Kehotunnekasvatusta, ei aikuisviihdettä

Sanat sisältävät merkityksiä. Sanat herättävät päässämme kuvia ja ajatuksia.
On käytettävä oikeita sanoja. Mitä ne oikein ovat, ne oikeat sanat? Kuka määrittää oikean ja väärän? Ovatko pimppi tai pippeli vääriä sanoja, siis pitääkö olla vagina, vulva, penis ja glans? Onko vauvan koti väärä sana, ja mitä väärää siinä on?

Seksuaalikasvatus-sana häiritsi pahasti vanhempia ja varhaiskasvatuksen ammattilaisia tutkimuksessamme, joka koski pienten lasten kasvatusta.

”Seksi ja lapsuus eivät kuulu yhteen”, sanottiin.

Sen sijaan seksuaalikasvatuksen ammattilaiset sanoivat, ettei seksuaalikasvatus-sana heitä ahdista. Mutta entä jos tämä sana ahdistaa vanhempia, vieläpä niin paljon, että he sulkevat korvansa? Onko heitä varta vasten sokeerattava? Vanhemman päässä herää pelottavia mielikuvia ja ajatuksia. Silloin lapsi jää ilman tärkeää kasvatusta, johon lapsella on oikeus.

Olisi parasta, että vanhemmat ymmärtäisivät lapsuuden kehon, tunteiden, nautinnon ja seksuaalisuden – samoin kuin seksuaalikasvatuksen – olevat eri kuin aikuisten. Lapsen kehitysvaihetta vastaavilla asioilla voi olla lapsen kehitysvaiheeseen sopivat sanat. Kuten unnutus. Lasten kohdalla vanhempien asenne on ratkaiseva. Kunnioitetaan sitä!

Siksi on myös sana kehotunnekasvatus. Se avaa etenkin vanhemmille lasten seksuaalikasvatuksen ideaa ja painotusta: omaan kehoon tutustumista, tunteiden hallintaa ja turvataitoja. Tuo sen lähemmäs lapsuutta. Se on oikea sana Kotimaisten kielten keskuksen mukaan.

Lapsille nämä asiat ovat tietenkin luonnollisia ja iloisia. Lapsia seksi tai seksuaalisuus eivät ahdista, ellei heitä ahdisteta. Lasten häirintä voi myös tapahtua väärällä aikuispainotteisella tiedolla, eli pornolla.

Porno on kiihottamiseen, siis tunteitten herättämiseen tehtyä materiaalia.

Emme kutsu sitä aikuisviihteeksi, kun puhumme lapsille. Se luo väärän mielikuvan. Ikään kuin aikuiset viihtyisivät näin, pornoa katsellen tai tehden. Se antaa lapselle väärän kuvan aikuisuudesta, viihteestä ja seksuaalisuudesta.

Viihde on arkinen sana, kuten aikuinenkin. Pidetään ne sanat turvallisina.

Tiedetään, että ne aikuiset ovat onnellisimpia, joilla on ihan oikea ihmissuhde ja omanlaista, kahden välistä seksiä. Se ei ole viihdettä vaan hellyyttä, nautintoa ja läheisyyttä.

Tärkeintä on, että omat vanhemmat löytävät itselle luontevat sanat, joilla voivat antaa lapsille kehotunnekasvatusta ja turvataitoja. Ja että lapset voivat ja uskaltavat näistä asioista puhua turvallisen aikuisten kanssa.

Sisu, kirouksemme?

Sodat. Millä siellä pärjättiin? Sisulla.

Nyt mennään! Oli mikä väsymys tahansa. Pelkoa ei Suomen poika tunne. Jos joku tunsi, se oli seonnut. Tai ammuttiin. Uupumus, kipu, ahdistus, kaikki kielletty. Syöpäläisistä viis. Ja siitä, että kaverit kaatuu syliin.

Kotirintamalla naiset pärjää. Ilman miestä, hammasta purren, kukonlaulun aikaan ylös, hoida talo, lapset, pellot, karja. Sisulla. Pienimmät lukittiin tupaan. Uupumusta ei tunnettu. Ei pelkoa, ahdistusta, avuttomuutta. Kaikki kielletty.

Lapset kasvoivat, jälleenrakensivat, kasvattivat lapsensa. Hyväksyttiinkö uupumus tai pelko? Päihteet, työnteko ja ankaruus auttoivat kieltämisessä.

Metsässä, pihoilla, koulussa pärjäävät lapset, yksin on pärjättävä. Pure hammasta! Isot pojat ei itke! Työteliäs! Kouluun hiihdetään yksin pimeässä. On ennenkin pärjätty, eikä meillä silloin ollut edes kenkiä.

Itsemurhat ja väkivalta, ei ennenkään ole valitettu.

Vanhemmat pärjäsivät. Häpeä ellet saa pidettyä firmaa, vaimoa ja lapsia kurissa. Ennenkin pärjättiin. Kotiapulaiset, kotiavut karsittiin, vie lapset aamulla eri suuntiin, ehdi kahdeksaksi, hymyile, työn perässä, työn ehdoilla. Pure hammasta ja tottele. Kiltti tyttö. Reipas poika.

Nyt me ällistellään, kun meidän nuoret menee Balille. Aurinkoon, jonnekin missä voi hengittää ja synkkä suomalaisuus ei ahdista. Ei kutsu työ, lapset, asuntolaina. Miksi ne jättää rakkaan oravanpyörämme? Tämän vuoksi taisteltiin! Mikseivät ole reippaita? Onko avaruudesta iskenyt joku kumma virus kaikkiin nuoriimme?

Kaikki kielletyt tunteet riehumassa oman nahan sisällä. Menevät etsimään itseään, myyvät kaiken, löytävät sata samanlaista.

Miksi ihmeessä?

Tavallinen arki ja vanhemmuus

Kuulemme paljon puhuttavan vanhemmuudesta, arjesta ja lapsiperheiden haasteista. Me asiantuntijat annamme vinkkejä siihen, kuinka löydät 5 vinkkiä ”Helpotusta lapsiperheen arkeen” tai ”Näin jaksat taaperoikäisen tai murkun vanhempana”.

Mikä oikeasti on tärkeää?

Mitä tapahtuisi, jos et hakisikaan kysymyksiisi vastausta asiantuntijoilta ja someseiniltä, vaan sen sijaan kuuntelisit sisintäsi? Entä jos helpotus arkeesi löytyy sinusta ja löydät vastaukset sieltä, kuinka helpottaa Sinun elämäsi arkea ja läheistesi tätä päivää?

Mitä tapahtuisi, jos kysyisit tänään omalta lapseltasi ja nuoreltasi, mikä hänen mielestään olisi tärkeintä, johon panostatte yhdessä perheenä nyt tänä päivänä?

Mitä tapahtuisi, jos jaksaisitkin tavallisena arki-iltana kuunnella puolisosi jorinoita tai vaikka katsella vierellä jalkapalloa sen sijaan , että murehtisit siitä, että hän ei ole varannut teille kynttiläillallista gourmet-ravintolasta? Hän on kuitenkin rinnallasi, lähelläsi ja tavoitettavanasi, juuri tänä arki-iltana ja voit jakaa hänelle omia toiveitasi ja ajatuksiasi.

Mitä tapahtuisi, jos huomioisit mahdolliset omat vanhempasi ja kuulisit heitä juuri tänään: heidän toiveitaan ja tarpeitaan, sen sijaan että pohdit sitä että saat harmaita hiuksia kun he eivät muista kaikkia arjen yksityiskohta? Sillä voi myös olla niin, että joku tavallinen päivä he eivät enää ole läsnä sinulle ja mahdollisille lapsillesi

Entä mitä tapahtuisi, jos kiittäisitkin huomenna esimiestäsi? Siitä, että saat olla työssä, kehittää itseäsi ja osaamistasi, sen sijaan että murehdit tai napiset takanapäin kun kaikki asiat aina ovat organisaatiossa muutoksessa? Voit esittää rakentavia parannusehdotuksia työhön, sillä hyvä esimies kyllä ne huomioi, mutta ei välttämättä aina siinä aikataulussa kuin itse toivoisimme.

Ystäväni kysyi minulta taannoin, mitä toivoisin tulevaisuudelta ja elämältä viiden vuoden päästä. Vastaus oli mielessäni päivänselvä. Toivoisin lapselleni samaa iloa ja arjen touhua elämäänsä kuin hän kokee juuri tänään, tavallisena koulupäivänä. Sillä se riittäisi: eli tavallinen arki, tavallinen elämä, jossa minä saan olla tavallisena vanhempana mukana.

Itse olet hullu!

”Olet hullu”, huutaa vanhempi. ”Sanot aina noin! Et tajua mistään mitään!”
Toinen vastaa: ”Ei pidä paikkaansa, johan selitin, minähän pyysin jo anteeksi, olin kiireessä! Sanoin ajattelemattomasti!”

Mutta. Ensimmäinen on jo kiihdyttänyt vauhtinsa täystuhoon. Paluuta ei ole, jompikumpi on leimattava kokonaan huonoksi. Tuhottava. Jommankumman on poistuttava näyttämöltä itsetunnolta ja persoonalta kelpaamattomana.

Ensimmäinen sanoo: ”Väität siis, että olen valehtelija! Väität siis että minä olen väärässä!” ja lähtee ulos paiskaten oven. Onneksi.

Nuori huokaisee helpotuksesta. Tällä kertaa ei tullut väkivaltaa. Enempää. Nuori huokaisee helpotuksesta myös, koska tällä kertaa kohteena ei ollut hän. Ja samalla hän tietää, että toisella kertaa hän on.

Vanhempien malli riitelyyn on rankka. Annetaan leimoja: hullu, itsekkäin tuntemani tyyppi, tyhmä, sika. Tarkoituksena mitätöidä persoona, antaa kelpaamaton leima, osoittaa toinen kokonaan pahaksi.
Saada murennettua jommankumman itsetunto. Leimata ja todistaa jompikumpi kokonaan huonoksi.
Sen sijaan, että puhuttaisiin asiasta, tapahtumasta, ja yritettäisiin ymmärtää ja päästä siitä yhteiseen käsitykseen. Että luotettaisiin siihen, että pohjimmiltaan kumpikin toivoo rauhaa, ymmärrystä ja arvostusta.

Tällä riitelytyylillä sellainen tulos on mahdoton. Nuori on koulussa oppinut rakentavaa riitelyä. Silloin pyritään kuuntelemaan, kuulemaan toisen näkökulma miksi hän sanoi tai teki jotain. Mitä hän tarkoitti? Mitä hän tarvitsi? On opeteltu kuuntelun taitoa.
Ja sitten miten omalta puolelta voi kertoa samat asiat haastamatta ja loukkaamatta lisää: Miltä se tuntui, miten ymmärsin, mitä pelkäsin, mitä tarvitsin.

Rakentavassa riitelyssä haetaan yhteisymmärrystä onnettomasta tapahtumasta, joka satutti tai loukkasi. Tavoitteena on parantunut kunnioitus ja läheisyys riitelijöiden välillä. Se on mahdollista. Mutta ei vanhempien mallilla. Jos riitelyssä heitetään leimoja ja nimitellään, silloin taistellaan siitä, kumpi mitätöi kumman. Se ei koskaan ole rakentavaa tai edistä kenenkään hyvinvointia. Se on vain surullista ja alkeellista. Kuin päiväkodista.

Nuori katsoo surullisena paikalle jäänyttä vanhempaa. Varmaankin hänen isovanhempiensa kotona on aina toimittu näin. Saadakseen todellista tukea ja olkapään ja itkeäkseen tuskan pois, nuori soittaa kaverilleen. On aika aloittaa uusi aika.

Koululaisen vanhemman arki -osa 3

Kohta on lauantai ja vuoden viimeinen koulupäivä!

Järkyttävää! Mihin Tämä vuosi oikein hurahti? Juurihan minä suunnittelin, että mitä ihmettä lapsi voisi laittaa päälleen ensimmäisenä koulupäivänä! Nyt syksyiset vaatteet ovat jo käyneet pieneksi ja uusien ostamisessa ei meikäläisen, äidin mielipide todellakaan enää riitä :).

Niin, lapset kasvavat joka päivä! On upeaa nähdä se pieni, asteittainen kehittyminen lasten toiminnassa ja ajattelussa joka kertoo siitä, että lapsi kasvaa, aistii ympäröivää maailmaa ja opettelee koko ajan elämää.

Tämä sama asia näkyy sekä pienten, että vähän isompienkin lasten ja nuorten kohdalla.

Opetellaan, harjoitellaan, onnistutaan, kaadutaan, mokataan ja taas noustaan ylös ja jatketaan. Minua ei välttämättä enää tarvita niin tarkasti sen pohtimisessa mitä lapsi laittaa tavallisena koulu- tai kesäpäivänä päälleen, kuten silloin kun hän oli vauva. Mutta tämä isompi lapsi tarvitsee edelleen minun tukea muissa tavallisissa arjen asioissa, kuten arjen rytmin ylläpidossa, eli siinä että muistetaan syödä, nukkua ja liikkua säännöllisesti ja terveellisesti. Sen muistuttamisessa, että läksyt tehdään ensin ja sitten vasta viiletellään leikkimässä kavereiden kanssa lähimetsässä, että ei tarvitse rättipoikkiväsyneenä koulutehtäviä tehdä kiukkuisena illalla.

Minua tarvitaan sen muistuttamisessa, monenko aikaan pitää sieltä ulkoa tulla sisälle iltatoimiin ja nukkumaan. Minua tarvitaan edelleen arjessa, siinä että olen turvallisesti läsnä ja tavoitettavissa, antamassa läheisyyttä ja tukea. Silloin kun polveen tulee naarmu ja tarvitsee sitä hoitaa ja putsata, tai kun on muita harmituksen hetkiä. Minua tarvitaan edelleen kehumisessa ja kannustamisessa lapsen iloista, kuten siinä miten upeasti vaikka joku legojen rakentaminen tai muu lapsen kiinnostuksen kohde on lapsella sujunut tai onnistunut ja minua tarvitaan haasteellisissa tilanteissa auttamaan, kun joku asia ei niin onnistukaan.

Minua tarvitaan rajojen ja reunaehtojen asettamisessa, kuten sen pohtimisessa miten pitkään voi pelata kännykällä peliä, tai voiko ylipäätään pelata ollenkaan. Ja minua tarvitaan kaverisuhteiden, harrastustoiminnan ja lapsen kaikkien verkostojen mahdollistamisessa. Ja minua tarvitaan sen muistuttamisessa ja mallin näyttämisessä siinä, kuinka erilaisten ihmisten kanssa toimiessa tulee muistaa kaikkien kunnioittaminen, kohteliaisuus ja ystävällisyys.

Nautitaan siis näiden upeiden tyyppien, ihanien lasten ja nuorten tukemista ja auttamista ja ollaan heille läsnä arjessa!

Pohdin syksyn ekaluokkalaisten listaa oppimisen edellytyksistä ja tärkeimmistä asioista, eli:

  1. Työrauhan antaminen itselle ja muille
  2. Taito kuunnella muita ja uskallus kertoa omia ajatuksia ja mielipiteitä
  3. Oman vuoron odottaminen ja kohtelias käytös, muiden huomioiminen

Nämä taidot ovat pohjana oppimiselle. Lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen kehittyvät näiden taitojen rinnalla. Toivon, että tämä lista jatkuu oleellisena osana koululaisten arkea myös tulevina kouluvuosina!

Ihanaa ja rentouttavaa kesälomaa kaikille koululaisille ja vanhemmille!

 

Arki nykyajassa?

Mistä on Sun arki tehty? Palaveri, palaveri, tiivistystä ja uudistusta. Muutosta ja uudelleen organisointia. Venytystä Ja vanutusta. Työnkiertoa ja uuden oppimista. Ja sitten kaikki jälleen uusiksi, muutaman vuoden sisään tehdään kenties kaikki jälleen uudella tavalla ja päädytään kenties siihen tilanteeseen josta muutama vuosi sitten irtauduttiin. Kuulostaako tutulta?

”Miten minä oikeasti jaksan tässä rumbassa?”, kysyin itseltäni eräänä päivänä.

Vastasin: Jaksan hyvin, kun keskityn olennaiseen!

”Mitä se on työelämässä?”, kysyin itseltäni. Se on aitoa läsnäoloa, kohtaamista arjessa, halua uuden oppimiseen, mutta samalla itseni säilyttämiseen sellaisena kuin olen. Sen ymmärtämistä mitkä asiat hallitsen ja missä voin oppia uutta ja kehittyä. Sen ymmärtämistä, että voin joskus sukeltaa hieman epämukavuusalueelle, sillä tällöin voin löytää itsestäni myös uutta. Mutta erityisesti sen ymmärtämistä, että annan itselleni myös aikaa uusien asioiden sulatteluun ja tilaa sille työlle jossa olen omimmillani. Olennaista tässä kaikessa on toimiva tiimi ja johto, josta saa tukea ja sparrausta omaan työhön.

Samat lainalaisuudet pätevät osaltaan sekä työssä kuin henkilökohtaisessa elämässämme.

Läsnäolo, kohtaaminen ja joustavuus uusia tilanteita kohdatessa. Siinä lääkkeet tämän hetken arkeen ja työelämään? Elämä on aina muuttuvaa ja olemme muuttuvaisia olentoja, me ihmiset. Tunteet ovat osa meitä ihmisiä ja niin saakin olla. Niille tulee olla aika paikka ja niitä saa tuntea ja kokea, myös työelämässä.

Realiteetit tulee kuitenkin tunnistaa ja niiden kanssa tulee oppia elämään. Työmaailma on muuttunut paljon viimeisen kymmenen ja viiden vuoden sisällä. Myös meiltä aikuisilta vaaditaan paljon uusia taitoja nykyajassa. Vanhemmuudessamme meidän tulee omaksua kenties erilaisia taitoja kuin silloin kun itse olin lapsi. Tämä kaikki ei ole aina helppoa.

Annetaan itsellemme ja toisillemme siis aikaa. Aikaa sopeutua muutokseen, aikaa oppi uutta. Aikaa kehittyä ja haastaa itseään. Aikaa antaa anteeksi itselleen ja toisillemme, sillä olemme myös erehtyväisiä ihmisiä.

Oleellista nimittäin on, että osaamme keskittyä hetkeen ja olla inhimillisiä ihmisiä toinen toisillemme. Niin työssä kuin kotonakin.

 

Tärkeä, vaikea äitienpäivä

Ellille

Koulussa oli kivaa! Sai kavereita, seuraa, leppoisaa jutustelua. Oli toisia, saman ikäisiä lapsia, joilla ei ollut koko ajan kiire tai ”tärkeää tekemistä”. Naurettiin, leikittiin, pelattiin.

Lapsen haaste on pärjätä lapsijoukossa. Olisi kiva olla tykätty! Kuusikymmenluvulla olin kuitenkin kummajainen yksinhuoltajan lapsena. Ja vielä isä-yksinhuoltajan. Outo lintu. Selustassa vähemmän aikuisia, vähemmän voimaa ja hoivaa. Aina eväät, tumput, luistimet unohtuneina.

Äitienpäivänä opettaja puhui kauniita sanoja äideistä: miten ihania rakkaat äidit meille ovat ja miten he hoitavat meitä. Alettiin tehdä äitienpäiväkortteja, jokainen sai taitetun puhtaan kartongin. Minulle tuli pala kurkkuun.

Oli siitä ennenkin puhuttu, kaikkien piti se kyllä tietää. Äkkiä sellaiset seikat katoavat toisten lasten mielestä. Kaikilla kahdensanvuotiailla on äiti, lasten kokemuksessa. Itsestään selvä asia. Äiti on maailman keskipiste. Onhan se pakko olla? Mutta että opettajakin ohittaa sen.

Olin ihan hiljaa, kunnes joku havaitsi jumini. Ei minulla ole äitiä, mutisin. Ja ennen kuin opettaja ehtii sanoa mitään, kuuluu luokasta: Miten niin ei ole äitiä? Kaikilla on äiti! Ja niin pilasin koko luokan iloisen tunnelman. Se muuttui kireäksi, ärtyneeksi hämmennykseksi. Tuijotin pulpettia etten näkisi kasvoja ja odotin ensimmäistä ivaa. Ja minä kun niin halusin, että kaikilla olisi hyvä mieli.

Kelle minä tän kortin teen? Enkelille? Haudalle? Isälle? Oikeaa vastausta ei ollut. Mistä minä olisin tiennyt. Tarvitsin apua, enhän voinut tehdä korttia olemattomalle. Olisi kai ollut parasta tehdä niin ja säästää muut hämmennykseltä.

Mun äiti on kuollut, sanoin kuitenkin päättäväisesti. Kauhistuneita, inhon sekaisia ilmeitä, kuten aina. Ne viestivät että olen tyhmä ja tylsä kun puhun tällaisia. Kuka sua sitten muka hoitaa? sanoi joku, ja halusin paeta. Halusin unohtaa koko kahden vuoden takaisen kuoleman, äidin ja enkelit. Haluan olla kuin muut! Olen reipas. Keksin jotain.

Teen kortin Ellille, sanoin. Elli oli sukulaismummeli, joka oli tullut meille auttamaan. Elli sai korttinsa. Seuravana vuonna Elli oli lähtenyt. Sama näytelmä toistui. Jouduin kiemurtelemaan kiperistä ja satuttavista tilanteista yhä uudelleen.

Äitienpäivä on hieno päivä ja tärkeä juhla! Miten nautinkaan omien lasteni kanssa äitienpäivistä ja suloisista korteista. Äidit ovat upeita ja kiitoksensa ansainneet! Ja jos oma opettajani olisi heti alussa puhunut äitienpäivästä, että kiitetään jotakuta rakasta, läheistä, joka meistä huolehtii ja hoivaa, kuten äitiä, minulla ja kaltaisillani olisi ollut helpompaa. Lapsen vastuuksi ei jäisi olla ongelma ja ilonpilaaja, vaan asia olisi tehty normaaliksi.

Aikuiset unohtavat joskus erityislapset ja heidän näkökulmansa. Läheisenpäivä on ihan hyvä ajatus.

Vauvavuoden ei kuulu olla ihan kamala

Viime aikoina mediassa ja sosiaalisessa mediassa on puhuttu paljon pikkulapsiajan vaativuudesta. Yksi kirjoittaa blogissaan vauva-ajan olevan täyttä paskaa, kaikki on pelkkää itkevää vauvaa. Toinen avautuu keskustelupalstalla siitä, että vauvan kanssa onkin kamalaa, oman elämän menettäminen ja vastuu ahdistaa ja kitisevä vauva herättää lähinnä negatiivisia tunteita. Televisio täyttyy keskusteluohjelmista, joissa uupuneet vanhemmat tukevat toisiaan ja antavat vinkkejä, miten selviytyä ruuhkavuosista hengissä.

On hienoa, että meidän ei enää tarvitse esittää olevamme supervanhempia, jotka selviävät mistä vain. On hienoa, että voi julkisesti myöntää olevansa puhki ja poikki ilman, että tarvitsee pelätä tulevansa lynkatuksi. Usein tällaiset tarinat kirvoittavat muilta myötätuntoa ja ymmärrystä, kommentteja siitä, että tuollaista meilläkin oli, tsemppiä. Lapsen syntymään liittyy aina suuria mullistuksia: uudenlainen vastuu, muuttuvat prioriteetit, vanhemmaksi kasvaminen ja niin edelleen. Useimmat kokevat tässä vaiheessa jonkinasteisen kriisin tai ainakin käänteen. Mutta missä menee tavallisen vauva-ajan hankaluuden ja liiallisen rankkuuden raja? Aivan kaikki tapahtumat ja tuntemukset vauva-aikana eivät ole tavallisia, sellaisia mistä muutkin ovat hyvin selvinneet.

Ensinnäkin ihmiset, vanhemmiksi tulevat, ovat erilaisia. Meillä on perimästämme ja elämänkokemuksistamme johtuen erilaiset kyvyt selviytyä vaikeuksista. Toiset meistä kuormittuvat tilanteesta, josta joku toinen selviäisi vaurioitta. Meillä jokaisella on stressinsietokyvyn raja, jonka ylittyessä psyykkinen oireilu alkaa. On tärkeää nähdä ja tunnistaa omien tai läheistemme rajan ylittyminen – arvottamatta.

Vauva-aikaan liittyy vielä erityinen haavoittuvuus: noin 10–20 prosenttia äideistä sairastuu raskauden aikaiseen tai sen jälkeiseen masennukseen, ja viimeaikaisten tutkimusten mukaan myös isillä on kohonnut riski sairastua masennukseen vauva-aikana. Jatkuvasti surullinen, itkuinen tai ärtynyt ja toivoton olo ei kuulu normaaliin vauva-aikaan. Myös se, että vauva tuntuu jatkuvasti vieraalta ja herättää lähes yksinomaan negatiivisia tunteita, voi olla merkki synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Toisekseen, elämäntilanteet ovat erilaisia. Joissakin perheissä on kaksi vanhempaa ja laajat, auttamishaluiset tukijoukot. Toisilla tilanne on vaikeampi. Synnytyksen jälkeiselle masennukselle altistavat esimerkiksi huono parisuhdetilanne tai sosiaalisen tuen puute. Myös suunnittelemattomasti alkaneet raskaudet kasvattavat jaksamis- ja parisuhdeongelmien riskiä. Tutkimusten mukaan hedelmällisyyshoitojen seurauksena lapsen saaneilla voi olla huonompi luotto omiin vanhemmuuden kykyihinsä kuin luonnollisesti raskaaksi tulleilla pareilla. Kauan lasta toivoneet ovat voineet luoda vauvaelämälle ja omalle vanhemmuudelleen niin korkeat standardit, että kokevat väistämättä epäonnistumista ja pettymystä.

Kolmanneksi, vauvat ovat erilaisia. Synnynnäinen temperamentti määrittelee, kuinka herkkä vauva on reagoimaan ja kuinka intensiivisesti hän reaktionsa ilmaisee, kuinka aktiivinen hän on, kuinka helposti hän on rauhoitettavissa tai kuinka säännöllinen on hänen päivä- ja ruokarytminsä. Iso osa vauvoista on temperamentiltaan ”helppoja”: säännöllisiä, tasaisia, rauhallisia ja herkästi rauhoitettavissa. Noin 15 prosenttia vauvoista on temperamentiltaan haastavia – ja tällaisten vauvojen vanhemmuuskin on vaativampaa. Lisäksi terveydelliset ongelmat kuten ruoka-aineallergiat, koliikki tai refluksitauti voivat aiheuttaa sen, että vauva on normaalia itkuisempi ja rauhattomampi. Paljon heräilevät ja yöllä valvovat vauvat johtavat usein vanhempien syvään univajeeseen, joka altistaa mielenterveyden häiriöille ja vaikeuttaa vauva-arjen sujumista.

Olennaista on kuunnella herkästi sitä, miten minä juuri nyt voin ja minkälaiseksi koen vauva-arjen. Toisiin vanhempiin, toisiin vauvoihin ja toisiin perheisiin vertaaminen on turhaa – ihmiset, perheet ja vauvat ovat niin erilaisia. Jos minusta tuntuu siltä, että joku raja on ylittynyt, se on ylittynyt juuri nyt, juuri minun kohdallani. Silloin oikea toimintatapa on pyytää apua.

Avaa suu, kerro neuvolassa, miten oikeasti menee äläkä vastaa kysyttäessä vain ”ihan hyvin”. Käänny ystävien, sukulaisten tai naapurien puoleen. Neuvola voi ohjata tarvittaessa esimerkiksi kotiavun tai psykiatrisen tuen piiriin. Älä jää yksin syyttämään itseäsi epäonnistuneeksi. Äläkä kuvittele, että vauva-aikana kaikesta pitää selvitä ja että kaikki vaikeudet kuuluvat asiaan.

Att kunna erbjuda en trygg famn och äkta närhet är morföräldraskap som bäst!

Då min dotter berättade för mig att jag skall bli mormor, blev jag mycket glad. Tänkte då öatt som tur är jag till min profession barnmorska. Nu kommer min dotter att få svar på frågor och funderingar om graviditet och förlossning direkt av sin egen mor. I dag nästan åtta år senare kan jag ödmjukt konstatera att jag som blivande mormor inte då förstod vad morföräldraskap på riktigt innebar.

Efter att jag fick se mitt nyfödda barnbarn bara några timmar gammal, väcktes nya enorma känslor. Då insåg jag att min yrkesidentitet inte längre kunde styra mina personliga värderingar och anknytning till detta nyfödda barnbarn.

Under min yrkeskarriär har jag sett många nyfödda, men denna gång var det något som var annorlunda. Att ha detta lilla barnbarn i famnen kändes mycket speciellt och overkligt.

Långt senare förstod jag att jag omedvetet, men ödmjukt klätt av mig min professionella barnmorskeroll och öppet tagit emot min nya roll som nybliven mormor. En roll fylld av beundran, stolthet, förundran och spänning.

I dag är jag en stolt mormor till tre barnbarn. Glad och tacksam över möjligheten jag fått att uppleva denna nya roll. Rollen som jag personligen upplever som ett privilegium. Rollen som jag blivit tilldelad oberoende av tidigare erfarenheter eller professionell bakgrund. Rollen som tillåter mig att uppleva, beundra och förundras över mina barnbarns individuella utveckling samt möjligheten att få bekanta mig med deras unika personligheter.

I dag tycker jag mig ha en lite bredare insikt i vad morföräldraskap handlar om. Det viktigaste för mig som mormor är – att kunna erbjuda en trygg famn och mycket äkta närhet.

Kaikki eivät voi olla keskivertoa parempia!

Pieni poika harjoittelee pyöräilyä. Hän nousee pyörän selkään, polkee vimmatusti ja kaatuu. Silmistä roiskahtaa kyyneleet ja poika valahtaa asvaltille makaamaan. En halua enää yrittää, tämä on tyhmää. Pyöräily on tyhmää. Edellisen illan kuvitelmat täydellisestä pyöräsankarista eivät vastaa kömpelöitä jäseniä ja tasapainoa joka ei tottele. Oma itse ei vastaa sitä mitä kuvitteli.

On kipeää huomata, että elämä vaatii ponnisteluja ja asioiden opettelu toistoja ja harjoittelua. Mieli luo herkästi odotuksia, jotka eivät ole realistisia, eivät vastaa todellisuutta. Ihmisen osa elämässä onkin tulla tietoiseksi omista rajoitteistaan ja luoda itselle kohtuullisia tavoitteita. Tämä kasvamisen prosessi on joskus hyvinkin tuskainen ja vaivanloinen. Riittämättömyyden tunteissa helpottaa kuitenkin tieto siitä, että on keskeneräisyydessään hyväksytty ja jollekin rakas.

Valitettavasti hyväksyntä on harvoin niin ehdotonta kuin toivoisimme sen olevan. Lapsi lukee vanhempaa ja ympäristöään ja tekee päätelmiä siitä, millainen maailma on ja millainen itsen tulisi olla, jotta olisi hyväksytty? Vähitellen mieleen syntyy kuva siitä, millainen olisi ihanteellinen itse. Parhaimmillaan tuo ihanne voi toimia moottorina, tavoitteena, jota kohti kulkea. Joskus tuo ihanne on kuitenkin valitettavan kaukana siitä, mitä itse kokee olevansa. Silloin ihanteesta tulee raskas kanssakulkija. Vaativa piiskuri, joka ei anna palkintoja, vaan vaatii mahdottomia.

Myös temperamentti vaikuttaa siihen, miten kriittinen ihminen on itselle. Jotkut selviävät takaiskuista pienellä tunnevyöryllä. Toiset taas ovat herkempiä kritiikille ja ottavat vastoinkäymiset raskaasti. Jos pyöräily ei heti onnistu, yksi lapsi vie pyörän kellariin, eikä halua koskea siihen aikoihin. Toinen taas nousee nopeasti uudelleen pyörän päälle ja harjoittelee vimmatusti ja sinnikkäästi kunnes hallitsee taidon.

Ympärillä oleva maailma luo oman osansa itseen kohdistuviin odotuksiin. Emme elä enää pienessä yhteisössä, vaan maailmasta löytyy loputtomasti kohteita joihin verrata. Media pursuaa ihanteita, joita tavoitella. Helposti voi käydä niin, että kun on jonkin asian saavuttanut, toinen paistaa vaillinaisena. Oman itsen voi kokea kuin vanhan asunnon, jossa yhden seinän maalaaminen paljastaa toisen puutteet. Nykyinen epävarmuus työpaikkojen osalta ei varsinaisesti auta asiaa. Olen kuullut nuorilta sellaista puhetta, että ysin keskiarvo ei riitä ja että omaa itseä pitää kyetä markkinoimaan, muuten ei pärjää. Vaikuttaa siltä, että ympäristö tankkaa nuoriin sellaista ajatusta, että oma paikka löytyy vain olemalla lähes täydellinen.

Täydellisyyden tavoittelu on vaarallista ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Pitkään jatkuessaan se voi altistaa masennukselle ja ahdistukselle. Uusi Bathin yliopiston tutkimus (2018) kertoo, että nuorten epärealistiset vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat kasvaneet. Samaan aikaan nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät pohjoismaissa ja muualla. Olisiko aika herätä tuijottamasta sairaita kaloja ja alkaa tarkastella, onko vesi saastunutta.

Yhteiskunta joka perustuu kilpailuun, voimistaa tarvetta erottua ja verrata itseä muihin. Kun pärjää keskiarvoa paremmin, itsetunto vahvistuu, jos taas pärjää huonommin, se laskee. Elämästä tulee kilpajuoksua, jossa maaliin pitää tulla kolmen parhaan joukossa. Totuus kuitenkin on, että kaikki ihmiset eivät voi olla keskiarvoa parempia. Tämä on tilastollinen mahdottomuus. Hieno saavutus elämässä olisikin, että huomaa olevansa jossain keskiarvoa huonompi ja silti arvokas.

Vastavoima nykyiselle perfektionismille on itsemyötätunto. Myötätunto ei ole kiinni siitä, että kuinka hyvin ihminen onnistuu tavoitteissaan. Itsemyötätuntoinen voi olla vaikka kaikki yritykset olisivat menneet täysin metsään. Siitä huolimatta ja sitä suuremmalla syyllä voi olla itselle ystävällinen. Itsemyötätunto vie pois itsen vertaamisesta toisiin ja kohti yleistä humaanisuutta. Kaikki ovat opetelleet joskus uutta taitoa ja useimmat ovat myös kokeneet epäonnistumista siinä. Ihminen kasvaa, kun omat rajoitteet voi tunnistaa hyväksyvässä ja rakastavassa ilmapiirissä.

Curran, T., & Hill, A. P. (2017). Perfectionism Is Increasing Over Time: A Meta-Analysis of Birth Cohort Differences From 1989 to 2016. Psychological Bulletin.