja välillä todella hukassakin…

Tässä tuntuu olevan oppia kyllikseen, mutta koulumatkamme nyt siis jatkuu ja koululaisen vanhempana minun oppitieni onkin vasta alkutaipaleella. Tästä on hyvä jatkaa tähän uuteen vuoteen kasvattamaan vanhemmuuden kokemuksia!

Uusperheeksi ulkopuolisuuden kivun kautta

Posted on by
Vastaus

Uusperheet ovat lisääntyneet Suomessa koko ajan 1990-luvulta lähtien. Vuonna 2014 niitä oli jo yli 50 000. Kaikista alle täysi-ikäisistä lapsista jopa 10 prosenttia elää uusperheessä. Uusperheet voivat olla hyvin erilaisia. Osassa niistä on vain toisen vanhemman biologisia lapsia ja osassa molempien. Lisäksi perheeseen voi kuulua myös uusparin yhteisiä lapsia. Lapset saattavat asua koko ajan perheessä tai sitten he käyvät vain viikonloppuisin.

Kaikkia suomalaisia perheitä yhdistää kasvaminen perheeksi. Kasvun vaiheet vain poikkeavat toisistaan riippuen siitä millainen perhe on kyseessä. Ydinperheessä vanhemmilla on ensin rakastumisen kahdenkeskinen vaihe, jossain kohtaa tulevat lapset ja pikkuhiljaa muodostuu perhe. Uusperheessä ei ole kahdenkeskistä vaihetta vaan lapset ovat heti osana perhettä. Bonusäiti tai isä muodostaa suhdetta lapsiin samaan aikaan kun aikuisten rakkaussuhde kehittyy ja syvenee. Myös lapset ottavat vastaan uuden tulokkaan, joka vie vanhemman huomiota. Tilanne nostaa herkästi esille mustasukkaisuuden tai ulkopuolisuuden tunteita. Kaikilla ihmisillä on toive olla jollekin kaikkein tärkein tässä maailmassa. Tärkeissä ja kiintymyksellisissä suhteissa kysymmekin toiselta, olenko sinulle ykkönen? Uusperheissä kokemus saattaa olla se, että kysymykseen vastataan, että et ole ykkönen, mutta olet hyvä kakkonen.

Ulkopuolisuus on ihmiselle kivulias kokemus. Kaikki ihmiset ovat kokeneet ulkopuolisuuden tunnetta jossain kohtaa elämäänsä. On kuitenkin niin, että jotkut altistuvat tuolle tunteelle elämänsä aikana useammin ja kipeämmin kuin toiset. Uusperheen arki nostaa pintaan kaikki aiemmat osattomuuden kokemukset. Monet tunteet voivat olla niin voimakkaita, että ne tuottavat kokijalleen häpeää. Niitä yritetään siksi usein tukahduttaa tai peitellä. Uusperhe joutuukin kasvamaan yhtenäiseksi perheenjäsenten ulkopuolisuuden ja mustasukkaisuuden tunteiden läpi. Siksi kasvavan uusperheen pinnan alla usein kuohuu. Perheen kasvun kannalta on tärkeää, että kaikkien kokemukset, myös vaikeimmat tunteen, tulevat huomatuksi. Ymmärretyksi tuleminen luo kiintymystä ja rakentaa siltaa uusien perheenjäsenten välille.

Olen ollut havaitsevinani, että julkisuudessa esitellään yleensä valmista uusperhettä, ei keskeneräistä. Siitä saattaa syntyä mielikuva, että uusperheen tulisi olla heti valmis. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia ja ihmissuhteet ovat ristiriidattomia. Vaikeiden tunteiden olemassa olon puute herättää ajatuksia siitä, että onko noissa kasvukivuissa ja kuohunnassa jotain niin väärää, että sen esille tuominen on häpeällistä. Kuka aikuinen kehtaa sanoa ääneen, että tuntee mustasukkaisuutta lasta kohtaan tai, että ei kestä ajatusta puolison entisestä elämästä.

Uusperheellisiä usein hyödyttää tieto siitä, että perheeksi kasvaminen on prosessi, joka ei aina ole helppo. Joidenkin tutkimusten mukaan tuo prosessi voi viedä jopa seitsemän vuotta. Valoa kuitenkin häämöttää tunnelin päässä. Kuohunnan jälkeen on mahdollista löytää itsensä perheestä, jossa kaikilla on oma paikkansa. Voi olla, että ihan kaikki odotukset ”ydinperheestä” eivät täyty, mutta jonkinlainen sisäinen rauha tai kompromissi löytyy. Perhe tuntuu omalta.

  • Tutkimustietoa
  • Malinen, Vuokko ja Larkela, Pekka (2011): Parisuhde – uusperheen ydin. Väestöliitto.

Tänään vietetään Kansainvälistä uusperheiden päivää. Iloa päivään!

 

Karaisemalla kasvatettu

Posted on by
Vastaus

shutterstock_102593036Pieni poika seisoo liian suurissa luistimissa jäämäen laella ja katsoo epävarmana alaspäin. Mäen alla pojan isä huutaa, että tule nyt vain alas sieltä. Isot kyyneleet tekevät pojan silmistä kiiltävät. Hän näyttää harkitsevalta. Katsoo mäkeä ja isäänsä, sitten taas mäkeä. Isän ilmeestä näkee, että hän ei hyväksyisi luovuttamista. Poika liukuu mäen alas jalat vispaten. Ei kaadu, mutta se ei ole kaukana. Pojan kasvoilta voi nähdä helpotuksen, kun hän töpöttelee luistimillaan radan reunaan. Isä vaikuttaa tyytyväiseltä itseensä.

Tilanteesta voisi ajatella, että poika voitti itsensä. Että hän meni omaa pelkoaan päin ja oppi itseluottamusta. Toisaalta siitä voisi ajatella, että poika pakotti itsensä, koska pelkäsi menettävänsä isän kiintymyksen. Oliko tilanne tällöin voitto vai häviö?

Lapsi pyrkii olemaan vanhemmalleen mieliksi. Hän ymmärtää, että oma selviytyminen on kiinni läheisistä aikuisista. Yhteys vanhempaan yritetään varmistaa niillä keinoin, jotka ovat aikaisemmin osoittautuneet toimiviksi. Jos vanhempi huomaa lapsen silloin, kun tämä on reipas. Yrittää lapsi olla kaikin tavoin juuri sitä. Karaisemisesta tuleekin helposti tulkinta, että siinä pyritään eroon jostakin. Siinä ikään kuin ”piiskataan” jotain pois lapsesta. Lapselle opetetaan, että joku osa itsestä tulisi saada ulkoistettua ja hävitettyä.

Tarvitsevuuden, pelon ja hädän peittelemisessä on Suomessa pitkät juuret. Kylmä ja karu maa on suosinut niitä, jotka menevät rohkeasti eteenpäin. Ravinnon puutteessa heiveröisimmät ovat menehtyneet. Tässä ympäristössä vanhemmat ovat varmasti kokeneet, että lapsille pitää opettaa selviytymistä. Havaitsin tämän seuratessani yhtä jo iäkkäämpää isovanhempaa ryömivän vauvan kanssa. Vauva yritti takertua havittelemaansa leluun, mutta isovanhempi siirsi aina lelua hieman eteenpäin. Jo näin pienelle ihmiselle tuli opettaa, että saadakseen haluamansa pitää tehdä kovasti töitä.

Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa, että yleinen kasvatusilmapiiri Suomessa on jäänyt lapsen itsenäisyyttä ja pärjäävyyttä korostavaksi, ikään kuin Siperia opettaa -ajatuksella. Mitä Siperia oikeastaan opettaa? Se opettaa, että maailma on paikka, jossa pitää ajatella omaa selviytymistä. Että pelolle tai hädälle ei saa antaa tilaa. Ne tulee piilottaa itseltä ja muilta. Maailma on niiden, jotka onnistuvat esittämään vahvaa. Tällaisessa maailmassa ei ole tilaa ymmärrykselle tai sallivuudelle.

Jotkut kritisoivat, että nykyiset vanhemmat pehmittävät lapsen polkua liiaksi. Että lapsista kasvaa vielä suurempaa pullamössöä kuin 70- tai 80 -luvulla syntyneistä. On kuitenkin eri asia huomioida lapsen kokemukset ja tunteet, kuin suojata lasta elämältä. Lapsen pitää saada harjoitella ja kokeilla, mutta lapselle sopivaan tahtiin. Kun tunteet kasvavat liian voimakkaiksi, lapsi ei opi. Tai lapsi oppii, mutta vain olemaan kuuntelematta itseään.

Viherkasvien hoito-oppaassa todetaan, että taimet, jotka ovat kasvaneet riittävän vahvoiksi, voidaan viedä ulos kasvamaan. Karaisu on kuitenkin tehtävä vähitellen. Silloin kun taimilla on menossa nopean kehityksen aika, liian nopea lämpötilan lasku aiheuttaisi kasvun pysähdyksen. On myös huomioitava, että mitä huonompiin olosuhteisiin taimet joutuvat, sitä alhaisimmissa lämpötiloissa niitä on karaistava.

Siedättäminen vaikeisiin tilanteisiin ja tunteisiin pitäisi tapahtua pikkuhiljaa. Kuten viherkasvin, myös lapsen olemusta tulisi tarkkailla ja huomioida, jos karaisemisessa edetään liian nopeasti. Lisäksi pelkoa ei tulisi kohdata yksin, vaan yhdessä toisen ihmisen kanssa. Vähitellen pelko kutistuu pienemmäksi ja kädestä pitävä vanhempi hyväksi sisäiseksi kanssakulkijaksi.